Joulukuu

JOULUKUUN 1 PÄIVÄNÄ.

Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta. Room. 13:1.

Jokaisen, joka tahtoo Jumalan sanalle kuuliainen olla, tulee tietää, että hän on velvollinen antamaan esivallalle kaikki, mitä alamaisuuteen, kunnioitukseen, kuuliaisuuteen ja uskollisuuteen kuuluu. Tämän kirjoitti apostoli Rooman kristityille, jotka siis olivat pakanallisen esivallan alamaisia. Jos he eivät olisi saaneet tätä apostolin varoitusta, tahi jos eivät siitä olisi välittäneet, vaan seuranneet omaa mieltänsä, niin tuskinpa he olisivat tulleet ajatelleeksi olevansa velvolliset Herran tähden osoittamaan alamaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta julmaa tyrannia, keisari Neroakin kohtaan, vaan arvelleet, tilaisuuden tullessa. kristillisyyden sallivan heidän olla mukana syöksemässä hänet valtaistuimelta.

Me tiedämme kuinka usein juutalaiset Rooman vallan alaisiksi tekivät kapinan. Sen tähden pitää apostoli välttämättömänä monin, selvin sanoin selittää tätä. mutta jo Rooman kristittyjen tuli olla pakanalliselle esivallalleen alamaiset, kuinka tuomittava onkaan se röyhkeä laittomuuden henki, joka kristikunnassakin meidän aikoinamme korottaa äänensä laillista esivaltaa ja kaikkea alamaisuutta vastaan. Tästä on kristittyjen otettava vaarin, etteivät eksy jumalattomain neuvoon. Apostolit ovat usein varoittaneet: »Olkaa alamaisia kaikelle inhimilliselle järjestysvallalle Herran tähden, olipa se sitten kuningas, joka on ylin, tai hänen käskynhaltijansa, jotka hän on lähettänyt pahaa tekeville rangaistukseksi, mutta hyvää tekeville kiitokseksi: sillä se on Jumalan tahto, että te hyvää tekemällä tukitte suun mielettömäin ihmisten ymmärtämättömyydeltä.» »Muistuta heitä, että ovat hallitukselle ja esivalloille alamaisia ja kuuliaisia» jne.

Velvollisuutemme esivaltaa kohtaan on siis selvään ja ymmärrettävästi lausuttu. Omituiselta tuntuu mitä apostoli sitten sanoo: »Sillä kaikki esivalta on Jumalalta.» Tämä on varsinainen syy, minkä tähden meidän tulee olla vallassaolijoille alamaiset. Mutta miten voimme ymmärtää kaiken esivallan olevan Jumalalta, se kun näet usein on paha ja epäkristillinen? Ei kaikki, mikä tapahtuu, ole Jumalan sallimaa. Emme siis voi sanoa, että jumalaton esivalta Jumalan sallimuksesta olisi saanut ylhäisen sijansa. Ei, minkä Jumala ainoastaan sallii tapahtua, ei silti ole Jumalalla. Apostoli lisää heti: »Ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia.»

Ei ole oikein selittää tätä niinkään, että itse virka on Jumalan asettama, vaikka henkilöt, jotka virassa ovat, ovat siinä vasten Jumalan tahtoa. Ei, apostoli sanoo nimenomaan: »Ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia.» Siis myös hallitsevat henkilöt, eikä ainoastaan pelkkä virka. Virka on myös Jumalan säätämä. Perustus siihen on laskettu jo isän vallassa ja neljännessä käskyssä ja on vahvistettu Herran sanalla. Siis itse virkakin on Jumalalta ja on kallis lahja, mutta tässä sanotaan sen lisäksi: »ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia».

Miten on meidän siis tämä ymmärrettävä, kun vallassaolijat usein ovat pahoja ja jumalattomia, ja kun Herra vihaa pahuutta? Tämä on ymmärrettävä samaten kuin kaikki Jumalan tuomiot maan päällä, että mitä hyvänsä hän lähettäneekin meille, olkoon se itsessään hyvää tahi pahaa, niin on sittenkin kaikki, mitä hän lähettää, hyvää, viisasta ja vanhurskasta. Tässä täytyy meidän taaskin oppia uskomaan ainoaan, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka on maailman hallitsija.

Herra Kristus sanoi aivan selvästi Rooman keisarin edustajalle Juudan maassa: »Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.» Ja kärsimyksestään, johon Pilatus hänet tuomitsi, sanoi hän: »Enkö joisi sitä maljaa, jonka Isä on minulle antanut?» Ylhäältä, Kristuksen Isältä Pilatus oli saanut vallan tuomita viaton Jeesus kuolemaan.

Suuri Jumalan armo meitä kohtaa, kun meillä on hyvä, kristillinen esivalta, mutta jos meillä on paha ja jumalaton esivalta, niin se on, saman pyhän Jumalan rangaistus ja kuritus. Meidän tulee sellaisessakin koetuksessa ainoastaan katsoa Jumalaan ja kunnioittaa niitä tuomioita, jotka päällämme lepäävät. Ja koska hänen kurituksensa ovat yhtä pyhät kuin hänen armonosoituksensakin, tulee meidän hänen tähtensä kunnioittaa ja kuulla sitä esivaltaa, jonka hän meille on antanut.

Samaten kuin myös saadessamme hyvän esivallan meidän tulee silloinkin vain katsoa Jumalaan, ja hänen tähtensä olla hyvälle esivallalle kuuliaisia. Olkoot vallassaolijat hyvät tahi pahat, niin apostoli kuitenkin sanoo kolme kertaa (Room. 13), että he ovat »Jumalan palvelijoita». Pahinkin esivalta on siis Jumalalta ja on lähetetty täyttämään hänen pyhiä tarkoituksiaan. Kun Jumala antaa kansalle pahoja, jumalattomia tyranni-hallitsijoita, taikka, kuten Jesaja sanoo: »Nuorukaiset heidän päämiehiksensä, ja lapsukaiset heitä hallitsemaan», on tämä pahalle ja uppiniskaiselle kansalle kuritukseksi ja rangaistukseksi ja uskovaisille koetukseksi.

Olkoon, että keinot, joiden avulla hallitsija on päässyt valtaan, eivät olisi rehelliset, niin hän ei olisi voinut saada sitä valtaa, mikä hänellä on, muutoin kuin Jumalalta. ja kuten jo sanoimme, tulee Jumala häntä käyttämään joko kansan kuritukseksi tai siunaukseksi. Ne, jotka ensin punnitsevat esivallan henkilöiden ominaisuuksia ja toimenpiteitä, ennen kuin tunnustavat itsensä alamaisiksi, kumoavat kokonaan sen perustuksen, nim. kaikkivaltiaan Jumalan sallimuksen ja määräyksen, jolle alamaisen velvollisuudet perustuvat.

JOULUKUUN 2 PÄIVÄNÄ

Vaan pelasta meidät pahasta. Luuk. 11:4.

Kun Jumalaa pelkäävä sielu, joka ei luota omaan pahaan sydämeensä, tuntee vihollisen viekkauden ja petollisuuden, hän alkaa pelätä sellaistakin pahaa, jota hän ei vielä selvästi näe, eikä tunne. Kun hän alkaa pelätä perkeleen kavalia päällekarkauksia, ja sydämensä monenkaltaista petollisuutta, niin hän saa turvallisesti mennä kaikkinäkevän, uskollisen Jumalan tykö, rukoillen että hän valvoisi ja estäisi kaiken pahan. »Pelasta sinä meidät, sinä uskollinen, voimallinen Jumala kaikesta pahasta, siitäkin, jota emme pahaksi ymmärrä. Sinä, joka näet kaikki perkeleen, maailman ja meidän sydämemme salaiset verkot ja paulat ja joka olet käskenyt meidän sinua avuksi huutamaan kaikessa hädässä. Pelasta sinä meidät.»

Jumalan lasten tavallisimpia huolia on pelko siitä, että he pettävät itsensä. He sanovat: »En tosin tiedä tahallani olevani kavala tai suosivani pahaa, mutta pelkään sydämeni pettävän minut. Tiedän minulta puuttuvan sen tai sen voiman, mutta en ymmärrä missä vika on.» Oi, mikä sanomaton lohdutus, kun tällaisessa pimeydessä, pelätessäni pahaa, jota en, tunne, saan heittää koko murheen uskollisen Herran huostaan, hänen, joka itse on opettanut minua rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Pelasta minut juuri siitä pahasta, jonka sinä näet ja tiedät minussa olevan, vaikka se minulta itseltäni on salattu. Ota pois se, mikä ei sinulle ole otollista, sinä uskollinen, kaikkivaltias Jumala. Anna minulle sitä, mikä minulta puuttuu!

Jumala on ainoa, joka oikein tuntee ja joka voi tutkia pahanjuonisen sydämen salaisimmatkin sopukat ja saatanan syvyydet. Ei Jumala koskaan ole sanonut, että me itse voisimme sydämiämme tutkia. Nämä ovat Herran omat sanat: »Kaikkea muuta kavalampi on sydän, ja se on turmeltunut. kuka sen tuntee? Minä, Herra, tutkin sydämen ja koettelen munaskuut»

Jumala sanoo tässä, ettei ainoakaan ihminen voi sydämiä tutkia. Hän sanoo yksin voivansa sen tehdä. Niinpä näemme, ettei Daavidkaan, jolla oli niin rikas henki, ja joka sai profeettana katsahtaa tuhannen vuotta tulevaisuuteen, ei voinut nähdä omaan sydämeensä, vaan kääntyi Jumalan puoleen ja rukoili: »Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua, tunne minun ajatukseni.»

Sitä paitsi muistakaamme myös, että Herra Jumala on ainoa, joka voi parantaa meissä kaiken väärän. Ei hän koskaan ole sanonut: »Teidän tulee luoda itseenne uusi sydän.» Päinvastoin hän sanoo: »Minä poistan kivisen sydämen teidän ruumiistanne ja annan teille sydämen, joka on lihasta.» Daavid kääntyi Herran puoleen ja rukoili: »Jumala, luo minuun puhdas sydän ja viritä minuun uusi, vakava henki!»

Koska Jumala itse on sanonut, ettemme me, vaan hän voi sekä tuntea sydämemme, että parantaa mitä siitä puuttuu ja vielä opettaa tässä meitä rukoilemaan sitä häneltä, niin tulee meidän turvallisesti tässä pimeydessä kääntyä hänen puoleensa. Ja niin totta kuin hän on uskollinen Jumala, eikä tahdo pettää sitä sielua, joka pelkää ja itse tuomitsee itsensä ja tahtoo ottaa vaarin kaikista hänen sanoistaan, niin totta tulee meidän uskoa ja tietää hänen tekevän, mitä me anomme.

Hän on itse ottava huolekseen meidän pelastuksemme ja hän on poistava kaiken pahan ja väärän, jopa senkin, jota emme itse ymmärräkään. Hän on itse opettanut meitä rukoilemaan: »Pelasta meidät pahasta.» Kiusausten aikana tavallisesti kyllä tunnemme, missä paha on, mutta emme siitä saata irtautua.

Minä näen sen tai sen olevan syntiä, näen perkeleen tekevän kaikkensa saattaaksensa minut siihen, enkä sittenkään voi siitä irtautua. Se on vanginnut minut synnin lakiin, joka jäsenissäni on. Se pitää minua niin kiinni, että vaikka minä tiedän esim. vihan, kateuden, saastaisten halujen, lähimmäisen omaisuuden himoitsemisen olevan syntiä, näen sen vaaralliseksi, tulen siitä sairaaksi, niin en kuitenkaan voi olla sydämelläni ja ajatuksillani siinä askartelematta. Saattaapa se vaivata minua, että olen joutua epätoivoon. Tunnen olevani kokonaan kadotettu, jollei Jumala itse tee minulle laupeutta ja armahda minua. Sellaisessa tilassa siis opin ymmärtämään mitä merkitsee »pelasta meidät pahasta».

Polvistu siis heti ja rukoile! Muista että kiusausten hetkinä me olemme sen vihollisen pauloissa, jota vastaan ei auta mikään muu voima taivaassa ja maan päällä kuin yksi ainoa, Kaikkivaltias, joka sen takia julistaa: »Minä, minä olen Herra, ja paitsi minua ei ole yhtään pelastajaa.» »Älä liikahdakaan siinä toivossa, että itse voittaisit synnin», sanoo Luther, »sillä silloin se liikkuu sinua vastaan, ja olet iankaikkisesti hukassa.» Tässä auttaa ainoastaan kiireellinen pako uskollisen kaikkivaltiaan Herran turviin rukoillen: »Pelasta meidät pahasta».

Tämä, että Herra itse on opettanut meitä näin rukoilemaan, on oleva meille vahvana lohdutuksena. Eihän hän tee pilaa ahdistuksessa olevasta lapsestaan opettaessaan tämän rukouksen, vaan kyllä hän todella aikoo pelastaa meitä kaikesta pahasta. Nimenomaan hän sanoo: »Huuda minua avuksesi hädän päivänä, niin minä autan sinua ja sinä olet kiittävä minua.»

JOULUKUUN 3 PÄIVÄNÄ.

Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita. mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas maallisten. 1 Kor. 15:40.

Näyttääpä siitä kuin jos apostoli tahtoisi sanoa: Näetkö tuota rajatonta vaihtelevaisuuden rikkautta Jumalan luomakunnassa! Kun erotus maallisten ruumiiden välillä täällä on niin suuri, kuinka paljon suurempi erotus onkaan sitten taivaallisten ja maallisten välillä. Erotus on suuri puun, kiven, metallin ym. maan päällä olevan aineen välillä ja auringon, kuun ja tähtien välillä. Onpa näiden taivaankappaleidenkin välillä erotusta. »Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen lähtien kirkkaus. onpa toisen tähden kirkkaus erilainen kuin toisen.»

Ajattele mikä rajaton moninaisuus Jumalan luomakunnassa! Älä siis pelkää »sinä tyhmä», että Herra Jumala tulisi neuvottomaksi siinä, minkälaiset ruumiit hän antaa meille ylösnousemuksessa. Uudet ruumiimme, olkoonpa niillä muutoin mitkä ominaisuudet hyvänsä, ovat epäilemättä täysin soveliaat siihen uuteen maailmaan, johon me joudumme ja myös niihin voimiin, joita meidän sielumme siellä saa. Nykyiset ruumiimmehan ovat niitä sielun voimia varten, jotka meillä nyt ovat ja sitä maailmaa varten, jossa nyt elämme. Kaikkien eläinten ruumiit ovat myös muodostetut niiden vaistojen mukaan, jotka Jumala niille on antanut ja silmällä pitäen niitä elämisen ehtoja, jotka kullekin ovat välttämättömät: kalat vedessä, linnut ilmassa, eläimet kedolla, maan matoset mullassa

Tästä voimme tehdä sen johtopäätöksen ja senhän me myös silmiemme edessä näemme, että jos joku elävä olento muutetaan uuteen olotilaan, ikään kuin alkaakseen uutta elämää, se saa uuden ruumiin, joka sopii siihen uuteen olotilaan. Tapahtuuhan perhosellekin muodon vaihdos. Aikansa oltuaan toukkana, jolloin se ryömii maassa, saa se uuden siivillä varustetun ruumiin, joka on tarkoituksenmukainen ja soveltuu sen uuteen olotilaan. Tämä on sattuva kuva ihmisestä, »maan matosesta» ja hänen tulevasta muutoksestaan.

Tarkatkaamme lähemmin tätä kuvaa. Lehtimadot ovat perin heikko sukuelävien olentojen seassa. Vaikka silkkiperhosen toukat ihmiselle valmistavat kauniin, vahvan silkin, ja siksi ovat kaalimatoa ja muita toukkia arvokkaammat, niin siitä huolimatta ovat ne kaikki kurjia, matelevia toukkia maan päällä. Juuri näille ryömiville toukille on Jumala valmistanut merkillisen muutoksen, muodonvaihdoksen, ihanamman olotilan. Kun silkkiäismadon työaika on päättynyt, kun kaalimadon ei enää tarvitse ryömiä, pannaan ne eräänlaiseen ruumisarkkuun. Pieni, musta kuori muodostuu niiden ympärille. Ja siinä ne nyt makaavat tainnoksissa yli talven.

Mutta kun kevät saapuu, kun aurinko alkaa elähdyttää jähmettynyttä luontoa, silloin tulee toukka uudessa muodossa esille uuteen maailmaan. Ei se enää matele maassa, tahi karkealla kaalinlehdellä, vaan saa vapaana iloita kirkkaassa ilmassa, auringon paisteessa ja ravinnokseen nauttii se mettä, kukkien hienointa ainetta. Siksi on sillä nyt siivet, ihanat välkkyvät siivet, joilla se kohoaa maasta ja lentää vapaana ilmassa.

Tässä on meillä vertauskuva Isämme ajatuksista ja tarkoituksista meihin nähden. Tosin olemme täällä maan päällä kurjia, matelevia matoja, mutta luodut perin toista elämää varten. Meitä odottaa suuri muutos. Kun koettelemuksen aika on ohi, eikä meidän enää tarvitse maassa madella, on hän, joka tuli taivaasta, muuttava jokaisen, jolla hänen henkensä on, uuteen maailmaan, jossa me, kirkastettuina ja autuaina saamme iloita hänen armonsa päivänpaisteessa. Saatuamme uudet, täydelliset kyvyt, saamme nauttia hänen täydellisestä viisaudestaan, rakkaudestaan ja armostaan.

Syy, jonka tähden me saamme uudet ruumiit, niin ettemme jää ruumiittomiksi hengiksi, kuten olemme aikana, joka on kuoleman ja viimeisen tuomion välillä, on, että me tulemme muuttamaan uuteen maahan, paljon täydellisempään ja kirkkaampaan kuin tämä langennut, nurja maailma on, jossa nyt asumme. Me muutamme maailmaan, jossa »hän on pyyhkivä pois kaikki kyynelet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.»

Jumalan ja Karitsan istuin on siellä oleva, ja hänen palvelijansa palvelevat häntä ja näkevät hänen kasvonsa. jumala, joka ei koskaan työssään mene taaksepäin, vaan yhä suurempaan täydellisyyteen sen saattaa, on tässä uudessa maailmassa paljon ihanammalla tavalla osoittava viisautensa, hyvyytensä ja voimansa, kuin tässä nykyisessä pahassa maailmassa. Sen tähden on välttämätöntä, että meillä silloin on ruumiit ja aistimet, jotka soveltuvat siihen maahan ja tekevät meidät kykeneviksi käsittämään, nauttimaan ja vastaanottamaan kaikkea, mitä siellä Luojamme antaa. Sillä silloin ovat nähtävinä »hänen näkymättömät ominaisuutensa, iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, kun niitä hänen teoissaan tarkataan», jotka siellä ovat paljon täydellisemmät ja suuremmat. kuin kaikki mitä olemme nähneet tässä nykyisessä maailmassa, lapsuutemme kodissa, joka on synnin pimittämä ja turmelema.

JOULUKUUN 4 PÄIVÄNÄ.

Mutta Israelista hän sanoo: »koko päivän minä ojensin käsiäni tottelematonta ja vastahakoista kansaa kohden.» Room. 10:21.

Jos selvään tahdot nähdä, mikä mieli Herralla Jumalalla on ja mitä hän lopuksi tahtoo meistä tehdä, niin katso Israelin historiaa. Siinä näet, miten hän kohteli sekä viheliäisiä, katuvaisia syntisiä että epäuskoista, uppiniskaista kansaa. Siinä näet, niitä Jumala tekee niille, jotka eivät hänen kutsumuksestaan välitä, eivätkä tee parannusta, vaan edelleen, viihtyvät synnissä ja turhuudessa. Sinä näet siinä, mitä Herra tekee niille, jotka ikävöivät Jumalaa ja joissa on paljon hartautta, hurskautta ja rukousta ja siitä etsivät johdutuksensa ja vanhurskautensa, eivätkä ole »evankeliumille kuuliaiset.» Mitä teki Jumala itsevanhurskaalle, epäuskoiselle ja katumattomalle Israelille? Saman tekee hän epäuskoisille paatuneille kristityillekin.

Profeetta sanoo: »Mutta he vastustivat ja murehduttivat hänen Pyhän Henkensä, sen takia hän muuttui heille viholliseksi ja soti heitä vastaan.» Herra Jumala teki silloin mitä hän toisessa paikassa oli ennustanut. »Koska minä olen huutanut, ettekä huolineet kuulla. koska, olen ojentanut käteni, eikä kukaan ole sitä huomioonsa ottanut ja koska te hylkäsitte kaiken neuvoni ettekä nuhtelemiseeni mieltyneet, niin minäkin nauran teidän onnettomuuttanne, pilkkaan, kun teitä kohtaa kauhu, kun kauhu kohtaa teitä, rajuilman tavoin ja onnettomuus joutuu tuulispään tavalla. Kun päällenne tulee ahdinko ja ahdistus. Silloin he minua huutavat, vaan minä en vastaa. Varhain he etsivät minua, vaan eivät löydä.»

Niin Herra teki usein Israelia kurittaessaan, mutta erittäinkin viimeisen kerran heitä kurittaessaan, Jerusalemin hävityksessä. Silloin rukoiltiin kaupungissa niin, että olisi luullut kivienkin heltyneen, mutta taivas oli suljettu, se oli kuin vaskesta, eikä mikään rukous sinne noussut. Herra sulki korvansa heiltä, niin kuin he aikaisemmin olivat sulkeneet korvansa häneltä. Näin tekee Herra. Toisin ajoin hän ojentaa armorikkaat kätensä ja kutsuu syntistä tulemaan. Mutta sitten tulee aika, jolloin armon päivät ovat loppuneet, silloin seuraa tuomio ilman laupeutta.

Oi, että jokainen heräisi ajattelemaan! Herra on vielä sama, ja hänen uhkauksensa epäuskoisille kristityille yhtä totiset kuin uhkaukset uskottomalle Israelille! Mutta samaten kuin Jumala on hirvittävä tuomari uskottomille, niille, jotka hänet ylenkatsovat, on hän myös ylen määrin armollinen kaikkia niitä kohtaan, jotka kuulevat hänen äänensä ja kiiruhtavat hänen jalkainsa juureen. Katso kuinka hän selittää väsymättömästi odottavansa »tottelematonta ja vastahakoista kansaa.» Ja muista, että Jumala on sama kaikkina aikoina. Juuri sellainen kuin hän oli ennen ja selitti olevansa, sellainen hän on nytkin. Ja niitä hän sanoo itsestään: »Koko päivän minä ojensin käsiäni.»

Siis seisoo hän nytkin tällä hetkellä ojentaen kätensä jokaista kohtaan, joka tahtoo uskoa ja tulla hänen tykönsä. Sanoohan Herra. Kristuskin: »Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon.» »Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos.» Tämähän on aivan samaa kuin »minä ojennan käteni.» Mutta ehkä ajattelet: »Tämä armo kuuluu ainoastaan niille, jotka syntinsä katuvat ja kuuliaisille sieluille. Minä olen alituisesti tottelematon, eikä minulla ole oikein vakavaa tahtoa eikä rakkautta hyvään. Kuinka minä voisin saada tästä lohdutusta?»

Mutta eihän hän sano: »Minä ojensin käsiäni kuuliaista ja nöyrää kansaa kohden, vaan päinvastoin tottelematonta ia vastahakoista kansaa kohden.» Miten on tämä ymmärrettävä? Sellainen hän on hylätty. Niin, jos jäät tottelemattomuuteesi ja olet vastahakoinen niin olet todella joutunut onnettomuuteen. Mutta Herra Jumala on sittenkin sellainen, joksi hän itsensä sanoo. Tässähän onkin kyseessä saattaako Jumala olla armollinen sinun ollessasi tottelematon.

Kuule siis, äläkä koskaan unohda, että armo Jumalan sydämessä on vapaa ja kokonaan riippumaton sinun hurskaudestasi. Katso, kuinka hän tuli Aadamin luo syntiinlankeemuspäivänä tarjoten ihmislapsille ensimmäisen evankeliumin, vaikka Aadam katkeruudessaan tahtoi lykätä lankeemuksen syyn itse Jumalan päälle. Ja sittenkin toi Jumala heille armosta rikkaan lupauksen. Katso, kuinka tuhlaajapojan isä, kun poika-raukka »oli vielä kaukana, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi.» Niin on Herra Kristus itse kuvannut mielialansa.

Jos sinä jäät ainaiseksi vieraalle maalle, niin jäät myös iankaikkisesti Jumalan armon ja autuuden ulkopuolelle. Mutta Isän sydän ei silti muutu. Isän kädet ovat ojennetut sinua kohti niin kauan kuin armon aikaa kestää, niin kauan kuin kutsu sinulle vielä kuuluu. »Koko päivän ojentaa hän käsiänsä tottelematonta ja vastahakoista kansaa kohden.»

Mutta jos olet päässyt niin pitkälle, että itse rankaiset pahuuttasi ja tottelemattomuuttasi, jos halajat mielelläsi uskoa ja kuuliainen olla, mutta joka päivä tunnet luontosi tottelemattomuuden ajatuksissa, puheissa ja töissä, josta kaikesta sinä kuitenkin etsit Jeesuksen jalkain juuressa anteeksiantamusta, armoa ja apua, niin sinä olet todella taivaallisen Isäsi etsimä ja löytämä. Sillä silloin on jo tottelemattomuus masennettu ja sinä olet jo Isäsi helmassa.

Älkäämme koskaan unohtako mitä tämä teksti meille opettaa: Jumala ojentaa kätensä tottelematonta kansaa kohden. Iloiten Isän rakkaus siis vastaanottaa sen, joka itse rankaisee tottelemattomuutensa ja hartaasti halajaa voivansa uskoa häneen ja olla hänelle kuuliainen.

JOULUKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

He koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan. Room. 10:3

Tämä tapahtuu hyvin monella eri tavalla, riippuen ihmisessä vallitsevasta valistuksesta tai pimeydestä. Juutalaiset pitivät itseään vanhurskaina ulkonaisesti täyttäessään lain uhreilla, rukouksilla, almujen antamisella, ulospäin näkyvällä kunniallisuudella ja sen takia että eivät olleet julkisia murhamiehiä, avionrikkojia, varkaita. Joukkosieluille riittää tämä. He pitävät itseään vanhurskaina Jumalan edessä ja Jumalalle otollisina.

Ne taas, jotka jotakin ymmärtävät Jumalan pyhyydestä lisäävät tähän vielä sen, että meidän tulee rakastaa Jumalaa, kunnioittaa hänen sanaansa ja lukea sitä ja pitää lepopäivää pyhänä, mutta heillä on yhteyttä vielä sen kunniallisemman maailman kanssa. Vielä vähän lisää valoa ja jo huomataan, että meidän on käännyttävä pois maailman menosta, on tultava hengellisiksi ihmisiksi, meidän tulee katua syntejämme ja luopua niistä, valvoa, rukoilla, tukahduttaa lihan himot ja uskoa Jeesukseen.

Tämä kaikki lain töinä. Jotkut näistä ottavat osaa johonkin hengelliseen työhön lähetystyön tahi hyväntekeväisyystyön muodossa. Tämä kaikki on vain oman vanhurskauden vahvistamista. Niin kauan kuin sielulla siinä on autuuden tiensä ja toivonsa ei se ole lain kuolettama.

Osoittavatko nämä työt siis oman vanhurskauden tavoittelua, kysynee joku. Ei suinkaan. Tällaisia töitä ja vielä muitakin töitä tehdään tosi-uskossa ja Jumalan pelossa. Työt eivät osoita itsevanhurskautta. Mutta vaikka ihminen kuinka hartaasti tunnustaisi uskonsa Kristukseen, niin ovat hänen työnsä itsevanhurskautta, jos ne ovat hänellä autuuden tienä ja sisimpänä sydämen lohdutuksena. Siis, kun tämä kaikkien meidän luontoomme syvälle juurtunut oman vanhurskauden toivo ei ole kuoletettu Jumalan pyhien vaatimusten kautta, kun ei ihminen ole oppinut pitämään vakavinta hurskauttaan ja parhaita tekojaan »vahinkona ja roskana», kun ne asetetaan Jumalan eteen. Jos hän ei ole oppinut etsimään armoa ja anteeksi saamista parhaimmillekin töillensä pitäen niitä synnin saastuttamina, vaan päinvastoin turvautuu näihin hurskauden harjoituksiin löytääkseen niistä rauhaa ja lohdutusta, niin silloin on tämä todistuksena ihmisen itsevanhurskaudesta.

Mutta jos sielu kaikessa epäilee itseään, omaa hurskauttaan, omaa voimaansa, kun hän kaikessa joutuu syyn ja rangaistuksen alaiseksi, mutta pitää Kristuksen työt Kristuksen kuuliaisuuden, Kristuksen kärsimisen, Kristuksen rukoukset ainoana lohdutuksenaan, ja tuon suuren, vapaan armon innoittamana tekee, mikä hyvää on, silloin ovat työt Hengen hedelmiä ja Jumalalle otollisia töitä.

Mutta eivät nämä uskovaiset silti ole vapaat kaikesta itsevanhurskaudesta, ei, varmastikaan ei. Mutta heidän itsevanhurskautensa ei enää ole heillä autuuden tienä, vaan kiusauksena ja vaivana, jota he vastustavat, kuten muutakin kiusausta ja syntiä sitä itse kurittamalla ja sitä pakenemalla. Mutta sellaisesta itsevanhurskaudesta, joka on uskovalle vaivana ja kiusauksena ei tässä puhuta, vaan sellaisista ihmisistä, jotka todella luulevat voivansa kestää itse Jumalan edessä ja pyytävät omaa vanhurskauttansa vahvistaa, eivätkä alistu Jumalan vanhurskauden alle.

Perussyynä tähän oman vanhurskauden tavoitteluun on se, ettei se ihminen tunne oman turmeluksensa syvyyttä, eikä liioin Jumalan pyhyyden vaatimuksia. Hän ei ole huomaavinaankaan, että Jumala vaatii sydämen puhtautta, hurskaudessaan hän vaan tarkkaa ulkonaisia töitä. Sillä tavalla tuleekin hän hyväksi ja hurskaaksi omissa silmissään. Jos siis tahdot tietää, miten se lohdutus on saatavissa, että omissa silmissäsi olet hurskas ja hyvä, niin tiedä siihen tarvittavan vain sen verran ulkokultaisuutta, ettet ensinkään välitä sydämestä, onko se joka hetki hyvä, puhdas, nöyrä, laupias ja rakastavainen, vain sinä katsot ainoastaan töitä. Siten voit tulla kyllin hurskaaksi saavuttaaksesi lohdutuksen itsestäsi. Ja niin on sinusta kaikkine hurskauksinesi tullut farisealainen.

Mutta jos Herra Jumala on niin saanut astua sielusi silmien eteen, että sinulle on käynyt tärkeäksi kaikessa, jopa sydämessäsikin ja joka hetki tulla pyhäksi ja hänen edessänsä otolliseksi, silloin et ikinä tyydy itseesi täällä maan päällä. Ei, silloin saat usein tuntea synnin niin kauhistavan voimalliseksi, moninaiseksi ja inhottavaksi, ettei enää tiedä mihin kääntyä.

Usein olet aivan joutua epätoivoon kaikesta evankeliumin julistamisesta armosta huolimatta. Silloin et enää pidä itseäsi jumalisena ja vanhurskaana, vaan sinusta tulee viheliäinen, syntinen, joka alinomaa tarvitset Jumalan armoa, alinomaa tarvitset Vapahtajaa, hänen lunastustaan hänen puolustustaan. Sellainen ihminen on kristitty.

JOULUKUUN 6 PÄIVÄNÄ

Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen. sillä en toteuta sitä mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen. Room. 7:15.

Turmiollisin paha, minkä käärme istutti meidän luontoomme oli se luulo, että me itse kykenisimme auttamaan ja vapahtamaan itsemme. Sen sanat: »Te tulette niin kuin Jumala», juurtuivat syvään, jättivät syvät jäljet luontoomme, nim. ylpeyden ja tuon vaarallisen luulon, että meillä itsessämme olisi voimaa vastustaa pahaa ja tehdä hyvää. »Vapaa tahto» siinä mielessä on unelma josta suruttomuus ja epätoivo johtuvat. Jospa vain herännyt sielu tulisi vakuutetuksi siitä, ettei se mitään voi, että vapaan tahdon hän on kadottanut. Että hän on synnin alle myyty. Silloin hän saisi lohdutuksen Kristuksessa, luopuisi itselunastuksen työstä ja heittäytyisi Jeesuksen jalkain juureen, Jeesuksen armoille.

Mutta sielu saa yhä vain kuulla: »Sinä et ole vielä oikein koettanut, et ole vielä oikein voimiasi ponnistellut. Et ole tarpeeksi valvonut, rukoillut ja kilvoitellut. Huomenna teet sen paremmin.» Ja niin menee päivä toisensa jälkeen hänen aina vain epäonnistuessa. Ja kuitenkin - yhä uudelleen kuuluu: »Et ole vieläkään oikein koettanut, et ole ollut tarpeeksi vakava, et syntiä vielä tarpeeksi kauhistu. Huomenna teet sen paremmin.»

Sielu raukka ei käsitä sitä, että juuri tämä ei ole sen vallassa. Se ei voikaan olla oikein vakava ja vilpitön. Se ei voikaan kauhistua syntiään, valvoa, rukoilla ja kilvoitella. Sen voimassa ei ole edes ajatusten hillitseminen. emmehän edes osaa ajatella niin kuin tulisi. Me olemme kokonaan kadotettuja syntisiä. Kristuksen täytyy tehdä kaikki. Hänen täytyy vapahtaa se, mikä kadonnut oli.

Paavali sanoo: »Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaiseksi.» Myyty synnin alaiseksi, aivan niin kuin orja on herralleen ja taas hän sanoo: »Minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Missä siis vapaa tahto on?

Moni on ihmetellyt, minkä takia Luther niin kiivaasti taistelee vapaan tahdon oppia vastaan. Mutta siinä on syynsä, vaikkapa Kristus olisi sata kertaa kuollut meidän edestämme, ja vaikka se olisi miten ihanasti tahansa meille julistettu, niin ei meillä siitä kaikesta ole mitään hyötyä tämän harhaopin tähden, koska sen mukaan meillä itsellämme muka olisi voimaa tehdä mitä hyvää vain tahdomme. Kun herännyt sielu ainoastaan tätä itsessään kaipaa, on kaikki saarna Kristuksesta turha. Hän ei voi uskoa. Sillä jos hänellä on voimaa tehdä, mitä hänen tulee tehdä, eikä sitä tee, niin eihän hän silloin kykene armoa omistamaan.

Meidän tulee siis tässä painaa mieleemme tämä totuus: »En toteuta sitä, mitä halu on vaan mitä vihaan, sitä minä teen.» Emmepä vielä sittenkään, kun Kristus on meidät uskon kautta »totisesti vapaiksi» tehnyt synnin ja perkeleen vallasta, kykene tekemään kaikkea sitä hyvää, jota tahdomme, sillä Kristus pidättää tämän itselleen, eikä jätä sitä meille, meidän käytettäväksemme mielemme mukaan.

Juuri ne, jotka ovat kääntyneet saatanan vallasta Jumalan tykö ja ovat Pojan kautta totisesti vapaat, vaikeroivat ja valittavatkin enimmin kurjaa voimattomuuttaan, kun Herra jättää heidät kiusauksen hetkellä. He itkevät, kilvoittelevat, rukoilevat ja huutavat Jumalalta apua, mutta kaikki näyttää turhalta. He ovat epäilykseen joutumaisillaan. Missä on vapaa tahto? Miksi he eivät ole hurskaita, puhtaita? Jos heillä itsellään on voimaa hyvän tekemiseen, niin mitä he sitten valittavat, vaikeroivat ja rukoilevat? Voisivathan silloin vain luopua pahasta, olla vahvat ja iloiset. jos he rukouksen avulla voivat kaikki voittaa, miksi he siis ovat epätoivossa?

Mutta Daavidin psalmit ja kaikkien pyhien valitukset todistavat, ettei ihmisellä enää ole vapaata tahtoa, eikä kykyä toteuttaa sitä hyvää mitä tahtoo. Pietari olisi kyllä tahtonut olla vahva. Hän vakuutti ja näyttikin jonkin aikaa yrttitarhassa olevansa vahva, mutta naisen kysymyksen johdosta hän surkeasti lankesi. Silloin hän meni pois ja itki katkerasti. Hän sai kokea, että voimaa hyvän tekemiseen hänellä ei ollut.

Paavali rukoilee kolme kertaa vapautumista »pistimestä lihassaan», mutta turhaan. Silloin oppii hän tuon salaisuuden: »Kun olen heikko, silloin olen väkevä.» Ei, vapaa tahto on enää vain unelma paratiisin päiviltä. Siitä ajasta asti, jolloin Aadam sitä väärin käytti, ei ihmisellä ole enää sitä ollut.

Siitä saakka on ihminen ollut armonkerjäläinen, jonka täytyy Jumalalta kerjätä vähinkin voimanerä. Ja kun hänen täytyy kerjätä, niin hän ei voi sitä ottaa, ennen kuin se hänelle annetaan. Jos Herra meidät jättää, niin me syöksymme aina vain kadotusta kohden. Sellainen on ihminen Aadamin lankeemuksen jälkeen.

JOULUKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Koetelkaamme ja tutkistelkaamme teitämme ja palatkaamme Herran tykö. Valit. 3:40.

Kun Jeremia Valit. 3:ssa luvussa puhuu siitä, että joku on tullut hyljätyksi ja väärin tuomituksi ja on sen johdosta murheen vallassa sanonut: »Kuka sanoo ja se tapahtuu, ellei Herra sitä käskenyt. Eikö hyvä, ia paha tule sen Koreimman suusta». Hän lisää: »Miksi siis ihminen nurisee eläissänsä? Kukin nuriskoon syntejänsä vastaan. Koetelkaamme ja tutkistelkaamme teitämme ja palatkaamme Herran tykö.» Tämä on tärkeä varoitus! Onko meillä todella tahtoa päästä pahasta?

Herra on voimallinen ja uskollinen ystävä, ystävä iankaikkisesti. Hän tahtoo pelastaa sielun. Hän tahtoo vapahtaa meidät iankaikkisesta kadotuksesta, helvetistä. Kuinka sanomattoman ankarasti silloin on useinkin ulkonainen ihmisemme pidettävä, jotta sisäinen ihmisemme pysyisi elossa ja terveenä. Älä ole siis niin lihallismielinen, että jonkin onnettomuuden sinua kohdatessa katsot vain ihmisiin ja ulkonaisiin olosuhteisiin.

Usko toki, että luonamme elää Jumala, joka tietää jokaisen hiuskarvankin päässämme, niin ettei vähinkään paha meitä kohtaa hänen tahtomattaan. Mene itseesi ja tutki omaa olemustasi. Eikö siinä löydy mitään, johon Herra tämän ahdistavan koettelemuksen kautta viittaa? Totisesti, jollemme ole aivan sokaistuja, tulemme pian huomaamaan, mitä Herra tarkoittaa, ja meidän täytyy tunnustaa jonkin synnin tahi uskottomuuden olevan syynä siihen pahaan, jota kärsimme.

Tulemme huomaamaan, että mikä kärsimys meitä kohdanneekin, emme voi puolustaa itseämme väittämällä, ettei se olisi missään yhteydessä meidän synteihimme. Ja niin kauan kuin et sinä etsi perussyytä, joka on sinun uskottomuutesi ja syntisi, ja et etsi vapautusta niistä, et sinä saa rauhaa sielullesi, jos kerran olet oikea lapsi, jota taivasta varten kasvatetaan.

Daavid puhuu vaikenemisesta synnin suhteen Herran edessä so. kun Jumalan kasvojen edessä emme tahdo tunnustaa syntiämme ja etsiä armoa. Hän sanoo: »Kun olin vaiti, riutuivat luuni alituisesta valituksestani. Sillä yöt ja päivät kätesi minua painoi ja elinnesteeni kuivui niin kuin kesän kuumassa. Sela. Silloin minä tunnustin sinulle syntini enkä peittänyt rikkomuksiani, sanoin: »minä tunnustan Herralle rikokseni». niin sinä annoit anteeksi syntieni velan. Sela. Rukoilkoot sentähden sinua kaikki hurskaat aikana, jona olet löydettävissä. Ja vaikkakin suuret tulvat tulevat, eivät ne kuitenkaan ulotu heihin.»

Siinä on tie pahasta pelastumiseen. Jos sitä vastoin löydät levon synnissä, jos sinulla on rauha, vaikka tietoisesti elät uskottomuudessa, ja suosit syntiä, niin silloin on pelastus ulkonaisesta pahasta suurin onnettomuutesi, sillä silloin odottaa sinua suuri murhe iankaikkisuudessa. Sen takia kohdatkoonpa meitä mikä paha tahansa, olkoon hätä, johon olemme joutuneet, kuinka suuri hyvänsä, niin emme saata rukoilla: »Pelasta meidät pahasta», muistamatta syntejämme. Tämä koskee kuitenkin vain oikeita Jumalan lapsia, joilla on jumalanpelon henki sydämessään.

Ja katso, ei kestä kauan ennen kuin silmämme kääntyvät sisäänpäin. Tutkistelevat ja ymmärtävät Jumalan tarkoituksen. Silloin, kuten jo sanoimme, sinä et saa rauhaa, et saavuta oikeata luottamusta Herraan, ennen kuin olet hänelle tunnustanut syntisi, et ennen kuin olet syyttänyt ja tuominnut itsesi ja ruvennut syynalaiseksi sanoen: Minä olen ansainnut tuhannen kertaa suuremman kärsimyksen kuin tämä on sekä täällä ajassa että iankaikkisuudessa, sillä olen tehnyt syntiä. »Pelasta minut, pelasta minut synnistäni.»

Ja samalla kuin me nöyrrymme Herran edessä, tunnustamme syntimme ja tunnustamme hänen tuomionsa oikeiksi, samalla saamme me lohdutuksen, virvoituksen ja lapsellisen luottamuksen hänen armoonsa sekä vakuutuksen: Herra kuulee rukoukseni ja pelastaa minut kaikesta pahasta.

Mutta koska kaikki, mitä Herra tekee, tarkoittaa juuri sitä, että hän tahtoo meitä parantaa pahimmasta taudistamme, synnistä, tahtoo tehdä meitä hengellisesti terveiksi ja iankaikkisesti autuaiksi, sen takia hän usein tekee päinvastoin kuin mitä me ajattelemme ja tahdomme. Hän ei silloin pelasta meitä ulkonaisesta pahasta, eipä usein sisäisestäkään, antaapa vielä monen hengellisen pahan vaivata sieluamme. Hän väsyttää ja näännyttää vanhan ihmisemme alinomaisella nöyryytyksellä, vaikka me tahtoisimme paljon kernaammin olla voimakkaita ja terveitä, »Herra ihmeellisesti kohtelee hurskastansa.»

Sen takia hän antaakin sinua vaivaavan pahan vielä jonkin aikaa kestää, ehkäpä koko elämäsi ajan, ehkä antaa sen lisäksi vielä jonkin uuden vaivan. Tämä tulee sinulle liian kovaksi, jopa sietämättömäksi. Sinä tuskastut Herran hallitukseen, jollet syvästi tutkistele ja paina sydämeesi hänen uskollista aivoitustaan ja tarkoitustaan sinuun nähden. Hän näet siten puhdistaa ja vapahtaa suurimmasta pahasta, synnistä. Hän pyhittää sielusi ja ruumiisi ja kasvattaa sinua taivasta varten.

Kun sielu tämän käsittää, saattaa se »kerskatakin murheesta», iloita ja kiittää Jumalaa katkerimmistakin kokemuksista. Saattaapa hän silloin pitää murhetta iloa parempana, kärsimys tulee nautintoa paremmaksi, köyhyys ylellisyyttä, ylenkatse kunniaa ja kuolema elämää paremmaksi.

JOULUKUUN 8 PÄIVÄNÄ

Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla, sillä silloin armo ei enää olisikaan armoa. Room. 11:6.

Tässä on meillä Raamatun voimallisimpia ydinlauseita. Se selittää meille mitä armo on. Se onkin välttämätöntä. Tuhannet ihmiset tunnustavat koko ikänsä, että me tulemme autuaiksi ainoastaan armosta Kristuksen kautta, ja kuitenkin ovat koko sielullaan kiinni omissa töissä siten ansaitakseen Jumalan armon, tai tullakseen arvollisiksi armoa vastaanottamaan. Jos he vielä ovat sellaisessa pimeydessä, että luulevat itsessään jotain hyvää olevan, niin he myös toivovat Jumalalta kaikkea hyvää ja sanovat kuitenkin: »hänen armostaan». Niin he sekoittavat armon ja ansion.

Jos he taas ovat valveilla ja näkevät syntinsä ja pahuutensa, niin ei heillä koskaan ole oikeata rauhaa sielussaan, vaan vaeltavat alati tuskallisessa pimeydessä, puolittain tuomittuina ja epätietoisina siitä, omistavatko he Jumalan armon, koska eivät ole sellaisia kuin Jumala vaatii, eivätkä voi tehdä mitä hän rakastaa. Ja kuitenkin tunnustavat he saavansa pelastuksen ainoastaan armosta ilman töitä. Näin he sotkevat armon ja ansion, eivätkä ajattele, miten vastakkaiset nämä ovat toisilleen.

Tämä sekoittaminen on perin vaarallista, sillä se tukahduttaa kaiken hengellisen voiman. Kun näin tehden emme koskaan voi saada täyttä rauhaa ja Jumalan armon ja ystävyyden vakuutusta, niin emme silloin myöskään voi saada sitä rakkautta, halua ja voimaa hyvään, jotka saavat alkunsa täydestä luottamuksesta ja rauhasta Jumalassa.

Meidän tulee siis tarkasti tutkia tätä lausetta ja koettaa saada oikea käsitys armosta. Kuule siis, mitä apostoli sanoo: »Mutta jos valinta on tapahtunut armosta, niin se ei ole tapahtunut tekojen nojalla.» Jos me olemme armosta Kristuksen kautta Jumalan edessä vanhurskaat ja otolliset, niin meidän ansiomme, hurskautemme, kuuliaisuutemme, rakkautemme, katumuksemme ja rukouksemme eivät mitään merkitse. Siis armo ainoastaan, yksinomaan armo meidät pelastaa.

Eivät puutteesi liioin vähimmässäkään määrässä vähennä Jumalan rakkautta. Me emme saa sitä töidemme perusteella, ei sisäisten eikä ulkonaisten, muutoin ei armo olisi armo, muutoin ei armo olisi ansaitsematon lahja. Silloin tulisi armonkäsite kokonaan kumotuksi.

Kun Jumalan sana puhuu armosta, niin tarkoitetaan sillä todellista, puhdasta armoa, ei armon ja ansion sekoitusta, vaan armoa, joka sulkee pois kaiken meidän oman ansiomme. Sillä jos Jumala vastaanottaa ja vanhurskauttaa meidät tekojemme nojalla, niin ei se ole tapahtunut armosta. Silloin ei meidän pidä sanoa, että Jumala tekee meidät autuaiksi armosta, »koska teko ei silloin enää olisi tekoa», so. armo ja ansio ovat toisilleen niin vastakkaiset, että jos Jumala meidät vastaanottaa töidemme perusteella eli ansiosta, niin tulee meidän tunnustaa tämä ansion arvo, eikä sitä kieltää puhumalla armosta. Sillä huono ansiohan se on, jonka palkitsemiseksi tarvitaan armoa.

Niin ankarasti apostoli tässä puhuu. Hän sanoo: ainoastaan toinen niistä kahdesta, joko armo, ja silloin ei siinä ole ansiota, ei vähimmässäkään määrässä, taikka ansio, ja silloin ei siinä ole armoa, ei vähääkään. Lempeys sitä kohtaan, joka ansaitsee rakkautta, ei ole mikään armo. Armo, joka ei ole aivan ansaitsematon, ei ole oikea armo. Tämän tahtoo apostoli tässä sanoa.

Armostako Jumala todellakin tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä? Mitä on Herra Jumala tästä päättänyt ja sanassaan ilmoittanut? Yksinomaan armostako Jumala tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä, vai onko ihmisellä siinä myös ansiota? Tähän perustuu rauhani ajassa ja lohdutukseni kuolinhetkellä. Ja tässä erittäin tärkeässä asiassa tahdon kuulla, mitä Herra Jumala itse sanoo. Niin, mitä sanoo Herra Jumala ilmoittaessaan Pojan maailmaan tulosta? Katselkaamme sitä.

Selvin todistus siitä, että Jumala tahtoo ihmisen autuaaksi tehdä armosta, jossa meidän ansiollamme ei ole mitään osaa, on epäilemättä siinä, että hän antoi ainoan Poikansa lain alaiseksi ja uhriksi meidän synteimme edestä. Itse tämä teko ja kaikki mitä Jumala sillä on ilmoittanut, on perustuksenamme uskoon aivan ansaitsemattomasta armosta.

Ajattele, kun Jumala jo maailman alussa julisti lähettävänsä ainoan Poikansa meidän Vapahtajaksemme. Jo syntiinlankeemuksen päivänä hän puhui vaimon siemenestä, jonka piti rikki polkea käärmeen pää, ja sitten pitkänä, valmistavana aikakautena hän uudistetuilla lupauksilla ja lukemattomilla esikuvallisilla uhreilla piti yhä vireillä kanssansa luvatun Vapahtajan odotusta. Ja kun hän vihdoin tuli, josta enkelit jo etukäteen ilmoittavat voimateot todistivat ja josta

Pyhä Henki, jonka hän lähetti, todistaa, kun »Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.» Me näimme hänet kuuliaisena palvelijana olevan »lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset. Kuulimme hänen julistavan tulleensa »antamaan henkensä lunnaiksi. Näimme hänen pyhänä ja viattomana meidän syntimme takia kärsivän ja kuolevan. Eikö kaikki tämä todista, että hän aivan armosta tahtoo pelastaa ihmiset.

Jokainen voi nyt tästä päättää, vaatiiko Jumala meiltä omaa mahdollisuutta ja ansiota, kun hän kerran on antanut ainokaisen Poikansa lunastajaksi, veriseksi uhriksi meidän syntiemme edestä! Apostoli sanoo: »Jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta (meidän ansiostamme) silloinhan Kristus on suotta kuollut.»

JOULUKUUN 9 PÄIVÄNÄ

Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. keskinäisessä kunnioittamisessa olkaa toisillenne esikuvina. Room. 12:10.

Tässä puhutaan erikoisesti »veljellisestä rakkaudesta», rakkaudesta veljien kesken Kristuksessa. Ja apostoli puhuu siitä sillä tavalla, että varmaan moni joukossamme tuntee itsensä syylliseksi. Apostolin käyttämä sana »helläsydäminen» tarkoittaa alkukielessä isän ja äidin hellää rakkautta lapsiansa kohtaan ja sisarusten luonnollista, erikoista rakkautta toinen toisiinsa. Nyt apostoli sanoo, että niin hellän tulee rakkauden, niin sydämellisen tulee osanoton olla kaikkien kristittyjen kesken, koskapa he taivaalliseen lapsioikeuteen nähden ovat keskenänsä veljiä ja sisaria.

Tässä nuhtelee apostoli niitä, jotka tahtovat käydä kristityistä ja kuitenkin kohtelevat armosta osallisia veljiänsä jäykkyydellä ja kylmyydellä. Ja vaikkapa he eivät ajattelisikaan ja puhuisi pahaa heistä, niin eivät kuitenkaan kohtele heitä hellällä, sydämellisellä rakkaudella, vaan jättävät heidät oman onnensa nojaan vaeltamaan miten parhaiten taitavat. Sellainen kohtelu ei ole veljellistä rakkautta. Jos me todella iäisyyttä ajatellen olemme veljiä, tulee meidän myös sellaisina rakastaa toinen toisiamme, kohdella toisiamme hellällä myötätuntoisuudella ilossa ja surussa. Samaten kuin isä ja äiti huolehtivat lapsensa parhaasta, ovat kärsivällisiä ja helliä, niin samaten tulee meidänkin kohdella veljiä. Tätä apostoli näillä sanoilla tarkoittaa.

Luther sanoo tämän johdosta: »Äidin suhde lapseensa opettaa meille, mitä hellä, veljellinen rakkaus tekee, kärsii ja kantaa lähimmäisensä tähden. Niin on myös Kristus tehnyt ja alinomaa vielä tekee. Hän holhoaa ja kärsii meitä, jotka olemme niin saastaiset, puutteelliset, viheliäiset ja syntiset, että näyttää siltä, kuin emme olisikaan kristityitä. Mutta hänen rakkautensa tekee meistä kristittyjä.»

Tällä hellällä veljellisellä rakkaudella kristittyjen kesken on syvät ja huomattavat perussyyt. Ensinnäkin on Herra itse sen käskenyt. Kristus on rakkaudellaan meitä kohtaan antanut meille suuren ja kehottavan esikuvan sellaiseen rakkauteen. Ja sitten, me olemme todella veljiä, olemme syntyneet samasta Isästä, saamme saman perinnön. Sen takia Kristus opetti meitä sanomaan: »Isämme, joka olet taivaissa.» Tässä ovat siis suuret ja voimalliset syyt rakkauteemme veljiä kohtaan: Ne ovat meidän Isämme lapsia ja meidän veljiämme. Meidän tulee siis rakastaa heitä Isän tähden. ja koska rakastamme luonnollisia veljiämme erityisellä rakkaudella, eikö meidän siis tule rakastaa niitä, jotka ovat veljiämme lapsioikeuden perusteella. Ottakoot kaikki kristityt tästä vaarin, jotta me, kutsuessamme toisiamme veljiksi ja sisariksi, myös sydämissämme tuntisimme sitä rakkautta ja myötätuntoa, jonka nämä sanat sisältävät. Apostoli Pietari sanoo: »Ennen kaikkea olkoon rakkautenne toisianne kohtaan harras.»

Kunnioittamisessa olkaa toisillenne esikuvina. Tästä opimme, ettei kristittyjen tule vain rakastaa ja palvella toisiansa, vaan myös keskinäisessä seurustelussa antaa toisilleen arvoa ja osoittaa kunnioitusta toinen toistaan kohtaan. Sanoopa apostoli: »Olkaa toisillenne esikuvina keskinäisessä kunnioittamisessa.» Hän tarkoittaa, että jokainen koettaisi olla ensimmäinen toiselle kunnioitusta osoittamassa. Eikä ainoastaan ulkonaisessa käytöksessä, vaan sydämen totisella kunnioituksella. Apostoli myös varoittaa: »Nöyryydessä pidätte toista etevämpänä kuin itseänne.» Pelkkä ulkonainen kohteliaisuus ilman vastaavaa sisäistä kunnioitusta on Jumalan lapsella sopimatonta teeskentelyä. Mutta jos sydämessämme asuu nöyryys, rakkaus ja kunnioitus, tulee meidän, tämän lauseen mukaan, osoittaa sitä ulkonaisessa käytöksessäkin.

Kristityt eivät saa olla töykeätä, epäkohteliasta väkeä, vaan heidän on kuten tässä opetetaan, ulkonaisessa seurustelussaan käyttäydyttävä nöyrästi, kohteliaasti ja avuliaasti. Herra Kristus teroitti tätäkin opetuslastensa mieliin pesemällä heidän jalkansa. Hän tahtoi, että jokainen pitäisi itseänsä vähimpänä ja olisi toisten palvelija. Siinäkin asetti hän itsensä esikuvaksi.

»Kristuksen rakkaus ja ystävällisyys meitä kohtaan», sanoo Luther, »vaikuttaa sen, että me Kristuksen tähden, joka meissä on, pidämme toinen toisiamme suuressa ja kalliissa arvossa. Eikä minun sovi ketään halveksia hänen heikkoutensa tähden, vaan minun tulee ajatella: Minun Jumalani asuu tässä heikossa astiassa ja kunnioittaa sitä läsnäolollaan. Jos Kristus pitää veljeäni näin suuressa arvossa ja on hänelle armollinen ja laupias, sekä antaa veljelleni yhtä suuren osan kaikesta hyvästä kuin minullekin, täytyy minun kumartaa häntä ja kunnioittaa häntä niin kuin Herrani elävää temppeliä ja asuntoa. Eihän sen asunnon halpuus minuun kuulu, asuuhan Herrani kuitenkin siinä! Koska se ei ole liian halpa hänen asunnokseen, miksi en sitten minäkin, joka olen vain halpa palvelija, häntä kunnioittaisi?» Onhan tämä terveellinen opetus. Antakoon Jumala vain meille armonsa sitä noudattamaan!

JOULUKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Jos muutoin Jumalan Henki asuu teissä. Room. 8:9.

Tässä on perin tärkeä »jos», tahi oikeastaan ehto, »jos muutoin Jumalan Henki asuu teissä.» Tässä on kysymys, joka herättää meitä itsetutkisteluun. Mutta tässä on myös sanomattoman suuri armo ilmoitettuna. Jumalan Henki asuu ihmisissä, jotka vielä elävät täällä maan päällä. Uskotko sen? Ei ihminen saata käsittää tai sanoa sen armon, kunnian ja kirkkauden suuruutta, joka Jumalan Hengen osallisuudessa on. Ken voi oikein uskoa sitä todellisuudeksi? Jos tämän oikein uskoisimme, niin tuskin voisimme elää ilosta, hämmästyksestä ja ihmettelystä. Mutta kaikille niille, jotka ovat hengessä tulleet uusiksi ihmisiksi, on tämä jumalalallinen totuus.

Jumalan Hengellä ei monikaan käsitä muuta kuin Jumalan voimaa ja vaikutusta sielussa, tahi myös semmoista mieltä, joka sopii Jumalan kanssa yhteen, niin, Jumalan luomaa uutta ihmistä meissä. Tätä merkitseekin »henki»-sana monin paikoin Raamattua. Mutta apostolin sanoessa tässä: »Jos Jumalan Henki muutoin asuu teissä», tarkoittaa hän sitä korkeata, salaista suhdetta, joka syntyy, kun itse elävä Jumala asuu ja vaikuttaa uskovaisissa.

Hän tarkoittaa Jumalan Hengellä tässä Henkeä persoonana, jumaluuden olemuksessa olevaa kolmatta persoonaa, joka on kaikissa jumalallisissa täydellisyyksissä Isän ja Pojan kaltainen.

Apostoli sanoo heti tämän jälkeen: »Jos Kristus on teissä» ja 26 säkeessä sanoo hän Hengen olevan meidän puoltajamme ja auttajamme, joka nähtävästi tarkoittaa sitä, että Jumala on ottanut asuntonsa uskovaisessa. Koska Kristus käski kastaa meitä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ja koska Pietari lyhyesti mainitessaan kolmiyhteisen Jumalan työt meidän autuudeksemme puhuu »Isän Jumalan kaikkitietäväisyydestä, Hengen pyhittämisestä ja Jeesuksen Kristuksen verellä vihmomisesta». Koska Paavali lopputoivotuksessaan, jota nimitetään Uuden testamentin siunausrukoukseksi, sanoo: »Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus», niin todistaa tämä, ettei »Jumalan Henki» ole ainoastaan Jumalan voima tahi vaikutus ihmisessä, vaan persoona kolmiyhteisen Jumalan olennossa. Näin Raamattu asettaa Pyhän Hengen Isän ja Pojan rinnalle persoonaksi iankaikkiseen jumaluuden olemukseen.

Ja miten selvästi Kristus puhuukaan Pyhästä Hengestä persoonana, eikä ainoastaan voimana. Hän sanoo: »Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä. mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.» »Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä on lähettävä minun nimessäni, hän opettaa teille kaikki ja muistuttaa teitä kaikesta, minkä olen sanonut teille.» »Hän on todistava minusta.» »Mutta kun hän tulee, totuuden Henki, opastaa hän teidät koko totuuteen. Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.»

Näistä sanoista me myös opimme, mikä Puolustajan virka maan päällä oikeastaan on. Hän sovittaa Kristuksen työt ja sanat sieluihin, todistaa hänestä ja rakentaa hänen valtakuntaansa maan päällä.

Hän kutsuu, kokoaa, valaisee, johdattaa. Pyhittää ja vahvistaa ihmisiä Kristuksen valtakunnassa. Isä on antanut heidät Pojalle. Poika on lunastanut heidät. Pyhä Henki kokoaa, pyhittää ja johdattaa heitä kaikkeen totuuteen. Kaikki ihmiset ovat kuolleet ylitsekäymisissä ja synneissä, kunnes »elämän Henki» avaa heidän sydämensä ottamaan vastaan hänet, joka on meille iankaikkiseksi elämäksi annettu. Hän yhdistää heidät häneen, Kristukseen ja tekee heidät uusiksi luomuksiksi.

Apostoli sanoo, että Henki asuu uskovaisissa. Niinpä hän toisessakin paikassa sanoo: »Me olemme elävän Jumalan temppeli.» Jumala on sanonut: »Minä olen heissä asuva ja vaeltava heidän keskellään.» Suuri, käsittämätön kunnia! Voisimme kysyä: kuinka hän, ääretön, saattaa asua lastensa sydämissä? Onhan hän kaikkialla oleva. Mitä merkitsee siis, että hän asuu ja on uskovaisissaan? Tähän voisimme vastata: nämä sanat kuvaavat sisäistä yhteyttä Jumalan ja uskovaisen sielun välillä. Jumalan alituista asumista hänessä armotöineen, joista Kristuskin sanoo: »Minä käyn hänen luoksensa sisälle ja aterioin hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.»

Mutta toinen vastaus kuuluu näin: tämä salaisuus on suuri, se käy yli ymmärryksemme. Vasta iankaikkisuuden valo on sen meille täydellisesti selvittävä. Mutta siitä huolimatta se on totuus, korkea, ihana totuus! Jumalan Henki asuu, elää ja vaikuttaa uskovaisten sydämissä.

Tässä siis selitys siihen ihmeelliseen seikkaan, että vaikka, meitä kohtaavatkin kaikki kiusausten myrskyt, jotka aikaansaavat niin moninaisia vaiheita ulkonaisessa ihmisessämme. Meillä on hyvät ja huonot hetkemme, niin sittenkin sielun syvyydessä meillä on mieli, joka aina on pyhä, aina sama. Sille mielelle kaikki pahuus ja synti tuottaa murhetta, mutta se iloitsee kaikesta, joka on pyhää ja hyvää. Tämä mieli, joka on aina sama niin kauan kuin ei sielu ole langennut pois armosta ja kadottanut Kristusta, on korkean, meissä asuvan vieraan vaikutusta sielussa. Sillä ilman Jumalan Henkeä ei mitään todella pyhää saata meissä liikkua.

JOULUKUUN 11 PÄIVÄNÄ

Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä. Room. 8:32.

Jokainen sydän syttyisi todella ilosta ja rakkaudesta palamaan, jos vain saisi hengelliset silmät ja aistimet näkemään, ja ymmärtämään, mitä tässä sanotaan. Sillä tässä on meillä sellainen todistus Jumalan äärettömästä rakkaudesta ja laupeudesta, että se käy kaiken luonnollisen ajatusvoiman. Ja tämän kaikkein korkeimman rakkauden todistus on se, sanoo apostoli, ettei Jumala meidän tähtemme ainoaa Poikansakaan armahtanut, vaan antoi kaikkien meidän edestämme. Tämä on Raamatun tärkeimpiä kohtia, jota me elämäämme eniten tarvitsemme, mutta samalla seikka, jota vähimmin saatamme sydämeemme kätkeä, jota epäusko, järki, tunteet, synti ja perkele enimmin himmentävät.

Tarkastelkaamme sen takia lähemmin mitä tämä lause sisältää. Mitä ensinnäkin itse lahjaan tulee, niin sanoo apostoli, että Jumala on antanut meille oman Poikansa. Tällä »oma»-sanalla apostoli osoittaa, että Kristus on Jumalan Poika sen sanan varsinaisessa merkityksessä, Jumalan Poika luonnon suhteen, erottaakseen hänet niistä, jotka ovat Jumalan lapsia armon ja lapseksi-ottamisen kautta. Ainoastaan siinä tapauksessa, että Jumala on antanut meille oman Poikansa, sanan varsinaisessa merkityksessä, sopii tämä lahja todistamaan Jumalan ääretöntä rakkautta.

Jos Jumala olisi antanut meille enkelin, tai suuren armon saaneen ihmisen, niin ei sillä olisi todistettu hänen myös tahtovan meille kaikkea antaa. Tässä täytyy lahjan olla suurempi kaikkea muuta, koskapa apostoli tulee siihen johtopäätökseen ja vakuutukseen, jonka hän lausuu tällä kysymyksellä: »Kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan?»

Kiitetty olkoon Herra! Hänen sanansa on selvä jo varma. Kristus on totisesti Jumalan iankaikkinen Poika, luvattu jo ajan alusta. Mutta kuka maan päällä kykenee uskomaan näin suurta totuutta? Jos me voisimme oikein uskoa, että Jumala on totisesti antanut ainoan Poikansa meidän edestämme, niin me olisimme pelkän autuaallisen ilon, ihmettelemisen ja rakkauden tähden kuin unta näkeväiset.

Saatatko uskoa tämän ja kuitenkin epäillä, ettei Jumalan sydän olisi täynnä armahtavaa rakkautta ja huolenpitoa kaikkia kohtaan, joita ihmisiksi sanotaan? Saatatko uskoa Jumalan antaneen ainoan Poikansa meidän veljeksemme ja Vapahtajaksemme, jopa uhrikaritsaksemme, ja kuitenkin epäillä Jumalan armon ja rakkauden riittäväisyyttä? Saatatko epäillä ettei hän lahjoittaisi meille kaikkea Pojan kanssa?

Tämä Jumalan rakkauden osoitus meitä kohtaan tulee vielä suuremmaksi, jos ymmärrämme mitä sanat puhuvat miten ja minkä takia Poika annettiin. Kun apostoli sanoo, ettei Jumala säästänyt Poikaansa, huomauttaa hän, että Pojan antaminen kärsimiseen ja kuolemaan oli suuri uhri, joka koski kipeästi Jumalan isälliseen rakkauteen. Isä on ikään kuin tehnyt väkivaltaa omalle sydämelleen, rakkaudelleen, ainosyntyistänsä kohtaan. Juuri sillä hän on antanut suurimman todistuksen suuresta laupeudestaan ihmisiä kohtaan. Niinpä sanoi Herra Jumala Aabrahamille, kun tämä juuri oli uhraamaisillaan poikansa: »Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et ole säästänyt ainokaista Poikaasi minun tähteni.»

Ettei Jumala pitänyt ainokaista, rakasta Poikaansa liian kalliina uhrattavaksi meidän edestämme oli siis tämän Jumalan oman sanan mukaan, suurin rakkauden todistus, minkä hän voi antaa, erittäinkin sen tähden, että hän antoi Poikansa uhriksi, mitä katkerimman kärsimisen ja tuskallisimman kuoleman alaiseksi. Niin todistavat hänestä kaikki profeetat. Niin sanoi hän itsekin sinä yönä, jona hän meni kärsimään: »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksi antamiseksi.»

Niin todistaa suuri evankelistain joukko: »Hänet, joka ei synnistä mitään tiennyt, on Jumala meidän edestämme synniksi tehnyt.» »Hän on meidät lunastanut lain kirouksesta, kun tuli kiroukseksi meidän edestämme.» »Jotta hän Jumalan armosta olisi kaikkien edestä maistanut kuoleman.»

Autuaalliset joukot Karitsan istuimen edessä veisaavat korkealla äänellä: »Sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset kaikista sukukunnista ja kielistä, ja kansoista ja kansanheimoista.» Oi, kun tämä tulee eläväksi totuudeksi meidän sydämissämme, silloin me tulemme kerrassaan autuaiksi, emmekä löydä sanoja oikein ylistääksemme tätä Jumalan rakkautta, kun hän ei meidän tähtemme armahtanut omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet meidän kaikkien edestä.

Meidän kaikkien edestä. Tämä selittää meille myös Jumalan rakkautta, hänen antaessaan Poikansa meidän edestämme. Hän antoi hänet meidän kaikkien edestä. Tämä lause opettaa meille, että jokainen, ilman erotusta, on sovitettu Kristuksen kuolemassa, on lunastettu hänen verellään kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta ja että hän voi, hän saa ja hänen tulee vastaanottaa tämä armo autuudekseen.

Saamme vielä tässä sen opetuksen, että koska Kristus on annettu kaikkien edestä, siispä suurimpien syntistenkin edestä, seuraa siitä, että Jumalan armo ja rakkaus on aivan riippumaton meidän ansiostamme ja siis myös riippumaton meidän paremmista ja huonommista hetkistämme. Se on siis muuttumaton rakkaus. Tutkikaamme tämän asian syvyyttä usein.

JOULUKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan. Room, 8:32.

Tämä on selvä johtopäätös edellisestä. Kun Jumala oli antanut meille suurimman lahjan, ei hän kiellä meiltä pienempiäkään. Hänen oma Poikansa on suurin lahja, mitä koskaan voitiin antaa. Siis ei mitään, joka on hyvää ja hyödyllistä, kielletä niiltä, joille Jumala on tahtonut tällaisen lahjan antaa. Hän on lahjoittava meille kaikkea hänen kanssaan. Sanat hänen kanssaan osoittavat, että me saamme kaikki Kristuksen tähden, sekä että kaikki meille annetaan sillä perustuksella, että hän meille annetaan. samoin kuin morsian tulee osalliseksi koko yljän omaisuudesta.

Jo täällä on Isä Pojassaan antanut meille suurimmat lahjat: iankaikkisen armon ja syntien anteeksiantamuksen, vapauden lain liitosta ja kaikesta kirouksesta, iankaikkisen vanhurskauden Jumalan edessä, Pyhän Hengen sydämeemme, pyhien enkelien palveluksen ja suojeluksen, rukouksen kuulemisen avun kaikissa murheissa, ja vihdoin voiton kuolemasta ja perintöosan taivaalliseen kunniaan. Oliko tämä liian paljon? Voimmeko odottaa niin paljoa? Päinvastoin sanoo apostoli:»Hän, joka ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, kuinka hän voisi olla lahjoittamatta meille kaikkea muutakin hänen kanssaan?»

Tämä sana kuinka antaa meille varmuuden siihen että Jumala tahtoo antaa meille kaikkea hänen kanssaan. Tätä suloista, horjumatonta lohdutuksen perustusta on meidän nyt tutkisteltava ja käytettävä Jumalan armoa ja apua tarvitessamme. Olet esim. syvässä synnin ahdistuksessa, lankeat ja rikot usein ja ajattelet, että Jumala väsyy sinuun ja hylkää sinut, niin että jäät nurjaan mielentilaasi.

Mutta sinä etsit apua ja anteeksiantamusta armoistuimen edessä. Eikö sinulle antaisi sitä hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, meille hankkiakseen iankaikkisen armon? Eikö hän antaisi sinulle alinomaa syntejäsi anteeksi niin täydellisesti, että ettei hän enää ikinä niistä sinua soimaa. Sellaisena kuin olet, kantaa hän sinua armonsa käsivarsilla ja puolustaa sinua.

Kuinka hän ei antaisi sinulle sellaista armoa, kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme silloin, kun vielä olimme syvälle vajonneet kaikkiin synteihin kun ylenkatsomme hänen vihollisiansa! Kuinka hän nyt hylkäisi sinut, kun olet katunut syntejäsi? Ehkä murehdit ja kauhistut epäuskoasi ja sydämesi kovuutta. Et voi uskoa ja iloita Jumalan rakkaudesta ja siitä, että hän on antanut Poikansa alttiiksi ja huokaat: »Oi, jospa minulla olisi enemmän uskoa ja elämää sielussani!» Kuinka ei Jumala tätäkin sinulle antaisi, kun hän on oman Poikansakin edestäsi antanut. »Kuinka paljoa ennemmin taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat.»

Mutta jos valitat, ettei osaa niin ahkerasti ja hartaasti rukoillakaan kuin tulisi, vaan olet rukouksessa hidas ja kylmä ja pyydät tähän Jumalan apua, niin kuinka ei hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, antaisi tätäkin sinulle? Jos sitä paitsi rukoilet suurempaa hengen köyhyyttä, syvempää heikkoutesi ja viheliäisyytesi tuntemista, antaisiko hän sinulle suuremman hengellisen lahjojen tuntemisen? Ei, vaan hän kuulee tämänkin rukouksen ja antaa sinun yhä syvemmin tuntea heikkoutesi ja viheliäisyytesi, mutta antaa sinulle kuitenkin niin paljon armoa uskoon ja rukoukseen, ettet joudu häpeään, ettei sinun tarvitse hukkua, vaan saat iankaikkisen elämän.

Jos taas epäilet sielun tilaasi ja pelkäät, että kaikista hengellisistä kokemuksistasi huolimatta petyt ja joudut iankaikkiseen kadotukseen ja Daavidin kanssa rukoilet: »Tutki minua Jumala, ja tunne sydämeni», eikö hän myös kuulisi sellaista rukousta ja pitäisi huolta siitä, ettet saa jäädä siihen tilaan, hän, joka ei omaa Poikaansakaan säästänyt, vaan, vielä ollessasi ylenkatsoja, antoi hänet sinun edestäsi. Eikö hän nyt kuulisi rukoustasi, kun sinä ahdistuksessasi huudat häntä ja rukoilet hänen armoaan voidaksesi olla vilpitön ja uskollinen häntä kohtaan.

Ehkä tunnet tai näet edessäsi pelättäviä kiusauksia, etkä näe, miten niistä onnellisesti suoriudut, mutta toivot ja rukoilet Jumalalta apua. Tai on sinulla aineellista ahdinkoa, köyhyyttä tai sairautta, tai ehkä sinua panetellaan ja epäillään, etkä tiedä kenen puoleen hädässäsi maan päällä käännyt. Kun silloin käännyt taivaallisen Isäsi puoleen, niin eikö hän sinua kuulisi ja antaisi sinulle armoa ja apua, jota tarvitset. hän, joka ei omaa Poikaansa säästänyt, vaan antoi hänet kaikkien meidän edestämme?

Siis, kun tunnen ulkonaisten ja sisäisten kiusausten heittelevän sydäntäni kuin pyörremyrskyssä, enkä tiedä, mitä Jumala minusta ajattelee, kun omatunto tuomitsee minua synnin ja epäuskon tähden, kun ehkä elän epätietoisuudessa sieluni tilasta, mikä sanomaton lepo ja lohdutus, jos silloin saatan nostaa silmäni hänen puoleensa, hänen, joka meidän tähtemme ei omaa Poikaansa säästänyt. Pojan tähden maailman alusta hän on kuullut jokaista, joka häntä avukseen on huutanut.

Kun viime hetkeni lyö ja iankaikkisuuden pimeys ehkä minut piirittää ja sieluni on levoton sekä entisyyteen että tulevaisuuteen nähden, mikä lohdutus minulle, jos silloin joku kuiskaa korvaani: »Hän, joka ei omaa Poikaansa säästänyt, vaan antoi hänet alttiiksi meidän kaikkien edestä, eikö hän sinua nyt auttaisi?» Eikö hän kuolemassa olisi yhtä uskollinen ystävämme ja auttajamme, kuin elämässäkin? Eikö hän, kun koetusaikamme päättyy, antaisi meille koko armonsa ylenpalttisuutta ja tämän sanan syvimmässä merkityksessä antaisi meille kaikkea muutakin Poikansa kanssa?

JOULUKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti! Fil. 1:27.

Kokoa kaikki nuo jalot asiat, jotka meille evankeliumin kautta ovat annetut, niin näet miten korkea ja pyhä meidän kutsumuksemme on. Me olemme Jumalan lapsia ja iankaikkisen kunnian perillisiä, Kristuksen veljiä ja kanssaperillisiä, Jumalan perhettä, taivaan valtakunnan kansalaisia, kuninkaallista pappeutta. Pyhän Hengen elävä temppeli, jopa pyhiä maan päällä. Kukin heikko ihminen, joka elää uskon yhteydessä Vapahtajansa kanssa, omistaa kaiken tämän.

Ja niin mahdottomalta kuin se näyttääkin, on se sittenkin totta, sillä Jumala itse on sen sanonut ja tehnyt. ja se on niin vahvalle perustukselle rakennettu, että kaikki synnin ja kiusausten myrskyt eivät voi sitä tyhjäksi tehdä, niin kauan kuin me uskolla riipumme Kristuksessa ja hänen suojassaan. Sillä itse Herra on sen sanonut ja tehnyt.

Tarkattuamme korkeata kutsumustamme Kristuksessa, huomaamme mikä voima on apostolin varoituksessa: »Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti.» Olkoonpa, että elämämme olisi parempaa kuin useampien ihmisten elämä yleensä on, niin tätä harkitessamme masennumme menehtyäksemme. Ei kristityn ja maailman ihmisen elämää arvostella samalla tavalla. Niin kuin ei kuninkaan lasten sovi käyttäytyä katupoikain tavoin, niin ei myös kristittyjen, Jumalan lasten sovi elää maailmanlasten tavalla Jumala auttakoon meitä tätä muistamaan.

Sinä kuulut niiden onnellisten joukkoon, jotka ovat maailmasta valitut Jeesuksen ystäviksi ja seuraajiksi, ja näet kuinka koko maailma vaeltaa pahuudessa, hengellisessä kuolemassa, sen hengen sokaisemina, joka epäuskon lapsissa vaikuttaa, ja jossa mekin muinoin vaelsimme lihan himoja tyydyttäen. Mutta sinut on päästetty tästä pimeyden vallasta ja olet siirtynyt Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan. Nyt on sinulla osallisuus pyhäin perintöön valkeudessa, nautit Jumalan 'ystävyyttä, saat seurustella hänen kanssaan, sinulla on alituinen armo ja iankaikkinen vanhurskaus.

Puutteistasi huolimatta omistat Pyhän Hengen sydämessäsi ja sinulla on vahva vakuus taivaan kunniasta. Eikö siis koko elämäsi olisi pyhitettävä Herralle, niin ettet enää olisi omasi, vaan kutsuttu aina elämään Herrallesi, siis elämään toisin kuin maailman lapset elävät. Niin, koko elämäsi olkoon alituista vaeltamista hengessä, ja niin Jumalan ja Vapahtajasi oppia kaikessa kunnioittaisit!

Tosin Aadamin lankeemus luonnossamme tekee sen, että aina saat murhetta puutteittesi ja vikojesi takia, ja sinun täytyy Paavalin kanssa valittaa: »Hyvää, jota tahdon, minä en tee, vaan pahaa, jota en tahdo, sitä harjoitan.» Sinun tulee kuitenkin joka päivä kilvoitella, ainaisena silmämääränäsi korkea kutsumuksesi: olla Jeesuksen ystävä ja seuraaja ja käyttäytyä Kristuksen evankeliumin arvon mukaisesti.

Oppi-isämme Luther kirjoittaa tästä näin: »Apostoli tahtoo tässä sanoa: »te olette nyt saaneet Jumalan sanan ja armon ja olette nyt niin onnelliset, että teillä Kristuksessa on kaikki mitä tarvitsette. Muistakaa tämä ja huomatkaa, että te olette kutsutut johonkin muuhun korkeampaan kuin muut ihmiset, ja eläkää niin, että kaikki näkevät, miten te tavoitatte jotain korkeampaa hyvää, niin olettepa sen jo saavuttaneetkin. Tuottakoon siis elämänne kunniaa sille Herralle joka teille semmoisen aarteen on antanut. Katsokaa myös, ett ette anna syytä tämän lahjan pilkkaamiseen ja hänen sanansa ylenkatsomiseen, vaan päinvastoin teidän vaelluksellanne kehotatte heitä uskomaan Kristukseen ja häntä ylistämään.»

On vielä huomattava, että jokainen synti, johon kristityt eli Jumalan kansa lankeaa, ei ainoastaan pahoita Jumalan mieltä, vaan Jumalan nimi ja hänen sanansa tulee silloin häväistyksi ja he ovat ympäristölleen pahennukseksi. Paavali sanoo: »Teidän tähtenne Jumalan nimi pilkataan pakanain seassa.» Sen takia on kristityn niin elettävä, että hän varjelee Jumalan ja Kristuksen kunniaa, niin ettei Jumalan nimi tule häväistyksi. Kristittyjen on tarkoin vaarinotettava, etteivät kenellekään ole pahennukseksi. Heidän Jumalansa ja Herransa kunnian ja nimen tulee olla heille niin rakkaan, että ennemmin panevat alttiiksi oman kunniansa, tavaransa, henkensä ja elämänsä, kuin että tuottaisivat häväistystä Herralleen.

Älkööt kristityt ja papit koskaan unohtako, että kaikkien ihmisten silmät vartioivat jokaista heidän liikettään. Mitä maailman lapset tekevät, merkitsee sangen vähän, se ei koske Herran kunniaa, koska he eivät ole hänen yhteydessään, vaan toimivat omassa nimessään. Mutta niitä kristityt tekevät, se kirjoitetaan aina evankeliumin laskuun Antakaamme siis Herralle kunnia ja vaeltakaamme niin kuin kristityn korkean kutsumuksen arvo vaatii.

JOULUKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Kuulkaa, että teidän sielunne eläisi. Jes. 55:3.

Profeetta vahvistaa tässä koko Raamatun pääopetuksen, että me uskon kautta tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä. Paavali sanoo: »Usko tulee kuulosta. Kristus sanoo: »Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka olen teille puhunut». Ette ole muuta tehneet kuin kuulleet minun sanojani ja näin on usko syntynyt teidän sydämissänne ja niin te olette puhtaat. Ja tämän sanoo Kristus, hän, joka on tuomitseva viimeisenä päivänä. Koska Raamattu sitoo kaiken autuuden uskoon, tahdomme nyt koota kaiken huomiomme tähän ainoaan kohtaan: kuinka tulemme uskoon?

Mikä usko on? Jokaisen heränneen ja autuutta etsivän sielun huoli onkin lopullisesti tähän kohdistunut, ja hänen autuutensa riippuukin tästä kysymyksestä. Kuule siis, mitä Herran Henki tästä sanoo: »Kuulkaa, että teidän sielunne eläisi.» Ainoastaan: kuulkaa! Usko ei tule itsestään. Usko tulee kuulosta. Heränneet ihmiset erehtyvät suuresti ja vahingoittavat itseään, kun aina vaan ajattelevat ja tutkivat ja taas ajattelevat, eivätkä kuule mitä Jumala sanoo. Ei usko niin synny, ei pelkällä toivomisella eikä odottamalla Pyhää Henkeä, ei liioin siten, että pakotamme sydämemme uskoon. Ei, Kristus sanoo: »Minun sanojeni tähden.»

Pysähdy ja kuuntele, kuinka Jumala puhuu, tartu hänen sanoihinsa ja luota niihin, olkoon sinun ansiosi ja parannuksentekosi miten viheliäinen tahansa ja tuntukoon se sydämessäsi kuinka vähältä hyvänsä. Jos vain voit tarttua Jumalan sanaan ja sydämen uskolla omistat itsellesi hänen todistuksensa Kristuksesta, niin silloin omistat Vapahtajan kokonaan ja kaiken, minkä hän on sinulle hankkinut.

Miten valaisevasti apostoli Paavali tästä puhuu Room. 10:ssä luvussa: »Mutta se vanhurskaus, joka tulee uskosta, puhuu näin: »Älä sano sydämessäsi: kuka nousee taivaaseen?» se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: »kuka astuu alas syvyyteen?» se on: nostamaan Kristusta kuulleista». Vaan mitä se puhuu? »Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi». se on se uskon sana, jota me saarnaamme.» Kuule sitä opetusta! Apostoli tahtoo sanoa: »Älä Kristusta hae sieltä ja täältä, älä tähystele epämääräisiin avaruuksiin! Kuule mitä Raamattu sanoo: »Sana on sinua lähellä. Sinulla on sana, uskon sana. »Entä Kristus», sanot sinä. Etkö kuule!? Sinulla on sana! Omista sana, niin saat Kristuksen.

Sinä luulet Kristuksen olevan niin kaukana, taivaassa tai syvyydessä, et tiedä, missä hän on, tahi miten ja milloin hän, omaksesi tulee. Sinä kurottaudut määrättömään etäisyyteen saavuttaaksesi hänet. Sitä ei sinun tarvitse tehdä, sanoo apostoli. Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, tuo uskon sana. Jos tartut sanaan kiinni, tartut samalla Kristukseenkin. Sillä samalla kun sana Kristuksesta pääsee sydämeesi, tulee myös Kristus ansioineen sinun omaksesi ja sen lisäksi vielä kaikki se, minkä sana sisältää. Näin usko pelastaa.

Jumala antaa sinulle sanansa, sinä tartut siihen ja samalla omistat kaiken sen, minkä sana sisälsi ja lupasi. Tämän Kristus tahtoi yhä uudelleen ja uudelleen meille opettaa, silloin kun hän kulki paikasta toiseen ja auttoi ihmisiä sanallaan. Hän sanoi sanan, he uskoivat sanan, ja kohta tuli apu.

Joh. 4:ssä luvussa on kertomus kuninkaan virkamiehestä hyvin opettavainen esimerkki. Hänen poikansa oli kuoleman sairas. Hän menee Jeesuksen luo ja pyytää Jeesusta tulemaan ja parantamaan hänen poikaansa. Mutta Jeesus alkaa nuhdella epäuskoa ja sanoo: »Ellette näe tunnusmerkkejä ja ihmeitä, ette usko.» Kuninkaan virkamies uudistaa pyyntönsä. Mutta Kristus ei mene hänen kanssaan. Mitä hän sitten teki? Hän sanoi hänelle sanan: »Mene, poikasi elää!» Ja mies uskoi sanan ja meni. Hänen ollessaan paluumatkalla hänen palvelijansa kohtasivat hänet ja sanoivat, että hänen poikansa eli. Hän tiedusteli heiltä, millä hetkellä hän oli alkanut toipua ja hän ymmärsi sen tapahtuneen samalla hetkellä, kun Jeesus sanoi: »Mene, poikasi elää.» Sillä hetkellä siis, jolloin hän uskoen oli tarttunut sanaan.

Nyt ymmärrät mitä »uskossa vaeltaminen» on. Ei mies mitään saanut nähdä, ei Kristus mennyt hänen kanssaan, eikä hän liioin saanut mitään lääkettä kotiin vietäväksi. Ei hän saanut nähtävää eikä tunnettavaa. Hän sai ainoastaan sanan. Sanan varassa hän sai olla toiseen päivään saakka. Pitkän yönkin aikana hän sai vain tyytyä sanaan. Vasta sitten sai hän palvelijain kautta tiedon pojan parantumisesta. Näin on meidänkin tyydyttävä Herran sanaan ja vaellettava uskossa, vaikka emme näkisikään sanan toteutuvan.

Tämä on painettava sydämiimme!. Pitkällistä ja kovaa vaivaa saa moni sielu kestää päästäkseen tunteistaan ja käsittääkseen tämän salaisuuden: meidän on alettava sanalla, Herran sanan kuulemisella ja kätkemisellä ja siihen on meidän luotettava. Meillä on suuri taipumus siihen, ettemme tahdo uskoa, jos emme tunne jotain sydämessämme ja jos emme tunne Hengen elämän vaikutuksia. Sitä emme voi saada ennen kuin uskolla omistamme sanan.

JOULUKUUN 15 PÄIVÄNÄ

Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko, vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aihetta. Room. 14:13.

Tässä apostoli puhuu lempeästi taivuttaen ja sulkee itsensäkin tähän toivomukseen: »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko.» Meissä on suuri taipumus tuomitsemiseen ja ylenkatsomiseen. Tämä synti on paljon raskaampi ja turmiollisempi kuin luulemmekaan.

Voimme piankin huomata, että meidän taipumuksemme tähän on kovin suuri, Kun tarkkaamme itseämme, miten nopeat me olemme kaikenlaisista syistä tuomitsemaan veljiämme. Kaikissa meissä on tähän taipumusta, mutta murtumattomat, itserakkaat ihmiset, jotka eivät vielä ole taipuneet Jumalan vaatimuksiin sisäiseen ihmiseen nähden, eivät vielä ole oman kurjuutensa kurittamia, eivätkä Jumalan armo läpitunkemia. Ja emmeköhän vain kaikki tuntene itsessä tätä taipumusta?

Ellei veljemme puhu samaan tapaan kuin mihin me olemme tottuneet. Olemme heti valmiit epäilemään, elämää hänessä, vaikka hänen puheensa ei missään suhteessa osoita katumattomuutta tai hengen vilppiä. Jos hänellä on meistä eriävä mielipide, vaikkapa vain jossain vähemmin tärkeässä asiassa, tahi jos hänellä on toisenlaiset tavat mitä pukeutumiseen, syömiseen ja juomiseen tulee, niin heti epäilemme hänen vilpittömyyttään ja hänen vakavuuttaan. Entä jos löydämme jonkin vian ja heikkouden hänessä, silloin luulemme olevamme oikeutetut häntä tuomitsemaan, ollenkaan välittämättä siitä, tokko hän suosii tuota syntiä, vai katuuko hän sitä ja taistelee sitä vastaan.

Luther sanoo: »Niin narrimaisia pyhimyksiä me olemme, että vaikka joka päivä saamme kantaa synnin taakkaa, ja vaikka koko elämämme ajan tarvitsemme anteeksiantamusta, niin vaadimme kuitenkin, että veljemme pitää olla aivan virheettömän.» Mutta jos hän vielä on rikkonut meitä vastaan, puhunut meistä loukkaavasti, niin heti me kotkan silmillä etsimme kaikki hänen virheensä. Sellainen on ihmissydän. Siitä lähteestä tuomitseminen, ylenkatse ja säälimättömyys pulppuavat.

Sydämessä on vika. Ihmisluonnon turmelus, itsekkyys ja itserakkaus sokaisevat usein niin uskovaisiakin, että he luulevat olevansa pyhän kiivauden ohjaamia tuomitessaan ja halveksiessaan lähimmäistään, vaikka he tekevät aivan päinvastoin kuin mitä apostoli tässä kehottaa ja rikkovat suurta rakkauden lakia vastaan, sillä tuomitsemisellaan eivät he hyödytä, vaan päinvastoin vahingoittavat lähimmäistään. Meidän suuri tuomitsemishalumme on yhtenä syynä, minkä takia apostoli niin paljon on tästä kirjoittanut.

Syy minkä takia hän myös näin kirjoitti oli, että tuomitseminen on suurempi paha kuin luulemmekaan. Veljemme tuomitsemisen me pidämme vähäpätöisenä asiana, ehkäpä oikeutettuna, jollei kerrassaan hyvänä asiana. Mutta päinvastoin se on kovin paha ja turmiollinen tapa. Ei siinä kyllin, että tuomitseva omasta puolestaan halveksi! Jumalan majesteettioikeutta palvelijoihinsa nähden ja ryhtyy semmoiseen, joka on yksinomaan Herran tehtävää, mutta hän saattaa myös tuomitsemisellaan kanssaihmisilleen paljon pahaa. Kuinka paljon katkeruutta, kiukkua, rakkaudettomuutta, vääriä epäluuloja ja eripuraisuutta onkaan syntynyt tämän kautta.

Nöyrä. ja ystävällinen varoitus vaikuttaa herättävästi, vie parannukseen, kun sitä vastoin kaikki tuomitseminen on omiansa herättämään katkeruutta ja pahennusta, välien rikkoutumista, eriseuraisuutta ja riitaa. Tuomitseminen on inhottava paha, ja se on kai syynä siihen, että apostoli Väsymättä varoittaa. »Älkäämme siis enää toisiamme tuomitko!»

»Vaan päättäkää pikemmin olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aiheita.» Tässä tahtoo apostoli sanoa: älkää lainatko ajatuksianne armottomaan tuomitsemiseen, vaan käyttäkää niitä päinvastoin rakkauden palvelukseen, niin että päätätte olla antamatta aihetta pahennukseen. Sanat: »Olla panematta veljenne eteen loukkauskiveä tai lankeemuksen aihetta», tarkoittavat, ettemme tekisi heidän omiatuntojaan murheellisiksi, ettemme saattaisi heitä ahdistukseen ja hämmennykseen.

Niin saattoivat voimakkaammat tehdä käyttäessään väärin vapauttaan, josta oli seurauksena, että heikommat veljet saatettiin epätietoisiksi evankeliumin oikeasta tulkitsemisesta ja joutuivat ahdinkoon, tahi saatettiin heidät noudattamaan tapoja, joiden viattomuudesta heillä ei ollut vielä täyttä omantunnon vakuutusta. Tämä ei sopinut kristitylle, vaan hänen tuli päinvastoin lujasti päättää koskaan olla antamatta veljelleen aihetta lankeemukseen.

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan. ja millä mitalla te, sillä teille mitataan.»

JOULUKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Hänessä (Sanassa) oli elämä. Joh 1:4.

Kuten teräväjärkiset sanan selittäjät ovat huomauttaneet, on sanaa »elämä» tässä ymmärrettävä kaikkein laajimmassa merkityksessä, tarkoittaen kaikkea sitä elämää, joka luovasta sanasta lähtee. Ja me tiedämme, että kaikki mitä maan päällä elämäksi nimitetään, on Jumalan sanan kautta luotu, sanasta alkunsa saanut. Mutta ajatellessamme evankelistan hengellistä tarkoitusta kirjoituksillaan ja hänen puhetapaansa muissa paikoin, esim. (1 Joh. 5: 11, 12) »Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla Poika on, hänellä on elämä. jolla Jumalan Poikaa ei ole, hänellä ei ole elämää.» Tässä hän epäilemättä etupäässä ajattelee ihmisten hengellistä ja iankaikkista elämää, ihmiskunnan pelastusta, joka oli Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen tarkoitus.

Johannesta on verrattu kotkaan. Hänen katseensa on syvä ja terävä. Yksinkertaisiin, vaatimattomiin sanoihin kätkee hän korkeita ja syviä ajatuksia. Tässä hän epäilemättä tähtää siihen, kuinka koko ihmissuku Jumalan ensimmäisen tuomion mukaan, »jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuolla», syntiinlankeemuksessa kadotti kaiken sen elämän, joka oli Jumalasta. Tämä elämä on nyt ainoastaan Pojassa, jolla on elämä itsessään ja tekee siis eläväksi, kenen hän tahtoo.

Johannes on tässä viitannut siihen, että kaikki, mitä ihminen yrittää ja tekee pelastuksekseen, on ja pysyy kuolleena työnä, samoin kuin ei kuollut, haiseva ruumis voi suurimmilla ponnistuksillakaan saada itseensä elämää. Niin kuin ei koko luomakunnassa ole ainoatakaan ruohonkortta eikä matoa, joka ei olisi saanut elämäänsä luovan sanan kautta, niin ei ainoallakaan ihmisellä koko ihmiskunnassa ole kykyä omin voimin elää Jumalalle ja hankkia itse itselleen iankaikkista elämää.

Kaikki tekomme jättävät meidät kuolemaan, kunnes me epäillen omaa mahdollisuuttamme kuulemme vain Jumalan Pojan ääntä ja siten tulemme eläviksi. Niin kuin Herra itse todistaa: »Totisesti, totisesti minä sanon teille: aika tulee ja on jo, jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen, ja jotka sen kuulevat, ne saavat elää.» Toisen kerran Kristus ankarin sanoin puhui tästä hengellisestä kuolemasta, hän suorastaan vertaa hengellisesti kuolleita ihmisiä haudattaviin ruumiisiin. Hän sanoi miehelle, joka tahtoi mennä isäänsä hautaamaan: »Seuraa sinä minua ja anna kuolleiden haudata kuolleensa.»

Täten on Herra selvästi sanonut, että elämä on ainoastaan Jumalan Pojassa ja että sillä, jolla Poika on, on elämä. Mutta Jumalan Pojan omistaminen ei ole ainoastaan rukoilemista ja pyrkimystä häntä palvelemaan, vaan se edellyttää, että olemme Jumalasta syntyneitä ja olemme tulleet uusiksi, eläviksi ihmisiksi, jotka Paavalin kanssa voimme tunnustaa: »Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.» Toisessa paikassa hän sanoo: »Jos olisi annettu laki, joka voisi eläväksi tehdä, niin vanhurskaus todellakin tulisi laista.»

Mutta hän on laveasti ja voimakkaasti todistanut kirjeissään, ettei meille ole annettu mitään lakia, joka voisi meidät vanhurskauttaa ja eläväksi tehdä. Tärkeä onkin opetus, että kaikki mitä me teemme Jumalan pyhän lain mukaan, ja kaikki lain vaikutus ihmiseen ei anna elämää. Sillä laki vaatii sitä, mitä ihmisessä on, eikä hänessä ole elämää. Hän vain, joka alussa loi elämän, voi antaa elämän, kun hän tulee sielun elämäksi ja rauhaksi.

Tekstimme siis tarkoittaa, että hänessä vain on elämä. Näin on Lutherkin tämän tekstin ymmärtänyt, koska hän sanoo: »Tämä ainoa lause kumoaa kaiken ihmisvoiman ja ihmistyön. Kuinka siis nyt voit ihmisen vapaata tahtoa ja omaa ansiota korottaa? Tee kaikki, minkä voit, tee pyhäin ja enkeleinkin tekoja, niin se on kaikki sittenkin kuollutta, sillä tässä on selvästi ja erehtymättömästi kirjoitettu, että mikä ei ole sanasta, se on pelkkää kuolemaa.»

Oi, jospa kaikki työtätekevät ja raskautetut sielut ajattelisivat ja uskoisivat, että he kaikkine omine töineen sielunsa kääntymiseksi ja pyhitykseksi jäävät sittenkin Hengellisesti kuolleiksi ja kadotetuiksi siihen asti, kunnes he lakkaavat asettamasta toivoaan omiin töihinsä ja kunnes tulevat Pojan luo, jolla yksin on elämä ja antaa elämän. Kaikki oma työ on siis turhaa työtä. Hengellinen ja iankaikkinen elämä annetaan ainoastaan kaikkivaltiaan luovan sanan kautta niin kuin silloinkin, kun hän ajan alussa sanoi: »Tulkoon elämä» ja elämä tuli. Samoin kuin ei mikään ihmistaito, jäljiteltäköön ulkonaisesti miten hyvin tahansa luotua olentoa, sittenkään voi saada siihen elämää. Sen yksin Jumala voi tehdä, niin on myös kaikki oma yritys hengellisen elämän saavuttamiseksi turhaa.

Ainoastaan hänessä, jonka nimi on Sana ja joka alussa antoi kaiken elämän, vain hänessä on aina vieläkin hengellinen ja iankaikkinen elämä. Sen tahtoo Johannes meille sanoa sanassa: »Hänessä oli elämä.»

JOULUKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Olen armahtava, ketä armahdan, ja säälivä, ketä säälin. Room. 9:15.

Apostoli tahtoo tässä sanoa: Jumala on suuri ja hän on itsenäinen. Ei kenelläkään ole häneltä mitään vaadittavaa. Ei kukaan ihminen voi häntä syyttää, tahi vaatia selitystä hänen menettelylleen. Hän antaa armonsa kenelle itse tahtoo. Näin Kristus myös puhuu vertauksessa viinitarhan työmiehistä. Kun eräs heistä nureksi sitä, että ne, jotka olivat tulleet yhdennentoista tunnin vaiheilla työhön, saivat saman palkan kuin hän, joka oli kaiken päivää työtä tehnyt ja sen kuorman ja helteen kantanut, niin sanoo perheenisäntä hänelle: »Ystäväni, en tee sinulle vääryyttä. etkö sopinut kanssani denarista? Ota se, mikä sinulle on tuleva ja mene. Mutta minä tahdon tälle viimeiselle antaa saman verran kuin sinullekin. Enkö saa tehdä omallani mitä tahdon?» Täten juutalaisten ja kaikkien itsevanhurskasten suu tukitaan tällä Jumalan vastauksella: »Olen armahtava, ketä armahdan, ja säälivä, ketä säälin.»

Ajattele, mikä suuri ja voimakas lohdutus tässä annetaan kaikille köyhille syntisille! Se onkin tarpeen. Kaikilla meillä on luonto, joka on juurtunut itsevanhurskauteen. Meidän luontomme on sellainen, että vaikka me sata kertaa olisimme syvästi saaneet kokea kaiken itsessämme olevan kadotettua ja että olemme Kristuksessa tehdyt täydellisiksi, alamme sittenkin joka päivä etsiä vanhurskautta itsestämme.

Me ajattelemme, että Jumala on meille otollinen silloin, kun saamme armon olla hurskaampia, mutta kun tunnemme itsemme onnettomiksi saadessamme kokea turmeluksemme, tulemme aroiksi ja alakuloisiksi Jumalan edessä ja ajattelemme, että hänen täytyy hylätä meidät, aivan kuin jos Jumalan armo riippuisi meidän vanhurskaudestamme.

Tässä mielettömyydessämme ei auta mikään valistus eikä kokemus, se on sairaus meidän luonnossamme, jota emme voi välttää. Sana, ainoastaan sana pitää silloin meitä pystyssä, ettemme kokonaan lankea epäuskon valtaan, vaan pysymme uskossa. Jospa toki miettisimme sanan, joka tässä edessämme on: »Olen armahtava, ketä armahdan, ja säälivä, ketä säälin.» Oma mahdollisuutemme ei kelpaa. »Olen armahtava, ketä armahdan.» Aivan vapaasta armosta armahdan minä syntistä. Ei ainoakaan ihminen ole ansainnut armoani. Jos minä katson teidän mahdollisuuttanne, olette kaikki hukassa. Kaikki teissä on kelvotonta ja kirouksen alaista. Mitä teen, sen teen itseni tähden. Näin sanoo Herra myös: (Jes. 43: 22, 24, 25) »Et sinä, Jaakob, huutanut minua avuksesi. Sinä sait minun työtä tekemään sinun synnilläsi ja tuotit minulle vaivaa pahoilla teoillasi. Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi, enkä muistele sinun syntejäsi.»

Mitkä ovat siis tuon vapaan armon perusteet? Ensimmäinen on se, että kaikki, jotka ihmisnimeä kantavat ovat synnin alaisina kadotetut. »Ei yksikään ihminen tule hänen edessään lain teoista. Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan. Ei ole yhtään erotusta. Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.» Hurskaimman ihmisen sydämessä on vielä mitä suurempien syntien siemen. Ja tämä sotii suurimpia ja korkeimpia käskyjä vastaan. Sitä paitsi asuu hänessä paljon pahoja ajatuksia, syntisiä himoja ja haluja, jotka sotivat kaikkia Jumalan käskyjä vastaan. Kun nyt kaikki ihmiset ovat samassa tilassa, niin onhan välttämätöntä, että armo on vapaa ja meidän ansiostamme riippumaton, jotta edes joku pelastuisi. Sillä ei löytynyt ainoatakaan ihmistä, jota Jumala ihmisen itsensä tähden olisi voinut pelastaa. Silloinhan täytyy niin olla kuin hän itse tässä selittää: »Olen armahtava, ketä armahdan, ja säälivä, ketä säälin.»

Jumalan armo on aivan vapaa myös Jeesuksen Kristuksen toimittaman lunastuksen tähden. Suuressa rakkaudessaan antoi Jumala iankaikkisen Poikansa, jotta hän korjaisi syntiinlankeemuksen vauriot, antoi hänet ottamaan kaikkien ihmisten synnit päällensä, sovittamaan ne verellään, kuuliaisuudellaan tyydyttämään kaikki lain vaatimukset ja hankkimaan meille täydellisen vanhurskauden.

Tällä perusteella on Jumalan armo niin vapaa, ettei Jumala ollenkaan katso minkään ihmisen ansiota tai syntisyyttä, kun on kysymys autuaaksitekevästä armosta, vaan on hän kaikkina hetkinä, niin parempina kuin huonompinakin täydelleen tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, jotka Pojan vanhurskauteen ovat puetut.

Kristuksen vanhurskaudessa Jumalan edessä vanhurskautettuina ja laista vapautettuina olemme me tosiaankin joka hetki vanhurskaat ja tuomiosta vapaat, niin kauan kuin Kristuksessa pysymme. Jos Jumala katsoisi meidän mahdollisuuttamme, silloin ei vanhurskaus olisikaan ainoastaan Kristuksessa. Tämän Herra Jumala sanoo meille tässä juhlallisessa selityksessään: »Olen armahtava, ketä armahdan. ja säälivä, ketä säälin.»

JOULUKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Sillä ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä. Room. 14:17.

Apostoli sanoo tässä, ettei ruoka, eikä juoma, eikä mikään, mitä me voimme tehdä, tee meitä Jumalan edessä vanhurskaiksi ja hänen valtakuntansa jäseniksi, vaan meidät tekee Jumalan vanhurskaus uskolla omistettuna vanhurskaiksi. »Jolla Poika on, hänellä on elämä.» Tämä on Jumalan valtakunnan vanhurskaus.

Luther on tämän tekstin kuvannut seuraavasti: »Jumalan valtakunta ei ole maallinen eli ajallinen, vaan hengellinen valtakunta, jossa Kristus hallitsee kaikkia uskovaisia. Uskollisena kuninkaana hän rankaisee, palkitsee, johtaa ja hallitsee heitä. He turvaavat häneen ja mielellään nöyrtyvät hänen isällisen kurinsa ja rangaistuksensa alle ja seuraavat häntä kuuliaisuudessa. Se ei ole syömistä ja juomista, eikä ulkonaista menoa, vaan vanhurskautta, ihmisten sydänten ja omientuntojen lohdutus ja tyydytys. Se on anteeksiantamista ja syntien poisottamista. Se on tahratun, saastutetun, murheellisen omantunnon puhdistamista ja rauhoittamista. Sillä samoin kuin maallisessa valtakunnassa kansan tulee saada elää rauhassa ja häiritsemättä elättää itseänsä, niin Jumalan valtakunta hengellisessä suhteessa antaa kaiken tämän. Se hävittää synnin vallan, ja alituisesti antaa synnit anteeksi, pois pyyhkii ne kokonaan. Siinä Jumala osoittaa kunniansa ja armonsa tässä elämässä, että hän ihmisiltä pois ottaa ja anteeksi antaa synnit. Tämä on armon valtakunta täällä maan päällä. Mutta kun synti ja sen hoviseurue: perkele, kuolema ja helvetti ei enää voi kiusata ihmisiä, silloin se muuttuu kunnian valtakunnaksi ja täydelliseksi autuudeksi.»

Kun näin olemme päässeet synnistä ja tulleet Kristuksen vanhurskaudella puetuiksi, seuraa sitä »elämän vanhurskaus», joka osoittautuu siinä, että me uskon ja Hengen kautta saatuamme uudet sydämet, rakkaudessa ja kuuliaisuudessa asetamme koko elämämme, miten vajanaista se lieneekin, Jumalan sanan mukaan. Me pyrimme siihen, että mekin rakastaisimme ja palvelisimme lähimmäistämme, niin kuin Kristus on rakastanut ja palvellut meitä. Emme nyt ainoastaan tahdo tehdä lähimmäisellemme oikein, vaan tahdomme tehdä hänelle hyvää, ja niin tulee meistä kaikkien ihmisten palvelijat, kaikkein heikoimpien ja taitamattomimpienkin, ollaksemme kaikille avuksi ja hyödyksi. Kun rakkaus näin meitä hallitsee ja lähimmäisen hyöty on päämäärämme, niin meihin nähden toteutuvat Lutherin sanat: »Kristityn töillä ei ole mitään nimeä», so. hän ei tee mitään määrättyjä erikoisesti nimitettäviä hyviä töitä, vaan hän auttaa kaikkialla, missä apua tarvitaan. Erikoiset säännöt ja ohjeet eivät kytke häntä, vaan hän tekee mitä kulloinkin rakkaus vaatii.

Toinen, mitä apostoli tässä luettelee, on rauha. Tämä rauha on seurauksena siitä, että meillä on hyvä suhde Jumalaan, emme ole hänen vihansa alaisia, vaan hänen yhteydessään ja armossaan olemme hänen lapsiaan ja ystäviään. Tästä seuraa myös saman uskon kautta autuas tietoisuus siitä, joten meillä on sydämen ja omantunnon rauha, jota nimitetään lapseuden hengeksi, jossa huudamme »Abba, Isä». Syntiinlankeemuksen kautta kadotetut lapset ovat jälleen Jumalan ystäviä, voivat taas lähestyä häntä kuin lapset isäänsä. Sitähän voimme sanoa »Jumalan valtakunnaksi», silloin on »taivaan valtakunta tullut maan päälle.»

Lopuksi apostoli sanoo sen olevan iloa Pyhässä Hengessä. Kristityllä ei ole vain rauhaa, vaan hänellä on myös ilo Pyhässä Hengessä, jopa toisinaan »sanomaton ilo kaikessa murheessamme». Ilo Pyhässä Hengessä on luonnollinen seuraus elävästä uskosta evankeliumiin. Sanoihan enkeli ilmoittaessaan paimenille Jeesuksen syntymisen: »Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon.» Se on samoin kuin uskokin, suoranainen Jumalan lahja ja sellainen Jumalan työ, jota ei kukaan muu tunne kuin se, joka sen saa.

Monta esimerkkiä on meillä Raamatussa tästä evankeliumin armon ilosta, esim. ne kolmetuhatta henkeä helluntaipäivänä, etiopialainen oviherra, Filippin vanginvartija ym. Kun sielu, joka on elänyt Jumalan vihan alla ja on päässyt sovintoon Jumalan kanssa, näkee mihin armon ja autuuden valtakuntaan hän silloin on päässyt, niin täytyy hänen sydämellisesti iloita ja riemuita. Tämmöinen ilo annetaan kristitylle runsain määrin kohta ensimmäisen uskonvakuutuksen kanssa noina ihanina hääpäivinä, jolloin ylkä on lähellä ja nähtävänä, ennen kuin hän on kätkeytynyt ja ennen kuin koetukset ovat tulleet kovin vaikeiksi. Kuitenkin annetaan iloa eri sieluille hyvin eri lailla. Herra kasvattaa eri tavalla eri sieluja ja tavallisesti niin, että vähemmän kärsinyt saa myös vähemmän yliluonnollista iloa ja suuremman murheen jälkeen tavallisesti myös annetaan suurempi ilo, kuten pyhäin historia ja kokemus meille opettaa.

JOULUKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Jos nyt Henki, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, on eläväksi tekevä teidän kuolevaiset ruumiinnekin Henkensä kautta, joka teissä asuu. Room. 8:11.

Hän on eläväksi tekevä teidän kuolevaiset ruumiinnekin. Nämä sanat osoittavat, että juuri meidän omat ruumiimme, nämä maahan mullattavat ruumiit kerran Jumalan kaikkivallan kautta tulevat takaisin elämään, vaikkapa niin muuttuneina ja kirkastettuina, että ne siihen nähden eivät ole samat kuin ennen. Tämä oli jo Jobille ilmoitettu. Hän sanoo: »Sitten kuin tämä minun nahkani on hävitetty, saan lihastani (vapautuneena) nähdä Jumalan.» Profeetta Jesaja sanoo: »Sinun kuolleesi virkoavat elämään, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja iloitkaa te, jotka tomussa makaatte sillä sinun kasteesi on valon kastetta ja maa antaa vainajat esille.»

Viimeisenä päivänä yhdistetään kukin sielu omaan ruumiiseensa, jossa hän täällä ajassa on tehnyt hyvää tai pahaa, palvellut Jumalaa tai perkelettä, Sillä samoin kuin ruumis täällä ajassa on ollut sielun maja ja ase tulee se olemaan mukana taivaan autuudessa tahi vaivoissa, jotka tätä elämää seuraavat, jos ihminen jo täällä on kuulunut pimeyden valtakuntaan ja elänyt synnin palveluksessa. Mutta kuten jo sanottiin, ylösnousseet ruumiit tulevat muuttumaan jotta ne soveltuvat jäisyyselämään, johon ne silloin siirtyivät. »Sillä tämän katoavaisen on pukeutuminen katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen on pukeutuminen kuolemattomuuteen.» Ne, jotka ovat olleet Kristukseen ja hänen Henkeensä yhdistetyt, tulevat Kristuksen kirkkaan ruumiin kaltaisiksi. Samoin kuin heissä täällä ajassa on ollut ensimmäisen Aadamin kuva, joka oli maasta maallinen, niin heissä ylösnousemisessa on toisen Aadamin kuva, joka on taivaallinen. Fil. 3: 21 luemme: »Joka on muuttava alennustilassa olevan ruumiimme kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi sillä voimallaan, jolla hän myös voi tehdä itsellensä alamaiseksi.»

Samoin kuin vuorella Kristuksen kirkastuessa hänen kasvonsa loistivat niin kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niin kuin valo, niin myös Kristuksen omien sanojen mukaan vanhurskaat loistavat niin kuin aurinko heidän Isänsä valtakunnassa. Herra lisätköön meille uskoa!

Ylösnousemuksen salaisuus ja kunnia ovat niin korkeat, ettei ihmisjärki voi sitä käsittää. Joka järjellään koettaa näitä asioita ratkaista, jää ehdottomasti epäuskon ja epäilyksen pimeään yöhön. Meidän tulee tietää kehen me uskomme, sekä että hän on sekä kaikkivaltias että totinen, silloin kyllä tiedämme mitä ylösnousemuksessa tapahtuu. Silloin on meidän myös hartaasti rukoiltava uskon lahjaa Henkensä kautta, joka teissä asuu.

Varmuuden vuoksi apostoli tässä selittää minkä tähden he voivat luottaa tulevaan, ihanaan ylösnousemukseen. Syy on se, että Jumalan Henki jo on antanut teille Henkensä, kun ruumiinne jo maan päällä on ollut Jumalan temppelinä, jossa hän on, asunut ja vaikuttanut, jonka hän on pyhittänyt ja puhdistanut, tottahan hän silloin aikoo tehdä siitä jotain ihanaa. Olisihan se Pyhän Hengen majesteetin ja kunnian halventamista, jos ruumiinne, hänen temppelinsä raunioksi hajoaisi ja tyhjäksi häviäisi.

Hyvä on, että ainakin uskot sielun kuulemattomuuden. Mutta ei ole yhdentekevää, uskotko Jumalan sanan sellaisenaan, vai valikoitko ja uskotko vain sen, mikä mielestäsi on mahdollista ja hylkäät muun. Silloin olet jättänyt tien, et silloin enää usko, et usko pelkkää Herran sanaa, vaan järkiparkasi ja mielesi määräävät, mitä uskot. Kun Herra sanoo: »Olen herättävä hänet viimeisenä päivänä», niin eihän hän puhu sielusta, vaan ruumiista. Jos et voi ymmärtää, miten maaksi maatuneet tahi poltetut ruumiit voivat tulla herätetyiksi, tahi kuinka meri on antava kuolleensa, niin ymmärrätkö, miten Jumala kerran on kaikki luonut tyhjästä, kuka hänelle antoi alkuaineet? Vastaa Herralle niihin kysymyksiin, jotka hän asetti Jobille: »Missä olit silloin, kun minä maan perustin?»

Nöyrry siis tuon suuren ja Korkealla asuvan eteen ja tunnusta, ettet sinä mitään ymmärrä, ja että hän on kaikkivoipa, ihmeitten tekijä. Rukoile valoa hänen valkeudestaan ja katsele sitten kaikkea, mitä hän meidän hyväksemme tehnyt on. Lähettänyt Poikansa, antanut sanansa, sakramenttinsa, Henkensä, ja mieti sitten, eikö kaikki tämä todista, että hän aikoo tehdä sekä ruumiimme että sielumme ihanaksi. Ja sinun on tunnustettava, että hän, joka on kuolleista herättänyt sen suuren lammasten Paimenen, iankaikkisen testamentin veren kautta, meidän Herramme Jeesuksen, myös on herättävä kansansa sen heissä asuvan Hengen kautta.

Ylistetty olkoon hänen korkea nimensä iankaikkisesti!

JOULUKUUN 20 PÄIVÄNÄ

Ilman minua ette voi tehdä mitään. Joh. 15:5.

On huomattava, että alkutekstissä on kaksinkertainen kielto, joka tarkoittaa: »Ette voi yhtään mitään tehdä». Vielä selvemmin saadakseen sen selitetyksi hän käyttää vertauspuhetta. Hän puhuu oksasta, joka on puusta taittunut ja kuivettuneena makaa maassa. Mahdotontahan on, että sellaisessa tilassa oleva oksa hedelmää kantaisi. Sellaisesta oksasta sanoo Kristus: »Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa.»

Kaikki rukoileminen, kaikki vakavuus, taistelu ja kilvoittelu syntiä vastaan ovat turhat, niin kauan kuin ette ole minuun istutetut. Jollette minussa pysy, ette hedelmää kanna. Näin Kristus puhuu. Ja apostoli sanoo: »Ei niin, että teillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikään kuin se tulisi meistä itsestämme.» Kun et siis taida ajatuksiasikaan hallita, mitä siis voit tehdä? Sama apostoli sanoo, että Jumalan täytyy antaa sinulle myös hyvä, vilpitön tahto. Hän sanoo: »Jumala ori se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, mielisuosionsa toteuttamiseksi.»

Nöyrtyneissä sieluissa Jumala tämän vaikuttaa. He ovat omista turhista yrityksistään oppineet, etteivät itse mitään voi. Kun he kuulevat hänen ääntään ja kääntyvät hänen puoleensa, niin tekee hän heidät eläviksi hänessä. Mutta niin kauan kuin he itse tahtovat toimia ja taistella, hallitsee kaikkinainen paha heitä.

Eräs vanha, kokenut kristitty vastasi nuoremmalle veljelleen, joka vaikeroi surkeaa voimattomuuttaan taistelussa syntiä vastaan: »Eihän ole mahdollistakaan sinun voittaa kun itse sodit.» Kun tämä vastaus tuntui omituiselta lisäsi hän: »Niin kauan sinä sodit, tarkoitan, niin kauan kuin sinulla on vielä jokin voima koettamatta, jolla aiot voittaa. Ei, sinun täytyy tulla aivan tyhjäksi. Silloin tulee Herra luoksesi kysyen: Vieläkö voit yrittää, voitko vielä jotain tehdä? Jos silloin sydämesi syvyydestä vastaat: »Ei ole, minä olen hukassa. Kaikki keinot ovat lopussa», niin silloin sanoo Herra: »Nyt voin sinut liejusta nostaa ja asettaa kalliolle, niin että voit vakaasti astua.»

Siis kaikki voima, halu, elämä, hedelmän kantaminen riippuu siitä, pysymmekö Kristuksessa. Kun saan tuon autuaallisen salaisuuden sydämeeni, että olen Jumalan ystävyydessä, että Jumala on kaikki syntini anteeksi antanut, ja kun kuulun Kristukselle, on minulla siitä se sanomattoman suuri hyöty ja etu, ettei yhtään syntiä minulle lueta, vaan elän vapaana synnin ja lain kirouksesta. Oi, silloinhan tämä Herra tulee minulle todella kalliiksi, silloin en koko maailmasta huoli. Tahdon elää Herralleni, tahdon häntä tunnustaa sekä sanoin että töin. Mikä ennen oli minulle työlästä, sitä halulla nyt teen.

Tosin en vielä ole vapautettu saastaisesta ja vastahakoisesta lihastani, mutta tässä uskon yhteydessä Vapahtajan kanssa on kuitenkin oikea hedelmää kantava voima. Nyt vasta voin oikein rukoilla, sillä nyt rukoilen uskossa, Jeesuksen nimeen, eikä itsevanhurskaana, joka esti Jumalan minua kuulemasta, sillä silloin olisi itsevanhurskauteni saanut lisää virikettä. Nyt on minulla kaikki Herran armossa, ja etsin vain hänen mielisuosiotansa ja silloin toteutuu Herran sana: »Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen.»

Ja mitä et tällä tiellä saa, nim. hänessä pysyen, jätä se hänen viisaan ja hyvän tahtonsa varaan. Kyllä hän voisi, jos tahtoisi, tehdä sinut aivan pyhäksi, jopa enkelin kaltaiseksi, mutta hän kyllä tietää mikä meille on paras. Sinä sanot: »Eihän pyhä Jumala voi pahaa tahtoa, kai vika on minussa, kun en saa sitä tahi tätä voimaa.» Vika on tosin sinussa, jokin niistä vioista, joista Kristus on puhunut. Tahdot ehkä elää omassa voimassasi, etkä hänen armostaan. Siinä on silloin vika.

Sellaisen syyn tähden hän salli saatanan seuloa Pietaria ja rusikoida Paavalia, jotta eivät paisuisi, ja sanoi: »Minun armossani on sinulla kyllä. sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.» Sillä kertaa oli Paavalille terveellisempää tuntea heikkoutensa kuin voimansa. Tahi tahdot ehkä elää turhuudessa, maailmallisen hengen vaikutuksen alla, etkä pysyttele lähellä Vapahtajaasi. Mutta kuitenkin tahdot elää varovaisesti kristillistä elämää. Vika on silloin tässä, sillä silloin kohta hedelmät vähenevät, ja Herra sanoo: »Niin kuin oksa ei voi tuottaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, samoin ette tekään, ellette pysy minussa.» Tahi jos elät epäuskossa ja orjallisessa mielessä, kuten jo sanottiin, niin et voi hedelmää kantaa.

Vaikka siis näyttäisi kuinka mahdottomalta sinun pysyä hänessä, kun voimasi tuntuu sangen heikolta, niin muuta neuvoa ei ole. Minne siis pakenet? Hän on ainoa, jolla on valta taivaassa ja maan päällä! Hän on ainoa käärmeenpään polkija, joka tuli särkemään perkeleen työt. Koeta vain päästä vielä läheisempään yhteyteen hänen kanssaan ja vielä lujemmin uskoon.

JOULUKUUN 21 PÄIVÄNÄ.

Tämä on oleva minun liittoni heidän kanssaan, kun minä otan pois heidän syntinsä. Room. 11:27.

Tässä suuri Herra Jumala puhuu. »Tämä on oleva minun liittoni kun minä otan pois heidän syntinsä.» Tämä on Jumalan testamentti. Testamentti on purkamaton liitto, kun se on voimaan vahvistettu sen kuoleman kautta, joka testamentin tekee. Se on hänen viimeinen tahtonsa, josta ei sitten mitään vähennetä, johon ei myös mitään lisätä. Sellaisen purkamattoman liiton myös Herra sanoo tekevänsä luopuneen Israelin kanssa.

Ja mikä on tämä liitto? Näin Herra itse sanoo: »Minä otan pois heidän syntinsä.» Jer. 31:ssa Herra selittää tämän liiton. Tämän uuden liiton ei pitänyt olla entisen kaltainen, jonka hän teki isien kanssa, johtaessaan heitä Egyptistä Siinaille. Ei sellainen liitto, mutta uusi, toinen liitto. Erotus oli siinä, että edellisessä liitossa laki kirjoitettiin vastahakoisia sydämiä varten kivisiin tauluihin, jonka kautta hän pakotti heidät tottelemaan. Uudessa liitossa laki oli kirjoitettava heidän sydämiinsä ja heidän mieliinsä. Entisessä liitossa synnit olivat rangaistavat, uudessa liitossa ne oli anteeksi annettava eikä niitä enää muisteta. Uuden liiton tunnusmerkkinä on syntien anteeksi antaminen ja sydämen muutos. Tämä oli armoliitto, rauhanliitto ja iankaikkinen liitto, kuten Herra niin usein vakuutti.

Langenneen Israelin kanssa Herra myös tahtoi tehdä semmoisen liiton. Katso siis Jumalan armon määrätöntä suuruutta! Israelin kansan historia osoittaa, miten suuresti he tekivät syntiä, ja kuitenkin Herra tahtoo tehdä sellaisen liiton heidän kanssaan, jossa hän lupaa itse ottaa pois heidän syntinsä. Tosin hän kyllä salli vanhurskaan vihansa kohdata heitä heidän sydämensä paatumisessa ja myös kaikenlaisissa ulkonaisissa rangaistuksissa ja vitsauksissa, jopa Jerusalemin hävityksessä ja kansan hajottamisessa. Mutta kaiken tämän jälkeen osoittaa hän heille sellaisen armon, kuin uusi liitto lupaa. Hän tahtoo armahtaa heitä, itse ottaa pois heidän syntinsä, eikä koskaan lakata heille hyvää tekemästä. Sellainen on Herra Jumala. Muista, että Herra Jumala on sellainen.

Kaikki tämä on meille kirjoitettu opiksi. Kun Herra Jumala armahtaa sellaista kansaa ja anteeksi antaa sellaiset synnit, niin ketä hän ei sitten armahtaisi? Mitkä synnit silloin jäisivät anteeksiantamatta? Suurimmat synnit tosin ovat ne, jotka olemme tehneet paljon armoa saatuamme. Ei mikään meitä niin kauhistuta kuin se, että meidän täytyy tunnustaa paljon armoa saatuamme kuitenkin tehneemme syntiä, vaikka tiesimme Jumalan tahdon.

Mutta juuri niin oli Israelin laita. Heidänkin syntinsä olivat sangen suuret. Ja kuitenkin tahtoo Herra Jumala kaikki anteeksi antaa, jos eivät jää epäuskoon. Hän tahtoo itse ottaa pois heidän syntinsä, puhdistaa heidät sovintoverellä ja tehdä heille kaikkea hyvää. Eikö se, mitä Herra sanoo Jes. l: 18: »Niin tulkaa ja katsokaatte, kummalla oikeus on? Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi, vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi», ole tämän kautta todistettu ja vahvistettu.

Herra sanoo: »Minä otan pois heidän syntinsä.» Hän, jota on loukattu, tahtoo itse ottaa synnit pois. Tavallisesti ajattelemme, että meidän ensin täytyy puhdistaa itsemme synnistä, ennen kuin Jumala voi olla meille armollinen. Mutta tässä Herra taas sanoo, kuten aina sanassaan, että hän itse ottaa meidän syntimme pois.

Synnin poisottaminen on kahtalainen: Hän ottaa pois synnin velan, ettei se enää tuomitse meitä, vaan me elämme alituisesti armon valtakunnassa. Siis, synnit, jotka vielä meissä asuvat ja murheeksemme usein puhkeavat esille, eivät tule meille syyksi. Jumalan silmäin edessä eivät ne ole syntejä, vaan hän arvostelee sen sairaudeksi, kärsimykseksi, jonka johdosta hän lohduttaa ja säälii meitä.

Sitten ottaa hän myös synnin vallan pois, niin ettei se saa meitä hallita, niin että saamme voimaa käydä aivan toista tietä kuin mitä koko maailma kulkee. Herra itse Henkensä kautta kurittaa ja kuolettaa meistä synnin ja pyhittää koko olentomme. Tämänkin on Herra itse tekevä. Me luulemme, että jos Jumala Kristuksen tähden antaakin anteeksi meidän syntimme, on niiden kuolettaminen ja meidän puhdistumisemme meidän oma tehtävämme, jotta Jumala voisi olla meille armollinen. Mutta Herra sanoo: »Minä annan lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä. »Minä annan pelkoni heidän sydämiinsä, etteivät he luovu minusta.» »Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, mielisuosionsa toteuttamiseksi» »Ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikään kuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kykymme, mikä meillä on, on Jumalasta.»

Kaikki Herran nuhteet ja varoitukset opettakoot meitä etsimään Herralta kaikkea, mitä tarvitsemme, pyytämään ja vastaan ottamaan kaiken armon Jumalalta, sekä sitten häntä kaikesta kiittämään.

JOULUKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Katso, minä panen Siioniin kompastuskiven ja loukkauskiveksi ja loukkauskallion, ja joka häneen uskoo, se ei joudu häpeään. Room. 9:33

Kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Kristus voi tulla meille vahingoksi ja turmioksi? Evankelistain kertomuksista näemme miten se toteutui juutalaisiin nähden. He loukkaantuivat hänen alhaisuuteensa ja hänen häpeälliseen kuolemaansa. Sitten he loukkaantuivat hänen oppiinsa ja tuomioonsa, ne kun olivat aivan heidän käsitykselleen vastakkaiset. Samoin käy vielä tänä päivänä. Koko sokea maailma loukkaantuu Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa, ikään kuin tyhmään saarnaan ja hulluuteen. Jumalan Pojan ihmiseksi tuleminen, hänen syvä alentumisensa, syntien sovitus hänen kuolemansa kautta, sakramentit, kaikki se on luonnolliselle ihmiselle hulluutta.

Mutta varsinainen »loukkauskallio», jota tekstimme kokonaisuudessaan pääasiassa tarkoittaa on, että Kristus antaa armon ja autuaaksi tekee kelvottomimmankin syntisen, mutta hylkää hurskaimmat tekopyhät. Tämä on kaikkien aikojen »loukkauskallio». Yhä vielä sanotaan: »tämä vastaanottaa syntisiä», ja »jos hän tietäisi millainen tämä vaimo on, joka häneen tarttuu, että hän on syntinen» jne. Kristuksen ei sopisi ottaa vastaan syntisiä, ainoastaan pyhiä.

Tämmöinen kompastus eli loukkaus syntyy kaikkialla, missä evankeliumia Hengessä ja totuudessa saarnataan. Ja tätä esim. tapaa ainoastaan kevytmielisissä ihmisissä, vaan niissäkin, joilla on kiivautta Jumalan puolesta ja »tavoittavat vanhurskautta», valistuneissa kristityissä. He joutuvat tämän johdosta raivoon ja alkavat evankeliumia, Kristuksen armosanaa parjata. He nimittävät sitä uudeksi, pyhitykselle vaaralliseksi opiksi ja heistä tulee suorastaan sen vihollisia. Niille käy profeetan sanojen mukaan: »Moni heistä kiedotaan ja saadaan kiinni.»

Sillä jollei Kristus evankeliuminsa kanssa olisi tullut heidän luoksensa, olisivat he häiritsemättä pysyneet omassa hurskaudessaan. Mutta nyt heidät kiedotaan valheeseen, ja silloin ilmenee, että he ovat evankeliumin vihollisia, sen takia, että se tuli heidän luoksensa kirkkaammassa valossa, hengen ja voiman osoituksena.

Ja joka häneen uskoo, se ei joudu häpeään. Kiitetty olkoon Herran nimi! Vaikka suuri joukko Israelissa ja kristikunnassa loukkaantuu ja kompastuu tähän kiveen, niin on kuitenkin niitä, joille hän on »kallis kulmakivi,» autuuden kallio, jolle he perustavat toivonsa elämässä ja kuolemassa. Näille annetaan tämä vakuutus: »Joka häneen uskoo, se ei joudu häpeään.» »Ei joudu häpeään», merkitsee, että he eivät pety asettaessaan toivonsa häneen.

Me siis totisesti saamme kaiken, minkä uskossa Kristukseen olemme toivoneet. Emme siinä toivossamme siis pety. Uskovaisetkin voivat usein joutua tällaiseen pelkoon ja epäilykseen, koska Herra näin vakuuttaa. Omistanenkohan minä sen, mitä tavoitan ja mitä nämä sanat sisältävät ja lupaavat? Pyhäin historiassa näemme tämmöisen epäilyksen toisinaan vaivanneen heitä ja sitä tunnemme myös omassa povessamme. Niin salattua on elämä Jumalassa. Niin monet ovat meidän puutteemme ja vikamme, niin heikko ja himmeä on meidän uskomme, että useinkaan emme tiedä olemmeko todella autuasta kansaa, vaikka uskommekin Jeesukseen.

Silloin tulee iankaikkinen Isä ja vakuuttaa: Rakentakaa turvallisin mielin sille kivelle, jonka minä panen Siioniin. Se ei koskaan petä. »Joka häneen uskoo, se ei joudu häpeään.» Jokainen, ilman mitään erotusta, joka häneen uskoo. Jokainen, joka syntihädässään pakenee hänen luoksensa. Jokainen, joka heittää kaiken toivon omaan vanhurskauteensa ja lakkaa yrittämästä itse pelastaa itsensä, mutta hädässään kuulee ja vastaanottaa evankeliumin Kristuksesta so. tulee vedetyksi hänen puoleensa ja liittyy häneen samoin kuin hänen eläessään täällä maan päällä syntiset häneen liittyivät ja tulivat uusiksi ihmisiksi. Jokainen, joka näin häneen uskoo, se ei joudu häpeään. Hän ei saa, eikä voi joutua häpeään, vaan hän saa iankaikkisen elämän, niin totta kuin Jumala on totinen ja uskollinen, eikä saata omiansa pettää.

JOULUKUUN 23 PÄIVÄNÄ

Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio! Luuk. 2:14.

Näin lauloi taivaasta lähetetty enkelien joukko Jeesuksen synnyinpäivän-aamuna, kun ensin oli ilmoitettu: »Teille on tänään Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.» Kohta oli enkelin kanssa suuri joukko taivaallista sotaväkeä ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joihin hänellä on mielisuosio.» Kuinka paljon enemmän meidän, jotka olemme tuota suuresti siunattua ihmissukua, joille tämä hyvä sanoma oikeastaan kuuluu, tulisi iloita ja veisata Herran kunniaa.

Tämä kiitoksen aihe on erittäin ilahduttava ja rakas uskoville sydämille. Niin, se on itsessään niin suuri, korkea ja ilahduttava, että ken vain oikein voisi uskoa ja nähdä tuon jumalallisen armon ja rakkauden, että iankaikkinen Jumala tulee ihmislapseksi, että Luoja lepää heinäin ja pahnain päällä ja lahjoittaa kokonaan meille itsensä, hän tuskin voisi suuressa ilossaan elääkään. Hänen täytyisi sanomattomassa riemussaan alinomaa huutaa: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!» Ei ainoakaan ihminen sitä voi oikein uskoa ja täydelleen käsittää, mutta uskovilla on tästä samoin kuin kaikesta mitä Kristus on tehnyt pelastukseksemme semmoinen ilo, jota ei mikään muu maailmassa voi antaa, jota ei kukaan muu kuin uskovainen koskaan ole tuntenut.

Kun tahdot tutkia jumalisuutesi oikeata laatua, niin koettele itseäsi, onko sinulla oikeata jouluiloa, onko sinulla todellista iloa Kristuksessa siitä, että hänet omistat. Ilon ja ilon välillä on suuri ero. Moni saattaa kyllä jouluna olla juhlatunteiden vallassa, mutta todella iloita Vapahtajan syntymästä, niin että sydämeen syttyy rakkaus häntä kohtaan, että häntä ylistämme, hänestä puhumme, niin kuin tavallisesti teemme, jos jostain asiasta oikein iloitsemme, siihen hän ei kykene puoleksi tunniksikaan.

Moni voi enemmänkin tehdä. Hän saattaa olla hyvinkin jumalinen, harras ja ahkera Jumalan valtakunnan hyväksi, ajatella ja puhua taitavasti hengellisistä asioista, rukoilla, kilvoitella ja tehdä monta hyvää työtä autuaaksi tullakseen, mutta todella sydämessään iloita Vapahtajastaan, halulla puhua hänestä, tunnustaa ja ylistää häntä, sitähän ei jaksa yhtäkään tuntia. Mitä tämä todistaa? Sitä, ettei Kristus ole tullut hänen sydämensä aarteeksi ja lohdutukseksi, ettei hän oikein usko Kristukseen, ettei hän ole saanut Henkeä, joka eläväksi tekee. Kaikesta hartaudestaan huolimatta elää hän lihallisessa suruttomuudessa, kuten fariseukset, ja silloin ei Kristus ole hänelle niin kallis, että hänen sydämensä siitä riemastuisi. Tahi hän elää salaisissa helmasynneissä, tai juutalaisessa itsevanhurskaustyössä, siis epäuskon orjana.

Raamattu ei tyhjää puhu sanoessaan: »Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha.» »Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä.» Siellä, missä ei koskaan ole rauhaa eikä iloa Pyhässä Hengessä, sinne ei Hengen elämä eli Jumalan valtakunta ole koskaan vielä tullutkaan. Raamattu sanoo: »Minä uskon, sen takia minä puhun.» »Missä aarteesi on, siellä on oleva sydämesikin.» »Sydämen kyllyydestä suu puhuu.» Tästä seuraa, että se, joka ei tahdo Kristuksesta puhua, kellä siis ei ole siihen halua, vaan mieluummin puhuu muista, ehkä kylläkin tärkeistä asioista, sillä on aarteensa näissä asioissa, niistä on hänellä suurempi ilo kuin Kristuksesta. Kristus ei silloin ole hänen sydämensä uskon perustus, vaikka hän ehkä kyllä järjellään ja suun tunnustuksella omistaa Kristuksen.

Silloin kun ei sinulla ole iloa Kristuksessa, kun ei sinulla ole halua hänestä puhua, ei halua tunnustaa eikä kiittää häntä, niin et oikein usko häneen. Silloin nukut synnin orjuudessa tahi olet lain orjuuden alainen, joko hienommassa tahi karkeammassa itsevanhurskaustyössä. Silloin toteutuu meissä, mitä Babylonian vankeudesta vapautetut israelilaiset itsestään tunnustivat: »Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme ja itkimme Siionia muistellessamme. Pajuihin siellä me ripustimme kantelemme. Sillä voittajamme vaativat meiltä siellä lauluja ja sortajamme iloa. Kuinka me olisimme voineet veisata Herran virsiä vieraalla maalla.»

Tämä pitää paikkansa vielä tänään. Saada uskoton, Jumalasta vieraantunut ja hengessä sidottu sielu hengelliseen iloon on yhtä mahdotonta kuin saada lunta ja jäätä palamaan. Laulaa ja puhua saatamme kyllä, mutta todella iloita Jumalassa, siihen ei voida meitä pakottaa. Se on sydämen oma, vapaa asia. Ja voida iloita Vapahtajassa ja ylistää hänen ansiotaan on Hengen hedelmä, Jumalan vapaa lahja. Siionin vuorella veisataan tapetun Karitsan virsi. Eikä kukaan muu voinut oppia sitä virttä, paitsi ne, jotka olivat merkityt. Ainoastaan uskovaiset tuntevat oikeata jouluiloa.

Koetelkaamme siis itseämme. Jotta me saisimme oikean joulu-ilon, täytyy meidän oppia tuntemaan syntimme, jotta saisimme Kristuksessa niistä pelastuksen, toisin sanoen: meiltä vaaditaan parannusta ja uskoa.

JOULUKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Sana tuli lihaksi Joh. 1:14.

Sana, iankaikkinen sana tuli lihaksi. Jumalan iankaikkinen Poika tuli ihmiseksi, tosi ihmiseksi, kuitenkin ilman syntiä, puhtaaksi ihmiseksi. Vaimosta syntynyt. Se, joka on luonnollisesta vaimosta syntynyt, on todellinen ihminen. Niin on siis Jumalan iankaikkinen Poika meidän sukumme todellinen jäsen, niin että hänen heimonsa ja sukunsa luetaan Aadamin jälkeläisten joukkoon, kuten Uuden testamentin ensimmäinen lehti osoittaa.

Jumalan Poika on sukulaisemme, kuulumme verisiteillä hänelle, »veljien kaltainen», kuitenkin ilman syntiä. Käsittämätön Jumalan rakkaus, jonka ihmeellisen, armollisen neuvon kautta me pelastumme! Mutta tässä järkemme silmät pimenevät. Jumalan iankaikkinen Poika verisiteillä meihin liitetty, meidän veljemme! Onko tämä totta? Onko se mahdollista? En voi sitä ymmärtää, mutta en myös voi siitä päästä. Minun ajatukseni ikään kuin kietoutuvat ikuisten käsittämättömyyksien, mutta samalla horjumattomien todistusten verkkoon.

Asia on niin tärkeä, että sen kanssa koko kristillisyys pysyy tai lakkaa ja siitä riippuu pelastumisemme ja autuutemme. On suurta ja ihanaa, että me kurjat, langenneet ihmislapset olemme niin korkeaan arvoon ja kunniaan nostetut, että Jumalan iankaikkinen Poika on veljemme. Se on niin suurta ja ihanaa, etten voi uskoa sitä sen suuruuden vuoksi. Tätä loukkauskiveä on kovin vaikea väistää.

Koko maailma on täynnä todistuksia hänestä. Ensin aikakausien vaihdellessa pitkä sarja ihmeellisiä ennustuksia, ja sitten aika, jolloin kaikki nämä ennustukset tarkasti toteutuvat. Voinko hyljätä sen henkilön, johon kaikki tämä kohdistuu? »Siitä kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi. Herralta se on siksi tullut ja on ihmeellinen meidän silmissämme.» Uskallanko minäkin hylätä hänet? Tahi voinko hylätä kaiken sen, minkä tänäänkin näen silmilläni hänen valtakunnastaan maan päällä? Niin, voinko hylätä sitä, mitä itse olen saanut kokea tämän uskollisen Herran puolelta? En suinkaan.

Hän on elävä, läsnä oleva Jumala, mehän tunnemme hänet, Ihmisen Pojan. Eikä kukaan tunne Isää, vaan Poika. Voinko siis uskoa kaiken sen ihmeellisen ja ihanan, joka sisältyy Jumalan ihmiseksi tulemiseen? Onhan se aivan liian suurta ja ihanaa! Ja sittenkin on se ikuinen, jumalallinen totuus. Vaikka vielä kaikki ihmisjärki hyökkäisi sitä vastaan, on se sittenkin varma, jumalallinen totuus.

Niin, Jumalalle kiitos, ettemme voi sitä käsittää, so. ettei meillä ole niin vähäinen Jumala, että kurja sokea järkemme voisi seurata häntä. Jumala varjelkoon meitä Jumalasta, joka ei kohoaisi yli meidän järkemme, se kun ei pysty omaa olentoamme ymmärtämään.

Mutta ettei langennut, kurja, ahdas sydämemme voi tallettaa tätä sanomatonta aarretta ja iloa, on kärsimys, joka saattaa meidät ikävöimään pelastusta. Jos vain voisin säilyttää sydämessäni elävänä tämän suuren, ihanan asian, että Jumalan iankaikkinen Poika on meidän veljemme, niin en muuta tahtoisikaan, minulla olisi jo kyllä. Niin, se riittäisi sekä aikaa että iankaikkisuutta varten. Sillä silloin voisin kehua semmoisia johtopäätöksiä autuaasta tilastani, ettei enää mikään surullinen ajatus saisi sijaa sydämessäni. miten vain sydämeni kestäisi niin suuren riemun!

Sillä jos langennut ja alentunut sukumme on saanut niin suuren kunnian, että Jumalan iankaikkinen Poika on antautunut meidän sukuumme, on yksi meidän joukostamme, oi, silloin en tahdo enää muusta tietää. Silloin on sukumme saanut osakseen sanomattoman suuren kunnian. Sehän on korotettu taivaaseen saakka, enkeleitäkin ylemmäksi. Syntiinlankeemuksen kautta kärsimämme vahinko, häpeä ja alennus on runsaasti kostettu ja korvattu, niin että ihmisenä oleminen on suurin kunnia, pyhät enkelitkin voisivat toivoa olevansa ihmisiä.

Luther sanoo: »Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisen pitäisi tuottaa se hedelmä ja vaikutus meissä, että me sydämellisesti rakastaisimme kaikkia, jotka ihmisnimeä kantavat, emmekä koskaan enää tuntisi tylyyttä ainoatakaan sen jäsentä kohtaan.»

Kehotukseksi ja lohdutuksekseen elämän vastoinkäymisissä tulisi kaikkien kristittyjen syventyä tutkimaan tätä asiaa ja rukoilla Jumalalta armoa saadakseen sen sydämeensä, niin että iloiten voisivat sanoa: »En nyt enää mitään kaipaa. Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja minä olen myös ihminen!» Silloin kaikki päättyy hyvin. Koska Jumalan Poika on tullut sukulaiseksemme, niin että hän verisiteillä on meihin yhdistetty, niin aavistan vähän Jumalan rakkauden äärettömyyttä ihmissukua kohtaan. Silloin ei Jumala ole kaukana eikä välinpitämätön meitä kohtaan, niin kuin usein meistä tuntuu, vaan hänellä on siihenkin syvät, meiltä kätketyt syynsä.

JOULUKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle Luuk. 2:10.

Mikä on tuo suuri, ilahduttava asia, jonka enkeli ilmoittaa? Jumala olkoon meille armollinen. Hän tehköön meidät vastaanottaviksi. Jumala on tullut ihmiseksi, veljeksemme. Raamattu sanoo: »Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä, josta syystä hän ei häpeäkään kutsua heitä veljiksi.» Kuka pyhittää? Jumala, pyhä, suuri, korkeudessa asuva Jumala. Ketkä ne ovat, jotka pyhitetään? Langenneet, syntiset ihmiset. Ja he ovat kaikki yhdestä. Mitä se on? He ovat yhtä luontoa, yhtä sukua. Sekä Jumala että me olemme ihmissuvun jäseniä. Jumala on ihminen, me olemme ihmisiä, »josta syystä hän ei häpeäkään kutsua meitä veljiksi», koska todella lihan puolesta olemmekin veljiä, samasta kanta-isästä syntyneinä.

Herra Kristus ajattelee: »Kuinka häpeisin heitä kutsua veljikseni? He ovat ihmisiä, kuten minäkin ja minä olen ihminen, niin kuin hekin.» Hän osoitti teossa myös, ettei hän hävennyt kutsua heitä veljikseen, ei taivaallisen Isän eikä kenenkään ihmisenkään edessä. Hän sanoi kerran Isälleen: »Olen julistava nimeäsi veljilleni, seurakuntien keskellä ylistävä sinua kiitosvirsillä.» Maria Magdaleenalle hän sanoi: »Mene veljieni luo ja sano heille, että menen ylös minun Isäni tykö ja teidän Isänne tykö, ja minun Jumalani tykö ja teidän Jumalanne tykö.» Ja kolmannen kerran hän sanoi koko maailman kuullen: »Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle.»

Kun ajattelemme, että tämä on todellisuutta, jumalallinen totuus, että Jumalan Poika on tullut veljeksemme, ettei tämä ole ainoastaan ystävällistä rakkauden puhetta, vaan todellisuutta, joka perustuu siihen, että me kaikki olemme alkuisin yhdestä, on meidän myös myönnettävä, että me vain voisimme tämän oikein uskoa ja sydämeemme saada, niin joutuisimme suuren ilon valtaan, tuskinpa voisimme elääkään.

Niin, meidän on myönnettävä, että sydämemme lankeemuksen takia ovat hirmuisesti turmeltuneita, peräti kuolleet, jääkylmät, paatuneet, suljetut ja synkän epäuskon sumun peittämät, koska niin vähän iloitsemme, rakastamme ja ylistämme. Me toivoisimme täältä pois ja huutaisimme huolestuneina: Milloin otetaan pois tuo raskas peite, joka estää Jumalan kunnian näkymästä? »Kuka pelastaa minut tästä, kuoleman ruumiista?»

Mutta jos joku vielä kysyisi: Mikä oli syy ja tarkoitus Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisella? Niin Raamattu vastaa siihen lohdutusta sisältävillä sanoilla: »Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistää yhtäläisellä tavalla osalliseksi, jotta hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat orjuuden alaisia.» »Sen takia piti hänen kaikessa tulla veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalaan nähden, sovittaakseen kansan synnit.»

Katso, kadonneiden lasten tapaan piti hänellä myös olla liha ja veri, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat orjuuden alaisia, sovittaakseen kansan synnit, ollakseen laupias, armollinen, sääliväinen ja osaaottavainen.

Ihmisten viat oli ihmisverellä sovitettava, sitä laki ja oikeus vaati. Ihmisen piti sovittaa, mitä ihminen rikkoi. Jumala otti veren vaimon verestä. Sillä korjasi hän sen asian, minkä vaimo oli turmellut. Jumalan ensimmäinen lupaus, »vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeenpään», vakuutti tämän. Jumalan Pojan piti sen takia ihmiseksi syntyä ja olla sen lain alaisena, joka oli ihmisille annettu, jotta hän lain alaiset lunastaisi ja siten tekisi meidät Jumalan lapsiksi. Jumalan Poika tuli ihmislapseksi, jotta ihmislapset voisivat tulla Jumalan lapsiksi.

Lunastuksen lain alaisuudesta tämän lapsen kautta oli Jumalan Henki jo profeetta Jesajan kautta selvästi ja ihanasti ennustanut: »Sinä olet heidän kuormansa ikeen, heidän olkainsa vitsan ja heidän vaatijansa sauvan särkenyt, juuri kuin Midianin päivänä. Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu.» Mikä on tämä »kuormamme ies», jollei synti ja laki, joka meitä raskaana kuormana painaa. Gal. 5: 1:ssä sanotaan sitä »orjuuden ikeeksi». Mikä on meidän »olkaimme vitsa,» ja »vaatijamme sauva», jollei laki, joka kurittajan tai orjakauppiaan tavoin lyö, pakottaa ja vaivaa meidän omiatuntojamme syntiemme tähden, tuomitsee meidät kuolemaan, hylkää perkeleelle ja syöksee helvettiin. Sellainen Jumalan viha, sellainen kauhea onnettomuus on tuo »olkain vitsa» ja »vaatijain sauva», jonka Vapahtajamme, meidän Gideonimme särki juuri kuin Midianin päivänä.

JOULUKUUN 26 PÄIVÄNÄ

Sen Jumala teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa. Room. 8:3.

Nämä sanat antavat meille mitä ihanimpia ilonaiheita. Ne avaavat hengen silmälle nähtäväksi kaikkien jumalallisten ilmoitusten, lupausten ja kuvausten täyttymisen. Isän määräämä aika oli tullut. Vanhan testamentin lapsuuden aika ja holhoojahallitus oli loppuva. Nyt piti kaikkien profeetallisten sanojen ja kuvausten toteutua. Enkelisanoma kaikui Betlehemin kedoilla: »Katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänään Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja.» Silloin oli sana tullut lihaksi.

Jumala oli lähettänyt Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa. Silloin nähtiin siunatussa seimessä kaikkien lupausten sisältö. Siinä lepäsi vaimon siemen, joka oli rikkipolkeva käärmeen pään. Siinä lepäsi »Aabrahamin siemen, jossa kaikkien sukukuntien maan päällä piti tulla siunatuiksi.» Siinä oli Juudan suvusta tullut »sankari, jota kansat tottelevat.» Siinä oli Daavidin Poika, joka samalla oli Daavidin Herra. Siinä oli »Zemah, vesa vanhan Jessen juuresta.» Siinä tuo merkki, että neitsyt synnyttää pojan, jonka nimi on Immanuel, se on: Jumala meidän kanssamme. Siinä oli »lapsi, jonka hartioilla herraus on, ja hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen, Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä.» Hän oli Betlehemissä syntyvä ja »jonka alku on alusta ja iankaikkisuudesta.» Siinä oli karitsa, joka oli laumasta otettu, ja jonka veri ovenpäällisiin ja pihtipieliin sivuttuna suojeli turmioon joutumasta.

Tämmöisiä ennustuksia ja kuvauksia oli Vanha testamentti täynnä. Ja mitä tämä merkitsee? Neljätuhatta vuotta kestävän ajanjakson läpi kulkee selvä sarja ennustuksia miehestä, joka oli tuleva, joka oli rikkipolkeva käärmeen pään, kantava maailman synnit ja jossa kaikki maailman sukukunnat tulisivat siunatuiksi. Pimeän sydämeni epäilykset ja vastaväitteet näitä tuhansien vuosien lukemattomia todistuksia vastaan tulevat kuin pölyksi ja korsiksi, jotka tuulessa lentävät vanhaa, lujaa vuorta vastaan. Herra Jumala olkoon iankaikkisesti ylistetty, kiitetty ja kunnioitettu sanomattomasta lahjastaan!

Jumala lähetti Poikansa. Tässä on tekstimme ja koko kristinuskomme ydin. Mutta se on meidän sangen vaikea saada sydäntemme sisimpään. Paljon tarvitaan rukousta ja avuksihuutamista, jotta Jumala armahtaisi meitä ja valaisisi mielemme näkemään ja käsittämään Jumalan armon ihmeiden määrättömiä syvyyksiä, kun hän antoi kurjalle, langenneelle suvullemme iankaikkisen Poikansa. Jumala lähetti Poikansa.

Siinä ei sanota: »Silloin syntyi Jumalan Poika», vaan »Jumala lähetti Poikansa.» Seimen lasta, jota hengen silmillä katselet, ei sen vuoksi sanota Jumalan Pojaksi, että hän olisi saanut suuren määrän Jumalan Henkeä ja mielisuosiota. Ei, Raamattu sanoo, että tämä lapsi oli Jumalan iankaikkinen Poika, joka oli Isän tykönä, ennen kuin tämä maailma olikaan. Se sanoo, että Betlehemissä oli syntyvä se, jonka alku on alusta ja iankaikkisuudesta, että »alussa oli sana ja se sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.»

»Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskuudessamme, ja me katselimme hänen kirkkauttaan, kirkkautta sellaista, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.» Kaiken tämän sisältää sana lähetti. Jumala lähetti Poikansa, siis Pojan, joka oli jo olemassa, mutta lähetettiin maan päälle, kun aika oli täytetty. Näin sanoo Herra Kristus itse: »Niin Jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa.» »Isä, kirkasta sinä minut tykönäsi, sillä kirkkaudella, joka minulla oli sinun tykönäsi ennen kuin maailma olikaan.» »Minä olen lähtenyt Isästä ja tullut maailmaan. Jälleen minä jätän maailman ja menen Isän tykö.»

Apostoli Johannes sanoo: »Siinä tuli Jumalan rakkaus meille ilmi, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, jotta me eläisimme hänen kauttaan.» »Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.» Paavali sanoo: »Sen Jumala teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.»

Muistele näitä asioita seisoessasi Betlehemin seimen ääressä ja hengen silmillä katsellessasi tuota ihmeellistä lasta, jonka syntymää taivaan sotaväki ilmoitti Betlehemin köyhille paimenille, samoin tähti Itämaan viisaille tietäjille.

Kiitos, ylistys ja kunnia ja väkevyys olkoon meidän Jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen hänen sanomattomasta lahjastaan! Jumala lähetti Poikansa!

JOULUKUUN 27 PÄIVÄNÄ

Herra on vuodattanut teidän ylitsenne raskaan unen hengen ja on sulkenut teidän silmänne. Jes. 29:10.

Ylen määrin kauhistuttavaa on ajatella, että itse Jumala, suuri, rakkaudesta rikas Jumala viimein niin rankaisee ylenkatsojansa, että heidät heidän ikuiseksi onnettomuudekseen sokaisee. Sama armorikas Jumala, joka rakkaudesta ihmisiin antoi iankaikkisen Poikansa meidän edestämme, joka anteeksi antaa suurimmillekin syntisille kaikki heidän rikoksensa, jos he kääntyvät Pojan puoleen ja tulevat hänen opetuslapsikseen. Sama Jumala, joka alinomaa anteeksi antaa lapsiraukoilleen kaikki heidän syntinsä ja viimein antaa heille iankaikkisen kunnian, vaikka he ovat ansainneet hänen vihansa. Tämä sama rakkaudesta rikas Jumala lähettää eräiden ihmisten yli »raskaan unen hengen», auttamattomaksi sokaistumiseksi ja paatumukseksi. Niiden yli, jotka vastustavat hänen armokutsuaan ja muotojumalisuudella teeskentelevät hänen edessään.

Tämä kauhea rangaistustuomio kohtasi itse omaisuudenkansaa, hänen ystävänsä Aabrahamin lapsia, koska he rupesivat ulkokullatuiksi hänen edessään. Tässä näemme Jumalan vanhurskauden. »Ei Jumala anna pilkata itseään.» Samalla kun hän on ylenmäärin armelias niitä syntisraukkoja kohtaan, jotka kuulevat hänen äänensä ja kääntyvät parannukseen ja uskoon, on hän kiivas kostaja niille, jotka hänet ylenkatsovat ja vastustavat hänen armokutsuaan.

Älkäämme suinkaan luulko, että tämä Jumalan ankara hallitus koski ainoastaan Vanhan testamentin aikaa. Ei suinkaan, sillä laupias Vapahtajamme, jolla oli niin palava kiivaus sielujen pelastamiseksi, lausuu saman tuomion niiden yli, jotka eivät totelleet hänen ääntään, eivätkä tahtoneet sitä vastaan ottaa parannukseksi ja uskoon tullakseen. Jeesus sanoo (Matt. 13: 11-13) sen tähden puhuvansa heille vertauksin, että osa kansasta ei ymmärtäisi. Hän sanoo: »Heidän ei ole annettu» - näitä ymmärtää. »Jolla ei ole, häneltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on.» Mitä hänellä ei ole? Hänellä ei ole edellytyksiä kuulla Jumalan ääntä, kun hän puhuu. Ja mikä silloin otetaan häneltä pois? Itse valo. Apostoli sanoo (2 Tess, 2: 10, 11) »etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, jotta olisivat pelastuneet. Sen tähden Jumala lähettää heille voimallisen eksytyksen niin että uskovat valheeseen.»

Niin pitkälle menee Jumala vanhurskaassa vihassaan toimeenpannessaan sokaisemistuomiotaan ylenkatsojiin nähden. Ei hän ainoastaan poista heiltä valoa, vaan hän »lähettää heille voimallisen eksytyksen, niin että he uskovat valheen» ja hukkuvat.

Tämä viimeksi mainittu Raamatun kohta selittää meille myös sen seikan, joka usein huolestuttaa vilpittömiä sieluja, nim. se minkä tähden semmoisina aikoina, jolloin evankeliumia voimallisesti ja siunauksella saarnataan jollakin paikkakunnalla, samaan aikaan siellä nousee kauheita eksytyksiä. Sekä puhein että kirjoituksin hyökätään Jumalaa ja Kristusta vastaan. Silloin Jumalan lapset kauhistuvat nähdessään, kuinka monet sielut luopuvat perustotuuksista ja muuttuvat suorastaan pilkkaajiksi. Silloin tulee meidän muistaa tämän olevan Jumalan kostotuomiota katumattomille, jotka eivät tottele, vaikka Jumalan armo on heille tarjottu, vaan aina vastustavat Jumalan Henkeä.

Emme saa nureksia Jumalan tuomiota vastaan, vaikkapa ne ilmenevätkin Jumalan hirmuisena vihana, suurena eksytyksenä niille, jotka eivät tahdo uskoa totuutta. Surkuteltavaa tosin on, jopa vallan kauheata nähdä, kuinka kuolemattomat sielut eksyvät ja paatuvat, niin että niiden täytyy uskoa valhe tullakseen tuomituiksi. Heidän rikoksensa taivaan Herraa vastaan onkin kovin raskas, koska he vastustivat häntä ja hylkäsivät hänen armonsa.

He näet kuulivat hänen sanaansa voimallisesti julistettavan, he näkivät hänen henkensä työn monen sielun kääntymisessä, vieläpä omissa sydämissäänkin kuulivat Herran lempeän kutsun, mutta siitä huolimatta menivät pois maailman turhuuteen. Tämmöistä ylenkatsetta seuraa Jumalan tuomio. Jumala on ihmistä suurempi. Hirmuista tosin on, kun ihmiset näin hukkuvat, mutta eipä suuren Jumalan ylenkatsominen ja pilkkaaminen ole vähemmän hirmuista. Hirmuiselle varmaankin tuntuu, kun Tuomari viimeisenä päivänä karkottaa pois kaikki, jumalattomat ikuiseen vaivaan.

Mutta silloin näkevät vanhurskaat Jumalan niin suurena ja ihanana, että jumalattomain pahuus ei sitä taustaa vastaan suinkaan näytä pienemmältä kuin rangaistus, joka heitä kohtaa. Suuresti ihmettelevät he Jumalan suurta armoa ja pitkämielisyyttä kun hän pelastaa heidät, kelvottomat syntiset. Mitä kadotettuihin tulee tunnustavat vanhurskaat Jumalan vanhurskauden sanoen: »Jumala, sinun tuomiosi ovat oikeat, kaikki tyyni vanhurskaat».

Tämä on meidän muistettava, kun suuret eksytykset tulevat ja vievät harhaan niitä ihmisiä, jotka ovat kuulleet totuuden, mutta ovat hylänneet sen. Tuomio on raskas, mutta ei heidän rikoksiaan suurempi. Jos Jumalan rangaistus mielestämme on liian kova, johtuu se siitä, ettemme pidä Jumalaa niin suurena kuin hän on.

JOULUKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Sillä armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu. Room. 11: 29.

Mikä voimakas lohdutus näissä sanoissa onkaan! Tämän tekstin pääajatus on se, ettei Jumala kadu eikä peruuta ennen päättämäänsä armoa ja valitsemista. Niinpä on meilläkin autuuden toivomme perustuksena sangen varhain annettu kutsu ja valitsemus. Kalleimmat ja suurimmat lupaukset ovat meille annetut. Sovittakaamme nyt siihen tämä lause: »Armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu.»

Hän »valitsi meidät Kristuksessa ennen kuin maailman perustus oli laskettukaan.» Tämä Jumalan pelastusneuvo oli aivan muuttumaton ja meistä riippumaton, koska Jumala päätti sen niin varhain, ettei ainoakaan ihminen voinut siihen vaikuttaa. Se tehtiin ennen kuin maailman perustuskaan oli laskettu. Ennen kuin ainoakaan päivä oli valjennut, ennen kuin aurinkoa ja kuuta olikaan, päätti Herra Jumala oman iankaikkisen olentonsa vapaassa neuvossa luoda maailmat ja maan päälle päätti hän luoda sukukunnan oman kuvansa mukaan lapsikseen ja kaikkien lahjojensa perilliseksi, sukukunnan, joka oli iloitseva hänen töistään.

Jotta oppisimme tuntemaan hänen jumalallisen vanhurskautensa ja laupeutensa, päätti hän panna meidät koetukselle. Edeltä hän jo näki kuinka langenneen enkelin kateus ja kavaluus meidät pettäisi, tulisimme lankeamaan ja joutuisimme turmioon. Niin, kaiken sen turmion ja surkeuden, joka lankeemusta seurasi, hän näki jo edeltäpäin.

Silloin laati hän pelastusneuvon. Hän päätti antaa meille välittäjäksi oman iankaikkisen Poikansa, joka oli tuleva maan päälle ihmiseksi ja oli ottava asiamme omakseen. Hän oli täyttävä lain, hän oli kärsivä rangaistuksen meidän puolestamme, jotta jokainen synnin hätään joutunut, joka pakenee hänen luokseen ja uskossa tarttuu häneen, ei hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Tämä oli Jumalan oma vapaa pelastusneuvo, Jumalan iankaikkinen armon valinta, josta apostoli sanoo: »Hän oli ennen maailman perustamista hänessä valinnut meidät edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan armonsa kirkkauden kiitokseksi». Tämän päätöksensä hän itse ilmoitti jo lankeemuksen päivänä. Sitten hän monien todistajien ja miljoonien kuvaannollisten uhrien kautta alinomaa uudisti lupauksensa, kunnes aika oli täytetty. Jeesus syntyi, kärsi, kuoli ja nousi kuolleista.

Silloin Johannes Kastaja todisti: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!» Herra itse todisti: »Minun vereni vuodatetaan teidän edestänne syntien anteeksi antamiseksi.» Suuri evankelistain joukko todisti, että hänessä ainoastaan on autuus, sekä hänen verensä puhdistaa meidät kaikista synneistä.

Tämä pelastusneuvo on siis sangen varhain tehty ja sitä on runsaasti julistettu. Katuisiko ja peruuttaisiko Herra Jumala nyt iankaikkisen kutsunsa ja lahjansa? Etsisikö hän nyt vanhurskautta meistä ja kostaisiko meille syntiemme mukaan? Eikö suuri Herra Jumala olekaan uskollinen ja muuttumaton? Muuttaisiko hän koskaan sen, minkä hän itse on päättänyt ja ilmoittanut?

Näin emme Jumalasta ajattelekaan muulloin kuin silloin, kun synti meitä kauhistuttaa. Silloin luulemme Jumalan kostavan meille syntiemme mukaan. Juuri syntiemme tähden hän antoi Poikansa meidän Vapahtajaksemme. Katsoiko hän nyt syntejämme ja olisiko hän niiden tähden meille armoton, meille, jotka kaikessa kurjuudessamme sittenkin uskomme Kristukseen ja hänessä pelastusta etsimme. Väsyikö hän nyt ja synnin tähden hylkäisi meidät? Silloinhan hänen oma iankaikkisuusneuvonsa raukeaisi tyhjiin. Näin ei koskaan voi tapahtua. »Sillä armolahjojaan ja kutsumustansa Jumala ei kadu.»

Kiitetty ja iankaikkisesti ylistetty olkoon Jumala, joka jo ennen kuin maailman perustus oli laskettu, valitsi meidät Kristuksessa ja on luvannut ainoastaan hänessä olla meille armollinen! Tätä iankaikkisuusneuvoansa hän ei koskaan kadu.

Sitten on hän kasteessa jo varhain tehnyt erityisen liiton jokaisen meidän kanssa. Kasteessa, joka on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta, otti hän meidät lapsikseen ja puetti meidät Kristukseen, että me, hänessä ainoastaan hänessä olisimme vanhurskaat ja aivan puhtaat. Peruuttaisiko Jumala tämän liiton ja alkaisiko hän tuomita uskovaista sielua siihen nähden, mitä se itsessään on? Jos olen epäuskossa luopunut hänestä, niin olen, samoin kuin uskoton juutalainen, viinipuusta murtunut oksa, enkä sellaisena ole osallinen rungon mehuun ja voimaan, Kristuksen armoon. Mutta Herra Jumala »muistaa iankaikkisen liittonsa» ja tahtoo vetää minua takaisin erityisellä armokutsullaan.

Siis, meidän uskottomuutemme ei voi Jumalan uskollisuutta tyhjäksi. Herra Jumala ei voi muuttaa ja peruuttaa liittoansa. »Armolahjojaan ja kutsumistansa Jumala ei kadu.»

Oi Herra Jumala, suuri ja uskollinen neuvoissa ja töissä! Ole kiitetty iankaikkisesti armovalitsemisesi tähden Kristuksessa Jeesuksessa! Ole kiitetty, että olet minutkin kasteessa ottanut armoliittoosi. Olen joka päivä tehnyt syntiä monella tavalla, ollut uskoton ja kylmä. Mutta ikuisesti voimassa olevan armoliittosi tähden ja Herrani Jeesuksen Kristuksen sovintouhrin tähden puhdista minut taas synneistäni, virkistä uskoni, uudista sydämeni, että minä sinussa pysyisin ja tuoreena oksana hedelmän kantaisin! Auta minua siihen Jeesuksen Kristuksen kautta! Amen!

JOULUKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Mutta toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa, jotta teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta. Room. 15:13.

Tässä apostoli ei toivota meille ainoastaan vähäistä toivon ja virvoituksen määrää, vaan täyttä uskon vakuutta, aina »iloon» saakka. »Toivon Jumala täyttäköön teidät kaikella ilolla ja rauhalla uskossa», sanoo hän.

Sanat ilolla ja rauhalla» muistuttavat meille niitä monia ilonaiheita, joita meillä on ollessamme yhteydessä Jumalan kanssa. »Ilolla ja uskossa», sanoo apostoli. Ei ole siis puhetta tässä siitä ilosta, joka johtuu hyvistä olosuhteista, tahi siitä, että ehkä näemme itsemme hurskaina ja hyvinä. Tässä puhutaan semmoisesta ilosta, joka johtuu uskosta, luottamuksesta Jumalan sanaan ja lupauksiin, vaikkapa itsessämme on paljon aihetta suruun.

Usko on luottamus ja turva Jumalan sanan lupauksiin, vaikka emme niitä näekään. Tässä tarkoitetaan autuaaksi tekevää uskoa Kristukseen, koska se vaikuttaa »iloa ja rauhaa» Pyhän Hengen voiman kautta». Tämä usko on Jumalan lahja jota meidän on rukoiltava, ja jonka Jumala herättää evankeliumin saarnan kautta köyhissä, voimattomissa syntisissä. Silloin me sekä näemme että tunnemme itsessämme ainoastaan sellaista, joka meitä surettaa ja masentaa.

Mutta usko on luottamista Jumalan sanaan silloinkin, kun näemme itsessämme vain murheen syytä. Kuinka meillä silloin voi olla ilo ja rauha? Silloin juuri syttyy meihin ilo ja riemu, joka ei ole täältä lähtöisin. Silloin on ilo Jumalan antama. Ja sellaista Jumalan työtä meissä apostoli tässä toivottaa, kun hän vielä lisää: »Jotta teillä olisi runsas toivo Pyhän Hengen voiman kautta.»

Tämä on viimeinen, suloinen hedelmä kaikesta siitä hyvästä, minkä Jumala on tehnyt ja tekee, nim. että meillä on aivan varma toivo iankaikkisen elämän perimisestä. Tämmöinen toivo on suurin voima kristillisyydessämme. Tämä toivo antaa halua ja voimaa kilvoitukseen siinä taistelussa, joka on eteemme pantu. Se antaa meille rohkeutta ja voimaa tehdä, kärsiä ja kestää kaikki, mikä kilvoitteluun kuuluu. »Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne» ja pelastuksen toivo kypärinämme taistelussa.

Koko elämä onkin täynnä murhetta, koettelemuksia ja surkeutta, niin että tarvitsemme kyllä täydellisen toivon siihen kunniaan, jonka Jumala on antava meille, jotta emme väsyisi tiellä, veltostuisi ja hukkuisi, vaan kärsivällisyydessä ja uskollisuudessamme kestäisimme loppuun asti.

Pelastuksen toivoa varten on meillä tosin lujimmat perustukset, sillä me olemme luodut iankaikkista elämää varten. Iankaikkista elämää varten olemme kallisti lunastetut. Sitä elämää varten on Kristus antanut itsensä sovintouhriksi. Iankaikkinen elämä on meillä päämääränä. Sitä varten saimme sapatin, Jumalan sanan ja sakramentit ja sitä varten Pyhä Henki sieluissamme työtä tekee.

Jos olemme Jumalan lapset ja ystävät, niin varmasti tulemme hänen perillisikseen. Aivan varmaan tekee Hän kerran oikein iloiseksi ja onnelliseksi. Mutta vaikka perustukset ovat lujat ja järkähtämättömät, on turmeltunut sydämemme epäileväinen ja huikentelevainen. Emme voi säilyttää tätä pelastuksen toivoa, ellei Jumala itse anna meille tätä kallista lahjaa.

Oman ahkeroimisemme kautta saavutettu toivo on heikko ja epävakaa. Se ei kestä, mutta kun itse Jumala Pyhän Henkensä kautta antaa meille vakuuden, kun hän täyttää meidät ilolla ja rauhalla uskossa, silloin saamme sen täydellisen toivon, josta apostoli tässä puhuu. jonka tähden hän liittääkin tähän sanat: »Pyhän Hengen voiman kautta.» Tässä apostoli mainitsee jumaluuden kolmannen persoonan vaikuttavan meidän lohduttajanamme. Iankaikkinen Isä, jota tässä nimitetään toivon Jumalaksi, vaikuttaa meissä täydellisen toivon Pyhän Hengen kautta täyttäessään meidät ilolla ja rauhalla uskossa.

Näillä sanoilla »Pyhän Hengen voiman kautta» apostoli muistuttaa meille, ettemme voi itse mitään tehdä ja ottaa, vaan että se annetaan meille ylhäältä. Kuinka tärkeätä on syvästi oppia tuntemaan kaiken armon ja voiman riippuvan Jumalan antamisesta! Rauhamme ja kasvamisemme hyvässä tulee alituisesti häirityksi sen turhan luulon kautta, että itse kykenemme jotakin tekemään. Vaikka voimmekin ulkonaisesti viljellä armonvälikappaleita ja kuullessamme kehotuksen sanaa hartaasti toivoa itsellemme tätä hyvää, niin tulemme kuitenkin pian huomaamaan, ettemme itse voi sitä ottaa.

Kuitenkin on tuo luulo omasta voimasta niin syvälle juurtunut luontoomme, että se on Jumalan työn suurimpana esteenä meissä. Jumalan täytyy siis alinomaa kukistaa tämä luulo meissä, jättämällä meidät voimattomuuteemme. Tästä on myös lähtöisin se epäuskon työ, joka niin paljon meissä estää Jumalan työtä.

Kuinka palavaksi sielu sitä vastoin tulee, kun tunnemme ja uskomme kaiken hyvän tulevan Jumalalta. Sitä tarkoittavat myös seuraavat lauseet: »Ilman minua ette mitään voi». »Ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikään kuin se tulisi meistä itsestämme.» »Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, mielisuosionsa toteuttamiseksi.» Tätä apostoli meille muistuttaa sanoessaan: »Pyhän Hengen voiman kautta.»

JOULUKUUN 30 PÄIVÄNÄ.

Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Room. 8:35.

Tässä apostoli puhuu siitä suuresta huolesta, mikä Jumalan lapsilla on, nim. pysymisestä Kristuksen rakkaudessa. Samassa luvussa on apostoli lohduttanut meitä sillä, että Jumalan armo on meitä lähellä. Hän on lohduttanut omantuntomme tuomiota ja Jumalan vihan pelkoa vastaan. Nyt kiinnittää hän huomiomme hengellisen elämän moninaisiin vaaroihin ja vakuuttaa meille, ettei mikään, mikä täällä vaeltaessamme meitä kohtaa, voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kuten ennenkin lohduttaa hän meitä esittäen tässä voiton varmuutta uhkuvan kysymyksen: »Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta?»

Tämä kysymys ilmaisee apostolin vahvan uskon ja luottamuksen. Mutta se, että hän herättää tämän kysymyksen, nim. voimmeko me tulla erotetuiksi Kristuksen rakkaudesta, ja että hän antaa siihen perinpohjaisen lohdullisen vastauksen, todistaa sellaisen huolen vaivaavan uskovia ja että he tarvitsevat siinä lohdutusta. Sillä emmehän voi ajatella apostolin kirjoittaneen meille vain omaa uskallustaan ilmoittaakseen, vaan lohduttaakseen niitä, jotka lohdutusta tarvitsevat.

Kaikkien tosikristittyjen tavallisimpana huolena, jopa merkkinä siitä, että he omistavat armon, on, että he huolehtivat Kristuksen rakkaudessa pysymisestä, ei ainoastaan sillä hetkellä, vaan että he loppuun asti siinä pysyisivät. Joskin se, ettei sinulla ole luottamusta Jumalan uskollisuuteen ja voimaan, on todistuksena uskon heikkoudesta, niin sittenkin on hyvä merkki se, että pelkäät menettäväsi kalliin aarteesi ja elävästi tunnet heikkoutesi ja epävakaisuutesi sekä esteiden ja vihollisten voiman. Tuo pelko on hyvä merkki, sillä ei se ainoastaan todista sinun tuntevan oman heikkoutesi ja vihollisten voiman, vaan myös, että itse lahja on tullut sinulle kalliiksi ja välttämättömän tarpeelliseksi.

Sillä onhan ihmissydän sellainen, että mikäli jokin asia on meille kallis ja välttämätön, sikäli pelkäämme sen menettämistä. Onhan niin, että jos aarre, jota säilytän, ei ole suuriarvoinen, en suuresti pelkää varkaita, mutta jos aarre on hyvin kallis, niin pelkään kaikkien varkaiden tietävän siitä ja luulen, ettei missään löydy kyllin varmaa suojapaikkaa sille. Ken täällä vaarojen maassa ei koskaan pelkää autuutensa aarteen menettämistä, se ei aarteensa arvoa vielä ymmärrä.

On siis hyvän merkki, että omaat erityisen pelonhengen, taipumuksen aina pelätä jotain hengellistä petosta tahi vaaraa, kuten muudan vanha opettaja kirjoittaa: »Ajatellessasi, että joskus voisit kadottaa jumalanpelon ja uskon sydämestäsi, joudut kuin kuoleman tuskaan.» Tämä on Hengen työtä sielussasi, jonka kautta armontilasi on tullut sinulle oikein kalliiksi, josta et millään tahdo luopua. »Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.» Tämä on Jumalan sanan tärkeimpiä totuuksia. Sen mukaan apostolikin menettelee. Murheellisia hän tahtoo lohduttaa.

Hän vakuuttaa heillä olevan niin voimallisen ja uskollisen Herran ja puolustajan, ettei mikään voi heitä hänestä erottaa. Monta voimallista vihollista ja estettä tulee heidän tiellensä, »mutta näissä kaikissa me saamme mitä jaloimman voiton hänen kauttaan, joka meitä on rakastanut.» Semmoisen lohdutuksen apostoli meille antaa.

Kristuksen rakkaus ja armo, josta ei mikään voi meitä erottaa, kuvataan tässä lyhyellä, mutta rikkaalla lauseella. Kristuksen rakkaus, ei meidän rakkautemme Kristukseen, vaan Kristuksen rakkaus meihin, kuten lauseen kokonaisuus tässä osoittaa. Sillä edellisessä säkeistössä on apostoli selittänyt, mitä Kristus tekee ja on jo tehnyt meidän edestämme.

Mitä on siis tulla erotetuksi Kristuksen rakkaudesta? Epäilemättä sitä, että tulemme erotetuiksi Kristuksen rakkauden persoonallisesta osallisuudesta, siis armotilasta. Armotilassa on Kristuksen rakkaus koko meidän autuutemme. Kristuksen rakkauden kautta olemme saaneet kaiken, mitä elämään ja autuuteen kuuluu. Isän iankaikkisen armon, kadotus ei silloin meitä kohtaa, saamme Pyhän Hengen sydämeemme, lapsioikeuden ja taivaan perintöoikeuden. Kristuksen rakkaus on myös jo täällä ajassa uskovaisen kallein aarre ja autuus. Morsiamelle on yljän rakkaus enemmän kuin hänen lahjansa ja tavaransa. Uskovainen sielu sanoo Aasafin kanssa: »Kukapa muu minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet omani, en mistään maan päällä huoli.»

Uskovaisen sielun tuntomerkkinä on myös se, että hän hairahduttuaan on eniten huolissaan siitä, että hän on vihoittanut Herran ja pelkää menettävänsä hänen rakkautensa. Siksi ilmaisu Kristuksen rakkaudesta on lähtenyt uskovasta sydämestä.

Ja nyt sanoo apostoli: »Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta.»? Kysymyksen sävyssä on lohdullinen varmuus siitä, ettei kukaan eikä mikään voi meitä erottaa tästä rakkaudesta. Ja onhan siinä suuri, jumalallinen lohdutus, että meillä on niin uskollinen ja voimallinen Herra, joka kaikissa kiusauksissa ja vaaroissa on meitä tukemassa ja auttamassa, kun me häntä avuksi huudamme.

Vaikkapa ei vanha sydämemme saisikaan sitä lohdutusta, että emme enää ole semmoisessa vaarassa, jotta joka päivä tarvitsisi avuksi huutaa Herraa ja olla hänestä riippuvaisia. Kiitos Herralle! Meillä on hänen voimassaan ja uskollisuudessaan aina apu milloin apua tarvitsemme. Semmoinen on lohdutus, jonka Herra tässä tahtoo antaa.

JOULUKUUN 31 PÄIVÄNÄ.

Joka päivä minä kiitän sinua ja ylistän nimeäsi aina ja iankaikkisesti. Ps. 145:2.

Tullaksemme herätetyiksi oikein kiittämään ja ylistämään Herraa, on meidän huolellisesti tutkittava, mitä hyvää hän on meille tehnyt. Me omistamme kokonaan Jumalan isänrakkauden, josta luomakunta todistaa. Meillä on Pojan täydellinen ansio ja puolustus, niin ettei ainoatakaan syntiä meille uskoville lueta, ei mikään laki eikä uhkaus meihin ulotu. Me olemme saaneet Pyhän Hengen kaikkine armoineen, nuhteineen ja lohdutuksineen sydämiimme.

Tahi onko Jumalan, hänen ystävyytensä ja valtakuntansa omistaminen vähäinen asia? Herra varjelkoon meitä sitä väheksymästä, ettemme semmoisen kiittämättömyyden tähden tuottaisi itsellemme onnettomuutta. Älä siis lakkaa rukoilemasta Jumalaa ennen kuin olet saanut sellaisen sydämen, jonka korkein onni ja rauha on ainoastaan hänessä ja hänen ystävyydessään. Silloin on sinulla syvä perustus ikuiseen rauhaan, autuuteen ja kiitollisuuteen.

Vielä voi sydämesi herätä kiitokseen lukemattomien muiden armonosoitusten tähden. Katsopa taaksesi tämänkin vuoden kulkua. Kuinka monta suurta hyvää työtä on Herra sinulle osoittanut, sinulle ja koko Jumalan seurakunnalle! Kuinka monta todistusta hänen läsnäolostaan ja laupiaasta huolenpidostaan oletkaan saanut!? Ehkä muistat monta päivää tai yötä, jolloin hädässäsi huusit Herraa avuksesi ja hän kuuli rukouksesi ja auttoi sinua.

Ja kuinka monta syntiä hän on anteeksi antanut, ja mikä laupias paimenhuoli hänellä on ollut sielustasi! Hän on lähettänyt sinulle paljon huolta ja katkeria kokemuksia herätykseksi ja kuritukseksi, milloin sitä on tarvittu. Tahi lohdutusta, virvoitusta ja iloa, kun sydämesi sitä kaipasi. Hänen hyvät työnsä ovat lukemattomat. ja näistä kaikista ei Jumala sinulta vaadi muuta kuin kiitollisen sydämen. Tämä kiitollisuutesi on samalla oma onnesi. Kiitollisiin sydämiin Jumala mielellään vuodattaa yhä uudelleen armoaan ja tekee heille alinomaa hyvää.

Jos sydämessäsi tunnet kiitollisuutta, niin varmaan kysyt, miten voisit sitä osoittaa hyvää Jumalaasi kohtaan. Lopuksi muutama sana.

Tyytyväinen mieli ja juuri tuo tuntemasi kiitollisuus kelpaa hyvin Jumalalle. Hän tahtoo vain, että muistat hänen hyvyyttänsä ja omaa suurta onneasi hänen ystävyydessään. Sen tähden voit vaelluksesi aikana myös kärsiä vaivaa heti nurisematta, kuten Israelin lapset korvessa tekivät, varsinkin, kun tiedät, ettei hänen rakkautensa salli sinulle tapahtua mitään pahaa, joka ei olisi lähetetty sinun parhaaksesi. Oikeaan kiitollisuuteen kuuluu siis, että tyytyväisin sydämin suhtaudut kaikkiin Jumalan lähettämiin sallimuksiin.

Sitten tulee sinun rukouksesi usein kantaa Jumalallesi sydämellinen kiitos ja ylistys kaikesta hyvästä, jota saanut olet. Aloita aina rukouksesi sydämellisellä kiitoksella Jumalan isällisestä rakkaudesta, kun hän antoi meille Poikansa. Kiitä häntä Pojan ansion tähden, jonka kautta ei ainoakaan kaduttu synti tuomitse sinua. Kiitä Pyhän Hengen huolenpidosta sen kurituksesta ja lohdutuksesta.

Puhu lapsen tapaan ja sano: »Pyhä ja rakkain Isä, olkoon sinulle iankaikkinen kiitos ja ylistys siitä, että Poikasi kautta olet vapahtanut minut synnin ja iankaikkisen kuoleman vallasta ja että olet lahjoittanut minulle iankaikkisen elämän. Olkoon sinulle iankaikkinen kiitos ja ylistys siitä, ettei minun enää tarvitse itse kanta raskasta syntitaakkaani, eikä minun liioin tarvitse kärsiä helvetin tuskaa, vaan saan iäti olla sinun tykönäsi paratiisin autuudessa.»

Tämä on hyvin terveellinen, suloinen ja virkistävä harjoitus sisälliselle ihmiselle. Tätä harjoitusta ei Jumalan lasten pidä laiminlyödä. Ja niin kuin aikaisemminkin on jo huomautettu, muuttuvat rukouksesi aivan toisenlaisiksi, kun aloitat ne kiittäen Jumalaa siitä hyvästä, jota hän on sinulle antanut. Sinun muutoin köyhä ja hengetön rukouksesi uskalluksen, ilon ja vakuutuksen, koska hän vielä nytkin tahtoo sinulle hyvää tehdä.

Kiitollisuuden Jumalaa kohtaan tulee myös ilmetä töissä. Sinua kohdanneen Jumalan suuren armon tähden olet halukas mielelläsi palvelemaan kanssaihmisiäsi, siitä huolimatta, vaikka eivät ansaitsisikaan hyvyyttäsi, mutta sinä teet hyvää Jumalan tähden. Olet halukas antamaan nälkäisille leipäsi, alastomille vaatteita. Tahdot edistää Jumalan sanat leviämistä, olet valmis kärsimään ja anteeksi antamaan pahaa, koska Jumala alinomaa kärsii ja antaa anteeksi sinulle.

Tämä oi oikeata kiitollisuutta, nämä ovat todellisia hyviä töitä, jotka pulppuavat esille oikeasta lähteestä. Tästä tulemme huomaamaan, että kiitollisuus Jumalaa kohtaan on koko kristillisyyden oikea elämänneste ja voima.

Mutta jos mieli harjaantua tässä niin, ettei se ole meillä pelkkänä tietona, niin tarvitsemme siihen Jumalan armoa ja apua. Oi, miten kurja ihmisluonto on! Se tahtoo iloita ja kiittää ainoastaan myötäkäymisessä. Jumalan ylistäminen kaikkina aikoina, silloinkin kun hän kurittaa ja koettelee meitä, on Jumalan ihmetyö ihmisessä, johon harjoituksen kautta sekä rukouksen ja kilvoituksen kautta valmistumme. Rukoilkaamme Jumalaa ahkerasti tätä kaikkea meille antamaan rakkaan Poikansa tähden! Amen.

Tunnus: