Marraskuu

MARRASKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Isä, jos tahdot, niin ota pois minulta tämä malja älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun. Luuk. 22:42.

Oi, kun kerrankin silmäni aukenevat näkemään Jumalan suurta päätarkoitusta, Jumalan hellintä sydänasiaa, kuinka sielujen pelastus on hänelle kallis, niin että siksi tulee ihmiseksi, uhrikaritsaksi, hikoilee verta, sallii itseänsä ruoskittavan, antautuu ristiinnaulittavaksi ja surmattavaksi. Mikä sanomaton, voimakas lohdutus onkaan silloin saada rukoilla: »Älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

Meidän on ennen kaikkea tarpeellista tietää ja totisesti uskoa, jopa sydämemme syvimmässä olla siitä vakuutetut, että Jumala ei tahdo - ei iankaikkisesti tahdo mitään muuta kuin meidän autuaiksi tulemistamme. Tänään ja huomenna ja joka päivä hän ei tahdo mitään, muuta. Tämän vilpittömimmän sydäntahtonsa sielusi pelastuksen tähden hän voi antaa monien katkerien kärsimysten kohdata sinua.

Yksinomaan sielusi iankaikkisen onnen tähden hän voi antaa ulkonaisen ihmisesi menehtyä, sallien monien ajallisten murheitten kohdata sinua, vieläpä kaikkein katkerimpien, kuten rakkaimpasi menettämisen, sellaisten menettämisen, joihin olit sydämestäsi kiintynyt ja jotka olivat sinulle henkeäsi rakkaammat. Täällä kuolema tempaa rakkaan sydänystäväsi, ehkä kalliin puolisosi tai rakkaimman lapsesi. Täällä ihmiset äkkiä menettävät kaiken omaisuutensa. Täällä pahat henkilöt ryöstävät sinulta vielä kalliimman, hyvän maineesi. Täällä toiset saavat parantumattoman taudin jne.

Miten sanomattoman katkeria kokemuksia tarjoaakaan murheenlaakso vaeltajilleen! Sydän saattaa aivan pakahtua, jos se katsoo vain sitä, mikä silmäin edessä on.

Mutta jos Aasafin kanssa voit mennä »Jumalan pyhäkköön» ja nähdä elämän todellisen tarkoituksen, aavistaa iäisyyden vakavuutta ja uskollisen Jumalan lempeää kasvatuspäämäärää hänen lähettäessään nämä sinulle, tietäen hänen ajattelevan sieluasi, silloin sinä nöyrästi kunnioittaen »hiljennät sydämesi Jumalan edessä» ja pidät katkerimpiakin kokemuksiasi kaikkein suurimpana armona.

Tai tiedätkö sinä, kuinka paljon kärsimystä tarvitaan, että sielusi pelastuisi? Pysähdy tässä! Jos uskollinen Jumalasi nyt ajattelee niin lempeästi sinun parastasi, että hän aikoo tehdä sinut iankaikkisesti autuaaksi taivaassa, olisitko sinä silloin tyytymätön hänen käyttämiinsä katkeriinkin keinoihin? Ja ehkäpä sinä itsekin tuntiessasi surkean hitautesi ja heikkoutesi pyhityksessä ja lihan kuolettamisessa, olet usein syvyydestä huutanut: »Jumala, en voi valvoa ja taistella enkä kuolettaa lihaani, niin kuin pitäisi. Tee sinä se! Oi Herra, kuoleta sinä lihani, edistä sinä itse minun pyhitystäni!»

Nyt on Herra osoittanut sinulle armonsa ja kuullut rukouksesi. Nyt on hän ruvennut kuolettamaan lihaasi eikä löytänyt sen voittamiseksi parempaa keinoa kuin juuri tämän kärsimyksen. Oletko vieläkin tyytymätön? Oi ei! Rukoile Jumalalta nöyrää ja hiljaista mieltä, että sinä vanhan ihmisesi kovimmassakin kuolinkamppailussa voit rukoilla: »Isä, älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

Tästä vain johtuu, että voimme antautua kuolemaan, erota tästä elämästä, lakata ajattelemasta maallista onnea sekä kääntää sielumme iäisyyttä kohti. Tämä rukous on opittava Getsemanessa. Kun kärsimysten ja kuoleman kauhut pusersivat Jeesuksen sydämestä rukouksen: »Jos on mahdollista, niin menköön minulta puis tämä malja», lisäsi hän: »Kuitenkaan ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.» Se oli voitto. Sitten hän keventynein mielin sanoi: »Enkö joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?» Kun on antauduttu kuolemaan, on kärsimys lieventynyt.

»Mutta», sanonet, »jospa olisikin minun Isäni se, joka lähettää minulle kärsimykseni näen päinvastoin määrättyjen pahojen ihmisten aiheuttavan ne.» Näin ajatellessasi et uskokaan yhtä Jumalaa. Tässä ilmenee sydämessäsi asuva pakana, jolla on monta Jumalaa: ensin Luoja, sitten perkele ja vielä joku paha ihminen jne. Jos sen sijaan uskoisit, mitä Raamattu opettaa, että on olemassa vain yksi Jumala, joka valitsee kaikki muut voimat taivaassa, maan päällä ja helvetissä. Saatana ei voi lupaa saamatta koskea Jobiin. Maailma ei voi »pudottaa hiuskarvaakaan päästämme taivaallisen Isämme sallimatta.» Silloin näkisit, että senkin, minkä pahat ihmiset tekevät sinulle, on viisas Isä laatuun ja määrään nähden määrännyt. Niin et katsoisi lihaa, vaan näkisit Jumalan kaikessa.

Raamattu opettaa, että Herra meille kärsimykset lähettää, silloinkin kun pahat ihmiset aiheuttavat ne meille. Tämän tiesi Daavid, kun paha ihminen, Simei, häntä kiroili. »Anna hänen kirota sillä Herra on hänelle sanonut: 'Kiroile Daavidia.' Kuka voi nyt sanoa: 'Miksi niin teet.» Pahat ihmisethän Kristustakin kiduttivat ja kuitenkin hän sanoi »Isän antaneen hänelle tämän kalkin.» Ja muista Herran Kristuksen sanoja: »Mutta ei hiuskarvaakaan päästänne häviä Isänne sallimatta.»

Mitä meille sitten voisi tapahtua Jumalan tahtomatta? Mikä voisi olla meille vähäpätöisempää kuin hiuskarva? Kauhea epäusko, joka et kätke sellaisia Kristuksen omia sanoja! Hänhän on tällä tavoin ilmoittanut taivaallisen Isämme huolehtivan vähäisimmistäkin asioistamme, niin ettei mitään voi tapahtua meille hänen tahtomattaan. Emmekö siis ilomielin alistuen uskoisi kaikkea hänen käsiinsä sanoen vain: »Älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun.»

MARRASKUUN 2 PÄIVÄNÄ.

Autuas on se mies, joka kiusauksen kestää. Jaak. 1:12.

On tärkeätä huomata tämä. Siksi tahdomme tutkia tätä tarkemmin. Monet hurskaat armolapset menettävät usein rohkeutensa kiusauksen kohdatessa heitä. Usein he säikähtävät pelkästään seuraavasta ajatuksesta. He sanovat: »Jos olisinkin langennut syntiin, en epäilisi saavani armoa. Mutta minä tunnen itsessäni jotakin vielä pahempaa. Minä rakastan syntiä - ja sehän on kauheaa!»

Tähän vastataan: »Pidätkö tästä synnin rakkaudestasi, oletko tyytyväinen siihen?» Tyytyväinenkö siihen? Kuinka minä sitä voisin olla? Päinvastoin se on inhottavinta, mitä itsessäni tunnen! Tämä minä, joka inhoaa ja vihaa synnin rakkautta, on juuri sinun oikea minäsi, uusi ihminen. Tätä ei Raamattu nimitä synnin rakastamiseksi, vaan sitä, mitä sinä siksi sanot, nimittää Raamattu »lihaksi himoineen ja haluineen».

Sinä tunnet siis lihan rakkautta syntiin. Ja miten me voisimmekaan tuntea kiusausta, jollei meillä olisi lihan himoja ja haluja? Sinä tunnet siis kiusauksen väijyvän sinua. Pidä silloin vain huolta siitä, ettet tee kiusauksellesi myönnytyksiä, niin alat hyväksyä, suosia ja noudattaa sitä, vaan taistele uskossa rukoillen lihaa ja perkelettä vastaan. Ja pysy armoistuimen luona ja Kristuksen ansaitsemattomassa armossa, vaikka sinulle kuinka kävisi, niin on sinulla hänessä kuitenkin aina iankaikkinen elämä, näyttipä muuten kuinka pahalta ja kummalliselta tahansa.

Tee näin vaikkapa toisin ajoin näkisit itsesi aivan pahan valtaamaksi, niin että, kuten Luther sanoo »perkele herkeämättä hyppelee päälläsi ja tallaa kaulaasi jaloillansa.» Hän näyttää kokonaan hallitsevan sinua, niin että kaikki voima, kaikki Pyhän Hengen armo näyttää aivan kadonneen. Tässä kiusauksessa hiljaisena pysyminen ja mustassa pimeydessä Herran odottaminen on täydellisten viisautta. Se on suurta viisautta, ihmeellistä armoa. Sillä on syvä salaisuus, mitä Herra sellaisina pimeinä seulomisaikoina tekee lapsellensa. Sen, joka silloin tahtoo noudattaa tunteita ja näkemistään, täytyy joutua epätoivoon.

Tällaisten syvien ja perinpohjin hävittävien kiusausten tarkoituksena onkin se, että me menettäisimme kaiken oman hurskautemme ja voimamme väärän lohdutuksen. Siksi täyttyy ihmisen joutua niin kovalle koetukselle, että kaikki näyttää sielusta sysimustalta, ettei ole pienintäkään lohdutusta, jonka hän voisi itsessään nähdä tai tuntea, muuta kuin yksin Herran jumalallinen olento. Hänen oma jumalallinen uskollisuutensa ja voimansa olkoon ainoa, mikä jää turvaksi.

Sellaisetkin kiusaukset sisältyvät Jaakobin sanoihin: »Veljeni, pitäkää sulana ilona, kun joudutte moninaisiin (huomaa: moninaisiin!) kiusauksiin, sillä te tiedätte, että uskonne kestäväisyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä.» »Autuas on se mies, joka kiusauksen kestää, sillä kun hänet on koeteltu, on hän saava elämän kruunun.» Siitä, mitä apostoli heti lisää, huomaamme, että hän tässä puhuu kiusauksista: »Älköön kukaan kiusauksessa ollessaan sanoko: »Jumala minua kiusaa» sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee.»

Mutta huomaa sanat: »joka kiusauksen kestää». Se merkitsee sitä, että ei väsytä eikä antauduta kiusausta noudattamaan, ei jouduta epätoivoon eikä lähdetä armoistuimen luota, vaan rukoillaan edelleen lujasti uskoen ja kestävästi: »Älä johdata meitä kiusaukseen!» Näin kehottaa Pietarikin meitä tekemään perkeleen kiusatessa: Vastustakaa häntä »lujina uskossa!»

Kun ei enää uskota Jumalan armoon eikä hänen auttamistahtoonsa ja voimaansa, silloin lakataan rukoilemasta ja odottamasta Herraa, silloin antaudutaan viholliselle. Mutta jos minun on odotettava Herraa, on minun valmistauduttava odottamaan kauan ja »kärsivällisesti.» Meistä odotus ainakin tuntuu aivan äärettömän pitkältä ja turhalta, niin että olemme valmiit sanomaan: »Kaikki on hukassa, ei kannata enää apua odottaakaan, näenhän ja tunnen selvästi, että olen jätetty saatanan käsiin.» Jos jatkuvasti näin päättelemme, lakkaamme rukoilemasta, kuten äsken mainitsimme.

Luonnollinen laiskuutemmekin johtaa siihen, että väsymme rukoukseen, jos ei meitä heti kuulla, tai loukkaannumme Kristukseen, kun hän ei johda meitä sillä tavoin kuin me olimme ajatelleet. Mutta Jumalahan itse tulisi valehtelijaksi, jos hän antaisi meidän joutua häpeään rukoillessamme ja turvautuessamme hänen lupauksiinsa.

Jumala koko sanassansa on sanonut meille: »Huuda minua avuksesi hätäpäivänäsi, niin minä autan sinua, ja sinä olet kunnioittava minua.» Hänen kunniansa ja totuutensa raukeaisi tyhjiin, jollei hän tekisi näitten sanojensa mukaan. Herää siis ja paina syvälle sydämeesi, että sen sielun, joka on oppinut tuntemaan omat voimansa ja Herraa yksin huutamaan, on aivan mahdotonta joutua häpeään, kuinka epätoivoiselta ja pahalta näyttäisi. Sillä tästä minun pelastuksestani ovat koko Herran jumalallinen olento, koko hänen jumalallinen uskollisuutensa, totuutensa ja voimansa takeena.

MARRASKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä. 1 Kor. 15:58.

Lukijani, ehkä olet saanut sen onnen, että olet maailmasta valittu Jeesuksen seuraajaksi. Elät sydämellisessä elämänyhteydessä Vapahtajasi kanssa. Oi, pidä mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi! Perkele on vannonut meille kuoleman kulkien ympäri milloin kiljuvana jalopeurana, milloin valkeuden enkelinä. Monet, »jotka ovat hengessä alkaneet, lopettavat lihassa», joko maailman ja himojen pettäminä, jotka uudestaan kietovat heidät pauloihinsa.

He väsyivät sotaan ja lihan kuolettamiseen ja antautuivat uudelleen synnin palvelukseen - tai lankesivat he epäilykseen jonkin kovan ja kestävän kiusauksen voittamina. Tai villitsi heitä uusien oppien kiehtova voima, joka vieroitti heidät yksinkertaisuudesta Kristuksessa ja itse elämä kuihtui. »Minä olen totisesti asettanut ja tyynnyttänyt sieluni», sanoo Daavid, »niin kuin vieroitettu lapsi äitinsä tykönä, niin kuin vieroitettu lapsi on sieluni minussa».

Tai langettivat heidät ylpeyden luulottelut, jotka ovat kaiken sydämessä, asuvan armon surma. Toiset langenneet tunnetaan helposti siitä, että he kokonaan palaavat maailmaan ja syntiin eivätkä enää viljele Jumalan sanaa. Toisilla taas on jumalisuuden kuori, mutta heissä ei ole mitään henkeä eikä elämää, ei armon eikä evankeliumin tarvetta, vaan ainoastaan lain tiedon ja totuuden muoto. »Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä ... niin on heille viimeinen tila käynyt ensimmäistä pahemmaksi.»

Oi, rukoile Jumalaa armollisesti varjelemaan sinua niin onnettomasta lopusta! Ja tunne apostolin kehotuksen vakavuus: »Olkaa lujat, järkähtämättömät!» Ole luja uskossa, pysy joka päivä Vapahtajasi ystävyydessä. Älä mistään niin huolehdi kuin siitä, että joka päivä olet vakuutettu Jumalan ystävyydestä ja että sinut aina havaittaisiin olevan Kristuksessa. Ole luja rakkaudessa ja jumalisuuden harjoituksessa, ettet anna ihmisten pahuuden ja kiittämättömyyden tai oman turmeluksesi väsyttää itseäsi, ettet tulisi veltoksi ja huolettomaksi, taistelun käydessä kovaksi ja pitkälliseksi.

Kestä vielä vähän, aikaa lihaasi kuolettaen nyt on ratkaiseva taistelu käynnissä, nyt kilvoitellaan voittopalkinnosta. »Ole uskollinen», sanoo Herra, »ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun». Ole luja toivossa ja kärsivällisyydessä katkerankin ristin ja kärsimyksen aikana. Kestä loppuun asti, nyt on ratkaiseva hetki! Vähän aikaa on enää jäljellä. Luopumus tapahtuu helposti, mutta kestäminen ja taivaan kunnian voittaminen kysyy kilvoitusta.

»Lujat ja järkähtämättömät», sanoo apostoli. Älä anna monenlaisten opintuulten keikutella ja viskellä sinua, kuten hentoja ruokoja, joita tuuli huojuttelee sinne tänne. Me elämme aikana, jolloin kaikenlaista uutta on tarjona hengelliselläkin alalla. Yksi esittää yhtä, toinen toista. Ja ihmisluonto on sellainen, että vanha pian tulee mauttomaksi ja arvottomaksi, ja uusi kiinnostaa. Varo noudattamasta tätä luonnollista taipumusta. Äläkä kuvittelekaan, ettei kukaan voi sinua johtaa harhaan, että itse aina huomaat, mikä on oikeaa, mikä väärää. Älä myös ole niin kiittämätön Jumalan Hengelle ja totuudelle, joka on sinut uudestisynnyttänyt, että pitäisit jotakin toista oppia parempana - tai sen ihmisen jotakin uutta tarvitsevan, joka jo »on Kristuksessa».

Apostoli sanoo: Te olette hänessä täydelliset. Sinä tahdot tätä armotilaa tehdä täydellisemmäksi jollakin uudella, omalla työllä! Kuinka sitten vastaat Vapahtajallesi, kun hän kysyy: »Etkö sinä minussa ollutkaan autuas?» Älkäämme olko lapsia, joita kaikenlaiset opintuulet keikuttelevat ja viskelevät. Ei niin, vaan »niin kuin te siis olette omaksenne ottaneet Kristuksen Jeesuksen, Herran, niin vaeltakaa hänessä, juurtuneina häneen ja hänessä rakentuen ja uskossa vahvistuen, niin kuin teille on opetettu, ja uhkukoon kiitoksenne.»

»Olkaa aina innokkaat Herran työssä.» Ole yhä ahkerampi Herran työssä sinä lyhyenä aikana, joka sinulla vielä on lihassa elettävänä, ettet hengellisessä laiskuudessa »eläisi itsellesi, vaan hänelle, joka meidän edestämme on kuollut ja noussut ylös.» Kaikessa, millä voit edistää Herran kunniaa tai hänen kalliisti ostettujensa menestystä, palvele ahkerasti ja innokkaasti. Äläkä väsy äläkä heikonnu hyvässä, vaan päinvastoin tule yhä ahkerammaksi. Moni alkaa sangen, lupaavasti iloisella alttiilla mielellä palvella Jumalaa ja veljiä. Mutta muutamien vuosien kuluttua he ovat velttoja ja kylmenneitä, niin ettei heillä enää olekaan liikkeellepanevaa halua ja voimaa. Tämä on kauniin alun surullinen loppu.

Valvokaamme! Varokaamme tarkoin, ettei luonto petä meitä! »Kun teemme hyvää, älkäämme lannistuko, sillä me saamme aikanamme niittää, jos emme väsy.» »Joka lihaansa kylvää, on lihasta niittävä turmeltumusta mutta joka Henkeen kylvää, on Hengestä niittävä iankaikkisen elämän.» Sinun työsi ei ole turha Herrassa. Herää, malta mielesi! Kaikki tulee vielä, mikä on tuleva. Emme ole noudattaneet mitään viekkaasti sommiteltuja taruja. On käyvä toteen, että Herra antaa »niille, jotka hyvässä työssä kestävinä etsivät kirkkautta ja kunniaa ja katoamattomuutta», iankaikkisen elämän.

MARRASKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä. 1 Job. 3:8.

Huomaa ero, että jollakin on syntiä ja, että joku tekee syntiä. 1 Joh. 1:ssa luemme: »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme». Samassa kirjeessä: »Joka syntiä tekee, hän on perkeleestä.» »Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä.» Mutta se, että meillä on syntiä, merkitsee sitä, että synti asuu ja liikkuu kristityn lihassa, että hän sodassa saa osaksensa synnin haavoja, voipa äkkiä langetakin, mutta murehtien ja vastaan taistellen. Synti on hänelle kärsimys, vieläpä kaikkein vaikein kärsimys, josta hän mielellään tahtoisi päästä eroon. Synnin tekeminen taas merkitsee, että sitä pidetään työnä ja tapana, josta ei tahdota luopuakaan, vaan jota puolustetaan ja suositaan - vaikkapa ulkokullattu vielä sanoillaan moittiikin sitä, mutta elämässään sitä jatkaa ja suosii.

Monet ihmiset voivat mestarillisesti moittia syntiä, mutta eivät koskaan ryhdy riisumaan sitä pois, vaan haluavat salaa säilyttää sen itsellään, tai päättävät he hylätä sen, mutta ei vielä. Tai hylkäävät he monta syntiä saadaksensa pitää helmasyntinsä, jota sitten hyvillä selityksillä usein koetetaan peitellä ja puolustella. Vilpitön sielu hakee sanasta neuvoa ja apua synnistä päästäkseen toinen taas etsii sanasta puolustuksia synnissä pysyäkseen. Siinä on erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, vilpittömän ja vilpillisen hengen välillä.

Tässä on myös huomattava erotus itse syntien välillä. Niitä on näet kahta lajia: toiset sellaisia, jotka kokonaan voidaan hylätä ja jättää, kuten kiroileminen, Jumalan nimen väärinkäyttäminen, lepopäivän pyhittämättä jättäminen, juoppous, maalliset ja kristitylle sopimattomat huvitukset, muuten vallitsevat julkisynnit, kuten haureus, varkaus, valhe, riitaisuus jne., jotka eivät koskaan sovellu yhteen tosi uskon ja hyvän omantunnon kanssa. Jos kristitty lankeaa johonkin sellaiseen syntiin, niin kuin pyhien esimerkki todistaa valitettavasti joskus tapahtuneen, häipyvät samalla hänen uskonsa ja rauhansa, jotka yksin parannus ja syntien anteeksiantamus palauttaa.

Mutta ulkokullattu voi pysyä toisessa tai toisessa, peitellen ja puolustellen sitä totuttuna tapana. Tämä on »synnin tekemistä.» Joka näin syntiä tekee, se on perkeleestä. Se on »lihan mukaan elämistä.» Mutta jos te lihan mukaan elätte, on teidän kuoltava. Sellaisia syntejä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.»

Toinen laji syntiä ovat lihassamme piilevät kaiken pahan siemenet ja juuret, joita ei täällä koetusajassa vaeltaessamme koskaan saada kokonaan hävitetyiksi. Sillä kun nämä ovat kokonaan poistetut, ei meidän enää tarvitse valvoa eikä kilvoitella - mikä ei tapahdu ennen kuin haudassa. Tätä lajia olevat synnit. ovat esim. puuttuva rakkaus Jumalaan, tunnustuksen heikkous, hitaus rukoukseen ja sanan viljelemiseen tyytymättömyys ja haluttomuus kutsumuksessa, kärsimättömyys, viha, saastaiset ajatukset ja himot, ahneus, epäusko, murhe ym.

Erotus sen välillä, että meillä on syntiä ja että teemme syntiä, erotus vilpittömän ja vilpillisen sielun välillä, ilmenee siinä, että jälkimmäinen, saatuaan tietää, ettei kukaan ole puhdas, että me kaikki olemme heikkoja syntisiä, tyytyy siihen, eikä vaivaudu valvomaan ja taistelemaan syntejä vastaan, joista hän ei kuitenkaan koskaan vapaudu, antaen synnille täyden vallan. Eikä hän näitä juuri synteinä pidäkään, vaan vähäpätöisinä heikkouksina – ikään kuin kylmäkiskoisuus Jumalaa kohtaan, haluttomuus rukoukseen ja sanan viljelemiseen eivät olisi suuria syntejä.

Vilpitön sielu taas on ainaisessa sodassa pahaa vastaan - kärsien synneistänsä, ollen tyytymätön itseensä ja murheellinen, rukoillen ja valvoen. »Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.» Silloinhan tuo »ristiinnaulittu» liha vielä saattaa elää ja vääntelehtiä ristillä, tyytymättömänä riehuen irti päästäksensä, mutta yhtäkaikki se pysyy siinä pääsemättä toivottuun vapauteensa. Ne taas, jotka eivät ristiinnaulitse lihaansa, ovat tämän sanan mukaan niitä, jotka eivät ole Kristuksen omia.

Mutta samoin kuin henki on altis ja vilpitön pahaa karttamaan, on se myös valmis tavoittelemaan hyvää ja eroaa täten vilpillisestä hengestä. On olemassa eräänlaisia hurskaita ihmisiä, jotka jumalisuudessaan, rukouksessaan, uskossaan, rakkaudessaan ja hyvissä töissään pitävät kohtuullisen määrän. Tähän ennätettyään eivät he enempää vaadikaan. He eivät huolehdi kasvamisestaan armossa, vaan tyytyvät siihen, minkä ovat saavuttaneet. Tämä merkitsee sisäistä kuolemaa ja katumatonta mieltä.

Vilpitön henki taas pyrkii aina vain kasvamaan hyvässä, esim. nöyryydessä, uskossa ja rakkaudessa, Jumalan tahdon mukaan vaeltamisen halussa ja voimassa. Eräät hyvät työt ja uskonhedelmät ovat väärälle kristitylle liian vaikeat. Hänen henkensä vilpillisyys ilmenee silloin siinä, että hän toisinaan saattaa hyväksyä ja ylistellä niitä ja kauniisti niistä puhua, mutta ei koskaan ole valmis niitä toteuttamaan.

MARRASKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini ... niin minä rankaisen vitsalla heidän rikoksensa. Mutta armoani en minä käännä pois. Ps. 89:31-33.

Mitä tämä merkitsee? Tähän sisältyy jotakin erikoista! Tässä puhutaan siitä, kuinka lasten tehdessä syntiä ja heidän siksi kärsiessä vitsaa ja vitsauksia, armoa ei kuitenkaan hänestä käännetä pois! Kenestä »hänestä?» Sen näemme ajatusyhteydestä. Lähinnä edelliset sanat ovat: »Minä säilytän hänelle (esikoiselle) armoni iankaikkisesti, ja liittoni on pysyvä lujana hänelle. Minä teen hänen siemenensä iankaikkiseksi ja hänen valtaistuimensa niin kuin taivaan päivät.» Sitten seuraa: »Jos hänen lapsensa hylkäävät lakini.» Mutta miten Pojalle luvattu armo voi tulla kysymykseen hänen lastensa tehdessä syntiä? Siksi, että se oli Pojan hankkima armo lapsia varten.

Tätä armoa koskeva sopimus oli tehty Pojan (esikoisen) kanssa. Hän on meidän Herramme ja takausmiehemme, välittäjämme ja puolustajamme Isän luona. Hän on uhrannut itsensä meidän puolestamme, hän on maksanut velkamme ja täyttänyt vanhurskauden, siksi on armo hänen tähtensä peruuttamaton, silloinkin kun lapset tekevät syntiä. Mutta huomaa, tässä sanotaan: hänen lapsensa, ne, jotka kuuluvat hänelle, ne, jotka uskovat häneen ja uskon kautta ovat juurtuneet häneen, uskossa hänessä kiinni riippuen kuin lapset äidissänsä, saadakseen hänen vanhurskaudessaan turvansa, lohdutuksensa ja vanhurskautensa. Silloin heillä on myös lasten sydän häneen nähden, he eivät tahdo luopua hänestä, he katuvat syntejänsä hänen edessään ja soisivat, ettei niitä olisi tehtykään.

Nämä ovat hänen lapsiaan. Mutta nämäkin voivat joskus niin surkeasti langeta ja rikkoa, että he (hetkeksi) hylkäävät hänen lakinsa »eivätkä vaella hänen säädöstensä mukaan.» Mitä hän silloin tekee? Hän rankaisee vitsalla heidän rikoksensa ja heidän pahat tekonsa vitsauksilla, mutta armoansa hän ei ota heiltä pois sillä sehän olisi armon kääntämistä pois hänestä, joka sen on ostanut ja hankkinut. Tästä Luther sanoo: »Kun Jumala näyttää vihastuneen minuun, ikään kuin tahtoisi hän hylätä minut, niin tahdon vastata: 'Pyhä Isä, sinun täytyy ensin hylätä rakas Poikasi, Jeesus Kristus, ennen kuin voit hylätä minut sillä hän on minun takaukseni, minun lunastukseni ja välimieheni. Jos mielistyt häneen, olen myös minä vapaa ja turvassa.»

Sinä, joka olet kääntynyt Jeesuksen puoleen, alkanut uskoa häneen ja mielelläsi tahtoisit olla hänen vilpitön lapsensa, mutta tämän ohessa olet niin syntinen tai lankeat ja rikot niin suuresti, että pelkäät Jumalan hylkäävän sinut nurjaan mielentilaan, muista silloin, että hän syntiesi tähden tahtoo sinua vitsalla ja vitsauksilla rangaista, ensiksi sisällisesti omassa tunnossasi, niin kauan kuin se kuritukseksi riittää, ja siten myös ulkonaisesti monien koettelemusten murhein, missä niitä tarvitaan.

Hän tahtoo rangaista sinun syntejäsi vitsalla ja vitsauksilla, mutta armoansa hän ei käännä pois, sillä armosta hän sopii Poikansa kanssa - armosta hän ei puhu sinun kanssasi, vaan hänen, joka on sen ansainnut ja joka on välittäjäsi, puolustajasi ja takaajasi. Armo on lujemmalla perustuksella kuin sinun hurskautesi, joten sinun syntisi eivät liioin voi sitä horjuttaa. Niin, silloinhan se ei enää olisikaan armoa. ja kokiessasi hänen uhkauksensa totuuden, nim. vitsan ja vitsauksen, pelon ja ahdistuksen, on sinun kuitenkin uskottava hänen lupauksensa totuus, nim. iäinen armo.

Syntiä tehtyäsi ja Herran sinua rangaistessa vitsalla ja vitsauksella, älä käsitä väärin häntä, ajatellen, että hän on hylännyt sinut! Hänhän on sanonut sinulle etukäteen, että hän on rankaiseva vitsalla sinun rikoksesi ja pahat tekosi vitsauksilla, armoansa sinusta kääntämättä.

Pidä siis Herran ja sinun välillä päätettynä asiana, että sekä syntejä että vitsauksia on ilmenevä, mutta että armo kuitenkin pysyy iankaikkisesti. Tunkeudu siis, kun olet syntinen ja kiusattu, mustan pilven lävitse ja sano silloinkin luottavaisesti: Vanhurskas Jumala, vihastu vielä enemmän, rankaise minua vielä kovemmin ja kauemmin, en kuitenkaan koskaan tahdo väärin ymmärtää sinua. Sinähän olet jo edeltäpäin sanonut, että sinä rankaiset synnin vitsalla ja vitsauksilla, mutta et käännä armoasi pois. Tahdon siis nurisematta kärsiä. Katso, se olisi kaunis kristillinen usko ja kokemus.

Mutta päinvastoin se, joka ei koe tätä isällistä kuritusta synnin tähden, näitä sisällisiä rangaistuksia ja vitsauksia, pelkoa ja ahdistusta, vaan elää päivät ja viikot kärsimättä ja olematta vaivautunut jostakin synnistä, tai elää varmana ja vapaana jossakin määrätyssä lihallisuuden paheessa, on varmaan äpärä eikä lapsi, hän on kuollut ulkokullattu, tyhmä neitsyt, jonka lamppu on kuiva ja kevyt.

Tässä puhutaan siis lapsista, joiden usein on vaikeata uskoa, joilla on heikot, raadolliset ja arat sydämet, mutta jotka Kristuksesta etsivät turvaansa ja vanhurskauttansa, että he tietäisivät heillä kaiken raadollisuutensakin aikana olevan ainaista armoa, iäistä armoa, niin kauan kuin heidän sovintohintansa on hyväksytty.

Me kiitämme sinua, taivaallinen Isä, että annoit meille langenneille Aadamin lapsille iankaikkisen Poikasi välimieheksi, takaajaksi ja puolustajaksi. Me kiitämme siitä, että me nyt hänen täyteydestään saamme armoa armosta, saamme sen vanhurskauden, joka sinulle kelpaa. Anna nyt meille, rakas Isä, että me tätä vanhurskautta lapsellisessa uskossa ikävöisimme, isoisimme ja janoisimme. Saata meitä näin elämän yhteyteen Vapahtajamme kanssa. Mutta kun meillä vielä lapseuden saatuammekin on syntejä, ja sinä, vanhurskas Isä, näitten tähden meitä kuritat vitsoin ja vitsauksin, niin anna meidän ymmärtää, etteivät ne ole hylkäämisen, vaan palauttamisen merkkejä. Anna meidän katuvaisessa uskossa oppia pyytämään uutta armoa ja anteeksiantamusta. Lisää uskoamme ja anna meille uutta halua ja voimaa syntiä kuolettamaan ja elämään pyhästi. Amen.

MARRASKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Mikä on ihminen, että hän olisi puhdas, ja että vaimosta syntynyt olisi hurskas? Job. 15:14.

Synnintunto riippuu siitä, paljonko Jumala merkitsee ihmiselle. Jos hän oikein tuntee tuon elävän, totisen ja pyhän Jumalan, niin hän saattaa surusta riutua, kuten kaikkien pyhien esimerkki osoittaa. Tai onko yhtään niin pyhää ja vakavaa kristittyä, joka yhdenkään tunnin kuluessa täyttäisi mitä suurin ja korkein käsky vaatii? Kysymme vain kaikkein vakavimmilta, niiltä, joilla on eniten Jumalan Henkeä ja voimaa. Mutta mitä on koko hurskaudestasi, jollet täytä tuota suurinta ja korkeinta käskyä?

Tämä käsky vaatii sinua rakastamaan Herraa, sinun Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi, kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi. Ja lisäksi se vaatii sinua turvautumaan yksin häneen ja pelkäämään yksin häntä, niin kuin hänen jumalallinen uskollisuutensa ja valtansa edellyttävät. Eikö ole totta, että jos näin rakastat Jumalaa kaikesta sydämestäsi turvautuen yksin häneen, niin että yksin Jumala on rakkautesi, turvautumisesi ja pelkosi kohde, on sielusi ikuisessa rauhassa, lakkaamatta kokemassa sitä ainoata hyvää, jota pyydät, katoamattoman Jumalan läsnäoloa?

Silloin sinun on uskottava, ettei hiuskarvaakaan päästäsi putoa taivaallisen Isäsi sallimatta. Pienintäkään asiaa ei voi tapahtua sinulle, ei sana, ei katsekaan voi sinua haavoittaa Isäsi tahtomatta. Kun et siis mitään muuta rakasta kuin häntä ja hänen mielisuosiotansa, on siitä seurauksena, että joka hetki olet yhtä rauhallinen ja onnellinen, käyköön sinulle kuinka tahansa, vain siksi että tiedät kaiken tulevan Jumalaltasi, etkä rakastakaan muuta kuin mitä hän näkee hyväksi tehdä. Missä nyt on se pyhä ihminen, joka tämän käskyn täyttää?

Puhutelkaamme nyt sellaista! Oletko yhtä tyytyväinen ja onnellinen, jos joku veisi sinulta sen, mikä on sinulle kaikkein rakkainta maailmassa - yhtä tyyni ja onnellinen joutuessasi köyhyyteen ja puutteeseen, kun joku riistää sinulta kaiken omaisuutesi? - Yhtä rauhallinen, vaikka joku ryöstäisi hyvän nimesi ja maineesi, vaikka menettäisit kunniasi, ja joutuisit kaikkien ihmisten halveksimaksi ja inhottavaksi koko elämäsi päiviksi? Yhtä tyytyväinen ja onnellinen, vaikka vaikea tauti tai murhaaja lyhentää elämäsi?

Jos on totta, että rakastat Jumalaa kaikesta sydämestäsi, kaikesta mielestäsi, kaikista voimistasi ja sen lisäksi uskot ainoastaan häneen, ettei mitään tapahdu sinulle hänen tahtomattaan, silloin sinun on välttämättä oltava yhtä rauhallinen ja onnellinen kaikissa noissa tapauksissa. Mutta ehkäpä olet niin kaukana siitä, että päinvastoin tuskailet vähäisestäkin vahingosta. Tunnit ja päivät päästään olet levoton kuultuasi itsestäsi pahaa puhutun. Ehkäpä joku pilkallinen katsahdus jo vaivaa sinua? Miten sinä silloin rakastat yksin Jumalaa ja hänen mielisuosiotansa?

Tunnetko todella niin hartaasti rakastavasi Jumalaasi, että ajatuksesi aina ovat hänen luonaan? Ehkä päin vastoin paljon enemmän rakastat ja ajattelet jotakin ihmistä?

Mutta edelleen: Eikö ole totta, että meidän, jotka Jumalan Pojan verellä olemme lunastetut kaikista synneistämme, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei pitäisi elämässämme mitään niin hartaasti kuin hänen kirkastamistaan, joka meidän tähtemme on kuollut ja ylösnoussut? Onko tämä tosiaankin aina sinun pyrintöjesi päämäärä? Eikö ole totta, että jos rakastat Jumalaa kaikesta sydämestäsi, et koskaan viihtyisi missään työssä, tai seurassa niin hyvin kuin Jumalasi kanssa, rukouksissa ja luottamuksellisessa turvautumisessa häneen? Tahdotko sinä sitten lakkaamatta seurustella hänen kanssaan rukouksessa? Ehkäpä kaukana siitä, niin että mieluummin toimittelet kaikenlaisia talousaskareitasi kuin seurustelet Jumalan kanssa rukouksessa? Millainen onkaan näin ollen suhteesi ensimmäiseen ja suurimpaan käskyyn?

Sitten sinun pitäisi rakastaa lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ajattele aina vakavasti näitä Herran, sinun Jumalasi suurimpia käskyjä. Mitäpä koko jumalisuudesta, jollemme noudata noita tärkeimpiä käskyjä. Onko todellakin totta, että sinun on huolehdittava lähimmäisesi hyvästä yhtä paljon kuin omastasikin? Muista, että lähimmäisiäsi eivät ole vain jotkut ystävät, vaan kaikki ihmiset, ystävät ja viholliset. Oletko yhtä innokas valvomaan jokaisen etua kuin omaasikin? Oletko yhtä arka lähimmäisen kunniaa poljettaessa kuin itsestäsi pahaa puhuttaessa?

Edelleen: Uskothan, että jokainen, joka kääntymättömänä kuolee, tuomitaan iankaikkiseen kadotukseen. Jos rakastat lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on sinun samalla ahkeruudella ja innolla harrastettava joka ihmisen kääntymistä, kuin jos oma autuutesi tai kadotuksesi olisi kysymyksessä. Sinä ahkeroit muutamien harvojen puolesta, mutta ehkä sinä joka päivä näet monta kääntymätöntä, joiden herätykseksi et pane kortta ristiin. Millainen onkaan siis lähimmäisen rakkautesi? Ja millaista kaikkien muiden käskyjen noudattaminen?

Eikö ole totta, että pienimmästäkin syystä kuohuu sydämessäsi pahoja ajatuksia, joita Herra Jumala vihaa ja tuomitsee, joko kiukku, kateus, viha, ylpeys, itserakkaus, pahat himot tai toisen omaisuuden haluaminen jne. Nyt puhumme kuitenkin vain uskovista, jotka ovat valveilla ja tuntevat syntinsä. Eivät ketkään niin paljon valita syntejään kuin uskovat. Heidän on rukoiltava: »Älä käy tuomiolle palvelijasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi!»

Ja Raamattu todistaa: »Katso, ei hän pyhiinsä luota.» »Mikä on ihminen, että hän olisi puhdas, ja että vaimosta syntynyt olisi hurskas? Eivät taivaatkaan ole puhtaat hänen edessänsä mitä sitten kauhea ja ilkeä ihminen, joka juo vääryyttä niin kuin vettä!»

MARRASKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Room. 10:4

Mikä sanomaton lohdutus kaikille syntisille! Sinä tahdot kääntyä Herran puoleen ja parantaa sydämesi ja elämäsi, niin että lain mukaan tulisit vanhurskaaksi ja siten saavuttaisit Jumalan armon. Tämä on erehdystä. Toisaalta sinä et koskaan täällä ajassa voi saavuttaa omaa vanhurskautta lain edessä, toisaalta on Kristus meidän puolestamme täyttänyt juuri sen, »mikä oli mahdotonta laille». Etkö tiedä, että lain kautta käyvä autuuden tie on nyt loppunut? Kuule ja muista, että Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Kristus, Jumalan iankaikkinen Poika, meidän Vapahtajamme, on meidän puolestamme ollut lain alaisena, meidän puolestamme täyttänyt kaikki sen käskyt: rakastanut Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään niin kuin itseään ja meidän puolestamme kärsinyt lain kirouksen.

Tätä kaikkea hän ei suinkaan tehnyt itsellensä, sillä sitä hänen ei tarvinnut, vaan meille, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.» Älkäämme tätä koskaan unohtako! Olet ehkä joskus alkanut uskoa häneen, mutta taas huomannut olevasi niin rikoksellinen ja lain tuomitsema, että joudut epätoivoon, koskapa lakikin on Jumalan sanaa ja vaatii paljon sellaista, jota et voi täyttää. Sinun pitäisi esim. nyt rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestäsi, olla oikein jumalinen ja joka hetki vaeltaa Jumalan kasvojen edessä, sinun pitäisi olla harras ja kestävä rukouksessa, sangen kiitollinen kaikesta Jumalan armosta, ahkera lihan kuolettamisessa.

Mutta sinä huomaat itsessäsi paljon päinvastaista, kylmyyttä, jumalattomuutta, kevytmielisyyttä, ja silloin päättelet, ettei Jumala ole sinulle armollinen eikä katso armossa puoleesi. Tämä on taaskin oman vanhurskauden tavoittamista, sitä, että koettaa yksin, omassa persoonassaan kestää lain edessä. Se on erehdystä. Et koskaan täällä ajassa voi itse saavuttaa lain edessä kestävää vanhurskautta.

Mutta Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Sinä omistat nyt hänessä saman vanhurskauden ja mielisuosion Jumalan silmissä kuin olisit aivan täydellinen lain mukaan. Ajattele, äläkä koskaan unohda, että Kristus on uskovien vanhurskaus, ja että lain kautta kulkevaa autuudentietä ei enää ole olemassa. Laki on uskovaisille vain rakkaana elämänohjeena ja tarpeellisena lihan kurittajana. Mutta kun on kysymys autuudestamme, vanhurskaudestamme ja Jumalan mielisuosiosta meihin nähden, ei laki vaikuta mitään. Sillä onhan päätetty asia, että me itsessämme olemme aina tuomitut lain edessä ja että meillä jo on täydellinen vanhurskautemme Kristuksessa.

Mutta oi, jos tämä on totta, silloinhan meidän on herättävä sitä hyväksemme käyttämään, suuresti iloiten kohotettava päämme ja iankaikkisesti ylistettävä sellaista armoa ja vapautta. Ei riitä, että me vain käsitämme tämän, meidän on myös alituisesti sovellutettava se omaantuntoomme. Tästä Luther kirjoittaa: »Näillä sanoilla ihminen voi puolustautua ja kestää perkeleen vaikutusta ja kiusausta vastaan, olivatpa entiset tai nykyiset synnit kysymyksessä. Siten erotetaan kauas toisistaan nämä kaksi, omatunto ja ulkonainen elämä, usko ja työ. Jos siis laki pyrkii tunkeutumaan päälleni kauhistuttaen sydäntäni, niin on aika minun antaa rakkaalle laille erokirja, ja jollei se tahdo erota, on minun rohkeasti torjuttava sen uhkaukset sanoen: »Tahdon mielelläni tehdä ja edistää hyviä töitä, missä suinkin voin ja aikanansa ollessamme ihmisten joukossa mutta tässä, kun omantuntoni on kestettävä Jumalan edessä, en tahdo laista mitään tietää. Anna minun tässä suhteessa olla rauhassa äläkä puhu minulle mitään tekemisestäni tai tekemättä jättämisestäni. Tässä asiassa en kuule Moosesta enkä fariseuksia, vaan tässä on Kristuksen yksin hallittava ja oltava kaikkeni kaikessa.»

Mutta miten? Jos minulla edelleen on syntiä itsessäni, eiväthän asiat silloin ole oikein? Vastaus: Totta kyllä, että minä olen syntinen ja teen väärin. Mutta ei minun silti ole langettava epätoivoon, mentävä kadotukseen tai paettava lakia. Sillä minulla on vielä eräs oikeus, jonka kautta tartun häneen, joka on tarttunut minuun, ja riipun hänessä, joka kasteessa otti minut syliinsä ja evankeliumin kautta teki minut osalliseksi kaikista lahjoistaan sekä käskee minun uskomaan häneen.

Tämän osaavat ja taitavat vain kristityt ja se kuuluukin vain sinne, missä Kristus yksin hallitsee ja omatunto toimii Jumalan tahdon mukaan. Sitä ei saarnata törkeille, häikäilemättömille ja hempeille ihmisille. Huomaa vielä lopuksi, että tässä taas sanotaan: »Jokaiselle, joka uskoo.» Kristus on vain sen vanhurskautena, joka uskoo. Sinä ajattelet: asia on sangen lohdullinen, mutta mistä tiedän, että se kaikki kuuluu minullekin? Sanotaanhan tässä selvästi: »Jokaiselle, joka uskoo.» Jos siis elät suruttomuuden rauhassa tai lain orjuudessa ja vielä voit tulla toimeen ilman Kristusta, niin ei tämä armo kuulu sinulle.

Mutta jos olet joutunut siihen, ettet voi tyytyä mihinkään omiin töihisi, vaan suuressa kurjuudessasi riiput Kristuksessa, isoat ja janoat Kristusta, saat ainoan lohdutuksen yksin Kristuksessa ja hänen sanastaan, silloin olet todella uskovainen. Silloin kaikki tämä kuuluu sinullekin, nim. että lailla ei enää ole mitään tuomiovaltaa sinuun nähden. Jumala ei koskaan ole tuomitseva sinua lain mukaan, niin totta kuin Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo. Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti!

MARRASKUUN 8 PÄIVÄNÄ.

Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään. Room. 10:4.

Kuule! Sillä, joka Kristuksesta etsit autuuttasi, et joudu toivossasi häpeään. Kuinka pimeältä ja toivottomalta vaelluksen aikana usein näyttäneekin, on lopussa kuitenkin aina kiitos, elettyäsi uskossa häneen. Tämän me helpostikin saatamme järjellämme käsittää, mutta herättäköön Jumala meidät myös omistamaan sen! Kysymys »häpeään joutumisesta» on iäisyyskantoinen kysymys.

Sen on oltava toisille herätykseksi, toisille suureksi lohdutukseksi. Lopullisen autuuden toivo on toivo on toisille tosi, toisille väärä toivo. Ajatelkaamme, että melkein kaikilla ihmisillä on jonkinlainen toivo iankaikkisuuteen nähden. Ihmisten viimeisen toivon perusteet ovat moninaiset. Paitsi tuota yleistä perustusta, joka on Jumalan laupeuden ja oman ansion sekoitusta, on myös jokaisella uskottomallakin tavallisesti jokin erikoinen seikka, johon hän toivoo ja joka muka lieventää hänen syyllisyyttään tai vieläpä tuottaa ansiota. Mutta olkoonpa se mitä tahansa, mitä nimittää tai ajatella saatetaan, aina kuitenkin heidän toivonsa on viimeisenä päivällä häpeään joutuva. Vain ne, jotka Raamatun mukaisesti »uskovat Poikaan», saavat elämän kruunun hänen tulemisessaan.

Mutta nämähän ne juuri koettelemisen aikana joutuvatkin kiusaukseen ja pelkoon: »Kunhan en sittenkin, huolimatta kaikesta uskostani Herraan Jeesukseen, lopulta joutuisi häpeään.» Niin monet ja kovat ovat uskovien koettelemukset, niin suuri heidän sisäinen turmeluksensa, niin huolestuttavat heidän puutteensa ja heikkoutensa, niin ihmeellinen ja salattu heidän Herransa armo, niin monivaiheinen ja hämmästyttävä hänen johdatuksensa ja lopulta niin kauheat nuo perkeleen tuliset nuolet, että moni uskova sielu onkin levottomana ajatellut: »Kuka tietää, enkö minä usko uskomistani niin kauan, että viimein olen kadotuksessa?»

Toiselle tulee hänen pahimmaksi ahdistukseksensa joku hyvin itsepäinen kiusaus, josta hän kaikin rukouksinensa ja toisin armovälikappalein ei koskaan pääse täysin vapaaksi, vaan joka seuraa alati mukana. Toinen näkee koko elämänsä olevan niin täynnä syntiä, laiminlyömistä ja uskottomuutta, ettei hän voi pitää mahdollisena Jumalan Hengen asumista itsessään. Joku kärsii niin huolestuttavaa kuivuutta ja kylmyyttä, niin suurta vakavuuden, alttiuden, synninsurun ja rukouselämän puutetta, että hän pelkää olevansa ulkokullattu, nukkunut, hengellisesti kuollut.

Silloin nousee kysymys: Voisikohan vain se että minä vielä uskon Jeesukseen, riipun hänessä, enkä tule toimeen ilman häntä, turvata minua kaikelta vaaralta? Vastaus: Uskon kautta tultuasi uudeksi ihmiseksi, joka aina vain riippuu Kristuksessa, saattaa sinussa siitä huolimatta olla paljon nuhdeltavaa, valitettavaa ja parannettavaa, mutta sillä ainoalla seikalla, että sinä kuitenkin elät uskossa Kristukseen, on seurauksena, että sinä kuitenkin olet armolapsi ja taivaan perillinen.

Vaikka sinä yhä vielä tunnetkin kovan sodan vallitsevan lihan ja hengen välillä, josta apostoli puhuu Room. 7: 15-25:ssä ja vaikka sinun täytyykin hänen kanssaan huudahtaa: »Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?» Kaikki tämä surkeus ei kuitenkaan todista, että uskosi on väärä eikä liioin kumoa iankaikkista armoliittoa, johon kuulut Kristuksen uskon kautta, ja jonka voimasta kaikki kurjuus on anteeksiannon alaista. »Ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Jolla Poika on, hänellä on iäinen elämä.»

Vieläpä apostoli sanoo, että kun joku sydämen uskolla rakentaa ainoalle perustukselle, Kristukselle, »pelastuu hän itse - kuitenkin ikään kuin tulen läpi», vaikkapa hän rakentaisikin niin huonosti, että hänen rakennuksensa palaa ja hän »kärsii vahingon», menettäen rakennuspalkkansa. Huomaa! Vain siitä syystä, että hän sydämen uskolla rakensi oikealle perustukselle, hän pelastuu, vaikka hän rakensikin huonosti, vaikka opinkin suhteen rakensi huonosti.

Paljoa enemmän on se vajavuus, jota me (ei vain oikean opin mukaan, vaan pyhitetyn mielen mukaan) itsessämme moitimme, tuomitsemme, valitamme ja nuhtelemme, oleva ainaisen anteeksiannon alaisena Herran Kristuksen ansion ja puolustuksen tähden, johon me uskomme. Sitä todistaa Raamattu kauttaaltaan. Sitä vakuuttaa meille tämäkin lause: »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään.»

Vain hänen kauttaan meillä on ikuinen armo, vieläpä armovaltakuntakin, joka on voittava kaikki meissä olevat ja meitä huolestuttavat vajavuudet. Sitä varten Kristus onkin lähetetty, että hän olisi todellinen Vapahtaja ja puolustaja, ei vain ajateltujen ja kuviteltujen, vaan todellisten syntien. Ylistetty olkoon hänen nimensä! »Ei yksikään, joka uskoo häneen, joudu häpeään».

MARRASKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Katso, uudeksi minä teen kaikki. llm. 21:5.

Koskapa kaikki se uusi, minkä Herra vaikuttaa meissä evankeliumin kautta, on selvä osoitus todellisesta Hengestä syntymisestä »uudesta luomuksesta», on sangen tärkeätä tarkoin sitä tutkia. Katselkaamme siis tarkemmin niitä uusia piirteitä, jotka jokaisessa uudestisyntyneessä ihmisessä ilmenevät.

Ne eivät ole vain uutta hengellistä näköä ja kuuloa, vaan myös uusi sydän, uudet ajatukset ja puheet, uusi elämä ja uusi suhtautuminen koko maailmaan. Ennen näimme ja kuulimme esim. Jumalan uhkaukset ja lupaukset, niin kuin emme olisi nähneet emmekä kuulleetkaan. Tämä tapahtui silloinkin, kun pidimme sanan Jumalan omana sanana. Me näimme silmillämme ja kuulimme korvillamme, mitä se meille sanoi, mutta emme käsittäneet sitä. Saatoimme nähdä ja kuulla iankaikkisen kuolemantuomiomme, mutta samalla kuitenkin unohtaa sen, niin että voimme syödä, juoda ja nukkua niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja kuitenkin pidimme sitä Jumalan sanana!

Nyt taas näemme ja kuulemme niin, että se koskee meihin, että me sekä kauhistumme että saamme lohdutusta, tulemme murheellisiksi ja iloisiksi, vieläpä niin, että se määrää koko elämämme suunnan. Ennen saatoimme ajatella vapaasti ja oman mielemme mukaan hengellisiäkin asioita. Nyt taas on yksin Jumalan sana meidän ajatustemme ainoana ohjeena. Ennen meillä oli sangen hyvät ajatukset itsestämme. Meillä oli lohdutusta ja rohkeutta, vaikka emme ravinneetkaan itseämme evankeliumin sanalla. Nyt taas masennumme aina ajatellessamme itseämme ja saamme lohdutusta yksinomaan evankeliumista.

Mutta eivät vain näkö, kuulo ja ajatukset ole muuttuneet, vaan itse sydänkin, niin että mielistymme ja ilostumme sellaisesta, joka ennen oli meille vastenmielistä ja kauheaa. Nyt me kärsimme ja vaivaudumme siitä, joka ennen oli korkein halumme ja rakkain ajanvietteemme. Mutta »sydämen kyllyydestä suu puhuu». Ennen saatoimme puhua miljoonia sanoja aivan turhanpäiväisistä asioista, vieläpä oikein mielellämme ja helposti, mutta vuosikausiin emme kyenneet puolta tuntiakaan puhumaan Vapahtajasta ja hänen armotöistään. Me olimme hengellisesti mykkiä.

Nyt taas meillä ei ole rakkaampaa puheenaihetta kuin Jumala, hänen sanansa ja hänen armonsa. Onhan vaelluksemmekin muuttunut. Ennen me elimme vapaasti oman mielemme ja halujemme mukaan, mikäli oma etumme ja kunniamme salli. Nyt taas olemme saaneet pyhitetyn mielen ja pyhän kurin vaelluksellemme. Sanalla sanoen, me olemme kuin uudessa maailmassa, jossa vallitsevat uudet surut ja uudet ilot, uudet pyrkimykset ja uudet pelonaiheet.

Olemme tulleet uuteen suhteeseen Jumalaan, itseemme ja kaikkiin ihmisiin. Oltuaan meille ennen tuntematon Jumala tai pelottava tuomari, on hän nyt meidän rakas Isämme itseemme. Oltuamme ennen yksimielisiä oman lihallisen sydämemme kanssa, olemme nyt ainaisessa sodassa sitä vastaan maailmaan. Oltuamme ennen sen kanssa luottamussuhteissa, pelkäämme sitä nyt kuin pahinta vihollista: Sana opettaakin sen olevan yhden päävihollisiamme, »perkele, maailma ja oma lihamme».

Näin on »kaikki entinen mennyt, ja katso, kaikki on uudeksi tullut». Tämähän on ylen määrin lohdullista ja tärkeätä! Ajattele, että me voimme omin silmin nähdä niin paljon uutta luotavan, jopa itse sydämenkin uudistuksen, jota mikään ihmisvoima maailmassa ei voi saada aikaan! Emmekö heräisi ylistämään suurta, armorikasta Jumalaa, joka tekee sellaisia ihmetekoja meidän keskuudessamme! Etkö sinä, joka et vielä ole kokenut tätä hengellistä uudistusta, mutta näet sen muissa, ala aavistaa, että sellainen hengellinen uusi syntyminen on välttämätön joka ihmiselle autuudeksi?

Yksin armo ja evankeliumin sana synnyttävät meissä kaiken tämän uuden - laki ei voi sitä saada aikaan, niin kuin apostoli sanookin: »Joka siis antaa teille Hengen ja tekee voimatekoja keskuudessanne, saako hän sen aikaan laintekojen vai uskossa kuulemisen kautta?» Ei, lupauksen sana yksin synnytti meissä kaiken uuden, ja juuri silloin, kun me olimme epätoivoisia itsestämme ja omista teoistamme. Siksi meitä syystä nimitetäänkin »lupauksen lapsiksi». Ja nämä vain ovatkin Jumalan lapsia, sanoo apostoli.

Tätä hän joka paikassa teroittaa sen todistukseksi, että Jumala pitää sanansa, vaikka uskottomat hylätäänkin. Jumalan lupaukset koskevat nim. vain oikeita israelilaisia, ei niitä, jotka vain »lihan mukaan ovat Aabrahamin siementä». »Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus.» Samaa Johannes vakuuttaa evankeliuminsa ensi luvussa Jumalan lapsista: »Ne eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta. vaan Jumalasta»

MARRASKUUN 10 PÄIVÄNÄ

Niin Aadam sanoi: Vaimo, jonka olet minulle antanut, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin.» 1 Moos. 3:12.

Tässä Aadamin turmelus ja pahuus oikein ilmenee. Häneltä on suoraan kysytty, onko hän tehnyt syntiä. Hän ei voi olla puhumatta itse asiasta, mutta miten hän menettelee? Hänellä ei ole ainoatakaan todellisen tunnustuksen sanaa, vaan hän koettaa lykätä syyn päältään: »Vaimo, jonka olet minulle antanut, oli syypää siihen, että minä söin.» Langenneiden ihmisten ensimmäinen tuntomerkki on se etteivät he tahdo tunnustaa syntejänsä, vaan tekeytyvät viattomiksi.

Kun Herra heti kääntyi vaimon puoleen kysyen: »Miksi sen teit?» oli hänellä sama mielenlaatu kuin Aadamillakin. Hän puhuu samaan tapaan, nim. että toinen vietteli hänet - ja sanoo, »Käärme petti minut, ja minä söin.» Tämä mielenlaatu ilmaisee ihmisluonteelle niin ominaista. että me tapaamme sen jo pienissä lapsissakin, niin pian kuin he alkavat puhua. Jos on pienikin rikkomus tehty, heti koettavat he työntää syyn toisen niskoille. Tämä pahe on heissä ennen kuin he ovat sen muilta voineet oppia. Se on myötäsyntynyt.

Tämä luonteemme piirre ilmenee alinomaa suurissa ja pienissä asioissa. Ensinnäkin ihmisten edessä siten, ettei kukaan tahdo ottaa syytä päälleen, ei kukaan tunnustaa paheitansa, vaan petellä ja puolustella niitä, vaikka omatunto myöntäisikin syylliseksi.

Toiseksi Jumalan edessä siten, ettei koskaan tahdota asettautua hänen tuomioittensa alaiseksi ja tunnustaa niitä oikeiksi meidän kohdallamme, vaan alati koetetaan työntää syy pois päältään, joka seikka on kaiken suruttomuuden, katumattomuuden ja onnettomuuden syynä. Mutta jos Jumalan laki silloin lujemmin tarttuu ihmiseen ahdistaen häntä, yltyy pahuus vielä suuremmaksi. Silloin ihminen katkeroituu itse Jumalalle, joka on luonut meidät ja antanut meille lakinsa.

Tämä on toinen kohta, jonka huomaamme Aadamin vastauksessa. Hän ei vain puolustele itseään, vaan tahtoo vielä työntää syyn itse Herralle Jumalalle sanoessaan: »Vaimo, jonka olet minulle antanut.» Tästä näkyy selvästi, että hän täten tahtoo moittia Jumalaa siitä, että hän antoi hänelle vaimon. Hän olisi muuten voinut sanoa vain: Vaimo eli minun puolisoni – koskapa muuta vaimoa ei vielä ollutkaan – mutta hän lisää tahallaan: »Jonka olet minulle antanut.»

Luther sanookin: »Nämä sanat ovat täynnä vihaa ja katkeruutta Jumalaa kohtaan, ikään kuin tahtoisi hän sanoa: Tämän lian olet itse heittänyt minun päälleni. Jollet olisi minulle vaimoa antanut, vaan antanut hänelle oman paratiisin, niin ettei hän olisi asunut luonani, olisin minäkin jäänyt synnittömäksi. Mutta se, että minä nyt olen syntiä tehnyt, on omaa syytäsi, koskapa olet minulle vaimon antanut!»

Katsopa, mikä hirmuinen pahuus on vallannut tuon äsken niin puhtaan ja hyvän ihmisen. Kun Aadamin olisi pitänyt juosta laupiasta Isää vastaan, heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen, katumuksen kyynelin tunnustaa kauhea syntinsä ja pyytää anteeksiantamusta, alkaakin hän vastata väärin ja kierosti sanoen Jumalan ääntä ja Jumalan luomaa alastonta ruumista pakonsa syyksi. Ja kun Jumala suoraan kysyy häneltä, eikö hän ole tehnyt syntiä, aikaa hän selvin sanoin vieritellä syytä niskoiltaan, jopa syyttäen Jumalaa siitä, että hän on syypää hänen lankeemukseensa, koskapa hän antoi hänelle vaimon.

Sen sijaan että hän olisi sanonut: »Olen tehnyt syntiä», sanoo hän: »Sinä, Jumala, olet syntiä tehnyt, kun annoit minulle vaimon.» Näin me Aadamista näemme, minkälaisia kaikki ihmiset ovat ja mitä tekevät, kun ovat rikkoneet ja kuulevat lain äänen omassatunnossaan, ennen kuin evankeliumi ja usko ovat päässeet heidän sydämeensä muuttaen sen.

Jos Jumala heti olisi huutanut: »Aadam, sinulla on anteeksiantamus. Minä tiedän, mitä olet rikkonut, mutta olen antanut sen anteeksi.» Silloin Aadam olisi syvästi nöyrtyen katunut ja tunnustanut sekä mitä ankarimmin tuominnut syntinsä sanoen: »Olen tehnyt syntiä, olen tehnyt syntiä! Laupias Isä, anna minulle anteeksi!» Mutta kun ei hänellä vielä ollut anteeksisaamisen toivoa, vaan ainoastaan Jumalan vihan, pelon ja vavistuksen tunto, oli hänen sydämensä suljettu, kova ja katkera Jumalaa kohtaan.

Ja tässä ei auta, että näemme kaiken olevan pahasti - emme voi muuta, ennen kuin armo tai Jumalan anteeksiantamus ovat lämmittäneet ja nöyryyttäneet sydäntä. Eeva näki varmasti, kuinka huonosti Aadamin puolustelu onnistui, ja hänen olisi pitänyt ottaa se opikseen, niin että hän olisi antanut kunnian Jumalalle, tunnustanut synnin ja nöyrästi pyytänyt armoa ja anteeksiantamusta. Mutta ei! Hän tekee heti Aadamin tavoin, hän ei ole rahtuakaan parempi. Niin kuin Aadam oli työntänyt syyn vaimolle, syyttää tämä käärmettä, joka sekin oli Jumalan luoma. Ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Käärme, jonka sinä, Jumala, olet luonut ja antanut kulkea paratiisissa, petti minut.»

Näin he syyttävät Luojaa ja puolustelevat itseään. Näin tapahtuu yhä edelleenkin: Epäuskoa seuraa kaikenlainen tottelemattomuus tottelemattomuutta puolustelu. Synti ei enää ole syntiä eikä sitä rangaista syntinä, vaan sitä pidetään viattomuutena. Ja kun tämä ei käy päinsä, alkaa ihminen syyttää Jumalaa valheesta, jolloin inhimillinen synti muuttuu kokonaan perkeleelliseksi synniksi. Näin epäusko muuttuu Jumalan pilkkaamiseksi ja tottelemattomuus Luojan syyttämiseksi. Ja Jumalan pilkkaaminen ja häntä synnistä syyttäminen onkin synnin viimeinen aste. Sitä me havaitsemme Aadamissa ja Eevassa.

Oi Herra Jumala, me huomaamme taas, miten esivanhempamme, Aadam ja Eeva, syntiin langettuansa eivät tunnustaneet syntiänsä, vaan puolustivat itseänsä ja syyttivät muita rikoksestansa. Meilläkin kaikilla on sama luonteenvika voitettavana. Herätä siis, Herra Jumala, meidän omatuntomme elävään synnintuntoon ja tunnustukseen, ettemme enää syntejämme peittelisi, vaan joka päivä tunnustaisimme ne. Mutta kun Pyhä Henki on saanut tehdä sydämemme aroiksi ja vapiseviksi ja me tässä hädässä avuksi huudamme sinua, niin kuule meitä, laupias Isä, anna syntimme anteeksi ja puhdista Kristuksen verellä meidän omatuntomme kaikista kuolleista teoista palvelemaan sinua, elävää Jumalaa! Amen.

MARRASKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Mutta koska meillä on sama uskon henki, niin kuin on kirjoitettu: »Minä uskon, siksi puhun», niin mekin uskomme, ja siksi me myös puhumme. 2 Kor. 4:13.

Tässä sanonee joku: Onhan kuitenkin monta hurskasta kristittyä, jotka eivät koskaan tahdo puhua siitä mitä he uskovat, vaan osoittavat sen sijaan uskonsa teoillaan. Tähän vastaamme: Missä näin on kirjoitettu? Missä kohden Jumalan sanaa luemme, että kristittyjä olisivat ne, jotka eivät koskaan tahdo puhua Kristuksesta? »Mutta hehän ovat sangen hurskaita?» Niin, mutta kuitenkin: Missä on kirjoitettu, että he ovat kristittyjä? Hurskaus, hiljainen, rehellinen ja ihmisystävällinen vaellus voi olla lähtöisin monesta muusta lähteestä olematta silti uskon hedelmä. Missä on kirjoitettu, että ne, jotka ovat saaneet sydämeensä niin suuren aarteen kuin Kristus on, voisivat vaieta hänestä?

Raamatun sanaa ja esimerkkejä silmälläpitäen saatamme vain sen verran myöntää, että jotkut hennot ja muuten heikot armolapset voivat jonkun aikaa tai määrättyjä aikoja olla hengellisesti mykkiä. Mutta ei Jumalan tarkoitus koskaan ollut, että he aina sellaisiksi jäisivät. Jonkin aikaa Joosef Arimatilainen saattoi olla Jeesuksen opetuslapsi »salaa, koska pelkäsi juutalaisia». Oli aika, jolloin Nikodemuskin vain yön pimeydessä tuli Jeesuksen luo. Mutta tuli myös toinen aika, jolloin he molemmat esiintyivät avoimesti tunnustaen.

On aivan toista, jos me heikkoudesta, ihmispelosta tai lihan hitaudesta joskus olemme puhumatta Herrasta. Sellaista voi yhä vielä tapahtua uskoville ja on se myös anteeksiannon alaisena niin kauan kuin pyytävät kaikkia syntejänsä ja vajavuuksiansa anteeksi, saaden uutta voimaa armoistuimen luota. Mutta aivan toista on, jos uskomme ja hengellisyytemme on sellaista, ettei meillä koskaan ole ollut sisäistä halua tunnustaa Jeesusta. Tässä on Jumalan sanalle annettava suurempi arvovalta kuin kaikkien ihmisten ajatuksille ja mielipiteille.

Ja nyt Jumalan sana selvästi opettaa, kuten jo olemme nähneetkin, ensinnäkin, että on aivan luonnollista, että me mielellämme puhumme siitä, mikä täyttää sydämemme. Toiseksi, että oikea usko täyttää sydämen suurilla, taivaallisilla aarteilla sekä Herran kunnian ja sielujen pelastuksen palavalla harrastuksella, ja että kaiken tämän silloin on ilmettävä myös meidän puheissamme. Vielä Jumalan sana opettaa uskovaisten kaikkina aikoina tunnustaneen Jeesusta, ei vain teoin, mutta myöskin, puhein. »Sydämen kyllyydestä suu puhuu», sanoi Herra Kristus. Raamattu opettaa, että he eivät puhuneet vain kehotuksesta, vaan sydämen kyllyydestä - »sydämen kyllyydestä suu puhuu». Näin Herra sanoo.

Kaikesta tästä saamme nyt kolme tärkeätä opetusta. Ensinnäkin: jos et vielä koskaan ole saanut sitä mieltä, että olisit halunnut puhua hengellisistä asioista, jos ei sinulla ole sitä rakkauden intoa Herran kunnian ja sielujen autuuden edistämiseksi, että toivoisit voivasi puhua jotakin näitten tärkeitten tarkoitusten saavuttamiseksi, niin ole varma siitä, ettet vielä ole kokenut, mitä elävä usko on. Elät väärässä, omatekoisessa hurskaudessa, vaikka kohta muut pitäisivätkin sinua kristittynä. Jos aiot auttaa asiaa siten, että nyt alat vaivautua puhumaan Jeesuksesta saadaksesi elävän uskon tunnusmerkin, on se kaikki vain itsensä pettämistä.

Raamattu puhuu tunnustuksesta, joka lähtee sydämen halusta ja tarpeesta ja jonka itse usko vaikuttaa, ei sellaisesta tunnustuksesta, joka täytyy vaivoin puristaa esille. Ei, ole vakuutettu siitä, että sinulta puuttuu itse tunnustuksen lähde, elävä usko. Valita siis tätä hätääsi Herralle äläkä tyydy, ennen kuin olet tullut sellaiseen uskoon, joka itsestään vaikuttaa kaiken sen, minkä koko Raamatussa tiedät kaikkina aikoina uskoa seuranneen.

Toiseksi: Jumalan suuresta armosta olet tullut sellaiseen uskoon, että mielihaluksesi on tullut Jeesuksesta puhuminen ystäviesi kanssa ja hänen todistamisensa toisten parhaaksi ja hänen kunniakseen. Suuri heikkous ja huolimattomuus tässä suhteessa sinua nöyryyttääkin joka päivä. Samalla huomaat, että sinulle on mieluista, jos uskosi virkistyessä myös saat enemmän tunnustamisen halua ja voimaa. Tiedä tämän osoittavan sitä, että Herra on antanut sinulle armon ja vaikuttanut sinussa sen uskon, josta tekstimme ja koko Raamattu puhuu.

Lihassa ja veressä ei koskaan ole halua puhua Jeesuksesta eikä Herran kunnian ja sielujen autuuden edistämisen rakkautta. Niin Jumalan työ tunnetaan sen hedelmistä, niittenkin »huulten hedelmistä, jotka hänen nimeään tunnustavat».

Kolmanneksi: Jos olet kokenut kaiken tämän ja sinulla vielä hengen puolesta on halua todistaa Herrasta, mutta lihan hitaus, maailman vihamielisyys tai ystävyys ym. seikat estävät sinua: valvo silloin ja rukoile, ettet tässä suhteessa noudattaisi lihaa ollen Hengelle tottelematon sillä silloin Jumalan työ sinussa saattaa tukahtua.

MARRASKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Joh. 18:36

Omin silmin näemme, mitä tämän maailman valtakunta on. Se esiintyy ulkonaisin toimenpitein, näkyvällä loistolla ja arvolla, voimalla, sotaväellä, aseilla, kunnialla, arvonimillä ja kaikenlaisin laitoksin, joita tämä ulkonainen, ruumiillinen elämä tarvitsee. Kristuksen valtakunta taas on hengellinen ja näkymätön valtakunta, jota ihmissilmä halveksii ja pitää kurjana, ja joka ei ole tätä elämää varten, vaan on olemassa ikuiseksi parhaaksemme ja toista aikaa varten.

Meidän kaikkein suurinta pahaamme, hengellistä ja iankaikkista vaaraamme vastaan ei kaikista maailman valtakunnista ole mitään apua. Synti sortaa voimakkaimmatkin kuninkaat valtansa alle. Perkele, »tämän maailman ruhtinas», pakottaa kaikki kuninkaat ja hallitsijat häntä palvelemaan, jolleivät ole paenneet Kristuksen turviin ja tulleet hänen lunastamikseen. Kuoleman edessä laskee joka kuningas valtikkansa ja antaa viedä itsensä hiljaa pois. Iankaikkinen kadotus kohtaa yhtä varmasti katumatonta kuningasta kuin ketä muuta ihmistä tahansa.

Siis tätä iankaikkista pahaa vastaan ei maailman valtakunnista ole mitään apua, vaan tässä me tarvitsemme Kristuksen valtakuntaa. Kristuksen valtakunnalla ei tosin maailmassa ole mitään arvoa. Se on ihmisten silmissä kurja ja viheliäinen, kuten sen kuningaskin seistessään ruoskittuna, häväistynä ja pilkattuna Pilatuksen edessä. Hänen valtakuntansa näyttää siis sangen kurjalta, se ei suojele maailman ylenkatseelta, ei ihmisten sorrolta, ei ristiltä ja kärsimyksiltä, ei edes synnin ja saatanan kiusauksilta ja ahdistuksilta, ei, vaan päinvastoin se ennemmin johtaa ne meidän kohdallemme.

Mutta Jumalan vihalta ja iankaikkiselta kuolemalta se suojelee synnistä, sekä sen rangaistuksesta että vallasta se vapauttaa, se pelastaa perkeleen koko hallituksesta ja ylivoimasta. Se varjelee helvetistä ja iankaikkisesta tulesta. Ne ihmiset, jotka uskovat Kristukseen ja kuuluvat hänen valtakuntaansa, eivät kuole iankaikkisesti, vaan kun ruumiillinen kuolema tekee lopun kurjasta maallisesta elämästä, silloin vasta he alkavatkin oikein elää – niin kuin Kristuskin vasta kuoltuaan siirtyi kunniaansa. Tällainen on Kristuksen valtakunta, tätä hän tarkoittaa sanoessaan: »Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.»

Mutta parhaiten tämän kirkastaa meille itse kuninkaan kuva. Sillä sitä varten piti Kristuksen syvän alennuksen ja kärsimisen niin järkyttävin piirtein tulla kuvatuksi meidän eteemme, että kaikkien aikojen uskovat hänessä näkisivät esikuvan osoituksen siitä, että heidän tiensä kulki kärsimysten kautta kunniaan.

Tämä tie eli Kristuksen valtakunta maan päällä tekee meidät usein niin masentuneiksi ja kummallisiksi, että sen valistuneimmatkin kansalaiset hämmentyvät siitä. Siksi sinun onkin huolellisesti ja ahkerasti tarkattava kuningasta, valtakunnan ominaisuuksien edustajana. Harjoittaudut silloin erityisesti yhdistämään Kristuksessa olevat suuret vastakohdat, nim. olemuksen ja ulkonäön vastakohdat.

Katso, kuinka suuri ja ylevä henkilö! Katso, miten syvä alennus, kuinka surkea ulkonäkö! Henkilöön nähden hän todellisuudessa on suuri »kunnian kuningas», Isän ainosyntyinen Poika, jolle Isä ihmisenäkin on antanut »kaiken vallan taivaassa ja maan päällä» ja »nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman, niin että kaikki polvet notkistukoot Jeesuksen nimeen, sekä niiden, jotka ovat taivaissa, että niiden, jotka ovat maan päällä, ja niiden, jotka ovat maan alla, ja jokainen kieli tunnustakoon Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.» Sellainen kuningas on todellisuudessa.

Mutta katso, mitä tästä kaikesta näkyy hänessä. Hän syntyy tallinseimessä, hän on koko elämänsä ajan »ylenkatsottu ja halveksittu, kipua ja sairautta täynnä». Hän oli niin köyhä, että »vaikka ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesänsä, niin Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.» Ja kun hän panee toimeen tuon tärkeän, profeettojen ennustaman ratsastuksen Jerusalemiin, niin hän ratsastaa lainatulla työaasilla, köyhien opetuslastensa vaatteet satulana.

Tämäkö on se suuri kunnian kuningas, jota profeetat ovat ylistäneet maailman alusta? Kyllä, hän se on, »kunnian kuningas, Herra, sotasankari». Mutta niin mitättömältä hän näyttää, ettemme voi ihmetellä, että kaikilla ihmisillä on halu pilkata hänen kuningas nimeänsä ja sanoa: Hän on varmaankin kerjäläiskuningas.

Sovittakaamme nyt tähän tarkoitettu opetus, että sellainen kuin kuningas, sellainen on myös hänen valtakuntansa - jyrkimpien vastakohtien valtakunta, jolla on mitä suurin kunnia ja arvo Jumalan edessä, mutta joka meidän ja muiden ihmisten mielestä on mitä surkein. Hänen valtakuntansa on vanhurskauden ja rauhan valtakunta, mutta samalla vallitsee siinä ainainen synti, taistelu ja levottomuus. Hänen uskovaisillansa on suurin armo ja kunnia Jumalan edessä, ovatpa vielä Jumalan lapsia, »poikia ja tyttäriä, sanoo kaikkivaltias Herra».

Niin, me olemme Kristuksen veljiä ja kanssaperillisiä, jotka loistavat kuin aurinko Isämme valtakunnassa.» Kuitenkin vaellamme täällä maailmassa usein kuin Jumalan hylkääminä, kuin hänen vihansa alaisina syntiemme tähden. Muistakaamme silloin kuninkaamme olentoa ja hänen valtakuntansa erikoisuutta, että suuri armo ja kirkkaus ovat täällä ajassa kätkettyinä kaikkeen kurjuuteen ja surkeuteen, että uskolla olisi alituisen kilvoituksen aihetta.

MARRASKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Sinun sanasi on minun jalkaini kynttilä ja valo minun teilläni. Ps. 119:105.

Ajattelehan, miten julmasti ne menettelevät sielujansa kohtaan, jotka kieltävät sieluiltansa Jumalan sanan, tuon taivaan valon. Jumala on armollisesti antanut meille taivaasta näkyvän välikappaleen, jossa hän itse asuu ja toimii ja jonka oikeasta ja ahkerasta käyttämisestä koko iankaikkinen autuus riippuu.

Ja kuitenkin näemme ei ainoastaan sokean, törkeän maailman halveksivan ja polkevan näitä kalliita helmiä, vaan mikä on vielä kauheampaa, niittenkin, jotka kerran olivat heränneet ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa, antavan kokonaisen päivän, jollei viikonkin mennä menojaan käyttämättä hetkeäkään sielun ravitsemiseen. Tai jos hetkeksi asettuvatkin sanan ääreen, ovat heidän ajatuksensa ja sydämensä niin täynnä maallisia asioita, että sellaisen sananharjoituksen tuloksena on vain lisääntynyt kyllästyminen, samoin kuin auringonkaan säteet eivät saata lämmittää. myrskyistä ja raivoisaa merta.

Jumalan sanaa on viljeltävä hiljaisessa, tutkistelevassa hengessä, muuten se ei sydäntä lämmitä. Mutta esteenä ovat monet maalliset asiat, joita Jeesus tarkoitti puhuessaan »orjantappuroista, jotka tukahduttivat hyvän siemenen», mm. »tämän maailman huolet ja rikkauden viettelykset», lihallisuus, hitaus ja monet huolet ja tehtävät, jotka kaikki pimitetyn sielun silmissä ovat tärkeämpiä kuin taivaalliset.

Nyt sanotaan: »Minulla ei ole aikaa niin ahkerasti viljellä sanaa, sillä se ja se on tehtävä.» Huomaa, se mikä on suoritettava, on jotakin maallista, mutta se, mikä on laiminlyötävä, on taivaallista, joka nyt on vähemmän arvoista! Näin on siis sielu pimitetty ja sokaistu! Sanonet ehkä: »Kutsumuksen velvollisuus on pyhä velvollisuus, jota ei saa lyödä laimin. Ja joka ei omasta huonekunnastaan huolta pidä, on pakanaakin pahempi.» Mutta Jeesus sanoo: »Näitä oli noudatettava, eikä noitakaan sikseen jätettävä.» Jos olet hoitanut virkasi ja taloutesi mitä täydellisimmin, mutta olet antanut armonelämäsi kuolla, ei uskollisesti suoritettu virka voi pelastaa sinua kuolemassa ja tuomion hetkenä.

Ja se, joka saa sinut luulemaan, että taloutesi tai virkasi saisi vahinkoa niistä hetkistä, jotka olet omistanut Jumalan ja rukoukselle, on vain viettelijä, vanha käärme, rinnassasi oleva pakana, sydämesi epäusko, joka ei tiedä mistään Jumalan siunauksesta, joka ei välitä taivaallisista, joka mieluummin leikkii ja lörpöttelee kymmenen tuntia kuin käyttää yhden tunnin Jumalan sanan tutkimiseen.

Oi mikä pakanallinen Jumalan ja kuolemattoman sielusi halveksiminen! Sinulla on tilaisuutta autuaalliseen, korkeaan ja kunniakkaaseen seurusteluun taivaan ja maan Herra, Vapahtajasi ja autuaaksi tekijäsi kanssa, kuulla hänen puhuvan sanassaan ja puhutella häntä rukouksessa. Ja sinä sanot, ettei sinulla ole aikaa - mutta turhuuksien kuulemiseen ja puhumiseen ihmisten kanssa sinulla kyllä on aikaa! Tätä on kai sanottava perkeleen viettelykseksi! Töittesi tähden sinulla ei ole aikaa sielun ravitsemiseksi käyttää yhtä vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista!

Mutta ajattele, jos Jumala kaataisi sinut tautivuoteelle vuoden päiviksi, kyllä maailma silti pysyisi paikoillaan! Silloin on sinulla huono kiitos maallisesta aherruksestasi, jota niin uskollisesti harrastit. Se ei nyt voi sinua auttaa. ja Jumalaa ja hänen sanaansa olet ylenkatsonut - et suinkaan sinä nyt turvaudu tuon halveksitun apuun?

Kun Jumalan sanan laiminlyömisestä johtuu, että sinä joka päivä sisällisen ihmisesi puolesta kuihdut, että uskosi himmenee, että jumalanpelko ja kaikki armonvoimat heikentyvät, silloin ehkä valitat heikkoutta ja kiusauksia, joita et voi voittaa kuinka sellaista saattoi odottaa. Ei Jumala eivätkä ihmiset odota, että sinä ilman armonvälikappaleita voittaisit itsessäsi olevan pahan. Ei, sellaisia voimia ei ihmisessä piile, siksipä Jumala antoikin avun ylhäältä. Jos siis viljelet oikein näitä armonvälikappaleita, niin ei mikään, mikä edistää elämää ja jumalisuutta, ole sinulle mahdotonta.

Jos sanot, että olet koettanut ja lukenut Jumalan sanaa, mutta et sittenkään tullut paremmaksi, on syynä jompikumpi näistä kahdesta: joko sinä et tiedä, mitä parannus on. Sinä luulit, että sinä yhtäkkiä saavuttaisit jonkin määrätyn määrän voimaa, hurskautta ja pyhitystä, etkä tietänyt, että siihen johtava tie kulki alennuksen ja köyhyyden laakson kautta ja että siihen kuuluu myös se, ettet näe itseäsi yhä parempana, vaan päinvastoin.

Tai myös, jos todella vielä olet synnin orja, jos et vielä ole saanut uutta elämää, uutta mieltä, uusia hengellisiä voimia, niin et varmaankaan vielä ole sanaa oikein viljellyt.

Tai ehkä olet muuttanut Jumalan järjestyksen ja koettanut ensin voittaa itsessäsi olevan pahan, ennen kuin tahdoit omistaa Kristuksen ansion, kantaa hedelmää ennen kuin olet istutettu Kristukseen.

Ala nyt noudattaa Jumalan järjestystä: pakene ensin Kristuksen luo, kerjää armoa, sitten synnin voittamiseenkin voimaa saat. Luovu syvästä itsevanhurskaudestasi ja heittäydy sellaisena kuin olet kaikkine puutteinesi ja vaikeuksinesi armahtajasi syliin ja sinä saat kokea, että »missä synti on suureksi. tullut, siinä myös on armo tullut ylen suureksi». Ja katso, nyt tuo ylenpalttinen armo ilahduttaa, sulattaa ja muuttaa sinunkin kurjan sydämesi, ettei se enää rakasta sitä pahaa, joka vielä äsken sinua vankina piti, ja että hyvä, jota et ennen kyennyt tekemään, tulee nyt sydämesi haluksi. Näin sana opettaa. Viljele sitä kuuliaisesti, niin ei mikään asia, joka autuuteen kuuluu, ole sinulle mahdoton.

MARRASKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Pukeutukaa siis, ollen Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen. Kol. 3:12

Katso nyt, mitkä kalliit ominaisuudet ovat Jumalan valittujen, pyhien ja rakkaiden pukimina! Ensin apostoli puhuu uskovien korkeista arvonimistä tahtoen, että me pukeutuisimme säätymme mukaisesti, niin kuin Jumalan valituille, pyhille ja rakkaille sopii. Samaa apostoli teroittaa Ef. 4:nnessä luvussa, kun hän sanoo: »Niin kehotan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niin kuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikin tavoin nöyrinä ja sävyisinä.» Huomaa: niin kuin kutsumuksenne arvo vaatii.»

Se, mikä hyvin saattaa sopia maailman lapselle, voi olla aivan sopimatonta Jumalan lapselle. Esim. omaisuutensa itsekäs käyttäminen, ylpeänä ja kevytmielisenä esiintyminen, riiteleminen riitakumppaninsa kanssa. Turhien sanojen puhuminen on kaikki aivan yleistä maailmassa ja jota ei kukaan ihmettele. Mutta valon lapsille se on sopimatonta. Heidän on kuljettava aivan toista tietä kuin maailman lasten. Kuninkaan lasten ei sovi pukeutua kerjäläislasten tavoin. Pukeutukaa siis, ollen Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, pukeutukaa niin kuin asemanne vaatii.

Tarkastelkaamme nyt itse pukua. Ensin mainitaan sydämellinen armahtavaisuus, joka merkitsee harrasta ja palavaa sydämen laupeutta, josta sitten seuraa säälivä mieli, joka ilmenee rikkoneen anteeksiannossa ja tarvitsevan ja hädänalaisen auttamisessa. Tämä on siis kylmän ja itsekkään, omaa oikeuttaan etsivän mielen täydellinen vastakohta. Tämä on siis oikeastaan Jumalan luonnon osallisuutta uskovien sydämessä, jota sydämellistä armahtavaisuutta Jumala itse monin paikoin ilmaisee, esim. sanoessaan: »Onko Efraim kallis poikani tai lempilapseni? Sillä vaikka niin usein olen häntä vastaan puhunut, muistan minä häntä vielä. Siksi kuohuu sydämeni hänen tähtensä minä tahdon armahtaa häntä, kuuluu Herran sana.»

Tämä on Jumalan sydämellistä armahtavaisuutta, jonka tulee kuvastua hänen omissaan, kuten Kristus sanookin: »Olkaa laupiaat, niin kuin teidän taivaallinen Isännekin on laupias.» »Että olisitte taivaallisen Isänne lapsia, sillä hän antaa aurinkonsa paistan pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa vanhurskaille ja väärille.»

Toinen pukumme osa oli ystävällisyys, hyvyys, hyväntahtoisuus. Tämä merkitsee halua olla ihmisille avuksi ja hyödyksi. Se on sellainen Jumalan valittujen kaunistus, että yksin tämä ominaisuus on vetänyt monet Jumalan ja hänen kansansa luo. Jumalan lasten tulee olla maailman ystävällisimmät ja hyväntahtoisimmat ihmiset. Mitä ei mikään saarna ole saanut aikaan, sen on usein tämä ominaisuus vaikuttanut. Siksi Kristuksen koko elämä maan päällä oli ainaista ystävällisyyttä ja hyväntekeväisyyttä. Hän kulki ympäri tehden hyvää ja auttaen kaikkia.

Korkein valistus ja koreimmatkaan sanat eivät hyödytä mitään, katkeroittavat vain, milloin kylmä, epäystävällinen olemus on kaiken takana. Oi, kuinka surkeaa sellainen on! Keillä siis kaikkein kallein totuus on julistettavanaan, pukekoot sen myös kaikkein rakastettavimpaan, ystävällisimpään muotoon.

Kolmas pukine, nöyryys, liittyy, kuten jokainen helposti ymmärtää, läheisesti näihin. Kun kristityn sydämen armahtavaisuuden pakottamana usein täytyy sanoa lähimmäisellensä varoituksen sanoja herätykseksi, on tämä sellainen tehtävä, jota helposti sanotaan hengelliseksi ylpeydeksi, jonka tähden maailman yleisin syytös uskovia vastaan onkin se, että he ovat ylpeitä. Kuitenkin he ovat ihmisiä, jotka hyvin tuntevat ja paljon valittavat omaa kurjuuttaan.

Mutta kun uskovan tunnustuksen sisällyksen täytyy, mikäli tahdomme totuutta puhua, olla sellaista, että se maailman lapsista tuntuu ylpeydeltä, on sitäkin tärkeämpää, että me kaikin tavoin osoitamme ja näytämme, ettei ylpeys ole meidän liikkeellepanijamme - on tarpeen, ettemme vain sydämestä ei ole nöyriä, vaan pukeudumme nöyryyteen. Jos sydämessämme nousee ylpeyttä ja itserakkautta, ja jos sitä suosimme ja säilytämme, silloin on suunnaton vaara käsillä, silloin on syvä lankeemus tai jokin muu hullutus, meitä väijymässä. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan eikä silloin mikään ymmärrys tai valppaus estä meitä väistämään tiellämme olevaa salakuoppaa. Siksi apostoli sanookin: »Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkääkä korkeita kurkotelko, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itse mielestänne viisaita.»

Neljäs pukine, johon meidän on pukeuduttava, on sävyisyys, joka merkitsee, ettemme hevillä suutu ja viides, pitkämielisyys, - ettemme väsy anteeksiantavassa sävyisyydessä, niin että emme kokonaan lakkaa osoittamasta ystävyyttä sille lähimmäisellemme, joka kärsivällisyyttämme koettelee.

MARRASKUUN 15 PÄIVÄNÄ

Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta. Luuk. 12:37.

Autuaat ovat ne palvelijat, sanoo Herra. Kuinka suuressa määrin autuaat ne ovat, ilmaisee hän tällä erinomaisella selityksellään: »Totisesti minä sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioimaan ja menee ja palvelee heitä.» Miten äärettömän paljon tähän itse asiassa sisältyy, sen vasta taivaan iankaikkinen kirkkaus meille ilmaisee. Mutta ylen suurta se on. Ja täysin totta ja todellista se on, koskapa Herra itse niin vakuuttaa - ja vielä vahvistaakin sen sanoen: »Totisesti minä sanon teille.»

Taivaan autuus esitetään meille monin kohdin Raamatussa vertauskuvallisesti juhlana tai aterioimisena Herran pöydän ääressä. Tätä kuvaa Herra tässäkin käyttää. Varmaa on, että tässä ilmaistu asia viittaa siihen sanomattomaan autuuteen, »taivaan runsaisiin tavaroihin», joita hän iankaikkisessa kunnian valtakunnassa on jakava kaikille uskovaisilleen. Mutta silti on meidän myös tarkattava Herran kuvaannollisia sanoja, jotka auttavat meitä näkemään syvemmälle hänen sydämeensä ja siihen asiaan, jota hän kuvaa.

Tutkikaamme ensin sitä muistutusta, joka on tehty tämän kuvauksen johdosta, jossa Jeesus sanoo yljän vyöttäytyvän ja suorittavan palvelijan pöytäaskareita, antaen palvelijoiden istua pöydän ääressä hänen palvellessa heitä. On. huomautettu tämän johdosta, että kuvaus ei ole yhdenmukainen ihmiselämän todellisuuden kanssa, jossa ennemmin tapahtuu sitä, mistä Kristus puhuu Luuk. 17:7-9, nim. että kun palvelija on koko päivän tehnyt työtä pellolla tai kedolla, hänen annetaan lopulta palvella vielä pöydässäkin.

On tuntunut liikanaiselta se, että ylkä antaisi palvelijoittensa istua herroina pöydässä, kun huomaamme, että Kristus yljällä tässä tarkoittaa itseänsä ja sitä, että hän vyöttäytyisi ja palvelisi palvelijoitaan. Mutta tähän huomautukseen on myös vastattu hyvin ja oikein. Vastaus on tämä: Syy minkätähden kuvaus ei ole ihmiselämän todellisuuden kanssa yhtäpitävä, on se, että Kristus on kuvannut itse tarkoitettua asiaa, tulevaa tapahtumaa, taivaan hääjuhlaa, jossa hän sydämensä ja iankaikkisen neuvonsa mukaan todella kunnioittaa ja ilahduttaa niitä, jotka pysyvät hänelle uskollisina.

Kun nyt hänen sydänlaatunsa ja korkeat tarkoituksensa meihin nähden suuresti ylittävät kaiken, mitä koskaan on maan päällä nähty, on tämä meidän mielestämme liioitellun kuvauksen luonnollisena syynä. Taivaan kunniassa emme voi odottaa Kristukselta mitään tavallista ja ajateltavaa, vaan jotakin sellaista, joka käy kaiken ymmärryksen yli sillä »mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat »Niin kuin Jumala jo luomisessa teki niin ihmeellisiä ja suuria tekoja, etteivät mitkään ihmisajatukset saata niissä seurata häntä, niin hän on myös osoittautuva yhtä suureksi sen armon ja autuuden jakajana, jonka hän on antava omillensa.« Hän oikein virvoittaa ja ilahduttaa heitä heidän tultuaan siitä suuresta vaivasta.

Ja mitä erikoisesti tähän lupaukseen tulee, että hän antaa palvelijoittensa istua pöydässä, ja että hän on vyöttäytyvä ja palveleva heitä, on Herra jo näkyväisen vaelluksensa aikana antanut sellaisia esimerkkejä, erittäinkin kahdessa tilaisuudessa. Ensiksi, kun hän viimeisen kerran oli kokoontunut opetuslastensa kanssa syödäkseen heidän kanssaan pääsiäislampaan. Silloin puhui heille siitä, kuinka hän kerran Isänsä valtakunnassa jälleen jakaisi taivaallisia aarteita ja silloin hän myös sääsi ehtoollisen. Silloin hän palveli, hän jakoi opetuslapsille leivän ja viinin ja he vastaanottivat ne hänen kädestänsä – niin kuin hän silloinkin vyöttäytyi liinavaatteella ja kulki ympäri vesiastioineen ja pesi heidän jalkansa. Tämä kaikki oli ulkonaista esikuvaa siitä, mitä hän kerran iankaikkisessa hääjuhlassa on tekevä kaikille uskovaisilleen.

Toiseksi, sinä aamuna Tiberiaan meren rannalla, jolloin Herralla oli opetuslapsilleen antaa paistettua kalaa ja jolloin hän myös kulki ympäri antaen heille sekä kalaa että leipää. Tällä tavoin hän on jo maan päällä tahtonut osoittaa, kuinka hän kerran, kun alennustilamme maailmassa on loppunut, kirkkautensa valtakunnassa on täydellisesti on tyydyttävä, kunnioittava ja ilahduttava omiansa. Heidän vähän aikaa maan päällä edistettyänsä hänen kunniaansa, antaa Hän taivaassa heille iankaikkisen kunnian. Kun he täällä vähän aikaa vyöttäytyivät hänen palvelukseensa, vyöttäytyy nyt hän siellä ja palvelee heitä. Kun he tunnustivat hänet täällä ihmisten edessä, on hänkin nyt tunnustava heidät Isänsä ja hänen enkeleittensä edessä.

Oi ihmeellistä vaihdosta! Oi korkeaa, sanomatonta kunniaa! Ja kuka onkaan tämän meille luvannut? Uskommeko häntä? Saattavatko näin ihanat lupaukset olla tosia? Hän itse, jonka nimi on uskollinen ja totinen, on sanonut! Ylistetty olkoon hänen nimensä iankaikkisesti!

MARRASKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Joka on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Room. 4:25.

Luther sanoo, että tähän lauseeseen sisältyy koko kristinusko. Siksi hän pani tämän lauseen otsakkeeksi Schmalkaldin uskonkappaleisiin. Tämä on ensimmäisen, tärkeimmän uskonkappaleen perustuksena. Sitä ei ainoakaan kristitty voi väistää, eikä siitä voi mitään tinkiä, vaikkapa taivas ja maa kaikkinensa hukkuisivat. Apostoli on syvällisesti ajatellen kirjoittanut tämän lauseen, jonka tähden se meidän puoleltamme edellyttää syvää tutkistelua. Se on kuin lyhyt yhteenveto Kristuksen sovitustyön suurista pääkappaleista, ja siinä oleva jako ansaitsee erikoista, huomiota.

Apostoli sanoo, että Kristus on meidän rikostemme tähden alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme. Asettaessaan vastakkain sanat, alttiiksi annettu ja kuolleista herätetty, huomaamme apostolin sanalla »alttiiksi annettu» tarkoittavan: annettu alttiiksi kuolemaan. Kun tiedämme Raamatun kaikkialla asettavan Kristuksen kuoleman meidän vanhurskauttamisemme perusteeksi, sekä myös, että hänen sovitustyönsä todella sen kautta tuli täytetyksi, kuten hän itsekin ristillä riippuessaan sanoi: se on täytetty», niin ymmärrämme, että sanat »alttiiksi annettu rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme, tarkoittavat jotain aivan erikoisesti mieleen pantavaa.

Epäilemättä ne sanat tarkoittavat, että Kristus kuolemassaan kantoi koko maailman syntitaakan, maksoi sen hengellään ylösnousemuksensa kautta hän takausmiehenämme tuli vanhurskautetuksi ja hankki maailmalle iankaikkisen vanhurskauden, elämän ja katoamattomuuden.

Kuolemallaan hän tuli synniksi meidän tähtemme ja pelasti meidät synnin velasta ja lain kirouksesta, tyydyttäen jumalallisen vanhurskauden ja kärsien kuoleman, joka oli synnin paikka.

Mutta ylösnousemisessaan, jonka kautta vanhurskaus ja elämä voittivat synnin ja kuoleman, kruunasi hän kaikkien ihmisten ja henkien nähden sovitustyönsä. välimiehenämme ja takaajanamme, toisena Aadamina oli hän ottanut vastatakseen kaikista synneistämme, kärsien ansaitsemamme rangaistuksen ja täyttäen mitä jumalallinen vanhurskaus vaati. Kaiken tämän hän täytti antaessaan itsensä uhriksi ja lunastaessaan meidät verellään.

Mutta ylösnousemisensa kautta hän ei pelkästään todistanut viattomuuttaan, vaan myös että hän kärsi ja kuoli pyhänä Jumalan Poikana muiden syntien tähden. Hänen ylösnousemisensa todisti, että Isä täydelleen hyväksyi meidän syntiemme sovituksen, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, kuten Raamattu sanoo: »hän joka kyllä kuoletettiin lihassa, mutta tehtiin eläväksi hengessä» ja joka samalla on »vanhurskautettu hengessä» so. vapaa kaikesta velasta, rangaistuksesta ja tuomiosta, jotka hän ihmisten takuumiehenä oli ottanut kantaakseen.

Takausmiehemme oli meidän sijastamme Jumalan tuomioistuimen edessä, aivan kuin jos koko ihmiskunta olisi siinä ollut, tehnyt ja kärsinyt, mitä hän teki ja kärsi. »Olemme tulleet siihen päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.»

Tämä pitää paikkansa myös hänen ylösnousemiseensa nähden. Jumalan silmäin edessä me olimme kaikki hänessä, niin että hän nousi vanhurskaana kaikkien edestä, ikään kuin me kaikki olisimme ylösnousseet vanhurskaina. Siksi häntä nimitetäänkin »Herraksi, meidän vanhurskaudeksemme». Niinpä onkin Kristuksen ylösnouseminen meidän vanhurskauttamisemme varsinaisena perustuksena. Tätä apostoli tarkoittaa sanoessaan: »Kristus on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamiseksemme.»

Ylösnousemisensa kautta on Kristus myös vihkiytynyt iankaikkiseen pappeuteen, alinomaa ollen Jumalan kasvojen edessä »vanhurskas vääräin edestä». »Mutta Kristus, kun tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsin tehty, se on, joka ei ole tätä luomakuntaa, meni kaikkein pyhimpään ja sai aikaan iankaikkisen lunastuksen.» »Sillä Kristus ei mennyt käsin tehtyyn kaikkein pyhimpään, joka vain on oikean kuva, vaan itse taivaaseen, nyt esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme.»

Huomaa, nyt hän Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme esiintyy! Tämä varmaankin on meidän täydellinen vanhurskautemme Jumalan edessä. Onko Kristus siis meidän puolestamme Jumalan kasvojen edessä? Onko tämä totta? Jos niin on, niin silloin todella olemme Jumalan edessä suuremman arvoiset kuin luulemmekaan. Silloin olemme täydellisesti vanhurskautetut hänen edessään. Ja hän on meidän täydellinen vanhurskautemme, koska hän meidän puolestamme on alituisesti ylimmäisenä pappina Jumalan kasvojen edessä. Siis vanhurskauttamisemme joka suhteessa perustuu Kristuksen ylösnousemiseen.

Me kiitämme sinua, vanhurskas ja laupias Jumala, kun annoit ainoan Poikasi meidän kadotettujen ja tuomittujen syntisten sovittajaksi. Hän, hurskas vääräin edestä, on meille täydellisen, iankaiken kelpaavan vanhurskauden hankkinut.

Me rukoilemme sinua, rakas isä, että antaisit Pyhän Henkesi herättää meidän sydämemme uskossa isoamaan ja janoamaan tätä vanhurskautta, jotta me ravituiksi tulisimme. Auta myös, että me uskon kautta vanhurskaiksi tulleina saisimme rauhan sydämiimme sekä halua ja voimaa sinua vanhurskaudessa ja pyhyydessä palvelemaan! Amen.

MARRASKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankina. Room. 7:6.

Apostoli vertaa tässä lakia vankihuoneeseen, johon olemme suljetut. Sen käskyt ja tuomiot ovat kuin rautakahleet, teljet ja lukot, joiden takana kuolemaa odotamme. Meidän on muistettava, että laki tuomitsee meidät kuolemaan luonnossamme asuvan synnin tähden. Aadam jätti meille perinnöksi synnin ja kuoleman. Ja laki sanoo: »Kirottu on jokainen. joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettu lain kirjassa, niin että hän sen tekee.»

Jos emme usko tätä, nim. että olemme tuomitut, niin vaikkapa emme koskaan enää syntiä tekisi, vaan koettaisimme parannuksenteollamme vähentää velkaamme saavuttaaksemme Jumalan suosion ja armon, niin on luontomme kuitenkin niin täynnä pahuutta ja turmelusta, että lakkaamatta yhä uudelleen teemme syntiä ja lisäämme velkataakkaamme. Siksi omatuntomme alituisesti meitä soimaa ja minne kääntynemmekin, niin lain tuomiot meitä rautakahlein ja köysin sitovat. Sellainen vankihuone on laki. Gal. 3: 23:ssa sanoo apostoli: »Mutta ennen kuin usko tuli, vartioitiin meitä lain alla, suljettuina vastedes ilmestyvää uskoa varten.» Tämä kuvaa lakia vankeutena, jossa me kuolemaan tuomitut vangit riudumme.

Myöskin muistutetaan meitä tässä siitä hurskaudesta, jonka laki vaikuttaa. Luther sanoo siitä näin: »Lain tehtävänä on varjella meitä vankilassa. Tämä on sangen sattuva kuva, joka osoittaa mitä laki vaikuttaa ja miten hurskaiksi se ihmiset tekee. Ei ainoakaan vangiksi otettu varas, murhaaja eikä ryöväri rakasta kahleitaan eikä kolkkoa vankilaa, jonne on suljettu. Päinvastoin, jos voisi, katkaisisi hän kahleensa, hajottaisi koko vankilan ja polttaisi sen poroksi. Vankilassa hän ei tee ilkitöitä. Mutta hän ei kuitenkaan ole niitä tekemättä vapaasta tahdosta, tai sen takia, että hän rakastaisi vanhurskautta, vaan siksi, että vankilassa ei hänellä ole siihen tilaisuutta. Hän ei inhoa ja vihaa syntiä, päinvastoin hän suree sitä, ettei ole vapaa, jotta pääsisi varastamaan. Mutta vankilaa hän vihaa. Ja jos hän pääsisi vapaaksi, varastaisi hän niin kuin ennenkin.

Laki sulkee ihmisen määrättyjen rajain sisäpuolelle niin hyvin hengellisessä kuin maallisessa elämässä. Sellainen on lain vaikuttama vanhurskaus. Laki pakottaa meitä, uhaten rangaistuksella ja kärsimyksillä, ulkonaiseen hurskauteen. Silloin tottelemme lakia rangaistuksen pelosta, mutta vastahakoisesti ja tyytymättöminä. Minkä arvoinen on hurskaus, joka vain rangaistuksen pelosta on pahaa tekemättä? Tämä tekohurskaus ei ole muuta kuin synnin rakkautta ja vanhurskauden vihaa. Se inhoaa Jumalaa ja hänen lakiansa ja puolustaa ja kunnioittaa pahaa. Sillä yhtä vähän kuin varas rakastaa vankeutta ja vihaa varkautta, saman verran mekin, lain vankina, rakastamme sen käskyjä ja kieltoja.»

Sellainen on hurskautemme ollessamme lain alaisina. Kuinka peräti toiselta tuntuukaan, kun lain vankeuden uuvuttama ja tuomittu sielu saa kerrassaan kaikki anteeksi, kun Herra lahjoittaa hänelle kaiken sen, minkä saavuttaakseen hän lainalaisena on saanut paljon työtä tehdä ja on paljon itseltänsä vaatinut. Nyt näkee hän Jumalan aivan toisessa valossa, suloisena Isänä, joka odottaa saada tehdä hyvää meille ja juuri siksi uuvuttikin meidät lain alle.

Kun sielu käsittää, että kaikki lain vaatimukset ja tuomiot pääasiallisesti tarkoittavat meidän lannistamistamme ja uuvuttamistamme, jotta herkeisimme turhasta työstä päästä oman vanhurskauden voimalla Jumalan kasvojen eteen - hän tahtoo antaa kaiken, niin vanhurskauden kuin pyhyyden, vapaana lahjana - kun uupunut sielu tämän käsittää ja Hengen valossa näkee itsensä laista vapautettuna ja uskoo Jumalan suuren rakkauden Kristuksessa, silloin hän saa aivan uuden sydämen, hän suhtautuu aivan toisin Jumalaan ja lakiin. Silloin viha muuttuu rakkaudeksi, silloin on hänen hartain halunsa palvella Jumalaa. Silloin sanoo hän sydämessään: »Hänen käskynsä eivät ole raskaat.» »Sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin.» Vankila on silloin muuttunut palatsiksi.

Laista vapautuminen muuttaa meidät kokonaan. Herran käskyjä ja sääntöjä rakastamme niin, että jokainen kompastumisemme tuottaa meille tuskaa. Ja jos joku väärentää tahi sortaa Herran pyhiä sääntöjä, niin se tuottaa meille suurta mielipahaa. Tämän vaikuttaa Henki, kun sielu vapautetaan lain uhkauksista ja tuomioista ja saa vakuutuksen ikuisesta armosta.

Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, kun olet lähettänyt meille ainoan Poikasi vapahtamaan meidät synnistä, lain tuomiosta ja kirouksesta. Me tunnemme ja tunnustamme, että synti tarttuu meihin ja tekee meidät hitaiksi. Emme omin voimin kykene siitä vapautumaan. Mutta Vapahtajamme on sanonut: »Jos Poika teidät vapaiksi tekee, niin totisesti olette vapaat.» Siksi me rukoilemme sinua, laupias Isä, vedä meidät Poikasi yhteyteen, anna Pyhän Henkesi vaikuttaa meissä elävä usko, jolla me vastaanotamme Kristuksen veren puhdistuksen kaikista synneistämme sekä vapahduksen lain uhkauksesta ja tuomiosta. Amen.

MARRASKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos muutoin yhdessä hänen kanssaan kärsimme, jotta yhdessä kirkastuisimmekin. Room. 8:17.

»Jos muutoin hänen kanssaan kärsisimme.» Tämä on kilparata kunniaan. Lapsioikeuden ohella olemme saaneet perintöoikeuden Kristuksen kärsimisen kautta, mutta kilpakenttäperinnön saavuttamiseksi on kärsiminen hänen kanssaan Tämä on tosiperillisille, lupausten lapsille ominainen, tärkeä tunnusmerkki, joka erottaa Jumalan lasten joukosta ne, jotka väärin luulevat itsellään olevan perintöosan, vaikka eivät olekaan Kristuksen seuraajia. Tämä on myös lohdutukseksi niille, jotka kärsivät hänen kanssaan, mutta joutuvat helposti epäilyksen valtaan.

Tarkatkaamme siis näitä sanoja: »Jos muutoin yhdessä hänen kanssaan kärsimme.» Apostoli sanoo tässä, että meillä kärsimisessäkin on osallisuutta Kristukseen, joka kärsimisen kautta meni kunniaansa. Jumala on niin määrännyt, että ennen kunniaan tuloa on kuljettava kärsimysten tietä. Niinpä Kristuskin, edelläkävijämme ja esikuvamme kaikessa, on kulkenut sen tien ja selvästi meille ilmoittanut, että meidän on sitä tietä häntä seurattava.

Kristuksen kärsimisessä maan päällä on huomattava kaksi eri kohtaa. Hän kärsi syntiemme sovittajana ja hänen tiensä kulki kärsimisen kautta kunniaan. Sovittajana hän kärsi aivan yksin. Hän »polki viinikuurnan yksinänsä eikä kukaan kansasta ollut hänen kanssaan.» Hän yksin tyydytti jumalallisen vanhurskauden vaatimukset. Hän yksin ansaitsi meille vanhurskauden palkan, ikuisen perinnön.

Mutta hän oli myös esikuvamme ja oppaamme. Meidän on noudatettava hänen askeleitaan ja meidän on tultava hänen kaltaisikseen. Raamattu opettaa hänestä, että hänen tuli kilvoitella ja voittaa saavuttaakseen korotuksen ja siinä hänen tuli olla meidän esikuvanamme. Hän itse sanoo: »Joka voittaa, hänen minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittanut ja istunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen.»

Kärsiminen on siis se osa, joka noiden esikoisteni kanssa on yhteinen kaikille Kristuksen kanssaperillisille täällä maan päällä. Kaikki perilliset saavat perintönsä murheen kautta, toiset »monen ahdistuksen kautta».

Mutta huomatkaamme, ettei apostoli sano ainoastaan: »Jos me kärsimme», vaan »jos yhdessä hänen kanssaan kärsimme». Sillä ei kaikki kärsiminen ole tunnusmerkkinä Kristuksen kanssaperillisenä olemisesta, vaan jumalattomalla on myös monta vaivaa», jopa kaikki, jotka maan päällä ovat, kärsivät tuskaa. Tässä on puhe siitä kärsimisestä, mikä meillä on Kristuksen yhteydessä ja hänen seuraajinaan. Ei meitä kohtaa vain maailman viha ja pilkka, vaan myös synnin, lihan ja saatanan kiusaus, joka on seurauksena siitä, että olemme Kristukseen liittyneet. Isän kuritus, jota kaikki hänen oikeat lapsensa saavat kokea, tuottaa myös kärsimystä.

Jumalan sana sanoo, että kaikki, jotka Jeesuksessa. Kristuksessa jumalisesti elää tahtovat, saavat kärsiä vainoa. Kristus itse sanoo: »Ei ole palvelija herraansa suurempi. Jos he ovat vainonneet minua, niin vainoavat teitäkin.» Jos siis kristitty, joka kerskaa iankaikkisen elämän uskosta ja toivosta, sopeutuu samalla hyvin maailman kanssa ja saa rakkautta ja kunniaa suurilta joukoilta, niin on siinä varma pelottava todistus hänen jumalisuutensa laadusta. Merkki siitä, ettei hän olekaan totinen ja uskollinen Kristuksen seuraaja. Herra on sen sanonut.

Kristuksen kanssa kärsiessämme saamme myös kokea kaikki ne vaivat, jotka synti ja saatana meille tuottavat, siksi, että elämme Kristuksen yhteydessä. Samoin kuin Kristus kantoi maailman synnit tuskan ja ahdistuksen valtaamana, kilvoitellen, rukoillen ja verta hikoillen yrttitarhassa, niin on myös kaikilla Kristuksen hengen hallitsemilla sieluilla oleva ahdistus ja kilvoitus sydämessä asuvan synnin tähden. Niin kuin perkele kiusasi ja ahdisti Kristusta, samoin hän myös ahdistaa ja vainoaa kaikkia uskovia tulisilla nuolillaan ja tuskaa tuottavilla kiusauksillaan. Se kristitty, joka luulee, ettei synti eikä perkele häntä kiusaa ja ahdista, vaan että hän on aina väkevä, urhoollinen ja levossa, hän pettää itsensä. Hänen uskonsa ja jumalisuutensa on petosta. Pyhäin historia todistaa tämän.

Kärsiminen Kristuksen kanssa ei siis ilmaannu, jollei kärsivä henkilö itse ole Jumalan lapsi, joka ei elä ja vaella lihan, vaan Hengen mukaan. Jumalan Hengen täytyy häntä ohjata, jossa Hengessä hän huutaa: »Abba, Isä!» Sellainen sielu huomaa saaneensa koko joukon uusia kärsimyksiä, sekä oman sisäisen turmeluksensa kautta, että myös perkeleeltä itseltään ja maailman kautta kärsimyksiä, joista ei hän mitään ennen tiennyt. Kaikki ne kärsimykset on hän saanut siitä syystä, että Kristus on hänessä. Ne ovatkin varmoja merkkejä Kristuksen kanssaperillisenä olemisesta. Häntä kasvatetaan vastaanottamaan perintöänsä.

MARRASKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Toimita kaikki asiasi Jumalan sanan jälkeen. Syr. 9:22.

Kaikki mitä Jumala sanassaan julistaa tähtää siihen, että ihminen oppisi, miten hän saa Jumalan armon ja syntien anteeksisaamisen sekä miten ihminen tulee Jumalan lapseksi. Mutta myös siihen, kuinka ihmisen Jumalan lapsena tulee elää täällä maan päällä, palvellen taivaallista Isäänsä ja tehden hänen tahtonsa. Mutta koska nämä ovat ne kaksi pääkappaletta, joista riippuu Jumalan valta kunnan joko pystyssä pysyminen keskuudessamme, taikka sen hajoaminen, ovat ne myös samalla ne pylväät, joita vastaan perkele aina ryntää ja jotka se tahtoo ryöstää. Sekä kirkkokunnat että myös yksityiset heränneet sielut ovat silloin joutuneet harhaan.

Kun Kristus ilmestyi, nuhteli hän juuri tästä syystä kansaansa sekä opetti heille oikean tien. Hän nuhteli heitä väärän oman vanhurskauden tavoittelemisesta ja heidän väärän jumalanpalveluksensa tähden, osoittaen heille, miten he antoivat kymmenykset mintuista ja tilleistä ja kuminoista, mutta jättivät sikseen sen, mikä laissa oli tärkeintä, oikeuden ja laupeuden ja uskollisuuden.

Kun Luther pani toimeen uskonpuhdistuksen, niin se tapahtui pääasiallisesti kahta opinkappaletta teroittamalla saarnaten oikeata, Jumalalle kelpaavaa vanhurskautta, Kristuksen vanhurskautta, uskon vanhurskautta, ja opettaen mitkä todella ovat hyviä töitä, mikä on tosi jumalanpalvelusta pyhää ja Jumalalle otollista elämää, sellaista, jota Jumala itse sanassaan on käskenyt. Näin hän ahdisti katolisen kirkon vanhurskauttamisoppia, joka teroitti, että ihminen tuli vanhurskaaksi siinä määrässä kuin hänen pyhyytensä kasvoi. Myös saarnasi hän tuota väärää käsitystä vastaan, jonka mukaan ihmisen, viettääkseen Jumalalle otollista elämää ja ollakseen pyhä tuli mennä luostariin, elää naimattomana, paastota, valvoa, kiduttaa ruumistaan, tehdä pyhiinvaelluksia jne.

Syystä on siksi huomautettu, että kaksi opinkappaletta sai aikaan uskonpuhdistuksen, sekä että saamme kiittää uskonpuhdistusta kahden pääopin uudistamisesta, nim. opin oikeasta Jumalalle kelpaavasta vanhurskaudesta ja opin oikeasta pyhityselämästä.

Kuten sanottu, näitä opinkappaleita on perkele kaikkina aikoina ahdistanut ja väännellyt, mutta usein niin hienosti, niin salaa, vähitellen ja asteittain, ettei ole huomattu, ennen kuin on poikettu oikealta tieltä pois. Ovatpa järki ja tunne myös vihamieliset näitä opinkappaleita vastaan. Eihän mikään ole järjelle niin vastahakoista, kuin usko, että olen Jumalan edessä vanhurskas ja otollinen, samalla kun vielä näen ja tunnen olevani täynnä syntiä, ja usko, että toisen, minun hyväkseni ansaitun vanhurskauden tähden olen vanhurskas. En liioin voi luulla tekeväni Jumalalle otollisia, hyviä töitä ja luulla harjoittavani pyhää, totista jumalanpalvelusta perheeni keskuudessa tahi yhteiskunnassa tehdessäni vain velvollisuuteni, tahi minkä köyhän, kurjan ihmisen hätä vaatii. Tekeehän hurskas pakana ja rehellinen maailman ihminenkin sen.

En myös voi luulla siinä mitään vaaraa olevan, jos noudatan hurskaita neuvoja, jotka tuntuvat Jumalan Hengen ääniltä sydämessäni ja jotka kehottavat minua pyhempiin töihin. Järki ja tunne eivät käsitä näitä vihollisen vehkeitä, eikä liioin, että aina on Jumalan sanasta kysyttävä neuvoa. Kokemus opettaa meille kyllä, että perkele ja järki koettavat eksyttää meitä vaelluksessamme pois Jumalan sanasta.

Kuinka monta törkeätä hulluutta ja suurta vahinkoa onkaan perkele tehnyt Kristuksen seurakunnassa viemällä heidät pois Jumalan sanasta. Heränneet, etsivät sielut, jotka koko sydämestään tahtovat Herraa palvella, tulevat siten eksytetyiksi kaikenlaisiin omiin yrityksiin, töihin ja elämäntapoihin, joita väärä käsitys ja luuloteltu Jumalan ääni sydämessä on vaatinut tekemään, vaikka ei Jumalan ilmoitettu sana ole niitä käskenyt, eikä liioin puutteessa oleva lähimmäinen ole niistä hyötynyt.

Joka päivä saamme myös kokea, että niin pian kuin unohdamme sanan ja unohdamme mitä sana meiltä vaatii, teemme hitaasti ja huolimattomasti oikeita hyviä töitä. Suurimmalla halulla ja ahkeruudella sitä vastoin palvelisimme, jos ahkerasti tutkisimme sanaa ja muistaisimme, että kutsumuksemme vaatimattomimmillakin tehtävillä palvelemme Herraa, seisomme Jumalan kasvojen edessä ja täytämme hänen käskynsä.

MARRASKUUN 20 PÄIVÄNÄ.

Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia. Gal. 3:25.

Luther sanoo: »Ei kristitty ole synnitön ihminen, mutta hänelle ei lueta syntiä.» Ei hänellä ole etuoikeutta synnin tekoon, mutta jos niin ikävästi tapahtuisi, että hän rikkoisi Jumalan käskyt, hänellä on vapautus lain tuomiosta. Sillä jos meitä lain mukaan tuomittaisiin, niin ei yksikään liha pelastuisi, ja silloin olisi parasta heittää koko autuuden toivo. Mutta silloin olisi kaikki Jumalan evankeliumi petosta. Silloin olisi Kristus suotta kuollut ja kaikki uskovaiset synneissään kadotetut.

Mutta Raamattu sanoo: »Sillä mikä oli mahdotonta lain tehdä, koska se oli heikentynyt lihan kautta, sen Jumala teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.» Raamattu sanoo myös: »Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme.» Raamattu sanoo vielä: »Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.»

Tässä on syy, jonka tähden ei syntiä uskovaiselle lueta, kuten Daavid ja Paavali selvästi todistavat, nim. että autuuden omistaa se ihminen, jolle ei Jumala syntiä lue. Eivät he sano: »jolla ei yhtään syntiä ole», vaan, »jolle ei syntiä lueta».

Mutta ei siinä kyllin, että olemme vapautetut laista ja ettei meille syntiä lueta, vaan meille annetaan vanhurskaus, korkea, täydellinen, iankaikkinen, Kristuksen meille hankkima vanhurskaus. Raamattu todistaa: »Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.» Ja vielä: »Daavidkin ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja.» Jumalan edessä emme ainoastaan ole vapaat kaikista synneistä, mutta sen lisäksi täysin vanhurskaat, jopa olemme itse vanhurskaus ja joka hetki otolliset hänessä, joka on Isälle rakas, niin että Jumala nyt esteettömästi voi rakastaa meitä koko sydämensä rakkaudella.

Kaikki tämä on mahdollista, koska nyt olemme puetut Kristuksella ja kaikella, mitä hän oli ja teki meidän edestämme, niin että Jumala nyt katselee meitä vain rakkaassa Pojassaan. Luther sanoo: Katso, mikä ylenpalttinen rikkaus kristinuskolla on, koska se omistaa kaikki Kristuksen työt ja kärsimisen. Ja niihin kristitty voi niin täydelleen luottaa kuin jos hän itse olisi ne tehnyt. Sillä totisesti Kristus ei ole tehnyt niitä itsellensä, vaan meidän hyväksemme. Itse hän ei niitä tarvinnut, vaan hän on meille hankkinut tämän aarteen, jotta me uskoisimme ja omistaisimme hänet.

Ja koska uskolla omistan Kristuksen ja siis minäkin olen hänen, niin ei minua, enempää kuin Kristustakaan voi mikään laki tuomita. Ja jos laki minua ahdistaa, sanon minä: olenhan minä kaikki tehnyt takausmieheni kautta, jopa enemmän kuin sinä vaaditkaan. Ja vaikkapa minulla vielä lihassani on syntiä, on minulla kuitenkin vanhurskauteni Kristuksessa. Hän on minun ja antaa minulle sen, mikä hänen on. Siis on hänen puhtautensakin minun omani. Eikä laki siis voi mitään minulle tehdä.

Mutta jos tarkastan itseäni, löydän itsessäni vielä paljon saastaa, johon lailla on tuomitsemisoikeus. Laki sanoo: »Sinulla on syntiä (Jumalan edessä).» Jos siihen vastaan: »Niin on,» niin olen hukassa. Jos vastaan: »Ei ole», täytyy minulla olla vahva perustus, jolla seison. Kuinka uskaltaisin sanoa: » Ei minussa ole syntiä.» Omasta povestani en löydä puhtautta. Mutta Kristuksesta sen löydän. Sieltä sen saan ja voin asettaa sen lain eteen. Kristus voi sanoa: »Ei minussa ole syntiä». Hänellä on siihen oikeus, sillä hän on pyhä, synnitön. Ja lahjoittaessaan minulle vanhurskautensa, antaa hän myös minulle »ei ole» sanansa.

Tätä Raamattu tarkoittaa sanoessaan: »Teidätkin on kuoletettu laista Kristuksen ruumiin kautta.» Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.» »Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.» »Autuas on se, jolle Herra ei lue syntiä.»

Oi, pysähtykäämme tähän miettimään ja tarkkamaan kuninkaallisia oikeuksiamme! Onko tämä kaikki totta, ettei mitään kadotustuomiota ole niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa? Onko mahdollista, että vaikka synti vielä yllättää meidät, kompastuttaa meitä, jopa asuu meissä, sitä ei kuitenkaan koskaan lueta meille, koskapa me emme ole lain, vaan armon alaisia. Me emme siis ole lain tuomion alaisia, niin kauan kuin uskolla pitäydymme Kristukseen.

Jos tämä on totta, on se ihmeellisen ihana totuus. Jo totuus on se, niin varmasti kuin Jumalan sana ei voi valehdella. Totuus on se, vaikkapa Perkele, tekopyhät ja oma järkemme sanoisivat sitä vastaan. Totuus on se, vaikkapa en nykyjään sitä tuntisikaan totuudeksi. Tähän pysähtykäämme, tässä virkistykäämme ja riemuitkaamme keskellä murheen laaksoa, koska Herra, meidän Immanuelimme on perustanut maan päälle sellaisen autuaan valtakunnan, jossa syntiset Jumalan edessä eivät ole syntisiä, vaan pyhiä, rakkaita ja otollisia.

MARRASKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Sillä sellainen kuin hän on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa 1 Joh. 4:17.

Tutkikaamme tarkoin näitä Johanneksen sanoja: »Sellainen kuin hän, (Kristus) on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.» Kuinka salattu hän olikaan tässä maailmassa! Isän ainokainen, Jumalan kunnian kirkkaus ja hänen olemuksensa juurikuva, Jumala Jumalasta, kuinka salaisesti hän otti meidän muotomme! Kuinka syvästi salattu hänen kunniansa oli syntisen lihan hahmon alle! Tosin piti uskolla olla riittävä perustus vakuudellensa. Tosin veisasivat taivaan enkelit hänen syntymäaamunansa. Tosin teki hän semmoisia töitä, joita ei kukaan muu kuin Jumala voinut tehdä. Tosin sai hän Isältä Jumalalta todistuksen tuolta suuresta kirkkaudesta: »Tämä on minun rakas Poikani.» Tosin toteutuivat hänessä kaikki ennustukset.

Mutta hän sanoi: »Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, jotta ne, jotka eivät näe näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi.» Hän oli maan päällä ylenkatsotuin ja halvin, kipua ja sairautta täynnä, jotta epäuskon kopea mieli, joka yhä merkkiä vaatii, tulisi sokaistuksi ja että Isän tahtoa noudattaen hän olisi veljiensä kaltainen ja kantaisi heidän kuormansa. Ajattele, kuinka salattua, kuinka mahdotonta järjelle kaikki tämä oli: Jumalan Poika syntynyt tallin seimessä, kasvanut kaupungissa, josta hurskas Natanael kysyy: »Saattaako mitään hyvää tulla Nasaretista?»

Jumalan Poika maan päällä taivaan lintuja köyhempänä, niin köyhänä, ettei hänellä ollut, mihin hän päänsä kallistaisi, ylenkatsottuna, pilkattuna, vainottuna, »niin kuin varhain takaa ajettu peura,», viimein köysillä sidottuna, ruoskittuna, syljettynä, räyhäävän joukon käsissä, lopuksi pahantekijäin kanssa ristiinnaulittuna, pyövelien pilkatessa: »Muita hän on auttanut: auttakoon itseänsä, jos hän on Jumalan Kristus, se valittu.» Tuntien olevansa Jumalankin hylkäämä kuoli hän ja haudattiin. Missä tässä näyttäytyi jumalallinen majesteetti, Luojan voima ja kunnia? Eihän mitään mahdottomampaa voinut ajatella, kuin että tämä olisi ollut Jumalan Poika.

Mutta hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kuten edeltä oli sanonut Ilmestyi omillensa neljänäkymmenenä päivänä, jopa viidellesadalle yht’aikaa sekä astui ylös taivaaseen monen nähden. Niinpä siis jumalallinen majesteetti oli kätkettynä halpaan olemukseen. Ja »sellainen kuin hän on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa.» Sellainen kuin pää on, sellaisia ovat jäsenetkin. Sellainen kuin on ylkä, sellainen myös morsian. Surkealta ja viheliäiseltä näyttää ylkä, surkealta ja viheliäiseltä näyttää morsiankin. Mutta tämän morsiamen surkeudessa piilee jumalallinen kunnia, hänen köyhyydessään taivaallinen rikkaus, synnin ja heikkouden alla iankaikkinen vanhurskaus.

Älkäämme vain antako sen, minkä näemme ja tunnemme eksyttää meitä. Tuntuneekohan mahdottomammalle se, että olemme Jumalan lapsia, »Jumalan valitulta, pyhiä ja rakkaita», kuin että Kristus oli Jumalan Poika. Emmekö siis tyytyisi hänen, meidän päämme kanssa olemaan täällä ajassa salatut? Emmekö tyytyisi vaeltamaan hänen kanssaan tässä murheen laaksossa alennustilassa? Ja koska meillä on Jumalan lujat lupaukset siitä, että me uskon kautta Kristukseen olemme Jumalan lapsia, vanhurskaita ja Jumalalle otollisia, on meidän se varmasti ja vahvasti uskottava, ikään kuin jo olisimme taivaassa, sillä eihän Jumala voi valehdella. Niin, varmaa se on, vaikka emme mitään siitä nyt sydämessämme tuntisikaan.

Meidän salatun elämämme pääperusteena on se, että Kristuksen valtakunta on oleva uskon valtakunta, nöyryyttävä, ahdas ja matala portti Aadamin jäykille lapsille, että Kristus on kaikkina aikoina oleva tuomioksi tälle maailmalle, että ne, jotka tahtovat nähdä, tulevat sokeiksi, ja ne, jotka tyytyvät olemaan näkemättä, tulevat näkeviksi. Ainoastaan ne pääsevät tähän valtakuntaan ja seuraamaan meidän Gideoniamme, jotka tyytyvät hänen määräyksiinsä. Gideonin sotajoukkoa ei muodostettu vapaasti valiten, vaan nöyryyttävän kokeen kautta: »Joka vettä latkii kielellänsä niin kuin koira latkii, aseta se eriksensä seisomaan, mutta kaikki muu kansa menköön kukin kotiinsa.» Niinpä tässäkin.

Ken koiran lailla tyytyy muruihin, ken näkemättä, tuntematta tyytyy Jeesuksen seurassa vaeltamaan, hän saa seurata Häntä. Ken taas välttämättä tahtoo nähdä, tuntea ja maistaa Jumalan suloisuutta, ken välttämättä tahtoo elämänsä Jumalassa selväksi ja julkiseksi, mieleisekseen, niin että hän tuntee sydämensä lämpimäksi ja taipuisaksi, vaelluksensa aina vahvaksi ja rohkeaksi, maallisen osansa siunatuksi. Ken vaatii, että kaikkien kristittyjen tulee olla puhtaita ja virheettömiä, ei mitään heikkoa, ei mitään erimielisyyttä, ei mitään virhettä sisäisessä eikä ulkonaisessa elämässä. Ken kaikkea tätä vaatii, eikä tyydy siihen, että elämä Jumalassa on salattua, jopa joskus synnin ja kurjuuden peittämää, se peräytyköön, hän ei kelpaa tälle sotaretkelle.

Ristiinnaulitun seuraajien on tyydyttävä vaeltamaan uskon paksussa sumussa, jolloin eivät useinkaan näe eivätkä tunne Jumalan armoa, vaan tuntevat olevansa kokonaan» hyljättyjä.

MARRASKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole kylmä etkä kuuma, olen minä oksentava sinut suustani. llm. 3:16.

Tämä on hirmuinen sana laupiaan Vapahtajamme suusta. Herra Jumala auttakoon meitä kaikkia olemaan vilpittömiä, niin ettemme salaisesti tahi tietämättämme olisi semmoisen tuomion alaisia. Tässä on nyt tutkittavanamme, mitä Kristus penseydellä tarkoittaa.

Tämä Herran puhe sisältää semmoista, jonka kaikki näemme ja ymmärrämme, mutta minkä vain harvat ottavat huomioonsa. Jokainen ymmärtää, että kun Herra sanoo et ole kylmä, etkä kuuma, tarkoittaa hän : »Et sinä tosin ole tavallinen maailman ihminen, et kokonaan välinpitämätön ja vieras hengellisille asioille, eroat kyllä suuresta joukosta, sinä tunnet minun tieni, sinä saarnaat sanaani ja opetat muita. »Minä tiedän sinun tekosi», sellaisiahan sinulla on. Mutta et sinä ole kuumakaan, ei sydämesi ole oikeassa suhteessa Jumalaan, oikea rakkaus, elämä ja seurustelu minun kanssani puuttuu sinulta. Sinä puhut mieluummin minusta kuin minun kanssani. Sinä harrastat mieluummin muiden sielun asioita, kuin omaasi jne.

Silloin et ole kylmä etkä kuuma, sillä kylmänä oleminen, se on, mitä joka päivä näemme maailman kokonaan maallisessa, kaikesta hengellisestä piittaamattomassa touhussa. Mutta mitä Herra tarkoittaa »kuumalla,» sen näemme Herran uskollisten elämästä. Heillä on kaikessa olossaan ja elämässään aina sama päämäärä, Vapahtaja ja Hänen armonsa. Kun he ovat iloisia, iloitsevat he Vapahtajastaan ja hänen ystävyydestään. Ollessaan murheellisia, on siihen syynä synti ja kaipuu Vapahtajan yhteyteen. Kun he puhuvat, laulavat tahi kirjoittavat heille rakkaimmasta asiasta, askartelevat heidän ajatuksensa Vapahtajassa. Tähän on selvää ja hyvin käsitettävää.

Mutta kun sovitamme tämän elämäämme, nousee eteemme hämärä, ja vaikea kysymys. Kun kristityt kurjuutensa tunnossa, suloisten tuntemusten puuttuessa, silloin kun Herra kätkee itsensä heiltä, huokaavat suurta kylmyyttään, etteivät voi Vapahtajaansa niin rakastaa, kuin. soisivat, eivät niin palavasti rukoilla kuin ennen, kiusaukset saartavat heitä, heissä liikkuu vieraita, syntisiä ajatuksia, he tulevat hajamielisiksi, huolettomiksi ja rakkaudessa puuttuvaisiksi, niin mitä he silloin voivat muuta kuin luulla Herran tarkoittavan heitä »penseillä».

Sillä eiväthän he ole kokonaan kylmiä, eivät myös oikein kuumia, mitä me sitten tähän sanomme. Tämmöisestäkö sieluntilasta Herra nyt tässä puhuu? Kiitetty olkoon Herra, kun hän itse selittää mitä hän penseillä tarkoittaa. Muutoin täytyisi jokaisen tätä tekstiä tutkiessaan joutua epäilyksen valtaan.

Lue siis seuraava säkeistö. Siinä Herra selittää mikä on penseyden merkki. »Sinähän sanot: Olen rikas, olen rikastunut, enkä mitään tarvitse etkö tiedä, että sinä se viheliäinen olet ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston.» Katso, siinä ovat penseät, jotka Herra tahtoo suustansa oksentaa. Sanoohan Herra tässä, mistä penseät tunnetaan. »Sinä olet penseä, sillä sinä sanot: olen rikas, olen rikastunut» jne. Sanaa »sillä» käytetään aina todistamaan ruvetessa.

Herra sanoo siis: penseytesi ilmenee siinä, että sanot »olen rikas.» Se ilmenee siitä, että olet itseesi tyytyväinen. Jos kuuma olisit, et voisi olla tyytyväinen itseesi. Sanaa »sinähän sanot», ei ole ymmärrettävä vain suun sanomiseksi, sillä moni penseä on niin hieno, ja viisas, ettei hän sitä tunnusta ihmisten edessä. Se on ymmärrettävä sydämen vakaumuksena, sisäisenä sanomisena, kuten Raamattu monin paikoin sanoo: sinä sanot sydämessäsi. Se merkitsee siis sydänten sisäistä tyytymistä itseensä, jolloin ei ihminen tunne itseänsä viheliäiseksi syntiseksi.

Tässä on erittäin tarkka, merkillepantava todistus oikeasta sydämen parannuksesta. Se on todistus, joka syvemmin ja paremmin kuin kaikki muut tunnusmerkit julkituo, mitä ei mitenkään muutoin selville saataisi. On näet selvää, että itseensä tyytyväinen kristitty, joka ei koskaan ole huolestunut sielun tilastaan, vaan on aina levollinen, on nähtävästi joutunut laodikealaisen opettajan penseyden tilaan.

Emme kuitenkaan tarkoita sitä, että kristitty toisinaan joko suuren hengellisen virvoituksen tahi satunnaisen uneliaisuuden aikana saattaa olla tyytyväinen tilaansa. Sillä pian hän saa paljon surua itsestään. Suurinta iloa ja lohdutusta nauttiessaan Kristuksessa on hän sittenkin tyytymätön itseensä. Tämä tyytymättömyys omaan itseensä on kristityn elämässä tavallinen tila. Saattaa penseäkin satunnaisen, julkeamman synnin tähden, varsinkin jos se on tullut ihmisten tietoon, olla tyytymätön itseensä, tahi oikeammin siihen tekoonsa. Mutta ylimalkaan on hän itsensä tyytyväinen, ylpeä ja murtumaton. On siis tarkattava pidämmekö itsestämme. Tämän Herra Kristus meille tässä opettaa.

MARRASKUUN 23 PÄIVÄNÄ

Sillä toivossa me olemme pelastetut. Room. 8:24.

»Me olemme pelastetut», sanoo apostoli. Miten lohdullista tämä on, mutta salattua, jonka tähden on vaikea sitä oikein uskoa. Suuren Jumalan sana, hänen valansa ja hänen Henkensä vakuuttavat sen meille, eikä se sittenkään oikein pääse sydämiimme. Mutta nämä sanat ovat jumalallista totuutta. Me olemme jo täällä pelastetut, me, joilla on Hengen esikoislahja me olemme pelastettuja vaikka se välillä ei näy eikä tunnu.

Alkutekstin sana tarkoittaa myös vapautusta, kadotuksesta pääsemistä taivaaseen korjaamista, joka käsite ei edellytä, että me sen tuntisimme. Se ei siis tarkoita yksinomaan autuuden nauttimista. Me voimme sen ainoastaan uskolla omistaa. Sen takia apostoli sanookin, että me olemme toivossa pelastetut.

Vapahdetut pelastetut, autuaiksi tehdyt, sitähän Vapahtajamme nimikin merkitsee. Se sisältää kaiken sen hyvän, minkä hän meille on hankkinut. Siis meillä on syntien anteeksisaaminen ja Jumalan ikuinen ystävyys. Olemme Jumalan lapsia. Nimemme ovat elämän kirjassa. Taivaassa meidät tunnetaan. Siellä meitä rakastetaan ja sinne meitä odotetaan. Me olemme läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa, Pyhä Henki asuu sydämissämme. Se valaisee, pyhittää ja johdattaa meitä täydelliseen totuuteen, kunnes kotiin pääsemme.

Tämä kaikki sisältyy autuuteen. Ja apostoli sanoo, että me jo nyt autuaita olemme. Maailma luulee, että vasta kuollessamme autuaiksi tulemme.. Onhan sekin totta jos on puhe siitä, että uskolliset kuoltuaan saavat sitten nauttia autuuttaan. Mutta tekstissämme sanotaan, että he jo nyt ovat »pelastetut». He ovat jo Jumalan lapsia, perillisiä ja autuuden aarteiden oikeita omistajia. Ei Aabraham vasta kuoltuaan tullut Jumalan ystäväksi. Hän oli Jumalan ystävä jo asuessaan täällä maan päällä majoissa. Mutta tämä täällä hänen nauttimansa Jumalan ystävyys seurasi häntä myös kuolemassa iankaikkisuuteen.

Ei kukaan tule Jumalan ystäväksi kuolinhetkellään, sielun erotessa ruumiista. Ei, jo täällä on meidän päästävä ollaksemme sitä iankaikkisuudessakin. Se, joka ei jo täällä uskossa omista Jumalan Poikaa, ei näe elämää. Mutta ne, joilla täällä on Hengen esikoislahja, ne saavat myös kerran täydellisyyden. Ne, jotka täällä elävät Kristuksen yhteydessä, saavat myös hänen kanssaan olla iankaikkisuudessa. Siksi he ovat jo täällä pelastetut.

Tahi eikö se ihminen olisi autuas, joka on Jumalan rakas lapsi ja voi Jumalaa puhutella, niin kuin isäänsä? Eikö se ihminen ole autuas, josta Kristus sanoo: »Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään». Eivätkö ne ole autuaita, joista apostoli kirjoittaa: »Te olette käyneet Siionin vuoren luo ja elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, ja kymmentuhantisten enkelien luo, taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan luo, ja tuomarin luo joka on kaikkien Jumala, ja täydellisiksi tulleiden vanhurskasten henkien luo, ja uuden liiton välittäjän, Jeesuksen luo, ja vihmontaveren luo, joka puhuu paremmin kuin Aabelin veri»

Eivätkö nämä ole pelastettuja? Ja nämä, joille apostoli näin kirjoitti, vaelsivat vielä maan päällä, kantoivat vielä tätä synnin ja kuoleman ruumista ja olivat kaikkien hengellisten vihollisten saartamia. Heidän oli vielä kilvoiteltava turmelustaan vastaan ja he huokasivat lunastustaan. Ja kuitenkin sanoo apostoli heidän tulleen »Siionin vuoren luo, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo, esikoisten juhlajoukon ja seurakunnan luo ja täydellisiksi tulleiden vanhurskasten henkien luo.»

Apostoli näkee tässä vain yhden ainoan suuren, pelastetun seurakunnan, jossa toiset »täydellisiksi tulleet vanhurskasten henget,» olivat jo päässeet taivaaseen, ja toiset olivat vielä täällä maan päällä »vihmontaveren» alituisessa tarpeessa. Sellainen on uskovaisten tila. Jumalan lapsina ja ystävinä he muodostavat yhden ainoan seurakunnan taivaaseen päässeiden kanssa. Sapattina näemme suuren kansanjoukon vaeltavan Herran temppeliin. Toiset ovat jo päässeet sisälle Herran huoneeseen, toiset ovat ovesta menemässä sisälle, toiset vielä ulkopuolella, mutta he kaikki kuuluvat samaan, suureen seurakuntaan. Niinpä uskovaisetkin.

Me, vielä ulkona olevat, kuulumme vapahdettujen seurakuntaan yhtä varmasti kuin ne, jotka taivaassa ovat, vaikka emme vielä ole sisälle ennättäneet. Tämä tekstimme tarkoittaa sanoessaan, sillä toivossa me olemme pelastetut.

Oi mikä siunaus meillä olisi, jos saisimme tämän totuuden, että jo täällä olemme pelastetut, syvälle sydämiimme painetuksi. Me olemme Jumalan lapsia ja perillisiä, jotka odotamme autuasta kotiin pääsyä! Tämä uskon ja toivon lohdutus on voimana kristillisyydessämme.

MARRASKUUN 24 PÄIVÄNÄ

Mikä taas orjantappuroihin kylvetään, on se, joka kuulee sanan, ja tämän maailman huoli ja rikkauden viettelys tukahduttavat sanan, ja hän jää hedelmättömäksi. Matt. 13:22.

Puhuessaan siitä, mikä tukahduttaa sanan, sydämessä itäneen hyvän siemenen, mainitsee Kristus ainoastaan maailman, huolen ja rikkauden viettelyksen. Ei hän mainitse törkeitä syntejä ja rikoksia, viekkautta, varkautta petosta, ym. syynä sielun hukkaan joutumiseen, vaan ainoastaan sanan tukahduttamisen sydämessä. Tässä voimme siis huomata milloin muutoin luvallinen huolehtiminen maallisista asioista muuttuu kuoleman syyksi.

Vilpitön kristitty tuntee surukseen, ettei hän ole vapaa maallisista huolista. Silloin kysyy hän: Onko minulla elämä Jumalassa? Jokohan nämä maalliset ovat minulle kuolemaksi? Huomaa silloin Kristuksen vastaus: Silloin se on sinulle kuolemaksi, kun se tukahduttaa sanan sinun sydämestäsi Mutta milloin ja miten tämä tapahtuu? Koska hyvä siemen on Jumalan sana niin ensin huomaamme mitä hedelmä Jumalan sana sydämessä tekee.

Sanaa on kahta lajia: laki ja evankeliumi. Sen vaikutus sydämessä on myös kahdenlainen. Lain työtä on herännyt ja särkynyt sydän, joka tuntee syntinsä ja tuntee sen niin, että se tekee koko maailman ahtaaksi, pakottaa ja ajaa häntä etsimään pelastusta ja rauhaa Kristuksessa. Uskon herättyä me jokapäiväisen parannuksen harjoituksessa emme voi elää maailman mukaan iloisina ja vapaina synnissä, emme voi kulkea tuulien mukaan, vaan olemme Hengen ohjauksen, nuhteen ja ristiinnaulitsemisen alaisia. Aina vain tunnemme vielä syntimme siinä määrässä, että meidän on sangen työlästä uskoa ja Kristus ja hänen evankeliuminsa ovat meille välttämättömät ja suloiset. Tämä on sekä lain että evankeliumin työtä.

Yksinomaan evankeliumin vaikutusta on se, että särjetty sydän saa rauhan Kristuksessa, saa evankeliumista elämän, lohdutuksen ja ilon. Saa siitä uuden rakkauden, joka puhkeaa iloiseen, yksinkertaiseen tunnustukseen ja rakkauden palvelukseen. Siis, parannuksen teko, usko. ja pyhitys ovat sanan vaikutusta sydämessä.

Meidän on nyt helppo käsittää, että tämän maailman huoli, rikkauden viettelys ja elämä hekuma tukahduttavat hyvän siemenen. Tämä tapahtuu siten, että saat niin paljon ajateltavaa, joko köyhyyden murheita, tahi voiton ja rikkauden tyydytystä ja nämä niin täyttävät ja voittavat sydämesi, että huoli Jumalan armon ja ystävyyden omistamisesta jää syrjäiseksi.

Silloin ei Jumalan sana saa vaikuttavaa voimaa sydämessäsi. Synti ei silloin vaivaa eikä masenna sinua, tuskin sitä huomaatkaan, sillä on ainoastaan höyhenen keveys. Sinulla on muita huolia ja iloja. Sinulla ei ole aikaa syventyä mihinkään hengelliseen huoleen. Maallinen onnesi on rauhasi pehmeä, untuvainen päänalunen. Siksi olet kristillisyydessäsi aina rohkea ja vahva, et enää murru ja tule kurjaksi, vaivaiseksi syntiseksi. Et ole milläsikään synneistä, jotka ennen huolestuttivat sinua ja jotka todella ovat syntejä. Ei niiden harjoittaminen enää masenna sinua, päinvastoin, alat niitä suosia ja puolustella. Siis on lain työ tukahdutettu, sinun sydämesi ja omatuntosi on nukutettu ja paadutettu.

Mutta kun laki näin on menettänyt voimansa sinussa, synti kun ei enää masenna ja huolestuta sinua, - mitä on siis usko, Kristus ja evankeliumi sinulle? Ei muuta kuin päähän päntätty ulkoläksy jonka hyvin osaat mutta joka ei mitään sinussa vaikuta. Sillä siellä, missä laki ei muserra ja kuoleta, ei siellä evankeliumikaan voi elämää ja voimaa antaa. Itseäsi katsellessasi et muserru ja tule heikoksi, etkä liioin oikein iloiseksi ja väkeväksi Herrassa.

Ja jos sen et tunnusta tilasi olevan arveluttavan, vaan vielä evankeliumista kerskailet, niin silloin joudut ulkokultaisuuden valtaan, joka lopullisesti paaduttaa sinut ja tekee lopun viimeisestäkin armotyön kipinästä. Sellaiset sydämet muistuttavat noita sileitä, liukkaita ja kovia rantakiviä, joita meren aallot ja hiekka hiovat. Kun pauhaavat maailman murheet toiselta puolen ja toiselta puolen ulkokultainen sanaan turvautuminen sydämen oikein silittävät ja hoivat, niin se on viimein niin kova ja liukas, ettei siihen enää mikään pysty. Ja kuitenkin oli tämä sydän kerran avonainen armon hengelle, se tunsi syvästi syntinsä, Mutta armon Kristuksessa ylenpalttisesti. Ja kuitenkin ovat maailman ohdakkeet tukahduttaneet tämän taivaan siemenen. Oi, kuinka olet taivaasta pudonnut, sinä kaunis kointähti!

MARRASKUUN 25 PÄIVÄNÄ

Ei ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 1 Joh. 3:2.

Johannes sanoo, että me Jumalan katselemisesta tulemme hänen kaltaisikseen. Apostoli viittaa siihen, että Jumalan katseleminen vaikuttaa meissä sen, että me tulemme hänen kaltaisikseen, että me siis hänen hohtavasta kirkkaudestaan saamme itseemme heijastuksen. Jos Mooseksen kasvot saivat kirkkauden siitä, että hän Siinain vuorella seisoi Jumalan kasvojen edessä, ja jos me jo täällä uskossa ja Hengessä katseltuamme Jumalaa, »muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen», kylläpä sitten saadessamme häntä katsella kasvoista kasvoihin hänen kuvansa on muodostava meidät täydellisesti kaltaisekseen.

Mutta tapa miten meidät muutetaan hänen kaltaisikseen, se olkoon Jumalan vallassa. Se vain on varmaa, että hän silloin täydelleen uudistaa sen kuvansa, joksi hän alussa ihmisen loi, mutta joka lankeemuksessa menetettiin. Raamattu sanoo selvästi: »Niin kuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.»

Meidän sydämemme ei silloin enää ole oleva syntien ja vaivojen loppumattomana lähteenä, vaan Kristuksen pyhyys ja rakkaus on meissä asuva. Meidän ymmärryksemme ei silloin enää ole oleva perityn pimeyden vallassa, vaan se on saava valonsa Jumalan omasta valosta. Omatuntomme ei silloin enää ole kärsivä rauhattomuutta ja pelkoa, niin kuin se täällä on kärsinyt, vaan se on silloin oleva tyyni ja rauhallinen Jumalan rakkaudessa ja meissä asuvan pyhyyden tunnossa. Silloin emme koskaan enää tee syntiä Jumalaa vastaan, emme koskaan enää valita: »Sillä hyvää, jota tahdon, minä en tee, vaan pahaa, jota en tahdo, sitä harjoitan.» Silloin voimme olla täydelleen niin hyviä ja pyhiä, kuin tahdoimme olla, vieläpä paljon suuremmassa määrässä kuin mitä täällä ajassa voimme toivoakaan.

Meidän ruumistamme eivät silloin enää vaivaa vahingolliset himot, tauti eikä heikkous, vaan se on aina puhdas, ihana, terve, vahva ja joustava, sillä se on silloin oleva Kristuksen kirkkaan ruumiin kaltainen. Herra sanoo selvästi: »Silloin vanhurskaat loistavat niin kuin aurinko heidän Isänsä valtakunnassa.» Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen», koska Jumalan täydellisyys silloin kuvastuu niin hyvin sieluissamme kuin ruumiissamme, ja me silloin hallitsemme niitä täydellisesti. Silloin uudelleen omistamme kaiken sen, joka Jumalan kuvalle kuuluu, kaiken, mikä kuuluu jokaiselle hyvälle hengelle, joksi Jumala alussa meidät loi.

Ja sen rauhattomuuden, ahdistuksen ja vaivan sijaan, joita saastaiset mielikuvat ja himot synnyttävät, on meidän sydämemme oleva pyhien ja puhdasten virvoitusten loppumattomana lähteenä. Näin muutumme sitten kun tulemme pyhän, autuaan Jumalan kuvan kaltaisiksi.

Mutta Raamattu todistaa erikoisesti, että me rakkaudessa tulemme Jumalan kaltaisiksi, koska Jumala itse on rakkaus. Johannes sanoo: »Jumala on rakkaus.» Jos siis rakkaudessa tulemme Jumalan kaltaisiksi, niin varmaankin meidän autuutemme suureksi osaksi on tosirakkauden tyydytystä siinä, että näemme lukemattoman joukon nauttivan samaa kunniaa, autuutta ja lepoa kuin mekin. Uskovaiset voivat saada jonkin käsityksen tästä tulevasta rakkauden riemusta sen kokemansa ilon nojalla, jonka he täällä tuntevat nähdessään Jumalan armon voittavan sieluja.

Ajattele, kun me sitten Jumalan paratiisissa saamme katsella lukemattomia ihmisjoukkoja, jotka kaikki ovat kilvoitelleet syntiä, vaaroja ja pelkoa vastaan, mutta siellä ovat autuaina ja turvattuina Jumalansa levossa! Ja tämä autuus rakkauden kautta silloin leviää kaikille, kun he iloiten kertovat toinen toisilleen Herran ihmeellisestä johdatuksesta. Ajattele, kun kaikki Jumalan lapset, jotka hajotettuina ympäri maailman, jossa heillä pääasiallisesti on ollut samat kokemukset synnistä ja Jumalan suuresta laupeudesta, kärsivällisyydestä ja uskollisuudesta, saavat Isänsä valtakunnassa kirkastuneilla, täydellisillä sielunvoimilla muistella kaikkia ajassa saaman Jumalan avun ja pitkämielisyyden todistuksia, siellä täydellisesti ymmärtäen kaiken!

Eikö kaikki tämä täytä meidän sydäntämme sanomattomalla autuudella. Raamattu sanoo, ettemme silloin ainoastaan hiljaisuudessa ylistä Jumalaa, vaan korkealla äänellä huudamme: »Pelastus on Jumalamme, joka valtaistuimella istuu, ja Karitsan.» Silloin kilvoiteltuamme kilvoituksemme me Jumalan autuutta nauttiessamme huudahdamme: »Tämäkö on se perintö, joka maksoi Jeesuksen Kristuksen veren! Oi siunattu ja ylistettävä lunastushinta ja rakkaus! Tämäkö on uskon päämäärä? Tämäkö Raamattujen ennustama kunnia? Tämäkö murheitteni, nöyrtymyksieni, rukousteni ja taistelujeni loppu? Kylläpä vaiva oli vähäinen tällaisen voiton rinnalla. »Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.»

MARRASKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Sillä Kristus on mennyt itse taivaaseen, nyt esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme. Hepr. 9:24.

Kristus oli Isän antama. Hän määräsi hänet toisena Aadamina meidän sijastamme täyttämään lain. Seimestä hautaan hän toimi meidän sijaisenamme. Tämän Raamattu selvästi todistaa. »Hänen, joka ei synnistä tiennyt, on Jumala meidän edestämme synniksi tehnyt.» Hän otti täyttääksensä meidän velvollisuutemme ja velkamme. Hän oli lain alaiseksi tehty, että hän lain alaiset lunastaisi.

Mitä hän teki, sen me teimme, mitä hän kärsi, sen me kärsimme. »Olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.» Täytettyään kaiken vanhurskauden meidän edestämme ja me siis sen hänessä täytimme, palasi hän taivaan ilohuutojen kaikuessa jälleen sinne, mistä oli tullutkin. ja mitä hän nyt tekee meidän edestämme? Apostoli sanoo: »nyt esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme. Hän on esiintynyt Isän edessä ei ainoastaan kirkastettuine haavoinensa, jotka ovat merkkinä hänen äärettömästä kuuliaisuudestaan, vaan meidän puolestamme hän esiintyy koko lain täyttämisen ihanassa puvussa.

Ja Isän mielisuosio, ilo ja tyytyväisyys ympäröi hänet. »Mutta senhän hän on saanut jo iankaikkisuudessa», sanonet sinä. Ei, siinä on huomattava erotus. Jumalan mielisuosio hän ei ole yksinomaan siksi, että hän on iankaikkinen sana, joka oli alussa Jumalan tykönä, vaan hän on sitä Ihmisen Poikana, toisena Aadamina, ihmissuvun päämiehenä ja takaajana. Hän ei esiinny vain Jumalan kasvojen edessä, mutta omassa persoonassaan hän edustaa kaikkia jäseniänsä. Huomaa miten apostoli puhu: »Esiintyäkseen Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme.»

Samoin kuin iankaikkinen Isä näki koko ihmissuvun ensimmäisessä Aadamissa, niin hän näkee kaikki Kristuksen jäsenet ainoastaan Kristuksessa. Kristuksen persoonassa hän näkee meidän persoonamme Kristuksen puhtaudessa, ihanuudessa ja armaudessa näkee hän meidän armautemme. Kristus itse sanoo: »Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.» Paavali sanoo: »Hän on meidät siinä rakkaassa otolliseksi tehnyt.» Isä näkee meidät Kristuksessa, seuraa siitä myös, että hän rakastaa meitä Kristuksessa »sillä rakkaudella, jolla hän häntä rakastaa», jota siksi Raamatussa sanotaankin Jumalan »rakkaudeksi Kristuksessa Jeesuksessa.»

Oi, tätä ihanaa suhdetta, sitä ei voi mihinkään maalliseen verrata! Tässä kuitenkin heikko esimerkki. Jos faarao, jolle Joosef oli kaikkena kaikessa, hänen oikea kätensä ja kansan pelastaja, olisi voinut saada saman kuvan kaikista muistakin Jaakobin pojista, kuin mikä hänellä oli Joosefista, niin silloin olisi hän katsellut Ruubenia, Siimeonia, Benjaminia ym. Joosefissa hän olisi Joosefissa rakastanut heitä, hänessä syleillyt heitä. Joosef esiintyi kuninkaan edessä veljiensä puolesta, heidän sijaisenansa.

Näin Kristus nyt esiintyy Isän edessä meidän puolestamme, kuitenkin sillä erotuksella, ettei taivaallinen Isä muodosta itselleen mielikuvaa meidän yhdenkaltaisuudestamme Kristuksen kanssa, vaan että me todella omistamme yhdenkaltaisuuden, sillä Jumala armossaan on säätänyt tahtovansa lukea sen meidän hyväksemme Kristuksen tähden, koska hän on täyttänyt kaiken vanhurskauden meidän puolestamme.

Älköön kukaan luulko, ettei Jumala tietäisi meitä saastaisiksi syntisiksi. Sen hän hyvin tietää. Siksi hän vie meitä monen puhdistustulen läpi, aivan nääntymykseen saakka. Mutta hän ei katsele eikä arvostele meitä enää sen mukaan, mitä me itse olemme, vaan ainoassa rakkaassa Pojassaan. Siksi hän rakastaa meitä yli kaiken ymmärryksemme siitä huolimatta, että olemme täynnä puutteita ja heikkouksia. Silloinkin, kun me huokaamme ja suremme kehnouttamme, katselee hän meitä suosiolla, siksi, että Kristus esiintyy Jumalan kasvojen edessä meidän hyväksemme.

Meidän on nyt vain tyydyttävä tähän. jos tahdot olla pyhä, ennen kuin sallit lohdutuksen sydämeesi tulla, niin luotat omaan pyhyyteesi. Sinä luotat omaan uskoosi, jos epäilet Jumalan ystävyyttä oman uskosi kehnouden tähden. Jos luulet, ettei Jumala voi rakastaa sinua, koska tunnet itsesi niin kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi, niin luotat omiin tunteisiisi. Kun uskot, että Jumala sinua enemmän rakastaisi, jos joku määrätty avu sinussa kehittyisi suurempaan täydellisyyteen, niin sinä luotat omiin avuihisi. Tahdot itse olla ylimmäinen pappisi, tahdot omin voimin tulla autuaaksi. Varo, ettet epäuskossa kapinoi Herran voideltua vastaan. »Ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä , ihmisille annettua, jossa meidän on pelastuminen.»

MARRASKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, Meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Room. 1:7 .

Nämä kaksi lyhyttä sanaa, armo ja rauha sisältävät koko kristillisen elämän: armo, syntien anteeksisaaminen, rauha, iloinen ja rauhallinen omatunto. Mutta rauha laajimmassa merkityksessä sisältää myös kaiken sen hyvän ja kaiken turvallisuuden ja onnen, joka on seurauksena hyvästä suhteesta Jumalaan. Apostoli sanoo, että me emme kerskaa ainoastaan armosta, jonka omistamme, vaan myös sen kirkkauden toivosta, jonka Jumala meille on antava. Kerskaammepa vaivastakin, tietäen, että vaiva synnyttää kärsivällisyyden ja kaikenlaisen hyvän.

Sanoopa hän niinkin, että me kerskaamme itse Jumalasta, siitä että hän on meidän Isämme, jolta me saamme kaikkea hyvää. Sillä jos Jumala on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla. Jumala, joka ei säästänyt ainoaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme, eikö hän antaisi meille kaikkea hänen kanssansa?

Kaikkea tätä sisältää sana rauha. Ja ajattele, kun Jumala on tehnyt sen armotyön ihmisessä, että on avannut hänen hengelliset aistimensa näkemään, että taivaan ja maan Herra on hänen ystävänsä ja että tämä ystävyys on semmoisella perustuksella, että vaikka hänessä vielä asuu synti, niin ei suhde silti muutu. Onhan tämä korkea, autuas rauha. Kun sen lisäksi tiedän, ettei ainoakaan hiuskarva tämän laupiaan ja väkevän Isän tahtomatta voi päästäni pudota, ettei löydy semmoista pahaa, jota hän ei voisi parantaa, ja ettei hän salli mitään pahaa minulle tapahtua, jollei se ole minulle hyödyksi. Totisesti on tämä korkea, autuas rauha!

Mutta syytä on nimittää tätä rauhaa, kuten apostolikin sanoo, »rauhaksi Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.» Ei tämä rauha ole ainoastaan Jumalan antama lahja, vaan se rauha kätkeytyy itse Jumalaan, hänen ystävyyteensä ja hänen voimaansa. Hän ei sano: »Rauha maailmassa», sillä »maailmassa on teillä ahdistus »maailma vihaa teitä» Hän ei sano: »Rauha lihassa», vaan hän sanoo: »Liha sotii henkeä vastaan.» Hän ei sano: »rauha perkeleeltä», sillä Johannes sanoo: »Teidän vihollisenne perkele syyttää teitä.» Hän ei myöskään sano: »Hyvien olojen, hyvien ystävien, hyvän maineen, hyvän terveyden rauha», sillä kaikki tämä ei anna pysyväistä rauhaa.

Mutta näin hän sanoo: »Rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta» Hän toivottaa meille siis jumalallista ja taivaallista rauhaa. Kuten Kristuskin sanoo: »Minun rauhani annan teille en minä anna teille, niin kuin maailma antaa.».

Maailman rauha on siinä. että meitä vaivaava ulkonainen paha poistetaan. Kun vihollinen piirittää kaupunkia, valtaa rauhattomuus ja pelko sen asukkaat, mutta kun vihollinen väistyy, palaa rauha ihmismieliin. Samaten köyhyyden tai sairauden sinua kohdatessa olet rauhaa vailla, mutta voitettuasi ne saat rauhan jälleen. Kun pahan kielet valhetellen ja sinua häväisten ahdistavat sinua, olet levottomuuden vallassa, mutta kun häväistys lakkaa, olet taas rauhassa. Sellainen on maailman rauha.

Mutta omistaessasi Jumalan rauhan ei mikään ulkonainen saa sydämessäsi asuvaa rauhaa järkytetyksi. Sinulla on rauha siinä että omistat Jumalan ystävyyden, että hän on kaikkivaltias, että hän kuulee rukouksesi, laskee kyyneleesi ja voi silmänräpäyksessä asettaa myrskyn ja jälleen antaa sinulle levon. Jumalan rauha on myös siinä, että vaikka vielä olet täynnä syntiä ja perkele houkutuksillaan sinua ahdistaa, ja omatuntosi sinua soimaa, niin siitä huolimatta tiedät, että Kristus vanhurskaudellaan ja armollaan on näitä kaikkia suurempi ja hän on sinun voimallinen puolustajasi Isän tykönä.

Jumalan rauha on siinä, että vaikka vielä kaikenlainen maallinen paha, kuten sairaus, köyhyys, pahat kielet yms. sinua vaivaavat, sinä kuitenkin tiedät Jumalan ja hänen ystävyytensä olevan paljon suuremman, ja että hän tulee pian ja ottaa sinut tästä murheen laaksosta tykönsä taivaaseen, jossa ikuisesti vapaudut kaikesta pahasta ja olet turvassa autuaana Jumalan ja hänen pyhiensä parissa. Sellainen on Jumalan rauha.

Mutta kun tämä rauha riippuu siitä, missä määrässä armo asuu sydämessäni, niin voi se sekä lisääntyä, että vähetä. Ja kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovatkaan, koska koko kristillisyytemme riippuu sydämessä vaikuttavasta armosta ja rauhasta. Ei siis riitä se, että vaan toivomme niitä itsellemme, vaan niitä on myös hoidettava.

Mutta keino, miten armo ja rauha meissä lisääntyvät on se, jonka Pietari mainitsee: »Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.» Kuta enemmän me tunnemme Jumalaa ja Herraamme Jeesusta Kristusta, sitä enemmän on armoa ja rauhaa sydämessä. Hoitakoon siis kukin kristitty näitä kalliita lahjoja sydämessään! Antakoon itse Jumala armonsa siihen!

MARRASKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Sillä jos olemme hänen kanssaan kasvaneet yhteen yhtäläisessä kuolemassa, niin kasvamme yhteen myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa. Room. 6:5.

Tässä opimme, mikä on tosipyhityksen salaisuus. Ei apostoli sano, että meidän tulee pyrkiä yhtäläiseen kuolemaan ylösnousemukseen kuin minkä Kristus kesti, vaan hän sanoo: »Me olemme hänen kanssaan kasvaneet yhteen yhtäläisessä kuolemassa, niin kasvamme yhteen myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa.» Sana kasvaneet yhteen tarkoittaa sisäistä läheisintä yhdistymistä Kristukseen. Eikö rungon ja kasvavan oksan suhde ole läheisin, mitä ajatella voi? Ovathan ne yksi ruumis. Rungon elämä ja nesteet ovat myös oksan. Olemukseltaan kuuluvat ne yhteen. Mikä Jumalan armon ihme!

Tällaiseksi on Herra Kristus selittänyt suhteensa uskovaisiin puhuessaan oksista viinipuussa. Siinä puhuu hän yhteen kasvamisesta hänen kanssaan näin: »Minä olen viinipuu, te olette oksat. joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn.» Ja samana iltana sanoo hän taivaalliselle Isälleen: »Minä heissä ja sinä minussa, jotta he olisivat täydellistyneet yhdeksi.» Tämä armon ihme, jota meidän järkemme ei tajua ja samoin kuin apostoli tässä selittää tätä syvällistä yhteen kasvamista Kristuksen kanssa perustukseksi tosi-pyhitykselle, lihan kuolettamiselle ja vaellukselle uudessa elämässä.

Myös Kristus sanoo: »Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää, sillä ilman minua ette voi tehdä mitään. Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa.» Tulisihan meidän toki kuulla ja uskoa itse Herraa ja hänen apostoliansa.

Kuinka moni puhuukaan pyhityksestä. Käskyjen ja määräysten avulla pakottaen tahdotaan tehdä ihmiset pyhiksi ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen, elävätkö he Kristuksen yhteydessä, ovatko kuoletetut laista ja elävätkö uskossa. Karttakaamme tätä, ettemme olisi »valkeaksi sivutuita hautoja», ulkokullatulta ja tekopyhiä, sillä tekopyhyys on niin luontoomme piintynyt, että aina olemme valmiit uskomaan itsellämme olevan voimaa tehdä Jumalan tahto, jos vain oikein sitä ahkeroimme.

Muista siis kaikkina elinpäivinäsi, ettei apostoli pyhitystä opettaessaan alkanut antamalla käskyjä ja sääntöjä, ei nuhtelemalla, varoittamalla ja pakottamalla, vaan hän kirjoittaa heille, että tosipyhityksen ehtona ja perustuksena on läheinen, sisäinen yhteys Kristuksen kanssa. Ennen kuin todellinen pyhityselämä meissä on mahdollinen, täytyy meidän olla istutettuina Kristukseen, niin että olemme yhteen kasvaneet häneen. Silloin olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin myös haudatut ja ylösnousseet hänen kanssaan.

Kirjeessä kolossalaisille apostoli sanoo: »Jos siis olette herätetyt Kristuksen kanssa», »sillä te olette kuolleet, ja teidän elämänne on kätkettynä Kristuksen kanssa Jumalassa.» Ja kun Herra itse selittää, miten tulemme hedelmää kantaviksi, sanoo hän: »Jos te pysytte minussa.» »Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään.»

Milloinkahan me vapaudumme siitä onnettomasta hullutuksesta, että odotamme hedelmää ennen kuin puu on istutettukaan siitä luulottelusta, että meissä itsessämme on voimaa hedelmän kantamiseen?

Jollet ole Kristukseen istutettu, on sinun mahdotonta hyviä hedelmiä kantaa. Sitä vastoin on sinun mahdotonta olla hedelmää kantamatta, jos olet tosiyhteydessä Kristuksen kanssa. Hän itse sanoo: »Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää.» Puhuessaan oksasta, joka ei kannata niitä, »joilla on se nimi, että elävät, mutta ovatkin kuolleet.»

Mutta kaikista niistä, jotka todella elävät hänessä, sanoo hän, että he satakertaisen, toiset kuudenkymmenen kertaisen, toiset kolmenkymmenen kertaisen. Sillä kun Kristus ja hänen henkensä asuu meissä, niin emme voi olla hedelmää kantamatta. Mahdotonta on, ettei hänen henkensä saisi meissä mitään aikaan.

Sen takia jos elät itsellesi, tämän maailman mukaan ja jos teet lihan mielen mukaan vieraantuneena siitä hengestä, joka rakastaa Jumalan lakia, vieraantuneena siitä mielestä, joka masentaa ja kuolettaa vanhan ihmisemme, niin voit siitä päättää, ettet vielä eläkään Kristuksen yhteydessä.

Ja vaikka kasteessa kerran olet istutettu häneen, ja vaikka tunnustat uskovasi häneen ja kuuluvasi hänelle, niin ei se mitään auta, jollet elä Kristuksen yhteydessä. Silloin olet kieltänyt kasteesi liiton, ja olet kuin katkennut oksa, joka kuivumastaan kuivettuu. Mutta Jumala, »joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat oleviksi», hän tekee vieläkin suuria ihmeitä. »Koska me vielä synneissä kuolleet olimme, on hän meitä Kristuksessa eläviksi tehnyt.» Hän on »rikas laupeudesta suuren rakkautensa tähden.» Hän on sinuunkin nähden tekevä sen ihmetyön, josta Kristus sanoo: »kuolleet saavat kuulla Jumalan Pojan äänen ja ne, jotka sen kuulevat, saavat elää.»

MARRASKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. 2 Piet. 1:2.

Kavahtakaa te elävät kristityt, ettette käy uneliaiksi, ettette kokonaan nuku, pysähdy juoksussanne ja kuole! Kasvakaa uskossa ja Kristuksen tuntemisessa, rakkaudessa, jumalisuudessa, niin että saisitte yhä enemmän taivaallista mieltä, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Jos joku sanoisi: »Minulla on aivan riittävästi uskoa, tarpeeksi rakkautta Jumalaan ja ihmisiin, yllin kyllin rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä», niin me kauhistuisimme sellaista sieluntilaa, sellaista pimeyden voimaa, sellaista suruttomuutta ja lumoustilaa.

Mutta vaikkapa kristitty ei puhuisikaan näin, niin on se vaara tarjona, että hän kuitenkin sydämessään ajattelee samaa: »Minulla on riittävästi uskoa, rakkautta ja jumalanpelkoa!» Jollei kristitty ollenkaan huolehdi näiden armolahjojen omistamisesta, eivät asiat ole oikealla kannalla.

Kasvaminen Jumalan armossa on niitä asioita, jotka panevat meidät koetukselle ja paljastavat sieluntilamme paremmin kuin luulemmekaan. Toiset tuntevat piston sydämessään näitä asioita tutkiessaan. »Kasvanko Jumalan armossa», huokaavat he. »Näenhän selvästi itsessäni taantumusta.» Toiset taas lukevat sanaa, jossa teroitetaan kasvamista Jumalan armossa, mutta lukevat sen, vaan tutkien, sitä sydämeen painamatta. Tässä toteutuvat Lutherin sanat: »Ne, joiden tulisi pelätä, eivät pelkää, mutta joiden ei tulisi pelätä, pelkäävät.»

On olemassa pimeyden valta, joka viettelee sielun niin huolettomaksi, kovaksi ja paatuneeksi, ettei se tunne mitään, ei pelkää mitään, ei anna minkään vaikuttaa itseensä. järjellään hän vain käsittelee näitä asioita. Oletkohan sinä langennut tuohon viettelykseen, sinä, joka pidät itseäsi kristittynä ja kuulet Herran Kristuksen huutavan: »Joka on vanhurskas, tehköön edelleen vanhurskautta, ja joka on pyhä, pyhittyköön edelleen» mutta »vääryyden tekijä tehköön edelleen vääryyttä, ja joka on saastainen, saastukoon edelleen!» Et ole huolissasi, vaikka et päiväkausiin ole huolehtinut kasvamisestasi ja vaikka Kristuksen vakavat sanat eivät painu sydämeesi. Eikö siis sydämessäsi asu sitä viettelystä? Miksi juuri sinä olisit vapaa kaikesta perkeleen viettelyksestä? Miksi eivät pimeyden henkivoimat ahdistaisi sinuakin? Olisiko perkele jo muuttunut hyväksi tahi kuollut? Ajattele, kun jo Herran omat sanat näin vakavassa asiassa eivät ollenkaan liikuta sinua!

Tosikristityt, jotka eivät ole vaipuneet uneliaisuuteen, ovat huolissaan, jos eivät huomaa itsessään kasvamista. Heillä on silloin Herran pelon Henki sydämissään. Silloin ovat he hänen johtamiaan, ja kaikki voi tulla korjatuksi.

Luther sanoo: »Uskonelämässä ei koskaan ole pysähdystä , joko se kasvaa tahi vähenee, ja jollei näin tapahdu, niin ei usko olekaan elävä, vaan ainoastaan kuollut sydämen luulo Jumalasta.» Tämä koskee armonelämää kokonaisuudessaan sydämessä: uskoa, rakkautta, Herran pelkoa ja se on mieleen pantava huomautus.

Taivaallisen Isän istuttamat taimet tarvitsevat hengellistä ravintoa ja hoitoa. Ne ovat kokonaan riippuvaisia siitä, ja sen takia ne aika ajoin elpyvät, toisinaan taas kuihtuvat. Se usko, joka ei ole riippuvainen ravinnosta, vaan on aina yhtä vahva, on vain omatekoinen, kuollut usko.

Tässä on kuitenkin huomattava, että tuolla yleisellä, suruttomalla uskolla on se tunnusmerkki, ettei se ainoastaan elä yhtä hyvin ilman kaikkea hengellistä ravintoa, vaan on myös vahvin silloin, kun ei Jumalan sana siihen koske, sillä Jumalan sana juuri häiritsee ja hävittää sen. Mutta nuo hienommat tekopyhät ovat kristittyjen kaltaiset siinä, että heidän uskonsa ja rauhansa on kyllä myös riippuvainen eikä valmis ja vaiheeton, mutta riippuvainen heidän omista uskonnollisista harjoituksistaan, niin että jos he laiminlyövät määrättynä hetkenä lukemisen, rukoilemisen tahi muun hartaudenharjoituksen, tahi jos ovat saaneet jonkin reiän hurskaudenpukuunsa, niin heidän uskalluksensa on häiriintynyt ja rauha palautuu vasta sitten kun uudelleen ovat ryhtyneet laiminlyötyyn hartauden harjoitukseen.

Mutta oikea usko ei riipu itse lukemisesta ja rukoilemisesta sellaisenaan, vaan Kristuksen tuntemisen kasvamisesta tahi heikkenemisestä. Sen takia sanookin apostoli armon ja rauhan lisääntyvän Jumalan ja Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta. Se lohdutus ja voima, joka ei ole riippuvainen Kristuksen tuntemisesta, vaan elää omasta itsestään, ei olekaan oikea Jumalan armo, vaan omasta sydämestä kasvava kukka, joka lakastuu, »kun Herran Henki puhaltaa siihen.»

Koska siis armonelämä aina joko kasvaa tahi kuihtuu, niin onhan arveluttava asia, jos emme siihen kiinnitä huomiota, vaan elämme huolettomina välittämättä siitä. Sillä jos armonelämä kuihtuu, kuolee se lopulta. jollei pikaista muutosta tapahdu. Jos armonelämää jonkin aikaa on huonosti hoidettu ja se on heikennyt, niin on se pian herätettävä, virkistettävä ja vahvistettava jottei se kokonaan kuolisi.

MARRASKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Sentähden on Jumala heidät hyljännyt heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen. Room. 1:24.

Tässä kuulemme mitä Herra Jumala tekee niille, jotka eivät noudata hänen heille antamaa valoansa. Hän päästää heidät heidän sydämensä himojen valtaan, ja ne pian kyllä vievät heidät saastaisuuden kuiluun, joka silloin on heidän ansaittu paikkansa. »Jumala ei ole pahan kiusattavissa, ei hän myös ketään kiusaa», mutta pahan valta ihmisessä on niin suuri, että jos Jumala hänet jättää, syöksyy hän heti kaikenlaiseen syntiin ja häpeään.

Syntiinlankeemuksessa valui tuon vanhan käärmeen myrkky, synti ja kaikenlainen pahuus ihmisen luontoon ja yhä vielä se vaikuttaa kuin tulvavesi, tahi kuohuva lähde ja tunkeutuu hänen sydämensä ajatuksiin, himoihin ja haluihin. Jo Nooan aikana Herra valitti, että »ihmisen pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki hänen sydämensä aivoitus oli ainoastaan paha joka aika». Ja Herra Kristus sanoo: »Sydämestä lähtee pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureutta, varkauksia, vääriä todistuksia, jumalanpilkkaamisia.»

Jollei kaikkivaltias Jumala moninaisilla esteillä pysähdyttäisi tätä synnin tulvaa, niin ei mikään yhteiskunta pysyisi pystyssä, ja koko ihmissuku hukkuisi tuohon pahuuden paisumiseen, turmellen kukin itsensä ja toinen toisensa. Sielläkin missä armon voimia ei käytetä ja missä ne eivät pääse vaikuttamaan on Jumala kuitenkin isällisellä huolenpidolla ihmissukua holhoten pannut luonnollisia esteitä tahi siteitä tuon hävittävän pahuuden tielle, esim. luonnollisen älykkyyden, häpeän ja vahingon pelon, oman eduntavoittelun, oman arvon tuntemisen ym. Sitä paitsi hän aina kaikkivaltiutensa avulla hallitsee ja pysähdyttää pahuuden voimat.

Mutta kun hän rangaistakseen ihmisten nurjuutta ja hänen rakkauden neuvonsa hylkäämistä poistaa nämä synnin sulut ja jättää ihmisen oman voimansa varaan pahan vihollisen vieteltäväksi, niin silloin tulvivat nämä pahuuden voimat yli kaiken määrän särkien kaikki teljet. Silloin saamme nähdä kaikki nuo hirmuiset purkaukset, joita apostoli Room. 1:ssä luvussa pakanain elämässä luettelee havainneensa ja joita kristikunnassakin tapahtuu. Me saamme todeta, miten viisaat, ymmärtäväiset, arvossapidetyt ihmiset yht'äkkiä lankeavat hirvittäviin synteihin: toisesta tulee varas tahi väärentäjä, toisesta murhamies, joku vaipuu inhottaviin paheisiin, joku toinen lopettaa elämänsä itsemurhan kautta.

Näitä pidettiin aikaisemmin viisaina, rehellisinä ihmisinä, mutta koska heidän vaelluksensa päättyi näin surkeasti, ihmettelee maailma, eikä saata ymmärtää, miten se on mahdollista. Sillä eihän tuo hyvä ja viisas ihminen saattanut tahtoa tehdä kaikkea sitä, mitä hän todella on tehnyt. Miten se on ymmärrettävää? Apostoli selittää sen 21:ssä säkeessä: »Vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet», he kuulivat Jumalan äänen, mutta eivät totelleet sitä, »he ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen», »kehuessaan viisaita olevansa», eivätkä tahtoneet uskoa mitä Jumala heille sanoi. »Tämän tähden on Jumala heidät hyljännyt heidän sydämensä himoissa saastaisuuteen», »ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.»

Oi, että jokainen ihminen, jolla vielä on kykyä tätä harkita, ajoissa ottaisi vaarin siitä, mitä apostoli tässä opettaa. Moni nuori mies ja nainen on jo aikaisin kuullut kokeneiden, rakkaiden vanhempiensa tai opettajien neuvovan heitä ottamaan vaarin Jumalan armosta ajallisen ja ikuisen onnen saavuttamiseksi. He kuulevat ja ymmärtävät, että Jumala on kaikkivaltias, jota ei sovi vastustaa. He kuulevat ja ymmärtävät, että tämä kaikkivaltias Jumala vakavasti tahtoo ja käskee ihmisten kääntyä hänen puoleensa, pelätä ja rakastaa häntä, uskoa, totella ja seurata häntä läpi elämän.

Mutta he eivät tahdo totella tätä Jumalan neuvoa. He tahtovat kuulua maailmalle ja seurata omia halujaan ja luulevat voivansa varoa törkeihin synteihin vajoamasta. Luulevat näet himojen rajoittamisen olevan heidän vallassaan. He eivät tahdo olla kokonaan Herran omat, hänen valtakunnassaan hänen alamaisinaan elää, eikä häntä palvella, mutta aikovat kuitenkin varoa kovin syvälle lankeamasta.

Mutta tämä heidän aikeensa ei ole menestyvä. Nämä Herra jättää omien himojensa valtaan, saastaisuuteen ja vääryyden tekijöiksi. »Ei Jumala anna itseänsä pilkata.» Jollet tahdo totella hänen sanaansa ja kokonaan kääntyä, niin ei viisautesi ja varovaisuutesi auta, vaan sinä vaivut kuiluun. Ennemmin tai myöhemmin, ajassa tai iankaikkisuudessa tulet katkerasti kokemaan, että suurin erehdyksesi oli, kun et totellut tätä Herraa, vaan vastustit hänen tahtoansa ja neuvoansa.

Tunnus: