Lokakuu

LOKAKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Anna meille meidän velkamme anteeksi Matt. 6:12.

Rukous: »Anna meille meidän velkamme anteeksi» on uuden ihmisen sydämen työtä, joka saattaa hänen kaikki muutkin voimansa liikkeelle. Kun sydän ruumiissa pysähtyy eikä enää pakota verta suoniin, silloin on elämä maan päällä päättynyt. Samoin on asianlaita kun tämä rukous lakkaa kuulumasta, niin ettei enää pyydetä anteeksiantamusta, ei enää ole tarvetta tulla armoistuimen luo, silloin on uskonelämä sammunut, silloin Jumalan Henki pakenee.

Mehän tiedämme, että koko hengellinen elämä riippuu kahdesta pääasiallisesta armotyöstä, joita lyhyesti nimitämme parannukseksi ja uskoksi. Ensinnäkin elävästä synnin tunnosta, joka pakottaa ihmisen sekä pyytämään anteeksi että rukoilemaan voimaa. Toiseksi sen armon tunnosta, joka johtaa ihmisen armoistuimen luo anomaan ja vastaanottamaan tätä anteeksiantamusta. Tätä hengellisen elämämme tärkeintä kohtaa teroittaakseen Herra opetti meille tämän rukouksen.

Tiedämme, että vaikka ihmisellä olisi kaikki muu, mikä kuuluu elämään ja jumalisuuteen, mutta häneltä puuttuisi tämä oleskelu armoistuimen luona, olisi kaikki väärää ja kuollutta, niin kuin Herra Kristus vakuuttaa sanoessaan Efeson seurakunnan enkelille: »Minulla on sinua vastaan, että olet hylännyt ensimmäisen rakkautesi.» Ensimmäinen rakkaus on kihlausajan rakkautta, vasta-armoitetun rakkautta anteeksi saamisestaan, josta Herra sanoi: »Jolle paljon on anteeksi annettu, se myös paljon rakastaa.»

Tämä on ensimmäinen asia, jonka tämä rukous tahtoo opettaa meille. Sillä kun Herra opetti lapsiansa tässä päivittäisessä rukouksessa rukoilemaan: Anna meille meidän velkamme anteeksi, huomaan siitä ensinnäkin, että hänen lastensa täytyy yhä jatkuvasti tuntea anteeksiantamuksen tarvetta ja niin muodoin tuntea ne synnit, jotka painavat heitä. Hän ei nimittäin ole tarkoittanut rukoustansa tyhjäksi sellaisen pyytämiseksi, josta ei enää huolehdita, siis ulkokullaisuudeksi, vaan todellisen huolen tunnustukseksi. Jumala varjelkoon meitä sellaisesta ulkokultailemisesta, niin että edelleenkin rukoilisimme tätä rukousta tuntematta itsessämme mitään huolettavia syntejä!

Niin huomaamme siis tämän rukouksen todistavan, että tosikristityillä on pysyväinen synnintunto ja pysyväinen tarve saada vakuutus syntiensä anteeksisaamisesta. Tämä oli ensimmäinen asia, joka meidän tästä tulisi oppia ja jota pitäisi vakavasti ajatella.

Mutta toinen asia, jonka tästä opimme on, etteivät itsessämme huomaamiemme kuolettavat synnit vielä todista mitään meidän kristillisyyttämme vastaan. On muutamia kristittyjä, jotka kaikesta evankeliumin valosta ja ahkerasta sanan viljelemisestä huolimatta, harvoin ovat oikein hengessään vapaita vain sen vuoksi, että he eivät ole saaneet sitä voimaa ja vapautusta synneistänsä, jonka he luulevat oikean uskon vaikuttavan. He tietävät hyvin, sillä he näkevät sen koko Raamatussa, että uskovaisillakin on syntiä, että liha sotii henkeä vastaan jne. Mutta siitä huolimatta, kun todellisia syntejä hänessä itsessään ilmenee, hämmentyvät he ja kadottavat uskalluksensa, ajatellen, että heillä ei olisi sellaisia syntejä, jos he olisivat tosi kristittyjä. Ja näin käy ilmi, että he sisimmässään kuvittelevat tosikristittyjen olevan synnittömiä.

Näitten tulisi kuitenkin, joka kerta tätä rukousta rukoillessaan, herätä eksytyksestään ja muistaa, että kristityilläkin vielä on todellisia syntejä. Sillä ei meidän tarvitse pyytää anteeksi syntejä, joita ei meillä ensinkään ole. Ei, kun Herra Kristus tässä opettaa parhaimmille opetuslapsilleen rukouksen, jota heidän sekä kaikkien tosikristittyjen tuli joka päivä rukoilla, ja tässä rukouksessa opettaa heitä sanomaan: »Anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme», huomaan minä, että hänen todellisilla lapsillaan vielä on syntejä kannettavinaan. Minä ymmärrän, ettei hän ole kuvitellut itsellänsä olevan synnittömiä lapsia, vaan päinvastoin, että synnistä aina vain olisi heille vastusta.

Mutta kolmas seikka, jonka huomaan siitä, että Herra opetti meitä näin rukoilemaan, on se, että hän aikoi ja todella tahtoo antaa meille synnit anteeksi, että hän valmistautui antamaan jatkuvasti lapsillensa anteeksi. Ajattele, kun uskollinen Vapahtajamme itse sanoi: »Rukoilkaa siis te näin: Isä meidän, anna meille meidän velkamme anteeksi», niin tahtoo hän myös todella heitä armahtaa. Tässä on meillä jälleen sitä lohdutusta, joka piilee siinä, että Herra on opettanut meitä rukoilemaan jotakin määrättyä. Silloinhan aina tiedämme, että hän tahtoo antaa meille ainakin sen asian, jota rukoilemaan hän itse on meitä opettanut.

Tai voisimmeko kuvitella, että uskollinen Herra ja Vapahtaja, joka antoi verensä, syntien anteeksiantamiseksi, olisi antamatta meidän tehdessämme juuri hänen opetuksensa mukaan ja pyytäessä sitä, kun hän lisäksi vielä on pannut sanat meidän suuhumme, miten meidän tätä anteeksiantoa on pyydettävä? Voisiko hän tässä sielumme vakavimmassa asiassa näin pilkata meitä - hän, joka suuresta rakkaudesta tuli maailmaan ja uhrasi verensä meidän tähtemme? Kuka siis tekee tämän asian meille niin epävarmaksi, kuka pimittää meidän sydämemme ja tekee sen niin tietämättömäksi Jumalan armosta, että emme juuri milloinkaan ole oikein tyytyväisiä ja varmoja? Emmekö huomaa, että se on sielunvihollisen työtä, ja emmekö Kristuksen uskollisuuden tähden ala vakuuttautua tästä anteeksiantamuksesta!?

LOKAKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme. Matt. 6:12.

Tätä viidennen rukouksen lisäystä pitävät monet hurskaat sielut kauheana, niin että he tästä usein masentuvat. Mutta se johtuu väärinkäsityksestä. Tämä lisäys on päinvastoin omiaan vahvistamaan uskoamme, jos me oikein ymmärrämme sen. Nimikristityille, jotka saattavat elää riidassa ja vihassa, on se todella kauheaa, onpa se heille lisäksi sideavain, joka sitoo heidät iankaikkiseen kadotukseen.

Tutkikaamme siis tätä lisäystä: »Niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.» Moni on ihmetellyt, tarkoittiko Herra Kristus todella, että mikäli me annamme lähimmäisellemme anteeksi, antaa hänkin meille. Hänhän on Jumala eikä ihminen eikä hän tuomitse näön mukaan, kuinka me enää milloinkaan voisimme olla oikein varmoja anteeksisaamisesta, jollei Jumala anna anteeksi enemmän kuin me? Mutta meidän ei tarvitse olla epätietoisia tämän lisäyksen tarkoituksesta, kun näemme, miten Herra itse selitti sen heti sen jälkeen kun oli opettanut Isä meidän.

Ensimmäinen asia, josta hän silloin puhui, oli juuri tämän kohdan selittämistä, ja hän sanoi: »Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi. Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.» Ja Matt. 18:ssa kertoo Herra erikoisen vertauksen teroittaakseen tätä asiaa. Hän puhuu palvelijasta, joka oli velkaa kymmenentuhatta leiviskää ja sai kaiken anteeksi, mutta joka sitten vaati viimeisenkin rovon kanssa palvelijansa sadan denarin velasta. Tämän sydämettömyytensä tähden hän joutui uudelleen velalliseksi ollen pakotettu maksamaan velkansa viimeistä ropoa myöten.

Silloin Herra selittää: »Näin taivaallinen Isänikin tekee teille, jollette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi.» Kaikesta tästä huomaamme hyvin Herran vakavan tarkoituksen antaessaan meille tämän lisäyksen. Mutta vertauksesta ymmärrämme myös, että tämä kohta ei ollenkaan koske maailmaa. Se tarkoittaa: Jos hyvä ihminen, joka ei kuitenkaan omakohtaisesti ole selvittänyt välejänsä Kuninkaan kanssa, toisin sanoen ei uskossa ja parannuksessa ole tullut elämänyhteyteen Jumalan kanssa, vaan elää luonnollisessa tilassaan - jos sellainen ihminen on kuinkakin tyytyväinen tietäessään, ettei hänellä ole yhtään vihamiestä maailmassa, vaan että hän sydämen halulla antaa kaikille pahoille ihmisille anteeksi heidän hänelle tekemänsä rikokset, heitetään hänet kuitenkin syvyyden ulkoisimpaan pimeyteen vain sen takia, ettei hän omakohtaisesti ollut selvittänyt välejään Kuninkaan kanssa. Tämä tässä ensinnäkin huomattakoon.

Mutta toiselta puolen: Jos ihminen Jumalan suuresta armosta ja Isän kutsumuksesta tuleekin parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa, mutta sitten taas tullessaan maailmaan joutuu sellaisiin pyörteisiin, että tuo ainoa, joka kääntymyksessä oli hänen päämääränsä, nim. Jumalan armo ja ystävyys, häipyy, niin että saattaa esim. ihmisten suuren pahuuden ja vääryyden takia ruveta vihaamaan, heitä eikä voi sydämestään antaa heille anteeksi, silloin se sielu on uudelleen menettänyt armoituksensa Jumalan luona ja on kärsinyt suunnattoman tappion ihmisten pahuuden tähden - tai oikeammin oman henkensä lankeemuksen tähden.

»Mutta onko mahdollista», sanot sinä, »että Jumala niin tuomitsee heikon ihmisen sen mukaan, miten hän antaa anteeksi kaikille pahoille ihmisille?» Se ei ole vain mahdollista, vaan se on sitä, mitä Kristus selvillä sanoilla viittaamassamme vertauksessa on sanonut. Ja siksi hän on tästä tärkeästä suhteesta muistuttanut jokapäiväisessä rukouksessamme. Katso, asia on niin, että nekin, jotka ovat ärsyttäneet sinut vihaan, rangaistaan. Kyllä Kristuksen veri on pyyhkinyt pois niinkin suuret synnit kuin sinun vihasi. Mutta se, että voit pysyä vihassasi, osoittaa, että olet langennut, ettet enää ole uuden syntymisen armossa. Sillä kaikki, mikä on Jumalasta syntynyt, voittaa maailman, voittaa sen suurimmankin pahan, kuten näemme pyhien marttyyrien iloisin ja lempein mielin antaneen polttaa itsensä jne. Ja se voitto, joka maailman voittaa, on meidän uskomme.

Asianlaita on se, että oikea Jumalan armo, joka osoitti sinulle omat syntisi niin suureksi pahaksi, että niiden rinnalla kaikkien muiden ihmisten pahuus oli mielestäsi vähäistä. Jumalan ystävyys oli sinulle niin kallis aarre, että kaikki muu sai sen hyvän tähden mennä. Tämä mieli on nyt kaikonnut, koskapa annat pahan osoittaa itsesi, koskapa pysyt vihassa. Sillä tämä kaikki riippuu aina siitä, miten suurena pitää oman syntinsä ja Jumalan armon. Jos oma syntisi tulee sinulle suureksi, silloin toisten ihmisten pahuus näyttää sinusta pieneltä. Jos Jumalan armo tulee sinulle kalliiksi, silloin jätät helposti kaiken muun.

Siitä johtuu, että heikoimmat ja viheliäisimmät kristityt, joita heidän omat syntinsä ja vaivaisuutensa painavat, hyvinkin helposti voivat kestää anteeksiantamisen kokeen. Niin, mitä heikommat ja kurjemmat he ovat omasta mielestään, sitä helpompi heidän on antaa toisille anteeksi. Katso, siinä piilee tämän lisäyksen salaisuus. Oi, se on niin hieno, niin kaunis, että se hyvin ilmaisee mestarinsa!

Rakastakaa vihollisiamme, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat!

LOKAKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Kristus herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan. 1 Kor. 15:4.

Puheessaan Kristuksesta on apostoli 1 Kor. 15:ssa aivan huomaamatta pannut mitä lujimman perustuksen kuolleista nousemisopin todistukselle, ennen kuin hän vielä oli edes maininnut korinttolaisille, mitä hän aikoi todistaa. Ensinnäkin oli hän näin johtanut heidät omien ajatustensa ja tunteittensa epävarmalta hietikkopohjalta kaiken tosiuskon lujalle perustukselle, nim. siihen, että Jumala on puhunut. - Jumala on puhunut maan päällä ja minkä Jumala on sanonut, sen täytyy ikuisesti kestää, kaikesta meidän viheliäisten päittemme ja sydäntemme vastaväitteistä huolimatta. Taivas ja maa katoavat, mutta ei piirtoa eikä rahtuakaan Jumalan sanasta. Tämä on tärkeätä huomata, sillä kaikki meidän tähän ja muihin uskonkappaleisiin kohdistuvat epäilyksemme johtuvat juuri siitä, että me emme käsitä, kuinka se on mahdollista.

Pieni päämme nousee suurta Jumalaa vastaan tahtoen, kuten Luther sanoo, »tarttua hänen niskaansa ja kysyä, miten hän voi siten sanoa». Emmekö me sokeudessamme ajattele, että emme edes käsitä omaa ruumistamme ja sieluamme, jotka ovat meitä niin lähellä. Emme edes pysty käsittämään omia kykyjämme, esim. muistiamme, ajatustamme, näköämme, puhetaitoamme. Jos vakavasti ajattelemme näitäkin lahjoja, täytyy meidän tunnustaa, että ne ovat ihmeellisiä Jumalan luomistekoja, jotka ovat meille käsittämättömiä.

Ja kuitenkin me tahdomme ymmärtää itse Luojaa, mestaroida häntä ja tehdä hänet valehtelijaksi, kun hän vaan sanoo meille jotakin, jota me emme käsitä. Kuka meistä oli hänen neuvonantajansa, kun hän loi ensimmäisen ihmispään maan päälle? Jumala, ole meille armollinen , älä anna meidän tulla mielettömiksi!

Katso, kun nyt apostoli alkoi muistuttamalla korinttolaisia siitä, mitä heille oli julistettu kirjoitusten mukaan, ei hän tahtonut jättää kysymystä ensinkään järjen ratkaistavaksi, vaan hän tahtoi johtaa sen suoraan sanaan.

Uskolla älköön olko edessänsä mitään muuta kuin sana älköönkä salliko järjen mestaroida pyhäin uskonkappaleita. Sillä muuten me pian kadotamme kaiken tosi valon emmekä ennen pitkää usko muuta kuin mitä silmillämme näemme ja käsin kosketamme.

Totisesti ei järki voikaan käsittää uskonkappaletta, jossa sanotaan: minä uskon kuolleista nousemiseen, että kaikki ihmiset yhtenä päivänä tulevat eläviksi jälleen, ja että ruumiimme ja sielumme yhtyvät uudestaan niin kuin ne nyt ovat. Sillä se näkee vain, mitä silmäin edessä on, että maailma on ollut olemassa kauan, että toinen kuolee toisensa jälkeen, ja että kaikki kuolee, tulee maaksi jälleen, ja aivan mullaksi muuttuu haudassa, ja ettei vielä yksikään ole takaisin tullut. Se näkee, että muutamat ruumiit ovat tuhkassa poltetut ja tuhka on hajotettu, ja toiset taas ovat pudonneet mereen ja kalat ovat ne syöneet.

Kun nyt järki koettaa tutkia, miten Herra, Jumalamme voi nyt muistaa nämä kaikki ja yhtenä päivänä tehdä niistä uusia ruumiita, silloin ei koko uskonkappale ole paljonkaan arvoinen. Ja niin käy aina, kun järki aikaa arvostella puhdasta uskonkappaletta eikä ihminen pitäydy vain sanaan.

Kun esim. synnit, lain ja omantunnontuomiot minua vaivaavat, täytyy minun menettää kaikki varmuus Jumalan armosta ja suosiosta, ellen minä koko ajan tarkasti suuntaa katsettani Jumalan armoliittoon Kristuksessa ja hänen siitä antamiinsa lupauksiin. Jos luovun tästä tuesta ja turvaudun vain omiin ajatuksiini ja tunteisiini, silloin usko pian on häipynyt. Niin on käynyt Kristus-opinkin, kun on tahdottu käsittää miten Jumala saattoi määrätä Poikansa meidän sovitukseksemme, tai kuinka Jumalan Poika voi tulla ihmiseksi, saattoi itkeä, rukoilla, kärsiä, kuolla. Tai miten Jumala on jättänyt suuren osan maailmaa tietämättömäksi tästä eikä kaikkivallallaan esim. enkeleitten avulla levittänyt evankeliumiaan. Silloin on jouduttu kaikenlaisiin omituisiin ja mielettömiin ajatuksiin ja lopulta ei ole uskottu mitään.

Näin käy monen vielä nytkin sakramentteihin nähden. Kasteessa nähdään, että vesi on vettä, minkä eläinkin näkee. Ehtoollisessa nähdään, että leipä on leipää ja viini viiniä. Ja kun silloin unohdetaan, että Jumala on kaikkivaltias, ja vaikka suullansa tunnustaisikin sen, mutta sydämessänsä ajattelee: sitä ja sitä hän ei voi tehdä - silloin on se ihminen menettänyt ihanimmat uskontotuudet vain sokean ja kylmän järjen sekaantumisen vuoksi.

Jumala on sanonut, se riittäköön meille. Sillä pysyäkseni lujana uskossa, että saavutan iankaikkisen elämän ja saan kauniin ja kirkastetun ruumiin maattuani maan alla, tultuani tomuksi ja tuhkaksi, siihen tarvitaan jumalalallista ja taivaallista vakuutusta ja varmuutta. Se ei mukaudu minkään tuntemisen tai näkemisen mukaan, vaan voi katsoa kaiken sellaisen yli häneen, joka on sen sanonut, ja joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin me anomme tai ymmärrämme.

Eihän Kristuksen ylösnousemuskaan näyttänyt todennäköiseltä, kun hänet oli surkeasti tapettu ja hän makasi haudassa: sinetöidyn kiven alla, Silloin oli todellakin vaikeata uskoa, että hän olisi kuoleman ja haudan Herra. Mutta kun hän oli sanonut sen, hän, joka »vaaksallaan mittaa koko maan piirin», täytyi sen kuitenkin tapahtua. Sen perusteella täytyy meidänkin ylösnousemuksemme, niin käsittämättömältä ja mahdottomalta kuin se järjellemme tuntuukin, kerran tapahtua, niin totta kuin Jumala itse on niin vakuuttanut, hän, joka ei valehtele. Niin tärkeätä se oli, että apostoli itse tässä johtaa korinttolaisia Jumalan sanan perustukselle.

LOKAKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoleminen. Room. 8:13.

Lyhyesti ja suoraan apostoli tässä julistaa tuomion kaikille lihan mukaan eläville. Hän tahtoo erikoisesti herättää niitä, jotka evankelisen vapauden varjossa noudattavat himoja. Sillä apostoli puhuu tässä eräille kristityille. Hän tahtoo mikäli mahdollista herättää heidät eksyttävästä harhaluulosta, etteivät he jäisi iankaikkiseen kuolemaan sen elämän ja armon sijasta, josta he kerskaavat.

Hän vakuuttaa, ettei ollenkaan sovi, että te, jotka nyt olette pelastetut synnistä ja kuolemasta ja tulleet osallisiksi Kristuksen armosta, jatkatte entistä lihallista elämäänne. Sillä jos niin teette, älkää luulkokaan saavuttavanne elämää ja tulevanne autuaiksi, vaan teidän täytyy jäädä iankaikkiseen kuolemaan. Kristuksen ansio ei suinkaan hyödytä niitä, jotka tahtovat pysyä synneissään. Ei, vaan Kristuksen kuolema koituu vain niiden hyödyksi, jotka mielellään tahtovat vapautua synneistään, mutta eivät itse voi niistä vapautua.

Mutta tässä on selvästi käsitettävä, mitä lihan mukaan eläminen merkitsee. Sydän tavallisesti selittää sen oman tilansa mukaan. Ulkokullatut arvelevat sen merkitsevän vain törkeätä julkisynneissä elämistä, vakavat ja arat sielut taas pelkäävät, että jokainen heikkoudensynti on osoitus lihan mukaan elämisestä. Näitä sanoja selitettäessä on usein oltu sangen horjuvia ja varomattomia, joka on hyvin vaarallista, kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, kuten tässäkin.

Mitä tarkoitetaan sitten lihan mukaan elämisellä? Ensinnäkin huomaamme, ettei lihalla tarkoiteta mitään erityistä syntiä tai himoa, vaan koko meidän turmeltunutta luontoamme, sellaisena kuin sen syntymässämme olemme isältä ja äidiltä perineet. Kristus sanookin: »Mikä lihasta on syntynyt, se on liha.» Mutta nyt muutamat sanovat: »Lihan mukaan eläminen merkitsee, että liha saa vapaasti tehdä, mitä se haluaa.» Se on vain niin epäselvä ilmaisu, että se helposti voidaan käsittää väärin. Tuskin löytyy jumalatonta, joka ei jossakin suhteessa taistele lihaansa vastaan ja voisi silloin ajatella: minä en anna lihalleni kaikkea vapautta ja niin muodoin en myöskään elä lihan mukaan.

Toisaalta ei ole yhtään uskovaista kristittyä, jonka ei katuen täytyisi tunnustaa sanoin ja teoin rikkovansa. Mutta sekin aina edellyttää, että liha on saanut joitakin vapauksia. Siksi tarvitaan selvempi käsitys asiasta.

Ne, jotka ovat vakavasti tutkien ja laajemmin tätä lausetta selittäneet, ovat usein sanoneet: apostoli tarkoittaa, että jos kristityt tulevat välinpitämättömiksi ja tekevät lihalle myönnytyksiä, saattavat he siten hengellisesti kuolla, kun synti vaikuttaa joko uneliaisuutta tai paatumusta, epäuskoa tai epätoivoa. Tämä on kyllä kristillistä tulkintaa mutta epäilemättä muudan toinen selitys on oikeampi. Apostolin sanat ovat nimittäin paljon tarkemmat kuin äsken mainittu selitys. Välinpitämättömyys ja lihalle myöntyminen on tosin pelottavan vaarallista, mutta se ei ole vielä samaa kuin lihan mukaan eläminen.

Ja sanat »teidän on kuoleminen», tarkoittavat apostolin puhetavan mukaan enemmän kuin hengellistä kuolemaa. Huomaamme nimittäin toisista kohdista, joissa apostoli varoittaa kristittyjä uhkaavaa kieltä käyttäen, että hän julistaa heille varsinaisen kuolemantuomion, puhuen iankaikkisesta kuolemasta, joka on synnin palkka. Juuri tämä apostolin puhetapa on tärkein selitysperuste. Niin siis »lihan mukaan eläminen», kuten elää sana osoittaa, ei merkitse vain tilapäistä lankeemusta, vaan jatkuvaa elämistä lihan ja langenneen luonnon mukaan.

Lihan mukaan eläminen merkitsee siis samaa, kuin »lihan mukaan vaeltaminen», niin että noudatetaan langennutta luontoa mielessä ja elämässä. Nyt tiedämme, että lankeemus toisinaan tapahtuu oikealle, omaan vanhurskauteen, laintekoihin, kuten galatalaisten lankeemus, josta apostoli sanoo: »Olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi. olette langenneet pois armosta.» Juuri tästä tapauksesta hän sanoo: »Te aloititte Hengessä, lihassako nyt päätätte?»

Toisella kertaa lankeemus taas tapahtuu vasemmalle, synnin saastaan, josta Pietari sanoo, että ne, jotka kerran »Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon», tulevat taas niihin kiedotuiksi ja voitetuiksi. He ovat etsineet väärää puolustusta synnilleen alkaen tahallisesti elää siinä, niin kuin Juudas. Ja heillä on aina sama tunnusmerkki kuin hänellä, nim. että he eivät enää tunnusta Herrallensa syntiänsä etsien pelastusta, vaan suosivat ja puolustavat rikkomuksiansa.

Tai he elävät salaisessa epäilyksessä »työnnettyään luotaan hyvän omantunnon ja jouduttuaan haaksirikkoon», niin etteivät enää eläkään armoistuimen luona. Tämä kaikki on »lihan mukaan elämistä.» Se on aivan toista kuin tilapäinen joutuminen sen »synnin lain vangitsemaksi, joka jäsenissäni on», jonka alaisena henki sotii syntiä vastaan ja vielä kiittää »Jumalaa Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta».

LOKAKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Jos Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Room. 8:13.

Tässä apostoli näyttää meille oikean voittovoiman, jolla voitamme lihamme, lohdutukseksi ja ojennukseksi niille, jotka tuntevat oman heikkoutensa ja voimattomuutensa sodassa. Lihan voimakkaiden himojen voittamiseksi ja kuolettamiseksi tarvitaankin enemmän kuin ihmisvoimat. Siitä Luther sanookin puhuessaan lihan kuolettamisesta Hengellä, että meidän kiusauksen hetkenä »tulee muistaa Jumalan sanaa ja uskomalla syntien anteeksisaamiseen vahvistautua sitä voittamaan.»

Oi, että kaikki muistaisimme, kun meidän asiamme ovat ylen huonosti, kun meillä ei ole voimaa sodassa ja kun lihamme tuntuu voittamattomalta, niin että me usein lankeamme ja eksymme. Kun meistä on kuin Jumala olisi aivan kuollut, ja kadonnut maailmasta, jospa silloin muistaisimme, että on aika lopettaa oma sotiminen ja kääntyä vain kuulemaan sanomaa Jumalan suuresta armosta Kristuksessa. On aika kääntyä evankeliumiin ja kaikkien armovälikappaleiden puoleen saavuttaaksemme jälleen häiriintyneen uskonrauhamme. On aika lakata ajattelemasta omaa voimaamme tai heikkouttamme ja tarttua vain yhteen ainoaan kysymykseen: Jumala, saanko sinun armosi?

Tähän kysymykseen pitää meidän saada varma vastaus, ennen kuin saamme mitään voimaa. Mutta silloin ei ole haettava vastausta omista tunteista, vaan yksin Jumalan omasta sanasta. Jos nyt saat sen lohdutuksen, että Jumala on ystäväsi ja Isäsi, jätä silloin hänelle huoli kiusaustesi voittamisestakin. Siinä on voittovoiman salaisuus.

Niin kauan kuin luulet itse voivasi jotakin tehdä, lankeat alinomaa. Sillä niin suuri on Herran kiivaus armonsa kunnian puolesta, että hän mieluummin antaa meidän ihanimmankin vaelluksemme mennä pilalle, kuin että hänen kunniansa joutuisi luodun osaksi.

Pääopetus kaikista meidän ponnistuksistamme lihan kuolettamiseksi on, että Herra yksin pystyy siihen. Herra sen tekee, vaikkakin siten, että hän herättää meidät huolehtimaan siitä, vaikuttaa meissä hengen köyhyyttä sekä uskoa, alttiutta ja rukousmieltä ja sen takia johtaa niin, että me kaikkea häneltä pyytäisimme.

Kun hän on saanut meidät siihen, että me uskossa anomme häneltä kaikkea armoa ja voimaa, silloin hän toimittaa työnsä lihamme kuolettamiseksi, miten hän sitten johtaakin asioitamme. Jos hän kuulee meidän rukouksemme ja antaa meille armoa ja voimaa jättämään kaiken jumalattomuuden ja silloin lihamme kuoletetaan. Mutta jos hän ei annakaan meille voimaansa ja jättää meidät Saatanan seulottaviksi, silloinkin kuoletetaan lihamme - vanhan ihmisemme sydän, kuoletetaan, tuo syvälle juurtunut luulo omasta voimastamme.

Lihan teot, jotka täytyy kuolettaa, ovat kaikenlaiset sen sisäisen turmeluksemme ilmaisut, joka tunkeutuu ajatuksiimme, mielentiloihimme, sanoihimme ja tekoihimme, niin ettei meiltä koskaan puutu lihan kuolettamisen tilaisuuksia. Gal. 5:nnessä luetellaan suuri joukko »lihan tekoja». Mutta jollet olekaan kiusauksessa langeta törkeihin synteihin, on sinulla kuitenkin syvä ja ääretön itsepäisyys, oma järki, oma tahto, oma kunnia alinomaa vastustettavina.

Tämä salaisempi sisäinen turmelus unohdetaan helpommin kuin ulkonainen, karkeampi, mutta se on kuitenkin kaiken pahuuden lähde. Siksi se vaatiikin erikoista, vakavaa huomiota.

Muista sen takia usein, että mitä sinä itse ajattelet, tahdot ja arvelet, on sellaista, jota sinun ensimmäiseksi on epäiltävä, jota täytyy koetella Jumalan sanan valossa ja Hengen voimalla kuoletettava. Sitten tulee esim. kiusaus vihata ihmisiä ja olla heille kärsimätön. Muista silloin, miten paljon Jumala antaa sinulle anteeksi ja että sinun sen takia on annettava anteeksi lähimmäisellesi.

Ehkä vielä joudut kiusaukseen ylpeilemään opistasi, taidostasi ja kyvyistäsi. Muista silloin, että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Ehkä joudut hekumaan ja saastaisten himojen kiusaukseen. Muista silloin olevasi pyhä Jumalan temppeli, jota ei saa häväistä - mutta ennen kaikkea, muista olevasi Jumalan iäisessä armossa ja yhteydessä ja sen takia sinun on vaellettava hänen arvonsa mukaisesti.

Joudut ehkä kaupoissasi ja työssäsi ahneuden ja voitonhimon kiusaukseen. Muista silloin, että olet taivaan perillinen, jonka tulee etsiä niitä, mitkä ylhäällä ovat. Tällä tavoin kysytään tosin yhtämittaista lihan kuolettamista, joka usein muuttuu katkeraksi kärsimykseksi ja vaatii sen takia suunnatonta kärsivällisyyttä. Mutta autuaat ovat ne ihmiset, jotka kestävät loppuun asti! He ovat Jumalan lapsia ja taivaan perillisiä. Se on usein katkeraa, mutta Jumalalle, enkeleille ja pyhille on suloista nähdä, kuinka esim. nuori ihminen, joka paljon rakasti maailmaa ja sen huveja, nyt Herran tähden jättää kaikki. Tai kun lapsi, joka luonnostaan oli hyvin itsepäinen, nyt taistelee itseään vastaan ja kukistaa oman tahtonsa Jumalan ja vanhempiensa tahdon alaiseksi. Tai kun ihminen, oltuaan ylpeyteen ja turhuuteen taipuvainen, nyt Hengen kurituksesta on muuttunut vaatimattomasti ja yksinkertaiseksi.

Mikä kaunis näky, kun ylpeä ja vihamielinen alkaa kurittaa itseään ja olla lempeä, nöyrä, sävyisä, jne. Kun ihminen näin armon kehottamana nousee luontoansa vastaan ja taistelee itseään vastaan. Sellaista sanotaan lihan ja tekojen kuolettamiseksi Hengen voimalla. – Ja ne saavat elää, sanoo apostoli, ne perivät taivaan. Lyhyen lihan kuolettamisen jälkeen on heillä iankaikkinen elämä Jumalan, enkelien ja pyhien luona iankaikkisessa autuudessa.

LOKAKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Room. 8:33.

Jumalan valittuja ovat ne, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa ,joihin Jumala mielistyi ja jotka hän on valinnut meidät ennen maailman perustamista. Ne ovat niitä, hän myös on ajoissa ottanut maailmasta lapsikseen ja perillisikseen, josta Herra sanoi: »Minä olen valinnut teidät maailmasta.»Tämä on »valittu» sanan tosi ja terveellinen merkitys, joka myös on Jumalan sanan mukainen sekä lohduttaa ja herättää jumalanpelkoa.

Jos taas minä kääntäisin ajatukseni Jumalan salattuun edeltä näkemiseen ja ajattelisin hänen nähneen, että minä pysyn uskossa loppuun asti, tai myös, etten minä pysyisi niin olisi se kristityille sopimatonta kevytmielisyyttä pyhien ja vakavien kysymysten käsittelemisessä. Se olisi lohdutuksensa tai rauhattomuutensa perustamista löyhiin ajatuksiin ja kuvitteluihin.

Ainoa varma asia on, että niin kauan kuin emme tietoisesti tee syntiä tai luovu, vaan pelkäämme kadottavamme Kristuksen, ei mikään voi erottaa meitä hänen rakkaudestaan, ja niin me joka hetki olemme Jumalan valittuja. Niin kuin Pietari sanoo: »Te olette valittu suku», niin apostolikin tässä kuvaa uskollisia Jumalan valittuina, mutta esittää kuitenkin toisen ja erikoisen lohdutuksen aiheen, ettei kukaan voi syyttää heitä, nimittäin tämän: »Jumala on se, joka vanhurskauttaa.» Siitä me huomaamme, ettei hän tässä kysymyksessä perusta lohdutustamme Jumalan edeltä näkemiseen, joka aina on meiltä salattu. Mutta »syyttämistä» vastaa »vanhurskauttaa» kokonaan vastakkaisena. Kun Jumala vanhurskauttaa, ei mikään syytös ole voimassa. Tämä on apostolin meille antama lohdutus.

Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Jumala on ainoa tuomari. Jumalaa me olemme synneillämme loukanneet, kuten Daavid sanoo: »Sinua ainoata vastaan olen minä syntiä tehnyt.» Kun nyt Jumala vanhurskauttaa, kuka voi syyttää? Mitä silloin merkitsevät sydämen tai omantunnon syytökset? Monet eivät huomaa sitä erinomaisen suurta lohdutusta, joka piilee siinä, että vaikka Jumala on ainoa pelättävämme, hän itse kuitenkin vanhurskauttaa meidät. Jumala itse puolustaa meitä. Jumala itse ottaa meidän asiamme sydämelleen. Jumala itse käyttää niin monia sanoja vakuuttaakseen meille armonsa kestävyydestä.

Ajattele, että Herralla Jumalalla iankaikkisuudesta asti on ollut tämä aikomus ja että hän maailman alusta on julistanut, että hän itse tahtoo auttaa meitä synneistämme ja ajan täytyttyä lähettänyt ainoan Poikansa täyttämään kaikki, mitä laki ei voinut saada aikaan, jonka tähden hän myös vanhurskauttaa kaikki, jotka uskovat häneen.

Miten siis synnit voisivat Jumalan edessä tulla kadotukseksemme? Silloinhan Jumala itse olisi ollut hyväksymättä oman, iankaikkisen päätöksensä ja oman kalleimman työnsä. Älkäämme koskaan unohtako, että vanhurskauttamisemme on Jumalan oma, vapaa työ, niin kuin apostoli sanoo: »Hän on ottanut meidät lapsiksensa oman tahtonsa mielisuosion mukaan.» Niin sanoo myös Herra Jumala itse: Minä, minä pyyhin ylitsekäymiseni pois itseni tähden.

Ei kukaan muu kuin Jumala yksin voi vanhurskauttaa syntistä ja vapauttaa häntä velastansa. Jumala yksin vanhurskauttaa. Kuinka mikään syytös voisi olla voimassa niitä vastaan, jotka Jumala vanhurskauttaa? Apostoli puhuu tässä yhtä lohduttavalla tavalla ja uhmaavalla äänensävyllä kuin Kristus vertauksessaan viinitarhan työmiehistä, jossa isäntä sanoo: Enkö saa tehdä omallani mitä tahdon? Vai onko silmäsi paha, sen takia että minä olen hyvä. Niin tahtoo myös apostoli sanoa: Jumalan oma vapaa asia on vanhurskauttaa kenet hän tahtoo.

Nyt Hän tahtoo vanhurskauttaa kaikki ne, jotka kunnioittavat Poikaa. Ne hän pukee jumalallisella vanhurskaudella ja julistaa ettei mitään syntejä heille enää kadotukseksi lueta. Hän sanoo, että kaikki ne synnit, jotka vielä vaivaavat heitä, ovat heille iäksi anteeksiannetut. Eikö hän saisi omallensa tehdä mitä tahtoo? Hänhän yksin on ihmisten Herra ja tuomari.

Jollemme me oikein käsitä ja arvioi Jumalan Pojan ansiota tai Jumalan vanhurskauttavaa armoa, niin hän itse kyllä tietää sen arvon. Hän pitää kuitenkin omaa työtänsä suurena ja kalliina. Jos nyt minun sydämeni ja omatuntoni, jotka eivät ymmärrä ja ota vaarin, mitä Jumala Pojassaan on meidän puolestamme tehnyt, vain tuntevat ja arvostelevat syntejäni, on se kuitenkin sellaista, jolla ei Jumalan edessä ole merkitystä.

Ja kun se ei merkitse mitään Jumalan edessä, vaan ainoastaan tunteissani, uskottomassa sydämessäni ja mielessäni, ei sellainen syytös liioin merkitse mitään. Se voi vain hetken tehdä minut levottomaksi, mutta se ei voi tuomita minua. Sitä apostoli tässä tarkoittaa, kun hän sanoo: Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa.

Kun Jumalan näin ollen täytyy pitää vanhurskauttamisemme täydellisenä, tulee meidän autuaan lohdullisina ja turvallisina ylistää hänen suurta armotyötänsä sanoen: Kaikki on hyvin, kaikki on täytetty! Vaikka syntini olisivat tuhat kertaa lukuisammat ja suuremmat, eivät ne kuitenkaan paina mitään suuren Jumalan vanhurskauttamisen rinnalla. Ylistetty olkoon hänen nimensä!

LOKAKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet. Ef. 6:16.

Muinaisten sotilaiden asevarustuksiin kuului vasemmassa kädessä kannettava kilpi, joka suojasi koko ruumista nuolia ja keihäitä vastaan, sillä kilpi saattoi suojata soturia taistelussa. Sellainen on myös uskon kilpi - usko, joka ottaa Kristuksen ja hänen sanansa suojakseen kaikkia saatanan hyökkäyksiä vastaan, niin, usko asettaa itse Jumalan Pojan eteensä ja käy suojaan hänen turviinsa. Tämä usko on sellainen kilpi, joka suojaa koko meidän olemustamme, kuinka monta pahaa vikaa ja syntiä meillä sitten lieneekin.

Kuka tahansa lienetkin, lukijani, joka tahdot olla kristitty, kätke tämä opetus sydämeesi. Ole ainakin siitä vakuutettu, että kuinka tosi Jumalan työ meissä onkin ja kuinka vakavasti pukeudummekin kaikkiin Jumalan sota-aseisiin, tulemme kuitenkin aina tuntemaan ja näkemään meissä paljon enemmän syntiä ja uskottomuutta kuin hurskautta ja jumalisuutta, mikäli emme ole peräti itserakkaita ja nukkuvia. Niin on kaikessa, mitä meissä on Aadamin jätettä, loppumaton turmelus, niin että meidän lopuksi on tultava autuaiksi aivan yhtä ansiottomina kuin maantierosvo, joka tulee rosvoretkiltänsä suoraan Jeesuksen luo.

Tosin me työskentelemme, saarnaamme, kehotamme, rankaisemme, varoitamme, rukoilemme, että kristittyjen koko olemus pyhittyisi ja että kaikki vilpittömät sielut polvistuisivat lakkaamatta armoistuimen eteen päästäksensä pahasta vapaiksi. Mutta tila ei koskaan täällä maan päällä muutu muuksi kuin että monet puutteet vielä ovat jäljellä, että liha on täynnä pahuutta ja syntiä, jotka ikävä kyllä ilmenevät tekoina, ja että kaikki Hengen työ, usko, rakkaus, rukous on vielä saastaista ja sekoittunut astian lialla. Siksi meidän lopultakin on pyydettävä ansaitsematonta armoa, niin kuin muutkin suuret syntiset, tai sitä, että Kristus ansiollansa peittäisi, suojaisi ja puolustaisi meitä, muuten me olemme kadotettuja, silloinkin kun olemme parhaiten eläneet.

Siis meidän on aina ennen kaikkea pidettävä korkeana, suurena ja järkähtämättömänä sitä, että me tulemme autuaiksi ainoastaan Kristuksen tähden ja että meidän on aina asetettava Kristuksen vanhurskaus puolustukseksemme Jumalan edessä. Sillä ei edes usko meissä olevana hyveenä voi varjella meitä vihasta, vaan uskon esine, Kristus kuuliaisuudellaan ja verisellä kuolemallaan meidän puolestamme on se kilpi, jota vastaan kaikki saatanan palavat nuolet pysähtyvät ja sammuvat.

Totuttautukoon siis jokainen kristitty kaikissa tapauksissa hyvin käyttämään uskon kilpeä siten, että kun Jumala varoittaa, käskee tai kieltää jotakin, sinä kuuliaisimmin kunnioitat kaikkea sitä ja pyydät häneltä armoa voidaksesi toimia sen mukaan. Mutta niin pian kuin sinä taas näet oman suuren puutteesi ja huonoutesi ja sen, ettet ole täyttänyt tai voi täyttää, mitä Jumala on käskenyt, anna sen asian olla eri asiana, tietäen olevasi suojassa vihalta yksin Kristuksen ruumiin tähden, Kristuksessa oleva armoliitto on sellaisenaan eri asia, joka pysyy iankaikkisesti, olipa meidän kuuliaisuutemme ja hurskautemme parempaa tai huonompaa, niin kauan kuin me vain pysymme armoistuimen luona.

Kristittyjen hurskaudessa ja vaelluksessa on lukemattomia eri asteita, mutta autuus on yksin siinä, että me olemme Kristuksessa uskon kautta, niin kuin Johannes sanoo: »Jolla Poika on, hänellä on elämä.» Sen takia, mitä sinulta puuttuneekin, sano ainoastaan: Jumala antakoon minulle anteeksi ja auttakoon minua, kurjaa syntistä. On surkeata, on kauheata, että minä vielä olen näin viheliäinen, mutta Jumala, iankaikkinen Kuningas, olkoon iäisesti kiitetty ja ylistetty, että minulla kuitenkin on toinen, joka hänen edessään on minun vanhurskauteni. Sinä ilkeä saatana, joka olet täyttänyt minun koko olemukseni niin paljolla pahalla, sillä sinä nyt tahdot minut kuoliaaksi säikähdyttää ja kokonaan tuomita minut kadotukseen.

Mutta sen estää toinen, jonka nimi on Jeesus Kristus. Hän on minun iäinen ja uskollinen Vapahtajani, sekä minun täydellinen ja riittävä vanhurskauteni. Jollei hän ole sitä, niin olen minä ja joka ainoa kristitty iankaikkisesti kadotettu. Olet oikeassa siinä, etten ole totuudella vyötetty niin kuin pitäisi, ikävä kyllä on sydämessäni vielä paljon petollisuutta. Mutta minä tunnen miehen, jonka kylki puhkaistiin keihäällä - hänen rinnassaan yksin on sydän, joka on täynnä totuutta. Se kylki on minun kilpeni sinun palavia nuoliasi vastaan.
On totta ja on surkeata, että minun tekoni ja minun vaellukseni vielä ovat niin kelvottomia ja vakiintumattomia. Mutta olen nähnyt miehen, jonka kädet ja jalat ovat lävistetyt - hänen käsissään ovat minun hyvät tekoni. hänen jaloissaan minun hyvä vaellukseni. Jolleivät Kristuksen teot ole minun, olen minä iankaikkisesti kadotettu. On totta ja se on minun jokapäiväinen vaivani, että minulla vielä on niin paljon pahoja ajatuksia. Mutta minä olen nähnyt pyhän orjantappuraisen pään, - siinä päässä ovat minun hyvät ajatukseni.

Minä toivoisin sydämestäni, että oma kristillisyyteni olisi täydellistä, sitä olen kaikkein eniten rukoillut. Mutta jos on autuudestani kysymys, silloin sanon: En välitä mistään muusta vanhurskaudesta kuin Herrani Kristuksen. Jollei minun kristillisyyteni kestä koetusta, kestää Herrani Kristus. Siksi hän onkin minulle rakas, kallis ja välttämätön. Katso, niin me voimme vain tällä kilvellä vastustaa ja sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet.

LOKAKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Ottakaa vastaan pelastuksen kypärä. Ef. 6:17.

Rinnakkaiskohdasta 1 Tess. 5:8:sta näemme mitä pelastuksen kypärä on. »Olkoon kypäränämme pelastuksen toivo.» Kypäränämme on siis pelastuksen toivo, varma ja elävä iankaikkisen autuuden toivo. Kypärä eli sotalakki oli entisajan sotilaitten metallinen päähine, joka niin muodoin suojasi sangen tärkeätä ruumiinosaa. Yksi ainoa miekan isku päähän saattoi aiheuttaa kuoleman tai tehdä sotilaan kykenemättömäksi jatkamaan taistelua.

Yhtä tärkeä on myös hengellinen kypärämme. Ota pois autuuden toivo, niin kaikki hengellinen voima on poissa. Silloin Jumalan sanalla ei ole mitään merkitystä, ihminen näkee nyt vain sen mikä silmäin edessä on, eikä enää kelpaa työhön eikä jaksa kärsiä. Mutta samoin kuin metallisuojus sotilaan päässä vaikutti, että sotilas kaksinkertaisella rohkeudella syöksyi taisteluun pelkäämättä miekan iskuja. Samoin vaikuttaa luja ja elävä pelastuksen toivo, ettei niin paljon välitetä siitä, mikä saattaa kohdata meitä täällä ajassa. Me vain yksinkertaisesti etsimme Herran mielisuosiota, koska me tiedämme, että taistelun päätyttyä odottavat meitä niin ihanat asiat, että kaikki kärsimykset niiden rinnalla ovat tyhjänarvoiset.

Jotta pelastuksen toivo voisi meille tulla sellaiseksi kypäräksi ja voimaksi taistelussa, vaaditaan siihen muutakin kuin sanoja ja kauniita ajatuksia. Siihen tarvitaan syvää tutkistelua ja todellista uskoa. Niin kauan kuin aurinko vielä paistaa, ja kaikki käy hyvin ja onnistuu, silloin on helppo puhua ja laulaa taivaankin autuudesta, mutta samalla kaikkein vähimmin tarvitaan sitä lohdutusta.

Mutta valmistaudu siihen, että tulevat toiset ajat, nim. pahat, pimeät päivät, jolloin koko maailma tulee sinulle ahtaaksi, jolloin sydämesi on särkymäisillään sanomattomista tuskista, niin että tahtoisit »kaivaa kuoleman esiin sen salatuista kammioista», kun koko elämäsi onni on tuhottu etkä soisi eläväsikään.
Tutki siis tarkoin tätä kohtaa. Tutki vakavasti, onko meillä mitään todellista ja varmaa toivon perustusta. Rukoile Jumalalta hänen Pyhää Henkeänsä, että saisit sen syvästi sisimpääsi kirjoitetuksi, niin että se tulee koko elämäsi johtavaksi pääajatukseksi. Varma ja luja autuuden toivo antaa sieluusi oikean elämän viisauden kaikissa elämäntilanteissa, horjumattoman lohdutuksen kaikissa murheissa, jumalallisen rauhan ja voiman kaikissa taisteluissa ja koetuksissa.

Mutta tätä ei kuka tahansa käsitä. Se ei voi maistua muulta kuin haalealta vedeltä niitten suussa, jotka tahtovat saada kaiken hyvänsä täällä, ja jotka ovat tämän maailman lapsia. »Taivas! - mitä? - taivas? Ei, puhukaa meille jotakin terveydestä ja maallisesta ilosta!», näin he sanovat. »Puhukaa meille jotakin ruuasta, vaatteista, kunniasta, huveista. Taivas - taivas, se kai tulee aikanaan. Sitä me emme nyt tarvitse.»

Mutta niittenkin joukossa, jotka ovat alkaneet etsiä sitä, mikä ylhäällä on, ja jotka ovat Jumalan liitossa, on monta, jotka eivät vielä ollenkaan tunne autuuden toivon arvoa ja voimaa. Tällaisia ovat ne, jotka eivät vielä ole itsestään kuolleita, maalliseen elämään nähden pettyneitä, haavoittuneita, masentuneita ja väsyneitä, vaan joilla vielä on kaikkinaisia kauniita suunnitelmia ja toiveita tähän elämään nähden.

Mutta valmistaudu siihen, että mikäli tahdot tulla valmistetuksi taivasta varten, tulee toisia aikoja, jolloin sinä et koko Raamatusta löydä suloisempia sanoja kuin ne, jotka käsittelevät autuasta lähtöä.

Niin totta kuin olet Kristuksen oma, on sinun vanha ihmisesi oltava ristiinnaulittu himoinensa ja haluinensa. Ja ristiinnaulittu elämä on tuskallista, kituvaa elämää, yhtämittaista kuolemaa. Mitä iloa voidaan valmistaa sille, joka riippuu ristillä? Niin, ehkä hän Jumalan armosta voi nauttia hetkellistä lievitystä ja lepoa kuten silloin, kun enkeli lähetettiin Getsemaneen vahvistamaan Jeesusta.
Mutta tämän lievityksen lopettavat pian jotkut uudet iskut, särky, kärsimys, kyyneleet ja huudot. Mitä kauemmin me kristittyinä elämme, sitä todemmiksi toteamme apostolin sanat: »Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.» Kuta kauemmin elämme sitä paremmin käsitämme vanhan Raamatun sanat koko tästä elämästä: »Kun se paras on ollut, on se tuska ja vaiva ollut.»

Ihmiselämä on surkea asia äidin kohdusta alkaen hautaan asti. Täällä on aina surua, pelkoa, odotusta ja viimein kuolema. Se saavuttaa sen, jolla on paljon kunniaa yhtä hyvin kuin sen, joka on halvin maan päällä. Täällä on aina vihaa, kiivautta, vaivaa, rauhattomuutta ja kuolonvaaraa.
Autuuden toivoasi vahvistaa siis suuresti se, kun hyvin mietit, että ihmisen syvä, sanomaton autuuden kaipuu ei koskaan voi täällä maan päällä tulla tyydytetyksi, että koko tämä elämä on vain suurta petosta. Kun Israelin rikkain ja onnellisin kuningas pitkän ja ihanan elämänsä aikana lakkaamatta oli etsinyt onnea kaikesta, mitä maan päällä saattoi olla, tuli hän lopulta siihen masentavaan kokemukseen, että kaikki oli petosta, kaikki turhuutta.
Maailma ei voi tehdä kuolematonta sielua onnelliseksi. Se, joka saa eniten sen onnea ja iloa, saa aina myös sydämen, joka ei voi nauttia siitä. Ja päälle päätteeksi tulee vielä surullinen ajatus, että kaikki on pian lopussa.

LOKAKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni. Fil. 3:13.

Tässä saatamme nähdä minkälainen sisäisen ihmisen terveys ja voima on! Kuule tässä, kuinka suuri apostoli Paavali sanoo, ettei hän vielä ole sitä voittanut.
Mitä apostoli tarkoittaa? Eikö hän vielä ollut päässyt uskoon, evankeliseen vapauteen, elämään ja autuuteen Kristuksessa? Tiedämme, että hän kirjoitti tämän kirjeen, kun hän jo oli täyttänyt koko maan opillansa.
Kun ajattelemme tätä ja kuulemme hänen kuitenkin tässä sanovan: »En katso sitä vielä voittaneeni», ihmettelemme vielä enemmän ja kysymme: miten oli apostolin sisäisen elämän laita? Tai ehkä hän puhuu toisten puolesta. Ehkä hän ilmaisee vasta-alkavan kristityn tilan - ihmisen, joka ei vielä ole varma armotilastaan eikä ole päässyt ahtaasta portista sisälle? Mutta niin ei ole asian laita. Hän on tässä luvussa juuri kertonut oman hengellisen kehityksensä, puhunut vain itsestänsä ja sanoo nyt tässä aivan selvästi: »Rakkaat veljet, en voi sanoa vielä sitä saavuttaneeni.»

Nämä sanat lausuu siis mies, joka ei ole mikään vasta-alkaja kristillisyydessä, vaan joka on evankelisen uskonelämän korkeimmalla huipulla. Nämä sanat lausuu sama apostoli, joka saattoi sanoa: »Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa», sama uskonsankari, joka voitonriemuisena huudahtaa: »Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta?» Sama pyhä, jossa Kristus on saanut muodon täydellisemmin kuin kenessäkään toisessa, ja joka Jumalan kunniaksi saattoi totuudenmukaisesti kehottaa: »Olkaa minun seuraajani, veljet, ja katselkaa niitä, jotka näin vaeltavat, niin kuin me olemme teille esikuvana.» Sama mies tunnustaa tässä vapaasti ja avoimesti, ettei hän vielä ollut sitä täysin käsittänyt eikä ollut täydellinen.

Tässä moni ihmetellee ja hämmästynee. Syystäpä niin teettekin, mutta katsokaa samalla, että käsitätte asian oikein. Kun Paavali tässä puhuu epätäydellisyydestä, ei hän puhu siitä, mitä hän Kristuksessa olevana on Jumalan edessä. Kun hän sitä käsittelee, käyttää hän aivan toista kieltä. Silloin kuuluu: »Kuka voi syyttää?» »Kuka voi tuomita kadotukseen?» Me olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet. »Yhdellä uhrilla on hän iankaikkisesti täydelliseksi tehnyt ne, jotka pyhitetään.»
Paavali oli »täydellinen.» Mutta kun hän puhuu epätäydellisyydestä, silloin hän puhuu sydämensä tilasta, sisäisestä suhteestaan Herraan, uskonelämästään ja siihen nähden hän tunnustaa, ettei hän vielä ole sitä käsittänyt, ei vielä saavuttanut päämääräänsä.

Kristuksen sovituksen salaisuus ei ollut hänelle vielä kirkastunut siinä määrin kuin hän toivoi. Hänellä ei ollut vielä sitä uskon lujuutta ja siitä johtuvaa sydämen lohdutusta, jota hän kaipasi. »No niin», sanot sinä , »mitä ihmettelemistä tässä nöyrässä tunnustuksessa sitten onkaan? Sillä kukapa omaan uskonelämäänsä nähden pitäisi itseänsä täydellisenä tai päämäärään päässeenä?» Älä sano niin! Tottahan se pitänee itseään täydellisenä ja määrän päähän ennättäneenä, joka ei enää mitään tavoittele, joka on tyytyväinen itseensä ja saavuttamaansa hengelliseen asemaan!

Älkää tästä pahastuko, vaan koetelkaa itseänne Jumalan kasvojen edessä. Meillä on kaikilla turmeltunut ja pahanilkinen sydän. Meillä on kaikilla vihollinen, joka on vannonut tuhoavansa meidät ja aikoo myös niin menetellä. Kun hän ei enää voi pitää meitä julkisessa synnissä ja epäuskossa, kääntää hän juonensa toisaalle koettaen petolliseen sydämeemme vuodattaa väärää lohdutusta ja rauhaa, joka yhtä varmasti johtaa hänen tarkoitustensa toteutumiseen, nim. tätä lohdutusta: Sinä olet nyt kokenut ja evankelinen kristitty, sinä et nyt enää mitään tarvitse, nyt on kaikki hyvin.

Ja jollei hän näin selvin ajatuksin sitä meille ilmaisekaan, puhaltaa hän kuitenkin sielumme silmään nukuttavaa henkäystänsä, tehden sen uneliaaksi ja välinpitämättömäksi, josta kaikesta on seurauksena, että sielu on kylläinen ja tilaansa tyytyväinen, eikä enää huolehdi uudistuksesta ja kasvamisesta Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.
Mutta se, joka todella käyttää evankeliumin opetusta, joka ei pidä sitä vain päässänsä ja huulillansa, vaan haluaa sen voimaa uskoksi, rauhaksi, iloksi, rakkaudeksi ja jumalisuudeksi, ei koskaan tule täysinoppineeksi, vaan hän on yhä enemmän tunteva, miten paljon häneltä puuttuu. Ja tästä syystä juuri me niin ankarasti tuomitsemme hengellisen kylläisyyden, koska se on ilmaus paikoillaan pysymisestä, itse armoelämän alkaneesta kuolemisesta.

Sinä ehkä vaellat kristillisesti, sinä harjoitat kotihartautta ja teet hyviä töitä. tunnustat totuudenmukaisesti: minun syntini ovat anteeksiannetut, määrättynä hetkenä sain uskon vakuutuksen siitä - ja niin olet tyytyväinen, kaikki on hyvin, olet saavuttanut päämääräsi. »Niin», sanot, »emmekö silloin todella ole määränpäässä? Eikö silloin kaikki ole todella hyvin?» Kyllä, jos vain todella elät uskossa ja elät Kristuksessa, silloin on kaikki hyvin mitä tulee vanhurskauttamiseesi Jumalan edessä!

Huomaa, rakas sielu, Jumalan edessä, Kristuksessa, olet sinä niin täydellinen, ettet koskaan voi sitä kyliin uskoa. Jumala suokoon sinulle armoa voidaksesi aina olla selvillä siitä! Mutta myös silloin, ja juuri silloin, kun armoelämäsi on oikea ja asiasi hyvin Jumalan edessä, on sinun itsesi tunnettava, että sinulta yhä vielä jotakin puuttuu. Silloin, sinulla pitää olla Paavalin mieli, joka sanoo: »En vielä katso sitä voittaneeni.» Silloin sinun on huomattava monet puutteet uskonelämässäsi, Herrassa iloitsemisessasi, rakkaudessasi ja jumalisuudessasi. Silloin sinun on joka päivä isottava ja janottava vanhurskautta, kuten tässä huomasimme Paavalin tehneen.

LOKAKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Joka syö ja juo erottamatta Herran ruumista muusta, syö ja juo tuomioksensa. 1 Kor. 11:29.

Hirmuisimpia erehdyksiä Herran ehtoolliseen nähden on se, että kuka ihminen hyvänsä voisi ns. kristillisellä valmistuksella tulla kelvolliseksi ehtoollisvieraaksi, huolimatta siitä, onko hän tosi Jeesuksen ystävä ja opetuslapsi vai ei. Että nekin, jotka sekä ennen että jälkeen ehtoolliskäyntinsä koko elämällään kuuluvat yleiseen, kääntymättömään joukkoon, voisivat tilapäisellä valmistuksella kelvollisesti käydä Herran pyhälle ehtoolliselle. Oi kauheata erehdystä, jota ajatellessa jokaisen tosikristityn hiukset voisivat nousta pystyyn! Missä koko Raamatussa on ainoatakaan sanaa, joka ilmaisisi, että nekin kykenisivät valmistautumaan Herran ehtoolliselle ja siten kelvollisiksi muuttumaan, jotka eivät ennestään ole kääntyneet Herran puoleen, eivät ole Jeesuksen ystäviä ja opetuslapsia, eläen kaiket elämänsä päivät Kristuksesta ja Kristuksen kanssa?

Oi, että kaikki, joilla on korvat, kuulisivat, ja kaikki, joilla on ääntä, huutaisivat tämän erehdyksen vaaraa! Tai sallineeko Kristus pettää itsensä pitämään sinua ystävänänsä tuon tilapäisen valmistuksesi ja satunnaisen tekohurskautesi vuoksi? Saaneeko tuo omatekemä ja pakotettu hurskailemisesi, katumuksesi, rukouksesi ja tunnustuksesi pyhän Herrankin petetyksi, koskapa sinä taas, vuotuisen ehtoolliskäyntisi suoritettuasi, palaat entiseen turhaan vaellukseesi? Jumala armahtakoon!
Ja Jumala herättäköön unesta kaikki opettajat, jotka eivät kansalle sano tätä selvästi! Eikö heidän pitäisi lyhyissä, selvissä ja rehellisissä puheissa ilmaista totuus, että tässä on kysymyksessä vain yksi asia, olemmeko kelvollisia ehtoollisvieraita ja oletammeko Jeesuksen ystäviä ja opetuslapsia, tai ainakin pyrkimässä ja huolehtimassa tullaksemme hänen omikseen koko elämämme ajaksi?

Tilapäisellä valmistuksella ei kukaan voi tulla kelvolliseksi ehtoollisvieraaksi, vaan ainoastaan kokonaisella kääntymisellä, jolloin koko iäksi tullaan Jeesuksen ystäväksi ja opetuslapseksi. Jos sellainen olet, olet myös kelvollinen ehtoollisvieras. Jollet ole sellainen, olet kelvoton. Älkäämme vaivatkokaan itseämme tilapäisellä valmistuksella, vaan tietäkäämme kuitenkin »syövämme ja juovamme tuomioksemme.» Vaikka valmistautuisimme ehtoolliskäynnille ei ainoastaan vuorokauden, vaan viikon ja kuukaudenkin, niin huolellisesti, että polvillamme ollen kyynelissä kylpisimme - siitä huolimatta olemme kelvottomia ehtoollisvieraita, syömme ja juomme tuomioksemme, niin kauan kuin tahdotaan vain tehdä ehtoollisvalmistusta eikä koko elämän ajaksi tahdota tulla Herran omaksi hänen alamaisenaan hänen valtakunnassaan eläen. Siinäpä se!

Kristus sääsi tämän ylevän aterian ystävilleen. Se sisäinen yhteys, joka vallitsee ehtoollisessa Kristuksen ja hänen uskollistensa välillä, on sitä, josta hän iltana, jona hän asetti ehtoollisen, sanoi rukouksessaan: »Minä heissä, ja he minussa, jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa!» Tässä rukouksessaan hän vielä lisäsi: »Minä rukoilen heidän edestään. Maailman edestä en rukoile, vaan niiden edestä, jotka olet antanut minulle.» Miten oli mahdollista, että hän olisi saattanut sellaista rukoilla maailman edestä? Kuinka on mahdollista, että hän saattoi käskeä maailmaa viettämään kuolemansa muistoa, pyytää halveksijoitansa syömään hänen lihaansa ja juomaan hänen vertansa?

On kauheata ajatella, mitä merkitsee, että ihminen, joka kaiket ajat »on elänyt ilman Jumalaa maailmassa» ja tulee erinomaisesti toimeen ilman Herraa, kerran vuodessa astuu Jumalan kasvojen eteen, Herran omien pyhällä rakkausaterialla, teeskennellen mitä läheisintä ystävyyttä hänen kanssaan - heti sen jälkeen palatakseen, samaan turhaan menoon ja jumalattomaan elämään kuin ennen! Eikö se ole aivan samaa kuin se, kun Juudas tuli Getsemanen yrttitarhaan, tervehti Jeesusta sanoen: »Terve Rabbi» ja suuteli häntä? Eikö Herra sano sellaisille ehtoollisvieraille: »Ystäväni, mitä varten tänne tulit?» »Suudelmallako petät Ihmisen Pojan?» Etkö koko sielussasi ja ruumiissasi pelkäisi astua sellaisella mielellä Jumalan kasvojen eteen! Etkö ymmärrä, että suuri, pyhä Herra silloin on sanova sinulle: Sinä ulkokullattu, minä tiedän sinun tekosi! Sinä et ole minun ystäväni vaan maailman. mitä varten tulit tänne, jossa minun ystäväni viettävät kuolemani muistoa? Minä tiedän, että sinä huomenna menet samaan maailman ja synnin palvelukseen kuin tähän asti. Mene pois, ulkokullaltu.

Etkö sinä odota sellaista vastausta pyhältä Herralta, jonka silmät ovat kuin tulenliekit - sinä, joka vain teet ehtoollisvalmistustasi vaikket muuten koko elämäsi aikana välitä hänen omanansa olemisesta ja hänen seuraamisestaan?

LOKAKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Olkaa aina iloiset. 1 Tess. 5:16.

Joku sanonee tähän: »Ilo Herrassa on uskon ja Hengen hedelmä. Sitä ei voi ottaa, ennen kuin se annetaan. Kehotukset eivät voi sitä saada aikaan.» Se on totta. Mutta samoin kuin rakkaus, nöyryys ja lempeys ovat Hengen hedelmiä. Apostolit kuitenkin kehottavat meitä niitä omistamaan, niin ovat he myös kehottaneet meitä iloitsemaan Herrassa sanoen: »Olkaa aina iloiset, sillä se on Herran tahto teistä. Iloitkaa aina Herrassa.» Siis on meidän tavoiteltava tätäkin armoa ja käytettävä kaikkia keinoja, jotka sitä edistävät. Jos uskon ilo menetetään, menetetään myös kaikki muut ja voimat.

Mutta toinen sanoo: »Ilo riippuu olosuhteista. Kun minulla on ilon aiheita, olen iloinen, mutta kuinka voisin iloita, kun minua hätä ja murhe kohtaavat?» Tämä onkin oikea sana inhimillisestä ja lihallisesta ilosta. Mutta apostoli sanoo: »Murheellisina, mutta kuitenkin aina iloisina.» Hän sanoo: »Kaikessa murheessamme on minulla sanomaton ilo.» Hän sanoo: »Iloitkaa aina Herrassa, vielä minä sanon: Iloitkaa!»

Jos et vielä ole uskossa, et voikaan iloita Herrassa, ja silloin riippuu ilosi satunnaisista olosuhteista. Mutta uskovalla on suuri ja ihmeellinen rauha, niin että hän voi murheessakin iloita! Älköön kuitenkaan kukaan luulko, etteivät ulkonaiset olosuhteet vaikuttaisi uskovien sydämiin. Niin kauan kuin he ovat tässä majassa, tuntevat he hyvin kaiken tuskan. Aasaf tunnustaa itsestään: »Jos se saisi karvastella sydämessäni ja purra munaskuitani, olisin minä ymmärtämätön, enkä mitään tietäisi. Olisin niin kuin nauta sinun edessäsi.» Mutta kuule, mikä ilonlähde hänellä vielä oli jäljellä! Hän lisää: »Minä pysyn alati luonasi. Kun sinä vain omani olet, ei minua mikään taivaassa eikä maan päällä miellytä. Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet sinä, Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani.» Sellaisesta sydämestä tässä puhutaan.

Uskoton sielu ei voi iloita Herrassa. Se on joko täynnä epäjumalia, kokonaan kevytmielinen ja maallinen, tai sitten lainalainen, orjamainen ja Jumalaa kauhistuva. Jos kehottaisi sellaista sielua iloitsemaan Herrassa, olisi se yhtä mahdotonta kuin veden palaminen. Eikä uskottomalla ole mitään ilon syytäkään. Maailman lapsen hetkellinenkin hymyily on surkeinta hullutusta, koska hän elää kaikkivaltiaan vihan alaisena ja kulkee iankaikkista kuolemaa kohti. Sellaisia onnettomia sieluja ei yksikään apostoli ole kehottanut iloitsemaan, vaan niille kuuluu: »Itkekää ja valittakaa kurjuuttanne, joka on tuleva teille.»

Mutta tässä puhutaan uudestisyntyneille armonlapsille, jotka ovat kaikkivaltiaan liitossa. Ja heillä on tosiaankin syytä, niin, kaikkein eniten syytä ainaiseen iloon ja riemuun, vaikka pahimmat maalliset onnettomuudet ja surut olisivatkin kohdanneet heitä. He ovat kuitenkin joka hetki onnellisia - niin, onnellisia, vaikka ei ehkä aina iloisia. Siitä heidän aina pitäisi iloita. Ei yksikään kristitty osaa aina iloita. Tunteet katoavat ja vaihtuvat kuin taivaan pilvet.
Mutta syytä hänellä on ainaiseen iloon, sillä hän on onnellinen. Me pidämme autuaina niitä, jotka ovat kärsineet. Ja on olemassa syvempi ilo kuin tunteen, se on omantunnon, uskon ilo, joka sanoo: Olen kuitenkin iloinen - vaikken nyt tunnekaan mitään erikoista iloa, iloitsen sittenkin siitä, että minulla on Herra, ystävä, aarre, joka on kaikkea muuta kalliimpi. Kristityillä täytyy olla sellainen ilo.

Siihen kehottaa apostoli sanoessaan: »Olkaa aina iloiset!» Mutta hän ilmaisee myös ilonaiheen sanoessaan: »Herrassa.» Huomaa, Herrassa, ei hopeassa eikä kullassa, ei ylellisyydessä eikä laulussa, ei terveydessä eikä voimassa, ei taiteessa eikä viisaudessa, niin, ei myöskään hyvissä teoissa ja pyhyydessä. Sillä kaikki nämä aiheuttavat vain petollista ja väärää iloa, sellaisista ette kauan voi iloita, jos olette oikeita lapsia, Jumalan Pyhän Hengen kurituksen alaisia.
Se on joko vaarallista, iloa, joka vieroittaa sydämen Herrasta, joka yksin tahtoo olla lastensa ilo, aarre ja tyydytys, tai on se omiaan antamaan lyhyen ja petollisen ilon, joka pian loppuu. Siis jos tahdotte »aina» iloita, niin, iankaikkisesti, täytyy ilonne olla »iloa Herrassa».
Kaikki muu ilo, Hengen hedelmistäkin johtuva, kuten pyhityksestä, voimasta ja hyvistä teoista, on vaarallista iloa, siitä meillä on huomattava opetus lempeän, valvovan Herramme opetuslapsilleen lausumassa pikaisessa varoituksessa, kun he ihastuneina kertoivat, kuinka he Jeesuksen nimessä olivat karkottaneet pahoja henkiä: »Älkää siitä iloitko, että henget ovat teille alamaisia, vaan iloitkaa siitä, että nimenne ovat kirjoitetut taivaassa.»

Samoin Herran Henki varoittaa profeetan kautta: »Älköön viisas kerskatko viisaudestansa, eikä väkevä voimastansa, rikas älköön kerskuko rikkaudestaan, vaan joka tahtoo kerskata, kerskatkoon siitä, että hän tuntee minut.» Herra on ankara kiivailija. Hän ei kärsi, että ihmisen varsinaisena sydämenilona ja aarteena on mikään muu kuin Herra.

LOKAKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Sillä synti ei ole vallitseva teitä, koska ette ole lain alla, vaan armon alla. Room. 6:14

Apostoli sanoo, ettei synti ole vallitseva niitä, jotka ovat armon alla, vaan niitä, jotka ovat lain alla. Mutta mistä sitten johtuu, ettei synti voi vallita meitä, jotka emme ole lain alla, vaan armon alla? Se johtuu kahdesta seikasta. Ensinnäkin armon uudestisynnyttämän sydämen erikoisuudesta, toiseksi Jumalan sydämestä ja johdosta.
Kun ihminen on lain kautta laista kuoletettu eläen nyt vain armosta, on hän samalla saanut uuden sydämen, joka nyt hartaasti rakastaa Jumalaa ja hänen tahtoansa ja todella vihaa syntiä. Jota vastoin hän ennen kulkiessaan lain orjuuden ikeessä ja uskomatta anteeksiantamukseen, vaan nähden Jumalan vihan ja kiivauden hänen syntiensä tähden, ei voinut sydämestään rakastaa Herraa ja vihata syntiä. Hän saattoi Jumalan uhkauksista olla levoton synnin tähden ja kärsiä siitä, mutta hän ei voinut sitä todella vihata ja todella vihata ja kirota, vaan suhtautui syntiin kuin karkotettu rakastaja, joka vain isän ankaruuden tähden surren erkanee rakastetustaan.

Kun Jumala sielun silmissä oli vain uhkaava ja vihainen, ei se voinut tuntea rakkautta, iloa ja halua häneen, ja siksi sielu oli kiintynyt siihen syntiin, jonka Herra oli tuominnut. On niin kuin eräs hengenmies on sanonut: »Vain anteeksisaamatonta syntiä rakastetaan. Vain anteeksisaatua syntiä vihataan.»

Mutta rakkaus on ihmisen väkevin voima. Se, mikä on rakkauteni esineenä, vallitsee minua. Rakkaus ja ilo Herrassa ja synnin vihaaminen, joka syntyy lainorjuudesta armonvaltakuntaan siirtyneen sielussa, ei ole vain luonnollista vastarakkautta, vaan uudestisyntyneessä oleva »Jumalan siemen», uskovan sydämessä asuva Jumalan Pyhä Henki. Ja vain tämä Jumalan siemen voittaa, vallitsee ja tappaa synnin, niin, joka vielä vaikuttaa, ettemme enää syntiä teekään, niin kuin Johannes sanoo, emme voi viihtyä synnissä emmekä »antautua sen palvelijoiksi» - ja niin kauan se ei voi vallita meitä. Tämä meidän ensiksi on huomattava ymmärtääksemme lausettamme.

Sitä paitsi on tässä vielä toinenkin salaisuus. Kun apostoli sanoo, että »synti ei ole vallitseva niitä, jotka eivät ole lain alla vaan armon alla», perustuu tämä vakuutus johonkin muuhun kuin meidän uuteen, pyhään mieleemme. Se perustuu itse Jumalaan. Salaisuus on se, että kun ihminen on »lain kautta kuoletettu laista», ja turvautuu vain Jumalaan ja hänen armoonsa, on hän siinä heikossa ja riippuvassa lapsiasemassa, josta Jumala itse on luvannut vastata. Kun apostoli 2 Kor. 12:ssa sanoo: »Kun olen heikko, silloin olen väkevä», ilmaisee hän salaisuuden. »Kun olen heikko, silloin olen väkevä.» Tämä perustuu siihen, minkä Herra on ilmaissut sanoissa: »Minun voimani on heikoissa väkevä!» Jumalan voima ilmenee vain heikoissa.

Jumala ei tahdo antaa voimaansa väkeville, niille, jotka luulevat, että heillä itsellään vielä on voimaa kylliksi, vaan ainoastaan niille, jotka kaikkine töineen ovat joutuneet häpeään ja nöyrtyneet ja jotka sen takia nyt elävät vain armosta. Mutta ne, jotka ovat lain alla, jotka eivät vielä ole nääntyneitä ja uupuneita, vaan jotka vielä luulevat voivansa jotakin tehdä synnin voittamiseksi, tekevät vielä työtä omin voimin. Jos he pyytävätkin Jumalalta hänen voimaansa, on vastoin hänen viisauttansa ja armolakejansa antaa heille sitä aikana, jolloin he vielä innokkaasti luottavat omaan voimaansa, eivät ole laista kuoletetut eivätkä elä armosta. Se, joka vain pintapuolisesti katsoo itsessään voimakkaan ihmisen hurskautta, voi arvella, että hänelläkin on Jumalan voimaa syntiä vastaan. Mutta se on sellaista kuin valkeaksi sivellyillä haudoillakin on. Itse synnin sisällinen valta ei ole vielä hänelle selvinnyt, koska hän vielä voi luottaa omiin voimiin ja harjoituksiin, siksi on myös sisällinen turmelus vielä murtumaton.

