Elokuu

ELOKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Te, jotka Herraa pelkäätte, luottakaa häneen, sillä hän on läsnä teitä. Syyr. 2:7.

Tässä kysyttäneen: Kuinka meidän siis tulee pelätä Jumalaa ja luottaa häneen? Vastauksena on: Vain siten, että se vastaa Jumalan todellista olemusta. Meidän täytyy tuntea hänet oikein ja niin meissä heti syntyy sekä Jumalan pelko että usko. Meidän kevytmielisyyteemme ja synnin uneliaisuuteemme on syynä ainoastaan se, ettemme tiedä, usko tai ajattele, minkälainen Jumala oikeastaan on. Jos oikein uskoisimme, kuinka suuri ja mahtava Jumala on, ja mikä pyhä kiivaus hänellä on kaikkea syntiä vastaan, kuinka totinen hän on uhkauksissaan, kuinka lähellä meitä hän on ja näkee kaiken, sekä kuinka armollinen ja uskollinen hän on, niin totisesti me sekä pelkäisimme häntä että luottaisimme häneen.

Ja katsellessamme kaikkia näitä Jumalan ominaisuuksia, jotka meidän pitäisi ikään kuin silmillämme nähdä kaikissa hänen tuomioissaan, jotka Jumalan sanasta ja kokemuksesta tunnemme ja jos niihin vertaamme, mitä hän itse sanassa niin usein puhuu pelostamme ja luottamuksestamme häneen, niin saamme vastaukseksi: Meidän on niin pelättävä Jumalaa ja häneen luotettava, ettemme pelkää mitään muuta, kuinka pelättävää se itsessään olisikin. Ei meidän suorastaan ole, paitsi Jumalaa, mitään pelättävä. Eikä meidän luotettava mihinkään muuhun, kuinka vahvalta, luotettavalta se näyttäneekin, kuin yksinomaan Jumalaan. Silloin Herra on tuleva ainoaksi Jumalaksemme. Silloin hän yksin on oleva sydämemme pelon, luottamuksen ja palvonnan esineenä.

Mutta mitenkä saatan käsittää sen, etten saa peilata mitään muuta kuin Jumalaa? Onhan maan päällä paljonkin niin pelättäviä asioita, että jo niitä ajatellessamme kauhistuksesta värisemme. Ajattelehan vain, kuinka paljon pahaa katkerat ja väkevät viholliset voivat meille tehdä, tai ajattele, miten kauheata olisi menettää henkensä murhaajan käden kautta tai kadottaa näkönsä, ymmärryksensä koko eliniäkseen tai sairastua johonkin ankaraan tautiin, josta ei koskaan voi parantua tai kuolla salamaniskusta ja muita pelättäviä tapahtumia. Eikö tällaista ole pelättävä?

Vastaamme: Niin tosiaan on jokaisen, jolla ei kaikkivaltiaassa Herrassa ole ainoa Jumalansa. Se taas, joka todella uskoo ja ajattelee, että elävä, ajatteleva, valvova ja kaikkivaltias Jumala on kaikkialla läsnä, joka saa hengelliset aistinsa avatuiksi, niin että hän oivaltaa ja uskoo tämän kaiken, tietää, ettei mikään näistä kauhuista saata koskea hiuskarvaakaan hänen päässään, jollei uskollinen ja kaikkivaltias Isä ole niin päättänyt.

Jos hän tahtoo, kohtaa sinua salama, tauti, onnettomuus, tapaturmainen kuolema. Mutta jos hän on toisin päättänyt, niin ei mikään näistä ole sinuun koskeva. Jos hän katsoo sinulle tarpeelliseksi tai hyödylliseksi, että sydämesi murtuu, kärsii, vuotaa verta, niin hän lähettää sinulle surun, vahingon tai pahan ihmisen, joka tekee sinulle vääryyttä, valehtelee sinusta ja solvaa sinua. jos hän taas tahtoo antaa sinulle lepoa ja rauhaa, silloin ei sinulle mitään sellaista saa tapahtua. Katso, kuinka Kristus vastasi Pilatukselle: »Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.»

Katso, kuinka Daavid puhuu häijystä miehestä Simeistä: Anna hänen kirota, sillä Herra on hänelle sanonut: »Kiroile Daavidia.» Jeremia puhuessaan moninaisista murheista, kuten »sorrosta», väärästä tuomiosta» ym. sanoo: »Kuka tohtii siis sanoa, että senkaltaiset asiat tapahtuvat ilman Herran käskyä? Eikö paha ja hyvä tule korkeimman suusta?» Kun saatana saa luvan kiusata Jobia, asettaa hänelle Herra Jumala nimenomaan mitan ja määrän. Profeetta Aamos sanoo: »Tapahtuuko kaupungissa onnettomuutta, ellei Herra ole, sitä tehnyt?» Herra itse selittää näin: »Että kuultaisiin sekä idästä että lännestä, että paitsi minua ei mitään ole: Minä olen Herra, eikä kukaan muu. Minä, joka teen valkeuden ja luon pimeyden. minä, joka annan rauhan ja luon pahuuden. Minä olen Herra, joka teen kaiken tämän.»

Joka ei usko tähän ainoaan Jumalaan, sillä on kaikkialla tuhansia seikkoja pelättävänä, katselee sinne tänne ja on ainaisessa levottomuudessa. Tänään hän pelkää sairautta, huomenna köyhyyttä tai menetyksiä. Tänään hän pelkää häijyä ihmistä, joka tulee häntä vahingoittamaan. Huomenna rakkaan ystävän petosta. Jos tulee huolettava tieto, silloin hän ei tiedä mitään auttajaa, ellei hän itse tai muut ihmiset voi auttaa.

Kaikki tuollainen on oikeudenmukainen rangaistus niille, jotka eivät salli kaikkivaltiaan Herran olla yksin heidän Jumalansa. Sitä vastoin: Mitä autuaallista turvaa ja rauhaa nauttivatkaan ne jotka luottavat yhteen, voimalliseen Jumalaan, uskolliseen taivaan Isään.

Rakas Herra, auta minua turvallisesti luottamaan sinun uskollisuuteesi! Suo, etten uskottomuudellani luopuisi siitä lohdutuksesta, jonka sanassasi olet minulle luvannut. Auta minua, että uskollisesta isänkädestäsi otan vastaan kaiken, mitä minulle tapahtuneekin, uskoen sen tapahtuvan minun parhaakseni. Auta minuakin vihdoin siihen hyvään maahan, jonka olet omillesi valmistanut. Amen.

ELOKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Minä olen Herra, se on minun nimeni, en minä anna kunniaani toiselle enkä kiitostani epäjumalille. Jes. 42:8.

Juutalaiset tiesivät Raamatusta Jumalan luvanneet, lähettää suuren, hyvän paimenen ihmisille. Sillä näin kuuluivat lupaukset: »Minä olen asettava heille paimenen, joka on heitä kaitseva, palvelijani Daavidin, hän on heitä kaitseva, hän oli oleva heidän paimenensa.» Nyt Herra sanoo Joh. 10: »Minä olen tämä luvattu paimen.» Kaikki, jotka ovat ennen minua tulleet sanoen itseään täksi paimeneksi, ovat varkaita ja ryöväreitä, minä olen teille luvattu hyvä paimen. Sillä Herra tahtoi myös meille opettaa olevansa ominaisuudeltaan ainoa hyvä paimen. Hän on hyvä paimen siinä merkityksessä, että paitsi häntä ei muuta hyvää paimenta ole. Tärkeä totuus, joka on meille sekä varoitukseksi että lohdutukseksi!

Kristittyjen tulee nimittäin varoa epäjumalisesti kiintymästä niihinkään alipaimeneen. On epäjumalista ja vahingollista kiintymystä, jos tulet niin riippuvaksi jostakin ihmisestä, että tämän kuollessa tai siirtyessä muualle menetät samalla kaiken turvallisuutesi ja johtosi ja jos edelleen opettajasi poikkeaisi totuuden tieltä, sinäkin poikkeaisit totuudesta. Ajattele, mikä vaara!

Ei, kristityllä pitää olla päätukensa ja varsinainen sydämenturvansa yksin Herrassa, niin että vaikka hän joutuisi autioimmalle seudulle, missä ei yksikään lempeä paimenääni ihmishuulilta tule kuuluviin, hänen sielläkin olisi saatava vain Vapahtajasta ja hänen sanastaan sielunsa virvoitus ja sydämestään sanottava Daavidin kanssa: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.» Toiseksi, jos muutoin paraskin opettaja saarnaa evankeliumia toisin, kuin mitä Kristus ja hänen apostolinsa ovat saarnanneet, sinun tulisi antaa se mennä menojaan ja vain pysyä Herran sanassa sanoen: »Minä tiedän, kuinka Kristus opetti ja menetteli syntisten suhteen, siinä minä pysyn. Hän on hyvä paimen, hänestä pidän kiinni.»

Ei ole vähäisin uskollisille alipaimenille sattuvista vaivoista, kun heidän täytyy kokea, että lammasraukat, jotka he ainoastaan ovat tahtoneet kuljettaa heidät verellään lunastaneen »suuren lammaspaimenen» luo, alkavat tulla niin palvelijasta riippuviksi, että he ilman häntä ovat onnettomia, kaikkea lohdutusta ja totuuden johtoa vailla. Tällaisen riippuvaisuuden vuoksi on moni uskollinen palvelija poistemmattava tai myös häpäistävä jollakin tahralla, jotta opittaisiin ajattelemaan eikä tekemään ihmistä Jumalaksi. Niin Herra sanoo: »En minä anna kunniaani toiselle enkä kiitostani epäjumalille. Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään Vapahtajaa. Minä olen hyvä paimen.»

Emme tällä tahdo suinkaan ylistää sitä kylmää ja rikkiviisasta henkeä, joka ylenkatsoo kaikkia Herran suuresta armostaan seurakunnalleen antamia aseita ja hylkää sen sanan valon, jonka Jumala näiden aseiden kautta on maailmalle antanut. Nämä rikkiviisaat uskovat vain omaa henkeään tulkitessaan muka Jumalan hengen sanaa yksin oikealla tavalla. He saattavat oman, yksityisen käsityksensä nojalla ylenkatsoa sellaisia valituita aseita, joita Jumala on käyttänyt koko kirkkonsa uudelleen muodostamiseksi ja jotka mitä runsaimmissa hedelmissään ovat saaneet Jumalan oman vahvistuksen lähetystoimessaan. Emme ylistele tätä rikkiviisasta henkeä. Emmekä tahdo vastustaa Paavalia, kun hän kiittää galatalaisten asemaa erittäin autuaaksi siihen aikaan, jolloin he ottivat hänet vastaan, niin kuin Jumalan enkelin, jopa niin kuin Kristuksen Jeesuksen itsensä, ja olisivat voineet repiä silmät päästään hänen tähtensä, ei, tällainenkin hehkuva rakkaus voi vain mitä kauneimmin kuvastaa oikeata onnellista tilaa.

Me tahdomme ainoastaan varoittaa epäjumalisesta ja orjallisesta kiintymyksestä, jota äsken kuvasimme ja joka on niin vahingollista sekä lampaille että alipaimenille. Tahdomme lausua Johannes Kastajan sanoilla: »Te olette itse minun todistajani siihen, että sanoin: en minä ole Kristus, vaan olen lähetetty hänen edellensä. Minä olen vain huutavan ääni. jolla on morsian, se on ylkä – hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.» Ja samaa tarkoitti apostoli Paavali sanoessaan: »Onko Paavali ristiinnaulittu puolestanne? Tai oletteko kastetut Paavalin nimeen?» Näemme näistäkin kohdista näiden pyhien miesten vaivan siitä, että oppilaat pyrkivät riippumaan palvelijoissa. Emme siis saa kummastua, jos tuota vieläkin tapahtuu, mutta meidän tulee varoa sitä kalliisti lunastetuille sieluille vahingollisena asiana.

Monet ihanat esimerkit osoittavat, että kristityn kadotettua hyvän paimenensa, ei halveksumisen kautta, vaan hänen palveluksensa menettämällä - hän oli pakotettu vielä tarkemmin riippumaan Herrassa itsessään ja hänen sanassaan. Silloin vasta hänen henkinen elämänsä vakiintui ja kypsyi, niin suuressa määrässä, ettei se muuten olisi tätä kypsyyttä saavuttanutkaan, ja hänen sydämensä sai myös paljoa suuremman ja pysyvämmän ilon Vapahtajansa lähemmässä tuntemisessa, joka nyt itse etsi ja hoivaili tätä yksinäistä lamastansa. ja tällaisessa kokemuksessa opitaan käsittämään ja tuntemaan, mitä Herra tässä sanoo: »Minä olen Herra, se on minun nimeni. En minä anna kunniaani toiselle.»

Kallis Jeesus, tule kylmään, turtuneeseen mieleeni! Kaikki epäjumalat kadotkoot edestäsi, tule yksin sydämeni valtiaaksi! Tule luokseni, vahvista vaipuneet voimani, sytytä uskoni lamppu palamaan! Ole toivoni elämässä ja kuolemassa! Amen.

ELOKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Jos sydämemme syyttää meitä, niin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki. 1 Joh. 3:20.

Huomaa nämä sanat: Jumala tietää kaikki. Siksi hän on tuomitseva toisin kuin meidän sydämemme. Miten tämä on ymmärrettävä? Sitä meidän nyt on katseltava. Kristus sanoo, että hänen ruumiinsa ja verensä ovat meidän edestämme annetut. Eikö ole totta, että jos voisit oikein uskoa ja ajatella, miten painavaa se on, että Jumalan Poika on antanut ruumiinsa ja verensä puolestamme, niin alkaisit huutaa ilosta ja sanoa: Kaikki synnit ovat sen rinnalla niin vähiksi arvattavat kuin pisara suuren meren rinnalla. Mutta niin juuri Herra alati asiaa katsoo.

Taivaassa pidetään Kristuksen veri aina suuressa arvossa, siellä se on kalliimpi koko maailmaa. Meidän sydämemme ovat niin ovat niin viheliäiset, ettemme hetkeäkään voi tajuta asiaa, mikä arvoltaan on kuitenkin koko maailmaa korkeampi. Pimentyneille ja raadollisille sydämillemme Kristuksen veri on hyvin vähäarvoinen, mutta Jumalalle sen arvo on aina kuvaamaton, mittaamaton. Sen Kristus tietää. Sen takia hän saattoi sanoa: »Kylpenyt on kokonaan puhdas, ja te olette puhtaat.» Sinä ja minä, me emme oikein voi uskoa, mutta Kristus uskoo täydellisesti hänen verensä kelpaavan lunastushinnaksi. Siksi hän saattaa tuomita, niin kuin olemme nähneet.

Ajattele tätä tarkoin, niin voit suurimmassa synninhädässäsi sanoa Jumalalle: Pyhä Isä, jos nyt aiot hylätä minut, niin täytyy sinun ensin hylätä rakas Poikasi, hänen ruumiinsa ja verensä, jonka olet ottanut lunastushinnaksi minun puolestani. Et voi minua hylätä, niin kauan kuin hyväksyt lunastushinnan.

Tämä on armon muuttumattomuuden varsinainen perustus. Mutta Johannes sanoo: Jumala tietää ja joiden vuoksi armo on järkähtämätön. Luuk. 22 luemme Kristuksen jo edeltä käsin tietäneen Pietarin lankeemuksen ja kieltämisen. Siis päätän näin: Jos Pietarin heikkous olisi Kristukselle ollut syynä hänen hylkäämisensä olisi hän jo ennen hylännyt opetuslapsensa, hylkäämiseensä olisi hän jo ennen hylännyt opetuslapsensa, ei hän olisi koskaan hetkeäkään antanut hänelle armoaan, sillä hän tiesi jo alusta kaikki Pietarin heikkoudet, hän ei uskonut hänestä parempaa.

Ajatuksen erehdystä meissä on, kun luulemme Jumalan joskus huomaavan syntejämme, sillä hän on jo alusta ne kaikki nähnyt. Hän näkee silmänräpäyksessä kaiken, mikä meissä asuu, kaiken pahan, mikä on esiintyvä koko elämässämme. Jos hän joskus tämän tähden hylkäisi meidät tai kyllästyisi meihin, ei hän sitten koskaan olisi ryhtynytkään meitä vapahtamaan, luokseen vetämään ja armahtamaan. Hän tietää meidän oikeastaan olevan samat kaikkina hetkinämme, parempina ja huonompina.

Kristityllä on kaksi luontoa, liha ja henki, jotka aina sotivat toisiaan vastaan. Niinpä näyttäytyy henki välistä niin valtaavana, että tuskin huomataankaan mitään lihasta, vaan ainoastaan elämää, rauhaa, rakkautta ja jumalisuutta. Välistä taas liha ja perkele näyttäytyvät niin kauheina, että tuskin huomataankaan henkeä.

Kuka saattoi seulomisen hetkellä nähdä henkeä Pietarissa? Mutta taas toisena hetkenä henki näyttäytyi, kun hän »meni ulos ja itki katkerasti». Kristus kuitenkin tietää kyllä kaikin ajoin meidän olevan samoja kaikissa näissä vaiheissa. Hän ei anna pettää itseään. Sillä hetkellä kun Pietari näyttäytyy niin vahvana ja uskollisena yrttitarhassa, Kristus kuitenkin tietää, kuinka hän samana iltana on uskollinen ystävä. Millä hetkellä hän sitten hylkäisi Pietarin? Tämän käsittäminen on salattua viisautta.

Mutta vielä kerran: »Jumala tietää kaikki.» Kristus sanoo samojen heikkojen opetuslasten, jotka seulomisen hetkellä jättivät hänet, kerran olevan taivaassa, istuvan istuimellaan ja hänen kanssaan tuomitsevan kahtatoista Israelin sukukuntaa. Silloin ei mikään synti eikä heikkous ole heissä asuva. Kristus tietää, kuinka me kerran äärettömässä iankaikkisuudessa olemme olevat aivan puhtaat, ihanat ja hyvät, rakkauden ja pyhyyden täyttämät, hänelle loppumatonta ylistystä kantaen.

Ajattelen, kuten muuan vanhempi opettajakin kirjoittaa meidän voivan kaikella turvallisuudella sanoa hänelle: Oi, rakas Jumalan! Rukoilen sinua, että sinä lankeemukseni hetkellä katsoisit minua siinä tilassa, missä kerran olen oleva taivaassa, missä en millään tavoin tee syntiä sinua vastaan, vaan rakastan ja ylistän sinua loppumattomasti. Jos sitävastoin tahdot katsoa minua siinä tilassa kuin olen maan päällä, niin tapaat syntisen, joka aina uudelleen jollain synnillä sinua vihoittaa. Mutta jos katselet minua paratiisissa, niin näet loppumatonta iankaikkisuutta viettävän pyhän, joka milloinkaan sinua vihoittamatta, lakkaamatta ja täydellisesti rakastaa ja ylistää sinua. Näe minut siinä tilassa äläkä vihastu, vaikka sinun täytyy kolme-, neljä- tai viisikymmentä vuotta – se on. kaksi tai kolme pitkän iankaikkisuuden sekuntia – nähdä minut heikkouden ja kurjuuden alaisena.

Lävistäköön tämä sanomaton armo vahvistaen ja ilahduttaen kaikki uskolliset sydämet, etteivät he mitään rakastaisi enemmän kuin rakasta, armollista Vapahtajaa. Silloin on tuo rakkaus oleva oikean pyhityksen lähde ja voima. sillä rakkaus tekee kaiken keveäksi, »ja rakkaus on lain täyttymys». Jumala rakkautensa tähden enentäköön meille uskoa ja rakkautta!

ELOKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Minä olen lain kautta kuollut poissa laista. Gal. 2:19.

Tällaiset sanat sisältävät laista vapautuksen salaisuuden. Niin luemme myös Room. 7: »Niin, veljen, teidätkin on kuoletettu laista», »kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankina.» Huomaa sanat kuoletetut ja kuolleet. Samassa luvussa osoittaa apostoli, kuinka lain kautta laista kuolettaminen käy ja mitä se merkitsee. Hän sanoo: Minä elin ennen ilman lakia. Mutta synti virkosi ja minä kuolin. Sillä kun synti otti käskysanasta aiheen, petti se minut ja tappoi minut käskysanan kautta.

Mitä merkitsevät sanat: Minä kuolin lain kautta? Synti tappoi minut käskysanan kautta? Jos tutkit tämän kysymyksen pohjaan asti, löydät kallisarvoisen valon. Mitä kuolemaa apostoli tässä tarkoittaa sanoessaan tässä yhteydessä: »Ja minä kuolin» - »kuollut lain kautta?»

Katekismus mainitsee kolmenlaisen kuoleman: ruumiillisen, hengellisen ja iankaikkisen. Mutta tässä mainitaan vielä neljäs kuolema. Sillä hengellisesti kuolluthan apostoli oli jo ennen kuin käskysana tuli. Mitä hän sitten tässä tarkoittaa sanalla »kuolema? Kokeneet tietävät sen. Ja toiset eivät sitä usko.

Niin käy, jos laki oikein sattuu ihmiseen, jos Jumalan pyhät silmät alkavat seurata hänen ajatuksiaan ja sydämensä aikeita - silloin hänet kuoletetaan. Ja mitä vakavampina ahdistukset käyvät, sitä ennemmin hän kuolee. Vanhan fariseuksen Sauluksen tultua kuoletetuksi saattoi vasta Paavali syntyä. Jaakobin lonkkaluun täytyi nyrjähtää yöllisessä painiskelussa miehen kanssa, ennen kuin hän saattoi sanoa: Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja minun: sieluni on pelastettu. Ja silloin hän sai uuden nimen. Sen jälkeen hän ei koskaan enää käynyt suorana.

Lyhyesti: Ota apostolin sanat sananmukaisesti huomataksesi, kuka kuoli. Hän lausuu: »Minä kuolin.» Hän itse, hänen itsetoimiva omavanhurskas, itsepyhä minänsä, se kaatui syntiä vastaan taistellessaan lain alla. Laki yllytti taistelua lakkaamattomalla kiihottamisella vaatimuksin ja muistutuksin. Ja syvälle juurtunut luulo omasta voimastamme, joka on vanhan lihallisen sieluna ja ytimenä, ylläpiti sitkeää voiton toivoa taistelussa, mutta kaikki tämä lisäsi vain hänen uupumistaan ja kuoleutumistaan. Tämän kaiken hän ilmaisee näin: »Synti petti minut ja tappoi minut käskysanan kautta.»

Nyt on murrettu vanha luulo omasta voimastamme ja lain kyvystä tehdä ihminen hurskaaksi ja pyhäksi. Ja niin ihminen on siinä kadotettuna, avuttomana, voimattomana, jopa »kuolleena». Mutta kun nyt Jumalan iankaikkinen pelastusneuvo, kun Kristus tekonsa ja kärsimyksensä ansiolla selitetään uupuneelle sielulle, joka nyt epäilee kaikkea omaa työtään, sekä tahtoaan että kykyään, rukoustaan, katumustaan, kaikkea omaansa - silloin tulee hän hänen eteensä, sellaisena kuin hän on, niin ruhjottuna, kelvottomana, ja niin kaikkeen Jumalan armoon arvottomana, että on häpeästä menehtymäisillään. Silloin hän vaipuu toisen miehen, yljän syliin - »elääkseen toisen kanssa, hänen, joka on kuolleista ylösnoussut.»

Ja katso, silloin hän saa yhdellä kertaa koko lain täyttämyksen hänessä, joka oli »lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo». Nyt morsian elää vain hänen vanhurskaudestaan ja hänen huolenpidostaan kaikessa sanoen: »Minä istun hänen varjossaan, jota halajan, ja rakkaus on hänen minua suojeleva lippunsa.» Sellainen sielu on nyt laista vapautettu. kuten apostoli nimenomaan selittää: »Niin muodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, jotta me tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.»

Tosin nousee vanha luulo omasta voimastamme vielä tuhansia kertoja, tavallisesti hienommassa muodossa, että minä rukouksella ja Jumalan voimasta voin ja että minun tulee olla ja tehdä niin ja niin - ja osoittautuu synnynnäiseksi ominaisuudeksemme sen kautta, että minä, minä, minä, ei Kristus tulen kaikkien ajatusteni keskipisteeksi - mutta silloin minä taas uudelleen uuvun ja kuoleennun, kunnes minun taas on vaivuttava Vapahtajani jalkoihin ja annettava hänen tulla itselleni kaikeksi. Ja niin kauan kuin tuo tilanne jatkuu, että aina uudelleen palaan Kristukseen, en olekaan lain, vaan armon alla.

Tästä voit myös käsittää, ketkä eivät ole armon, vaan lain alaisia. Ne näet, jotka eivät ole lain alla kuoletetut, kuten nyt olemme nähneet, vaan joilla vielä on jäljellä toivonsa, luottamuksensa lakiin, työhönsä, rukoukseensa eivätkä vielä ole tulleet niin kadotetuiksi ja toivottomiksi tässä työssä, että olisivat antautuneet - kadotettuina antautuneet pelkälle armolle - vaan vielä tietoisesti pyrkivät voittamaan oman työnsä kautta. Jos he tämän tapahtuessa ovat hyvin alakuloiset itseensä nähden, voivat he olla »aivan lähellä Jumalan valtakuntaa.»

Vaaditaan vain, että he epäilevät koetuksensa onnistumista ja saavat jonakin autuaana hetkenä nähdä Jeesuksen heille kirkastettuna. Mutta jos tuota työtä seuraa vielä melkoinen varmuus ja itsetyytyväisyys, ja heidän uskonsa ja tunnustuksensa Kristuksesta on vain osa heidän omaa vanhurskauttaan - heidän uskonsa ei ole hätääntyneen ja kadotetun syntisen todellista pakoa Jeesuksen luo, vaan uusi, kauniimpi paikka vanhalle vaatteelle - silloin he ovat hyvin kaukana totisesta armosta.

Herra Jeesus! En voi sinulle mitään antaa, olen tyhjä ristisi turvaan pakenen. Avuttomana etsin alati armoasi. Puhdista veressäsi tuhannet tahrani, muutoin hukun!

ELOKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta meillä on oleva toivo. Room. 15:4.

Tämä on Jumalan tarkoitus Raamatun sanoilla, ettei meidän siitä ole hankittava vain tietoa päähämme, vaan eritoten tuo oleellinen hyöty ja voima elämään, »että Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta meillä olisi toivo.»

Raamatuista saatavalla kärsivällisyydellä ja lohdutuksella tarkoitetaan Raamatun antamaa kärsivällisyyttä ja lohdutusta, jota Raamattu joko sanoilla ja esimerkeillä meille opettaa tai meissä vaikuttaa sitä oikein tutkiessamme. Kuinka on ymmärrettävä, että meillä niistä on oleva toivo?

Ensin tulee meidän tietää, että »toivolla» tarkoitetaan uskovien autuudentoivoa. Mutta että meillä Raamatuista saatavan kärsivällisyyden ja lohdutuksen kautta olisi tämä toivo, on erityisesti siinä, että kun murheessa ja ahdistuksessa luemme Raamatun armollisia lupauksia tai katselemme niiden ihania esikuvia, joilla on ollut katkerat ja pitkälliset kärsimykset ja kuitenkin ovat kärsivällisyydellä ne kestäneet, odottaneet Herraa ja vihdoin saaneet ihanan kruunun palkakseen, niin tämä meille antaa lohdutuksen, »Raamatun lohdutuksen. Siitä mekin elvymme kärsivällisyyteen, kestävyyteen, odottamaan Herraa sekä siihen toivoon, että meillekin kaiken kärsimyksen jälkeen koittaa autuaallinen loppu. Elvymme uskomaan, että Herra vielä on oleva sama uskollinen Jumala kuin muinoin, on osoittava meillekin saman armon, kuin isillemme. Ja ettemme siis häntä odottaessamme joudu häpeään.

Sanat »kärsivällisyys ja »lohdutus» lausuvat meille, että meillä tulee olemaan kärsimyksiä ja vaivoja. Sillä muutoin eivät kärsivällisyys tai lohdutus olisi tarpeen. Mutta vaivoissa ja kärsimyksissä kärsivällisyyttä oikein harjoitetaankin ja Raamatun lohdutusta nautitaan.

Ilman kärsimyksiä ja murheita ovat kaikki Raamatun lohdutukset voimattomia hyödyttömiä. Murheessa vasta Raamatun lohdutus tulee voimakkaaksi ja antaa meille kärsivällisyyttä ja toivoa. Mutta tämä tapahtuukin ainoastaan Raamatun lohdutuksesta. Sillä ellemme pidä sanaa silmämääränämme, niin on tämä valo murheissamme sammunut. Vain Raamatun antamalla kärsivällisyydellä ja lohdutuksella toivo vahvistuu vaivan alla. Valaistakoon tätä muutamilla esimerkeillä heti huomataksemme, minkä johdutuksen Raamattu antaa.

Jobin kärsivällisyyden olette kuulleet, sanoo Jaakob. Jobin historiasta näemme, kuinka kauheasti tätä Jumalan ystävää kiusattiin, kun häneltä ensin riistettiin kaikki, mikä hänelle oli rakasta, maan päällä. Sitten hänet »lyötiin täyteen pahoja paiseita kantapäästä päälakeen asti». Ja vielä viimeksi vaimo ja naapurit pilkkasivat ja häpäisivät häntä. Nähdessämme, kuinka Herra kaiken tämän kestäessä oli kuitenkin hänen armollinen ystävänsä ja jälkeenpäin antoi hänelle kaksin verroin enemmän hyvää jo ajassa sekä armollisen todistuksen, että hän oli vanhurskas ym. niin on tämä meille lohdutuksena, että mekin kaiken vaivan aikana voimme omistaa Jumalan korkeimman ystävyyden, voimme myös Jumalan sallimuksen mukaan, saada lievitystä ja lohdutusta ja tämän elämän jälkeen ihanan lopun.

Katso Aabrahamin pitkällistä koettelemusta, ja kuinka hänet lopulta, niin runsaasti siunattiin. Jumala oli antanut hänelle sen lupauksen, että hän tulisi sangen suuren suvun kantaisäksi. Silti Jumala antoi hänen olla lapsettomana sadanteen vuoteensa. Ja kun »lupauksen poika» vihdoinkin oli annettu, käskettiin Aabrahamin uhrata se polttouhriksi. Katso, mitä koetuksia! Ja huomatkaamme kumminkin, kuinka ihanasti Herra täytti lupauksensa! Mikä suuri ja ihmeellinen suku Aabrahamille syntyikään, kun Jumalan Poikakin lihan mukaan kuului tähän!

Mutta vielä esimerkki. Daavid oli »mies Jumalan mielen mukaan». Ja kuitenkin hän sai kokea sanomattoman katkeria koetuksia, esim. kun hän, pyhän profeettana lankesi niin kauheasti, että hän Israelin kansalle joutui häpeäksi ja pilkaksi, kaikkien uskottomain häväistäväksi. Ja kun hänen oma poikansa nousi kapinaan häntä vastaan ja karkotti hänet valtaistuimeltaan. Tai kun hän ylpeydestä laski kansan ja sen takia sai niin kovan rangaistuksen, että hänen täytyi katsoa itsensä syypääksi seitsemänkymmenen tuhannen ihmisen kuolemaan, kun Herra lähetti ruttotaudin syntistä kansaa kurittamaan. (1 Aik. 21) Daavid olisi kuitenkin hartaasti suonut olevansa tälle kansalle runsaimmaksi siunaukseksi.

Kuinka kauhean katkerasti Jumala voi kiusata rakkaimpia ystäviään! Nyt Daavid sai sekä ylpeytensä että syvien lankeemuksiensa tähden huomata olevansa kansalle onnettomuudeksi. Eikä samaa Daavidia sittenkään hylätty, vaan hän oli niin korkeassa armossa, että hänen sanoihinsa Jumalan Poikakin maan päällä oli pukeva syvimmät tunteensa, katkeran tuskansakin ristillä. Sellainen on Raamatun lohdutus.

Tällaisista esimerkeistä meidän on vahvistuttava toivossa, vahvistuttava katkerimmissa kokemuksissammekin säilyttämään luottamuksemme ihmeelliseen, mutta uskolliseen Jumalaan! Ja Uudessa testamentissa meille etupäässä viitataan Kristuksen kärsimystä nähdäksemme, kuinka hän oli kiusattu ja kaiken piinansa jälkeen meni kunniaansa. Kärsivällisyydellä kestääksemme meille määrätyssä kilvoituksessa kehottaa apostoli: »Katsokaamme uskon alkajaan ja päättäjään Jeesukseen, joka, vaikka hän olisi kyllä voinut iloita, kärsi ristiä, ei totellut pilkkaa, ja nyt istuu oikealla kädellä Jumalan istuimella. Niin muistakaa häntä, ettette väsy mielessänne ja lakkaa.»

Tällainen on Raamatun lohdutus, josta meidän on opittava kärsivällisyys ja saatava järkähtämätön toivo loppuun asti.

ELOKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta. Luuk. 13:24.

Mikä muu onkaan hengellisen pyrkimyksemme, tutkimisemme ja lukemisemme päätarkoitus kuin autuaiksi tulemisemme, että ajassa olisimme sovinnossa Jumalan kanssa ja kuollessa pääsisimme kotiin Jumalan luokse ja olisimme alati kerran Herran luona? Eikö meidän siis olisi pysähdyttävä ajattelemaan ja tarkkaamaan, onko hengellinen pyrintömme sitä laatua, että se todellakin johtaa siihen autuaalliseen päämäärään, jotta emme »juoksisi umpimähkään tai taistelisi niin kuin ilmaan huitoen».

Useiden on siis tarpeellista ensin tutkia, johtaako kaikki hengellinen pyrkimys perille? Onko jokainen, joka jollakin tavalla etsii Jumalan valtakuntaa, todella sinne pääsevä? Vai onko päinvastoin olemassa vain yksi ainoa elämäntie? Ja sitten tulee tutkia, olemmeko tällä ainoalla autuuden tiellä, niin että ilolla voimme nähdä vuosien kiitävän. Vai onko meidän vielä muutettava toisenlaiseen elämään, ennen kuin voimme autuaallisesti kuolla. Onnetonta, kauheaa, jollemme saa armoa sellaiseen tutkimiseen! Onnetonta, kauheaa, jos lihallisen suruttomuuden kevytmielisyydellä itse ratkaisemme asian tutkistelematta sitä Herran edessä.

Mutta tutkimisen armon ja mielen vilpittömyyden saanut varokoon visusti etsimästä kysymystensä vastausta ilmasta, asettumasta vain istumaan ja miettimään tai odottamaan välitöntä vastausta sydämessään. Et myöskään näin tärkeissä kysymyksissä saa tyytyä jonkun ihmisen mielipiteeseen, vaan tiedustele tässä sen Herran sanaa, joka on tuomitseva viimeisenä päivänä. Siinä mielessä esitämme muutamia Kristuksen omia ajateltavia sanoja. Jumala antakoon armoa huomataksemme, mitä hän puhuu!

»Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta, sillä monet, sanon teille, pyrkivät päästäkseen sisälle, mutta eivät voi.» Tässä on nyt tärkein kysymys: Mitä tämä merkitsee? Mitä merkitsee, että sellaisetkin, jotka pyrkivät päästäkseen sisälle ahtaasta ovesta, eivät kuitenkaan voi? Onneksi Herra on tämänkin selittänyt. Raamatussa on tähän kaksi selitystä.

Toinen kuuluu näin: Monet etsivät Jumalan valtakuntaa, mutta eivät tee sitä sellaisella vakavuudella, että voisivat ahtaasta ovesta päästä sisälle. He ovat osaksi, mutta ei kokonaan heränneitä. He halajavat Jumalaa ja hänen armoaan, mutta myös maailmaa ja sen ystävyyttä. He tahtovat palvella kahta herraa. He tahtovat luopua muutamista synneistä, mutta säilyttää toisia, joita ne eivät tahdo syntinä pitääkään, vaan puolustavat niitä. Kristus sanoi: »Jos joku tulee minun tyköni eikä vihaa isäänsä ja äitiänsä ja vaimoaan ja lapsiaan ja veljiään ja sisariaan, vieläpä omaa sieluaankin, hän ei voi olla minun opetuslapseni.» Hän on sen miehen kaltainen, joka ryhtyi rakentamaan, mutta ei kyennyt loppuun saattamaan. Hän on siis uhrannut siihen työtä ja varoja mutta ei hänellä ole mitään hyötyä siitä. Oli rikas nuorukainen, joka mielellään tahtoi seurata Jeesusta. mutta se ei käynyt päinsä säilyttämällä rikkautta. Kuultuaan, että hänen piti siitä luopua, hän meni murheellisena pois. Niin käy monelle.

Tähdellinen seikka: he menevät murheellisina pois! He olivat niin likellä taivaan ovea! He näkivät Herran ja rakastivat tavallaan, mutta heidän täytyi luopua hänestä, sillä he eivät voineet hyljätä kaikkea hänen tähtensä. Nämä koettivat siis mennä sisälle, vaan eivät voineet. Mutta toiset menevät tietämättöminä pois Herran luota väärässä toivossa luullen olevansa hänen, vaikka uuden syntymisen ja uuden luomuksen tuntomerkit kokonaan puuttuvat heiltä.

Vielä on toisia, jotka eivät millään muotoa tahdo luopua etsimisestä, eivät myöskään väitä asiansa jo olevan hyvällä tolalla, mutta viivyttävät aina menemistään oven läpi. He tutkivat parannusta ja uskoa, mutta itse asiaan ryhtymistä, ryhtymistä siihen parannukseen, jota he tutkivat tai etsimään armoa ja sovintoa Jumalan kanssa, etsimään uskon lahjaa, uskon elämää ja rauhaa, sitä ei synny, vaan he viipyvät ja odottavat, kunnes on liian myöhäistä. He viipyvät viipymistään vuoden toisensa jälkeen ja luulevat, että Herra aina on heitä odottava, ettei hän saata sulkea ovea, ennen kuin he ovat sisään päässeet ja pettyvät niin, etteivät viimein voi mennä sisälle.

Toinen syy on paljon vaikeampi käsittää. Se on itse »loukkauskivi ja pahennuksen kallio.» Sitä voidaan selittää tähän tapaan: Monet koettavat niin vilpittömästi mennä ahtaasta ovesta sisälle, että voivat sen takia luopua isästä, äidistä, veljistään, vieläpä hengestään, mutta eivät kuitenkaan voi mennä sisälle vain sen vuoksi, etteivät tahdo luopua jostakin, jossa vielä lujemmin riippuvat kuin hengessään, nimittäin omasta mielestään ja oman parannuksensa ja itsekieltämyksensä ansiosta.

Toisin sanoen: He koettavat mennä sisälle ahtaasta ovesta, mutta eivät ota vaaria, missä ahdas ovi on, vaan lyövät päänsä seinään, missä ei mitään ovea ole. Näitä ihmisiä Kristus nähtävästi tarkoittaa, kun hän kuvaa häämiehessä, jolla ei ollut häävaatteita ja neitsyitä häissä, jotka lamput käsissä kulkivat ylkää vastaan, mutta joilla ei ollut öljyä lampuissaan. Heillä on tosin Kristus ja usko opissa, järjessä ja puheessa. Mutta sydämessään heillä on toinen tie, toinen perustus, se näet, mitä he itse Jumalan avulla ovat ja tekevät.

ELOKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Ei siellä asukas sano: »Minä olen heikko», sillä kansa, joka siellä asuu, on saanut synnit anteeksi. Jes. 33:25.

Tässä näemme, että syntien anteeksiantamus, joka Kristuksen kuolemalla meille ansaittiin ja jonka me uskon kautta vastaanotamme, on meille oleva iankaikkinen omaisuus, jokapäiväinen ja iankaikkinen armo. Sitä ei peruuteta eikä oteta pois meiltä meissä piilevien, meitä rasittavien ja ajan, kuluessa valitettavasti myös puhkeavien syntien takia, vaan niin kauan kuin pysymme Kristuksessa uskon kautta, tulemme olemaan kaikkina hetkinä samassa armossa Jumalan luona. Sillä armo ei tule teoista ja me itsessämme olemme kaikkina hetkinä yhtäläisesti kadotustuomion ansainneita, mutta Kristuksessa kaikkina hetkinä yhtä vanhurskaita.

Kun Herra jo Vanhassa testamentissa mainitsee siitä armonvaltakunnasta, joka Kristuksen kautta oli perustettava, armovaltakunnasta, maan päälle, nimittää hän sitä Jes. 33: »Juhliemme kaupungiksi», sekä »Jerusalemiksi», ja sanoo viimein siitä kaupungista: »Ei siellä asukas sano: 'Minä olen heikko sillä kansa, joka siellä asuu, on saanut synnit anteeksi.» Kun Jumala 89:nnessä psalmissa puhuu liitostaan Poikansa kanssa - iankaikkisen armon liitosta niille, joita Poika sovituksellaan ansaitsi ja puolusti, jotka uskoivat häneen ja nimitetään tässä »hänen lapsiksensa - sanoo hän: »Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini, eivätkä oikeuksissani vaella. Jos he rikkovat sääntöni, eivätkä noudata käskyjäni, niin minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla. Mutta armoani en minä hänestä käännä pois, enkä uskollisuudessani vilpistele. En minä riko liittoani, enkä muuta, mitä huuliltani on lähtenyt.»

Uudessa testamentissa sanoo Johannes: »Lapsukaiseni, tätä minä kirjoitan teille, jottette syntiä tekisi. Mutta jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. Ja hän on meidän syntiemme sovitus. eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.»

Emme tässä tahdo luetella useampia näitä Raamatun lukemattomia lohdullisia sanoja, tarkastamme vain yhtä niistä. Ensimmäisessä Herra sanoo, ettei sen kaupungin, armon valtakunnan asukkaiden tarvitse valittaa tai murheella kertoa heikkouttaan, sillä heillä on oleva syntien anteeksiantamus. Herra näyttää tahtovan sanoa: Syntien anteeksiantamushan edellyttää jo edeltäkäsin syntien ja heikkouksien olemassaolon, sillä muutoin ei sanottaisi syntien anteeksiantamus. Sanotaanhan siinä, ettei syntejä enää lueta, ajatella tai rangaista, sillä siinä puhutaan anteeksiantamuksesta. Anteeksi annettua ei enää tarvitse kertoilla eikä muistella murheella, sillä anteeksi annettu on annettu anteeksi. »Ei siellä asukas sano: »Minä olen heikko. sillä kansa, joka siellä asuu, on saanut synnit anteeksi.»

Tämä lause muistuttaa myös erityisestä kohdasta yksinkertaisten, vilpittömien armonlasten elämässä. He uskovat kyllä syntiensä anteeksiantamukseen, mutta sen ohessa ja yhteydessä heillä on jotakin muuta (heidän mielestään) huokailtavaa ja murehdittavaa, jotakin, jota he eivät muista syntinä pitää, vaan se on jokin heikkous, jokin puuttuvaisuus kristillisyydessä joku virhe, tai miksi sitä nimittäisi. He sanovat: Kyllä minä uskon Jumalan antavan minulle kaikki syntini anteeksi, mutta olen niin heikko, minulla on se ja sekin heikkous ym, Nyt Herra tässä sanoo kaiken kuuluvan nimitykseen: synnit. »Ei siellä asukas sano: 'Minä olen heikko', sillä kansa, joka siellä asuu, on saanut synnit anteeksi.

Ja tämä anteeksiantamus ottaa pois ja peittää kaiken heikkouden. Mikä heikkous ei ole synti? Lakihan vaatii koko ihmistä, sydämen, ajatukset, tunteet. Sen takia se syyttääkin kaikkea, mitä näillä tehdään, kun se sotii sanaa vastaan. Ja eivätkö kristillisyytesi puutteetkin ole syntejä? Eikö kylmyys, hitaus sanan viljelemisessä ja rukouksessa, arkuus tunnustuksessa ym. ole syntiä?

Mutta syntien anteeksiantamus käsittää kaikki synnit. Eihän Kristus sovittanut käsien tai kielten syntejä, vaan koko ihmisen synnit. Sen takia niin kauan kuin uskossa pysyt Kristuksessa, jolloin myös aina kärsit synnin tähden, valvot, rukoilet ja taistelet sitä vastaan, niin ei sinussa ole yhtään kadotustuomiota, vaan kaikkeen, mitä olet ja omistat, ulottuu syntien anteeksiantamus.

Tästä aineesta lausuu rakas Lutherimme: »Täytyy hyvin se oppi käsittää, että selvästi tiedetään hurskautemme Jumalan edessä olevan siinä, että meillä on syntien anteeksiantamus. Kun ihminen tahtoo asioida Jumalan kanssa, tulee hänen tietää, ettei hänen syntinsä eikä jumalisuutensakaan tule mihinkään merkitykseen. Kun minun on jotain tehtävä, ajateltava, puhuttava ja elettävä Jumalan tai ihmisten edessä, silloin tahdon olla hurskas, varoa syntiä ja tehdä monta hyvää tekoa. Mutta niin pian kuin kysymys on tilastani Jumalan edessä, onko minulla Jumalan armo tai miten sen saisin, silloin en tahdo olla muuta kuin syntinen, jotta tämä uskonkappale syntien anteeksisaamisesta toteutuisi minussa, silloinpa tahdon rohkeasti uskossa sanoa: Jos minulla on syntejä, niin Kristuksella on vanhurskautta. Hänen hurskautensa on minun hurskauteni. Minä olen nyt sillä sijalla, jossa synnit eivät minua saavuta.

ELOKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsessään, ellei se pysy minussa. Joh. 15:4.

Sinä valitat: Minä olen niin kylmä, niin voimaton taistelussani kiusauksia vastaan, minä näen vaaran ja torjun sitä voimieni takaa, luen varoituksen sanoja, mutta kaikki on turhaa, minä olen yhtä kylmä ja heikko. Missä siis on vika? Juuri siinä, kun ensi parannuksen aikana olit samassa hädässä, epäuskossa näet, kylmässä, kuolettavassa epäuskon sumussa, joka sieluasi ympäröi. Et tunne Vapahtajaa oikein, et saa elämän lämpöä hänen sydämestään, mistä ennen sait lämpöä ja elinvoimaa.

Tässä olisi taaskin apukeino se, että sellaisena kuin olet, heittäytyisit vain anteeksiantaumuksen helmaan ja pysyisit siinä, kunnes lämpenisit ja vahvistuisit. Se on kääntäisit katseesi pois omasta itsestäsi, omasta huonoudestasi ja synneistäsi ja vain katsoisit Jumalan sydäntä ja Kristuksen sovittavaa verta ja esirukousta, kunnes jälleen saavutat sen ilon ja rauhan, joka ennen antoi sinulle rakkautta ja pyhitysvoimaa.

Jospa voitaisiin kultakirjaimilla kirjoittaa kaikkien uskovien sydämiin, että koko autuutemme aina on yhdessä ainoassa kohdassa, nim. pysymisessä hänessä, joka on meitä rakastanut. Silloin kyllä on keinoja, syntiä vastaan. Ota tässä langenneen ihmisen onnettomista koetuksista oppia! Hän lankesi ensin huolettomuudesta syntiin, joka ehkä oli vähäpätöinen, jos siksi voi mitään syntiä nimittää, joka sittenkin turmeli hänen uskonsa ja rauhansa. Hän koetti korjata ja palauttaa rikotun hyvän välin itsensä ja Vapahtajan parannuksella, joka hänen mielestään oli siinä, että hän ensin jonkin aikaa katui ja teki parannuskokeita ja sitten viimein pyysi armoa ja anteeksiantamusta. Mutta miten kävi?

Kiusaus samaan syntiin tulee yhä voimakkaammaksi, ja samassa etenee epäusko ja sitä seuraava väsymys niin, että hän lankeaa taasen ja saa siitä uutta syytä epätoivoon ja pelokkaaseen pakenemiseen puhtaasta, pyhästä Jumalasta. Niin kulkee ihmisparka epäuskossaan askel askeleelta poispäin ainoasta Vapahtajastaan, kunnes hän vihdoin pitää kaiken kadotettuna. Ja nyt hän rauhoittaakseen levotonta, huutavaa omaatuntoaan alkaa etsiä jotakin väärää lohdutusta, jotakin puolustusta häntä voimallisemmalle synnille tahi yleisessä epäuskossa ja maailman hyörinässä pyytää haihduttaa viimeiset ajatukset siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä hän on kadottanut. Ja siinä on loppu. Hän on kuollut.

Mikä tässä nyt oli ratkaisevana kuolemansyynä? Se vain, ettei hän heti, syntiin langettuaan, etsinyt sovintoarmoa, puhdistusta Karitsan veressä, vaan meni pois itse vammaansa parantamaan. Sillä huomaa: hänen syntiinlankeemuksensa oli tietysti paha, hänen olisi ennemmin pitänyt valvoa ja taistella vereen asti pahaa vastaan. Mutta katso, lankeemus olisi tullut armolla parannetuksi, jos hän heti olisi siihen turvautunut. Sillä Kristus on hankkinut lahjoja langenneillekin. Mutta kuolema tuli siitä, että hän tässä kohdassa antoi järjen ja perkeleen pettää itsensä ja eksyi parannuksen tieltä.

Tässä on taas edessämme tuo kaita tie, se näet, että meidän ennen syntiä, se on kiusauksen hetkellä, taikka ennenkin on pelättävä ja varottava, »vaellettava pelossa», mutta synnin tehtyämme, se on langettuamme, käytävä uskalluksella armoistuimen luo, ummistettava silmämme ja korvamme järjeltä ja tunteelta ja vain heittäydyttävä armonvirtaan ja siinä pestävä saastaisuutemme.

Vaarat syntyvät siitä, että ennen synnintekoa olemme kovin rohkeat ja suruttomat, mutta synnin tehtyämme kovin arat ja epäröivät. Valvomiseen kuuluisi lankeemuksen pelko ensimmäisen itserakkaan kuvittelun tullessa. Pelko ja avunhuuto heti kiusauksen saapuessa sekä, mikäli kutsumuksesi sen myöntää, kaikkien tilaisuuksien, paikkojen, henkilöiden ja olosuhteiden välttäminen, joiden tiedät kiusaukseen vetävän.

Sillä rukoileminen: »Älä johdata meitä kiusaukseen», mutta samalla vapaaehtoisesti sen syliin heittäytyminen on Herran pilkkaamista ja itsensä tahallista pettämistä. Mutta uskoon kuuluu, että niin pian kuin olet langennut, et itsestäsi etsi apua, vaan juuri kuin ensi kertaa olisit armoa anomassa, heti menet tahroinesi puhdistavan sovitusveren luo ja siinä peset vaatteesi. Tämä harjoitus kukistaisi järkesi, särkisi ja sulattaisi sydämesi ja pakottaisi sinua joka päivä viljelemään sanaa ja rukousta.

Mitä näillä keinoilla ei saada aikaan, sen tekee hän, Uskollinen ja Ihmeellinen ristin kautta häneltä sen ottaessasi. Vilpitön sielu huokaa useinkin: En välitä siitä, mitä minun pitää kärsiä, kunhan vain Jumalan työ minussa edistyisi. Ei, että Jumala itse kuolettaisi lihani, sillä minä olen siihen liian heikko! Tällaisia huokauksia uskollinen Jumala suopeasti kuulee! Siitä tulee, että jos esimerkiksi epäjumalanasi alat pitää jotakin maan päällä, hän ottaa sen sinulta pois niin tuntuvasti, että ehkä sen takia itket ja valitat tai taas antaa hän sinulle sen, mitä pyydät, vaan tekee sen samalla katkerimman surusi aiheeksi.

Jollet voi pysyä nöyryydessä, vaan alat ajatella itsestäsi korkeasti, laskee hän päällesi paholaisen, antaa sinun joutua koviin kiusauksiin, langeta syntiin ja saada häpeää osaksesi. Sen kautta hukkaat vähemmän, kuin jos jäisit ylpeyteesi, sillä siten olisi kaikki hukassa. Jonka vuoksi sääntönä on: niin paljon kuin ihminen voittaa nöyryyttä, niin paljon hän myöskin saa pyhyyttä ja armolahjoja.

Jos alat ylenkatsoa sanaa ja tulla sille tottelemattomaksi, antaa Jumala sinun joutua siihen helvetintuleen, että epäilet sen Jumalallista alkuperää jne. jos vain olet vilpitön tahtoessasi tulla pyhitetyksi, niin on Jumalasi sen kyllä tekevä, vaikka toisella tavalla kuin sinä luulit.

Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää. sillä ilman minua ette voi tehdä mitään.

ELOKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Kehota palvelijoita olemaan isännilleen alamaisia, heille kaikessa mieliksi - jotta he Jumalan, meidän vapauttajamme opin kaikessa kaunistaisivat. Tiit. 2: 9-10.

Huomaa tässä apostolin käyttämää vaikutinta varoituksessaan palvelijoille: »Jotta he Jumalan, meidän vapahtajamme opin kaikessa kaunistaisivat.» Huomaa vielä: »kaikessa mieliksi.» Palvelijoiden on ojentauduttava isäntäväkensä mielen mukaan eikä omien mielipiteittensä ja tottumustensa mukaan. Heidän tulee pyrkiä kaikessa olemaan isäntäväkensä mieliksi. Näin olikin asianlaita vanhalla hurskaammalla aikakaudella Israelin uskovien keskuudessa, kun Daavid saattoi ottaa tämän palvelijain suhteen pyhien elämän vertaukseksi Jumalan edessä - jolla hän myöskin osoittaa, minkälaisia uskollisten palvelijoiden tulee olla. Hän sanoo kauniisti 123:nnessa psalmissa: Niin kuin palvelijoiden silmät katsovat isäntiensä käsiin, niin kuin palvelijattaren silmät katsovat emäntänsä käsiin, niin meidänkin silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme, puoleen. Palvelijoiden silmät katsovat isäntiensä käsiin, se on he tarkkaavat vain sitä, kuinka heidän isäntänsä haluaa. ja samoin koettavat palvelijattaret vain emäntänsä mieltä noudattaa.

Mutta Kol. 3: 22 apostoli lausuu vielä, että tämän sen ohessa on tapahduttava sydämen halulla Herran tähden ja vilpittömästi, yhdentekevää, onko isäntäväki sitä näkemässä - vai ei. Hän lausuu: »Ei silmänpalvelijoina ihmisille mieliksi, vaan sydämen yksinkertaisuudessa peläten Herraa.» Silmänpalvelus tai palvelijan työteliäisyys, uskollisuus ja huolehtivaisuus herransa nähdessä, mutta leväperäisyys, uskottomuus, huolimattomuus hänen poissa ollessaan on sellaista ulkokultaisuutta ja Jumalan ylenkatsetta, että Herran itsensä täytyy siitä rangaista. Palvelkaa sen takia , sanoo apostoli, sydämen yksinkertaisuudella, se on vilpittömästi ja peläten Herraa, se on Herran tähden, niin kuin Herran kasvojen edessä, joka kaikkialla näkee tekonne, kuulee puheenne ja on kaiken maksava. Sen takia apostoli taas sanoo: Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niin kuin Herralle eikä ihmisille.» Mutta hän ilmaisee heti tarkoituksensa, ettei vain tule palvella siten, kuin jos palvelisimme Herraa. ei, vaan palvelijoiden on muistettava, että he todella palvelevat Herraa itseään hänen käskystään palvellessaan isäntäväkeään. Apostoli sanoo: »Tietäen, että saatte Herralta perinnön paikaksi. te palvelette Herraa Kristusta.»

Tässä nyt näemme palvelijoiden sekä velvollisuuksien että varoitusten suuren perustuksen: Te palvelette Herraa. Jospa kerrankin näkisimme tämän! Silmillämme on kova, tiheä kalvo, kun meidän tulisi nähdä Herran sanoja ja tietä. perkeleen voima valtaa mielemme, ettemme saa nähdä näitä ihania asioita. Tässä sanoo apostoli palvelijain ja palvelijattarien Herran käskystä palvellessaan isäntäväkeään palvelevan Herraa Kristusta, halvimmilla askareillaan palvelevan Herraa! Mutta kuka voi sellaista käsittää? Eikö apostoli tässä puhu hulluutta järjelle? Palvella Herraa? sanot. Ei, tavallista talonpoikaa, köyhää torpparia, häijyä emäntää, lehmiä, lampaita ja hevosia minä palvelen, enkä Herraa, en edes enkeliäkään. Jo enkelin palveleminen olisi jotain liian suurta. en pyytäisi niin paljoa kuin itse Herran Kristuksen palvelemista! Mutta varro vähän, sinä vaatimaton palvelija! Sanot palvelevasi lehmiä, hevosia, lampaita. Se on totta. Kuka on sinua käskenyt siihen? Eiköhän isäntäväkesi? Tietysti. Mutta etkö juuri sinä palvele käskijöitäsi, kun hoitelet heidän karjaansa? Sitähän palvelet, jonka käskyjä täytät.

Mutta sitten kysytään taas: Kuka on käskenyt sinua tottelemaan ja palvelemaan isäntäväkeäsi? Tottapa taivaan Herraa. Etkö siis palvele Herraa, koska hän on sen käskenyt? Etkö juuri sillä palvele Herraa, että hänen luomiansa, isäntääsi, emäntääsi palvelet? Ovathan nämä yhtä varmaan Jumalan omaisuutta kuin mainitut kotieläimet ovat isäntäsi. Eikö Jumala , isäntäsi luoja, pidä yhtä tarkkaa vaaria hänen palvelemisestaan kuin isäntä lehmistään ja lampaistaan?

Jos silmäsi oikein aukenisivat, ja saisit armon vain Jumalan sanan ja järjestyksen näkemiseen, niin näkisit, ettei sinulla vain ole niin suurta kunniaa, että saisit enkeleitä palvella, vaan että todellakin palvelet itse Jumalaa vähäpätöisimmissä kotiaskareissakin, koska Jumala on käskenyt sinun palvella ja totella isäntäväkeäsi.

Tästä seuraa kallisarvoisia neuvoja palvelijoille. Ensimmäinen opetus on tämä: Koska Jumala on käskenyt sinua palvelemaan ja tottelemaan isäntäväkeäsi, et saa tarkastella heitä, minkälaisia he ovat ja täyttävätkö hekin velvollisuutensa. Sinun velvollisuutesi on kuitenkin sama, sillä sinä palvelet Herraa. Toiseksi, jos olet kristitty ja haluaisit saada hyviä töitä aikaan, mutta et ahkeran palveluksesi tähden näe siihen saavasi aikaa, jonka vuoksi elämäsi kuluu muka hyödyttömästi, niin opi ajattelemaan juuri palveluksessasi suorittavasi parhaat työt, kun Herran tähden kärsit kaikkia palveluksen tuottamia vaikeuksia, olet kärsivällinen, kuuliainen, nöyrä ja uskollinen isäntäväellesi, »sillä sinä palvelet Herraa Kristusta.

Katso, niin kuin palvelijoiden silmät katsovat isäntiensä , käsiin, niin kuin palvelijattaren silmät katsovat emäntänsä käsiin, niin meidänkin silmämme katsovat Herran, meidän Jumalamme puoleen, kunnes hän armahtaa meitä.

ELOKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Kol. 3:16.

Niin todella käykin siinä, missä elämä Kristuksessa on raitista ja lämmintä. ja niinhän sen aina pitääkin olla! Semmoisina aikoina ei tämä varoitus olekaan varsin tarpeellinen. Mutta tulee toisia aikoja, »yljän viipyessä tuli heille kaikille uni, ja he nukkuivat.» Silloin aika käy pitkäksi ja yksitoikkoiseksi, ja kristillisyys muuttuu vanhaksi jokapäiväiseksi asiaksi. Hitautta, kylmyyttä ja valinpitämättömyyttä omasta ja veljien sielujen puolesta alkaa ilmestyä. Erityisesti silloin tarvitaan tätä kehotusta.

Niin kauan kuin öljyä lampussa vielä on jonkin verran, rakastavat uskovat kuitenkin tätä kehotusta ja eroavat sen kautta niistä, jotka ovat lihallisia mieleltänsä ja suorastaan sotivat tätä apostolin opetusta vastaan. Mutta vaikka uskovien henki onkin altis, on liha kuitenkin niin heikkoa ja vastahakoista, »etteivät he tämänkään kehotuksen mukaan voi tehdä, mitä tahtovat,» ettei sitä niin noudateta, kuin sitä rakastetaan ja tunnustetaan. Kun toisaalta tuntee ja ajattelee sitä, kuinka näet Kristuksen sana, jonka pitäisi runsaasti asua kaikkien kristittyjen sydämissä ja kodeissa, päinvastoin niissä asuu sangen vaillinaisesti. Kuinka keskinäinen opetus ja neuvominen on monelta jäänyt miltei tykkänään pois. Kuinka virret ja ylistyslaulut ovat vaienneet, tai jos lauletaan, ei Herralle ja sydämestä, vaan vain ihmisille ja suulla.

Ja toisaalta tuntee ja ajattelee asian mitä suurinta painavuutta, ajattelee, että juuri tuo Kristuksen sanan runsaana asuminen keskuudessamme on todellinen ainoa »apukeino» kaikkea hengellistä pahaa vastaan sekä yksityisille kristityille että seurakunnille kuin myös Kristuksen kirkolle koko maan päällä. Kun ajattelee, kuinka suuri siunaus olisi sekä yksityisille kristityille, että koko heidän ympäristölleen siitä, että Kristuksen sana heissä runsaasti asuisi. Sitä vastoin, kuinka suuri vaara ja vahinko siitä syntyy, kun näin ei ole. Silloin valtaa meidät suuri alakuloisuus ja pelko, kun katselemme tätä kehotusta ja huomaamme, ettei tästä ole kyllin voimakkaita sanoja eikä sydämiä avoinna näin painavalle asialle. Mutta mitä tehdä? Kuka kykenee sen vastaanottamaan, ottakoon sen vastaan!

Tarkastakaamme nyt, mitä apostoli kehotuksellaan tarkoittaa. Apostoli kehottaa meitä tässä juuri siihen, jota, Jumalan kiitos, saa huomata sellaisina aikoina ja siellä, missä Hengen herätys ja evankelinen uskonelämä syntyy, missä Jumalan istutus kukoistaa. Kuinka runsaasti näet Kristuksen sanat silloin asuvat sieluissa, kuinka ruvetaan lukemaan, puhumaan, laulamaan, keskinäisesti opettamaan ja kehottamaan iloisesti ja keskinäisellä sydämen riemulla ja halulla, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Silloin maailma on yhtä hämmästyneenä, kiukuissaan ja pilkkaavana kuin juutalaiset suurena helluntaipäivänä, jolloin apostolit rupesivat uusin kielin puhumaan Jumalan ihmeellisiä töitä, ja he sanoivat: »He ovat täynnä makeata viiniä.»

Siinä huomataan, mitä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne psalmein, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.» Jos aina pysyisimme hengessä palavina, jos ensimmäinen rakkaus ei koskaan kylmenisi, niin tämä olisi juuri sitä, mihin apostoli tässä kehottaa.

Hengellinen ja iankaikkinen etumme vaatii kasvamista ja vahvistumista armossa ja Kristuksen tuntemisessa, sen takia ei meidän koskaan tule laiminlyödä eikä heittää Jumalan sanaa syrjään, vaan aina lukemisella, puhumisella, laulamisella, keskinäisellä opettamisella ja kehottamisella virittää ja levittää pyhää tulta. Sillä muutoin käy, kuten Jeesus sanoi Efeson seurakunnan enkelille, että ellei hän palaisi ensimmäiseen rakkauteen, niin Herra syöksee kynttilänjalan pois paikaltaan.

Eipä siis ole kysymyksessä vapaaehtoinen asia, jonka mielensä mukaan voi ottaa tai jättää ja kuitenkin säilyttää elämänsä, vaan jollemme tahdo lopettaa lihassa ja iankaikkisessa kuolemassa, täytyy meidän myötäänsä pitää hengellistä elämäämme valveilla Jumalan sanan jokapäiväisellä viljelyllä. Niin kuin lapsi elätetään maidolla, niin täytyy uudellakin ihmisellä olla maitonsa, ja tämä »Kristuksen sana».

Kristityn on siis kestävällä ahkeruudella käytettävä Raamattua ja siitä ravittava sielunsa. Apostoli sanoo: »Asukoon teissä Kristuksen sana!» Ei vain vieraan tavalla, joka vähän aikaa on luonanne olemassa, vaan asukoon se aina teissä, hän sanoo. Kristuksen sanan on kokonaan yhdistyttävä meidän sisimpäämme, siellä aina asuttava ja sitä hallittava. Hän sanoo myös: runsaasti, ei vain jotkut lyhyet tuokiot, vaan alinomaa, kaikkialla ja monin tavoin.

Ellet ole tilaisuudessa usein sitä lukemaan tai kuulemaan, voit kuitenkin ajatella, puhua tai laulaa Jumalan sanaa. niin kuin Herra käskee meidän kaikkialla suurella ahkeruudella teroittaa sanaa lapsillemme. »Huoneessa istuessasi,» sanoo hän »tiellä käydessäsi, maata pannessasi ja noustessasi.» Samalla tapaa tulee meidän myös aina ja joka paikassa harjoittaa Kristuksen sanaa, silloinkin kun ruumiillinen työmme ei erikoisesti salli omistaa aikaamme.

ELOKUUN 11. PÄIVÄNÄ.

Jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä Jeesus Kristus, joka on vanhurskas. 1 Joh. 2:1.

Tässä apostoli puhuu uskoville, joita hän nimittää lapsukaisikseni. Hän varoittaa heitä syntiä tekemästä. Mutta samalla hän sanoo senkin voivan tapahtua, että he tekevät syntiä »jos joku syntiä tekee». Mutta mitä hän nyt sanoo sellaisesta? Mitä sellaisen on ajateltava ja tehtävä?

Apostoli sanoo hänellä silloinkin olevan puolustajan Isän tykönä ja että hänen tulee se muistaa. »Jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.» Apostolin sanojen henki tuntuu olevan: Lapsukaiseni, minä kirjoitan tämän teille, ettette tekisi syntiä, ettette olisi huolettomat tultuanne puhdistetuiksi Jeesuksen Kristuksen veressä ja saatuanne syntien anteeksiantamuksen (sillä siitä hän on vähää ennen puhunut), vaan teidän on nyt sitä uskollisemmin valvottava, rukoiltava ja taisteltava kaikkea syntiä vastaan.

Mutta jos vielä käy niin pahasti, että teette syntiä, lihan heikkoudesta, maailman viettelyksestä ja perkeleen viekkauden kautta - mikä helposti tapahtuu, sillä ette voi koskaan niin uskollisesti valvoa, etteivät nuo viholliset joskus viettelisi teitäkin on tämä tosin valitettavaa ja olisi ollut parempi, ettette koskaan olisi niin syntiä tehneet, te olette todellakin ansainneet Jumalan vihan ja hylkäämisen. Mutta nyt tämä ei kuitenkaan ole tapahtuva, Jumala ei jätä teitä armottomuuteen, sillä teillä on puoltaja Isän tykönä, joka juuri silloin, kun olette syntiä tehneet, erityisimmin palvelee teitä. Sillä se, joka ei ole syntiä tehnyt, ei tarvitse välittäjää, sovittajaa ja puoltajaa. Siis Jumala ei suinkaan tahdo teidän syntiä tekevän, vielä vähemmin epäilevän ja hukkuvan, sen takia hän itse on antanut teille puoltajan.

Mutta Johannes käyttää vielä Kristuksesta sanaa: joka on vanhurskas. Miten minun tulee se käsittää? Näin varmaan: Jos minä olen syntinen, on Kristus vanhurskas ja pyhä. Ja siinä on kyllin. Hänen vanhurskautensa on minun vanhurskauteni. Ja vielä: »Ja hän on meidän syntiemme sovitus.» Minkä syntien? Tietysti kaikkien syntiemme. Sillä muuten ei meillä olisi hänestä apua, hän olisi hukkaan kuollut. Mutta Kristus on verellään totisesti sovittanut ei vain muutamia, vaan kaikki syntimme. Ei vain ajatellut ja kuvitellut, vaan todelliset synnit. Ei vain pienet, vaan suuretkin. Ei vain käden, tai kielen syntejä, vaan sydämen ja ajatustenkin. Ei vain entiset, vaan nykyisetkin, eli kuten Luther rohkenee sanoa: Ei vain voitetut ja hyljätyt, vaan myöskin elävät ja voimalliset synnit.

Jos nyt sanot: Niin, Kristus on pyhien syntien sovitus, kuten Johanneksen, Pietarin, Paavalin ja muiden heidän kaltaistensa, mutta kuka tietää, onko hän minunkin syntieni sovitus, niin sanoo Johannes tässä: »Eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.» Nyt »koko maailma» ei merkitse ainoastaan Johannesta, Pietaria, Paavalia ja muita pyhiä, vaan maailmaan kuuluvat kaikki ihmisen nimeä kantavat. Tutki vain, etkö sinäkin ole ihminen, niin tiedät, että sinunkin syntisi ovat sovitetut ja poistetut Kristuksen kuolemassa.

Mutta, sanonet, tällä en saa muulloin lohduttautua kuin hurskas oltuani, tehtyäni, mitä Jumalan sana vaatii, syntiin langettuani! Päinvastoin sanoo apostoli: »Jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä.» Huomaa tarkoin tuo pieni sana niin, sillä siihen perustuu koko lauseen painavuus ja arvo. Tahdomme mielellämme uskoa ja arvossa pitää sovitusarmon, mutta vain silloin, kun itse olemme olleet parempia, hartaampia, olemme rukoilleet, lukeneet, tehneet jotain hyvää jne.

Mutta niin pian kuin olemme sattuneet lankeamaan ja tekemään syntiä tai laiminlyöneet rukouksen ja olleet kylmiä, mitkä kaikki ovat raskaita syntejä, silloin Kristuksen sovinto ei saa merkitä mitään. Silloin olemme, niin kuin ei meillä olisi vapahtajaa ja puoltajaa tai niin kuin tämä olisi tullut vain vanhurskaita varten, palvelisi meitä vain silloin, kun itse olemme sellaiset, kuin meidän tulee olla. Mutta apostoli lausuu tässä päinvastoin! Silloin juuri, kun olemme syntiä tehneet, on meillä puoltajasta hyötyä. Tästä seuraa, että Kristukseen uskovat ovat alituisessa armossa, joka ei horju eikä muutu, niin kuin heidän oma hurskautensa vaihtelee.

Tämä on nyt kaikessa Herran sanassa ilmenevä oppi jokapäiväisestä ja iankaikkisesta syntien anteeksiantamuksesta - niin suloinen ja lohdullinen oppi, ettei kenenkään ulkokullatun tai väärän kristityn sopisi kuulla sitä, sillä se koituu tavallisesti heidän kadotukseksensa, koska he »vetävät Jumalan armon irstaisuuteen». Ja kuitenkaan meillä ei ole lupa sitä salata, vaan se on ilmoitettava kurjien, epäilevien ja köyhien sydänten lohdutukseksi ja autuudeksi. Sellaiset sydämet saavatkin runsaasta armosta vain uudistettua halua ja voimaa pyhitykseen.

Ne taas, jotka siitä ottavat aihetta suruttomuuteen, synnissä pysymiseen, se on ne, jotka eivät koeta voittaa ja hyljätä syntiä, vaan kernaammin puolustaa ja peitellä sitä, he ne ovat, jotka »vetävät Jumalamme armon irstaisuuteen.» He tekevät syntiä, mistä lempeä Johannes samassa kirjeessä ilmoittaa, että »joka syntiä tekee, hän on perkeleestä. Kuka on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä. Eikä saata tehdä syntiä, sillä hän on Jumalasta syntynyt. Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.»

ELOKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsaina tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme myöskin lohdutus runsaana Kristuksen kautta. 2 Kor. 1:5.

Jottei tässä pahassa, viheliäisessä maailmassa kokonaan tulisi murheen nielemäksi ja kadottaisi kallisarvoista rauhaansa, kuinka tärkeää onkaan kristitylle, että hänellä on sydämensä tuki, aarre ja ilo yksin Herrassa - sekä että hän alinomaa elvyttää ja vahvistaa sydäntään ylevillä taivaallisilla ilonaiheillamme, korkealla onnellamme, ihanuuksillamme ja rikkauksillamme Herrassa.

Kieltää ei voi, että sanomattoman katkerat kokemukset voivat kohdata kristityn sydäntä tässä pahassa maailmassa, jota syystä kutsutaan murheen laaksoksi. Kuinka paljon kärsimystä ja tuskaa syntiinlankeemus onkaan maahan levittänyt: sydäntä särkevimmät menetykset ja surut, raskaimman hädän ja tuskan! Ja kuinka paljon murhetta tuottavatkaan sisässä asuva synti, levoton omatunto ja kaikki saatanan tuliset nuolet Hengen kurituksen alaiselle, pelästyneelle ja aralle sydämelle!

Sitäpaitsi meitä ympäröi joukko paholaisen liitossa olevia sieluja. Ja kuinka moninaista sydämen tuskaa ja tukaluutta tuo joukkio saa aikaan kurjalle pakolaiselle, joka on uskaltanut paeta Baabelista sen turmelusta todistaen! Kyllä täällä on suruja, ja kiusauksia riittämiin! Kyllä täällä tarvitaan yli-inhimillistä ja yli-maallista lohdutusta, jos meillä kaiken tämän alaisina vielä mieli säilyttää lohdutus emmekä vaivu tielle. Ja kuitenkin sanoo Paavali, ettei hänellä ollut ainoastaan lohdutus, vaan vieläpä sanomaton ilo kaikessa vaivassaan.

Kuinka nyt tämä on mahdollista? Mistä saadaan niin ihmeellinen mieli, että voidaan vaivassa säilyttää ilo, vieläpä sanomaton ilo? Olemme nähneet lukemattomia esimerkkejä siitä kaikkina aikoina - esimerkkejä heikoista, raihnaisista kristityistä, jotka ovat voineet kadottaa kaiken, henkensäkin, ja tämän hymyillen, ilo kasvoissa ja riemullisin sydämin. Missä piilee salaisuus ja taito saada niin kaiken maallisen yläpuolelle kohonnut mielentila, tulla niin riippumattomaan asemaan, että kaikki maailman pahuus ja kaikki helvetin vallat eivät voi ryöstää meiltä rauhaamme ja iloamme?

Huomaa, kuule! Se on mahdollista vain omistaen ja sydämessä elävänä säilyttäen niin suuren onnen, että sen painavuus on paljoa suurempi kuin kaikki se katkeruus, joka täällä voi meitä kohdata. Salaisuus on tässä. Kylläisen ja ylenpalttisen suuren onnen omistaminen, eikä vain kylmänä järjen tietona, vaan elävän sydämen uskona ja täytenä varmuutena. Suuren onnen ohessa tarvitaan siis myös Pyhän Hengen armo sydämessä, minkä vuoksi apostoli lyhyesti selittääkin, että rauha ja ilo ovat Hengen hedelmiä. Mutta perustuksena ja keinona näiden saavuttamiseksi on sydämen täyttyminen suuresta onnestaan.

Seuraa vain tätä kuvausta: jos onnellinen morsian, syvimmästä köyhyydestä ja alhaisuudesta korotettu ja rikkaan, ylhäisen yljän rakkauden saavuttanut, jota hänkin rakastaa enemmän kuin henkeään, on matkalla ylkänsä kartanolle siellä yhdistyäkseen häneen ja ottaakseen vastaan kaiken häntä odottavan rikkauden, onnen ja ilon, kuinka vähäpätöisiä hänestä ovat kaikki matkan vaivalloisuudet! Kuinka iloisesti hän hymyilee vähäisille vahingoille! Jos ilkeä ihminen tiepuolesta häntä vihaisesti silmäilee ja herjaa häntä, niin ei se pitkäksi aikaa häntä huolestuta, hänen ylkänsä rakkaus ja hymyily ovat hänelle kylliksi, ja suuri onnensa täyttää kokonaan hänen sydämensä.

Katso siis! Vaaditaan vain, että sydämesi on suuren, kaikkea muuta suuremman onnen täyttämä, että saat olla yhteydessä ja ystävyydessä Kaikkivaltiaaseen, että tiedät olevasi valittu iankaikkiseen elämään, taivaan lapseksi ja perilliseksi, kunnian Herran morsiameksi. Sydämellisessä luottamuksessa saaden painaa päänsä Vapahtajan rinnalle ja täydellä uskonvarmuudella sanoen: ystäväni on minun, ja minä olen hänen - on jotain, joka voi tehdä ilomme »täydelliseksi», nimittäin: ei sellaiseksi, miksi se on tuleva taivaassa, vaan sellaiseksi kuin se täällä uskon kunnassa saattaa olla, missä vielä olemme tiellä Herramme kotiin. Tässä maallisessa majassa näemme ja tunnemme vain sen, mikä silmiemme edessä on itsessämme ja ympärillämme. Kun kuitenkin jo olemme saavuttaneet sen ja voimme iloita, siitä, mitä sydämemme pääasiassa haluaa ja etsii.

ELOKUUN 13 PÄIVÄNÄ

Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi että elät mutta olet kuollut. Ilm. 3:1.

Tämä on pelottava kohta. Herra puhuu tässä hienommasta ja salatusta ulkokultaisuudesta, jonka varjossa ihminen saattaa olla kaikessa kristillisyyden harjoituksessa moitteeton, vieläpä veljien keskuudessa etevä kristitty, joka ymmärtää puhua sekä parannuksesta että uskosta, armosta ja pyhityksestä, ja sen lisäksi elää tunnustuksensa ja kristillisten tapojen mukaisesti, niin että ihmisillä on täysi syy lukea vilpittömien joukkoon, koskapa he näkevät vain sen, mikä on silmin nähtävää. Mutta kaiken tämän ohessa saattaa hänen salatussa, äänettömässä sydämessään olla tärkeä puutos.

Häneltä saattaa näet puuttua hengellisen elämän kokemuksia, niin ettei hän tunne eläville kristityille tunnusmerkillistä arkuuden eli Herran pelon henkeä, mikä ilmenee siinä, että ihminen epäilee itseään, pelkää pettyvänsä, on tyytymätön ja murheellinen sisäisestä pahuudestaan, mikä kaikki on lain työtä jokaisessa tosi kristityssä.

Seuraus tästä on se, ettei hän saakaan sitä virvoitusta ja rauhaa, jonka Jeesus antaa työtätekeville ja raskautetuille. hän ei koskaan maista rikoksestaan murheellisen lapsen moninkertaista lohdutusta anteeksisaannistaan. Hänellä ei koskaan ole lapsellista evankeliumin iloa, joka hänen ihmeekseen loistaa yksinkertaisten ja vilpittömien lasten silmistä tuntomerkkinä heidän elämälleen. Ja kumminkin hän lukee kaikista näistä elonmerkeistä, näistä Hengen hedelmistä pyhässä Raamatussa ja, vaikka ne häneltä puuttuvat, uskoo hän vain jatkuvasti itsestään mitä parasta, ei anna itse Raamatun ilmoitettujen merkkien varoittaa itseään, vaan uskoo enemmän itseensä kuin näihin ja jää muuttumattomaksi - tätä voidaan hyvin sanoa armon vetämiseksi irstaisuuteen.

Se, ettei omasta kokemuksesta tunne niitä totisen armoelämän merkkejä, joita Jumalan Henki Raamatussa on meille antanut, ja kuitenkin edelleen pysyy rauhallisena arvellen, että armon runsaus on peittävä tuon puutteen, on hienompaa ja salatumpaa, mutta silti yhtä onnetonta armon vetämistä irstaisuuteen kuin armon peitolla eläminen törkeissä lihan töissä. Armo on tosin niin valtava, että kaikki voitaisiin antaa anteeksi, mutta vika on siinä, ettei sydämesi ole oikea Jumalan edessä, elät salaisessa hengellisessä kuolemassa.

Juuri tästä hienommasta armon väärinkäytöstä irstaisuuteen Jeesus niin hämmästyttävällä tavalla syyttää Sardeen seurakunnan enkeliä: »Minä tiedän sinun tekosi: sinulla on se nimi, että elät, mutta olet kuollut.» Huomaa: Sinulla on se nimi, että elät, sinulla on sellainen tunnustus ja elämän laatu, että sinua pidetään ja kohdellaan elävänä kristittynä. Sinä et ole maailman joukkoa, jolla ei ole elävän nimeäkään, vaan sinä kuulut elävien kristittyjen seuraan. Mutta - sinä olet kuollut.

Samasta salaisesta kuolemasta puhuu Jeesus Matt. 25, kymmenestä neitsyestä, joista viisi oli älykästä ja viisi tyhmää. Huomaa! nämä kymmenen olivat kaikessa näön mukaan aivan samanlaisia, he olivat kaikki neitsyitä, s.o. maailmasta ja paheen tahroista erotettuja. Heillä oli kaikilla lamppunsa, kaikki menivät ylkää vastaan, eikä kukaan aavistanut mitään tärkeää puutosta. Näin Herra kuvaa tässä heidän sielunsa tilan. Mutta lampun sisäpuolella oli vika ja niin paha vika, että viisi heistä suljettiin iäksi häistä pois. Heillä ei ollut öljyä, tuli ei syttynyt, ei syttynyt, ei palanut, se pysyi sammuneena. Jos nuo onnettomat neitsyet olisivat sellaista aavistaneet, niin he varmaankin olisivat tutkineet lamppujensa sisuksia jo ennakolta.

Tämä vaara armon salaiseen väärinkäyttöön irstaisuuteen on vilpittömälle kristityllekin tarjona, jos hän kadottaa »Herran pelon hengen», niin että hän lakkaa tutkistelemasta uskonsa sisäistä elämää ja voimaa, ihastuneena ja tyytyväisenä tietoon ja varjoon, tyytyväisenä siihen, että on runsaasti armoa Jumalan sydämessä, pitämättä väliä siitä, onko hänellä armon elämää omassa sydämessään. Jopa, jos hän alkaa olla tyytyväinen itseensä, hän kadottaa synnin ja sisällisen kilvoituksen tunnon, ja hänen on aina helppo uskoa.

Tähän tilaan hän helposti voi joutua, kun hän on havainnut vastaiselta taholta uhkaavan vaaran, nimittäin kun tehdään tuo sisäinen elämä, armo omassa sydämessä uskon ja lohdutuksen perusteeksi hienostuneen omanvanhurskauden erehdyksestä, saa paeta Kristuksen ansion turviin, ennen kuin armon työtä ja elämää on omassa sydämessä - opittuaan tämän erehdyksen saattaa hän helposti poiketa vastakkaiseen, että hän näet lihallisessa suruttomuudessa ylenkatsoo apostolin varoitusta: »Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa.»

Mutta, tuo salainen kylmyys ja kuolema, joka tuottaa iankaikkisen kuoleman, on siinä, ettet niin tarkkaan tunne kylmyyttäsi ja jumalattomuuttasi, että tuo tietoisuutesi ajaisi sinua todella pakenemaan Kristuksen luo. Sen sijaan sinä lähestyt häntä vain suullasi ja kunnioitat häntä huulillasi ja lujalla uskolla, jossa ei ole rahtuakaan sydämen nälkää häneen eikä iloa hänessä. Kaikesta tästä saamme huomata, että tie on kaita ja jumalisuuden salaisuus suuri.

ELOKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 1 Joh. l:7.

Sinä sydämessäsi suuri syntinen, ajattelehan, miten paljon painat tähän verraten? Huomaa kuinka apostoli tässä puhuu! Jotta osaksikaan tulisit käsittämään, kuinka arvokas tämä suuri sovituskeino on, tahdomme tarkastaa jokaista tämän kalliin lauseen sanaa.

Katso ensin, kenestä tässä puhutaan. Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri. Ajattele - Jeesus Kristus - kaukaisista ajoista luvattu »vaimon siemen», »Herran voideltu», »joka on ollut alusta ja iankaikkisuudesta», joka kumminkin syntyi Betlehemissä enkelten laulaessa pilvissä: »Tänään on teille syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus Herra.» Ja taas: »Hänen nimekseen on pantava Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistään.» Tämän Herran Jeesuksen Kristuksen veri - ajattele, kuinka suuri on sen arvo! Mikä voima olisikaan näillä sanoilla yksinäänkin lausuttuina!

Mutta vielä ihanammin sanotaan: Apostoli tahtoo hartaasti tähdentää persoonan arvoa ja kunniaa, siksi hän vielä on liittänyt kaksi tärkeätä sanaa: Jumalan Pojan »Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri.» Niin seuraa siis apostolin osoitusta ja tarkkaa näitä sanoja: Jumalan Pojan! Onko mahdollista, onko tämä totta! Jumalan Poika!

Jumalan Poikako vuodattaa meidän edestämme verensä? Onko tämä totta. ellei tämä ole totta, niin ei sitten mikään Jumalan sanassa, silloin saamme heittää kaiken tuuliajolle. Sinähän tunnet, että se on totta. Ajattele silloin, minkä veroinen asia on! Suuri, kaikkivaltias Herra Jumala , joka aikain alussa, loi koko maailman ja loi ihmissuvun, on niin rakastanut maailmaa, että hän on luovuttanut ainoan Poikansa, oman olemuksensa, antaa hänen pukeutua meidän lihaamme, tulla meidän veljeksemme ja välittäjäksemme. Ajattele, kuka hän on! Herra Jumala ei antanut meille enkeliä eikä pyhää ihmistä - sillä sellainen ei riittänyt - vaan ainoan Poikansa, totisen Jumalan Jumalasta, Isän vertaisen jumaluuden voimassa ja kunniassa. Tällainen persoona annetaan langenneiden lasten pelastukseksi.

Ja huomattava on, että tämä Pojan ilmestys on niin yhdistetty jumaluuteen, että hänen verensä Raamatussa kutsutaan myös Jumalan vereksi. Kuten Paavali sanoo: »Pyhä Henki on pannut teidät paimeniksi, Jumalan seurakuntaa kaitsemaan, jonka hän verellänsä on lunastanut.» Ajattele, kuinka kallis lunastushinta!

Taivaat ovat hänen kättensä työtä, maan kaikkineen, mitä siinä on, hän on tehnyt niin, että hänen rinnallaan »kaikki ihmiset ovat kuin pisara, vesisangossa ja pölyhiukkanen vaa'assa, ja sellainen persoona antaa itsensä, henkensä ja verensä ihmisten pelastukseksi.

Tästä verestä apostoli nyt sanoo, että se »puhdistaa meidät kaikesta synnistä.» Mitä tarkoitetaan tällä puhdistuksella? Auttaako se meitä puhdistukseen? Ei, se puhdistaa meidät, hän sanoo. Puhdistaako se meidät synnin himosta? Ei niin, se puhdistaa meidät synnistä. »Niin, henkisen uneliaisuuden ja hitauden synneistä!» Ei, käytä vain silmiäsi: Kaikista synneistä, hän sanoo. Sen tekee veri. Niin, veri. Mutta eikö Johannes itse opeta, että Henki puhdistaa meitä? Kyllä, mutta ei samassa mielessä kuin Jumalan Pojan veri sen tekee.

On aivan välttämätöntä, että ensin uskot ja käsität, mitä tämä veri tekee, ennen kuin voit saada Hengen puhdistusta. Jos tässä olisi puhuttu Hengestä, olisi puhdistus merkinnyt pyhitystä. Mutta tässä puhutaan verestä, sovituskeinona. Sovituksen puhdistuksesta, syntivelan sovituksesta tässä siis puhutaan. Tämän Kristus itse sanoi verestään: »Joka vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.» Se antaisi sydämeesi hengen ja elämän, jos saisit armon nähdäksesi, kuinka Jumalan Pojan veri yksin puhdistaa meidät Jumalan edessä kaikista synneistä, niin että Jumala itse sanoo: »Te olette puhtaat.»

Ensin pyyhittiin kaikki maailman synnit Kristuksen kuolemassa. niin kuin apostoli selvästi sanoo, että Kristus sovitti verensä kautta ristillä sen, mikä taivaassa ja maassa on. Minkä vuoksi Jumala katselee kaikkia ihmisiä kalliisti sovitettuina, ja hänen lähettiläänsä nyt vain rukoilevat: »Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.»

Mutta toiseksi seuraa tästä - ja tätä tekstimme oikeastaan tarkoittaa - että jokainen, joka Kristukseen tarttuu, joka antaa nuhdella itseänsä synnistä ja kuitenkin pysyy armoistuimen tykönä ja niin ollen »vaeltaa valkeudessa», on saman veren tähden Jumalan silmissä joka hetki puhdas kaikista synneistään. Kaikki syntisyys ja saasta, joka vielä hänen lihassaan asuu ja joka päivä, paha kyllä, ilmenee ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, ei koskaan tule luetuksi hänelle. Hän on Jumalan silmissä joka hetki puhdas, vain tämän iankaikkisesti kestävän veren sovitusvoiman kautta.

Hän on ikään kuin ehtymättömän armokasteen alaisena. On Jumalan edessä päätettynä, ettei hänelle koskaan lueta syntiä, sillä hänellä on veren sovitus, ja on sen takia puhdas. Tässä huomaamme tämän veren Jumalan silmissä olevan suuremman arvoisen kuin meidän silmissämme. Huomaamme Jumalan silmissä kaiken sen olevan puhtaan, missä me näemme vain saastaisuutta, mikäli Kristuksessa pysymme. Ja vaikka me emme paljon näekään ja uskokaan veren sovittavaa voimaa, se kuitenkin on Jumalan edessä voimallinen.

ELOKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teistä Kristuksessa Jeesuksessa. 1 Tess. 5:18

Mikä ihmisajatus ennättää, mikä kieli voi lausua kaikkea, mistä meidän tulee olla kiitolliset, kiittää ja ylistää Jumalaamme! Koko maa on täynnä hänen kunniataan. Kaikki mikä silmää kohtaa, todistaa Jumalan hyvyyttä ja jaloutta ja hänen rakkauttaan ihmiseen, koskapa kaikki, mitä on maan päällä, on luotu meitä varten.

Sitten vielä uskomme ja tunnustamme hänen antaneen ainoan Poikansa meidän pelastajaksemme, niin että me vapaana lahjana saamme iankaikkisen elämän, »sen valtakunnan, joka meille maailman alusta on valmistettu». Eivätkö meidän sydämemme kaikesta tästä uhkuisi ikuista ja lakkaamatonta kiitosta ja ylistystä.

Totisesti, koko elämämme tulisi olemaan vain ylistystä ja kiitollisuutta täynnä! Kaikki, mikä minussa on, sielu ja sydän ja ajatukset, sanat ja teot, kaiken tulisi ylistää Herraa . Eikö tämä ole kohtuullista?

Kun näin ei tapahdu, vaan sinä päinvastoin elät kokonaan kylmänä ia kiittämättömänä, ehkäpä pienimmistä vastoinkäymisistä tyytymättömänä ja kärsimättömänä, eikö silloin ole oikein, etkö ole hyvin ansainnut sitä, että Jumala iankaikkisessa vihassa heti heittää sinut helvettiin? Tämän näkevät ja tuntevat uskovaiset ja vakuuttavat sydämestään jo ainoastaan tämän synnin tähden joka päivä ansaitsevansa helvetin.

Mutta ne, jotka eivät ainoastaan ole kylmiä ja hitaita Jumalaamme kiittämään, vaan myös suorastaan ovat tyytymättömiä ja kärsimättömiä siihen osaan, minkä hän heille on suonut, ne saavat varoa, ettei Herra todella anna heille heidän ansionsa mukaan, kun eivät ole tyytyväisiä ja kiitollisia siitä, mitä ovat saaneet.

Kiittämättömyys on niin inhottava synti sekä Jumalan että ihmisten silmissä, että on sanottu kiittämättömän ihmisen olevan raskaimman kuorman, minkä maa kantaa. Kiittämättömyys on se kuivaava vihuri, joka kuivaa sinulta kaikki Jumalan armolähteet. Herra Jumala ei voi oikeammin ja kohtuullisemmin palkita kiittämättömyyttä kuin ottamalla sinulta sen hyvän, jota pidät niin halpana. Sen takia tulee meidän aikanaan herätä tästä raskaasta synnistä, pyytää Jumalalta anteeksiantamusta ja armoa parannukseen. Sillä, kuten jo on sanottu, niin monet ja suuret ovat Jumalan hyvät työt meitä kohtaan, että koko elämämme tulisi olla lakkaamatonta ylistystä ja kiitosta.

Paitsi sitä, että kiitollisuus Jumalaa kohtaan on pyhin velvollisuutesi, tekisi se itsesikin onnellisimmaksi ihmiseksi, tekisi mielesi tyytyväiseksi, rukouksesi palavaksi ja luottavaksi. Tahdomme vain puhua tästä viimeisestä. Mikä on syynä siihen, että moni vilpitönkin sielu on niin kylmä, kuollut ja arka rukouksessaan, että hänellä on niin vähän uskallusta ja luottamusta Herraan kiusan hetkinä? Epäilemättä syy on siinä, että rupeamme suoraan rukoilemaan ensin Jumalaa kiittämättä ja ylistämättä.

»Ihmettelin,» sanoo eräs mies, »lukiessani Lutherin ankaraa nuhdetta tuosta kierosta järjestyksestä, että aletaan ensin rukoilla eikä ensiksi kiitetä ja ylistetä. mutta olen nyt elävästi kokenut, kuinka oikeutettu se nuhde oli.» Luther puhuu Ps. 18:4 johdosta: »Ylistetty olkoon Herra», niin minä huudan, ja minä pelastun vihollisistani», tähän tapaan: »Ei uskoisi, mikä voimakas keino, Jumalan ylistäminen hädän aikana on. Sillä alkaessasi kiittää Jumalaa lievenee kohta vaivasi, uskalluksesi kasvaa, ja luottamuksellinen Jumalan avuksi-huutaminen lähtee sydämestä.

Sen takia kaikki oikeat Jumalan palvelijat ovat tarkasti pitäneet vaarin siitä, etteivät he ole ruvenneet etsimään apua ja turvaa pahaa vastaan muulla tavoin tai muussa järjestyksessä kuin tämä säkeistö opettaa: Ensin ei ole huudettava Herraa, vaan ensin on häntä kiitettävä.

On ihmisiä, jotka vaikeroivat Herran edessä, mutta apua ei tule. Huutavat Herran tykö, mutta ei ole auttajaa, hän ei vastaa heille. Miksi ei? Siksi, etteivät he huutaessaan Herraa kiittäneet häntä, vaan nurisivat häntä vastaan he eivät muistaneet Herran hyvyyttä, vaan ainoastaan katkeraa kokemustansa. Mutta ei kukaan pääse pahasta sillä, että hän vain katsoo surkeuttansa ja sitä kauhistuu, vaan siten, että hän turvaa hänen hyvyyttään.

Vaikealta tuntuu tosin tämä neuvo, että hädän aikana on aloitettava Jumalan kiitoksella. Mutta tämä on kuitenkin oleva puhtaamman uskon ja oikean morsiamen tunnusmerkki. Hän pitää ylkää kalliimpana kaikkia hänen lahjojansa hän kunnioittaa ja ylistää Herraa itseään, ei vain silloin kuin hän tekee meidän mielemme mukaan, vaan joka aika hän hyvyytensä vuoksi. Portonrakkaus kiittää vain lahjoista, mutta ei ylistä Herran omaa hyvyyttä.

Kuitenkin on uskovillekin vaikea hädän ja huolten synkeydestä kohottaa mielensä Jumalan oman, iankaikkisen hyvyyden ja uskollisuuden puoleen. Mutta koeta kuitenkin pimeydessäkin ollessasi ryhtyä Jumalaa ylistämään. Tutki Jumalan ominaisuuksia ja kaikkien pyhien ja omiakin entisiä kokemuksiasi. Pian olet tunteva helpotusta ja Daavidin sanat todeksi tunnustava: ihanaa on ylistää Herraa ja veisata nimesi kiitosta, sinä Korkein.

ELOKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Hyveessä ymmärtäväisyyttä. 2 Piet. 1: 5.

Kun apostoli Pietari toisessa kirjeessään oli varoittanut uskovia: »Niin pyrkikää juuri sen takia kaikella ahkeruudella osoittamaan uskossanne hyvettä, lisää hän: »Ja hyveessä ymmärtäväisyyttä.» Kummalliset sanat, mutta terveellisistä opetuksista rikkaat valppaimmillekin kristityille. Mitä merkitsee siis tuo: »hyveessä ymmärtäväisyyttä.» Apostolin opetus on tämä: Tosi kristityn ei tule vain hyveissä, pyhässä innossa ja voimassa varttua, vaan tehdä se myös järkevimmällä tavalla, viisaudella ja taitavuudella. Hän ei saa menetellä sokeasti, vaan rukoillen Herran Hengen valistusta aina tutkia, mikä kussakin tilaisuudessa on viisainta ja otollisinta Jumalan kunnian ja ihmisten onnen edistämiseksi.

Eikö ole tämäkin sangen tärkeä varoitus! Oikein ajatellessamme, kuinka monikoukkuinen saatana on meitä villitsemään ja kuinka suuren vahingon ja pahennuksen se synnyttää, kun kristitty hyvää tarkoittavassa, mutta älyttömässä innossa tekee jonkin »hulluuden Israelissa», antaa pilkkaajille sijaa ja heikoille sieluille loukkauksenaihetta. Kuinka tärkeäksi silloin tuleekaan käydä meille se, että pelkäämällä omaa henkeämme lakkaamatta rukoilemme Jumalalta hänen valoaan, taukoamatta pyrimme saamaan enemmän ja enemmän tietoa Jumalan hyvästä, otollisesta ja täydellisestä tahdosta.

Mutta voi, miten vilpitön henki ja ankaraa sydämen tarkastamista tässä vaaditaan, jottei viisaus muuttuisi petokseksi, jottei todellisuudessa Jumalan kunnian ja sielujen onnen sijasta etsittäisi vain ihmissuosiota ja lihallista rauhaa, niin että viisautesi ja varovaisuutesi varsinaisesti onkin luonnon kiemurtelua ristin painon alta, ihmisten vihan ja vainon käsistä. Kuinka sydän onkaan viekas, kuinka tie kaita! Toinen halveksii sanan oppia nöyryydestä ja taitavuudesta vilpittömyyden ja pyhän innon varjolla. Toinen on mauton suola, oman suolamakunsa kadottanut ja sen takia niin helposti kaikkien makuun mukaantuva, mutta kutsuu tätä viisaudeksi ja varovaisuudeksi. Kuinka välttämätöntä onkaan tarkkaan pitää lukua sydämestä, sen vaikuttimista, etsitkö ja edistätkö todella Jumalan kunniaa ja ihmisten onnea, vaiko vain ihmisten suosiota ja lihallista rauhaa.

Tahdomme nyt ottamalla muutamia esimerkkejä nykyoloista osoittaa, mitä merkitsee tuo sana: »hyveessä ymmärtäväisyyttä.» Se on hyvettä, se on pyhää intoa ja voimaa, jos harrastat Jumalan kunniaa ja hänen valtakuntansa levenemistä, koetat herättää nukkuvia ja nuhdella siveettömiä. Mutta »ymmärtäväisyyttä», järkevyyttä ja taitoa osoitat, jos teet sen myös oikealla tavalla ja sopivalla hetkellä. Sopivin hetki on tavallisesti ensimmäinen hetki eli että heti nuhtelet syntiä, kun sen huomaat. Mutta usein viisaus vaatii, ettet sitä tee silloin, kun näet lähimmäisesi kiukustuneessa mielentilassa, tai silloin, kun hän juuri on sinua loukannut, sillä silloin nuhdettasi pidetään oman suuttumuksesi ilmauksena. Nuhtele häntä sellaiseen aikaan, kun sopusointu välillänne vallitsee, jotta hän huomaa rakkauden hengen sinusta puhuvan.

Oikea tapa on yleensä nuhteen sovittaminen rikoksen mukaan. Suurempaa erehdystä rangaistaan kovemmin, pienempää virhettä lievemmin. Mutta kokemuksesta tiedetään, ettei sitäkään aina saa tehdä, vaan että nuhde on mitattava henkilön tilan mukaan, että väkevällä itseensä tyytyvän henkilön vähimmänkin vian rankaiset, mutta taas, jos neuvottavanasi on heikko, arkatuntoinen opetuslapsi, joko jätät sen tykkänään tekemättä tai teet sen lempeimmillä sanoilla. Selität hänelle itsekin tuntevasi vihollisen viekoitusvoiman ja oman heikkoutesi, tunnustat ne hyvät puolet, mitä veljessäsi on sekä lohdutat häntä syntiään surevana, mutta varoitat itse synnistä.

Mutta vielä esimerkki: Se oli hyvettä, se on pyhää intoa ja voimaa, että inhoat kaikkea turhamaista ja kevytmielistä elämää, kuten liiallisuutta ja ylellisyyttä ruuassa, vaatteissa ja kalustuksessa, kevytmielisyyttä ja ajattelemattomuutta kanssakäymisessä ym. Ja vakavasti pyrit vanhan ihmisen kurittamiseen ja sitä kanssakristittyjen kesken harrastat. Se on hyvettä, pyhää intoa ja voimaa.

Mutta tässäkin muistettakoon: hyveessä ymmärtäväisyyttä - tässäkin suhteessa sinun tulee menetellä järkevästi ja varovasti, niin että pidät silmällä hyötyä ia tarkoitusta. Nimittäin Jumalan kunniaa ja omaa sekä kanssaihmistesi hyötyä, ja sen mukaan joka tapauksen mitan ja asteen määräät. Silloin et joudu sokeaan kaavamaisuuteen, jollaista fariseusten, munkkien ja samanlaisten pyhimysten hengellisyys on.

Jos katson esimerkiksi paastoamisen ja kohtuullisuuden hyötyä ruuan, vaatteiden, unen, talontarpeiden ym. suhteen, niin täytyy minun ankarampi, väliin vähemmän ankara aina asianhaarojen vaatimusten mukaan. Siis elää ankarammin, kun niin tarvitaan, esimerkiksi oman lihani kurittamiseksi tai seudun hurskasten tavan vuoksi tai ajallisten varojeni mukaan jne. Mutta sen sijaan vapaammin asianhaarojen vaatiessa semmoista muutosta, so. kun sellainen muutos paremmin edistää Herran asiaa, sekä omaani tai lähimmäisteni parasta.

Apostoli varoittaa: »Söittepä siis tai joitte tai teittepä mitä hyvänsä, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.» Katso, sellainen asianhaarojen, tarkoituksen, rakkauden ja viisauden vaatimusten huomioonottaminen joka tapauksessa, se on hyveessä ymmärtäväisyyttä. Hyvän tekemistä, hyödyttämistä Jumala siis katsoo ja vaatii elämältämme.

ELOKUUN 17 PÄIVÄNÄ,

Meillä on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Kristuksen kanssa. 1 Joh. 1:1

Tämä on suuri kätketty salaisuus, jota kutsutaankin salaiseksi yhdistykseksi, mutta joka kuitenkin on täysi todellisuus. Se on perustettu jo Jumalan iankaikkisessa päätöksessä ihmisestä ja hänen luomisestaan. Apostoli sanoo: »Me olemme Jumalan sukua.» Se on ensi perustus. Mutta tämä syntiinlankeemuksessa rauennut yhdistys Jumalan kanssa sai uuden, vielä ihanamman perustuksen Kristuksen lihaan tulemisessa. Hänessä Jumala ja ihminen yhdistyivät yhdeksi persoonaksi. Hänen nimensä on oleva Immanuel, Jumala meidän kanssamme, Jumala lihassamme. Sen kautta ihminen on korotettu siihen arvoon ja kunniaan, että hän on mahdollinen olemaan Jumalan asuntona ja seuralaisena, yhtenä ruumiina ja henkenä Herran kanssa.

Tämä yhdistys alkaa silloin, kun särjetty henki isoaa ja janoaa Herraa ja hänen vanhurskauttaan. Silloin sydämen ovi on avoinna ja silloin, sanoo Herra, »minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.» Ylkä etsii morsianta ja morsian häntä ja kuka voisi silloin yhdistymistä estää? Kristus sanoo tahtovansa asua sellaisessa sielussa. Kuka voi uskoa sellaista kunniaa?

Se on kovin suuri, ja sydämemme ovat sangen pienet ja ahtaat. Järki kiistää: Ei, se ei ole mahdollista! Mikä auttaa! Se on Herran oma, ihmeellinen neuvo. Hän itse on sen sanonut: »Jos joku rakastaa minua, niin hän on pitävä minun sanani, ja Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksen hänessä.» Ellet käsitä, miten tämä on mahdollista, niin ajattele vain, mikä Herra tämän sanoo. »Hänelle ei mikään ole mahdotonta.» Huokea on kaikkivaltiaan tehdä, mitä hän tahtoo! Oman tahtonsa päätöksestä ja vapaasta suosiostaan hän tahtoo uudestaan yhdistyä ihmisen kanssa, asua ja elää lapsissaan maan päällä.

Jeesus puhuessaan Isänsä kanssa sanoo: »Minä heissä, ja sinä minussa - jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi.» Niin todellakin on kirjoitettu. Voiko mikään olla selvempää? Ja Paavali sanoo: »Me olemme elävän Jumalan temppeli, niin kuin Jumala on sanonut: Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään.» Tämän likeisen yhdistyksen kautta me Pietarin sanojen mukaan tulemme osallisiksi Jumalan luonnosta.

Tämä on nyt ensimmäinen, mikä kuuluu yhteyteemme Isän ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa. Tätä yhdistystä seuraa toiseksi myös Kristuksen tavarain, hänen valtakuntansa ja hänen lahjojensa osallisuus. Kaikesta Jumalan evankeliumista tiedämme Herramme, Jeesuksen Kristuksen hyvän suosion, että hän rikkaana ollen tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me hänen köyhyytensä kautta rikkaiksi tulisimme. Eipä hän totisesti oman itsensä tähden tullut ihmiseksi. Kaikkihan tapahtui meidän tähtemme ja meidän hyväksemme. Niin kuin Raamattukin selvään todistaa ja sanoo: »Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän edestämme teki synniksi, jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.»

Katso, mikä kallis vaihdos! Hän ottaa meidän syntimme ja antaa meille vanhurskautensa. Morsian oli köyhä ja velkaantunut, mutta ylkä ottaa hänen velkansa ja antaa hänelle rikkautensa. Tämähän on koko evankeliumin pääsisällys. Mutta toiseksi se sisältää, että jokainen Kristukseen uskova ja hänen kanssaan yhdistynyt on samalla osallinen kaikesta siitä, minkä Kristus on meille ansainnut. Hänen kuuliaisuutensa, hänen pyhyytensä ja vanhurskautensa, hänen kärsimyksensä ja kuolemansa ansio, kaikki tulee niin kokonaan omaksemme, niin kuin itse olisimme olleet tekemässä ja kärsimässä, mitä hän teki ja kärsi.

Kun köyhä syntinen alkaa isota ja janota tätä armoa ja joltisellakin sydämen uskolla turvaa siihen, niin kaikki tämä Kristuksen ansio lahjoitetaan ja luetaan hänelle ansioksi ja vanhurskaudeksi, josta hän saa kaiket elinpäivänsä lohduttautua ja kerskata jokapäiväisiä syntejään ja puutteitaan vastaan.

Huomaa: ei ensinkään riitä, että tiedät tämän ja olet usein siitä kuullut, vaan sitä täytyy niin kauan tarkastaa, katsella ja tutkia, että sydämesi saa siitä osan ja todella voi sanoa: Se on minun! Silloin vasta sinä elvyt, ja silloin vasta alkaa autuas seurustelu morsiamen ja yljän välillä. Mikä ihmeellinen ja ylevä lohdutus, kun sydämen uskolla voi sanoa: Kaikki minun on hänen, ja hänen on minun. Minun syntini on hänen syntinsä. Minun hätäni oli hänen hätänsä, mutta hänen vanhurskautensa on minun. Hänen verensä on minun puhdistukseni, hänen kuolemansa on minun elämäni! Ylistetty olkoon hänen nimensä.

Saastaisuuttani vastaan panen hänen vanhurskautensa. Kylmyyttäni vastaan hänen rakkautensa. Heikkouttani vastaan hänen väkevyytensä ja sanon näin: Vaikka minä olen syntinen, niin on Kristus palava. Vaikka minä olen pelkuri ja hätääntynyt niin ei Kristuksessa ole vähääkään hätää, hän tietää neuvon. Lyhyesti, kaikki hänen on minun, ja minun on hänen. Näin hän itse tahtoo meidän uskovan!

Herra Jeesus, sinuun minä uskallan, sinun sydämesi ja sinun veresi puhdistavissa virroissa minun köyhä sydämeni puhdistuu ja lepää. Sinä, rakas Herra Jeesus, olet minun ja minä, syntinen kurja, olen sinun, tästä autuaasta yhdistyksestä minä kiitän sinua jo täällä ja ylistän iankaikkisesti! - Mutta pysy myös minua läsnä, rakas Jeesus älä minua hetkeksikään heitä, poista sydämestäni kaikki, mikä rikkoo yhdyssiteemme, mikä hävittää rauhani. Tahdon vain sinun omanasi olla, sinua palvella. auta sinä, uskollinen halpaa morsiantasi sinussa pysymään. Amen.

ELOKUUN 18 PÄIVÄNÄ

Kaiken tämän lisäksi pukeutukaa rakkauteen, joka on täydellisyyden yhdistävä side. Kol. 3:14.

Kaiken summa, johon apostoli tässä luvussa (Kol. 3) kehottaa, on rakkaus. Se on täydellisyyden side, se sisältää kaikki muut Hengen hedelmät ja kristilliset hyveet. Paavali sanoo Room. 13:ssa: »Joka toistaan rakastaa, se on lain täyttänyt. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.» Sen takia on rakkaus lain täyttymys. Siksi hän sitä tässä nimittää täydellisyyden siteeksi, täydellisyyskimpuksi, kaikkien täydellisyyksien yhdistykseksi, sillä rakkaus tekee vain hyvää eikä mitään pahaa.

Sama apostoli sanoo: »Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei etsi omaansa, ei katkeroidu. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Apostolin eteemme levittämän kalliin puvun paras osa on rakkaus. Rakkaus on hohtava helmivyö, joka viimeksi valaisee koko vaatetuksen, eli kultainen vyö, joka pitää koossa ja ympäröi kaikkia kristityn muita koristuksia. Se on täydellisyyden side.

Katso siis, kuinka ihanassa puvussa Jumalan lapset kulkevat! Ja kuitenkaan nämä eivät ole ne juhlavaatteet, joissa heidän on tultava Kuninkaan eteen. Siihen vaaditaan vielä täydellisempi vaatetus, nimittäin valkea aivina, joka on Karitsan veressä valkaistu. Tämä rakkauden puku on jokapäiväinen pukumme, jossa meidän on vaellettava ja työskenneltävä ihmisten kesken.

Jumalan edessä ei kestä pyhäin suurinkaan pyhyys. Hänen edessään taivaatkaan ole puhtaat. Palvelijainsa seassa ei hän löydä uskollisuutta ja enkeleissänsä löytää hän tyhmyyttä. Jumalalle ei kelpaa muu kuin Kristuksen vanhurskauden puku, jonka hänen itsensä on puettava parhaimman ja puhtaimmankin vaelluksemme ylle ja sanottava. Tuo voi kyllä ihmisille olla kelvollista, mutta ei Jumalalle. Mutta - minä, minä pyyhin ylitsekäymisesi pois itseni tähden. Minä olen ottanut pois sinun syntisi ja pukenut sinut juhlavaatteisiin.

Jos nyt joku sanoo: Niinpä niin, sen juuri uskon. Meidän elämämme ei kestä Jumalan edessä, siksipä ei kannatakaan siltä niin suurta melua nostaa. Ja niin jättää luonnolleen täydet ohjat. Puhuu uskosta ja armosta, vaan jättää lihan vapauteensa, koskapa me kumminkin jäämme vikapäiksi. Siinä ihmisessä ei ole mitään hyvää merkkiä Pyhän Hengen asumisesta hänen sydämessään.

Ei, siinä sydämessä, missä Jumalan Henki armossaan ja rauhassaan ori saanut, sijaa, siinä täytyy myöskin syntyä uudet olosuhteet. Pyhä Henki ei voi olla toimettomana. Ainakin hän osoittautuu, että joskin luonnon heikkous voittaa armolapsen, hänen henkensä on kuitenkin siitä särjetty. Hän tunnustaa tämmöisen heikkoutensa, nuhtelee itseänsä ja rukoilee sekä Jumalalta että ihmisiltä kärsivällisyyttä ja apua. Siinä, missä Jumalan Henki asuu, täytyy kuitenkin löytyä pyrkimystä hyvään, suuressa vaivassa, kilvoituksessa ja heikkoudessa. Mutta pyrkimystä ei kuitenkaan saateta jättää silleen.

Lyhyesti: hedelmää kantava oksa puhdistetaan, mutta hedelmää kantamatonta ei puhdisteta. Se saa vapaasti vesoa ja kasvaa, sillä se tulee poltettavaksi. Jumala auttakoon jokaista vilpittömäksi itseään kohtaan!

Tässä voi joku toinen sanoa: Sitäpä minä juuri ajattelin. Nyt toteutuu, etten ole ihmisten enkä Jumalan edessä sellainen kuin apostoli tässä sanoo. Siinä juuri onkin tuomioni, etten tässä suhteessa ole sellainen kuin minun pitäisi olla, mutta siksipä en olekaan Jumalan valittuja. Jos silloin sanomme: Sinun täytyy niin olla, kuin apostoli tässä varoittaa. Sinä et saa oman luontosi mukaan elää, sinun täytyy parantaa itsesi, sinun täytyy elää sanan mukaan. Niin silloin sielu vastaa: Senpä minä juuri uskonkin. Vaan niitä hartaammin rukoilen Jumalalta armoa toisin elämiseen, sitä huonommaksi joudun, niin etten vihdoin ole oikein vilpitönkään, en edes kilvoittele, kadu enkä rukoile oikein.

Tästäpä siis huomaan, ettet vielä usko, ettei sinulla ole rauhaa Jumalassa eikä autuutta Herrassa. Sinä olet vielä lain orjuuden ikeen alla, sinä et ole kuollut laista ja Kristuksen vanhurskaudessa noussut ylös, et ole vapaa ja autuas uskossa. Kuinka sinulla silloin voisi ollakaan uskon hedelmiä? Tiedä, ettei evankeliumin puhe ole leikkiä. Se ei ainoastaan ole suloinen ja miellyttävä kuunnella, vaan se vaatii kuuliaisuutta yhtä hyvin kuin lakikin, jos mieli sielun tulla pelastetuksi. ja se käskee: Taukoo työstäsi! Muuten tulet iankaiken onnettomaksi. Herkeä työstäsi. Ymmärrä olevasi kokonaan kadotettu syntinen, joka olet syntiverestäsi nostettava juuri sellaisena kuin olet. Kun näin tulet armosta autuaaksi ja pyhäksi, ja sydämesi on iloinen ja vapaa, silloin, vasta silloin voit odottaa voimaa ja uskon hedelmää.

ELOKUUN 19 PÄIVÄNÄ

Mutta tämä on tuomio, että valo on tullut maailmaan ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valoa. Joh. 3:19.

Kun Herra viimeisen kerran vaeltaa Jerusalemiin ja kaupungin nähdessään itkee sitä ja vielä kerran julistaa sille Jumalan peruuttamattoman tuomion. Silloin hän ilmoittaa tuomion syyn näillä sanoilla: »Sen takia, ettet tuntenut etsikkoaikaasi.» Kun viinitarhurit ensin monella tavalla olivat isännän palvelijoita pahoinpidelleet ja hänen vihdoin lähetettyä poikansa sanoivat: »Tämä on perillinen. Tappakaamme hänet». Kun häihin kutsutut eivät ainoastaan jääneet tulematta, vaan vielä ottivat hänen palvelijansa kiinni, piikkasivat ja tappoivat heidät, silloin kuningas vihastui ja lähetti sotaväkensä ja hävitti murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa.

Niin kauan kuin juutalaiset antoivat profeettain »kurittaa itseään» ja pitivät sanaa kunniassa, vaikka vielä rikkoivatkin sitä vastaan, niin Herra kuritti ja kasvatti heitä lapsinaan. Mutta kun he eivät enää tahtoneet hänen ääntänsä kuulla, vaan hylkäsivät hänen sanansa. Ja vihdoin rikkoivat hänen rakasta Poikaansa vastaan ja ylenkatsoivat ainoan sovitusuhrin, silloin heillä ei enää ollut yhtään uhria synnistä, vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on syövä vastahakoiset.

Ja taas Herra sanoo: »Tämä on tuomio - eli kadotuksen tie ja syy - että valo on tullut maailmaan ja ihmiset rakastivat pimeyttä enemmän kuin valoa.» Tämä on epäuskon tuomio, että näet ihminen hylkäämällä valon itse joutuu hyljättäväksi, kun hän ei tahdo sen varoituksia kuunnella, vaan vastustaa sitä ja murehduttaa Jumalan Pyhän Hengen. Niin kuin luemme Jes. 63:ssa: »Mutta he vastustivat ja murehduttivat hänen Pyhän Henkensä, sen takia hän muuttui viholliseksi ja soti heitä vastaan.»

»Mutta jos me itsemme tuomitsisimme, niin ei meitä ensinkään tuomittaisi», sanoo apostoli. Ihmistä, joka kuulee Herran äänen, tuntee ja tunnustaa syntinsä, mielellään siitä luopuisi, vaan tuntee olevansa synnin sitoma ja voittama, vieläpä voimaton ja kadotettu ja sen takia etsii laupeutta ja pelastusta ainoastaan Kristuksessa. Sitä ihmistä Jumala pitkämielisyydessään kärsii - jopa – »niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa niitä, jotka häntä pelkäävät.» Ei lue sille ihmiselle syntiä kadotukseksi, vaan katsoo häntä valtavan rakkaassa Pojassaan hyvänä ja rakastettavana lapsenaan.

Näin Herra sanoo ja vakuuttaa sitä iankaikkisen olentonsa kautta, hänellä kun ei ollut suurempaa, jossa hän vannoisi: »Niin totta kuin minä elän, en minä tahdo jumalattoman kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi.» Ja taasen: »Minä olen A ja 0, alku ja loppu. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä.» Kuule, lahjaksi! Kuka lienetkin, joka nämä majesteetilliset sanat luet, ja jos olet edellisestä huomannut elävän ja läsnä olevan Jumalan ja hänen harrastuksensa puhuvan tällaisissa sanoissa, nöyrry heti hänen eteensä! Tunne etsikkoaikasi!

Jos sielusi tila on huonolla kannalla, jos se on syntiin kiedottu ja vieraantunut Jumalasta, kiiruhda hänen tykönsä, hänen tykönsä, joka huutaa: Tule, minä annan sinulle kaikki anteeksi.

Tunne ainoastaan pahat tekosi, että olet Herraa Jumalaasi vastaan syntiä tehnyt. Ja vaikka sinun tekosi, että olet Herraa, Jumalaasi vastaan syntiä tehnyt. Ja vaikka sinun syntisi ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. »Et sinä huutanut minua avuksesi etkä sinä ole työtä tehnyt minun tähteni. Vaan sinä aiheutit minulle työtä syntiesi tähden ja olet tuottanut minulle vaivaa pahoilla teoillasi. Minä, minä pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi tähteni enkä muista sinun syntejäsi.» Mitkä armolliset sanat! Jumala antakoon meille Henkensä armon uskoaksemme ja sielumme pelastaaksemme!

Ja te, jotka olette Jumalan liitossa, iloitkaa siitä, että teillä on valtakunta, joka ei horju. Tänä rauhattomuuden ja levottomuuden aikana, kun pian koko maailma alkaa huomata oman valtakuntansa pettävän ja katoavan. Kun hengellisissä oloissa moninaiset opintuulet koettelevat joka sielua, tahtooko se luopua vanhasta sanasta - on suuri armo, että saa nojata väsyneen päänsä hänen rinnalleen, jota nimitetään »vanhaksi» ja »iankaikkiseksi Isäksi», joka on ollut ja joka tulee olemaan.

Eikö ole suuri armo, että hänen oma sanansa niin selvästi vastaa kysymykseen, miten pelastumme. Jumalalle olkoon iankaikkinen kiitos, ettei meidän tarvitse siitä kysymyksestä olla epätietoisia! Älä sitten anna minkään tässä maailmassa suuresti mieltäsi rasittaa! Kaikki on katoavaista, kaikki on turhaa, paitsi Jumalan ystävyyden ja iankaikkisen elämän saavuttaminen. Aika on lyhyt. jotka iloitsevat, olkoot, niin kuin eivät iloitsisi. jotka itkevät, niin kuin eivät itkisi. Ja jotka ostavat, niin kuin eivät saisi sitä pitää. sillä tämän maailman meno katoaa - pian kaikkien meidän olosuhteemme ovat yhdenvertaiset.

Autuaat kaikki ne, jotka häneen turvaavat! ja mikä suuri lohdutus kaikissa vastoinkäymisissä, ettei mitään minulle tapahdu, ettei hiuskarvakaan päästäni putoa Isäni sallimatta! Pieninkin sydäntäni ilahduttava seikka on Isäni lähettämä. Vähinkin levottomuuden ja murheen kalvaminen on Isäni lähettämä. Tämä on ainoa sydämen rauhan perustus tässä rauhattomassa maailmassa. Sen takia vielä kerran: Iloitkaa ja riemuitkaa kaikki, jotka Herraa odotatte! Hän on meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.

Opeta, meitä, Herra Jeesus, aina kuulemaan sinun Pyhän Henkesi ääntä! Tyynnytä suloisella läsnäolollasi kaikki sydäntemme levottomuus! Taivuta ja nöyrrytä meidät sinun väkevän kätesi. alle. särjettyä ruokoa et sinä ole luvannut murentaa. Opeta meitä vilpittömästi vaeltamaan sinun valkeudessasi, että me näkisimme kerran sinun kunniasi! Amen.

ELOKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen. Gal. 4:4.

Huomaa tässä laista vapautuksemme korkea, iankaikkinen perustus! Jumala lähetti Poikansa lain alle! Ja sen hän teki vapauttaakseen lain alla olevia. Niinhän luemme: »Lunastamaan lain alaiset.» Te köyhät sielut, ylistäkää ja kiittäkää häntä iankaikkisesti! Tämän lauseen lohduttava pääsisällys on niin selvä, että jokaisen on tuo huomattava.

Pyhä apostoli on syvän ajattelun jälkeen ja syvässä hengessä sanonut nämä sanansa, niin että niitä kyllä kannattaa tarkemmin tutkia. Ensin hän sanoo: »Kun aika oli täytetty» - nimittäin Isän määräämä aika, kun Vanhan testamentin holhoojavalta oli loppuva ja kaikki ennustuksen lupaukset ja kuvaukset täyttyvät. Nämä sanat »kun aika oli täytetty» tuovat siis silmien eteen koko Vanhan testamentin pitkän kultaisen jumalallisen lupaussarjan maalaukset ja kuvaukset. Aina ensimmäisestä lupauksesta asti, joka annettiin syntiinlankeemuksen päivänä, vaimon siemenestä, joka oli rikkipolkeva käärmeen pään. Kaikki nuo pitkällisen leeviläisen jumalanpalveluksen jumalalliset ennustukset ja kuvaukset, joissa monet tuhannet uhrieläimet sekä uhripapit kaikki kuvasivat meidän suurta ylimmäistä pappiamme ja suurta sovintouhria.

Todellakin ylen voimallinen, tuhatkertainen Jumalan todistus, jonka rinnalla meidän ajatuksemme, tunteemme ja mielemme vastustelut haihtuvat ja raukeavat. Miten voisimme tehdä tyhjiksi koko pitkän maailman ajan kestäviä tuhatkertaisia esikuvia ja Jumalan omia lupauksia?

Ja mitä kaikki nämä lupaukset ja kaikki nämä esikuvana käytetyn jumalanpalveluksen veriset uhrieläimet kertovat? Hepr. 10 luemme: »Laki on tulevan hyvän varjo eikä olioiden todellinen kuva. Ei se koskaan voi samoilla jokavuotisilla uhreilla, joita he alinomaa kantavat esiin, tehdä niiden tuojia täydellisiksi. Sillä mahdotonta on, että härkäin ja kauristen veri voi ottaa pois syntejä. Sen takia hän maailmaan tullessaan sanoo: Teurasuhri ia ruokauhri eivät sinulle kelpaa, vaan korvat sinä minulle avasit. Katso, minä tulen – kirjassa on minusta kirjoitettu – tekemään sinun tahtosi, Jumala. Itse uhrieläimiä et sinä tahtonut, Isä. Ei, ruumiin olet minulle valmistanut» Minun ruumiini esikuvia olivat kaikki uhrit. Minun ruumiini on tuleva uhriksi, jota olet tahtonut Jumala. Avatkoon Jumala silmämme näin ylen ihanalle sanomalle.

Tässä näemme vapautuksemme perustuksen. Tässä huomaamme sanojen selityksen: »Kristus on lain loppu ja Jumalan Karitsa.» Jumala avatkoon mielemme ja sydämemme! »Jumala lähetti Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen.» Aina kahdeksannesta päivästä lähtien, jolloin hänet lain mukaisesti ympärileikattiin, koko hänen elämänsä oli vain lain täyttämistä meidän puolestamme.

Laki vaatii syystä ja herkeämättä, että meidän on rakastettava Jumalaa kaikesta sydämestämme, kaikesta sielustamme, kaikista voimistamme ja kaikesta mielestämme ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Mutta ei kukaan meistä täytä tätä. Silloin tuli Kristus ja teki sen meidän puolestamme: Hän rakasti Jumalaa koko sydämestään ja sielustaan. Isän tahdon tekeminen oli hänen ruokansa. Hän rakasti lähimmäistään niin kuin itseään, hän antoi henkensä veljiensä, vieläpä vihollistensakin puolesta. Ja apostoli sanoo vakavasti tämän tapahtuneen meidän tähtemme, lunastaakseen lain alaiset.

Tutki tätä tarkkaan, niin huomaat suureksi autuaaksi ihastukseksesi, ettei meidän lain pitämisellä koskaan tarvitse ansaita Jumalan armoa ja autuutta, vaan että se asia on Jumalan suuresta laupeudesta pantu tykkänään toisen hartioille, välittäjämme ja laintäyttäjämme huollettavaksi. »Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa.»

Syntiinlankeemus turmeli niin perinpohjin meidän voimamme, ettei meissä ollut vähintäkään mikä ei ollut myrkytettyä, synnin ja saastaisuuden täyttämää. Ei ainoakaan koko sukukunnasta voinut Herran lakia täyttää, vaan kaikki, mikä meissä on, sotii jokaista lain käskyä vastaan. Tämän huomaavatkin syvästi ja katkerasti ne, joita Jumalan pyhyys on koskettanut, niin että he kilvoittelevat ja tekevät työtä lain täyttämiseksi.

Ja kun nyt Jumala iankaikkisen totuutensa ja vanhurskautensa tähden ei voinut yhtään kirjainta eikä merkkiäkään laistaan jättää täyttämättä, jonka tähden kaikki liha oli iankaikkisen kirouksen alaisena, niin kuin sen joka päivä tunnemme, niin Jumala muuttumattomasta laupeudestaan ja rakkaudestaan ihmisiin päätti armollisesti lähettää oman Poikansa lakia täyttämään meidän edestämme. Tätä sisältävät nämä kalliit sanat: »Kun aika on täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen lunastamaan lain alaiset.»

Ja tämä on syy, miksi Jumala ei mittaa eikä tuomitse meitä lain mukaan, miksi »ei ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa, Jeesuksessa ovat, vaan he ovat hänessä niin viattomat Jumalan edessä, kuin eivät olisi koskaan syntiä tehneet.

ELOKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että olet minulle rakas Joh. 21:17

Olkaamme kaikki niin rehelliset sieluamme kohtaan että Jeesuksen kasvojen edessä tarkkaamme sitä, voimmeko yhtyä tähän Pietarin tunnustukseen. Sinulta, joka tätä luet, Herra kysyy: Rakastatko minua? Vastaa hänen edessään aivan asian mukaan äläkä koeta sydäntäsi taivuttaa Jeesusta rakastamaan, sillä sitä rakkautta ei voi itseensä pakottaa, se voi ainoastaan syntyä. Tässä on kysymys siitä, onko sinulla ollut sellaisia kokemuksia, että sydämesi on tullut sitä käsittämään, että Kristus itse eli mitä hän omassa persoonassaan on, on tullut korkeimmaksi iloksesi, turvaksesi ja kalleudeksesi, niin ettet voi olla häntä kaipaamatta ja janoamatta, häntä rakastamatta?

Tähän annetaan hyvin erilaisia vastauksia. Emme tahdo puhua noista sokaistuneista, itseensä tyytyvistä pyhimyksistä, jotka eivät koskaan osaa itseänsä pelätä. Siksi eivät myöskään tätä kysymystä sovita itseensä, vaan ajattelevat ainoastaan muita, tahdomme puhua vain uskovaisten ja vilpittömäin sielujen erilaisista vastauksista tähän kysymykseen.

Moni uskova armonlapsi voi sydämensä kehottamana kohta vastata Pietarin tavoin: »Niin, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas.» Toiset taas hämmästyvät tästä Jeesuksen kysymyksestä ja vastaavat vain näin: »Herra, sinä tiedät, etten sinua rakasta. Sinä tiedät minun suuren huolettomuuteni, kylmyyteni ja hitauteni. Tämähän on kauheaa!» Sillä tavalla yrittää moni uskollinen kristitty vastata.

Tutkikaamme siis hieman näiden viimemainittujen tilaa. Mitä semmoisen kristityn on tehtävä, joka ei tunne muuta kuin suuren hitautensa? Ja otaksukaamme, että joku, joka ei todella Jeesusta rakasta, vaan on ollut penseä. Kaikessa lakityössään on ollut kerrassaan kylmä Vapahtajaa kohtaan, kauhistuksella herää huomaamaan tämän tilansa - mitä on sellaisen tehtävä?

Ylistetty olkoon iankaikkinen rakkaus, että hän on itse vastannut tuohon kysymykseen! Muuten en olisi koskaan mielessäni varmistunut. Herra Kristus on kaksi eri kertaa puhunut juuri sellaisille, joista nyt on puhe. Toisesta hän sanoo, että hän oli »hyljännyt ensimmäisen rakkautensa» ja toisesta, ettei hän ollut »kylmä eikä kuuma, vaan penseä». Jumala olkoon iankaikkisesti ylistetty, että saamme nähdä, mitä hän tällaisille sanoo! Ketä uskoisimme, ellemme häntä itseään? Hänen omat sanansa ovat kaikkien luettavina Ilm. 2:1-5 ja 3:14-22.

Ensimmäinen huomattava seikka on kuitenkin se, että hän tässä puhuu oikeastaan semmoisista, jotka eivät olleet huolissaan tilastaan, vaan päinvastoin sanoivat: »Olen rikas, olen rikastunut enkä mitään tarvitse». Sen takia hän uhkaa heitä kovilla sanoilla, että hän aikoo »työntää kynttilänjalan pois paikaltaan» Efesosta. Hän tahtoo »oksentaa suustaan» penseän Laodikeasta. Sitä vastoin emme koko Raamatusta löydä ainoatakaan esimerkkiä siitä, että hän olisi kovuudella ja ankarilla uhkauksilla puhutellut ketään, joka itse on itsensä tuominnut ja ollut epäilemäisillään. Mutta huomaa nyt tuo armollinen sana, joka saa meidät ilosta huudahtamaan tai suloisesti itkemään, jos vain saamme armon sitä käsittää!

Näepäs, kesken kovaa puhettaan Laodikean penseälle, jossa hän uhkaa oksentaa hänet suustaan, kesken ankaraa nuhdettaan hän panee sanomattoman suloisen lauseen: »Kaikkia, joita minä pidän rakkaina, niitä minä nuhtelen ja kuritan. Ole siis innokas ja tee parannus!»

Oi, Herrani ja Jumalani! Tätäkö siis tarkoitit ankaralla puheellasi? Sen takiako näin puhuit, että rakastit häntä, »penseää», kelvotonta opetuslasta? Oi, silloin syttyy mieleni oikein sinua rakastamaan, kun sinulla on sellainen sydän, sellainen tarkoitus ankarimmallakin puheellasi. Niinpä tiedän, mitä tänäkin päivänä tarkoitat sydämiämme ahdistaessasi. Sinä rakastat – joita minä pidän rakkaina, niitä minä kuritan. Sinä haluat siis meidän pelastustamme, et meidän kuolemaamme, et meidän epäilystämme ja pakoa luotasi.

Rakkautta Jeesukseen saadakseni täytyy minun tuntea häntä semmoiselta kannalta, että häneen kiinnyn. Me tiedämme sydämen olevan sellaisen, että usein on yhtä vaikea vapautua rakkaudesta, jota ei hyväksy, kuin saada rakkautta, jota halajaa. Rakkautta Jeesukseen et koskaan voi olla hyväksymättä - se jää kumminkin aina kovin heikoksi. Mutta esitämme tätä sen takia , että kerrankin ajattelisit, kuinka rakkaus syntyy, siten näet, että sydämeni mieltyy johonkin.

Rakkautta Jeesukseen et saa koskaan syntymään pakottamalla sydäntäsi, vaan ainoastaan kokemalla sellaisia hänen rakkautensa osoituksia, että miellyt häneen. »Jolle paljon annetaan anteeksi, se rakastaa paljon.»

Tämän käsitti vanha opettaja, jonka luo tuli epäilyksessä oleva mies, jolla oli juuri se huoli, ettei hän rakastanut Jeesusta. Tuo mies valitti, ettei hän Jeesuksen kysymykseen: »Rakastatko minua?» voinut vastata muuta kuin: Sinä tiedät, etten rakasta sinua. Vanha sielunhoitaja vastasi: »Silloin en tiedä parempaa neuvoa, kuin että heti kohdistat kysymyksen takaisin Vapahtajaan ja kysyt häneltä: Rakastatko sinä minua? Sillä ei sinun rakkautesi häneen, vaan hänen rakkautensa sinuun voi tässä auttaa. Kuten Johannes sanoo: »Siinä rakkaus on - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.» Ja kun opettaja vähän aikaa oli puhunut tähän suuntaan, rupesi alakuloinen mies ilosta itkemään ja sanoi: Nyt minäkin voin sanoa: »Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas.»

ELOKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Minä teen Israelin huoneen kanssa uuden liiton ... Minä annan lakini heidän sisimpäänsä. Jer. 31:31-33.

Jo senkin pitäisi herättää jokaisen huomiota, että Herra tässä sanoo: »Minä teen uuden liiton» - ja lausuu painokkaasti: ei sellaista kuin edellinen liitto oli, jonka minä heidän isiensä kanssa tein, kun vein heidät Egyptin maasta ja saatoin heidät Siinainvuorelle. Huomaathan Herran aikovan tehdä liiton, joka ei ollut sellainen kuin lain liitto oli - ei sellainen, hän sanoo. Kuinka kummallista onkaan, ettei kumminkaan kukaan ihminen sitä usko, ettei juuri kukaan elävällä tavalla tiedä muusta kuin lainliitosta.

Mutta Herra Jumala sanoo myös selvästi, missä erotus näiden kahden liiton välillä on. Oli erityisesti kolme eroavaa kohtaa. Ensinnä että kun edellisessä liitossa laki oli kiveen kirjoitettu, ja ihmisten sydämet haluttomia, niin että Herran täytyi heitä pakottaa. Nyt laki on kirjoitettava itse sydämeen ja mieleen, s.o. hän antaa meille Pyhän Hengen sydämellisen halun ja rakkauden hyvään, joka meissä muuttuu sisäiseksi, eläväksi laiksi. Toiseksi, että kun edellisen liiton sääntöjä toinen ihminen saattoi toiselle selittää, koska tapojen laki on, joskin himmenneenä, vieläpä pakanainkin luonnossa.

Uusi liitto tuli olemaan sellainen, ettei kukaan voinut siihen perehtyä kaikella sillä opetuksella, mitä veli voi veljelleen antaa. Jeesuksen selityksen mukaan piti kaikkien tulla siihen Jumalan opettamiksi. Tästä Jeesus usein puhuu: »Ei kukaan tule minun tyköni, ellei Isä vedä häntä.» »Ei Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmaista.»

Mutta kolmas eroava kohta on siinä, että kun synnit aina olivat rangaistavat ja syntisen maksettavat, niin uudessa liitossa synnit annetaan anteeksi, niitä ei lueta syntiselle. Tämä selitys alkaa merkillisellä sillä sanalla - sillä minä olen ne antava anteeksi, joka osoittaa, että tämä anteeksianto on kahden edellisen kohdan syy ja peruste.

Niinpä todella onkin. Niin koko Raamattu opettaa, ja niin kokemus neuvoo, että vasta sitten ihminen oppii tuntemaan Jumalan, ja vasta sitten laki tulee sydämeen kirjoitetuksi. Sydämellinen halu kulkea Herran käskyjen tietä syntyy, kun Herra antaa hänelle kaikki synnit anteeksi ja lohduttaa hänen sydäntänsä.

Tätä apostoli lujasti teroittaa niitä vastaan, jotka hänenkin aikanaan sanoivat lohdullisen »uskon saarnan» tekevän lain mitättömäksi ja sitä vastoin lain vaikuttavan pyhitystä. Hän sanoo heille: »Te älyttömät galatalaiset! Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?» Ja sitten hän sanoo roomalaisille: »Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Emme suinkaan, vaan me vahvistamme lain.»

Niinpä itse Herra Jumala tässä sanoo: »Laki on kirjoitettava heidän sydämeensä ja mieleensä: Sillä minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi enkä ole heidän syntiänsä enää muistava.» Niin tapahtuu (Apt. 10), että juuri Pietarin lausuessa sanat: »Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen,. joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta» - juuri »kun Pietari vielä näitä puhui, laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka puheen kuulivat.»

Sen takia meidän pitää oppia täydelleen luopumaan luulosta, että uskon saarnan lisäksi vielä tarvitaan toista saarnaa Pyhän Hengen ja pyhityksen saamiseksi. Ei, tämä uskon saarna yksin antaa Pyhän Hengen. Ei yksikään ihminen voi uskoa eikä tulla Kristuksessa vanhurskautetuksi ilman Pyhää Henkeä. Ja missä Pyhä Henki asuu, siinä hän pyhittää.

Ja kaikki hurskaus, jota ei armo ja usko ole synnyttänyt, on vain luonnon »kuollutta työtä» eli pakosta tehtyä »lain työtä», joka kaikki on kirouksen alaista. Sen takia apostoli sanoo: »Minä olen lain kautta kuollut pois laista elääkseni Jumalalle.» Ja vielä: »Mutta nyt olemme irti laista, niin että palvelemme Jumalaa Hengen synnyttämässä uudessa olotilassa emmekä kirjaimen alaisessa vanhassa.»

Sitä tarkoittaa Herra Jumala sanoessaan: »Minä annan lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä. Sillä minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi enkä ole heidän syntiänsä enää muistava.»

Tämä Jumalan pyhitysoppi ei koskaan estä vakavaa ja tärkeää varoituksen käyttöä eikä myös uskollisen viinitarhurin toimittamaa oksain perkaamista, vaan se osoittaa ainoastaan, kuinka turhaa työtä kuolleitten oksain perkaaminen on, ne kun kuitenkin tulevat poltettaviksi, olkoot kuinka hyvin peratut tahansa.

Mutta tämä sisällinen elämä, tämä halu ja rakkaus hyvään tulevat yksinomaan tyhjäksi tehtyyn syntiseen tulvivasta armosta, joka sulattaa sydämen ja antaa Pyhän Hengen. Niin siis käsitämme Herran Jumalan sanat: »Minä annan lakini heidän sisimpäänsä - sinä, sillä minä olen antava heidän rikoksensa anteeksi enkä ole heidän syntiänsä enää muistava.»

ELOKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa . . äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa. 2 Moos. 20:17.

Tässä on nyt jumalallinen majesteetti vihdoin ilmoittanut, mitä hän oikeastaan tahtoo ja tarkoittaa kaikissa käskyissään, nimittäin että meidän on oltava puhtaat ja pyhät, niin kuin hänkin on pyhä. Tässä jumalallinen majesteetti on kieltänyt ensimmäisen syntisen himon heräämisen, vieläpä sen olemassaolonkin sydämessä. Huomaa tarkkaan »syntisen himon.» Kieltämätöntä on, että on viattomiakin haluja, ensin näet puhtaasti luonnolliset, niin kuin ruuan, juoman, unen ym. halu, kun niitä vain kohtuullisesti tyydytetään. Toiseksi henkiset, niin kuin kaipaus ja halu Jumalaan ja kaikkeen hyvään, mistä Daavid niin usein puhuu: »Niin kuin peura ikävöi vesiojille, niin minun sieluni ikävöi sinua, Jumala ! Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa.»

Mutta syntisiä ovat kaikki himot, jotka jollakin tavoin rikkovat Jumalan käskyjä ja säädöksiä vastaan, kuten esim. Herran tässä nimittämät himot: Lähimmäisen vaimon himo (tai epäpuhtaan hekuman himo) tai hänen palvelijansa himo (joka voi olla itsekkyyden himoa) tai hänen härkänsä tai aasinsa himo (ahneuden himo) tai jonkun lähimmäisesi omaisuuteen kuuluvan himo, s.o. kaikkea, mitä Jumala ei ole antanut sinulle, vaan lähimmäisellesi, joko se sitten on maallisia omistuksia, tai jokin muu etusija - sellaista sinun ei tule himoita, vain kunnioituksesta Jumalan jakoa ja mielisuosiota kohtaan.

Lyhyesti, himo on syntinen niin pian kuin et alistu Jumalan ja hänen mielisuosionsa alaisuuteen - himo on silloin syntinen, vaikkakin sen esine olisi viaton. Tämän näemme Israelin lapsista, kun he korvessa himoitsivat sitä, mikä oli pahaa. Himon esine itsessään oli viaton, nimittäin liha, kala ja mausteet. Mutta paha piili siinä, etteivät he taipuneet Jumalan tahdon ja määräyksen alle korpielämässään, vaan nyt tahtoivat saada samaa kuin Egyptissä eivätkä totelleet Jumalan ilmoitettua tahtoa. Tästä Jumalan viha rankaisi heitä niin, että vielä tänäänkin kutsutaan sitä paikkaa »himohaudoiksi» syystä, että siihen haudattiin himoitseva kansa.

Tästä huomaamme, että tämän käskyn ydin ja salaisuus on: Hyvinä lapsina emme saa pyytää mitään muuta kuin Jumalaa ja hänen suosiotansa. Jos Jumala tahtoo antaa meille ruokaa, juomaa, vaatteita, ystäviä, kunniaa ja arvonantoa, niin nauttikaamme siitä parhaaksemme ja kiittäkäämme Herraa, niin kauan kuin hän niitä nauttiaksemme suopi.

Mutta jos Jumala tahtoo ottaa nämä meiltä, silloin meidän tulee olla yhtä tyytyväisiä kuin hänen niitä meille lahjoittaessaan, koska meillä kuitenkin aina on tallella Herra ja hänen suosionsa, joka on oleva ainoa tarpeemme.

Tästä nyt huomaamme viimeisen käskyn liittyvän ensimmäiseen aivan kuin renkaassa. Oikeastaan se vain vaatii, että Herra Jumala on oleva sydänten ainoa Jumala, himomme, rakkautemme, janomme ja kaipauksemme ainoa esine. Tämä olikin jumalallisen majesteetin tarkoitus hänen luodessaan ihmisen kuvakseen, että hän kaikessa vain katsoisi häneen, eläisi hänessä ja hänestä, alkuperästään ja tosiolennostaan. Jumalan kuvaan ja totiseen elämään kuului ennen kaikkea se, että ihmisellä oli sydän, jossa Jumala asui, sydän, joka ei voinut elää ilman häntä, joka janosi häntä ja sai ravintonsa hänestä, kuten lapsen ravinto tulee äidin maidosta.

Tämän Jumalan janon istutti hän niin syvästi ihmiseen luomisessa, että sydämemme olisi oleva levoton ja rauhaa vailla, niin kauan kuin se ei omista häntä, elävää Jumalaa ja hänestä yksin hae iloansa ja täyttä tyydytystänsä. Ei mikään maallinen ilo ja riemu, ei hopea eikä kulta, ei taide eikä tiede, ei kunnia, ei valta, ei maa eikä taivas kaikkine joukkoineen saanut tyydyttää ihmissydämen sisäisintä halua ja kaipuuta. Ihmissydän olisi kaiken tämän keskellä köyhä ia kurja ilman häntä, elävää Jumalaa, korkeinta hyvää. Kaiken muun, minkä nimellistä se sitten olisikin, tuli ihmisen pitää epäkelpoisena halajamisensa esineeksi. Koko maailma kaikkineen, mitä se on ja mitä siinä on, ei antaisi tyydytyksen rahtuakaan janoavalle sydämellemme.

Kaikkein suurinta, kaikkein korkeinta ääretöntä ja iankaikkista, häntä yksin, Herraamme ja Jumalaamme tuli ikävöidä. Hän yksin tahtoi olla virvoituksemme, rauhamme ja tyydytyksemme. Tämä oli Jumalan tahto hänen luodessaan ihmisen kuvakseen. Sen takia hän loi sydämemme sellaiseksi, että se on täynnä ääretöntä kaipuuta, halua ja pyrkimystä. Mutta hänen tarkoituksensa oli, että hänen itsensä piti olla sen esineenä. Nyt on kysymys: Eikö suurella Jumalalla ole vielä tänäänkin sama tahto ja tarkoitus? On tosiaan, hänen ensimmäinen ja viimeinen käskynsä tarkoittavat vielä tänäänkin samaa: »Sinun tulee rakastaa Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi, kaikista voimistasi ja kaikesta mielestäsi.»

Sinä, Herra Jeesus, olet minunkin verelläsi lunastanut. Sinä olet vapahtanut minut synnin, kuoleman ja perkeleen orjuudesta rakastaakseni Jumalaa ja palvellakseni häntä vanhurskaudessa ja pyhyydessä kaikkena elinaikanani ja sitten iankaikkisesti päästyäni maan taistelluista ja saatuani armosta voiton seppeleen. Mutta koska kuitenkin minun sydämeni aivoitus ja halu on paha jo syntymästä asti, koska se on kaiken pahuuden ja kavaluuden tyyssija, niin tee siis, rakas Herra Jeesus, kurja sydämeni puhtaaksi, pyhitä ja uudista se Henkesi voimalla, jotta noudattaisin pyhää esikuvaasi ja Jumalan kuvan mukaan kasvaisin ja vahvistuisin kiittääkseni ja ylistääkseni sinun vapahtajanimeäsi nyt ja iankaikkisesti Amen.

ELOKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Jokainen, joka uskoo häneen, saa synnit anteeksi hänen nimensä kautta. Apt. 10:43.

Mitä minun tulee uskoa ja tietää tästä syntien anteeksi saamisesta? Se sinun tulee tietää ja Jumalan oman iankaikkisen sanan nojalla uskoa, että vaikka syntisi olisivat kuinka raskaat, veriruskeat, niin syntien anteeksi anto Kristuksen kautta on niin voimallinen, ettei mikään synti hiuksen vertaakaan saa sitä heikkenemään, horjumaan tai kumoutumaan. Synti on liian heikko voittamaan suuren, kaikkivaltiaan Vapahtajan vanhurskauden ja sovituksen meidän edestämme.

Ei, täällä maan päällä, maalliseen vanhurskauteemme se tuottakoon epätasaisuutta, mutta taivasta se ei saavuta eikä horjuta. Daavid sanoo: »Niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.» Tässä tulee kysymykseen, mikä on voimallisempi, meidän syntimmekö vai Kristuksen vanhurskaus. Paavali sanoo: »Niin kuin synti on hallinnut kuolemassa, samoin armokin hallitsee vanhurskauden kautta iankaikkiseen elämään Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Jos yhden ihmisen lankeemuksen tähden kuolema on hallinnut tuon yhden kautta, niin paljoa enemmän ne, jotka saavat armon ja vanhurskauden lahjan runsauden, tulevat elämässä hallitsemaan tuon yhden, Jeesuksen Kristuksen kautta.»

Armo on kuitenkin syntiä voitollisempi. Olemmehan kumminkin suuren Herran Kristuksen rinnalla kovin pieniä ja heikkoja olioita. Meidän tekomme, synti ei toki voi voittaa hänen tekoansa, armoa, anteeksiantoa. Jos minulla Kristukseen uskovana olisi armo sillä hetkellä, kun itse olen hurskas ja menettäisin armon, kun teen syntiä ja hairahdun, silloinhan Kristuksen valtakunta olisi tekojen valtakunta, joiden voima olisi yläpuolella armon, eikä armon valtakunta, jolla on tekojen valtius. Mihin Kristusta silloin tarvitsisimme?

Jos nauttisin armoa vain sinä hetkenä, kun itse olen hurskas, mutta en kauempaa, silloinhan vanhurskaus todella tulisi töistä. Mutta silloin Kristus olisi hukkaan kuollut. Tällaisen häilyvän armon tähden Kristus ei ole ihmiseksi tullut eikä vertansa vuodattanut. »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Tätä minä kirjoitan teille, jottette syntiä tekisi. mutta jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.»

Meidän tulee sen takia tietää, että kun Jumala sanassaan nuhtelemalla ja uhkaamalla puhuu meidän synneistämme ja velvollisuuksistamme, tämä tapahtuu vain herätykseksi ja pelotukseksi suruttomille ja kevytmielisille sieluille. Sellaisille, jotka eivät koskaan tahdo kääntyä, jotta heidät täten vedettäisiin Kristuksen puoleen sekä myös uskovien pitämiseksi valveilla ja harjoituksessa. Mutta ei koskaan sillä tarkoiteta itse armon peruuttamista, sillä silloin olisi laki Jumalan lupausta vastaan. Pois se!

Vaan jokainen Kristukseen uskova on iankaikkisesti vapaa kaikesta lain kirouksesta, elää nyt siinä vapaudessa ja sillä paikalla, missä ei häntä saavuta mikään synti, ei mitään syntiä hänelle lueta. Niin kuin on kirjoitettu: »Autuas on se mies, jolle Jumala ei lue syntiä.» Huomaa: »Jolle Jumala ei lue syntiä.» Tämä on Kristuksen valtakunta, iankaikkisen, jokahetkisen, lakkaamattoman anteeksiantamuksen valtakunta, josta Herra juhlallisesti sanoo: Kansalla, joka siinä asuu, on oleva syntien anteeksiantamus.

Mitä siis itsessäni tunnen tai näenkin, mikä on pahaa, olkoonpa kylmyyttä ja, hitautta, tai arkuutta ja ihmispelkoa, tai kärsimättömyyttä ja vihaa, tai saastaisia haluja tai mitä hyvänsä, ne ovat kaikki syntejä, jotka kyllä ansaitsevat rangaistusta, katumusta ja anteeksianomista. Mutta armo, anteeksiantamus ei peräydy rahtuistakaan, vaan minulla se on Kristuksessa aivan vähentymättömänä, niin kauan kuin pitäydyn häneen uskon kautta. Silloin minulla uskon kautta on myös aina sellainen mieli, että nuhtelen itseäni, kärsin pahuuden tähden ja olen Hengen kanssa yksimielisyydessä.

Sen takia minun tulee totuudessa tunnustaa ja tuomita syntini ja parantaa elämäni. Mutta mitä omaantuntoon eli suhteeseeni Jumalaan tulee, on elettävä sellaisessa vapaudessa, niin kuin ei mikään olisi syntiä, niin kuin ei mitään lakia olisi, ei yhtä eikä kymmentä käskyä, vaan olisin jo taivaassa - sillä juuri niin on asiani Jumalan edessä. Sillä missä Jumala puhuu syntien anteeksiantamuksesta, ettei syntiä lueta y.m., siinä ei ole mitään sanaleikkiä, vaan täysi totuus, jumalallinen vakavuus ja totuus.

Tämä on se vapaus, johon Kristus meidät on vapauttanut. Tämä ei ole niin ymmärrettävä, ettei kristityssä ole mitään syntiä tai ettei mikään ole syntiä, mitä hän tekee. Vaan kuten sanottu, hän on nyt siinä valtakunnassa, missä ei mitään syntiä hänelle lueta Kristuksen tähden, johon hän uskoo ja joka on ottanut kaiken synnin kannettavakseen siinä valtakunnassa, missä lailla ei ole tuomiovaltaa. Ahdistaa ja vaivata meitä se kyllä saattaa, mutta tuomita se ei saata. Ylistetty olkoon Jumalan laupeusl

Tästä Luther on lausunut kehottavat sanansa: »Koska lihassamme on alituinen synti, niin kauan kuin elämme täällä maan päällä eikä virheittemme ja syntiemme loppua tule, niin on todella meillä sitä vastoin iankaikkinen anteeksi antaminen, jottemme synnin tähden joutuisi Jumalan vihan alle, vaan anteeksi saamisen tähden armossa eläisimme. Tämä on hänen iankaikkinen liittonsa, joka pysyy lujalla eikä horju, niin että sydämemme olkoon siitä varma, ettei synti voi meitä kadottaa.»

ELOKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa. Ps. 68: 21.

Että vielä Jumalan lapsetkin, jotka usein sydämellisesti iloitsevat autuaan hetken toivossa, jolloin he pääsevät kurjuudesta kirkkauteen, kuitenkin väliin vapisevat ja pelkäävät kuolemaa, johtuu aivan luonnollisesti vain siitä, etteivät he vielä ole pelkkää henkeä, vaan myös lihaa. Luther sanoo »typerä liha» ei tiedä parempaa. Jos olet vieras Jumalalle, jos omatuntosi on sairas eikä sinulla ole varmuutta Jumalan ystävyydestä, silloin ei ole merkillistä, että vapiset kuoleman tuloa. Silloin on sinulla mitä suurin syy koettaaksesi pian saada tämän varmuuden.

Mutta kun nekin, jotka muuten ovat hyvässä suhteessa Jumalaansa, väliin joutuvat merkillisen kuolemankammon valtoihin, pitäisi heidän toki huomata, mistä tuo johtuu. Häijyn Saatanan »tulisista nuolista», niillä vihollinen niin kauan kuin voi, koettaa uskovien arkoja sydämiä haavoittaa. Siinä ei silloin mikään muu auta kuin hänen avukseen huutaminen, joka voimallisesti ajaa riivaajat ulos.

Muuten on meidän kuolemanpelon aikoina erityisesti kahta seikkaa muistettava. Ensiksi, ettei meitä voi mikään kohdata, mitä ei uskollinen Isämme ole lähettänyt meille - ei edes hius päästämme putoa hänen tietämättään - paljoa vähemmin se suuri asia, kun siirrymme ajasta iankaikkisuuteen. Meidän ei pitäisi vallan unohtaa uskollisen ja totisen Vapahtajamme sanoja: »Ovatpa teidän päänne hiuksetkin kaikki luetut, Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. eikä yksikään niistä putoa maahan teidän Isänne sallimatta. Te olette suurempiarvoiset kuin monta varpusta.»

Niin, Herra! Sinä pidät meitä varmasti hiukan paremman arvoisina kuin varpusen! Kiitos ja ylistys! Silloin ei meille mitään tapahdu sinun käskemättäsi. »Kukaan ei kuole sattumalta», lausuu Krummacher, »vaan jokainen kuolee juuri sinä hetkenä kuin hänen pitää kuolla, ei ennen eikä jälkeen.» »Kaikki päiväni olivat sinun kirjassasi, ennenkuin yksikään niistä oli tullut», sanoo Daavid. Ja Job: »Sinä, Herra, panit ihmisen eteen määrän, jonka yli, hän ei voi käydä.»

Kuolema ei ole sairauden eikä miekan työ, vaan Jumalan työ. Kuinka sopimaton on siis kristityn kuolemanpelko? Ei mikään tapaturma, ei ihmiskäsi, ei tauti voi häntä vahingoittaa, siksi kunnes se tunti on nyt, joka on hänen nimensä viereen painettu, taivaan suurissa kirjoissa.

Toiseksi: Vaikka liha vastustaakin on kuitenkin hyvä, että Herra kutsuu meitä, kun hänen hetkensä on tullut. Vaikka äidin usein täytyy pakottaa lapsi nukkumaan ja pidellä sen pienoisia käsivarsia, kunnes se itkusta uupuneena nukahtaa, niin tekee lapselle nukkuminen kuitenkin hyvää. Niin on kristityllekin äärettömäksi hyväksi, että hän uskossa nukkuu unhoon maailmasta, joka on täynnä kurjuutta, vaaroja, syntejä ja suruja, vaikka ei liha rakastakaan sitä unta. Saamme kiittää Jumalaa, että tämä taipumattomuutemme kuoleman edessä ei kadota meitä, koskapa me kaikessa elämme anteeksiantamuksen varassa!

Armoituksemme on paljoa lujemmalla perustuksella, kuin että minkäänlainen heikkous tai synti sitä horjuttaisi, mikäli meidän toivomme kaikessa on Kristuksen siipien suojassa. Ja mitä tapahtuukaan Herran meitä kutsuessa? Silloin tapahtuu suuri asia, jota niin kauan olemme ajatelleet, juhlallinen tulo Herran rauhaan, maailmaan, minkä ihanuutta ei yksikään silmä ennen ole nähnyt, ei yksikään korva kuullut. Ajattele, silloin meidät vapahdetaan kaikesta pahasta tässä synnin ja murheitten kavalassa maailmassa ja saamme vastaanottaa kaiken hyvän, minkä kaikkivaltias Jumala autuaitten valtakunnassa valmistaa ystävilleen tehdessään heille oikein hyvää!

Näemmepä siis, että vaikkei luonto kuolemaa rakasta, vaan väistää ja pakenee sitä, on se kuitenkin hyvin hyvä ja hyödyllinen Kristuksen siipien suojaan nukahtaessamme. Sen takia on kristittyjen rauhoitettava sydämensä Jumalan edessä ja koetettava saavuttaa lempeä ja sovinnollinen ajatus kuolemasta, etteivät lankeaisi perkeleen pauloihin ja itsepäisesti väistyisi rakkaan Isänsä hyvän tahdon johdatuksesta.

Kuitenkin on luonnollista, että viimeisen vieraan tervehtiessä kristitynkin mieli käy vähän kummalliseksi. Siirtyminen maailmasta toiseen maailmaan - mikä askel se onkaan! Makuuhuoneestaan Korkeimman kasvojen eteen, pyhien enkelten piiriin joutuminen - mikä muutos! Mikä kummallinen tunne sellaisena hetkenä sydämessä sykkiikään! Mutta armoitetulle Jumalan lapselle on sopimaton tuo itsepäinen kammo ja epäuskon säikkyminen, jolloin kuoleman tuloa pidetään vihollisen hyökkäyksenä, kun se päinvastoin tulee vain meitä vapauttamaan kaikesta pahasta ja valmistaa, meille hyvän levon.

Pitäisimmekö sitä vihollisen hyökkäyksenä, kun äiti laskee hennon lapsensa kehtoon? Taikka jos olisin vihollisten torniin saartamana, ja kuninkaani tulisi sotavoimineen minua vapauttamaan - siinä tosin syntyisi taistelu ja melske, mutta säikkyisitkö silloin, kuin vihollishyökkäyksessä? Enkö ajattelisi sen tulevan minun hyödykseni?

Pelättäväkö minun on juhlallisen enkelten saaton lähestyessä pelastamaan minua vihollisistani ja laskemaan päähäni elämän kruunun? Kaikki tämähän totisesti tapahtuu jokaiselle Jumalan lapselle kuolemassa, niin totta kuin Vapahtajamme itse sanoi suloisissa jäähyväissanoissaan: » Minä tulen takaisin ja otan teidät tyköni, jotta tekin olisitte siellä, missä minä olen.»

ELOKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Joka kestää loppuun asti, hän pelastuu. Matt, 24:13.

Raamattu ilmoittaa meillä vielä olevan paljon ulkonaisia vainoja odotettavina ja vihollisemme Perkeleen viimeisinä aikoina yltyvän suureen vihaan tietäen itsellään olevan vähän aikaa jäljellä. Mutta jättäkäämme tulevat ajat. Vaino pelottaa, karkottaa ja taivuttaa jo nytkin monen sielun Kristuksen seuraamisesta. Vainolla on lukuisat tiet ja asteet.

Kun kirkon ensi aikoina käärmeen vihollisuus vaimon siementä kohtaan turhaan koetti voimaansa verisen vainon kautta, käyttää se nyt tavallisesti hienompia ja varovaisempia keinoja, mutta voi kuitenkin sanomattomasti kiusata ja pelottaa heikkoa lihaamme. Kuinka katkerasti uskovat lapset ja palvelijat usein saavat kärsiä Kristuksen nimen tähden, vain katkerien sanojen ja katseiden kautta! Kuinka kristittyä käsityöläistä tai kauppiasta, jolla on vaimo ja lapset huolehdittavina, kauhistuttaa ja kiusaa sydämessään vain se, että hän näkee vanhojen asiakkaiden vetäytyvän pois hänen kristillisen intonsa ja tunnustuksensa tähden! Kuinka karvasta onkaan uskovan opettajan sekä esimiehiltä että kuulijoilta saada kuulla syytteitä siitä, että hän rikkoo vanhaa rauhaa eikä jätä lepäämään synnin suruttomuuteen, epäuskoon ja jumalattomuuteen!

Silloin heikko liha nurisee kärsimyksiänsä. Silloin on vaara tarjona luopumukseen ja itselleen mukavamman hurskaudentien valmistamiseen saadakseen nauttia rauhaa ja seuratakseen niitä järkeviä neuvonantajia, jotka sanovat: Säästä itseäsi, tämä älköön sinulle tapahtuko! Tämä kiusaus käy varsinkin silloin voimakkaaksi, kun ensin on tullut tuntuvammalla tavalla vainotuksi ja vainosta uupunut, ja sitten seuraa tyyni rauha maailman näyttäessä suopeita kasvoja. Tämä on uupuneelle mielelle niin väkevä lumous, että on Jumalan ihme, ellei silloin tule voitetuksi.

Mutta tämän voitetuksi tulemisen ei tarvitse ilmaantua kokonaisessa ja julkisessa palaamisessa maailmaan, vaan vain noissa uusissa tasoitus- ja oveluusperiaatteissa, joiden kautta nyt pyritään olemaan yhdellä kertaa sekä Jumalan että maailman ystävä. Nyt ei ole tehtävä sitä eikä sitä, mikä ei ole maailman mieleen - eikä kysytä sitä, mitä Kristus tahtoo, mitä sielujen onni vaatii. Sitä vastoin voidaan nyt ottaa osaa yhteen ja toiseen, mitä maailma rakastaa. Kristuksen sanasta ja esimerkistä, vilpittömien sielujen pahentumisesta ei pidetä lukua. Siltä näyttää, kun sisäinen voima on heikentynyt ja alamme seurata tuulten mukana.

Mutta mitä Raamattu sanoo? Niin sanoo apostoli: »Älköön yksikään teistä kärsikö niin kuin murhaaja, tai varas tai pahantekijä, tai niin kuin se, joka toisen virkaan ryhtyy. Mutta jos hän kärsii niin kuin kristitty, älköön hävetkö, vaan kiittäköön Jumalaa siitä osastaan.» »Jos joku kärsii niin kuin kristitty», se on, hänen kärsimyksensä vain Kristuksen tähden, uskon, tunnustuksen ja Kristuksen seuraamisen tähden, sen tähden, mitä selvät, epäämättömät Jumalan sanat vaativat. Jos hän sitä vastoin tekee jotain pahaa ja mieletöntä tai ryhtyy toisen virkaan, silloin hän ei kärsi Kristuksen tähden.

Mutta Kristuksen tähden kärsivillä on mitä suurin rohkaisu ja lohdutus Raamatussa. Kuinka suloiset ja voimaa antavat ovatkaan Kristuksen sanat: »Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat teitä ja valhetellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa.» »Sen takia , jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa.» »Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää sen vihanneen minua ennen kuin teitä. Jos te olisitte maailmasta, niin rakastaisihan maailma omaansa. mutta koska ette ole maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, sen takia maailma teitä vihaa.»

Nämä ovat suloisia ja kalliita Vapahtajan sanoja. Ne antavat meille myös tarpeellisen lohdutuksen ja voiman, jos niihin uskomme ja olemme uskollisen Herran todellisessa tuttavuudessa. Tässä nyt onkin kaikki pääasiallinen tai varsinaisesti tarpeellinen kaikkia kohtaavia taisteluita ja varoja varten. Useasti tuskaillen kysymme: »Mistä saan voimaa kaikkeen? Näen, mitä minun tulee tehdä, mutta koko surkeus on siinä, ettei minulla ole mitään voimaa siihen.»

Jospa kerrankin oppisimme ja uskoisimme tuon, mitä niin usein Jumalan sanassa toistetaan, että kaikki voima tulee sydämellisestä yhteydestä ja ystävyydestä Vapahtajan kanssa. Ei ansaitse sinun koskaan taistella - älä koskaan ajattele voittavasi kiusauksen hetkellä - siitä syntyy vain voimattomuutta, hätää ja kuolemaa, niin kauan kuin et ole läheisessä ystävyydessä Vapahtajasi kanssa, vaan olet vielä sairas omassatunnossasi, lain alle sidottu ja Jumalalle vieras.

Sen takia ei mikään ole niin tarpeellista kuin täyteen uskonvarmuuteen pääseminen. Kuten Raamattu nimenomaan vakuuttaa usein lausutuissa sanoissa: »Tämä on se voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne. Uskon kautta ovat vanhat heikkoudessa väkeviksi tulleet, ovat sodassa voimalliset olleet jne. Vain täysi uskonvarmuus ja yhteys Kristuksen kanssa, jonka kautta me täytymme Pyhällä Hengellä, antaa meille oikean halun ja voiman kilvoittelemaan ja voittamaan kaikessa, mikä meitä kohtaa.

ELOKUUN 27 PÄIVÄNÄ

Minä pyyhin pois sinun rikoksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi niin kuin sumun. käänny minun puoleeni, sillä minä sinut lunastin. Jes. 44:22.

Te kurjat sielut, jotka ette koskaan tunne parannustyötänne, mielen särkymystänne, katumustanne, rukoustanne, ja pyhitystänne sellaisina kuin niiden pitäisi olla ja sen takia alituisesti olette Kristuksen täydellisen lohdutuksen tarpeessa - kuulkaa tässä Vapahtajan sanoja: »Minä pyyhin pois sinun rikoksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi, niin kuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä sinut lunastin.»

On totta, kaikki Jumalan sana puhuu parannuksen välttämättömyydestä, katumuksesta ja rukouksesta ym. Mutta jos tahdomme tehdä parannuksen, katumuksen ja rukouksen uudeksi sovitukseksi, jos katumuksen, parannuksen ja rukouksen monien suurien puutteellisuuksien tähden emme tohdi uskoa Kristuksessa tarjottuun vapaaseen armoon, niin on mielessämme paha tarttuma, koska emme huoli Jeesuksen veren puhdistuksesta.

Parannusta, katumusta ja mielensärkymistä on kylliksi siellä, missä ei enää voida saada rauhaa maailmassa tai omassa hurskaudessa. Missä ei oman kelvottomuuden tähden uskalleta ottaa suurta ansaitsematonta armoa vastaan, siellä on kyllin särjettyä mieltä vaikkapa vain puuttuva nöyrtymisesi, kovuutesi ja kevytmielisyytesi vaivaisi mieltäsi. Juuri katumuksen, parannuksen ja rukouksen kehnous usein kaikkein eniten painaa ja ahdistaa meitä. Kun emme silloin tahdo kykenemättöminä ja kelvottomina paeta Kristuksen luo ja omistaa hänen ansiotaan - silloin on mielessämme paha tarttuma, koska emme huoli Kristuksen veren puhdistuksesta. Tämä on itsensä kovin suureksi arvioimista. Sinä et ole varsin suurenarvoinen, et synteinesi etkä parannuksinesi. Sinä seuraat vain tuon suuren liiton mukana, jos vain tahdot Jumalan suuren armon omistaa ja uskoa.

Jospa ymmärtäisimme Jumalan lahjan! Jospa ymmärtäisimme näiden sanojen sisällyksen: »Minä pyyhin pois sinun rikoksesi.» Ensin näen tässä taas, mitä kaikki Jumalan evankeliumi maailman alusta on ilmoittanut, että Jumalan suuri, iankaikkisuuspäätös oli, että kaikki maailman synti laskettiin yhden hartioille ja yhden kuuliaisuudella, kärsimyksellä ja kuolemalla sovitettiin ja pyyhittiin pois. »Sen, joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi.» Siinä on salaisuus, että kaiken synnin kadottava voima on poistettu Kristuksen kuolemassa, aivan »meren syvyyteen upotettu», niin ettei se koskaan enää tee armolle haittaa, ketään ei oikeastaan tuomita synnin tähden, vaan vain armon valtakunnasta poisjäämisensä tähden.

Jospa ihmiset tietäisivät, että heidän syntinsä jo ovat sovitetut! jospa tietäisivät, että heiltä Kristuksen kuolemasta lähtien on ollut syntien anteeksianto ansaittuna! Tämä on ensimmäinen. Toiseksi näen tässä taas Kristuksen palavasti sydämen. Näen, ettei kallis syntiemme kantaja ole siitä pahoillaan, että hänellä on ollut työtä meidän synnistämme. Hän on sen. Hän on sen tehnyt ylitsevuotavasta rakkaudestaan. Älkäämme siis niin tykkänään unohtako Herramme Jeesuksen rakkautta! »Pysykää rakkaudessani», hän sanoo, »sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäviensä edestä». Mutta Paavali huomauttaa hänen antaneen henkensä vihollistensa edestä. Tee siis terveellinen johtopäätös ja ajattele, eiköhän hänen rakkautensa ole aivan vapaa ja riippumaton meistä ja meidän ominaisuuksistamme?

Lyhyesti: kun taas nuo ajatukset sinua piirittävät: »Jospa minä olisin niin ja nii, mutta minä en ole niin kuin pitäisi, en niin särjetty ja vakava. Minä olen niin kova, kylmäkiskoinen, kevytmielinen, ulkokultainen, syntiä täynnä ja kuinka voisin tällöin uskoa omistavani Jumalan armon?» Huomaa mikä kaikessa tuossa puheessa on keskuksena, jonka ympärillä kaikki ajatuksesi kiertävät ja josta uskosi riippuu, nimittäin pieni sana: minä - »Jos minä olisin.» »Jos minä voisin», ajattelet. Sinun minäsi on niin paljon merkitsevä sinä tahdot olla itse vanhurskas ja itse tulla vapahtajaksesi. Varo tuota tartunnaista!

Paavali pelkäsi oman lohdutuksen sekoitusta niin, että hän piti suurimman vanhurskautensa roskana, kuten hän sanoo: »Jotta minut havaittaisiin olevan Kristuksessa ja omistavan, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta.» Huomaa tässä, että kun yhtenään sanomme: minä, toistaa Herrakin sanaa minä ja sanoo: »On totta, että sinä et ole, niin kuin sinun tulisi, olet kaikessa rikollinen ja kelvoton, mutta minä, minä, minä pyyhin pois sinun rikoksesi niin kuin pilven.»

Ylistetty olkoon hänen nimensä! Kun siis sanot: »En kadu oikein syntiä», sanoo hän: »Et ole oikein katunut. minä olen katunut puolestasi (yrttitarhassa). minä, minä pyyhin pois.» Sinä sanot: »En rukoile oikein.» Hän sanoo: »Et kyllä ole rukoillut oikein, minä, minä olen uhrannut rukoukset ja anomiset kovin huudoin ja kyynelin. minä pyyhin pois.» Sinä sanot: »Minä en ole oikein harras.» Hän sanoo: »Et kyllä olekaan minua valinnut, mutta minä olen hartaasti sinua kaivannut, minä olen työtä tehnyt, minä, minä pyyhin pois sinun rikoksesi niin kuin pilven ja sinun syntisi niin kuin sumun.»

Emmekö kunnioittaisi hänen armollisia sanojansa, nöyrtyisi hänen edessään ja kiittäen tunnustaisi: »Ei meille, ei meille, Herra, vaan sinun nimellesi olkoon kunnia!» Sinä, sinä yksin olet vanhurskas ja teet vanhurskaaksi sen, joka sinuun uskoo! Herra, lisää meille uskoa!

ELOKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset, niin kuin sopii Herrassa. Kol. 3:18.

Alamaisuuteen perustuvat kaikki vaimon velvollisuudet miestänsä kohtaan. Apostoli olisi voinut mainita monta velvollisuutta, kuten ystävällisyyden, uskollisuuden, taloudellisuuden ym., mutta hän mainitsee vain vaimon varsinaisen velvollisuuden: Olkaa alamaiset. Tämä oli myös ainoa käsky, jonka Herra Jumala alussa antoi vaimolle sanoessaan: »Sinun tahtosi olkoon miehellesi alamainen ja hän on sinua vallitseva.» Sitten voi mies aina muistuttaa, mitä hän muuta tahtoo. Sen takia apostoli saattoi vaimon velvollisuudet niin lyhyesti ilmaista.

Mutta tässä kuulemme kohta monen vaimon kysyvän: Saako siis mies hallita, kuinka hän vain tahtoo? - Vastaamme: Ei niin! Hänellekin annetaan ohjesääntönsä. Mutta ellei hän niitä noudata, niin huomannet, minkä lisäyksen apostoli tässä heti tekee sanoessaan: »Niin kuin sopii Herrassa.» Ei miehen tähden, ei hänen täydellisyyteensä nähden vaimon tule olla alamainen, vaan »niin kuin sopii Herrassa.» Herran tähden siis, täyttäköön mies velvollisuutensa tai ei. Apostoli Pietari sanoo jo vain inhimillisestä järjestyksestä, että sille tulee olla alamainen Herran tähden, kuinka paljoa ennemmin puhtaasti jumalalliselle järjestykselle, kuten tämä on.

Sanat: niin kuin sopii Herrassa, sisältävät kaksi asiaa. Ensiksi, että vaimon tulee olla miehelleen alamainen Herran tähden, kristillisestä perusteesta, kuten jo on sanottu. Toiseksi sen tulee tapahtua kristillisellä tavalla, tavalla, joka on sopusoinnussa Herran sanan kanssa: että hän on niin alamainen, kuin Herra on käskenyt. Että vaimo siis antaa miehen olla herransa ja etteivät vain hänen sanansa ja tekonsa, vaan hänen tahtonsa on miehelle alamainen »sinun tahtosi olkoon miehellesi alamainen» - että hän sydämen halulla, »Herran tähden», tekee miehensä tahdon omaksi tahdoksensa. Mutta tähän kuuluu myös toisaalta, että tehdessäsi kaiken Herran tähden sinä et koskaan taivu olemaan miehellesi niin kuuliainen, että tulisit Jumalallesi tottelemattomaksi.

Vaan jos mies rakastaa jotain Jumalan käskyjen vastaista, on voimassa yleinen sääntö: Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmisiä. Kirkonopettaja Gregorius sanoo: »Vaimon tulee olla niin miehensä suosioksi, ettei hän joudu Luojansa epäsuosioon.» Mutta kaikessa muussa Raamattu opettaa vaimon olemaan miehelleen alamaisen kaikessa, kuten apostolin sanat kuuluvat: »Vaimot, olkaa miehillenne alamaiset niin kuin Herralle, sillä mies on vaimon pää, niin kuin myös Kristus on seurakunnan pää. Mutta niin kuin seurakunta on Kristukselle alamainen, samoin olkoot vaimotkin miehillensä kaikessa alamaiset. Nämähän ovat korkeat ja ylevät syyt! Niin kuin Kristus on seurakunnan pää, ja seurakunta, hänen morsiamensa, »Karitsan emäntä», on hänelle alamainen, niin on mies vaimon pää. Jumalan siksi asettama, ja niin tulee vaimon olla miehelleen alamaisen. Niin sanoo Pietarikin: »Te vaimot, olkaa alamaisia miehillenne, jotta nekin, jotka ehkä eivät ole sanalle kuuliaisia, vaimojen vaelluksen kautta sanoittakin voitettaisiin, kun katselevat, kuinka puhtaina te pelossa vaellatte.»

Tässä apostoli puhuu vaimoista, joiden miehet olivat suorastaan pakanoita, mikä apostolin aikana oli tavallista, kun evankeliumia ensin saarnattiin ja kahdesta uskottomasta aviopuolisosta toinen ensin kääntyi. Vaikka nyt kristityn ja valistuneen vaimon mies oli nyt pakana, käskee kuitenkin apostoli hänen olemaan miehellensä alamaisen. Jospa jokainen kristitty vaimo huomaisi tämän! Jos olet kääntynyt eikä miehesi vielä. Joskin olet ymmärtävämpi ja taitavampi kuin miehesi, pysyy velvollisuutenasi kumminkin olla hänelle alamainen, niin kauan kuin hän ei vaadi sinulta synnin tekoa. Ajattele, kuinka raaka ja jumalaton pakanan käytös lienee! Ja sittenkin apostoli käskee kristityn vaimon olla hänelle alamaisen ja tahtoo, että jos hän ei sanoilla voikaan saarnata miehelleen, hän kuitenkin tekisi sen kristillisellä alistuvaisuudellaan, lempeydellään, ystävyydellään, uskollisuudellaan, jolloin ehkä mieskin, nöyryyden ja rakkauden sulattavan voiman pakottamana pysähtyy Jumalan sanojen edessä, malttaa mielensä ja sanoo: Minä näen vaimostani, että kristityt ovat hyvää väkeä. Jumala auttakoon minuakin tulemaan kristityksi!

Suokoon Jumala , että jokainen kristitty vaimo miettisi tätä ja kaikkea, mitä nyt olemme hänen velvollisuuksistaan kuulleet! Tosin kyllä tämä on työlästä lihalle ja verelle, joka mielellään nousee Jumalan järjestystä vastustamaa ja sanoo: »Tuleeko minun aina olla alamainen?» Mutta missä Kristuksen henki asuu, siinä täytyy liha ristiinnaulita, ja siinä on hengen sanomattoman suloinen tietää, mitä töitä Jumala meiltä vaatii ja saada tehdä sitä, minkä varmaan tietää olevan Jumalalle otollista. Niin kuin tästä Luther sanoo: »Suuri ja jalo etu on vaimolla ollessansa miehellensä alamainen ja saadessaan silloin olla siitä varma, että hänen työnsä kelpaa Herralle. Mitä sen suurempaa iloa hän voikaan saavuttaa? Sen takia kristillinen vaimo ajatelkoon näin: Minä en tahdo sitä katsoa, millainen mieheni on, pahako vai hyvä. vaan sitä tahdon katsoa, että Jumala on pannut minut aviosäätyyn ja siksi tahdon olla miehelleni alamainen ja kuuliainen.»

ELOKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Miehet, rakastakaa vaimojanne, älkääkä olko heitä kohtaan katkerat. Kol. 3:19.

Niin kuin vaimon velvollisuuksien perustus on alamaisuus, niin on miehen velvollisuuksien perustuksena rakkaus. »Miehet, rakastakaa vaimojanne!» Missä vain rakkautta on, siellä seuraa kaikki muu itsestään, kuten apostoli sanoo: »Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä, kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii» ym.

Mutta tarkastaaksemme aviomiehen rakkautta vaimoonsa kääntäkäämme erityisesti huomiomme sen juhlalliseen esitykseen Ef. 5. Apostoli sanoo: »Miehet, rakastakaa vaimojanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä. Samalla tavoin tulee myös miesten rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan. Joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa, vaan hän ravitsee ja vaalii sitä, niin kuin Kristuskin seurakuntaa.» Katso, mikä korkea kuva - aviorakkauden kunniaksi - että sitä kuvataan Kristuksen rakkaudella, joka käy yli kaiken ymmärryksen! Tarkastakaamme nyt tästä saatavia opetuksia!

Ensin huomattava Kristuksen rakkaudessa seurakuntaan on, että hän rakastaa ansaitsematta, ilman meidän ansiotamme tai mahdollisuuttamme, vain Isän iankaikkisen valinnan johdosta. Siitä hän itse sanoo: »Ne olivat sinun, ja sinä olet antanut ne minulle. Kaikki minkä olet minulle antanut, olen säilyttänyt. Eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni. sillä Isä, joka on antanut heidät minulle, on suurempi kaikkia.» Niin tulee miehenkin rakastaa vaimoaan Isän tahdon tähden, katsomatta hänen suurempaa tai vähempää täydellisyyttään, vain siksi että Isä on vaimon hänelle antanut, että hän on hänen vaimonsa. Ominaisuuksista, paremmista ja huonommista hetkistä riippuva rakkaus on haihtuvaa, epävakaista ja pinnallista rakkautta. Jos Kristus olisi rakastanut meitä siten, ei hän olisi antanut itseään puolestamme.

Ei, että Jumala on antanut sinulle tämän puolison, saattanut hänet syliisi ja sanonut: Tämä on oleva sinun, rakasta häntä, pidä häntä omanasi - se on tuhat kertaa enemmän kuin kaikki kauneimmat naisen ominaisuudet! Toiseksi Kristuksen rakkaus teki hänet ja seurakunnan yhdeksi. Kuten apostoli tässä heti huomauttaa: »Me olemme hänen ruumiinsa jäseniä.» Niin, lisää apostoli, ovat aviopuolisotkin tulleet yhdeksi, kahdesta tulee yksi liha. Tämä ei tapahdu kuitenkaan vain rakkauden kautta, vaan perustuu Jumalan ajatukseen vaimon luomisessa.

Tutkikaamme vain merkillistä kertomusta 1 Moos. 2. Ensin kerrotaan Jumalan luoneen vaimon miehen kylkiluusta ja miehen ensimmäisen sanan olleen nähdessään vaimon: »Tämä on nyt luuta minun luistani ja lihaa minun lihastani.» Sitten seuraavat Jumalan ensimmäiset sanat avioyhteydestä näin kuuluvina: »Sen takia on miehen luopuminen isästään ja äidistään ja liittyminen vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi.» Niin on Herra itse selittänyt asian, kun hän muistutti farisealaisille tästä Jumalan säännöstä ja sanoi aviopuolisoiden erottamattomasta yhteydestä: »Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha.» Siihen perustuu nyt, mitä apostoli tässä sanoo, että miesten tulee rakastaa vaimojansa niin kuin omia ruumiitaan, sillä huomaa, mitä seuraa: »Joka rakastaa vaimoansa, hän rakastaa itseänsä. Sillä eihän kukaan koskaan ole vihannut omaa lihaansa» jne. Eikö tämän seikan pitäisi herättää monen miehen ajattelemaan ja enemmän rakastamaan aviovaimoansa?

Kolmanneksi Kristuksen rakkaus oli uhrautuva rakkaus. Kristus on rakastanut seurakuntaa, ja antanut itsensä sen puolesta, samalla hän ravitsee ja vaalii sitä. Eikä vain sitä, vaan hän antaa sille myös sen iloisemmat hetket, sen riemut ja virvoitukset. Niin tulee miehenkin tehdä kaikki ei vain vaimonsa huoltamiseksi, vaan myös valmistaakseen hänelle viihtymystä ja virkistystä, niin kuin rakkaus itsestään tekeekin. Lyhyesti, kaikki miehen velvollisuudet sisältyvät rakkauteen. »Miehet, rakastakaa vaimojanne!»

Mutta apostoli lisää vielä: »Älkääkä olko heitä kohtaan katkerat!» On totta, että Jumala on teille vallan antanut, vaimot ovat velvolliset olemaan alamaisia. Mutta älkää sen vuoksi ajatelko, että voitte mielenne mukaan vapaasti seurata vihanpuuskia, olla kiukkuisia ja kovia sanoissanne ja vaimojenne kohtelussa, vaan valvokaa itseänne! Apostoli Pietari sanoo: »Samoin te miehet, eläkää taidollisesti yhdessä vaimonne kanssa, niin kuin heikomman astian kanssa, ja osoittakaa heille kunnioitusta, koska he ovat elämän armon perillisiä niin kuin tekin, jotteivät rukouksenne estyisi.» Me olemme kaikki heikkoja astioita, saviastioita, mutta kuitenkin vaimo on heikompi astia. Miten saattaa siis mies vaatia vaimolta sellaista täydellisyyttä, ettei hän koskaan hairahdusta kärsisi? Hänen pitää sen vuoksi käyttää valtaansa taidolla eikä hän saa koskaan unohtaa, että vaimo on Jumalan edessä yhtä korkeassa arvossa, sillä hänkin on elämän armon perillinen.

Vielä kerran: Vaimo on velvollinen olemaan alamainen, se on totta, ja sinulla on valta käskeä, mutta käytä valtasi niin, ettet vahingoita heikompaa astiaa, ettei hänen mielensä muuttuisi alakuloiseksi ja tylsistyisi sinua kohtaan.

ELOKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Olkaa raittiit, valvokaa. 1 Piet. 5 8.

Muuan tie, jolla moni armoitettu Jumalan lapsi menettää henkensä, on hengellinen laiskuus - aseiden jättäminen, armonvälineiden käytön laiminlyöminen sekä leväperäisyys uskon ja hyvien töiden harjoituksessa. Armonvälineiden armotietä alettaessa, oli sanan viljely niin rakasta, oli rakasta lukea, kuulla, puhua, kirjoittaa Kristuksesta, uskosta, armosta ja hyvistä töistä sekä rukouksessa puhua Jumalansa kanssa ja ehtoollispöydässä olla hänen ravittavanaan. Silloin kaikki nämä seikat olivat sydämelle eläviä ja kallisarvoisia, ja koko olemus, oli kristillinen.

Mutta jonkin vuoden kuluttua kaikki tämä muuttui vähemmän tärkeäksi, tuli uusia toimia ja esteitä. Perkele kuvaili näitä hyvin tärkeiksi ja vakuutti sielulle sen ohessa, että johan se tietää, mitä sen tarvitsee tietää, joten se nyt saattoi jonkin aikaa elää muistoillaan ja toivoa Jumalan kyllä sittenkin pitävän elämän vireillä. Jos hän nyt vain saa viedyksi sielun sanan yhteydestä, niin hän sitten voi viedä sen, minne vain tahtoo, luulotella sille, mitä tahansa. Tämä on nyt tie, joka vie kaikenlaisille väärille poluille, sairaalloisuuksiin ja lankeemuksiin. Pian sielu ei näekään itsessään muita syntejä kuin ne, joista järkikin nuhtelee. Pian hän ei usko armosta enempää kuin minkä hän katsoo olevansa ansiollinen uskomaan. Mutta kun synnintunto haihtuu, on hänellä kumminkin riittävästi lohdutusta. Ja niin hän on taas pian pannut entiseen luonnontilaan.

Hengelliseen laiskuuteen kuuluu myös huolettomuus sanan noudattamisessa sekä kuulon puute Hengen äänelle. Alussa sielu tahtoi tehdä kaikki, mitä Herra oli meille käskenyt, otti tarkasti huomioon kaikki kristilliset velvollisuudet. Tosin se ei voinut niitä kaikkia täyttää, mutta sitä se kumminkin ahkeroi sekä halusi ja piti kaikki puutteet tässä kohden syntinä, jota hän Jumalan edessä vaikeroi, rukoili sitä anteeksi sekä antoi armoa ja voimaa parannukseen. Nyt sitä vastoin alkaa sielu asetella itselleen jonkinlaiset määrät ja mitat, kuinka paljon se voi ja kuinka paljon sen tulee tehdä. Lopun se jättää tykkänään sikseen, ei pyri sitä täyttämään, ei edes ajattele sitä. Ja kun se ei näin pyrikään tekemään enempää kuin sen, minkä jo tekee, on luonnollinen seuraus siitä ettei sillä olekaan mitään vajavaisuutta kaduttavana, että se pian kyllä on niin hyvä kuin itse haluaa. Kaikki itsetyytyväisys tulee näet ainoastaan laiskuudesta ja Jumalan pyhyyden, Jumalan käskyjen hengellisen vaatimuksen unohtamisesta.

Kun nyt ihminen kerran on itseensä tyytyväinen, ei enää tunne syynalaisuuttaan eikä puutteita, mitä on silloin usko ja koko hengellinen elämä? Mitä on silloin Kristus hänelle? Utukuva, ehkä pyhittäjä, vaan ei puolustaja Isän luona, kuningas, jota on tunnustettava, palveltava ja kunnioitettava, mutta joka todellisuudessa sydämen syvyydessä ei ole niin tärkeä, rakas ja välttämätön kuin sellainen puolustaja olisi, joka meidän Puolestamme seisoo Jumalan istuimen edessä ja on meidän ainoa vanhurskautemme lakkaamatta. Lyhyesti, Vapahtaja, ainoa Sovittaja on sydämessä kadottanut oikean ja varsinaisen virkansa ja arvonsa, ei ole todenteolla sydämen elämä ja lohdutus, vaan jää siksi ainoastaan mielikuvituksessa ja huulilla. Kun ensimmäinen tarve, parannus, synnin tunto on menetetty niin kaikki muu on väärää. Tällä tiellä kristitystä tulee fariseus.

Tästä laiskuudesta lähtee toinenkin turmiollinen seuraus, nimittäin tuo tyhjyys sielussa, tuo joutilaisuus, penseys, huolettomuus ja suruttomuus, joiden kautta kaikki ovet avataan Perkeleelle ja hänen seurallensa. Kun sydämessä ei enää ole mitään kilvoitusta eikä voitonriemua, ei mitään syntiä, hätää, ei rukousta, iloa armosta, lyhyesti sanoen, ei mitään harjoitusta, niin on kristillisyys pian opittu, siinä ei ole mitään erikoista, vain ikävystyttävää ja raskauttavaa. Tämä on juuri se sieluntila, josta Jeesus sanoo, että huone on puhtaaksi lakaistu ja valmistettu. Perkele astuu sinne sisälle antaa sielulle toimintaa ikävyydessä, täytettä tyhjyyteen - jonkin epäjumalan tai jonkin synninhalun, jonka se kuvaa hyvin suloiseksi ja ihanaksi eikä ensinkään vaaralliseksi. Tämä maistuu nyt hyvin makealta paaston jälkeen sydämessä, koska ennen tuntui olo niin tyhjältä, niin joutilaalta, kaikki harjoitus puuttui, ei ollut sydämellä mitään aarretta, mitään rakasta seuraa.

Ihmissydän on sellaiseksi luotu, että se aina tarvitsee jotakin täydennystä, jotakin kalleutta, jotakin seuraa - kun sydämen aarretta ei ole ilo armosta, seurustelu Jumalan kanssa ja huuto Isän puoleen ovat lakanneet, silloin uudet houkutukset maistuvat hyvältä ja viehättävät, silloin sydän imee itseensä, mitä Perkele tarjoaa, kuten kuiva sieni imee itseensä vettä. Tämän himon, tämän epäjumalan kanssa, esim. maailmanystävyyden, tai kunnian ja arvon, tai maallisen voiton, hekuman tai jonkun muun epäjumalan kanssa astuu vanha vihollinen sisälle mukanaan seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja asettuvat sydämeen asumaan.

Totta kyllä on, että jokainen kristitty saa soimata itseään paljosta hengellisestä laiskuudesta ja laiminlyönnistä, mutta tässä on se erotus huomattava, että heidän valittamansa hitaus usein on vain tunteen vilkkauden puutetta. Samalla he kuitenkin joka päivä harjoittavat uskoaan, käyttävät armon välikappaleita ja kilvoittelevat sekä uskoon että rakkauteen. Jos taas todellinenkin laiskuus heihin tarttuu, mutta he vielä antavat Herran Hengen nuhdella ja herättää itseänsä, niin että pelkäävät laiskuuttaan, tarttuvat sanaan ja pyytävät Jumalalta parannuksen armoa, niin tästä ei vielä tule kuolemaa. Mutta jos taas niin käy, ettei laiskuudesta tulekaan nuhteita taikka ettei jää aikaa Hengen herätysten kuulemiselle, vaan laiskuus saa yllä jatkua ja kelvata, silloin on lankeemus ja kuolema käsissä.

Herra Jumala , opeta ja johdata minua aina vaeltamaan pyhän tahtosi tiellä! Ole sinä öin ja päivin sydämeni ainoa uskallus ja paras osani! Älä anna minun nukkua synnin ja maailman väärään rauhaan! Herätä minut aina uudelleen, etten synnin petoksen kautta paatuisi! Opeta minua kilvoittelemaan hyvä uskonkilvoitus ja suo minulle armo tulla iankaikkiseen elämään! Amen.

ELOKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha. Kol. 3:15.

Kristuksen sovitustyön tarkoituksena oli, että meillä olisi rauha Jumalan kanssa. »Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä olisi rauha.» Vanhurskauden hedelmä on rauha, ja vanhurskauden palkkana on hiljaisuus ja turvallisuus, aina iankaikkiseen asti. Ja minun kansani asuu rauhan majoissa turvallisissa huoneissa, levollisissa leposijoissa. Paavali selittää tämän näin: »Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.» Näin Raamattu puhuu.

Eikö siis Jumalan rauha vallitsisi kunkin uskovan sydämessä? Taikka eikö ole totta, mitä Raamattu sanoo, että koska me uskosta olemme vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa? Raamattu ei saata valehdella. Mistä siis tulee tai niitä merkitsee se, että tämä todellinen rauha Jumalan kanssa kuitenkin on niin harvinainen vieras meillä? Emme puhu niistä, jotka eivät edes tiedä, mitä todellinen rauha Jumalan kanssa onkaan. Näillä on joko niin paljon toisenlaista rauhaa, etteivät he koskaan voi saavuttaakaan Jumalan rauhaa, he elävät suruttomuuden rauhassa, semmoisessa rauhassa, joka tulee terveestä, vilkkaasta verestä taikka hyvästä maallisesta asemasta taikka muusta sellaisesta.

Tai ovat herätettyjä, ahdistettuja ja kiusattuja epäuskon ja laintyön orjia. Samalla kuin heidän sydämiänsä jäytää kiusallinen rauhattomuus, pelko ja pisto omassatunnossa. Näiden olisi toki huomattava, että heiltä puuttuu tärkeä asia, sillä sanoohan Raamattu selvästi, että kun me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, on meillä rauha Jumalan kanssa. Vai valehteleeko Raamattu? Etkö käsitä, että sinulta puuttuu oikea usko?

Mutta puhukaamme niistä, jotka ovat päässeet uskoon ja rauhaan, mutta jälleen vajonneet rauhattomuuteen, pelkoon, pimeyteen ja orjamielisyyteen ja huokaavat: »Minua ruoskitaan joka päivä, ja minun rangaistukseni on joka päivä käsissä.» Kysymme: Mikä on syynä siihen, että uskovatkin sielut usein saavat kokea rauhattomuutta ja tuskia? Sanomme: On enemmän tuskallista kuin vaarallista, kun kristityltä vain puuttuu tunnon rauha, niin että samalla kun hän kumminkin katsoo Kristukseen ja evankeliumiin, hän ei saa sitä niin sydämeensä, että se toisi elämän ja rauhan.

Sillä jos hän vielä saattaa sanoa: »Kuitenkin, Herra, minä pysyn aina sinussa. vaikka ruumiini ja sieluni vaipuisikin, olet sinä, Jumala, aina minun sydämeni lohdutus ja minun osani. Jos vielä vaeltaisin pimeässä laaksossa, niin olet sinä kuitenkin uskollinen, ja sinun sanasi pysyy.» Jos vielä näin saattaa sanoa Jumalalleen, silloin ei ole vaaraa tarjona. Silloin rauhattomuus ei ole kuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi. Silloin se tulee vain Jumalan kätkeytymisestä, joka on tarpeellinen kuritus, tai myös luonnollisesta sairaalloisuudesta, joka ei ensinkään koske sielua.

Mutta kun ihmisellä ei ole lujaa perustustaan sanassa, vaan ajattelee sinne tänne, syntejänsä ja velvollisuuksiansa ja koettaa itse auttaa itseänsä, kaikkea vain orjallisesta pelosta. Silloin on vaara tarjolla. Silloin se on epäuskoa ja orjan mieltä, joka voi tuottaa kuoleman, jollei pikaista apua ja lohdutusta saada.

Mitä pitää siis tällaisten sielujen tehdä? Ensinnäkin heidän on lopetettava kaikista omista töistä huolehtiminen. Heidän täytyy sallia nuhdella itseään epäuskonsa ja oman vanhurskautensa tähden ja havaita, kuinka he sillä häpäisevät rakasta Vapahtajaa kaikesta, mitä hän niin runsaasti on tehnyt ja kärsinyt meidän puolestamme ja sanassa ja sakramenteissa meille lahjoittanut ja luvannut. Heidän täytyy herätä ja huomata katselevansa ainoastaan itseänsä, syntejänsä ja tunteitansa, ikäänkuin heidän syntinsä olisivat suuremmat kuin koko Kristuksen ansio ja ikäänkuin heidän ajatuksensa, tunteensa ja mielensä olisivat enemmän arvoiset kuin kaikki Jumalan todistukset, Hengen, veden ja veren todistukset! Heidän on huomattava, että he kuljeskelevat, ajattelevat, arvailevat ja tuumivat sinne tänne ja odottavat sydämensä kysymyksille vastausta tuulen teistä, vaikka Herra on antanut vastauksen sanassaan ja sakramenteissaan.

Kun siis Jumalan rauha sinulta puuttuu ja sydämessäsi vallitsee pimeys ja pelko, älä antaudu vain ajattelemaan sinne tänne, kuinka on sielusi laita ja Jumalan armo sinua kohtaan. Älä myös itse rupea taivuttamaan sydäntäsi Jumalasta muka hyvää ajattelemaan! Ei, vaan kuuntele, lue, tutki evankeliumin sanaa ja rukoile Jumalalta sydämen aukenemista ja uskon lahjaa. Ja katso, kun vain saat silmäsi auki, niin että näet Jumalan kunnian hänen evankeliumissaan, niin saat varmaan suuren, sanomattoman rauhan.

Pahin rauhanhäiritsijä ja kiusaus on meidän syntimme sekä epäilyksemme kääntymyksestämme ja vilpittömyydestämme. Mutta apostoli sanoo: »Me tulimme sovitetuiksi Jumalan kanssa hänen Poikansa kuoleman kautta, kun me vielä hänen vihollisensa olimme.» Jos minulla on se murhe ja kiusaus, etten ole oikein kääntynyt enkä siis saa uskoa, niin sanoo apostoli, että meidät sovitettiin Jumalan kanssa vielä hänen vihollisinaan ollessamme - ei tullessamme käännytetyiksi ja Jumalan ystäviksi ja vielä - hänen Poikansa kuoleman kautta - ei omasta parannuksestamme, katumuksestamme ja uskostamme.

Jospa vain saattaisin sen uskoa, että koko maailma Kristuksen kuoleman kautta sovitettiin Jumalan kanssa ja että sillä hetkellä, jolloin tämä armo tulee sydämeni asiaksi, sen lohdutukseksi tai ainakin kaipaukseksi, olen kohta vanhurskas ja autuas. Minun siis on uskottava armoon, joka on olemassa ennen minun uskomistani, joka on avoinna koko maailmalle. Silloin varmasti saisin suuren, ylevän ja autuaallisen rauhan näissä kiusauksissani. Ja kun synnistään ja parannuksestaan huolestunut sielu saa tämän lohdutuksen, niin on sielun sekä kääntymys että parannus ja usko oikeata laatua.

Tunnus: