Johanneksen evankeliumi 13. luku

13. VIIMEINEN ILTA JEESUKSEN KANSSA

Raamattuluento Joh 13:1-50 Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 19.03. 2006.

 

Jeesus osoittaa rakkautensa pesemällä opetuslastensa jalat (Joh 13:1-20)

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti (1).

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen (2).

Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen (3).

Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan (4). Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla (5).

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: "Herra, sinäkö peset minun jalkani" (6)? Jeesus vastasi: "Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät" (7). Pietari sanoi hänelle: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" Jeesus vastasi: "Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani" (8). Silloin Simon Pietari sanoi: "Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää" (9). Tähän Jeesus vastasi: "Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki" (10). Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita (11).

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: "Ymmärrättekö te, mitä teille tein (12)? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen (13). Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat (14). Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille (15). Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi (16). Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat (17). Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: 'Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan' (18). Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen (19). Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt" (20).

 

Jeesus rakastaa täyttymykseen asti

Jeesuksen ajallisen elämän tärkein hetki oli aivan lähellä. Jeesuksen odottama pääsisäinen (hepr, päsach , lat. transitus , ylimeno) oli tullut. Se oli hänelle ristin kärsimyksen ja ajallisuuden rajan ylimenon ja siirtymisen aika. Huomenna, meidän ajanlaskumme mukaan huhtikuun seitsemäntenä päivänä vuonna 30, tapahtuu ristiinnaulitseminen.

 

Kiinnitämme nimenomaan huomiomme Johanneksen vakuutukseen siitä, että Jeesus rakastaa (kreik.agapaoo) omiaan (Joh 13:1). Evankelista vakuuttaa jopa kahteen kertaan, että Jeesus rakastaa. Jeesus rakastaa oman elämänsä viime hetkeen (kreik. eis telos, loppuun asti), mutta myös uskollisesti omiensa (kreik. idios) s.o. häneen uskovien elämän viime hetkeen asti. Jeesus rakastaa täydellisesti ja ehdottomasti.

Meidän ei koskaan tarvitse pelätä, että lakkaisi rakastamasta meitä, kyllästyisi meihin. Niin ei tapahdu, vaikka monin tavoin osoittautuisimmekin hankaliksi ja vaikeiksi opetuslapsiksi ja kaikkea muuta kuin rakastamisen arvoisiksi. Jos olemme ottaneet hänet vastaan, kuten Johannes sanoo (Joh 1:12) ja jos kuulemme ja tunnemme hänen äänensä (10:3-4), me olemme hänen omiaan. Hän ei hylkää eikä jätä omiaan (Hepr 13:5).

Sanalla rakastaa Johannes ilmaisee Jeesuksen elämän keskeisimmän tunnusmerkin ja piirteen suhteessa hänen seuraajiinsa. Vähän myöhemmin ovat Jeesuksen omat sanat: "Minä olen rakastanut teitä" (Joh 13:34) ja ne toistetaan: "Olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani" (Joh 15:9).

UT julistaa Herran rakkautta, mutta niin tekee myös VT. Sielläkin vakuutetaan moneen kertaan, että Herra rakastaa (hepr. ahab ) kansaansa (5 Moos 4:37; 7:8, 13; 10:14-15, 17-18; 23:6). Herra sanoo: "Omasta halustani minä teitä rakastan" (Hoos 14:5, KR 38). VT:ssa löytyvät myös sanat: "Herra rakastaa ikuisesti Israelia" (1 Kun 10:9). Saman sanoo Jeremia: "Kaukaa ilmestyy minulle Herra: 'Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta'" (Jer 31:3, KR 38). Se onkin eräs Raamatun voimakkaimmista ilmoituksista Jumalan rakkaudesta. Sen toiston kohtamme Jeesuksen sanoissa: "Jumala on rakastanut maailmaa" (Joh 3:16). Koskaan emme tee väärin, jos omistamme tämän sanallisen Herran rakkauden vakuutuksen myös itsellemme! Syvimpänä Jumalassa on suhteessa niin hänen omaan kansaansa kuin koko ihmiskuntaan hänen rakkautensa.

 

Herran iankaikkisen rakkauden kohteena olevan Israelin kansan vaellus tässä maailmassa ei kuitenkaan totisesti ole ollut helppo. Meidän onkin hyvä kiinnittää huomiomme erääseen tärkeään asiaan, kun kuuntelemme Raamatun vakuutusta Herran rakkaudesta. Vasta se tekee puheen Jumalan rakkaudesta todellisuudentuntuiseksi. Sananlaskuissa se on sanottu näin: "Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan" (San 3:12). Ilmestyskirja sanoo saman: "Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan" (Ilm 3:19).

 

Jumalan rakkaus ei ole pehmeää sivelyä ja suloisia tunnelmia ja elämää, jossa kaikki on hyvin ja mukavasti ja nimenomaan hyvin meidän ihmisten mielen mukaisesti. Jesaja julistaa Herran sanana: " Vihassani olen sinua lyönyt, mutta rakkaudessani minä sinua armahdan" (Jes 60:10). Jesaja toistaa saman vielä voimakkaimmin: "Ei sinun nimesi enää ole Hylätty eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua ja ottaa sinun maasi puolisokseen" (Jes 62:4). Jumala rakastaa silloinkin kun hän vihaa ja kurittaa ja tekee autioksi. Jumalan rakastaa keskellä vihaansa. Hän rakastaa silloinkin, kun hän lyö. Hän rakastaa silloinkin, kun Jumalan kansa kokee olevansa Herransa hylkäämä ja hedelmätön. Hän rakastaa niin, että hän aina antaa toivon, sille joka häneen uskoo!

 

Miika puhuu voimakkaalla tavalla juuri tällaisesta Jumalan rakkaudesta. Hän opettaa meitä nöyrtymään ja ottamaan vastaan sen, mitä Jumala näkee hyväksi antaa. "Minä tahdon kantaa Herran vihaa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän minun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskautensa" (Miika 7:9, KR 38). Olen ansainnut Jumalan kurittavan vihan. Tarvitsen sitä, jotta synnillinen mielettömyyteni tulisi ilmi. Tarvitsen tuskaa ja ahdistusta. Vasta se saa minut pysähtymään. Mutta tarvitsen yhtä lailla tuskan keskellä varmuutta siitä, että kaikesta huolimatta Herra rakastaa ja on asettanut kärsimykselle rajan ja ajan, jonka ylitse kärsimys ei pääse elämässäni. Tulee vielä päivä, jolloin Herra toimittaa hyvällä tavalla minun asiani ja tuo minut valoon ja iloon.

Juuri tässä valossa profeetta Jesaja katsoo kansansa menneisyyttä: "Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus, ja hänen kasvojensa enkeli vapahti heidät. Rakkaudessaan ja sääliväisyydessään hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina muinaisina päivinä" (Jes 63:9, KR 38). Jumala siis rakastaa niin, että on lähellä rakastettuansa tämän ahdistuksissa, mutta ei ota ahdistusta pois ennen kuin tulee vapahduksen aika. Sen ajan tulon tietää Herra yksin. Siihen asti on vain nöyrryttävä ja odotettava Herraa.

Tämä merkitsee sitä, ettei Jumalan rakkaus siedä ihmisen puolelta mitä vain. Jesaja julistaa: "He niskuroivat häntä vastaan ja tekivät murheelliseksi hänen Pyhän Henkensä, ja hänestä tuli heidän vihollisensa, joka taisteli heitä vastaan" (Jes 63:10). Saatamme niskuroimisellamme sillä tavoin tehdä murheelliseksi Pyhän Hengen, että koemme Herran tulleen meidän vihamieheksemme, joka tahtoo meille vain pahaa. Tästä huolimatta emme voi olla rukoilematta: "Katso taivaastasi, katso pyhästä, ihanasta asumuksestasi! Missä viipyy sinun tulinen intosi, missä ovat voimatekosi? Missä on sinun palava säälisi? Älä kiellä meiltä rakkauttasi! Olethan sinä meidän isämme . Sinä, Herra, olet meidän isämme. Ikuinen Lunastajamme, se on sinun nimesi. Miksi päästät meidät eksymään teiltäsi, miksi annat sydämemme paatua niin ettei se kavahda sinun voimaasi?" (63:15-17). Vaikka kyynelöiden, niin kuitenkin silmämme katsovat Herraan ja odotamme yksin häneltä apua (Joh 16:20, Ps 62:2, KR 38).

Tältä pohjalta selittyy myös Malakian aikaisten Jumalan kansan jäsenten ahdistuneet vastakysymys Jumalan rakkauden vakuutukseen: "Minä rakastan teitä, sanoo Herra. Mutta te kysytte: "Missä sinun rakkautesi näkyy?" (Mal 1:2). Raskaitten elämänkohtaloitten alla ei ole helppoa uskoa Jumalan sanan vakuutuksen, että Herra rakastaa. Ei ole helppo taipua Heprealaiskirjeenkään lohdutukseen: "Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa" (Hepr 12:6, KR 38).

 

Paavali soveltaa tätä sanomaa Herran rakkaudesta kaikkeen Jumalan lapsen elämässä ja nimenomaan kaikkeen vaikeaan ja raskaaseen. Apostoli vakuuttaa: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? On kirjoitettu: - Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room 8:35-39). Paavalin oman elämän eräs puhuttelevin tunnustus onkin: "Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal 2:20, KR 38). Pidämme kiinni Herran rakkaudesta meitä kohtaan silloinkin, kun kaikki tuntuu kaatuvan päällemme ja elämämme "tässä ruumiissa" on äärimmäisen vaikeaa ja tuskallista.

Nyt Johannes aloittaa vakuutuksen Jeesuksen rakkaudesta sanomalla, että Jeesuksen raskaan kärsimyksen ja kuoleman aika ristillä oli tullut (Joh 13:1). Ymmärrämme Herran rakkauden vain ristin valossa ja itse ristin juurelle jäädessämme. Siksi keskeinen sanoma Herran rakkaudesta UT.ssa onkin sanoma Jeesuksen sovitustyöstä. Paavali kirjoittaa: " Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä" (Room 5:8). Johannes taas sanoo kirjeessään: "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:10). Juuri tämä Kristuksen ristin rakkaus tarttuu meihin ja pitää meistä kiinni (2 Kor 5:14, kreik.synekhoo, tarttua, pitää kiinni) "loppuun asti" ja vie perille iankaikkiseen elämään.

 

Meidän ainoa oikea vastauksemme tähän rakkauteen on se, että annamme Herran rakastaa meitä juuri tällä ristin pyhällä rakkaudella. Luotamme häneen silloinkin, kun kaikki elämässämme näyttää ruhjovan meidät. Se on luottamusta siihen, että Isä on antanut kaiken Poikansa valtaansa (Joh 13:3) ja ettei mitään tapahdu hänen omiensa elämässä Herran tietämättä ja tahtomatta. Siihen luotamme silloinkin, vaikka kokisimme Psalmin rukoilijan tavoin, että vaellamme pimeässä laaksossa (Ps 23:4) ja "minun ruumiini ja sieluni nääntyy" (Ps 73:26). Joka tapauksessa tulemme enemmin tai myöhemmin kokemaan, että "sinä olet ainoa turvani maan päällä", "kallioni, minun osani iankaikkisesti" ja siksi "minun onneni on olla lähellä Jumalaa" (73:25,26,28). Olen häntä aina silloin lähellä, kun huudan hänen nimeään sydämestäni avuksi.

 

Jeesus rakastaa palvelemalla omiaan

Jeesus osoittaa nyt omalla toiminnallaan, mitä hänen rakkautensa merkitsee hänen omiensa elämässä. Kesken aterian Jeesus riisuu päältään talon isännän puvun ja pukeutui orjan asuun. Hän polvistuu opetuslastensa jalkojen juureen ja alkaa pestä jalkoja ja kuivata niitä vyötäisillään olevalla liinalla (Joh 13:5). Näin hän osoitti teollaan samaa palvelevaa rakkautta, kuin mitä syntisesti elänyt nainen oli osoittanut hänelle fariseuksen luona ja Maria Betaniassa. Hän teki orjan tehtävän. Juutalaisessa kulttuurissa tämä tehtävä yleensä oli annettu nimenomaan pakanaorjalle. Jeesus oli nyt se, joka palvelee (Luuk 22:27). Se oli nöyryyden ja palvelevan rakkauden osoitusta.

Jeesus Kristus ei ollut kuitenkaan kuka tahansa. Häntä puhuteltiin opettajaksi ja herraksi ja sitähän hän olikin (Joh 13:13). Me tiedämme ja uskomme hänestä enemmänkin. Hän on Kunnian Kuningas. Johannes sanookin tässä yhteydessä suoraan, että hän itse tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen (13:3). Emme ihmettele, että Pietari, joka oli jo alkanut nähdä jotain Jeesuksen suuruudesta, sanoi suoraan: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" (13:8). Ja kuitenkin siinä hän on alentuneena ihmisten edessä ja polvillaan. Siinä hän pesee myös kavaltajansa Juudaksen jalat ja kuivaa ne liinallaan. Hän tiesi, mitä Juudaksen päässä liikkui sinä iltana. Hän tiesi ja sanoikin myöhemmin, että "ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan" (13:18). Mutta hän ei mennyt rakkaudenpalvelussaan Juudan ohitse. Hän jopa salli Getsemanessa Juudaksen suudella itseään.

Millä tavoin hän tänään osoittaa minulle palvelevaa rakkauttaan? Miten hän pesee minun jalkani? Voinko olla todella varma hänen palvelevasta rakkaudestaan? Suostuuko hän minua palvelemaan, kun olen tällainen? Miten se tulee elämässäni todeksi tänään? Voinko todella ajatella, että hän palvelee minua omassa arkielämässäni ja kaikissa niissä elämänkohtaloissa, jotka tulevat minua vastaan?

 

Kenties jälleen meitä auttaa hahmottamaan Herran toimintaa omalla kohdallamme eräät VT:n kohdat. Miten Herran sana vakuuttaakaan: "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret" (5 Moos 33:27, KR 38). Hän palvelee kannattamalla meitä. Sama lupaus toistuu Jesajalla: "Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan" (Jes 46:4). Saamalla tavoin myös UT:ssa vakuutetaan: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette . Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne" (Fil 4:6-7). "Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen" (1 Piet 5:7).

 

Se, että Jeesus pesee jalkamme, merkitseekin tänään sitä, että hän ottaa kaikki huolemme ja ahdistuksemme kannettavakseen ja antaa sydämeemme rauhan. Paha olo ja levottomuus väistyvät. Pystymme näkemään vaikeatkin asiat uudessa valossa ja saamme rohkeutta kestää sitä, mikä kestettäväksemme annetaan.

Toki saatamme kokea Jobin tavoin: "Oi, jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin sen kanssa vaakaan! Sillä se on nyt raskaampi kuin meren hiekka" (Job 6:2-3, KR 38). Olkoon vain taakkamme näännyttävän raskas, mutta emmekö kuule, kuinka Jeesus sanoo alhaalta, jalkojemme juuresta: "Nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa" (1 Piet 1:6), mutta "vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele" ja "minun vanhurskaani on elävä uskosta" (Hepr 10:37, KR 38). Siksi "kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan" (virsi 270:1).

Joka tapauksessa Jeesus haluaa tänäänkin, että uskoisimme hänen olevan se, joka hän on (kreik. ego eimi, hepr. ani hu ) (Joh 13:19; 2 Moos 3:14), ainoa Jumala ja kaikkien pelastaja. Isä on antanut kaiken hänen käsiinsä, hänen valtaansa (Joh 13:3). Nyt hän odottaa, että luottaisimme täysin häneen. Häneen luottaminen taas on hänen vastaanottamistaan (13:20 ja 1:12). Se on sydämen avaamista hänelle tässä ja nyt ja sen pyytämistä, että hän jälleen käy sisälle elämäämme. Ottaessamme hänet vastaan, otamme vastaan sen iankaikkisen Jumalan, joka on hänet lähettänyt. Siksi hän on meidän Herramme (kreik. kyrios) (13:14) ja hallitsijamme. Tälläkin hetkellä saattaa olla elämässämme monia sellaisia asioita, joita emme vielä käsitä. Mutta pain tulee aika, jolloin Jeesuksen lupauksen mukaan ymmärrämme (13:7). Silloin tiedämme, miksi asiat menivät niin kuin menivät ja miksi tapahtui sillä tavoin kuin tapahtui. Nyt meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin turvata häneen Herranamme ja jäädä odottamaan, miten hän asiamme toimittaa.

Kuinka hyvin tätä jalkojamme pesevää ja palvelevaa Kristuksen rakkautta onkaan osannut kuvata Paavo Ruotsalainen paimen vertauksen avulla: "Kristus juoksee aran ja vauhkon syntisraukan jäljessä, huutelee kuin paimen lammasta, tarjoaa palasta ja koettaa kesytellä. Ja kun hän tapaa sen aran ja pelkäävän risujen repimänä ja suohon vajonneena, ei hän sitä komenna eikä anna sille määräyksiään. Ei hosu eikä aja, vaan kumartuu sen alle, nostaa uupuneen olalleen ja kantaa sen kotiin."

Hänen palveleva rakkautensa meitä kohtaan tulee nimenomaan esiin tänäänkin siinä, että hän rakastaa sekä Hyvänä Paimenena, joka kaitsee että Jumalan Karitsana, joka kantaa meidän syntimme.

Pietarin vastaväitteet

Jeesuksen ja Pietarin keskustelusta (Joh 13:6-10) voimme oppia muutaman tärkeän asian suhteestamme Jeesukseen.

Pietari uskaltaa olla jälleen suorasukainen ja sanoa, mitä hän todella ajattelee. Hän ei voi ymmärtää sitä, että Jeesus tekee vähäpätöisen orjan töitä. Hän kokee, että se ei ole oikein. Hän asettaa Jeesuksen toiminnan kyseenalaiseksi. Ehkä hän kokee, että siinä menee oppilaan ja opettajan suhde sekaisin. Pietarihan on jo jotain oivaltanut Jeesuksen majesteetillisuudesta (Joh 6:68). Hänestä tuntuu liian alentavalta, että hänen Herransa ja Mestarinsa pesee kuten halpa pakanaorja hänen jalkansa. Siksi hän ei voi muuta kuin jyrkästi kieltää Jeesusta tekemästä jotain sellaista: "Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!" (13:8). Samalla se osoittaa kuinka avoin suhde hänelle oli Jeesukseen. Hän ei pelännyt arvostella Jeesuksen toiminnassa sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt eikä hyväksynyt.

Jeesus vastaa Pietarin jyrkkään kieltoon yhtä voimakkaasti: "Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani" (Joh 13:8). Mitä nämä Jeesuksen sanat tarkoittavat? Me kuuntelemme niitä Golgatan jälkeisessä tilanteessa ja ymmärrämme ne viittauksena Jeesuksen uhrivereen. Karitsan veri on ainoa, mikä puhdistaa meidät ja avaa meille pääsyn taivaan kirkkauteen, jossa Jeesus istuu Isän oikealla puolella.

 

Pietari aina sanavalmiina pyytää Jeesusta saman tien pesemään myös kädet ja pään (Joh 13:9). Tähän Jeesus vastaa sillä tavoin, että meidän on helppo soveltaa sitä omaan uskonelämäämme. Uskoessamme Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana olemme kylpeneet, saaneet kaiken anteeksi ja olemme nyt puhtaat (1 Joh 1:9). Mutta vaeltaessamme elämämme polkua meidän jalkoihimme tarttuu joka päivä monenlaista likaa ja tomua. Siksi tarvitsemme toistuvasti, joka päivä uutta Jeesuksen sovitusveren puhdistusta, uutta anteeksiantamuksen sanaa. Sitä on kutsuttu jokapäiväiseksi uudistumiseksi.

Jotkut ovat tästä päivittäisestä uudistumisesta käyttäneet niinkin jyrkkää ilmaisua kuin, että Herralla on vain päivän vanhoja lapsia. Kenties noin sanoessamme sotkeutuu Jumalan lapsena oleminen ja jatkuva uudistuminen, viinipuun runkoon kiinnittyminen ja jatkuva ravinnon saanti puun rungosta. Kyllä olemme varmasti Herran omia häneen uskoessamme, mutta yhtä varmasti tarvitsemme toistuvasti läpi koko elämämme hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa sanaa. Kuinka hyvin tämän sanookaan Lutherin Vähä Katekismus. Tosiasia on, että "me teemme näet joka päivä paljon syntiä emmekä ole ansainneet mitään muuta kuin rangaistusta" (Viidennen rukouksen selitys). Mutta myös senkin tulee olla tosiasia elämässämme, että "meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana" (Kasteen merkitys).

Jeesus soveltaa jalkojen pesua opetuslasten keskinäiseen suhteeseen. Hän antoi meille esimerkin nöyrästä ja palvelevasta asenteesta toinen toisiimme. Ei herroina halliten.

Jeesus sanoo Juudasta tarkoittaen, etteivät kaikki ole puhtaita (Joh 13:10). Se osoittaa, ettei ulkonainen mukana kulkeminen Jeesuksen omien kanssa, ole vielä tae sydämen suhteesta Jeesukseen. Mitä on sydämen suhde, sen osoittaa Jeesuksen ja Pietarin keskustelu ylösnousemuksen jälkeen. Jeesus kysyi kolmeen kertaan hänet kiroillen kieltäneeltä Pietarilta, olenko minä sinulle rakas. Pietari vastasi kolmannellakin kerralla: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas (kreik. hoti filoo se) (21:17). Hän oli sydämestään kiintynyt Jeesukseen, niin kuin ystävään kiinnytään, vaikka ailahtelevat tunteet ja oma raukkamaisuus olivatkin vieneet Jeesuksen kieltämiseen. Kaikki elämässämme riippuu sydämen suhteesta, sydämen avoimuudesta Jeesusta kohtaan (vrt. Room 2:28-29; Room 10:9).

 

Jeesus ilmaisee kavaltajansa (Joh 13:21-30)

Näin Jeesus puhui. Järkyttyneenä hän sanoi heille: "Totisesti, totisesti: yksi teistä kavaltaa minut" (21). Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään, tietämättä, ketä hän tarkoitti (22). Yksi opetuslapsista, se joka oli Jeesukselle rakkain, oli aterialla hänen vieressään (23). Simon Pietari nyökkäsi hänelle, että hän kysyisi Jeesukselta, ketä tämä tarkoitti (24). Opetuslapsi nojautui taaksepäin, Jeesuksen rintaa vasten, ja kysyi: "Herra, kuka se on" (25)? Jeesus vastasi: "Se, jolle annan tämän leivänpalan." Sitten hän kastoi palan ja antoi sen Juudakselle, Simon Iskariotin pojalle(26). Silloin, heti kun Juudas oli sen saanut, Saatana meni häneen. Jeesus sanoi hänelle: "Mitä aiot, tee se pian" (27)! Kukaan aterialla olevista ei ymmärtänyt, miksi Jeesus sanoi hänelle näin (28). Koska Juudaksella oli hallussaan yhteinen kukkaro, jotkut luulivat, että Jeesus oli käskenyt hänen ostaa jotakin juhlaa varten tai antaa almuja köyhille (29). Syötyään leivänpalan Juudas lähti heti ulos. Oli yö (30).

 

Viimeisenä Jeesuksen elinpäivänä ja nimenomaan sen illan yhteisellä aterialla Juudas tulee voimakkaasti esille. Johannes on jo luvun alussa maininnut, että Paholainen oli pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen (Joh 13:2). Sanalla sydän (hepr. leb ) kuvataan ihmisen sisintä olemusta. Sananlaskut sanovat: "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee" (San 4:23, KR 38). Nyt tähän Juudaksen elämän lähteeseen on Paholainen (kreik. diabolos, perkele ) heittänyt kavaltamisen ajatuksen (kreik. balloo, heittää, Ilm 2:14, kreik. balloo skandalon, heittää viettelys). Juudas oli antanut sydämensä Pahan valtaan, kuten myös Ananias oli tehnyt (Apt 5:23). Ihmissydän on vieteltävissä. Voimme luovuttaa sen toisen hallintaan. Näinhän tapahtui jo paratiisissa. Jälleen näemme myös kuinka "petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?" (Jer 17:9). Henkivaltojen taistelu meistä on taistelua meidän sydämemme omistamisesta.

Jeesus oli kuitenkin rakastanut Juudasta ja pessyt hänen jalkansa samalla tavoin kuin muittenkin opetuslasten jalat. Jeesuksen rakkaudenpalvelu ei tänä viimeisenä iltanakaan avannut Juudaksen sydäntä Jeesukselle eikä tehnyt hänestä Jeesuksen todellista ystävää. Ystävää ei kavalleta vihollisille. Jeesus tiesi koko ajan, mitä oli tapahtumassa. Hän tunsi, mitä on ihmisen sydämessä ja niin hän saattoi sanoa suoraan Juudasta tarkoittaen, etteivät kaikki opetuslapset ole puhtaita suhteessa häneen (Joh 13:10-11). Hän sanoi myös, että opetuslasten joukossa on yksi, jossa käy toteen masentava profetia: "Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan" (13:18; Ps 41:10). Omalla kielteisellä tavallaan sekin osoittaa, että hän on se, jossa täyttyvät VT:n profetiat Messiaasta. Mikään ei ole sattuman leikkiä. Kun opetuslapset näkevät kaiken tämän toteutuvan kirjaimellisesti, heidän uskonsa vahvistuu siihen, että Jeesus Kristus on se jumalallinen "Minä olen" (kreik. ego eimi) (Joh 13:19).

Tähän asti Jeesus on vain vihjaillen ilmaissut, että erään näiden kolmen vuoden ajan hänen seurassaan olleen opetuslapsen sisin on petturin sisin (vrt. Joh 6:70; 12:6). Nyt Jeesus sanoo suoraan, että yksi heistä kavaltaa ja käyttää voimakasta ilmaisua: "Totisesti, totisesti minä sanon teille" (Joh 13:21, KR 38, kreik.). Sen sanominen kosketti syvästi Jeesusta ja hän sanoi sen järkyttyneenä (kreik. tarassoo, liikuttua, olla murheellinen). Se oli aivan kuin tunnustus siitä, ettei vuosia kestänyt läheinen ystävyys ja yhdessä vaeltaminen vaikuttanut Juudaksen sydämessä sen syvempää luottamusta Jeesukseen. Ystävä on kääntynyt häntä vastaan.

Kaikista näistä Jeesuksen antamista vihjeistä huolimatta, eivät opetuslapset millään voineet uskoa, että yksi heistä voisi kavaltaa heidän Mestarinsa hänen vihamiehilleen. Se olisi liian karmea ajatus niin kiinteästä ystäväjoukosta. Se ei voi olla totta. Johannes toteaakin: "Opetuslapset katsoivat toisiaan ymmällään, tietämättä, ketä hän tarkoitti" (Joh 13:22).

 

Jeesuksen vieressä, kunniapaikalla makaava opetuslapsi kysyykin Pietarin kehottamana, ketä Jeesus tarkoittaa. Jeesus vastaa kysymykseen antamalla toisella puolella olevalla Juudakselle kastetun leipäpalan. Se, että isäntä kesken aterian antaa leipäpalan jollekin läsnäolijoista, on kunnianosoitus tätä kohtaan. Mutta tämäkään rakkaudenpalvelu ei muuttanut Juudaksen sydämen asennetta. Päinvastoin, Johannes kirjoittaa karusti, että juuri silloin "Saatana meni häneen" (Joh 13:27, hepr.satan ). Juudas vain entistä syvemmin paadutti itsensä. Muut opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä oikein tapahtui. He eivät vieläkään voineet uskoa pahaa Juudaksesta. He selittivät Juudaksen käyttäytymisen parhain päin. Ja niin Juudas lähti pöydästä muka hoitamaan käytännön asioita ja Johannes erikseen mainitsee, että oli yö (13:30). Oli alkanut pimeyden vallan aika (Luuk 22:53). Juudas oli nyt astunut jonkun sellaisen tuhoon vievän kynnyksen yli, josta ei enää ollut pa luuta. Hän oli valinnut oman tiensä eikä mikään voinut häntä enää pysähdyttää. Jeesus hallitsi kuitenkin koko ajan tilanteen ja tiesi missä ollaan ja mitä tapahtuu. Siksi hän sanoi suoraan Juudakselle: "Mitä aiot, tee se pian!" (13:27)."

 

Juudaksen henkilö on kautta aikojen kiinnostanut UT:n lukijoita. Monin tavoin on koetettu tehdä hänen ratkaisunsa Jeesusta vastaan ymmärrettäväksi. Monet ovat halunneet nähdä hänessä jopa sankarin ja rohkean miehen, joka oli valinnut oman tiensä ja kulki sitä määrätietoisesti, vaikka sitten päättyikin itsemurhaan.

Eräs tällainen kuvaus opetuslapsijoukosta ja nimenomaan Juudasta on otsikoitu hyvin nykyaikaisella tavalla: Yrityskuva. Yrityskuvan vastaanottajaksi on merkitty Jeesus Joosefinpoika, Puusepänverstas, Nasaret ja lähettäjäksi Jordankonsultit Jerusalemista. Teksti on seuraavanlainen: "Mielestämme valitsemiltanne kahdelta­toista toimihenkilöltä puutuu oikeanlainen tausta, koulutus ja luontainen taipumus sen lajin yritykseen, jota nyt olette aloittamassa. Heillä ei ole minkäänlaista käsitystä ryhmätyöstä.

 

Simon Pietari on henkisesti tasapaino­ton, saa raivokohtauksia. Andreas on johtotehtäviin täysin kykenemätön. Veljekset Jaakob ja Johannes pitävät henkilö­kohtaisia ihmissuhteita tärkeämpinä kuin suhdettaan yhtiöön. Tuomaan epäilevä suhtautuminen saattaa vaikuttaa haitalli­sesti yhtiön ilmapiiriin. Lisäksi katsomme velvollisuudeksi kertoa, että Suur-Jerusalemin kulutta­ja-asiamies on pannut Matteuksen mustalle listalle. Jaakob Alfeuksenpoika ia Tad­deus ovat radikaaleja ja kumpikin osoittautui tutkimuksessa vahvasti maanis-depressiiviseksi.

Yksi ehdokkaistanne kuitenkin osoitti huomattavia kykyjä. Hän on taitava, pätevä henkilö, jolla on tarkka liikevaisto, erinomaisia kontakteja korkeimpien hallintovirkamiesten piirissä. Hän on sekä innokas että kunnianhimoinen. Niinpä suositamme Juudas Iskariotia tilintarkastajaksenne ja yli päänsä oikeaksi kädeksenne. Toivotamme menestystä tässä uudessa yrityksessänne" (Valitut Palat, 7/1990, s 34).

 

Jeesuksen jäähyväispuheen alku (Joh 13:31-38)

Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: "Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä (31). Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian (32). Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse (33). Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne (34). Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne" (35). "Herra, minne sinä menet?" kysyi Simon Pietari. Jeesus vastasi: "Minne minä menen, sinne et sinä nyt voi tulla minun kanssani, mutta myöhemmin kyllä tulet" (36). Pietari sanoi: "Herra, miksi en nyt pääse mukaasi? Minä annan vaikka henkeni puolestasi" (37). Jeesus sanoi hänelle: "Sinäkö annat henkesi minun puolestani? Totisesti, totisesti: ennen kuin kukko laulaa, sinä kolme kertaa kiellät minut" (38).

 

Jeesuksen ns. jäähyväispuhe alkaa tästä. Itse puhe sisältää jakson Joh 13:31-16:33 ja siihen liittyy Jeesuksen ns. ylimmäispapillinen rukous 17:1-26. Puhe sisältää monia asioita. Jo tässäkin jaksossa on esillä neljä asiaa: Jeesuksen kirkastuminen (13:31-32), Jeesuksen poismeno ja se, että he eivät nyt voi seurata Jeesusta sinne, minne hän menee (13:33,36), rakkauden käsky uutena käskynä (13:34-35) ja Pietarin itsevarma lupaus mennä vaikka kuolemaan Jeesuksen puolesta (13:37-38).

Miksi Juudaksen poislähtö ja Jeesuksen sanat Ihmisen Pojan kirkastumisesta on yhdistetty? Eikö Juudas ja se mitä hän tekee ollut lamauttavaa? Hän tietää, että Jeesus lähtee aterian päätyttyä rukoilemaan Getsemanen puutarhaan ja lähtee hakemaan sotilaista opastaakseen heidät pimeyden keskellä Jeesuksen luo.

Jeesuksen kirkastumiseen on hänen näkemistään suurena ja tärkeänä täällä maan päällä. Se on Jeesuksen näkemistä "vehnänjyvän kuoleman" tien vaeltajana (Joh 12:23-24). Siihen kuuluu niin Juudaksen petos kuin Jeesuksen pidättäminen ja korottaminen ristille. Tällä tavoin Isä kirkastaa meille ihmisille Poikansa ja Poika kirkastaa Isän (13:27). Siksi Jeesuksen kirkastuminen meille on hänen näkemistään Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnit ja myös minun syntini. Ristiinnaulitun runnelluissa kasvoissa säteilee meille Jumalan kirkkaus. Juuri siinä on Kristuksen evankeliumin kirkkaus (2 Kor 4:4,6). Siinä saamme katsella sitä kirkkautta, jonka Isä on antanut ainoalle Pojalleen (Joh 1:14). Evankeliumi kutsuu meidät tämän J eesuksen Kristuksen ristin kirkkauden omistamiseen (2 Tess 2:14). Evankeliumi onkin ainoa tässä maailmassa, joka antaa meille anteeksiantamuksen, ja iankaikkisen elämän. Mutta eihän tällainen Jeesuksen Kristuksen kirkkaus ole koskaan miellyttänyt tätä maailmaa.

Tämä maailma vaatii Jeesukselta mahtavuuden ja komeuden tuomaa kirkkautta ja on vasta silloin valmis ottamaan hänet vastaan. Sellaisesta Herran kirkkauden tulosta julistaa Psalmi: " Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee. Kuka on kirkkauden kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen. Hän on Herra, voiton sankari. Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee. Kuka on kirkkauden kuningas? Kirkkauden kuningas on Herra Sebaot!" (Ps 24:7-10). Siinä on riemujuhlan tuntua.

Mutta todellisuudessa tällaisen Herran kirkkauden ilmestyminen ei ole kuitenkaan maailman kansoille riemujuhla. Silloin "kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin" ja he "näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta, maan kaikista ääristä ne, jotka hän on valinnut" (Matt 24:30-31). Ihmiset eivät suinkaan huuda silloin riemullisella mielellä halleluja, vaan kauhistuneena huutavat vuorille: "Kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta ja Karitsan vihalta!" (Ilm 6:16). Kun ristillä kirkastettu Ihmisen Poika ei kelvannut, niin nyt on pakko kohdata kirkkauden valtaistuimella istuva maailman tuomari, jonka kasvoja taivas ja maa pakenevat (Ilm 20:11). Siksi tänään elämässämme on parasta, että näemme Kristuksen kirkkauden hänen ristissään ja uskomme häneen syntiemme sovittajana. Silloin hänen tulonsa kirkkaudessa on meille riemun aihe.

Jeesus valmistaa opetuslapsiaan pian tapahtuvaanpoismenoonsa . Hän on puhunut siitä jo monet kerrat aikaisemmin (Joh 7:33-34; 8:21-23; 14:28-29; 16:7). Näin hän tehnyt jotta tämän ennustuksen toteutuessa opetuslapset voisivat sydämestään uskoa, että hän on se, joka hän on, hän on jumalallinen "minä olen" (Joh 13:19). Juuri hänen poismenonsa sinetöi sen, että hän on Jumalan lähettämänä tullut Jumalan luota.

Kun hän lähtee pois näkyvistä, on hänen opetuslastensa opittava uskomaan häneen, vaikka eivät enää koekaan hänen näkyvää läsnäoloansa. Pietari muistuttaa tästä kirjeessään Vähän Aasian uskoville: "Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe" (1 Piet 1:8). Tähän tilanteeseen on jokaisen opetuslapsisukupolven pitänyt oppia tyytymään. Jeesus on poissa meidän näkyvistämme. Jokainen on joutunut toteamaan, että sinne minne Jeesus meni, sinne emme vielä pääse (Joh 13:33) emmekä voi ilman muuta mennä sinne Jeesuksen kanssa (13:36). Mutta myöhemmin ja kukaan ei tiedä omalla kohdallaan kuinka paljon myöhemmin, jokainen Jeesuksen opetuslapsi on seuraava Herraansa kirkkauden valtakuntaan. Silloin saamme nähdä hänet silmästä silmään. Jeesuksen poismeno onkin vain hetken meidän näkökentästämme poissa olemista.

Ehkä kaikkein voimakkaimmin meitä puhuttelee tässä Jeesuksen ensimmäisessä jäähyväispuheen jaksossa kuitenkin hänen antamansa uusi käsky . Eihän se todellisuudessa ole uusi, sillä tämä käsky on jo annettu VT:ssa (3 Moos 19:18). Se on uusi siksi, ettemme yhtenäkään elämämme päivänä ole sitä täysin oppineet. Se on aina yhtä uusi ja uudelleen opittava, ikään kuin emme olisi siitä koskaan aikaisemmin kuulleet. Mitä tämä Jeesuksen uusi käsky sanookaan? "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne" (Joh 13:34-35). Jeesus oli jo antanut opetuslapselleen esikuvan rakkaudesta ja sen mukaan jokaisen opetuslapsen tulisi toimia (13:15).

 

Jeesus oli myös sanonut: "Kumpi on suurempi, se, joka on aterialla, vai se, joka palvelee häntä? Eikö se, joka on aterialla? Mutta minä olen teidän keskellänne niin kuin se, joka palvelee" (Luuk 22:27). Nyt hän korosti tätä palvelijan asennetta sanoessaan: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi" (13:16). Ihmisen Poikakaan ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan (Matt 20:28). Meidän Herramme riisui isännän vaipan, polvistui orjan tavoin opetuslastensa eteen ja pesi heidän jalkansa, samoin tulee meidänkin palvella. Meidän tulee nöyrtyä toistemme edessä ja suostua palvelemaan. Meitä ei ole kutsuttu herroina hallitsemaan (1 Piet 5:3; Matt 20:25-26). Jeesus korostaa tätä niin voimakkaasti, että hän jopa julistaa autuaaksi näin toimivan ja sanoo: "Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette" (Joh 13:17).

 

Kohtaamme tämän uuden käskyn tuoreena haasteena joka päivä. Käytännössä sen eteemme tuomat tilanteet ovat hyvinkin erilaisia. Rakkaudella ei ole vain vakiintuneita käyttäytymiskaavoja. Se etsii uusia teitä palvellessaan. Se koettelee jatkuvasti uskollisuuttamme, kärsivällisyyttämme ja alttiuttamme huomata toinen ihminen ja hänen asiansa. Koskaan sen toteuttamista ei tarvitse etsiä kaukaa. Se on aina lähellämme arkielämässä. Se on siellä, missä on toinen ihminen. Se kutsuu ja vetää sydäntämme huomioimaan tämä toinen. Joskus se pukeutuu vain ystävälliseksi hymyksi tai pieneksi hyväksi sanaksi tai lämpimäksi käden puristukseksi.

Tämä uuden käskyn edessä joudumme joka päivä häpeämään. On hyvä usein palauttaa mieliimme tutun 1 Kor 13:n kuvaus rakkaudesta. Silloin toteamme aivan varmasti, että olemme vielä kaukana toisen ihmisen aidosta rakastamisesta. Voinko todella sanoa, että suhteessa lähimmäiseeni ja nimenomaan suhteessa toiseen Jeesuksen opetuslapseksi tunnustautuvaan aina ja kaikessa osoittaudun sellaiseksi, millaiseksi 1 Kor 13 sanoo? Olen kärsivällinen, lempeä, sellainen, joka en kadehdi, en kersku, en pöyhkeile, en käyttäydy sopimattomasti, en etsi omaa etuani, en katkeroidu, en muistele kärsimääni pahaa, en iloitse vääryydestä vaan iloitsen totuuden voittaessa. Onko niin, että kaiken kestän, kaiken uskon, kaikessa toivon, kaiken kärsin suhteessa toiseen ihmiseen (1 Kor 13:4-7)?

Voimme myös ottaa sydämemme peiliksi Jeesuksen vertauksen suuresta erotuksen päivästä (Matt 25:31). Näkyykö elämässämme se, kuinka annamme nälkäisille ruokaa, janoisille juotavaa, kuinka otamme kodittomia luoksemme, vaatetamme alastomia, käymme katsomassa sairaita ja menemme vankilassa olevien luokse (Matt 25:35-36). Ehkä joskus, sattumoisin, olemme jotain pientä tehneet. Yleensä elämme varsin itsekkäästi.

 

Luulen, että jokainen meistä joutuu tämän uuden käskyn edessä painamaan päänsä alas ja pyytämään armoa Herralta. Kenties silloin ainakin joskus jollakin tavoin jaksamme anteeksiannon varassa palvella jotakin lähimäistämme ja myös toista Kristukseen uskovaa.

Jeesus joutuu vielä aivan elämänsä loppuvaiheessa, sen viimeisenä iltana suoraan sanomaan i tsevarmalle ja urhoolliselle Pietarille, että hetken kuluttua tä'mä sadatellen tulisi kieltämään Mestarinsa. Kerskaa omasta rohkeudestasi, mitä kerskaat, mutta todellisuudessa tulet näkemään, että ennen kuin huomenna aamulla kukko laulaa, sinä olet jo minut kolmesti kieltänyt (Joh 13:38).

Kuinka totuudellinen ja ihmissydämen paljastava Raamattu onkaan! Olemme rohkeita hetken innostuksen vallassa ja omassa suljetussa joukossa ollessamme. Joutuessamme yksin kohtamaan kovan ja julman todellisuuden, saatamme hetkessä menettää tuon äsken niin uljaan mielen. Osoittaudumme olevamme mitättömiä, kierteleviä, helpompaa tietä etsiviä ja pakoilevia pikkusieluisia ihmisiä.

Kaikesta tästä huolimatta Pietari kasvoi vastuunsa tuntevaksi Jumalan ihmiseksi. Perimätieto kertoo hänen joutuneen vielä kerran sisäiseen taisteluun Roomassa Neron vainojen keskellä. Hän lähti pois kaupungista vainoja pakoon. Mutta tiellä, Via Appialla, tuli Herra häntä vastaan. Pietari kysyi, minne menet Herra, quo vadis Domine? Herra vastasi menevänsä Roomaan uudelleen kärsimään. Silloin Pietari palasi kaupunkiin ja hänen ristiinnaulittiin pää alaspäin. Kenties tämä kertomus "Quo vadis, Domine?" on vain legenda, mutta omalla tavallaan se kuitenkin kertoo, että jokaisen Jeesuksen apostolin oli oltava valmis vaikka olemaan veritodistaja. Sittenkin Herran rakkaus ja palvelu teki Pietarista kallion.