Aivan toinen on niiden laita, jotka ovat epätoivoisia itseensä nähden ja joilla on kaikki vanhurskautensa ja voimansa yksin Kristuksessa. Ja sellaisista nöyrtyneistä, heikoista, riippuvaisista lapsista vastaa Herra itse – lohduttaa heitä ja sanoo: Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä. Tämä on toinen seikka, minkä takia apostoli vakuuttaa, ettei synti ole vallitseva niitä, jotka eivät ole lain alla vaan armon alla.
Mutta kun tämä on kaikkien meidän järjeltämme salattua, niin tarkatkaamme sitä huolellisemmin, mitä apostoli tässä opettaa, nim. että synti vain silloin on vallittavissa, kun emme ole lain alla, vaan armon alla.

LOKAKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Mutta töitä tekevälle ei lueta armosta vaan velvollisuudesta Room. 4:4.

Kuten tässä puhutaan työn tekemisestä, merkitsee se sydämen luottamusta tekoihin. Me huomaamme sen siitä vastakohdasta, josta apostoli sanoo: »Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.» Siitä huomaamme, että tässä oleva työn tekeminen merkitsee sydämen luottamista tekoihin. Me ymmärrämme lisäksi, että jos sydän olisi vapaa ja kuoletettu laista ja uskoisi Kristukseen, ei tekeminen olisi esteenä vanhurskauttamiselle Jumalan edessä, vaan olisi päinvastoin sen hedelmä ja todistus.

Asia on näin: Minkälainen ymmärrys ja tunnustus sinulla onkin, ei sydämesi kuitenkaan voi luottaa muuhun kuin näihin kahteen: joko omaan tekemiseensä, olemiseensa, työhösi tai Herraan, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Oma tekoansiomme ja Jumalan armo Kristuksessa ovat toistensa täydellisiä vastakohtia.

Jos luotan omiin tekoihini, en mitenkään voi luottaa Kristukseen, ja silloin ovat omat tekoni sydämelleni ja ajatuksilleni pääasia, mitä järki ja suu sitten sanonevatkin, ja silloin minua tässä nimitetään »työtätekeväksi» ja saan Jumalalta vain ansioni mukaan, mikä minulle kuuluu.

»Töitä tekevälle ei lueta paikkaa armosta, vaan velvollisuudesta.» Huomaa: se, joka tekee työtä, saa »palkkaa» - ei armoa, vaan »palkkaa». Jos hän on kaikin puolin täyttänyt sen, mitä isäntä vaatii, saa hän sovitun paikan tarvitsematta kiittää siitä kuin armolahjasta, vaan se on nyt hänen oma ansionsa. Mutta jos hän ei täysin ole velvollisuuttansa täyttänyt, saa hän rangaistuksen eikä saa mitään armosta. Sellainen on laki. Joka pitäytyy lain ehtoihin, tuomitaan myös niiden mukaan.
Näin selitti jo Herramme Kristus puhuessaan viinitarhan työmiehistä. Ja tässä hallitustavassaan on Jumala järkähtämättömän ankara. siinä ei ole mitään sääliä. Joka turvautuu tekoihinsa, saa ansionsa mukaan eikä saa mitään armosta. Kun sellainen henkilö kuitenkin on tehnyt paljon enemmän tekoja kuin se, joka etsii, ja löytää armon, niin se tuntuu sangen kovalta. Mutta tässä ei mikään auta, Raamatun sana on tässä kohden ankara ja järkähtämätön.

Kun eräs työmiehistä nurisi, ei se isäntään mitään vaikuttanut, hän ei ensinkään siitä taipunut, vaan vastasi näin: »Etkö sopinut kanssani denarista? Ota se, mikä sinulle on tuleva ja mene.» Samaa musertavaa puhetapaa apostolikin käyttää Room. 9:ssä. Huolestuneena juutalaisten itsepäisestä omavanhurskaudesta ja sitä seuraavasta tuomiosta, puhuu hän siinä tähän tapaan: Teidän työnne ja ponnistuksenne vanhurskaiksi tullaksenne ei auta, Jumalan valinta on teitä vastaan. Jumala on valinnut vain ne, jotka uskovat, ja on hylännyt ne, jotka lain töissä riippuvat. Tämä on Jumalan oma päätös. Autuaaksi tuleminen »ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka armahtaa.»

Ne, jotka tavoittelivat vanhurskautta, eivät sitä saavuttaneet, mutta ne, jotka eivät sitä tavoitelleet, ovat sen saavuttaneet.» Minkä tähden? Siksi, että edelliset tavoittelivat töiden vanhurskautta - eivätkä saavuttaneet sitä, mutta ne, jotka sitä uskossa etsivät, saivat sen.

Samalla tavoin hän, puhuu Gal. 4:nnessä, jossa hän jakaa autuuden etsijät kahteen joukkoon, verraten niitä Aabrahamin kahteen poikaan, orjattaren ja vapaan vaimon poikiin, siis orjiin ja lapsiin, joita hän myös nimittää »lupauksen pojiksi». Ja sitten hän vakuuttaa, että edellisiin nähden säälimättä toteutuvat sanat: »Aja pois orjatar poikineen. sillä orjattaren poika ei saa periä vapaan vaimon pojan kanssa.» Kuinka kovalta se kuulostaakaan! Kun he kauan ovat työtä tehneet ja olleet orjia, ajetaan heidät vihdoin ulos! Ihmiset, jotka ovat olleet taivaan häissä jo maan päällä ja tehneet paljon työtä ja vaivaantuneet, heitetään viimein »ulkoisimpaan pimeyteen», koska heillä ei ollutkaan »häävaatteita.

Näin suuri on Herran kiivaus lakinsa vanhurskaudesta ja Poikansa kunniasta! Oi, jospa kaikki ihmiset, jotka tahtovat tulla kristityiksi ja sellaisina pysyä, tarkoin ajattelisivat, että tässä suhteessa ei sovi ajatuksineen liehua sinne tänne ja itse oman mielensä mukaan suunnitella autuuden tie, vaan että tässä on järkähtämätön tuomio, jota ei yksikään ihminen ole säätänyt eikä yksikään ihminen voi muuttaa. Se on kaikkivaltiaan Jumalan oma säätämä neuvo ja päätös, että ken hyvänsä aikoo autuaaksi tulla, sen on oltava köyhä ja kadotettu syntinen, joka epäilee kaikkea omaa vanhurskauttansa ja voimaansa etsien pelastustansa yksin Kristuksen vanhurskaudesta.

LOKAKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Ja hänen (Aabrahamin) uskonsa ei heikontunut. Room. 4:19

Usko ei heikontunut. Tämä on yleinen tapa ilmaista kohtaa ja tarkoittaa siis että hänellä oli sangen luja usko. Älköön tätä kuitenkaan käsitettäkö niin, että Aabrahamin ei koskaan tarvinnut taistella epäuskoa vastaan tai että hän ei koskaan ollut heikkouskoinen, josta muut pyhät tavallisesti ovat kärsineet. Hyvin apostoli tiesi historiasta, että Aabrahamkin lupausta uudistettaessa 1 Moos. 17 ei voinut olla ajattelematta omaa ja Saaran korkeata ikää, kuten huomaamme naurahtaen hänen sanovan: »Syntyisikö satavuotiselle poika?» Ja ruvetessaan nyt juuri puhumaan Ismaelin puolesta, samoin kuin hän ennen oli ehdottanut, että Eleasarin poika tulisi hänen perillisekseen.

Mutta kun apostoli kuitenkin sanoo: »Hänen uskonsa ei heikentynyt», antaa hän meille sangen hyödyllisen opetuksen uskon olemuksesta, sen lujuudesta ja heikkoudesta. Me luulemme tavallisesti, että uskon voiman pitää ilmetä alituisena ilona ja rohkeutena ja päin vastoin heikkouden tunto, pelko ja huoli osoittavat heikkoa uskoa. Tästä voimme oppia jotakin muuta.
Aabrahamilla oli luja usko ja hän joutui kuitenkin pelkoon ja hämmennykseen. Asian laita on niin, että uskon lujuus oikeastaan ilmenee pimeinä ja kiusauksen aikoina - ei iloisina ja valoisina päivinä. Iloinen ja rohkea mieli ilmaisee usein vain sitä, että kevytmielisesti laiminlyödään pyhät velvollisuudet ja uhkaavat vaarat, tai myös, että on saatu suloisia armotunteita. Mutta vahvan uskon oikea tuntomerkki on, että huolestuttavia olosuhteita valppaasti tarkaten ja mitään armontunteita tuntematta kuitenkin voi pitää kiinni Jumalan lupauksista ja niiden turvissa olla rohkea ja iloinen.

Jos emme pimeinä ja vaikeina aikoina voikaan olla iloisia ja rohkeita, mutta kuitenkin voimme luottaa Jumalan voimaan ja uskollisuuteen, on sekin vahvan uskon merkki. Kun tässä sanotaan, että Aabrahamin usko ei heikentynyt, merkitsee se, että hän taistelussa järkeään vastaan, joka on koettanut riistää häneltä toivon, on Jumalan avulla voittanut, niin että hän on kestänyt tässä taistelussa, kadottamatta Jumalan lupausta ja toivoa sydämestään. Näin hän aina, kuinka mahdottomalta kaikki näyttikin, odotti lupauksen täyttymistä, kunnes järjen hymyily muuttui onnelliseksi näkemisen hymyksi, kun Saaran lapsi lepäsi hänen silmiensä edessä ja onnellinen äiti huudahti: »Jumala on tehnyt minulle naurun.»

Mutta apostoli selittää edelleen, miten Aabrahamin uskonlujuus ilmeni, sanoessaan: »Vaikka hän näkikin, että hänen ruumiinsa oli kuoleutunut - sillä hän oli jo noin satavuotias - ja tiesi Saaran kohdun kuoleutuneeksi.» Hän kyllä tunsi puolikuolleen ruumiinsa ja sadan vuotensa painon. vihollinen ja järki olivat kai muistuttaneet häntä Saaran hedelmättömyydestä. Mutta hänen uskonlujuutensa ilmeni siinä, ettei hän epäuskossa epäillyt, ei jäänyt katsomaan masentavia seikkoja, ei antanut näiden eksyttää itseänsä, joskin hänen täytyi taistella näitä ajatuksia vastaan.

Aina hän asetti Jumalan kaikkivaltiuden ja totuuden järkensä väitteitä vastaan. Hänen väkevyytensä oli: Jumala on sen sanonut, »hän, joka tekee kuolleet eläviksi ja olemattomat oleviksi.» Jumala on sen sanonut, hän, joka loi maailmat tyhjästä, ja joka ei voi valehdella. Tämä painoi enemmän kuin hänen ja Saaran »puolikuollut» ruumis. Ei hän uskonut näiden puolikuolleiden ruumiitten voimaan, vaan Jumalan kaikkivaltiaan ja totuuteen.

Oi erinomaista uskon esimerkkiä! Kunpa mekin kerran oppisimme tekemään jotakin samanlaista! Niin, ken tahtoo olla kristitty ja kestää uskossa Jumalan ihmeellisen johdon alaisena, hänen on harjoiteltava itseään, ettei katso »puolikuollutta» kristillisyyttään, puolikuollutta uskoaan, rakkauttaan, rukoustaan, vaan katsoo lakkaamatta johonkin, joka on ulkopuolella Jumalan ominaisuuksiin ja lupauksiin. Niinpä vaaditaan, ettet katso omaa puolikuollutta uskoasi vaan Jumalan uskollisuutta, ei omaa puolikuollutta rakkauttasi, vaan Kristuksen rakkautta, ei omaa kylmää ja huonoa rukoustasi, vaan Jumalan varmaa lupausta, ei voimatonta, sotaasi kiusausta vastaan, vaan »Jumalan väkevyyden voimaa», Jumalan uskollisuutta, »joka ei salli meidän tulla kiusatuksi yli voimiemme.»

Mutta ole varma siitä, ettei tämä järkesi kuolettaminen ole helposti saavutettavissa, vaan se vaatii kovaa uskon kilvoitusta, sillä aina järki näyttää meille, mitä me itse olemme, teemme tai osaamme. Siis ei ole epäilystäkään siitä, että usko ja järki Aabrahaminkin sydämessä olivat ristiriidassa keskenään tästä asiasta. Kuitenkin usko lopulta voitti ja kukisti järjen, tuon hirmuisimman ja vahingollisimman Jumalan vihollisen. Näin täytyy kaikkien muidenkin uskovien tehdä, jotka Aabrahamin kanssa joutuvat uskon pimeyteen ja salattuun synkkyyteen. Ja täten he tekevät Herralle Jumalallemme kaikkein otollisimman uhrin ja palveluksen.

Oi Herra Jumala, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! Sinä, autoit, armahdit ja johdatit näitä uskomme esi-isiä, vaikka hekin heikkoja syntisiä olivat. Mutta he riippuivat kuitenkin sydämensä uskolla sinun lupaamassasi maailman Vapahtajassa, jota he toivossa odottivat. Koskapa hän on tullut täynnä armoa ja totuutta, niin me nyt rukoilemme sinua, Herramme Jeesuksen nimessä, auta meitäkin ottamaan hänet uskossa vastaan ja seuraamaan häntä! Synti ja epäusko saartavat meitäkin, mutta koska meillä on lupa käydä uskalluksella armoistuimen tykö, niin tulemme taas sinun luoksesi. Herra Jeesus pyydämme uutta armoa, anteeksiantamusta ja rauhaa. Opeta meitä Henkesi kautta vahvasti uskomaan ja sitten uskossa sinua kiittämään, sinä taivaallinen Isämme ja Vapahtajamme. Mutta kun perkele joukkoinensa aina estää ja kiusaa meidän heikkoa uskoamme, kun järkemme ja luontomme eivät tahdo nöyrtyä ristin ja itsekieltämisen tiellä seuraamaan sinua, Herra Jeesus, niin me rukoilemme, että sinun voimasi olisi väkevä meidän heikkoudessamme, että sinun sanasi ja lupauksesi, Herra Jumalala, uudistaisi ja vahvistaisi meidän uskoamme, että me sinun väkevän voimasi kautta joka päivä kilvoittelisimme hyvää uskon kilvoitusta ja perisimme iankaikkisen elämän - armosta Jeesuksen Kristuksen kautta! Amen.

LOKAKUUN 15 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin tuon yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan. Room. 5:19.

Niin kuin kaikki Aadamin lapset tuomittiin syntisiksi hänen tottelemattomuutensa tähden, niin myös koko Kristuksen siemen tulee vanhurskaaksi vain hänen kuuliaisuutensa tähden: Yhden kuuliaisuuden kautta. Tässä apostoli nyt selvästi sanoo, mitä Kristuksen vanhurskaus on. Hän sanoo, että se oli hänen kuuliaisuutensa, hänen oma persoonallinen Isänsä tahdon täyttäminen. Niin kuin syntiinlankeemus oli tuon yhden tottelemattomuutta, niin »yhden kuuliaisuus» sen saattoi hyvittää.

Koko Kristuksen elämä maan päällä seimestä ristille oli pelkkää kuuliaisuutta. »Rakkaus on lain täyttymys», sanoo apostoli. Kristuksella oli täydellinen rakkaus Isäänsä ja meihin ihmisiin. Rakkaudesta meihin ja Isällensä kuuliaisena tuli hän maan päälle veljeksemme. Samassa rakkaudessa ja kuuliaisuudessa vaelsi hän täällä tehden hyvää ia auttaen kaikkia. Rakkaudesta meihin ja Isällensä kuuliaisena tahtoi hän myös »maistaa kuoleman kaikkien edestä.» »Hän oli kuuliainen kuolemaan asti, jopa ristinkuolemaan asti.»

Eikä mikään muu kuin sellainen ylevä ja täydellinen kuuliaisuus voinut pelastaa ihmistä kadotuksesta, joka yhden tottelemattomuuden tähden oli tullut meidän osaksemme. Tämä Kristuksen täydellinen kuuliaisuus on nyt ainoa, joka peittää meidän ainaisen tottelemattomuutemme.

Pyhien hengellinen hätä ja valitus onkin se, etteivät he oikein voi totella Jumalaa, vaan yhä vielä rikkovat hänen tahtoansa vastaan. Missä henki on altis ja pyhä, siinä synnynnäinen turmelus on sitä tuntuvampi ja raskaampi, ja se ilmenee aina tottelemattomuutena. Jokainen sydämessä, elämässä, ajatuksissa, himoissa, sanoissa ja teoissa tehty synti on aina tottelemattomuutta Jumalaa kohtaan, joka pyhässä laissa kieltää kaiken tämän pahan. Silloin uskovaiset ovat tuskassa, ahdistuksessa, kauhistuneina, kun ovat olleet tottelemattomia Jumalallensa.

Mutta katso nyt! Kaikkea tätä meidän tottelemattomuuttamme vastaan on Jumala pannut Poikansa kuuliaisuuden. Hänen kuuliaisuutensa on meidän kuuliaisuuttamme. Tekstissämme vakuutetaan: »Tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan.» Juuri siksi Jumala lähetti Poikansa lainalaisuuteen, että hän lunastaisi ne, jotka olivat lain alla. Kun Jumala iankaikkisuudessa näki, että kaikki ihmiset olivat langenneet syntiin ja olivat tuomionalaiset ja turmeltuneet niin ettei yksikään voinut täydellisesti totella tai täyttää lakia, päätti hän iankaikkisessa laupeudessaan itse parantaa kaikki.
Hänen Poikansa tulisi tosi ihmiseksi, mutta täysin kuuliaiseksi, ja hänen tuli uutena kantaisänämme meidän puolestamme täydellisesti täyttää laki ja kärsiä sen kirous, niin että niin kuin me ensimmäisen kantaisän tottelemattomuuden kautta olimme joutuneet syntisten asemaan, me tuon toisen kuuliaisuuden kautta joutuisimme vanhurskasten asemaan. Juuri tämä Kristuksen täydellinen kuuliaisuus on sitä vanhurskautta, jonka kautta me kestämme Jumalamme edessä.

»Siksi katsookin usko», sanotaan Sovinnonkaavassa, »Kristuksen persoonaan, niin kuin siihen, joka meidän puolestamme on tullut lainalaiseksi, kantanut meidän syntimme ja palaamisellaan Isän luo meidän kurjien syntisten puolesta on osoittanut taivaalliselle Isälleen täydellistä kuuliaisuutta ja sillä peittänyt kaikkien meidän tottelemattomuutemme, joka vallitsee luonnossamme ja ilmenee ajatuksissamme, sanoissamme ja töissämme, niin ettei kaikkea tätä meidän tottelemattomuuttamme lueta meille kadotukseksi, vaan joka pelkästä armosta yksin Kristuksen tähden annetaan meille anteeksi.»

Siksi jokainen, joka mielellänsä tahtoo olla kristitty ja uskoo Jumalan armoon, mutta jota hänen oma moninainen tottelemattomuutensa häiritsee ja rasittaa, lohduttautukoon todella sanoen: »Kristuksen kuuliaisuus on minun kuuliaisuuttani.» Oma kuuliaisuuteni ja vanhurskauteni on niin turmeltunutta, että minun täytyy olla aivan epätoivoinen voimatta koskaan enää autuutta toivoakaan, jos minut lain mukaan tuomitaan.

Mutta sitä varten on Herra Kristus ollut lainalainen ja täydellisesti kuuliainen, että hän siten lunastaisi lainalaiset. Sillä eihän hänen todellakaan itsensä tähden tarvinnut olla lain alla, vaan hän teki sen kaiken meidän tähtemme, meidän puolestamme ja meidän hyväksemme. Ainoa vanhurskauteni on siis ei minun kuuliaisuuteni, vaan hänen kuuliaisuutensa. Sillä silloinkin kun uusi ihmiseni tahtoo olla kuuliainen, on vanha luontoni minussa kuitenkin täynnä tottelemattomuutta. Siksi on nyt ainoa lohdutukseni, että Kristus on ollut kuuliainen meidän puolestamme. Tällä tavoin on meidän saatava hyötyä tästä lohdullisesta tekstistä.

Jos joku sanoo: »Mitä minua auttaa, että Kristus oli kuuliainen, kun en itse voi olla?», niin vastataan: »Jollei Kristuksen kuuliaisuus ole sinun kuuliaisuuttasi, olet iäisesti kadotettu.» Tässä Herran apostoli sanoo, että me vain »tuon yhden kuuliaisuuden kautta joudumme vanhurskasten asemaan.» Painakaamme siis tarkoin ja syvästi sydämiimme nämä kalliit sanat: »yhden kuuliaisuuden kautta.»

Muuten tunteen, omantunnon ja epäuskon väitteet heittelevät meitä kuin lastuja myrskyisellä merellä. Sitä vastoin, mikä autuas lohdutus ja turva köyhälle, uupuneelle syntisraukalle on saada levätä tällä lujalla kalliolla: Jumalan iankaikkisella päätöksellä, että niin kuin me tuon yhden tottelemattomuuden kautta kaikki jouduimme syntisen asemaan, niin me vain tuon yhden kuuliaisuuden kautta joudumme vanhurskasten asemaan.

LOKAKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Ei Jumala ole kutsunut meitä saastaisuuteen, vaan pyhitykseen. 1 Tess. 4:7.

Tämä suuri pääkappale pyhityksestä on lähinnä pääkappaletta Kristuksen sovituksesta ja sen uskolla omistamisesta tärkein ja tähdellisin hengellisen elämän pysyttämiseksi. Hengellinen ja iankaikkinen elämä on näissä kahdessa pääkappaleessa: Kristuksen vanhurskaus meidän puolestamme ja Hengen pyhitys meissä. Nämä ovat armon valtakunnassa samassa suhteessa kuin luominen ja ylläpitäminen luonnon valtakunnassa.

Tuhannet sielut, jotka alkoivat Hengessä, ovat lihassa lopettaneet, vain sen takia, etteivät he kyllin aikaisin ja kyllin vakavasti ajatelleet tätä asiaa, eivät tarpeeksi välittäneet Herran sanasta ja Hengestä, kun Henki tahtoi pyhitystä heissä vaikuttaa.

Katso tässä esimerkki. Ihminen herää ja alkaa huolella etsiä pelastustansa. Tavallisesti hän ensin joutuu lain orjuuteen ja surkeaan oman vanhurskautensa pönkittämistyöhön. Hän koettaa parantaa itseään, luopua synneistään, valvoa, rukoilla, taistella niitä vastaan siinä mielessä, että hän näissä kaikissa onnistuttuaan voi vastaanottaa armon ja lohdutuksen Kristuksessa. Mutta se epäonnistuu yhtämittaa. Synti voittaa hänet. Hän lankeaa, nousee taas, mutta lankeaa uudestaan, hän tekee sellaista, jota hän ennen on kammonnut. Hän tulee varmaksi, kovaksi, kevytmieliseksi, josta hän hämmästyy ja joutuu epätoivoon - sanalla sanoen: synti tulee ylen suureksi.
Tässä onnettomassa tilassa hän saa kuulla evankeliumia siitä, että Kristus on tullut pelastamaan syntisiä, vanhurskauttamaan jumalatonta, että me tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme, ilman lain töitä, armosta, vain uskosta. Tästä hän saa elämää ja pelastusta, tästä armon sanasta hän löytää lunastuksensa, lohdutuksensa, taivaanvaltakuntansa maan päällä, ja aikaa nyt todella elää Jumalan lapsen ihanassa vapaudessa. »Sillä jonka Poika on vapaaksi tehnyt, hän on totisesti vapaa».

Tätä uskon elämää seuraa kohta uusi, pyhä mieli, altis ja valmis kaikkiin hyviin tekoihin. Hänellä on nyt uusi voima ja hänen on nyt helpompi seurata Kristusta ja näin on tosipyhitys oikeassa alussaan. Hän on nyt istutettu oikeaan paikkaan, niin kuin palmut vesiojain partaalla, hän on oksastettu Kristukseen ja elää hänen sovituksestaan.

Kuka nyt uskoisi tässä suloisessa kevätkukoistuksessa, tässä evankeliumin sanan virkistävässä sateessa ja auringonpaisteessa sen madon tai mädännyksen syntyvän, joka kohta turmelee tämän kauniin kasvin. Niin kuitenkin surullisen usein tapahtuu. Mutta kuinka se on mahdollista?

Useimmiten se tapahtuu seuraavasti: Ensinnäkin ilmaantuu aikaisin tuo vanha käärme, joka petti Eevan kavaluudellaan, tuo ilkeä saatana. Ja kun se ei lain orjuudella voinut kiinnittää ja eksyttää ihmistä, koettelee se häntä nyt toisella tavoin, nim. antamalla hänelle sellaisen turvan, jota ei sana koskaan ole antanut, sen näet, että koskapa hän nyt on vapautettu kaikesta synnin velasta ja tuomiosta, lain kirouksesta, kuoleman ja perkeleen vallasta, niin hän on päässyt kaikesta vaarasta, hänellä ei ole enää mitään pelättävää, vaan pelkkää iloa vain.

Mutta tämä on yhtä vahingollinen kuin väärä kuvitelma. Vanhurskautettu sielu ei ole päässyt kaikesta vaarasta. Ja vaara on suurempi ja läheisempi, kun ei sitä pelätä. Vanhurskautettu ihminen on tosin vapaa synnin velasta ja tuomiosta ja kirouksesta, mutta hänellä on vielä toinen vihollinen, joka pian voisi tuhota koko voitetun aarteen, nim. paha liha, hänessä asuva turmelus, joka aina tahtoo olla liitossa perkeleen ja maailman kanssa.
Vaikka tätä sisällistä syntiä ei luetakaan sinulle syyksi eikä se tuomitse sinua niin kauan kuin pysyt Kristuksessa, voi se tehdä jotakin muuta pahaa, ellei sitä ajoissa vastusteta ja jokapäiväisessä parannuksessa ristiinnaulita ja kuoleteta. Se jopa tukahduttaa ja tappaa hengellisen elämäsi, kuten Jeesus suoraan sanoi niistä orjantappuroista, jotka kasvoivat hyvän siemenen kanssa ja tukahduttivat sen. Silloinhan on koko aarteesi taas mennyttä, ikään kuin sitä ei olisi ollutkaan.

Mutta mainitun saatanan eksytyksen lisäksi tulee vielä muutamia edistäviä kohtia ihmisenkin puolelta. Hän lukee Jumalan sanasta vakavia varoituksia, ettei uudelleen pidä antaa sitoa itseänsä orjuuden ikeen alaiseksi, vaan pysyä siinä vapaudessa, johon Kristus on vapauttanut meidät. Tästä hän nyt hyvän opetuksen ohella omaksuu sen väärän käsityksen, ettei hänen tarvitse välittää siitä sanasta, joka meiltä jotakin vaatii, vaan että hänen on yksinomaan pitäydyttävä suloiseen evankeliumiin - näin hämmentäen omantunnon lihan kanssa, vanhurskauttamisen Jumalan edessä tämän elämän vaelluksen kanssa, ja vetäen vapauden näihin toisistaan suuresti eroaviin asioihin.

Niin, valitettavasti hän antaa lihalle ja vaellukselleen suuremman vapauden kuin omalletunnolleen, sillä me omassatunnossamme tahdomme olla ikeen- ja orjuudenalaisia, mutta lihassa ja vaelluksessa vapaita ja laittomia. Kun nyt sanakin puhuu laista vapauttamisesta ja ihminen ei tarkoin erota, mikä on oleva vapaata, mikä sidottua, ja sen lisäksi monet synnilliset kiusaukset ahdistavat, tapahtuu helposti, että hän sallii vapauden olla yllykkeeksi lihalle ja »kääntää Jumalamme armon irstaisuudeksi».

Oi Herra Jumala, joka olet alkanut meissä hyvän työsi, kutsumalla ja vetämällä meitä poikasi Jeesuksen Kristuksen yhteyteen, päätä myös tämä armotyösi meissä jokapäiväiseksi parannukseksi ja pyhitykseksi. Oi Herra, me tunnemme ja tunnustamme, että liha meissä vielä tuomitsee Henkeä vastaan, että se uudestaan pyrkii liittoutumaan maailman ja sen ruhtinaan kanssa. Anna siis yhä uusi halu ja voima kuolettaa lihamme himoineen ja haluineen. Varjele meitä, etteivät vihollisen kylvämät ohdakkeet saisi tukahduttaa meissä kylvämääsi hyvää siementä. Anna, Herra Jumala, että me Pyhän Henkesi voimalla välttäisimme sinun armosi kääntämistä irstaisuuteen, vaan että me aina käyttäisimme sitä lihan ja hengen puhdistukseksi! Amen.

LOKAKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne ... ja pukeutua uuteen ihmiseen, joka Jumalan mukaan on luotu. Ef. 4: 22, 24.

Ei ole helppo sanoa, minkälainen tämä uusi Jumalan mukaan, Jumalan kuvaksi luotu ihminen on. Mutta kiitetty olkoon Jumala! Hän on antanut meille ihmisen, joka oli täydellinen Jumalan kuva, katsoaksemme ja seurataksemme häntä, ihmistä Jeesusta Kristusta, joka on »hänen kirkkautensa säteily ja hänen olemuksensa juurikuva».

Jos tahdomme nähdä Jumalan kuvan, nähdä, millaisia meidän on oltava ja millaisiksi tultava, niin on meidän vain katsottava Jeesusta, ei sellaisena kuin hän oli Jumalan Poikana, Jumalan Karitsana, vaan sellaisena kuin hän oli ihmisenä. Niin siis Jumala on antanut meille katseltavaksemme ja seurattavaksemme ei ainoastaan kaikkein täydellisintä ja kauneinta esikuvaa, vaan myös meille rakkainta, koskapa hän samalla on autuutemme toivo, Vapahtajamme ja Puolustajamme Isän tykönä.
Vanha ihmisemme, joka on riisuttava, ristiinnaulittava ja kuoletettava, on kaikki se turmelus, jonka Aatamin lankeemus aiheutti. Ensinnäkin lihallinen mieli, joka on vihollisuutta Jumalaa kohtaan, syvä itserakkaus, oma tahto ja itsepintaisuus, joka kaikessa tarkoittaa itseänsä ja huolehtii itsestänsä. Ylpeys, joka pyrkii jotakin olemaan, röyhkeys, joka tahtoo näkyä ja kuulua. Syvä epäusko kaikkine hedelminensä: Jumalan sanan halveksiminen, suruttomuus myötäkäymisessä, epätoivo vastoinkäymisessä, maallinen huoli, kovuus ja kylmyys Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, haluttomuus sanan ja rukouksen viljelemiseen, pahat ajatukset, likaiset himot ja halut jne.

Lisäksi vielä kaikenlaiset julkisynnit kuten turha puhe, kevytmielinen vaellus, teeskentely, valhe, vilppi kaupassa ja työssä, ylellisyys, irstaisuus, haureus, ahneus, sydämettömyys, viha, vaino ym. synnit ja paheet, jotka ovat lukemattomat. Sellainen on se ilkeä kuva, joka on riisuttava, ristiinnaulittava ja kuoletettava. Emme olisi niin suruttomia, vallattomia, röyhkeitä ja itseemme tyytyväisiä, jos vain oikein tätä ajattelisimme.
Tässä on asia silmiemme edessä. Nyt se vain on toteutettava elämässä. Jumalan tahto ja neuvo on, niin kuin sanan ja Hengen lempeä äänikin kehottaa uskovia, että he vapauduttuaan synneistänsä, niin ettei heidän enää tarvitse ajatella kaikkein vaikeinta huolta, synneistä vapautumista, iloiten ja kiitollisina ottaisivat sydämensä asiaksi helpomman huolen, nim. Jeesuksen askelissa kulkemisen, hänen kuvansa kaltaiseksi uudistumisen, hänen, joka on rakastanut, ostanut ja lunastanut meidät, ollaksemme hänen kaltaisiaan ja kaikkina elinpäivinämme vihataksemme, mitä hän vihaa ja rakastaaksemme, mitä hän rakastaa.

Koska olet synneistäsi vapautettu ja sinun ei tarvitse niistä huolehtia, koska olet Jumalan lapsi ja Kristuksen veli, ole siis hänen kaltaisensa ja vaella, niin kuin hän vaelsi! Esim. hän eli elämänyhteydessä Isänsä kanssa. Hän oli täynnä rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Hänen elämänsä ja ruokansa oli tehdä Isänsä tahto jne. Elä sinäkin katkeamattomassa elämänyhteydessä Isäsi kanssa, seurustele ahkerasti ja luottavasti hänen kanssaan, anna hänen tahtonsa tekemisen, lähimmäisesi palvelemisen ja lihasi kuolettamisen olla sinun ruokasi ja elämäsi.

Koska sinä olet Pyhän Hengen temppeli, niin että sama Henki asuu sinussa kuin Vapahtajassakin, älä karkota sitä sydämestäsi. Älä saata Jumalan Pyhää Henkeä murheelliseksi olemalla tottelematon sen muistutuksille, turhilla sanoilla tai muilla synneillä. Älä turmele tai saastuta Jumalan temppeliä lihan himoilla tai lihan teoilla, vaan kärsi ennemmin kaikkea ennen kuin teet mitään Jumalaasi vastaan. Kristus tunnusti totuuden, vaikka se maksoikin hänen henkensä. Tunnusta sinäkin Kristusta, vaikka menettäisitkin ihmisten kunnioituksen, nimesi ja maineesi, vieläpä elämäsi ja tavarasi.
Kristus oli tyytyväinen jokaiseen elämäntilaansa Isän suosion tähden. Ole sinäkin tyytyväinen asemaasi ja anna vaikeutesi haihtua Jumalan suosioon. Kristus ei koskaan kevytmielisesti laskenut leikkiä, vaan oli iloinen jumalanpelossaan. Sinulle, Jumalan lapselle ja Kristuksen veljelle, sopii parhaiten sama käytös.

»Mutta kuka siihen pystyy?» sanonet. Jospa vain voisin näin tehdä! Mutta ei koskaan ollut tarkoituskaan, että sinä itse tämän tekisit tai että heti olisit täydellinen, vaan että alkaisit kilvoitella sen saavuttamiseksi ja kilvoitellessasi tarkoin oppisit, ettet sitä voikaan, vaan sinun täytyy huoata ja avuksi huutaa Herraa, joka itse sinussa pyhityksen vaikuttaa.

Pyhitys ei ole ihmisen työtä, vaan Herran. Mutta tämä tapahtuu Jumalan sanan varoittavalla, kehottavalla ja lohduttavalla voimalla. »Ei niin että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikään kuin se tulisi meistä itsestämme.» »Jumala on se, joka vaikuttaa teissä sekä tahtomisen että tekemisen» - huomaa - »oman mielisuosionsa mukaan».

Mitä eivät sana ja sisäiset nuhteet ja kehotukset saa aikaan, sen Herra tekee vitsallaan, »murheen ahjolla» - missä sitä tarvitaan, sillä »kurituksen vitsa opettaa ottamaan sanoista vaarin». Ja uskovat sanovat sydämestään: »Käytä, Herra, mitä keinoa hyvänsä, kunhan vain sydämeni voitat!» Sillä yksi on tarpeellinen. Ja ilman pyhitystä ei kukaan ole näkevä Herraa. Pidä kuitenkin ensiksi ja viimeksi selvänä: »Yhdellä uhrilla, hän on ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään.»

Rakas taivaallinen Isä! Ole kiitetty siitä, että Poikasi uhrilla olet ainiaaksi täydellisiksi tehnyt ne, jotka pyhitetään. Opeta minua sydämestä uskomaan, että Jeesus Kristus on minunkin syntieni tähden uhrattu ja minunkin vanhurskauttamisekseni herätetty kuolleista. Ja tätä uskoessani anna, rakas Isä, minulle alinomaa halua ja voimaa kuolettamaan minussa vielä oleva vanha ihminen, epäusko ja lihallinen mieli kaikkine hedelminensä. Anna myös halua ja voimaa alinomaa pukemaan päälleni uusi ihminen, sinun kuvasi. Herra Jumala. opeta minua noudattamaan Herrani, Jeesuksen pyhää esikuvaa sinun tahtosi tekemisessä. Vaikuta sekä tahtominen että tekeminen sinun hyvän mielisuosiosi mukaan. Amen.

LOKAKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. Jes. 1:18.

Niin pian kuin syntinen tuntee olevansa alaston ja kaiketi oman kerskauksensa pois riisutuksi, ei Jumala enempää vaadi - hän tahtoo nyt vain antaa kaikki anteeksi ja lohduttaa häntä. Sillä koko Jumalan sanahan ilmaisee, että synti on sovitettu ja Jumala on armollinen ja suunnattomassa rakkaudessaan valmis antamaan syntiselle anteeksi ja lohduttamaan häntä.

Mutta syntinen ei välitäkään armosta, vaan aikoo jäykällä aadamillisella mielellä itse kestää Herran edessä. Tämä mieli on Jumalan armon ainoana esteenä. Mutta kun se sulku on poissa, voi Jumalan armo vapaasti virrata, ja silloin kaikki tulee hyväksi. Jos Aadamin lapsi voisi nöyrtyä, niin että se haluaa armoa tahtoen ei ainoastaan kääntyä ja sopia Jumalan kanssa, vaan myös hylätä kaiken oman tekemisensä ja pitää armo armona - silloin se heti saa anteeksiantamuksen, vieläpä suuren anteeksiannon. Silloin syntinen tulee suuren, armahtavan Jumalan laupeuden yhteyteen, jolla ei ole äärtä eikä määrää.

Sinulla on omantunnon syytöksiä, käyt vaivattuna ja tuomittuna voimatta tehdä mitään asian auttamiseksi. Mutta kuule! Sinä pääset vapaaksi! Sinun ei tarvitse tehdä mitään sen hyväksi, sinä pääset epäilyksistä ja pelastut hukkumasta. Kiitä Herraa, »joka kaikki sinun syntisi antaa anteeksi!» Et ole ansainnut mitään lohdutusta, vaan päinvastoin, että aina kulkisit murheellisena ja tuomittuna.

Mutta sinä pääset vapaaksi. Saat olla iloinen. Saat heittää kuormasi luotasi ja olla aivan vapaa ja iloinen, niin kuin et koskaan olisi tehnytkään syntiä. Kiitä Herraa, minun sieluni, joka kaikki sinun syntisi antaa anteeksi! Jumala antaa synnit anteeksi kaikki synnit ja kaikissa tapauksissa ja aikoina ja antaa anteeksi aivan ansaitsemattomasti ja kokonaan. Opi vain tuntemaan tuota jumalallista anteeksiantoa, rukoile Jumalalta uskoa, niin kaikki tulee hyväksi.

Monet luulevat sangen hyvin ymmärtävänsä Jumalan anteeksiantoa, mutta eivät kuitenkaan siitä mitään käsitä. Ensinnäkin on huomattava, että anteeksianto ja armo on kaiken ansion vastakohta, niin kuin Paavali sanoo: »Jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Mutta jos se on tapahtunut tekojen nojalla, niin ei se ole tapahtunut armosta, koska teko silloin ei enää olisi tekoa!»

Anteeksianto on myös kokonaan toista kuin synnin sietäminen. Jumala ei siedä syntiä, vaan antaa sen anteeksi, jonka takia myös se, joka on aivan sietämätöntä, annetaan anteeksi, sillä anteeksianto on puhdasta armoa. Toisin sanoen, että ihminen, jota kaiken oikeuden mukaan ei pitäisi säästää, vaan tuomita ja rangaista, kuitenkin nyt sulasta laupeudesta armoitetaan ja vapautetaan kaikesta.

Anteeksianto merkitsee, ettei Jumala tee meille syntiemme mukaan eikä kosta meille pahojen tekojemme mukaan. Katso, sellainen on Jumala! Ei hän ollenkaan tee meille, syntiemme mukaan! Jos Jumala hetkenkin ajan tuomitsisi meitä syntiemme mukaisesti, niin ei yksikään liha pelastuisi! Mutta koko Kristuksen valtakunta maan päällä on pelkkää anteeksiantoa kaikille, jotka uskossa pitäytyvät Kristukseen, niin, alituista anteeksiantoa, ansaitsematonta ja täydellistä.

Vai eikö ole kyllin varmaa ja vakuutettua, että Jumala antaa kaikki sinun syntisi anteeksi? Eivätkö taivas, maa ja helvetti, ihmiset ja henkiolennot ole hyvin ja selvästi saaneet tietää, että Jumala antaa kaikki synnit anteeksi.
Ketään ei tuomita synnin suuruuden tähden, vaan ainoastaan armon hylkäämisen tähden. Jumala on itse omassa persoonassaan sekä profeettain ja enkelien, oman Poikansa ja hänen apostoleittensa ja suuren evankelistain joukon kautta tuhansin vahvoin vakuutuksin todistanut tahtovansa antaa synnit anteeksi. Kaikki helvetin portit eivät pysty kumoamaan tämän loistavan joukon todistusta tai ryöstämään meiltä syntien anteeksisaamisen varmuutta.

Koko Raamattu alusta loppuun asti ei oikeastaan sisälläkään muuta kuin Jumalan suuria toimia syntien anteeksiantamiseksi. Itse lakikin annettiin oikeastaan sen takia, että me oppisimme arvossa pitämään ja vastaanottamaan anteeksiantoa. Ja kaikki Jumalan Pojan maan päällä suorittama työ tarkoitti vain meidän syntiemme anteeksiantoa. Hän tuli ihmislapseksi, tuli veljeksemme ja välittäjäksemme vain sen takia sanoi, että hän vapahtaisi kansansa heidän synneistänsä. Hän vuodatti pyhän verensä yksinomaan sen takia, että hän sovittaisi maailman synnit, kuten hän itse sanoi: »Minun vereni vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.»

Hän sääti kasteen ottaaksensa meidät ikuiseen armoliittoon. Hän asetti ehtoollisen vakuuttaakseen meille vaelluksemme aikana yhä uudelleen syntiemme anteeksisaamista. Hän opetti meitä Isämeidän rukouksessa joka päivä rukoilemaan nimenomaan: »Anna meille anteeksi meidän syntimme!» Miksi olisi hän kaiken tämän tehnyt, ellei hänen vakava aikomuksensa ja tahtonsa ollut antaa synnit anteeksi? Jumala ei tosiaankaan ole taivaasta lähettänyt meille Poikaansa tuomitsemaan maailmaa, tai vain jotakin hetkellistä, ajallista hyvää varten!

Kaikki Herran työt vakuuttavat meille, että hänellä on todellinen ja vakava tahto antaa meille syntimme anteeksi, ottaa meidät jälleen lapsiksensa ja rakkaimmiksi ystäviksensä, jota varten hän on meidät luonutkin ja sulasta armosta antanut meille iankaikkisen elämän.

LOKAKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Hän, joka lunastaa henkesi haudasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella. Ps. 103:4.

Kun Jumala antaa ihmiselle anteeksi kaikki hänen syntinsä ja parantaa kaikki hänen sairautensa, niin se ihminen on säästynyt ei ainoastaan vihasta ja tuomiosta, vaan hän on samalla Jumalan käsittämättömän rakkauden esineenä - sen suuren Jumalallisen rakkauden - joka on kaikkea tietoa ylempänä. Hän pitää ihmistä sydämestään rakkaana sellaisella rakkaudella, kuin on hellän äidin rakkaus heikkoa lastaan kohtaan tai rakastavan yljän morsiantaan kohtaan. Tämä on ihmeellisin ja ihanin asia, jonka Jumala, pyhässä Raamatussa on ilmaissut.

Raamatussa on monta ihmeellistä sanaa tästä. Kristus itse selvästi sanoo, että »on oleva ilo taivaassa yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen.» Näin sai tuhlaajapojankin isä iloita saadessaan jälleen nähdä poikansa. Jes. 62:ssa luemme: »Niin kuin ylkä iloitsee morsiamesta, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta.» Ja taas: »Sinun nimesi on oleva: Minun mielihyväni hänessä, sillä Herralla on mielisuosio sinuun.» Herra itse sanoo nimenomaan uskovaisistaan: »Minä iloitsen heistä, tehdäkseni heille hyvää.» Tai ensin: »Ja minä teen heidän kanssansa iankaikkisen liiton, etten käänny pois heistä, heille hyvää tekemästä. Ja minä annan pelkoni heidän sydämiinsä, etteivät he luovu minusta. Ja minä iloitsen heistä, tehdäkseni heille hyvää. » Ja taas Herra sanoo: »Mitä sinulle tehnen, Efraim, mitä tehnen sinulle, Juuda? Rakkautta minä halajan enkä uhria.»

Kristus osoittaa selvästi Matt. 9:ssä, että Jumalan sydän sellaisella rakkaudella kohtelee kaikkia, jotka tulevat hänen luoksensa, arvottomimpiakin syntisiä. Sillä kun, fariseukset nurisivat hänen suuren ystävällisyytensä takia, jota hän osoitti publikaaneja ja syntisiä kohtaan, vastasi hän: »Menkää ja oppikaa, mitä tämä on: Laupeutta minä tahdon enkä uhria.»

Se, joka uskoo häneen, olipa hän saastaisin publikaani tai syntinen, on heti sydämellisesti rakastettu. Ja sitä ihmistä kannetaan hellästi kaikkina elämänsä päivinä ja hän tulee kaikesta pahasta varjelluksi Jumalan laupeuden helmassa. Hänen sielunsa on ainaisiksi ajoiksi vapautettu iankaikkisesta kadotuksesta, meidän veriheimolaisemme lunastamana. Ja sama sukulainen, »Goel», Vapahtajamme pitää armollisesti huolta hänen ajallisestakin elämästään. Niin, Jumalan hyvät työt ja laupeus ympäröivät hänet joka puolelta, niin kuin kultainen kruunu ympäröi, peittää ja kaunistaa pään. Tätä tarkoittavat sanat: »Joka lunastaa henkesi haudasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella.»

Heprealainen sana »lunastaa» merkitsee veriheimolaisen lunastamista ja huolenpitoa läheisistä sukulaisistaan.
Samaan Jumalan hellään huolenpitoon kuuluu myös se, mitä psalmissamme vielä mainitaan: »Joka sinun suusi täyttää hyvyydellä, että nuorennut uudelleen niin kuin kotka!» Kotkakin ikään kuin uudistuu, kun sen entiset höyhenet putoavat ja se saa uusia niiden sijaan. Siten mekin uudistumme, kun Herra lohdutuksellansa virvoittaa sielumme. Ja ellei Herra anna uskon lahjaa, on meidän mahdotonta ottaa itsellemme tosi lohdutusta ja rauhaa. Hän on uskon alkaja ja täydelliseksi tekijä.

Vielä: Jos joku ahdistaa ja tuomitsee meitä, tuomitsee Herra kuitenkin oikein, varjelee ja auttaa meitä, kuten tässä sanotaankin: »Herra tekee vanhurskautta ja oikeutta kaikille sorretuille.» Siitä johtuu esim., että vaikka meidän huomattavimmat vihollisemme katkerasti pilkkaavat meitä, mestarillisesti vääntelevät sanojamme ja röyhkeästi tuomitsevat meidät eksyviksi ja vääriksi kristityiksi, me vaikenemme, vaikka me usein voisimme perusteellisesti kumota heidän häväistyksensä. Me olemme ääneti ja olemme kuin »kuuro, joka ei mitään kuule, ja niin kuin mykkä, joka ei avaa suutansa.» Kuitenkin Jumala hoitaa niin hyvin asiamme, että ne selviävät yhä enemmän ja vastustajistamme käy yhä enemmän ilmi, mitä he oikeastaan ovat.

Tämä kaikki johtuu Herran uskollisuudesta, kunhan me vain voisimme uskoa, olla hiljaa ja odottaa häntä. »Herra tekee vanhurskautta ja oikeutta kaikille sorretuille.» Kuinka hellästi, uskollisesti ja ystävällisesti Herra käyttäytyi Moosesta ja Israelin lapsia kohtaan? »Hän ilmoitti tiensä Moosekselle ja Israelin lapsille tekonsa.» Tästä on meillä nyt se suuri onni, ettei meidän tarvitse olla epätietoisia siitä, mikä on Jumalan tahto ja mieli.
Sen, joka vain ajattelee, että Jumala on ilmoittanut ja sanonut, mikä hänen tahtonsa ja neuvonsa on meidän autuudestamme ja sen lisäksi suurilla teoilla osoittanut, kuka hän on, osoittanut olevansa kaikkivaltias, itse Luoja, ei tarvitse tyhjänpäiväisiä ajatella ja arvata Jumalan tahdosta ja suunnitelmista meihin nähden. Hänen tulee ainoastaan tutkia Jumalan sanaa, siitä nähden hänen tiensä ja hänen sydämensä. Ja siitä yhtä varmasti vakuuttautua Jumalan ajatuksista meihin nähden kuin tuomio jo olisi annettu. Oi suurta armoa!

LOKAKUUN 20 PÄIVÄNÄ

Olitte kuolleet rikoksiinne. Ef. 2: 5.

Tarkkaa tässä sanaa, jota apostoli käyttää ihmisen luonnollisesta tilasta - lyhyttä, mutta sangen sisältörikasta sanaa: kuolleet - kuolleet rikoksiinne. Se on syvä, kohtalokas sana koko syntiinlankeemuksen seurauksesta: »Jona päivänä sinä siitä syöt, on sinun kuolemalla kuoltava.» Jumalaelämä on poissa, ihminen on hengellisesti kuollut. Herra Kristus onkin itse sanonut: »Anna kuolleiden haudata kuolleensa.»

Monen mielestä se on kovaa puhetta, jolla ei ole niin vakavaa merkitystä kuin kuolema sanalla tavallisesti annetaan ymmärtää. Mutta paitsi sitä, ettei kenenkään pitäisi epäillä Herran Kristuksen käyttäneen liioiteltua puheenpartta - ja me näemme, että hän äsken mainitussa sanassa rinnastaa ruumiillisesti ja hengellisesti kuolleet kuin olisivat ne kahdenlaisia ruumiita, on meidän vain katsottava itse asiaan ja hämmästyen huomattava, mitä merkitsee sana kuolleet.

Ruumiillisesti kuollut tunnetaan siitä, että hän ei havaitse mitään, ei näe mitään, ei kuule, eikä tunne mitään, ei hän liioin hengähdäkään vaikka hänellä on kaikki elimet, silmät, korvat, suu, keuhkot niin kuin elävilläkin ihmisillä. Eikö hengellisesti kuolleen laita ole aivan sama? Hänen elimensä saattavat kaikki olla terveet ja virkeät, hänellä voi olla terävä järki, tunteellinen sydän, paljon tietoja, jaloja periaatteita, kauniita sanoja ja tekoja. Mutta elämää Kristuksessa hänellä ei ole. Puuttuu yhteys Jumalan kanssa, Jumalaan suuntautuva mieli, hänen tahtonsa ja sanansa noudattaminen, hänen armonsa ikävöiminen. Hän näkee, kuulee, ajattelee ja tuntee elävästi kaiken, mikä on maallista ja aistillista, mutta ei huomaa mitään siitä, mitä Jumalan Hengen on.

Ottakaamme muutamia esimerkkejä: Hän lukee, kuulee, ymmärtää ja uskoo jollakin tavalla Jumalan sanaa, mutta hän voi lukea ja kuulla Jumalan ankarimmatkin tuomiot ylitsensä ja kuitenkin pysyä aivan rauhallisena. Hän lukee ja kuulee Jumalan valtakunnasta, Jumalan armosta ja ystävyydestä, autuaasta yhteydestä Jumalan kanssa, mutta kaikki tämä ei herätä hänessä pienintäkään kaipausta niitten saavuttamiseksi – niin kuin ei ruumis edes hengitäkään. Hänen sydämensä on täynnä epäjumalia, maallisia ja turhia asioita: mitä me syömme ja juomme ja millä me itsemme verhoamme? Mitä saamme nähdä, kuulla ja nauttia? Mutta Jumala - Jumala - mitä? Mitä Jumala vaatii? Siitä hän ei ensinkään välitä.

Ja huomaa: hän uskoo määrätyllä tavalla Jumalan sanan totuuteen, niin ettei hän ehkä koskaan ole sitä epäillyt, hänellä on siitä jonkinlainen sisällinen todistus. Nyt hän näkee ja kuulee samasta Jumalan sanasta ankarimman kadotustuomion jokaiselle, joka ei ole Jumalasta syntynyt, uudestisyntynyt ja vaikka hän ei tiedä itse uudestisyntyneensä, hän ei siitä huolimatta vähintäkään pelkää! Ja hän pitää sen kuitenkin Jumalan sanana. Hän näkee, lukee ja kuulee tässä Jumalan sanassa kahdesta tiestä: leveästä, joka vie kadotukseen ja jota monet vaeltavat, ja kaidasta, joka vie elämään, ja jonka vain harvat löytävät. Mutta hän ei päivääkään huolehdi siitä, kumpaa hän itse vaeltaa. Ja kuitenkin pitää hän Raamattua Jumalan sanana! Mutta miksi hän ei sitten pelkää? Niin, sano se! Katso, se on kuolemaa. Katso tässä, mitä merkitsee: kuolleet - kuolleet rikoksiin ja synteihin.

Mutta kun ihminen on hengellisesti kuollut, mikä silloin johtaa hänen tiensä halki elämän? Apostoli sanoo 2:ssa jakeessa: »Joissa te ennen vaelsitte tämän maailman menon mukaan, ilmavallan hallitsijan, sen hengen hallitsijan mukaan, joka nyt tekee työtään uppiniskaisuuden lapsissa». Ensin: »Tämän maailman menon mukaan.» Ihminen kulkee silloin myötävirtaa, hän tekee, niin kuin muutkin tekevät, noudattaa maailmaa ja vallitsevia tapoja. Jos ne ovat karkeita, tulee hänkin karkeaksi, mutta jos tavat ovat hienoja, elää hänkin siivommin. Hän saattaa siis esiintyä erilaisena, mutta kuuluu kaikissa olotiloissaan kuitenkin maailmaan, niiden monien joukkoon, jotka kulkevat leveää tietä.
Mutta onko maailma itsensä oma? Hallitseeko se itseänsä? Ei, sanoo apostoli, maailmanmenon määrää hallitsija- ilmavallan hallitsija. Kristuskin nimittää häntä maailman ruhtinaaksi, eikä hän siinäkään lauseessa tule valehtelijaksi. Älkäämme koskaan unohtako, että on kaksi henkistä valtakuntaa ja kaksi hallitsijaa, jotka taistelevat ihmissieluista: Kristus ja Belial, Mikael ja lohikäärme, käärme ja vaimon siemen, väkevä ja väkevämpi. »Mikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan. ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat.» Se on taistelua, joka jatkuu niin kauan kuin maailma on olemassa.

Pimeyden valtakunnan hallitusmuoto on valhe ja murha, petos, synti ja kuolema, kuten Kristus sanookin, että tämän maailman ruhtinas on valheen isä ja murhaaja alusta alkaen. Ja sen valtakunnan alamaisia ovat, paitsi langenneet enkelit, kaikki epäuskoiset ihmiset maan päällä ja helvetissä. Kristuksen valtakunnan hallitusmuoto on armo ja totuus - vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä, kuten Raamattu vakuuttaakin: »Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perustus, armo ja totuus käyvät kasvojesi edellä.» Ja tämän valtakunnan alamaisia ovat hyvät enkelit sekä kaikki uskovaiset ihmiset maan päällä ja taivaassa.

Oi elävä Jumala ja Vapahtaja, joka annat hengen ja elämän kaikille, joissa henki on, armahda meitäkin tänään. Me olemme luonnostamme hengellisesti kuolleita, kuolleet rikoksiimme ja synteihimme, emmekä ymmärrä niitä, mitkä Jumalan Hengen ovat. Lähetä siis eläväksi tekevä Pyhä Henkesi herättämään meitä synnin unesta, meitä kuolleita eläviksi tekemään. Herätä meissä synnintunto ja auta meitä syntimme tunnustamaan. Anna myös eläväksi tekevä usko sinuun, ainoaan, totiseen Jumalaan, ja häneen, jonka lähetit, Jeesukseen Kristukseen. Vapahda meidät hengellisten vihollistemme vallasta ja saata meidät palvelemaan sinua, Herra Jumala, hengessä ja totuudessa! Amen.

LOKAKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Orjattaren poika ei saa periä vapaan vaimon pojan kanssa. Gal. 4:30.

Tuhannet muuten melko valistuneet ihmiset eivät tiedä, että kristinuskossa on kaksi hengellistä valtakuntaa. Ensiksikin lainvaltakunta, jossa kaikki saadaan oman ansion mukaisesti, apostolin sanojen mukaan: »Töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan velvollisuudesta.» Sen Kristus tahtoi osoittaa meille kun hän sanoo, että ne, jotka olivat tehneet työtä koko päivän ja kantaneet sen kuorman ja helteen viinitarhassa, eivät saaneet mitään armoa, vaan vain ansion mukaan, vain »päiväpalkan», koskapa »pitäytyivät töihin». Sellaisia ihmisiä sanotaan Raamatussa palvelijoiksi, orjiksi, ja orjattaren pojiksi, jotka saavat vain sen, minkä ovat ansainneet.
Toiseksi on olemassa armonvaltakunta, jossa ei koskaan menetellä ansion mukaan, vaan niillä, jotka siihen kuuluvat, on ainainen armo, hyvinä ja pahoina hetkinä sama armotila, siitä syystä näet, että heillä on takausmies, jonka toimesta heitä ei tuomita lain mukaan, eikä mitään syntiä heille lueta. Room. 4:nnessä luvussa luemme: »Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.»

Samoin Daavid ylistää autuaaksi sen ihmisen, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja - ja sen, »jolle Herra ei lue syntiä». Näitä nimitetään Raamatussa lapsiksi, pojiksi ja vapaan vaimon pojiksi, jotka »pysyvät talossa» ja saavat perinnön. Tällä kuvauksella, joka käsittelee talon palvelijoita ja lapsia, erittäinkin Aabrahamin tärkeän ja esikuvallisen huoneen, on Paavali viitannut hyvin opettavaan kohtaan, jota moni kuitenkaan ei ole huomannut, kuinka näet Jumala omissa perheissämme on antanut meille selvän kuvan armotöistänsä.

Eikö ole totta, että kodin rakkaat lapset ruumiillisessa suhteessa elävät sellaisessa armotilassa, etteivät he koskaan joudu velkaan, vaikka he kuluttaisivat päivässä kuinka paljon tahansa ja vaikka he tekisivät työtä kuinka vähän tahansa. He saavat kaikki, mitä he tarvitsevat, vapaasti ja ilmaiseksi. He saavat ruokansa ja juomansa, vaatteensa, hoitonsa, vuoteensa, kasvatuksensa. Ja vaikkeivät he ansaitse mitään, vaan ainoastaan kuluttavat, eivät he koskaan joudu velkaan, vaan lopulta, nautittuaan monta vuotta kaikkea hyvää, saavat he vielä perinnönkin.

Mutta talon palvelijoiden kanssa, jotka raskaalla ja uskollisella työllään hankkivat koko talon elatuksen, pidetään tiliä, niin että jos he vuoden kuluessa ottavat enemmän kuin sovitun paikan, ovat he lopulta velkaa. Eikä tule kysymykseenkään, että he perisivät talosta. Mutta lapset, sanottakoon se vielä kerran, eivät koskaan tule velkaan kaikesta, minkä ne mitään ansaitsematta kuluttavat.

Eikö se ole kummallista hallintoa? Ja mistä johtuu, etteivät lapset joudu velkaan? Se johtuu vain siitä, ettei heidän kanssaan koskaan pidetä tiliä. »Nehän ovat lapsia», sanotaan, »kuka pitää laskua siitä, mitä lapset saavat, niin kauan kuin ne syövät isän leipää tai ovat lapsina kotona?» Katso, siinä on Jumalan valtakunnan salaisuus! Lasten kanssa ei koskaan pidetä tiliä.
Meidän velkamme tai velattomuutemme riippuu siis vain siitä, olemmeko palvelijoita vai lapsia, orjattaren, poikia vai vapaan. Katso omassa perheessäsi armovaltakunnan oikeata kuvaa, kuvaa, jota Raamattu sangen usein käyttää. Aivan kuin on sinun lastesi laita on niitten asema, jotka ovat Kristuksessa ja elävät Jumalan lapsina. Ei heidän kanssaan pidetä tiliä. He ovat kansaa, jolle Jumala ei lue syntiä, he elävät armosta esikoisveljensä ansion tähden. Siksi he ovatkin pysyväisessä lapseuden armossa.

Oi, onko totta, onko mahdollista, että sellainen armonvaltakunta on olemassa maan päällä? Kyllä, totta se on! Raamattu pitää paikkansa, vaikka meidän horjuvat ja lain alla orjailevat sydämemme eivät voi säilyttää tätä autuasta lohdutusta. Mutta niin totta kuin Raamattu ei valehtele, on asianlaita sama kaikkiin uskoviin nähden, nim. että Jumala ei lue heille heidän rikkomuksiaan kadotukseksi, he ovat Jumalan rakkaita lapsia, samassa armossa pahana kuin hyvänäkin aikana, jolloin he iloitsevat saamastaan hyvän tekemisen voimasta tai surevat syntejään ja mielettömyyksiään, niin että he »parkuvat sydämensä tuskassa». Samassa armossa he ovat silloinkin, kun he, saavat maistaa ja nähdä, kuinka suloinen Herra on, ja silloin, kun heitä pitkällisen kuivuuden aikana ruokitaan koiruoholla ja sapella.

Sillä ellei näin olisi, vaan me olisimme Jumalalle otolliset vain niinä hetkinä, jolloin saamme armon olla tavallista hurskaammat ja pyhemmät, silloinhan vanhurskaus johtuisi töistämme ja Kristus olisi turhaan kuollut. Silloinhan olisimme töiden valtakunnassa, joka vallitsee armoa, emmekä armonvaltakunnassa, joka vallitsee töitä.
Emme kiellä, ettei tämä olisi järjellemme mitä suurin hulluus, koskapa kaikki, mikä meissä on, tunne, järki ja omatunto ovat niin lakimielen täyttämät, että me alinomaa vajoamme sen käsityksiin. Mutta onko meidän tosiaan uskottava se, minkä me luonnostamme tunnemme ja ajattelemme? Sehän olisi uskosta luopumista. Ei, armonvaltakunta, jossa syntiä ei lueta, on koko Kristuksen ansion ja raamatun todistusten summa. Kiitos olkoon Jumalalle, hänen sanomattomasta lahjastaan!

Ole kiitetty laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä, että meillä Herramme Kristuksen armovaltakunnassa täällä on ainainen armo ja anteeksianto saatavana, että armolapsillesi ei lueta syntiä, vaan Kristuksen vanhurskaus luetaan heille vanhurskaudeksi. Opeta meitä tätä suurta etuamme oikein ja ahkerasti käyttämään, että myös elämässämme vanhurskauden hedelmiä kantaisi sinun kunniaksesi ja meidän parannukseksemme. Amen.

LOKAKUUN 22 PÄIVÄNÄ

Sinä tyhmä, se, minkä kylvät, ei virkoa eloon, ellei ensin kuole. - Mutta Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo. 1 Kor. 15:36,38.

Apostoli tahtoo tässä sanoa: sinä tyhmä, joka hetkenkään saatat epäillä ja pitää mahdottomana sitä, minkä kuitenkin joka päivä näet silmiesi edessä paljon vähempiarvoisissa asioissa, nim. että Jumala kuolleet kuivat siemenet eläviksi, niin että ne niitten maassa mädätessä hedelmää kantaviksi niin että ne nousevat uusin, elävin ja ihanin muodoin. Et voi käsittää, että Jumala saattaa antaa meidän haudatuille ja mädänneille ruumiillemme ylösnousemuksen, vaikka näet noille vähäpätöisille vehnän- tai muille siemenille annettavan ylösnousun kunnian.

Joka kevät sinä näet ylösnousemuksen silmien edessä - sinä näet, kuinka siemen, joka syksyllä aivan kuivana kylvettiin maahan, maaten siinä kuin poisheitettynä, turmeltuneena ja talvella paleltuneena, suuren, paksun lumi- ja jäävaipan peittämänä, vielä kovien, kylmien talvituiskujen riehuvan tällä laajalla hautakentällä, jonka vuoksi siemen talven pitkinä kuukausina ja pimeinä on sinusta kuin hävinnyt olemattomiin ja tuhoutunut. Mutta mitä tapahtuu? Vihdoinkin koittaa kaivattu kevät, aurinko säteilee kaikessa loistossaan - ja sen lämmöllä poistaa Luoja nyt kääreliinan ja herättää kuolleet siemenet uuteen elämään. Nyt nousee maasta tuhansia uusia, eläviä, raikkaita, vihreitä korsia, jotka sitten monin verroin palkitsevat peltomiehen kylvämän siemenen.

Tämän on Jumala asettanut kaikkien nähtäväksi, eikä kukaan sitä enää ihmettele, koskapa jokainen näemme sen vuosittain. Totisesti, jollemme lapsuudesta asti olisi tottuneet näkemään, kuinka tämä kuollut, kuiva, maahan heitetty siemen jälleen kesällä nousee, niin sekin olisi meistä ihmeellistä ja uskomatonta. Nyt taas vanhasta tottumuksesta johtuu, että tuskin pidämme sitä minään ihmeenä. Sanommehan vain: »Siemen itää ja orastaa.» Emmekä ajattele, että tämä kasvu oikeastaan on oikeata luomistyötä. Eihän koko maailma kaikella taidollaan voi aikaansaada ainoatakaan ruohonkortta. Mutta laihon kasvaminen maasta on sellainen luomus, jonka siemen on maassa mädänneessä kylvössä - se on siis ylösnousemista kuolleista. Koko maailma ei voi tehdä mitään sellaista, se on kaikkivaltiaan Luojan omaa työtä.

Kun nyt sama Jumala ilmaisee meille tekevänsä samalla tavalla meidän ruumiillemme, antavansa haudata nekin maahan ja mädäntyä, mutta taas kerran antavansa niiden nousta kuolleista, niin silloin, kun suuri iäisyyden kesä on tullut, ja vanhurskauden aurinko koittaa parantuminen siipensä alla - tämä kaikkivaltias Jumala sanoo meille, että hän silloin antaa kuolleitten ruumiittemme nousta, pidämme sitä luonnottomana ja mahdottomana. Emmekö ansaitse sinä tyhmä nimitystä?

Ajattele vielä kerran: kun voimme nähdä vähäpätöiset rukiin, vehnän ynnä muunlaiset siemenet itävän ja nousevan oraalle, ja kuitenkin epäilemme näiden suurien, kalliiden, ihmeellisesti luotujen ja kalliisti lunastettujen siemenjyvien, meidän ruumiittemme, ylösnousua. Emmekö silloin ole tyhmiä? Vaikka itse Jumalan Poika otti ihmisruumiin asunnokseen, niin epäilemme, lieneekö siltä sama ylösnousemuksen kunnia, kuin nisun ja rukiin jyväsellä on! Ja minkä takia? Vain sen takia, ettei kukaan käsitä, miten on mahdollista, että Kaikkivaltias voi tehdä, mitä on luvannut. Emmekö ansaitse tyhmän nimeä?
Mutta varsinainen ja suuri tyhmyytemme on siinä, ettemme pysähdy ajattelemaan, että tässä on kysymys uudesta, suuresta kaikkivaltiaan Jumalan luomistyöstä, kuten apostoli mainitseekin: »Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo.» Jumala, et sinä, ihminen, ei siemen itse, vaan Jumala, Luoja, joka kerran loi tyhjästä koko maailman ja maailmankaikkeuden - sinä tyhmä, hänestä tässä puhutaan. »Jumala antaa sille varren sellaisen kuin tahtoo.»

Hänen vapaasta tahdostaan kaikki riippuu. Mitä kaikkivaltiaalle Luojalle on helpompaa kuin tehdä mitä hän tahtoo? Mutta huomaa, kuinka me aivan huomaamattamme tulemme tyhmiksi, kun me halveksimme Jumalaa, hänen valtaansa ja sanaansa. Me emme ennätä huomata sitä ennen kuin me hengellisesti olemme niin sokaistuneet, että olemme kadottaneet alkeellisimmatkin käsitykset Jumalasta, jotka jo pakanoillakin on yksistään luomakunnan tarkastelusta, niin että epäilemme, onkohan se tai tuo mahdollista, vaikka puhumme kaikkivaltiaasta Jumalasta. Varokaamme siis sokaistumisen rangaistusta!

Jumala on suuri ja pyhä. Sen, joka ei tahdo nöyrästi taipua hänen totuutensa ja voimansa alaiseksi, hän sokaisee. »Eikö Jumala ole tehnyt tämän maailman viisautta hullutukseksi?» Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmistyneet, tulleet todella oikein tyhmiksi, kun he saattavat kieltää sen, minkä me muuten näemme omin silmin, nim. että Jumala helposti voi tehdä kaikki, mitä hän tahtoo.

LOKAKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Pankaa siis pois kaikki pahuus ja kaikki vilppi ja ulkokultaisuus ja kateus ja kaikki panettelu. 1 Piet. 2:1.

Syvän turmeluksemme kauhea merkki on, että useinkin oikeaa syytä tietämättämme mieluummin kuulemme ja puhumme lähimmäisemme pahoista kuin hyvistä ominaisuuksista. Ja vaikka me itse olemme niin arat omasta nimestämme, ettemme voi kärsiä kenenkään puhuvan vähintäkään pahaa meistä, vaan soisimme koko maailman puhuvan meistä hyvää, emme kuitenkaan tahdo kuulla muista hyvää sanottavan.

Tästä ihmisessä olevasta vanhan käärmeen siemenestä on sellainen synnillinen tapa johtunut ja tullut yleiseksi, että tuskin kaksi tai kolme voi kokoontua, kohta puhumatta jostakin ihmisestä rakkaudettomasti ja pahasti. Eikö ole ns. ystäviä ja tuttavia, vieläpä sukulaisiakin, jotka varta vasten käyvät toistensa luona vain saadakseen pahojen ajatusten ja puheiden aiheita toisistansa? Jos tällöin on jotakin tosi pahaa sanottavana, tulee se tarkoin pengotuksi, tutkituksi, selitetyksi ja kuvatuksi, joka on lähimmäisensä pettämistä ja panettelemista. Tämä on jo ilmeinen rikos pyhää rakkaudenlakia vastaan: »Mitä ette tahtoisi ihmisten teille tekevän, älkää tekään heille tehkö.»
Mutta tavallisesti ei tyydytä vain panettelemaan, selittelemään ja levittelemään todellista pahaa, vaan vieläpä lisätäänkin ja sen sisällisiä syitä ja tarkoituksia punnitaan, että paha vain muuttuisi yhä pahemmaksi. Ja kun jokaisella asiaa edelleen kertoessaan on sama pahan sydämen taipumus lisätä ja suurentaa lähimmäisensä vikoja, tapahtuu helposti se, että mitä kauemmaksi puhe kulkee, sitä suuremmaksi ja pahemmaksi se kasvaa, joten lopulta on työlästä saada selville sitä totuuden hitusta, joka oli tuon suunnattomasti kasvaneen juorupuheen ensimmäinen aihe.

Tätähän saamme melkein joka päivä kokea. Varokoon jokainen, joka vielä pelkää Jumalaa ja synnin petosta, ottamasta osaa sellaisiin juoruihin. Muuten voi helposti joutua jaarittelemaan jotakin sellaista, joka alkuaan johtui vain koston ja vihan synnyttämästä valheesta. Lukeekohan Jumala sinulle ansioksi, että sinä joko hyväntahtoisessa ajattelemattomuudessa tai salaisen pahansuovasti heti uskot ja matkit kaikkea, mitä ihmiset kertovat? Tällä tavoin moni sitä oikeastaan tahtomatta muuttuu inhottavaksi panettelijaksi.

Mutta kaikki, mikä maailmassa ja ulkokullatuissa on vallitsevana vikana, tulee myös kiusaukseksi Jumalan lapsille - niinpä tämäkin taipumus ajatella ja puhua pahaa ihmisistä. Sillä siinäkin, missä hyvä ja altis henki ja rakkaus asuu, on myös jäljellä turmeltu liha, vanhan sydämen pahuus. Siitä johtuu se, minkä jumalaapelkääväiset usein surren tuntevat ja tunnustavat, mutta jota suruttomat eivät huomaakaan, että heidän mielipiteensä, luulonsa ja arvostelunsa jostakin ihmisestä usein riippuu vain hänen suhteestaan heihin.

Jos vain joku on minulle suosiollinen, ajattelee ja puhuu minusta hyvää, voin minä helposti kääntää kaiken häntä koskevan hyväksi, vaikkei hän muuten olekaan parhaita ihmisiä. Mutta jos sitä vastoin joku parempikin ihminen on sattunut minua loukkaamaan, tehnyt minulle esim. jonkin vastenmielisen muistutuksen tai osoittanut minulle halveksimista tai jollakin tavoin himmentänyt minun kunniaani jne. heti on paha sisuni valmis hakemaan vikoja hänessä ja mikäli mahdollista, suurentamaan ja levittämään niitä.

Mikä ilkeä hirviö onkaan langennut ihmissydän! Vain siitä syystä esim. että ylpeytesi on muistutuksesta loukkaantunut, sinä koetat keksiä ja puhua kaikkea pahaa lähimmäisestäsi!

Eikö hän silti voi olla kunnon ihminen, vaikka hän on sinua nuhdellut? Tai jos Jumala on tahtonut siunata häntä jollakin erikoisella lahjalla ja menestyksellä, jota ei sinulla ole, eikö hän siitä huolimatta voi olla kunnon ihminen? Onko sinun juoniteltava naapurisi kanssa vain siitä syystä, että hänen peltonsa tai kauppansa on siunatumpi kuin sinun?

Kuinka moni onkaan tuollaisesta pahan sydämensä salaisesta kateudesta ruvennut ajattelemaan ja puhumaan pahaa samasta ihmisestä, jota hän ennen useita vuosia on rakastanut ja jossa hän sinä aikana näki kaikkea hyvää?

Kristityn on sangen hyödyllistä aikanaan huomata tämä pahan sydämen kavaluus ja ilkeys. Näemmehän alituisia esimerkkejä siitä, että pahat tai hyvät arvostelut riippuvat siitä, kuinka me itse tahdomme asian käsittää. Sama asia, joka pahansuovalle ihmiselle merkitsee kaikkein pahinta, on toiselle hyväntahtoiselle aivan vähäpätöistä, ehkäpä jotakin aivan viatonta, vieläpä kiitettävääkin. Näin arvostelu voi olla mielenlaadusta riippuvainen.

Miettikäämme tätä tarkoin ja varokaamme sydäntämme ja valvokaamme itseämme, ettemme noudata niitä ajatuksia ja tunteita, jotka meissä heräävät meitä jollakin tavoin loukanneita kohtaan. Niin, totisesti! Jos sielussasi herää kateus ja viha lähimmäistäsi kohtaan, jos tunnet sydämessäsi koston ja jos mieltäsi kiihottaa jokin juorupuhe hänestä - oi varo silloin, silloin on pimeyden valta käsillä!

Oi Herra Jeesus Kristus! Minunkin sydämeni on häijy ja pahanilkinen kappale. Se on valheen, petoksen ja vihan täyttämä. Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että minä lunta valkeammaksi tulisin! Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki! Sinä, Herra, yksinäsi voit ja tahdot sen tehdä. Opeta minua elämään sinun kasvojesi edessä. Opeta minua rakastamaan lähimmäistäni niin kuin itseäni! Varjele minua kaikilla teilläni, pelasta minut perkeleen petoksista ja juonista! Päästä minut kaikesta pahasta! Amen.

LOKAKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Tehkää se minun muistokseni. Luuk. 29: 19.

Nyt kysytään: Mitä rakas Herramme on tarkoittanut pyhällä ehtoollisella, sen ihmeellisellä säätämisellä? Mikä oli hänen varsinainen tarkoituksensa? On paljon kristittyjä, jotka eivät koskaan saa oikeata käsitystä ehtoollisesta tai sen kelvollisesta nauttimisesta, eivätkä saa sitä lohdutusta, iloa ja rauhaa, jonka ehtoollinen antaa, siitä syystä vain, etteivät he tiedä eivätkä ymmärrä, mitä Kristus tällä sakramentilla tarkoitti ja ajatteli. Kaiken sanominen, mitä Herra sillä on tarkoittanut, lienee vasta kaikki selvittävässä iäisyydessä mahdollista. Jotakin me kuitenkin voimme käsittää. Tahdomme tällä kertaa vain tutkia ehtoollista Kristuksen sovintokuoleman muistoa. Herra sanoi:
Tehkää se minun muistokseni.

Nythän me voimme ensinnäkin ymmärtää, ettei hän säätänyt tätä muistoa itsensä hyväksi, vaan meidän parhaaksemme. Sillä kaikki, mitä Kristus teki maan päällä, tapahtui meidän hyväksemme, kuten hän itse sanookin: »Ihmisen Poika ei ole tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.» Huomaa siis, mikä tarkoitus silläkin oli, että hän sääti muiston itsestänsä.

Kristus tunsi lastensa heikkouden sekä sen vaivalloisen tien, jota heidän piti kulkea tämän elämän erämaassa ja murheen laaksossa. Hän tiesi, miten he usein olivat uupumaisillaan keskitaipaleella, miten heidän heikot, vertavuotavat, arat sydämensä jokapäiväisessä, loppumattomassa taistelussa lihaa, maailmaa ja saatanan kavaluutta ja nuolia vastaan väsyisivät, tulisivat sairaiksi, haavoittuneiksi, masentuneiksi ja lohduttomiksi. Hän tiesi myös, että heillä kuitenkin hänessä olisi koko lohdutuksensa, voimansa ja virvoituksensa, että he vain häntä hartaasti muistaen saisivat uutta elämää, rohkeutta, voimaa ja iloa vaelluksen jatkamiseksi.

Hän tiesi edelleen, että heidän omat syntinsä, vikansa ja heikkoutensa heidän rohkeuttansa eniten masentaisivat ja tekisivät heidät alakuloisiksi ja onnettomiksi. Mutta hän tiesi myöskin, että kaikkia syntejä peittämään ei kelpaisi mikään muu kuin hänen kärsimisensä ja kuolemansa, hänen uhrattu ruumiinsa ja verensä, jotka olivat annetut uhriksi syntien anteeksiantamiseksi. Silloin hän sääti tämän sovintokuolemansa muiston sanoen: Lapset, kokoontukaa usein yhteen. Kun alkaa pimentyä silmissänne, kun väsytte, tulkaa silloin yhdessä nauttimaan ruumistani ja vertani ja muistakaa minua. Lyhyesti hän tahtoi tiellemme asettaa lepomajoja, joihin väsyneet vaeltajat saisivat poiketa vahvistamaan ja virkistämään itseänsä taivaan leivällä, hänen ruumiillaan ja verellään ja muistollaan.

Tämä sovintoihmeen muisto on totisesti kaikissa suhteissa ja hyödyllinen sisäiselle ihmisellemme. Se herättää meidät unohduksesta ja uneliaisuudesta. Se puhdistaa meidän silmämme siitä tomusta, joka vaelluksen aikana himmentää niitä. Se maalaa meidän eteemme sekä synnin että armon oikeassa valossaan. Se lohduttaa meitä, vahvistaa ja palauttaa lapsenluottamuksen rauhan ja ilon meidän alakuloisiin sydämiimme. Se nostaa sielumme maan tomusta ja kääntää katseemme taivasta kohti. Mutta siitä, että Kristus asetti ehtoollisen, ei vain muistojuhlaksi, vaan antaa meidän siinä nauttia ruumistansa ja vertansa, sekä niistä sanoista, jotka hän lausui ojentaessaan siunauksen maljan, huomaamme hänen tarkoittaneen etupäässä erästä hyvää työtä. Hänen sanansa kuuluivat »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka teidän ja monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.»

Näistä sanoista me huomaamme, mikä on pääasiallisinta, nim. se, että saisimme lohdutusta katuessamme syntejämme, ja että raskautetut omattunnot virvoitettaisiin. Sillä ainoa seikka, minkä hän mainitsi verestään, oli, että se oli uuden liiton – ja että se vuodatettiin syntien anteeksiantamiseksi. Huomaa siis Herran tarkoitus ja sydämenlaatu! Hänelle ei riittänyt verensä vuodattaminen syntien anteeksiantamiseksi, vaan hän tahtoi mitä voimakkaammin ja syvimmin vakuuttaa meitä tämän sovituksen osallisuudesta, tahtoi, että se lohduttaisi ja ilahduttaisi meitä suuresti.

Ja hän huolehti tästä niin tarkoin, että hän panee saman verensä meidän suuhumme sanoen: Ottakaa ja juokaa tästä kaikki. Juo tästä voimakasta vastamyrkkyä synneillesi, niiden tuomiovoimalle, vastaanota lunastushinta itse, että tietäisit, että sinä, sinä, sinä olet siitä osallinen – tämä on minun vereni, uuden liiton veri, joka vuodatetaan vain syntien anteeksiantamiseksi.
Tässä veressä säädetään uusi liitto, uusi liitto Jumalan ja teidän välillenne. Ei sellaista kuin vanha oli – vanha vaati ja tuomitsi, uusi lahjoittaa ja sovittaa. Vanha sanoi: »Tee, anna!» Uusi sanoo: »Usko, ota!» Vanhan liiton veri oli härkäin ja kauristen verta. Uuden liiton veri on Jumalan Pojan verta. »Tämä minun vereni vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.»

Katso, tämän tahtoo Herra. sanoa. Tässä on nyt kaikille synnin ja omantunnon tuskien vaivaamille sieluille sanomaton lohdutuksen lähde, jos he voisivat pysähtyä, malttaa mielensä, hiljentyä ja tarkasti miettiä, mitä Herra tässä tekee ja puhuu.

LOKAKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen. Gal. 5: 24.

Tämä on kiusallinen, niin, kauhea luku sille, joka ei vielä suuremmassa määrin ole kuoletettu vanhasta minästään ja kokonaisemmin puettu Kristukseen, vaan luulee vielä, että meidän on tehtävä tämä itse. Puhumattakaan niistä, joilla ei ole mitään Hengen esikoislahjaa, vaan ovat lihallisia mieleltäänkin, joka on vihollisuutta Jumalaa ja hänen lakiaan kohtaan. Älkäämme siis koskaan unohtako, että perustus ja alku vanhan ihmisen kuolettamiseen ja uuden syntymiseen on se, että me ensin olemme kuoletetut omassatunnossamme olevasta laista ja Kristuksessa vapautetut, iloiset ja autuaat, niin että hän on meidän vanhurskautemme ja pyhityksemme. Katso, tämä on alku.

Vaikka olemme heränneet, mutta emme vielä ole uskovia emmekä vapautettuja, on kaikki turhaa, tuskallista, raskasta, vastahakoista, valkeata, mahdotonta, olemme vain kurjia orjia, kuten Paavali osoittaakin, ettemme ennen saata kasvaa hedelmää Jumalalle, emme ennen vaeltaa Hengen synnyttämässä uudessa olotilassa, ennen kuin olemme kuoletetut ja vapautetut laista, joka piti meitä vankinansa. Mutta katso, kun uskossa voin sanoa Paavalin kanssa: »Minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle.»

Kun olen koettanut täyttää lain kokonaan ollakseni vanhurskas, olenkin joutunut häpeään, yhä enemmän tuomituksi, neuvottomaksi, voimattomaksi, avuttomaksi, hämmentyneeksi, »Minä kuolin». Mutta kaiken, minkä etsin, löysin toisesta, Kristuksesta. Hänessä olen vanhurskas, puhdas, autuas. Hän on minun vanhurskauteni.

Ja ajattelin edelleen, että oma tehtäväni oli pyhittyä ja koetin sen hyväksi tehdä paljon. Koetin rukoilla, koetin taistella, huolehdin kaikesta tästä pitäen sitä omana työnäni. Mutta ei sekään menestynyt, en saanut mitään aikaan, en voinut uskoa, en edes mitään hyvää ajatellakaan, muuta kuin sen, minkä Herra kulloinkin minussa vaikutti.

Silloin huomasin, että pyhityksenikin oli Herran vapaata armoa ja lahjaa, ja minä tulin kelvottomaksi, minä kuolin. Mutta minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa, ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.

Katso, kun Kristus näin on tullut vanhurskaudekseni ja pyhityksekseni ja minä kaikessa joka hetki olen hänestä riippuvainen, silloin, ja vasta silloin tulee pyhityksestäni ja vanhan ihmiseni kuolettamisesta tosi. Silloin ei ainoastaan sen ilmaukset tule ehkäistyiksi, vaan itse vanhan ihmisen sisu, hänen sydämensä ja elämä, syvä, suunnaton itsekkyys, oma luulo ja itserakkaus kuolee.
Vanhalla ihmisellä tarkoitetaan kaikkea sitä pahaa, joka Aadamin perintönä on myötäsyntyneenä meissä. Sen ensimmäinen ja oleellisin piirre on äsken mainittu itsekkyys, itserakkaus ja hyvä luulo itsestänsä, sillä sellaisia siemeniä käärme kylvi sanoessaan ensimmäisille vanhemmillemme: »Te tulette niin kuin Jumala.» Tästä lähteestä virtaa hirmuinen synnin virta kaikkiin luonnon voimiin, jotka sitten ilmenevät mielenlaadussa, himoissa, ajatuksissa, sanoissa ja teoissa, kuten ylpeydessä, Jumalan unohtamisessa, suruttomuudessa, epäuskossa, kylmäkiskoisuudessa, tottelemattomuudessa, kevytmielisyydessä, laiskuudessa, hekumassa, saastaisuudessa, ylpeydessä, vihassa, kärsimättömyydessä, nurjuudessa, vainossa, kateudessa, ahneudessa, kavaluudessa, valheessa, panettelemisessa ym. synneissä ja paheissa. Sellaisen näköinen vanha ihminen on.

Uusi ihminen taas, jonka pitää meissä syntyä ja kasvaa, on se uusi luomus, jonka Pyhä Henki uskon kautta synnyttää sydämessämme - se on oikeastaan Jumalan luonnon osallisuutta - ja ilmenee meissä uutena lapsen suhteena Jumalaan, lapsen luottamuksena, rakkautena, lempeytenä, nöyryytenä, jumalanpelkona, ja synnin välttämisenä, Jumalan lain, pyhityksen ja vanhurskauden, kieltäymyksen, puhtauden, sävyisyyden, kärsivällisyyden, vilpittömyyden jne, rakastamisena, jonka kaiken me kaikessa täydellisyydessään näemme Kristuksessa, joka oli »Jumalan olemuksen juurikuva».

Tämä uusi ihminen meissä on tosin vähäinen, vastasyntynyt lapsi. Mutta kuitenkin pyhitetty ja Jumalalle otollinen, vähäpätöinen mutta kuitenkin Jumalan Poika, siinnyt Pyhästä Hengestä, kallis ja rakastettu Jumalan, enkelien, ja ihmisten silmissä. Ja samoin kuin tämä pyhä lapsi kasvatettiin syntisessä Nasaretissa ja kasvoi viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja saavutti vihdoin monien kilvoitusten, kärsimysten ja kiusausten alaisena elämänsä päämäärän. Samoin on uusi ihminen, meissä oleva Kristus, vanhan Aadamin jäännösten, maailman ja pahojen henkien kiusausten piirittämänä, kasvatettava. Sen on kasvaminen armossa, kunnes Kristus yhä kokonaisemmin yksin vallitsee ja hallitsee meissä, ollen meidän kaikkemme kaikessa – vanhan ihmisemme, ristiinnaulittuna kärsiessä joka päivä, tukehtuessa ja kuollessa.

LOKAKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat – Jumalan lapsia. Room. 8:14.

Tämä on suuri ratkaiseva tuntomerkki. Kaikista maan päällä olevista ihmisistä ovat vain ne Jumalan lapsia, joita Jumalan Henki kuljettaa, hallitsee ja johtaa kaiken aikaa. Jumalan Hengen lapset ovat Jumalan lapsia. Kaikkia, jotka ovat Jumalan lapsia, kuljettaa Jumalan Henki. Ne, joita Jumalan Henki ei kuljeta, eivät ole Jumalan lapsia. Siis tämä lause ilmaisee meille sen suuren, yleisen tuntomerkin, joka erottaa Jumalan lapset kaikista muista ihmisistä.

Koko maailmassa me näemme sen suuren eroavaisuuden ihmisten kesken, että kun ihmisten enemmistö elää vain lihan mukaan, joko vapaalla ja törkeällä tavalla, omien halujensa ja tämän maailman menon mukaan, tai siivommalla tavalla, pönkittäen omaa vanhurskauttaan, ilman Sanan ja Hengen johdatusta, on myös Kristuksen evankeliumin valossa kasvanutta toista kansaa. Kansaa, jonka päähuolena on, miten on oikein uskottava, seurattava Kristusta, kansaa, jonka pääasiallisimpana pyrkimyksenä kaikista heikkouksistaan ja valituksistaan huolimatta on voida oikein uskoa ja elää Kristuksen seuraajina, kuolettaa lihansa ja sekä sanoin että töin tunnustaa Herraansa, niin että koko heidän elämänsä on maailman elämän täydellinen vastakohta. Sitä ei koskaan liha ja veri vaikuta, vaan yksistään Jumalan Henki.

Ja ne, *joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia». Jumalan lapsia, oikeastaan »Jumalan poikia!» Kuka ihminen saattaa uskoa ja käsittää jotakin niin suurta? Ne, jotka helposti voivat tämän uskoa, eivät varmaankaan käsitä, mitä sanat sisältävät. Ne jotka käsittävät, mitä sanoihin sisältyy, eivät koskaan voi täysin sitä uskoa. Se on aivan liian suurta. Se ei mahdu ahtaisiin sydämiimme. Ajattele, että saamme olla suuren, kaikkivaltiaan Luojan lapsia, poikia ja tyttäriä, ei palvelijoita ja palvelijattaria. Kuinka suurta tämä on, voimme jossakin määrin aavistaa, kun tutkimme apostolin käyttämiä sanoja hänen mainitessaan: »Jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä», ainosyntyisen Pojan perillisiä, Kristuksen kanssaperillisiä ja että »Kristus on oleva esikoinen monien veljien joukossa».
Mutta miten meidän on tämä käsitettävä? Jonkun lapsena oleminen merkitsee tavallisesti sitä, että on hänestä syntynyt. Emme kai tässä merkityksessä voi olla Jumalan lapsia? Eräässä mielessä on kai Jumalan »ainosyntyinen» yksin Jumalan Poika, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja Isän kanssa yhtä olemusta. Mutta toisaalta ovat myös kaikki Jumalan lapset maan päällä Jumalasta syntyneitä, kun he Hengen kautta ovat »uusia luomuksia».

Kahdella tavalla me tavallisesti tulemme jonkun lapsiksi: syntyen ja ottolapseksi otettuina. Suuri Jumala on nähnyt hyväksi, että me tulisimme hänen lapsiksensa kummallakin tavalla. Jälkimmäisestä puhuu apostoli Ef. 1:ssa sanoessaan: »Määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan.» Edellisestä Johannes puhuu usein, esim. sanoessaan: »Ne eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.» Ja taas: »Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. eikä hän saata tehdä syntiä, sillä hän on Jumalasta syntynyt.» Mitä taivaan ihmeitä syntisen maamme päällä! Vielä täällä kulkee Jumalasta syntyneitä, eläviä Jumalan lapsia!
»Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!» Kaiken summa, mitä kolmiyhteinen Jumala, Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä, on tehnyt ihmisen hyväksi, on se, että me olemme Jumalan lapsia. Jos mielestäsi on liian suurta se, että sinä olisit Jumalan lapsi, niin muista kuitenkin, että Jumala sitä varten alussa loikin ihmisen, tehdessään hänet kuvakseen ja kaiken tekonsa perilliseksi, jopa valmisti taivaan asunnotkin hänelle.

Mutta sanonet, mehän olemme langenneita, me olemme täynnä syntiä! Muista silloin, että Jumala juuri sitä varten antoi ainosyntyisen Poikansa tulla meidän kaltaiseksi ihmiseksi, että hän kuolemaan kestäneellä kuuliaisuudellaan hankkisi meille takaisin kadotetun lapseutemme. Jos sinusta on käsittämätöntä, että sinä olisit Jumalan lapsi, tuntiessasi niin paljon syntiä, niin muista kaikkea sitä, mitä Kristus on hyväksesi tehnyt. Mutta jos sanot: »Eiväthän silti kaikki ole Jumalan lapsia sanan oikeassa merkityksessä?» niin vastaamme: Siksi me synnymmekin Jumalasta, Hengen synnyttäminä. Kun sinä kaikessa lihasi pahuudessa ja vastahakoisuudessa et kuitenkaan voi vapaasti syntiä tehdä, et voi tekemällä tehdä syntiä, koska Jumalan siemen pysyy sinussa, Jumalan Henki sotii syntiä vastaan, rankaisee, lohduttaa ja johdattaa sinua, muista tekstimme sanoja: »Kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia.»
Jos siis katsomme lapseutemme perusteita, nim. kolmiyhteisen Jumalan omia tekoja, niin täytyy meidän kaikesta heikkoudestamme ja sydämemme vastaväitteistä huolimatta tunnustaa, että niin totta kuin Jumala on suurempi kuin meidän sydämemme, me kuitenkin olemme Jumalan lapsia, kun Jumalan Henki meitä kuljettaa.

LOKAKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Minä en häpeä evankeliumia. Room. 1:16.

Voisimme kysyä, miksi apostoli tekee tämän huomautuksen, kun evankeliumi ei ole mitään hävettävää, vaan taivaan Jumalan antamaa ja niin ollen kunniakkainta mitä maan päällä on. Miksi siis apostoli sanoo, ettei hän häpeä evankeliumia? Epäilemättä siksi, että ihmiset sitä kuitenkin häpeävät. Nyt saattaa moni ajatella, että siten saattoi olla apostolin aikana, kun epäuskoiset juutalaiset ja pakanat eivät tunteneet evankeliumin ihanuutta, vaan väärässä viisaudessaan halveksivat sitä.

Totta kyllä apostolien aikana oli niin, että Jumalan evankeliumi oli »juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, koskapa juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta». Mutta aivan samoin on nytkin, että Kristuksen evankeliumi on pahennus ja hullutus suurimmalle osalle niistä, jotka ovat hänen nimeensä kastetut. Kaikista ulkonaisista muutoksista huolimatta on ihmisluonto kaikkina aikoina ja joka paikassa sama.

Siksi myös koko Jumalan sana soveltuu kaikkiin aikoihin ja kaikkiin kansoihin, olivat ne sitten juutalaisia tai pakanoita, muhamettilaisia tai nimikristittyjä. Kaikkialla toteutuvat apostolin sanat: »Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän voi sitä ymmärtää.» Eikä vain näin, vaan Kristuksen evankeliumi on kaikin puolin kovassa sodassa meissä asuvaa turmelusta vastaan. Evankeliumissa ahdistetaan sitä, mitä ihminen eniten rakastaa, omaa riippumattomuuttaan. Se vaatii ymmärryksen ja tahdon ehdotonta alistumista Kristuksen sanan alaiseksi. Se lyö maahan kaikki ylpeyden luulottelut ja itseluottamuksen. Se tekee yksin Jumalan suureksi ja ihmisen köyhäksi kerjäläiseksi.

Sellainen ei koskaan voi miellyttää ihmisluontoa, vaan on sille vain piinaa ja kuolemaa. Tämä on syy, minkä takia kaikki se, mikä ei ole Jumalasta syntynyt, aina vihaa Kristuksen sanaa ja Kristuksen tositodistajia. Sen takia Herra usein sanoikin opetuslapsilleen, että he olisivat valmiit odottamaan ihmisten vihaa hänen nimensä tähden. Ja hän selitti, että heidän tilansa ei ollut oikea. He eivät olleet hänen todellisia opetuslapsiaan, jollei heillä ollut samaa tunnusmerkkiä, nim. jollei heidän käynyt samalla tavoin kuin heidän mestarinsa.

Silloin ei Kristuksen evankeliumi totuutena ja puhtaana ilmene, jos maailma voi sitä rakastaa. Jollei sitä pilkata ja ahdisteta. Mutta kun evankeliumin vihollinen ei koskaan tahdo näyttää vihaavansa hyvää ja oikeaa, täytyy vihollisuuden aina pukeutua harrastuksen

varjoon ja siten Kristuksen asia tulla hullutukseksi tai joksikin vääräksi ja pahaksi, joka ansaitsee moitetta ja inhoa. Kun nyt Kristuksen opetuslapset ja ystävät aina ovat pienin joukko, vain muutamia harvoja, halveksittuja sieluja, ja heitä pilkkaava maailma on suuri, arvossa ja vallassa oleva joukko, on helposti ymmärrettävissä, että hänen ja hänen sanansa häpeäminen aina koituu vaikeaksi kiusaukseksi.

Oi kuinka monen kristityn onkaan taisteltava sanomattoman kova taistelu voidakseen Kristuksen tähden kaikesta maailman kunniasta, muuttua tyhmäksi, tulla omaistensa ja ystäviensä ja koko yhteiskunnan halveksimaksi – koskapa kuitenkin ihmisen kunnioitus, ystävyys ja luottamus on maailman kalleimpia asioita. Nyt on meidän luovuttava kaikesta. Totisesti täytyy olla Jumalan työtä sielussa voidaksemme jatkuvasti kestää. Sillä me emme tässä puhu siitä jumalisuudesta, jonka maailma voi hyväksyä ja jota se kunnioittaa, vaan todellista, oikeasta Kristuksen seuraamisesta, joka ehdottomasti on pahennus ja hullutuskoko maailmalle, niin totta kuin Kristus on sanonut: »Ei ole palvelija herraansa suurempi. Jos he ovat vainonneet minua, niin vainoavat teitäkin.» Ikään kuin tahtoisi hän sanoa: Jos he vihaavat teitä jostain syystä, esim. ettei teillä ole nöyryyttä, lempeyttä jne. niin tietäkää että minä olin nöyrä ja sävyisä sydämeltäni ja kuitenkin he vihasivat minua.

LOKAKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Jeesuksen Kristuksen kautta me olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa nyt elämme. Room. 5:2.

Sana pääsy, pääsy armoon, on sana, joka on täynnä lohdutusta kurjille syntisille. Raamattu opettaa, että meillä on ainainen pääsy tähän armoon. Apostoli sanoo toisissa paikoin: »Pääsy Jumalan luo» tai »Isän tykö Kristuksen kautta.» Hepr. 10:nnessä hän puhuu siitä, että »meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkein pyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi esiripun kautta, se on hänen lihansa kautta kulkevaksi tieksi».

Oi mikä, iäinen lohdutus, että meillä alati on tämä pääsy, vapaus tulla armoistuimen luo, että tämä uusi ja elävä esiripun kautta kulkeva tie on meille avoinna! Se auttaa kaikissa tapauksissa, mitä hyvänsä minä tilastani huomaan. Vaikka vielä havaitsisin, etten tähän asti ole uskonutkaan, vaan ollut vilpillinen ja petollinen, kuten Juudas tai Siimon velho, jolla - vaikka »oli täynnä katkeraa sappea ja kiinni vääryyden siteissä», kuitenkin oli pääsy tähän armoon, koskapa apostoli sanoo: »Tee siis parannus ja käänny tästä pahuudestasi ja rukoile Herraa, jos ehkä sydämesi ajatus annettaisiin sinulle anteeksi.»

Penseälläkin, jolle lausuttiin niin kovat sanat: »Olen oksentava sinut suustani», oli kuitenkin pääsy armoon, koskapa Herra lisäsi: »Minä neuvon sinua ostamaan minulta kultaa.» Niin kauan kuin vielä sanotaan »tänään», voi siis kaikki tulla autetuksi, koskapa meillä aina on pääsy armoon, me voimme tänään paeta tähän armoon, kuten apostoli tämän pääsyn johdosta kehottaakin: »Käykäämme sen takia uskalluksella armon istuimen eteen, jotta saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan!»

Kaikki perustuu siihen, että meillä on tämä pääsy vain »Jeesuksen Kristuksen kautta», että meillä on ylimmäinen pappi, joka voi sääliä heikkouksiamme. »Iankaikkinen ylimmäinen pappi», jolla »on katoamaton pappeus, sen takia että hän pysyy iankaikkisesti, jonka tähden hän myös voi täydellisesti pelastaa ne, jotka hänen kauttaan Jumalan tykö tulevat, koskapa hän aina elää rukoillakseen heidän edestään.» Osaksi siitä, että meillä on ainainen pääsy armoon, osaksi siitä, että saamme armon vain »Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta», johtuu, että me uskon kautta voimme aina pysyä armossa.

Täten on siis tuo suuri, lohdullinen totuus varma ja Raamatun todistama, etteivät mitkään vajavaisuudet ja heikkoudet, eivät mitkään hyvien tai huonojen hetkien vaihtelut hävitä tai horjuta meidän armotilaamme, niin kauan kuin pysymme uskossa Kristukseen emmekä kokonaan luovu hänestä. Mutta kaiken vaelluksen aikana tapahtuvan synnillisen on jumalallinen armotyö, Kristuksessa perustettu armoliitto parantava ja oleva sen vastapainona. Kaiken tuo iankaikkinen ylimmäinen pappimme parantaa, joka juuri sitä varten on oman verensä kautta mennyt taivaaseen ollakseen kuten Johannes sanookin: »Lapsukaiseni, tätä minä kirjoitan teille, jottette syntiä tekisi. Mutta jos joku syntiä tekisi, niin meillä on puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus, joka on vanhurskas.»

Tämä puolustaja ja armoliitto ovat voimakkaammat kuin kaikki, mitä koko elämässämme saattaa tapahtua. Kun Hengen valo uskovaisissa ilmaisee ja nuhtelee kaikkea, mikä on synnillistä, nousee heissä monia ja kovia uskon koetuksia. Toisen ovat kovat kiusaukset kaataneet, hän tuntee nyt kauheita omantunnon uhkauksia ja valittaa: Olen julkisesti langennut, olen armosta erotettu. Toinen valittaa vaikeissa kiusauksissaan: Sydämeni on vilpillinen, se rakastaa syntiä, se on epävakainen ja löyhä, en valvokaan oikein jne. Eräs elää pitkällisen kuivuuden aikaa, sisäisesti tunteettomana ja kuolleena niin kuin nukkuva, valittaen ja tietämättä mitään keinoa herätäkseen ja tullakseen oikein jumaliseksi.

Hengen valaistessa ja nuhdellessa tulee kaikki Aadamilta peritty turmeluksemme monin tavoin tunnetuksi. Onko mahdollista, että armo voi peittää kaiken tämän surkeuden? On kyllä, mutta jos armo vähimmässäkään määrässä riippuisi meistä, olisi se mahdotonta. Tästä käy selville, uskotko sinä, että me pysymme armossa vain Jeesuksen Kristuksen kautta. Jos epäilet armon voivan peittää kaiken sen surkeuden, jonka viet kanssani armoistuimen eteen, täytyy sinun perustaa uskosi johonkin sinussa olevaan hyvään, tai täytyy sinun sanoa, että Jumalan Poika ei ole täydellinen Vapahtaja ja Puolustaja Isän tykönä. Niin muodoin on erittäin tärkeätä pitäytyä näihin sanoihin: »Jeesuksen Kristuksen kautta» ja kirjoittaa syvälle sydämeen tämä totuus: vanhurskautemme ja rauhamme Jumalan luona on ainoastaan hänessä, joka on puolustajanamme Jumalan edessä. Tai on kaikki menetettyä ja kaikki väärää, mitä Raamattu tästä todistaa.

Jos vanhurskaus osaksikaan tulisi laista, »niin on Kristus turhaan kuollut.» Jos ne, jotka pitäytyvät lakiin, ovat perillisiä, niin usko on tyhjäksi tehty ja lupaus käynyt mitättömäksi. Niin on meillä siis totisesti iäinen armo Jumalan luona, niin totta kuin me sanomme sen ainoastaan meidän Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

LOKAKUUN 29 PÄIVÄNÄ

Mutta jos Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämää vanhurskauden tähden. Room. 8:10.

Tässä voitaisiin nyt kysyä: Minkä takia täytyy uskovien kuolla, kun kerran Jumala on antanut heidän syntinsä anteeksi, ja kuolema on synnin palkka? Vastaus: Uskovien kuoleman ei vähimmässäkään määrin voida katsoa vähentävän Kristuksen täydellistä lunastustyötä ja meidän täyttä vapauttamme lain kirouksesta, koska heidän kuolemansa ei ole kostavan oikeuden rangaistusta.

Niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, ovat kuolema ja kaikki kärsimykset vain Isän käden terveellisiä puhdistuskeinoja, vain uskonkoetuksia, hengen puhdistusta ja heidän vihollistensa ja kahleittensa hävitystä. Kaikki on kääntyvä heidän parhaaksensa, »kaikki on teidän, teidän on elämä ja kuolema». Sen on Kristuksen kuolema vaikuttanut, jonka kautta koko Jumalan laki on tullut täytetyksi ja uusi liitto perustettu, jonka takia kaikki Kristuksessa olevat ovat vapaat synnin palkasta kuolemasta ja kaikesta lain kirouksesta.
Heidän »kuolemansa on nielty voitossa», ja heidän kuolinpäivänsä on muuttunut synnin rangaistuksesta pelastuspäiväksi kuolemasta ja kaikesta surkeudesta. Hauta on heille salakäytävänä Jumalan paratiisiin. Heidän ruumiinsa hautaaminen on kylvöä toiseen elämään. Samoin kuin syyskylvö, joka pannaan maahan, on tulevana keväänä nouseva uudessa, nuortuneessa ja kauniissa muodossa eikä siis maassa ollen olekaan hukassa, niin ei kuolema myöskään hävitä uskovien ruumista, vaan ne ovat vain maahan kätketyt noustakseen uusina ja kauniimpina.

»Katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään. Epäkunniassa kylvetään kirkkaudessa herätetään. heikkoudessa kylvetään, voimassa herätetään. Kylvetään sielullinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis.» Voidaanko sellaista kuolemaa nimittää synnin rangaistukseksi tai lain kiroukseksi? Päin vastoin se on hyvin suuri armo ja siunaus. Sen tarkoitus ja hyöty uudestisyntyneiden ruumiille on heissä asuvan synnin perinpohjainen hävittäminen - heidän on kuoltava tullakseen kokonaan puhdistetuiksi.

Synnin myrkky on niin tunkenut heidän ruumiiseensa ja turmellut ne, että ne, niin kuin Israelin spitaaliset talot, on purettava ja uudistettava, tullakseen puhdistetuksi. Ja samoin kuin nisunjyvä ei tule eläväksi, ennen kuin se on maahan mullattu, niin on myös meidän ruumiittemme kuoltava ja tomuksi muututtava tullakseen oikein eläviksi ja pyhitetyiksi.

Nyt voitaneen huomauttaa: Ne, jotka elävät Herran tulemuksen aikana, eivät koskaan kuole, vaan muuttuvat yhtäkkiä. Miksei Herra voisi niin tehdä kaikelle kansallensa muuttaen sen silmänräpäyksessä, ettei sen tarvitsisi kuolla? Siihen on vastattava: Jumala on viisaampi kuin ihmiset. Kuinka monta syvää, terveellistä opetusta ja vaikutelmaa vailla me olisimmekaan, jos kuolemaa ei enää olisi silmiemme edessä. Uskovathan tarvitsevat kaikkea apua syntiä vastaan. Kuoleman varmuus masentaa usein lihallista ja maallista mieltämme.
Näin näytetään meille Jumalan hyvyys ja ankaruus. Jumalan ankaruus ja viha syntiä kohtaan, kun hän, elämän ja autuuden Jumala, on synnin tähden antanut kuoleman tulla maailmaan. Hänen hyvyytensä, hänen sydämellinen laupeutensa, kun hän antoi Poikansa kuolemaan meidän edestämme poistaakseen sen odan ja muuttaakseen sen hyväksi uneksi. Niin kauan kuin syntiä on maailmassa, on kuolema uskoville tervetullut. Heidän on vielä rukoiltava: »Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuolla, että me ymmärtäväisiksi tulisimme.»

Vielä on uskovien kuoltava senkin takia, että he kaikessa noudattaisivat Päätänsä. Koska hänkin kuoli, olisimmeko me, hänen jäsenensä tästä järjestyksestä vapautetut? Kun Hän meni tätä tietä kirkkauteen menisivätkö hänen jäsenensä toista tietä sinne?

Suuri lohdutus kuollessamme onkin se, että me seuraamme Herraamme ja Vapahtajaamme, joka kulki meidän edellämme samaa tietä. Ja koska luonto on aina kaltaisensa kuoleman pelossaan, jota monet pyhätkin ovat tunteneet, niin on sangen tarpeellista ia hyödyllistä, että uskovat sielut tarkoin ajattelevat ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi muistavat olevansa Jumalan kädessä, uskollisen Isän ja Vapahtajan käsissä. Ei hiuskarvaakaan heidän päästänsä putoa hänen tahtomattansa.

Vaikka kuolemalla onkin kauhistuttava muoto, siinä kuitenkin heidän lempeä ja tuttu Vapahtajansa tulee heidän tykönsä. Meille tapahtuu kuolemassa samalla tavoin kuin opetuslapsille heidän ollessaan veneessä ja Jeesuksen tullessa heidän luoksensa käyden merellä. He kauhistuivat sanoen: Se on aave, mutta hän sanoi: »Minä se olen, älkää pelätkö!» Ja hän, joka tähän asti on hoidellut meitä niin suurella laupeudella, ei kuoleman hetkellä hylkää rakkaitansa tai anna meille tapahtua jotakin, jota hänen rakkautensa ei ole määrännyt.
Kuolemassa hän antaa meille vain sitä, mitä me kauan olemme kaivanneet, nim. pelastuksen kaikesta pahasta, täydellisen pyhyyden ja turvan, sekä vakuutuksen siitä, ettemme koskaan enää tee syntiä häntä vastaan, emme koskaan enää kärsi uskon heikkoudesta emmekä perkeleen ahdisteluista. Emme koskaan enää kaipaa Vapahtajaamme, vaan me näemme hänet nyt sellaisena kuin hän on Jumalan paratiisissa. Oltuamme aina maan päällä muukalaisia, köyhiä, arkamielisiä ja turvattomia, pääsemme nyt taivaalliseen perintövaltakuntaamme, iankaikkiseen lepoomme.

Herra, opeta meitä ajattelemaan, että meidän pitää kuolla, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Opeta meitä sekin ymmärtämään, että kaikki meidän nykyiset kärsimyksemme ja kuolemakin ovat taivaallisen Isän terveellisiä puhdistuskeinoja, ja että ne kaikki kääntyvät meidän parhaaksemme. Anna niiden lisätä uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme! Myös kuolemamme muistutus ja sen lähestyminen olkoon meille Herran äänenä: »Minä se olen, älkää pelätkö!» Ja kun sinä, Herramme Jeesus Kristus, olet meidän syntiemme tähden uhrattu ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty kuolleista, niin opeta meitäkin muistamaan, että ruumiimme hautaaminen on kylvöä toiseen elämään. Auta meitä myös puhdistumaan kaikesta lihan ja hengen saastutuksesta ja elämään jumalisesti sinun pelossasi. Amen.

LOKAKUUN 30 PÄIVÄNÄ

Älä pelkää, sinä, pikkuinen lauma. sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan. Luuk. 12:32.

Mikä voimakas lohdutus ja turva niille, jotka etsivät Jumalan valtakuntaa, mutta samalla tuntevat paljon pelkoa, heikkoutta ja arkuutta siitä, etteivät voi sitä ehkä saavuttaakaan. Mikä voimakas lohdutus, jos he vain heräisivät käsittään näitä Herran sanoja. Sillä Kaikkivaltiaan sanat: » Älä pelkää» sisältävät sen lupauksen, että hän itse auttaa meidät perille, näyttäköönpä meistä kuinka huonolta tahansa.

Mutta tässä on kuitenkin tarkoin huomattava, ettei hän näin puhu kaikille ihmisille ilman erotusta. Hän ei sano, ettei kenenkään ihmisen ole pelättävä, ei, vaan hän sanoo selvästi, kenelle lohdutus kuuluu. Hän sanoo: »Sinä pikkuinen lauma.» Tosin on Herra itsessään armollinen kaikkia ihmisiä kohtaan, se on kieltämätöntä. Mutta kuitenkin ovat monet sellaisessa sieluntilassa, että heillä todella on syytä pelätä, vieläpä pelätä kaikkein pahinta, nim. kadotustuomiotaan, etteivät koskaan saa nähdä Jumalan valtakuntaa. Sellaisille Herra ei sano: »Älä pelkää!»

Tässä on taas tarpeen erottaa eri sieluntiloja, niin kauan kun sanotaan »tänään», jolloin kaikki vielä on autettavissa, jos me vain tahdomme kuulla Herran ääntä.
Nämä lohdutussanat: Älä pelkää Herra lausuu vain pikkuiselle laumallensa, vain niille sieluille, joita hän pitää lampainaan. Ja Joh. 10:nnestä luvusta me näemme kuinka hän aivan erikoisesti puhuu laumastaan, sanoen: »Minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut». »minun lampaani kuulevat ääntäni, ja ne seuraavat minua.» »Eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.»

Ja viimeisen tuomiopäivän kuvauksessa hän sanoo erottavansa kaikki ihmiset toinen toisistansa, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Lampaat hän asettaa oikealle puolellensa ja vuohet vasemmalle. Kaikki tämä osoittaa, kuinka Herra tuomioissaan erottaa sielut toisista. Lampailleen hän puhuu suloisesti ja lohdullisesti, mutta vasemmalla puolella oleville hän sanoo kauheita sanoja: »Menkää pois minun luotani, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen!»

Sen takia, niin lohdullisia kuin nämä sanat ovatkin, on meidän kuitenkin, ettemme pettyisi tai pettäisi ketään, huomattava, että tämä lohdutus kuuluu vain niille, jotka Kristus tuntee omiksensa ja joiden hän sanoo »kuulevan minun ääntäni ja seuraavan minua!» Hän ei sano, että he ovat niin hyviä, niin uskollisia ja voimakkaita kuin heidän pitäisi olla. Vielä vähemmin he ovat synnittömiä pyhimyksiä. Ei niin. Kyllä he ovat syntisiä, kuten he itsekin katkerasti valittavat, mutta siinä he eroavat muista ihmisistä, että kun koko maailma elää vapaasti oman sydämensä halujen ja mielitekojen mukaan, Jeesuksen lampaat ovat sellaisia sieluja, joita kaikessa heidän heikkoudessaan kuitenkin hänen äänensä hallitsee ja jotka alati kysyvät vain hänen sanaansa ja tahtoansa. He riippuvat hänessä, hänen sanansa nuhtelee ja rankaisee heitä, mutta sama sana lohduttaa myös heitä ja johtaa heitä koko elämän ajan.

Sinä mielelläsi tahtoisit olla oikea kristitty, etkä voi elää ilman Vapahtajaasi ja hänen evankeliumiansa. Samalla kärsit niin paljon monista synneistäsi, että pelkäät, ettet koskaan saa nähdä Jumalan valtakuntaa. Usein epäilet ja olet valmis jättämään kaikki. Kuitenkin Jumalan ihmeellisestä armosta vielä sittenkin riiput Vapahtajassasi voimatta kokonaan luopua hänestä ja iankaikkisesta elämästä. Kuule nyt, mitä Herra itse sanoo tekstissämme, se Herra, joka viimeisenä päivänä on kaikki tuomitseva, ainoa, jota meidän on pelättävä. Sillä ketä minä uskoisin, jollen häntä itseään, joka sanoo tässäkin: »Älä pelkää, sinä pikkuinen lauma. sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.»
Kuule, mikä voimakas lohdutuksemme perustus: Isänne on nähnyt hyväksi!

Tässä taas perustetaan lohdutuksemme ja toivomme ainoastaan jumalallisen majesteetin omaan hyvään tahtoon ja vapaaseen antamiseen. Usko varmasti, että tämä onkin ainoa, oikea perustus. Sen takia ole vakuutettu siitä, että niin pian kuin olet hänen pikkuisen laumansa lammas, antaa hän sinulle valtakunnan. Tämän on Isä nähnyt hyväksi ja se on hänen hyvä tahtonsa. Sillä hän on edeltäpäin määrännyt »meidät lapseuteen hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan».

Mikä on siis iankaikkisen Isän tahto ja mielisuosio? Herra sanoo, että se on »valtakunnan antaminen» meille. Keille hän tahtoo antaa valtakunnan? Pikkuiselle laumalleen, jonka usko ja kuuliaisuus on vähäinen ja ymmärrys mitätön. Siksi hän tahtoo antaa teille valtakunnan vapaana lahjana ja antina. Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, jottei kukaan kerskaisi. Lahja se on.

Mutta juuri sen takia hän antaakin sen niille, jotka kuuluvat pikkuiseen laumaan, eikä voimakkaille ja rohkeille, joskin näillä viimemainituilla tekoihin nähden olisi vähemmän kaduttavaa, ja itkettävää. »Jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Isän hyvä tahto on nyt se, että koska me todellisuudessa kaikki olemme syntisiä, tahtoo hän antaa valtakunnan niille, jotka tuntevat syntinsä, etsivät armoa ja elävät uskosta.

Ole kiitetty laupias Jumala ja Isä sinun hyvästä tahdostasi, että pikkuiselle laumallesi annat valtakunnan! Ole kiitetty kallis Välimiehemme ja Vapahtajamme, että sinun kauttasi Isä on ottanut meidät lapsiksensa, oman tahtonsa mielisuosion mukaan. Ole kiitetty sinä Herran Henki, pyhityksen että olet osoittanut meillekin kaidan tien pikkuisen laumasi yhteyteen! Saata nyt meitä siihen laumaan ja kaitse perille asti, että Herra sanoisi meistäkin: »Minä tunnen minun lampaani ja minun omani tuntevat minut ja he kuulevat minun ääneni ja seuraavat minua.» Anna siis meille, oi Herra, elävä usko, toivo ja rakkaus ja päästä meitä orjallisesta pelosta, suruttomuudesta ja epäuskosta, niin me kiitämme ja ylistämme sinua nyt ja iankaikkisesti. Amen.

LOKAKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii mieleni lakia vastaan ja vangitsee minut synnin lakiin. Room. 7:23.

Tästä on meillä valitettavasti liiankin paljon esimerkkejä raadollisessa elämässämme sekä uskon että vaelluksen suhteen. Minun mielessäni on sekin laki, että minä tahdon uskoa kaikki, minkä minun kaikkivaltias Herrani on sanonut, vaikka se olisi kuinka mahdotonta sokealle järjelleni. Mutta miten käy? Sokeassa ja ylpeässä järjessäni on toinen laki, joka ottaa minut vangiksi ja sanoo: Tuo ja tuokin on mahdotonta, niin, aivan mahdotonta. Kun minä en näe asiaa mahdolliseksi, niin epäilen Jumalan sanaa ja »teen hänet valehtelijaksi.»
Onhan tämä kauhea synti, jota en koskaan tahtoisi tehdä. mutta sen tekeminen osoittaa selvästi, että olen vangittu »synnin lakiin.» Kuinka sinä uskot esim. ruumiin ylösnousemisen? Mielesi pitää Herran tätä asiaa koskevat sanat pyhinä ja tosina ja ajattelet Jumalan voivan tehdä kaikki, mitä hän tahtoo ja on sanonut, mutta ei aikaakaan, niin sinä, katsellessasi maatuneilta luita, ajattelet: Nousevatkohan ruumiimme kuolleista? Eivät, se on mahdotonta. Silloin se laki, joka on jäsenissäsi, silmissäsi ja järjessäsi, on vanginnut sinut.

Niin, samoin käy alati myös tuon suuren opinkappaleen syntien anteeksi saamisesta. Sinun koko autuutesi tulee uskosta Jeesuksen veren voimaan, joka puhdistaa meidät kaikista synneistämme. Mutta ennen kuin huomaatkaan, olet alkanut katsoa jotakin erikoista syntiä, josta eniten kärsit, sen sopimattomuutta ja suuruutta: Taas ajattelet: Pitäisihän toki synnin kerran loppuakin. Mutta minä teen syntiä yhä edelleen. Kuinka sitten voinkaan uskoa Jumalan armoon? Ja niin olet pian epäuskon ja järjen lain vangitsema.

Samoin kun ilmaantuu jotakin muuta hätää, puutetta tai huolta, kehottaa mielesi laki sinua: Toivo Jumalaan! Hän on kaikkivaltias ja uskollinen Isä. Älä pelkää, usko ainoastaan! Mutta silloin kuulet heti toisen lain epäuskoisessa sydämessäsi sanovan: Tämähän ei ole autettavissa, se on mahdotonta, kaikki on mennyttä jne. Tällä tavoin heikko uskomme yhtämittaa saa kokea, kuinka jäsentemme laki vangitsee meitä.

Ja näin käy ei ainoastaan uskon ja toivon, vaan elämänkin suhteen. Mieleni lain mukaan pidän Jumalan käskyt ei vain pyhinä ja tosina, vaan myös sydämellisesti rakkaina. Mutta silmänräpäyksessä muuttuvat ne minulle mitättömiksi, en saata käsittää enkä kunnioittaa Jumalan läsnäoloa. Minusta tuntuu kuin ei Jumalaa olisi olemassakaan. Minulle käy apostolin sanojen mukaan: »Minä en tunne omakseni sitä, mitä teen. Sillä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan sitä minä teen.»

Tahtoisin aina olla hiljainen ja lempeä, mutta ei aikaakaan, niin viha ja kärsimättömyys valtaa minut. Tahtoisin aina olla puhdas ja vapaa kaikista synnin himoista, mutta synnin laki vangitsee minut, niin että teen sitä, mitä vihaan. Tahtoisin olla nöyrä kaikkia ihmisiä kohtaan, kärsivällinen murheessa, epäitsekäs ja taivasta ikävöivä. Mutta tuokiossa olen oikeasta mielentilastani siirtynyt tilaan, joka on minulle arvoitus ja kauhistus. Mitä tämä kaikki on muuta kuin juuri sitä, josta apostoli tässä puhuu: »Jäsenissäni minä näen toisen lain, joka vangitsee minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on.» Ja kuka saattaa sanoa, kuinka huonosti silloin voi käydä?

Jos nyt Henki kuitenkin pysyy voitolla, johtuu se siitä, että sielu kaikissa tapauksissa yhä edelleen tahtoo taistella lihaa vastaan saaden katumuksessa ja uskossa lääkitystä armoistuimen luota, niin että taas on uutta lohdutusta, halua ja voimaa jatkamaan vaellusta Hengen mukaan. Se johtuu siitä, että sielu kaikista nöyryyttävissä kokemuksissaan muuttuu yhä jumalisemmaksi, oppii yhä paremmin tuntemaan heikkoutensa ja synnin kauhean vallan sekä alkaa yhä enemmän turvautua rukoukseen ja sanaan saadaksensa apua.

On sangen tärkeätä tarkata, miten tässä menetellään. Sillä jos käy päinvastoin, niin että sielu yhä enemmän alkaa jäädä pois armoistuimen luota, viihtyä synnissä ja puolustaa sitä, on se taantumisen merkki, vieläpä unen ja kuoleman. Mutta jos päinvastoin synti tulee yhä kauheammaksi hengelle, juuri se synti, joka on lihalleni kaikkein rakkain, niin että pidän kaikkia muita syntejä, vähäpätöisinä tämän rinnalla, pidän itseäni kelvottomimpana syntisenä, mutta armoa ja Kristusta kaikkein tarpeellisimpina, on se todistus siitä, että henki kaikissa taisteluissa tulee yhä Jumalaa pelkääväisemmäksi ja pyhitetymmäksi.

Jos taas kaikki taistelu uudelleen lakkaisi ja sielu pitäisi itseään niin hyvänä ja hurskaana kuin miksi oli aikonut, on se varma merkki siitä, että on nukuttu ja huomaamatta antauduttu viholliselle. Kun tässä elämässä käy parhaiten, tapahtuu niin, ettei synti kuole eikä ole toimeton, vaan kiusallinen ja ahdistava, koska minä en antaudu sen valtaan, vaan valvoen ja rukoillen kilvoittelen sitä vastaan. Mutta silloin taistelu on usein kovaa ja hätä suuri. Tästä eivät hairahtuneet ja nukkuneet sielut mitään tiedä. Tätä taistelua käyvät ne, jotka kilvoittelevat kruunusta ja joissa laki on herättänyt kaikkinaiset halut.

Oi armon Jumala, anna meille aina uusi tahto ja mieli että uskoisimme kaikki, mitä sanassasi meille sanot ja lupaat! Anna myös alati uudistuva halu ja voima elää sinun tahtosi mukaan! Sinä kaikkitietävä Vapahtaja, sydänten tutkija ja tuomari, joka olet ollut kaikessa kiusattu, niin kuin mekin, sinä tiedät, kuinka hengelliset vihollisemme ahdistavat uskontiellä. Auta sinä uskon alkaja ja päättäjä, meitä kilvoittelemaan hyvää uskon kilvoitusta ja tarttumaan kiinni iankaikkiseen elämään, johon meitä kutsuttu on! Anna anteeksi kaikki synnit ja rikkomukset, jotka aikomattamme tulevat tehdyiksi! Ja anna meille uutta halua ja voimaa rukoilemaan ja valvomaan sinun tulemisesi odotuksessa. Amen.

Tunnus: