Johanneksen evankeliumi 14. luku

14. VIIMEINEN ILTA JEESUKSEN KANSSA

Raamattuluento Joh 14:1- 30, Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 23.04. 2006.

 

Usko Jeesukseen tuo turvallisuuden (Joh 14:1-4)

"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun (1). Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan (2). Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen (3). Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen" (4).

 

Haluan nostaa esiin näistä Jeesuksen ja opetuslasten viimeisen yhteisen illan opetuspuheista vain muutaman asian. Ensimmäinen on Jeesuksen opetus sydämen levottomuudesta ja murehtimisesta. "Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun" (Joh 14:1). Jeesus toistaa saman opetuksen vielä luvun lopussa: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon" (14:27). Nämä kaksi lausetta ovatkin kenties tämän jakson tärkeimmät Herran sanat meille!

 

Miten Jeesus tässä rohkaisee ahdistunutta ja pelkojen vallassa olevaa omaansa?

Jeesus tiesi millaisiin rajuihin myrskytuuliin hänen opetuslapsensa joutuisivat muutaman hetken kuluttua. Opetuslapset itsekin olivat vähitellen alkaneet tajuta, että Jeesuksen usein toistamat sanat siitä, että hänet surmattaisiin (Mark 8:31; 9:31; Luuk 13:33) ja jopa ristiinnaulittaisiin (Matt 20:19; 26:2), tulisivatkin kauhistuttavalla tavalla toteutumaan. He olivat tajunneet, että juutalaisten johtomiesten vaino Jeesusta kohtaan (Joh 5:16) tulisi johtaman siihen, että he ottaisivat hengen Jeesukselta (5:18; 7:19, 25; 8:37, 40). Kerran he jo olivat olleet Jeesuksen kanssa tilanteessa, jossa juutalaiset olivat poimineet kiviä heittääkseen niillä Jeesusta (8:59; 10:33). Siitä lähtien he olivat pelänneet sitä mahdollisuutta, että Jeesus vielä kivitettäisiin kuoliaaksi (11:8). He olivat jopa ajatelleet, että hekin kaikki kuolisivat yhdessä Jeesuksen kanssa juutalaisten vihan tähden (11:16). He olivat myös tietoisia siitä, että kansallinen johtoelin oli päättänyt surmata Jeesuksen (11:53) ja että oli annettu määräys ilmiantaa Jeesus, jotta hänet voitaisiin pidättää (11:57).

Kaiken lisäksi Jeesus oli hetki sitten sanonut suoraan opetuslasten kuullen, että yksi heidän joukostaan tulisi kavaltamaan hänet (Joh 13:21). Jeesus oli myös sanonut mahdollisimman selvästi, että hän menee pois eivätkä he voi seurata häntä (13:33,36). Jeesus oli jopa väittänyt rohkeasta Pietarista, että tämä tulisi ennen seuraavan aamun kukon laulua jopa kolmeen kertaan kieltämään hänet (13:38).

Voimme arvata, että kaikki tämä synnytti tuona iltana yhteisellä aterialla olevien opetuslasten sydämessä kasvavaa pelkoa ja hämmennystä. Ilmapiiri oli ahdistava. Jeesus tajusi opetuslasten mielentilan herkästi.

 

Herra Jeesus Kristus tiesi myös kuinka myrskyinen ja epävakaa maailma odotti kaikkia hänen seuraajiaan. Hän tiesi, ettei hän enää olisi itse samalla tavoin ruumiillisesti omiaan lähellä eikä tulisi välittömästi opastamaan heitä. Näin hän oli voinut tähän asti tehdä. Hän todella menisi pois eikä tässä maailmassa elävä ihminen voisi tavoittaa häntä samalla tavoin kuin oli tapahtunut. Siinä suhteessa opetuslapset putoaisivat tyhjyyteen. Kuitenkin hänen opetuslastensa oli lähdettävä edessä olevaan elämään ja maailmaan ja kaikkeen siihen sisältyvään ahdistuksen ja kärsimykseen.

Hän tiesi myös, että nämä hänen sanansa säilyisivät kaikkien seuraavienkin hänen opetuslapsisukupolvien luettavana ja opastajana. Hän tiesi, että monenlaiset ahdistukset odottaisivat hänen omiaan kaikkialla maailmassa edessä olevina aikoina aina hän julkiseen takaisinpaluuseensa ja vallanottoonsa asti.

Jeesus halusi antaa jotain sellaista, mikä varmasti kestää ja antaa voiman pysyä hänelle uskollisena, vaikka elämä toisi tullessaan aivan mitä tahansa. Siksi hänen antinsa piti olla jotain sellaista, joka täyttäisi hänen seuraajansa sydämen, persoonallisuuden keskuksen. Siksi hän puhui nyt nimenomaan sydämestä(Joh 14:1).   

Hänen lahjansa piti olla niin yksinkertaista ja selvää, että jokainen saattoi sen sydämestään omistaa ja pitää siitä kiinni sietämättömiltäkin tuntuvissa vaikeuksissa. Mitkään elämänkohtalot eivät saisi eivätkä voisi koskaan repiä rikki näiden sanojen lujittamia opetuslasten sydämiä. Kaiken lisäksi hänen sanojensa tulisi olla jotain todella henkilökohtaista, sillä jokaisella olisi aivan oma kärsimystiensä tässä maailmassa ja se tulisi poikkeamaan muiden teistä ja kärsimyksistä.

 

Jeesus aloittaa kieltosanalla: "Älköön" (kreik, mee ). On olemassa sellainen tuhoava voima ja valta, joka ei saisi tunkeutua hänen omiensa sydämeen ja täyttää sitä. Jeesus kuvaa tätä opetuslapsen päälle käyvää tuhovoimaa sanoilla olla levoton (KR 92), murheellinen(KR 38) (kreik. tarassoo).

Se tuntuu varsin yllättävältä. Eihän levottomuus tai murheellisuus tunnu kovinkaan pahasti elämää tuhoavalta vallalta? Mutta kun katselemme niitä UT:n kohtia, joissa käytetään tätä samaa sanaa (tarassoo), niin huomamme, että siihen liittyy monenlaisia meitä hajottavia sisäisesti asioita.

 

Levottomuus ja murhe hämmentää

Levottomuus ja murhe ovat jotain sellaista, joka saattaa nopeastikin suistaa sisimpämme, sydämemme pois tasapainosta ja rauhallisesta harkinnasta. Levottomuuden voi romahduttaa sisäisen ryhtimme niin, ettemme enää pysy koossa. Se voi suruna ja murheena jopa tukahduttaa uskon Herraan.

Paavali varoittaa siitä, kuinka "jotkut vain hämmentävät (kreik. tarassoo ) teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia" (Gal 1:7). Ollessamme hämmentyneitä vääristynyt evankeliumi saattaa helposti saada meidät valtaansa. Samoin hämmentyminen ja pelko seuraavat toisiaan (1 Piet 3:14). Ja jos pelko valtaa meidät, silloin pakenemme ja voimme menettää kaiken. Tähän sanaan (tarassoo ) liittyvät epäilykset (Luuk 24:38) ja jopa epätoivo (Joh14:27). Epätoivo on aina tuhoisaa uskonelämälle.

Lutherin varoittaa meitä tällaisesta levottomuudesta ja murehtimisesta: "Apostoli Paavali opettaa (Fil 4:5-6), kuinka meidän tulee heittää kaikki huolemme Jumalalle. Älkää siis huolehtiko! Mutta jos teidän täytyy maailmassa jokin suru kohdata, niin älkää antako sen saada valtaa teissä olkoon se kuinka suuri tahansa, vaan unohtakaa surunne, rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää, että hän antaa teille, mitä sydämenne haluaa. Ja kiittäkää, että teillä on sellainen Jumala, joka pitää teistä huolen ja jolle voitte rohkeasti kaikki huolenne uskoa. Mutta joka ei näin tee, kun häntä jokin suru kohtaa, vaan tahtoo noudattaa omaa neuvoaan ja itse ottaa murheen kannettavakseen, hän syöksee itse itsensä onnettomuuteen, kadottaa ilonsa ja rauhansa Jumalassa eikä saa aikaan siten mitään hyvää, vaan kaivaa ainoastaan kuopan, johon itse lankeaa, eikä pääse sieltä ylös, niinkuin joka päivä omasta ja muitten kokemuksesta opimme."

 

Emme saisi kiusojemme ja kiusaustemme keskellä pääasiassa murehtia sitä, miten pääsisimme vapaiksi koetuksista. Sen sijaan meidän tulisi kärsivällisesti ja tyytyväisinä oppia kantamaan tuskaamme ja ristiämme ja valittaa hätäämme ainoastaan Jumalalle ja luottaa hänen hyvyyteensä ja laupeuteensa. "Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan (virsi 170).

Auttakoon tässä meitä inkeriläinen Maria Kajava kuvaus elämästään Marianpäivänä vuonna 1931. Rovasti Laurikainen oli saarnannut Leningradin suomalaisessa kirkossa: "Älkää mistään murehtiko. Heittäkää turvallisesti kaikki huolenne taivaan Isän kannettavaksi. Jonka turvana on ikiaikojen Jumala, se ei menehdy elämän suurimmassakaan myrskyissä." Kotimatkalla reessä sanankuulijat veisasivat: "Kaikk' Herra parhain toimittaa, jos ottaa tahi antaa; hän tarpehemme lahjoittaa ja murheen meistä kantaa. Jos ottaapi taikk' antaapi, hänt' aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme".

Sinä keväänä riistettiin tältä vähän yli 20 vuotiaalta kahden pienen lapsen äidiltä kaikki - lapsetkin kuolivat syliin Siperiassa. Kuitenkin hän kesti ja säilytti uskonsa! Molempien pienten lasten kuoltua Siperian leirillä uskova Antti Kurikka näki Marian ja puheli tälle: "Kuule, minä tiedän, että sinulla on nyt vaikeaa. Tällaiset asiat tulevat elämässä aikanaan ihmisen eteen, niin kuin ne ovat nyt tulleet sinun eteesi. Veitsi leikkaa syvältä, ja se tekee hyvin kipeää, mutta se on Jumalan kädessä, ja hän tietää miten hän toimii. En puhu sinulle enempää, mutta jos minä laulan: Sä ennemminkin pois kaikk' ota, vaikka rakkahinkin, kun uskossa vain pysyn aina ja nähdä saan sen toivon maan, sen, missä ei syntini paina." "He istuivat siinä kauan, ja Maria itki aina vaan. Hän tajusi, ettei hän ollut omassa varassaan, vaan kaikesta huolimatta Jumalan käsissä. Hänen ei tarvinnut enää arvioida omaa kristillisyyttään. Häneen virtasi sanoin kuvaamaton rauha ja hän tajusi saaneensa kaiken anteeksi, kaikki laiminlyöntinsä, kaikki virheensä, tuittupäisyytensä ja epäuskonsa. Sen mitä oli tapahtunut, oli pitänyt tapahtua. Miksi niin tapahtui, sen tietämisellä ei ollut väliä. Siihen oli jokin syy, jonka Jumalan tiesi."

Millä tavalla Herran sana tunkeutuisi meidän elämämme perustaan asti? Millä tavalla se valloittaisi ja täyttäisi meidät niin, että toden tullen se kannattelisi meitä elämämme kaikesta mielettömyydestä huolimatta? Ei meillä ole muuta mahdollisuutta kuin uudelleen ja uudelleen tarttua sellaisiin Herran lupauksiin, jotka ilman mitään edellytyksiä meidän taholtamme rohkaisevat meitä. Eräs sellainen on Jesajan profetia: "Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi - minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni" (Jes 43:10).

 

Jeesuskin koki syvää levottomuutta ja murhetta

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta meidän on hyvä muistaa, että Jeesus itsekin joutui syvän liikutuksen valtaa, vapisi ja itki (Joh 11:33, 35, tarassoo ). Siksi toisaalta meidänkään ei tarvitse hävetä joutua syvän liikutuksen valtaan, jopa vavista järkytyksen kohdatessa ja itkeä kuten Jeesuskin itki. Jeesusta oli syvästi koskettanut läheisen ystävän Lasaruksen kuolema ja hänen omaistensa tuska. Hetken kuluttua Jeesus tulisi herättämään Lasaruksen kuolleista. Meidänkään ei tarvitse pelätä rakkaan läheisen kuoleman aiheuttamaa tuskaa. Mutta meidän ei tule surra niin kuin se, jolla ei ole toivoa (1 Tess 4:13). Herra Jeesus on pian herättävä hänet kuolleista!

Toisen kerran Jeesus joutui syvän järkytyksen valtaan. Hän sanoi sen suoraan opetuslapsilleen: "Nyt olen järkyttynyt (tarassoo). Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä!" (Joh 12:27a). Todennäköisesti kykenemme jakamaan Jeesuksen kanssa tämän hänen järkyttymisen vasta sitten, kun itsekin järkytymme omassa elämässämme ja itsestään selvyydet hajoavat ja kaikki tuntuu murenevan. Ehkä silloin koemme, ettemme jaksa kestää sitä, mikä näyttää tulevan osaksemme. Sanat loppuvat elämästämme. Näin siitäkin huolimatta, vaikka ymmärrämme, että tämä raskas ja tuskallinen tie on Jumalan tahto ja kuuluu meidän elämäämme ja tällä tiellä uskossa vaeltaessamme rakennamme Kristuksen ruumista. Vaikka emme jaksaisikaan kestää, niin Kristuksen tähden kestämme kuitenkin. Vaikka toivoisimme Isän ottavan kaiken tämän raskaan pois, niin sittenkin juuri kaiken läpikäymisessä toteutuu meidän kohdallamme jotain siitä, mitä Jeesus sanoi itsestään: "Kuitenkin: sitä varten minä olen tähän hetkeen tullut. Isä, kirkasta nimesi!" (12:27-28). Siinä on tuo ihmeellinen kuitenkin , joka muuttaa näkökulmamme. Kuitenkin juuri tässä toteutuu Jumalan suunnitelma elämässämme.

Yhä syvemmälle menemme Jeesuksen kärsimyksiin silloin, kun suostumme jakamaan hänen kanssaan hänen tuskansa myös Getsemanessa. Hänhän pyysi opetuslapsiaan, että he valvoisivat hänen kanssaan (Matt 26:38). Valvominen merkitsi Jeesusta ahdistavan murheen ja tuskan, jopa kuoleman tuskan kohtaamista ja jakamista hänen kanssaan, menemistä mukaan siihen tuskaansa (26:37). Mutta opetuslapset eivät silloin ja todennäköisesti mekään emme jaksa edes hetken valvoa Jeesuksen kanssa hänen tuskansa kokien (26:40). Mekin haluamme vain levätä ja nukkua. Haluamme päästä elämässä mahdollisimman vähällä.

 

Kun turvallisuus järkkyy - nostakaa päänne!

Kerran tulevat oman elämämme tuskan ajat. Silloin on pakko valvoa. Silloin saatamme kokea, että ahdistava tuska repii meidät kappaleiksi. Silloin on halu heittäytyä kasvoilleen maahan, kuten Jeesuskin heittäytyi. Silloin Valitusvirren tekijän tavoin meidät on painettu alas tomuun ja hampaamme purevat soraa, puuta, kangasta (Val 3:16). Silloin Jeesuksen tavoin on halu rukoilla kiihkeästi, niin kiihkeästi, että hiki pusertuu otsalle (Luuk 22:44). Kuten Jeesus oli kerran, niin mekin koemme olevamme omassa ahdistuksessamme kuin kurja, myrskyn raastama ja lohduton (Jes 54:11).

Sellaisessa tilanteessa särkyvät meidän unelmamme siitä, että Kristuksen omana voisimme olla aina onnellisia, valoisia ja iloisia. Ei Jeesuskaan aina ollut sellainen, niin emme mekään ole! Silloin opimme Jeesuksen kanssa kärsimään tuskaa, jopa pohjattomalta tuntuvaa tuskaa. Silloin suostumme siihenkin, että inhimillisesti ajatellen meidän elämästämme ei tullut mitään emmekä saaneet aikaan mitään. Tällaiseltahan Jeesuksen elämä näytti silloin, kun hän riippui ristillä. Kuitenkin juuri silloin hän teki maailman suurimman ja tärkeimmän työn - hän sovitti ja lunasti ihmiskunnan synnin. Juuri kärsimyksessä toteutui hänen elämäntyönsä.

Me emme kärsimyksillämme lunasta, mutta tulemme kerran näkemään, että jos suostumme yhdessä Kristuksen kanssa kärsimään omat kärsimyksemme (Room 8:17), niin elämällämme on sittenkin ollut tarkoitus ja kannamme hedelmää Jumalan kunnaiksi ja seurakunnan rakentumiseksi.

Jeesus sanoi: "Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon"(Joh 14:27, KR 92) ja sanatarkasti; "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen (tarassoo) älköönkä peljätkö" (deiliaoo, olla pelkuri) (KR 38) . Miten osaamme rohkeasti, vastakohtana epätoivolle ja pelkuruudelle jatkaa matkaa, oli meidän ajallisen elämämme tilanne ja edessä oleva matka millainen tahansa? Mikä auttaa meitä olemaan rohkeita tässä ja nyt ja eteenpäin? Mistä oikein rohkeudessa on kysymys?

Kenties meitä auttaa hahmottamaan sitä eräät Raamatun käyttämät sanat rohkeudesta. Jeesus puhui lopunajoista ja omasta takaisinpaluusta. Siinä yhteydessä hän sanoi: "Kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne (kreik anakyptoo , ojentakaa itsenne, kohottakaa päänne, kybe, pää) ja nostakaa päänne (epairoo , nostaa ylös, kohottaa, kefalee , pää ), sillä teidän vapautuksenne on lähellä" (Luuk 21:28, KR 38). Siinä käytetään sellaisia alkukieleen sanoja, jotka kuvaavat hyvin rohkeutta: Kohottakaa päänne, ojentakaa itsenne ja uudelleen vielä voimakkaammin, vaikka toisin sanoin: nostakaa ylös, kohottakaa päänne.

 

Samantapainen kehotus löytyy myös Heprealaiskirjeesta "Oikaiskaa siis hervonneet kätenne ja halvaantuneet polvenne! "Kulkekaa suoria polkuja", jottei ontuva jalka menisi sijoiltaan vaan pikemminkin parantuisi" (Hepr 12:12-13).

Rohkeudessa on kysymys oikeasta asenteesta elämään ja siihen todellisuuteen, jonka keskellä elämme. Se on ikään kuin pää pystyssä vaeltamista silloinkin, kun elämä tuntuu musertavalta ja rutistaa kasaan.

Juuri rohkeudessa ilmenee usko Jumalaan ja usko Jeesukseen. Usko on rohkeutta Jumalan ja Jeesuksen todellisuuden tähden. Herra elää, sillä hän on itse elämä, hän johtaa, sillä hän on tie, jolla nytkin vaellamme. Hänessä meillä on totuus ja se merkitsee, että hänen lähellään kaikki on selvää, kaikki on valossa ja kirkasta ja mekin näemme, vaikka ehkä emme heti, mutta pian, miten asiat todellisuudessa ovat. Miksi siis antaisimme epäuskon ja sen sisaren epätoivon vallata mielemme.

Kenties meitä voi auttaa säilyttämään uskonrohkeuden ja toivon vanha, jonkun mielestä ehkä lapsellinenkin tarina kahdesta sammakosta, jotka putosivat kermapuljuun. Pulju on astia, jossa entiseen aikaan kirnuttiin voita. Siellä ne sammakot nyt olivat. Mutta kerma olikin paksua, liukasta ja tukehduttavaa. Molemmat sammakot alkoivat polkea vimmatusti pysyäkseen pinnalla. Jonkin ajan kuluttua toinen sanoi: Ei kannata yrittää. Etkö näe, ettemme kuitenkaan pääse täältä pois. Liian liukasta. Mutta toinen sanoi. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja niin jatkettiin polkemista. Pitkän ajan kuluttua taas toinen sanoi: Mitä minä sinulle sanoin. Ei tästä tule mitään. Ei kannata. Minä jätän koko asian. Toinen vain mutisi: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Lopulta toinen sanoi: Minä en enää jaksa. Ei tämä kannata. Oikaisi koipensa ja tukehtui kermaan. Toinen vain jatkoi ja jatkoi ja jatkoi ja toisti: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Juuri kun sen voimat olivat loppumassa, se tunsi kuinka takajalat koskettivat jotain kovaa. Voi oli alkanut muuttua kermaksi. Se pääsi kuin pääsikin ponnahtamaan ylös.

Usko Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen on toivon säilyttämistä silloinkin, kun inhimillisesti katsoen toivoa ei enää ole. Se on rohkeutta elää silloinkin, vaikka näyttää siltä, kuin elämältä on otettu pois kaikki mahdollisuudet. Juuri tällainen oli Abrahamin uskoa ja toivo (Room 4:18-19) ja me olemme Abrahamin lapsia. Siksi uskokaamme ja toivokaamme niin kuin hän!

 

Syvin lohdutus

Jeesuksen lopullinen ja täydellinen lohdutus hänen omilleen kaikkien ajallisten vaikeuksien ja tuskien keskellä, on kuitenkin lupaus siitä, että hän tulee takaisin ja noutaa meidät luokseen: "Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takais in janoudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen"(Joh 14:3).

Kuinka hitaista ja haluttomia olemmekaan kuuntelemaan tätä Jeesuksen lupausta. Meihin on tarttunut ajan muotihenki, joka vaatii kaiken tässä ja nyt. Sen vallassa emme halua emmekä jaksa odottaa. Meille käytännössä iankaikkisen elämän todellisuus ei olekaan todellisuutta, vaan ajallisuus ja siinä koettava mukava elämä on kaikki kaikessa. Sitä vaadimme heti, tässä ja nyt, Jeesukselta toimintaa. Mutta hän ei lohduta eikä rohkaise lupauksilla ajallisen elämän menestyksestä, onnesta ja voitoista. Hänen tuo lohdutuksen ja rohkaisun elämäämme antamalla ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän toivon ja tuomalla sen tärkeimpänä todellisuutena meidän eteemme. Hän sanoo ikään kuin siinä ei olisi mitään ongelmaa ja se on itsestään selvää ja maailman luonnollisin ja tärkein asia: "M enen valmistamaan teille asuinsijan (14:2) . Ja hän sanoo sen kahteen kertaa, että se olisi jäänyt soimaan hän omiensa mielessä. Ja on ilman muuta selvää, että hän tulee takaisin ja noutaa meidät sinne missä hän on.

 

Siksi "me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha" (Room 5:3-5). "Silloin sinä saat sen nähdä, ja sinä loistat ilosta, sinun sydämesi sykkii ja avartuu." (Jes 60:5). Saamme pitää kiinni siitä ihmeellisestä asiasta, jonka Job ahdistusten keskellä sanoi näin: "tiedän lunastajani elävän ja viimeisenä hän on seisova multien päällä" (Job 19:25-27). Mitäpä muusta onkaan väliä!

 

Kerran kaikki huokaukset ja itkut ovat poissa: "Niin Herran vapahdetut palajavat ja tulevat Siioniin riemuiten, päänsä päällä iankaikkinen ilo. Riemu ja ilo saavuttavat heidät, mutta murhe ja huokaus pakenevat" (Jes 35:10).

 

Jeesus on ainoa tie Isän luokse (Joh 14:5-7)

Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" (5) Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani (6). Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet" (7).

 

Minne Jeesus menee? Kyllä hänen opetuslastensa pitäisi se tietää (Joh 14:4). Mutta juuri se oli vielä tuonakin viimeisenä yhteisenä iltana epäselvää. Tuomas sanookin sen suoraan: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet" (14:5). Se on huikea epäilys kesken Jeesuksen puhetta. Hänhän on vaikka kuinka monta kertaa puhunut heille Isästä, jonka luota hän on tullut. Nyt hän palaa juuri Isän luo (14:6). Sieltä hän oli tullut ja sinne hän palaa. Jeesus kutsuukin taivasta, iankaikkista elämää "minun Isäni kodiksi" (14:2). Hän omistaa rohkeasti Isän itselleen ja on varma, että Isä tunnustaa hänet. Hän menee nyt kotiinsa ja omistaa sen kirkkauden, joka hänellä oli ennen kuin maailmaa oli olemassa (17:5). Opetuslasten olisi pitänyt erittäin hyvin tietää tämä kaikki.

 

Hän ei mene pois ja unohda sitten hänen opetuslapsiaan. Hän menee ensin kuolemaan heidän tähtensä lunastaakseen heidät synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta. Uhrikuolemallaan hän valmisti omilleen sekä sisäänpääsyn taivaaseen että kullekin aivan oman paikan, tilan (kreik. topos) . Nyt jokaista meitäkin häneen uskovaa odottaa nimetty paikka, jonne hän on nimeltä kutsunut. Raamattu sanoo: "Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta (Jes 43:1-2). Emme koskaan tee väärin, kun omistamme nämä sanat henkilökohtaisesti itsellemme!

 

Nyt kuitenkin olemme vielä matkalla emmekä tiedä millaisia taipaleita joudumme kulkemaan. Siksi on hyvä painaa syvälle sydämeemme Jeesuksen sanat siitä, että hän on tie, hän on totuus ja hän on elämä.

Kuinka suurenmoisella tavalla meitä rohkaiseekaan tällä Jeesus tiellä, Jeesus totuudessa ja Jeesus elämässä vanha Niilo Kustaa Malmbergin sana: "Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus nousee aivan pystyyn niin, ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä eteenpäin, kun toi­nen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä kumpi on oikeassa, kumpi väärässä muista, että on yksi, joka sanoo: minä olen tie. Ja jos kaikenlaiset eksyttävät ajatukset pimittävät mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valhetta, vaan tuskastuneena kysyt: mikä on totuus? - kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka todistaa: minä olen totuus. Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröi­vät ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydä­messäsi, kun kaipaat elämää itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuo­lemaa vain - kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu eikä näy muuta olevan edessä kuin pimeä, mykkä hauta - kuule, ystävä, vielä silloinkin elää hän, joka sanoo: mi­nä olen elämä."

 

Hän on tie ja siksi, jos kuljet hänen kanssaan, kuljet aina myös hänen varassaan. Siksi hän ei hetkeksikään jätä sinua yksin eikä hylkää. Tie voi viedä sumuun ja myrskyyn. Pimeys voi ympäröidä tiellä vaeltajaa. Mutta tie on aina allasi, jos vain suostut sillä kulkemaan etkä lähde muualle. Se kantaa ja johtaa sinua. Jeesus lupaa: "Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää" (Hepr 13:5). Lausetta on miltei mahdotonta suomentaa (kreik.ou mee se avoo, hylkää, oud ou mee se egkatalipoo, jätä). Ou vahvistaa kieltosanaa mee ja tekee kiellon kaksinkertaiseksi. Oud , vaan ei, mutta ei ja sekin toisen kieltosanan yhteydessä vahvistaa kieltoa, joten nyt sanotaan joa kolme kertaa ei, ei, ei, (oud ou mee) . Näin yhdessä lauseessa on viisi kertaa kieltosana ei. Herra vakuuttamasta päästyä vakuuttaa, ettei hän, ei koskaan hylkää ja ettei hän, ei missään tapauksessa eikä millään ehdolla, ei varmasti jätä sinua. Jälleen jokainen Jeesukseen uskova saa omistaa itselleen tuossa olevansinä sanan. Se tarkoittaa juuri sinuakin, joka luet tai kuulet tätä.

 

Jeesus sanoo myös nuo syvästi monia ihmisiä loukkaavat sanat: "Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" (Joh 14:6). Se merkitsee sitä, että hän on ainoa tie iankaikkiseen elämään. Hänessä on lopullinen totuus Jumalasta ja ihmisestä. Vain hänen kauttaan löydämme elävän Jumalan. Jos tunnemme Jeesuksen Kristuksen, niin olemme todella oppineet myös tuntemaan Isän (14:7).

 

Pietari ei innoissaan suinkaan liioitellut, kun hän sanoi Suuren Neuvoston edessä: "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12).

 

Joka on nähnyt Jeesuksen, on nähnyt Isän (Joh 14:8-11)

Filippus sanoi hänelle: "Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä" (8). Jeesus vastasi: "Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. Kuinka voit sanoa: 'Anna meidän nähdä Isä'? (9) Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan (10). Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden (11).

 

Voi sitä ihmissydämen alituista ja jatkuvaa levottomuutta ja epäilyä! Vaikka Jeesus olisi kuinka ihmeellisellä tavalla antanut opetuslasten nähdä jotain taivaallista, niin tuskin he olisivatkin sittenkään vielä tyytyneet siihen. Eräät heistähän näkivätkin Jeesuksen taivaallisen loiston kirkastusvuorella. Mutta ihminen on aina vain pyytämässä lisää uusia ihmeitä ja uusia erityisiä voimatekoja. Heidän oli vaikea hyväksyä, että tuossa vaatimattomassa Nasaretilaisessa on itse Jumalan heidän keskellään ja että hänessä ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet (Kol 2:3). Ei ole helppo tyytyä vain sanaan ja sanan lupauksiin ja nöyrtyä uskomaan, kun Jeesus sanoo: "Uskokaa, kun sanon" (Joh 14:11).

 

"Epäusko ei voi luopua tuntemisestaan, se ei voi hetkeäkään ajatella toisin, koska sillä ei ole mitään, johon se rohkeana voisi nojata. Usko taas näkee sellaista, mikä ei ole nähtävissä. Usko ei myöskään katsele sitä, mitä kaikki muut näkevät. Epäusko näkee vain sen, minkä tuntee, eikä osaa luotaa siihen, mitä ei tunne" (Luther).

"Et saa uskoa ennen kuin sinulla on Jumalan sana etkä sitä enempää. Uskon olemus ja luonne näet on sellainen, että se perustuu ja jää Jumalan sanaan. Siellä missä ei ole Jumalan sanaa, ei voi eikä saakaan olla mitään uskoa. Hän ei ole milloinkaan vaatinut uskomaan mitään tekoaan ilman sanaa" (Luther).

 

Kuinka monta kertaa elämämme eri tilanteissa Jeesuksen sanat ovatkaan paljastaneet meidän asenteemme: "Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?" (Matt 14:31). On hyvä, ettei hän silloinkaan hylkää. Me vain menetämme epäilymme tähden jotain arvokasta. Vähäuskoisinkaan ei huku, jos hän epäilyksistään huolimatta huutaa Pietarin tavoin: "Herra, pelasta minut!" (Matt 14:30). Lopulta Herra aina pelastaa perille häntä avukseen huutavan.

 

Nyt hän jälleen vakuuttaa, että "joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän" (Joh 14:9), "minä olen Isässä ja Isä on minussa", "Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan" (14:10). Hän toistaa, jotta hänen sanansa jäisi mieleen: "Minä olen Isässä ja Isä on minussa" (14:11). Nämä Jeesuksen itsetunnustuksen sanat ovat aivan kuin täyteen pakkattua varmuutta siitä, että Isä ja hän ovat täydellisesti yhtä. Eikö todellakaan Filippus ole nähnyt eikä tajunnut mitään siitä? Eikö mikään Jeesuksen elämässä näiden kolmen vuoden aikaan ole vakuuttanut Filippukselle, että Jeesuksella on näin todellinen ja sydämellisen läheinen yhteys Isään? Etkä sinä tunne minua? Etkö ole kuullut, mitä olen sanonut? Etkö ole nähnyt, mitä olen tehnyt? Vielä kerran Jeesus ottaa esille hänen pian alkavat tekonsa, joiden tulisi lopullisesti vakuuttaa hänen opetuslapsiaan siitä, että Isä ja hän ovat todella yhtä. Nämä teot olivat Golgatan sovitusteko ja ylösnousemuksen aamun ihmeteko.

 

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin hänen opetuslapsensa todella olivat vakuuttuneita Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisesta suhteessa Jumalaan. Vähitellen heille selvisi kuinka he olivat saaneet katsella Jeesuksessa sitä kirkkautta, jonka Isä antaa ainoalle Pojalle (Joh 1:14) ja he oivalsivat, että hän on se "ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä" (Joh 1:18). Kyllä he olivat kuulleet kuinka Jeesus rohkeasti oli käyttänyt itsestään nimeä Jumalan ainoa Poika (Joh 3:16). He olivat kuulleet, kuinka ääni taivaasta oli Jeesuksen kastehetkessä ja kirkastusvuorella vakuuttanut: "Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt" (Matt 3:17; 17:5).

Hitaasti heissä kypsyi vakaumus, että joka on nähnyt Jeesuksen, on nähnyt Isän ja että Jeesus on Isässä ja Isä on hänessä. Ja vielä hitaammin se, että Jeesus Kristus on ikuisuudesta asti ollut yhtä Isän kanssa ja että Poikana hän on samaa olemusta kuin Isä. Hän on se, jonka "alkuperä on muinaisuudesta, iankaikkisista ajoista" (Miik 5:1, KR 38). Olihan Jeesus itsekin tämän sanonut: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin" (Joh 8:58). Kuinka loukkaavalta se silloin olikaan kuulunut. Jeesusko ollut jo ennen aikaa ja hänkö olisi siksi ajan yläpuolella ja ajan Herra. Silloinhan se merkitsisi sitä, että Jeesusta Kristusta ei ole luotu, vaan hän on ikuinen. Hän ei kuulukaan vain luotuun todellisuuteen. Aikanaan he tajusivat, että Jumala itse oli sanonut Jeesuksesta: "Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin" (Hepr 5:5). He tajusivat, että hän Poikana "on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva" (Hepr 1:3). Hän on samaa olemusta kuin Isä.

Kesti sukupolvia ennen kuin Jeesuksen opetuslapset osasivat kiteyttää uskonsa Jeesuksen Kristuksen suhteesta ja yhteydestä pyhään Jumalaan ja antaa uskolleen Nikaian uskontunnustuksen muodon: "Hän on Jumalan ainoa Poika. Ennen aikojen alkua on Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, on samaa olemusta kuin Isä. Hänen kauttaan kaikki on saanut syntynsä."

  

Näiden sanojen lausumisen tulisi synnyttää meissä syvän varmuuden siitä, että kun olemme oppineet tuntemaan Jeesuksen Kristuksen, olemme myös oppineet tuntemaan Isän. Ja silloin olemme oppineet tuntemaan kaiken todellisuuden ytimen. Totisesti " Jeesus Kristus on kaiken päämäärä ja se keskipiste, mihin kaikki pyrkii. Joka hänet tuntee, tuntee kaikkien asioiden syyn" (Pascal)

"En minä jätä teitä orvoksi" (Joh 14:12-20)

"Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo (12), ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa (13). Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen" (14). "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni (15). Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti (16). Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä (17). "En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne (18). Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään (19). Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä" (20).

 

Nämä Jeesuksen sanat säteilevät lämpöä ja läheisyyttä. Nyt oltiin tilanteessa, jossa hetken kuluttua heidän Mestarinsa lähtisi pois. He eivät koskaan enää ajallisen elämänsä aikana voisi kasvoihin kasvoihin kohdata häntä ja koskettaa hänen viittansa lievettä ja hänen kättään samalla tavoin kuin viimeisen kolmen vuoden aikana. He eivät voisi välittömästi puhutella häntä, kysellä häneltä asioita ja näillä korvillaan kuulla hänen selvät vastauksensa. Mikä hiljaisuus, mikä yksinäisyys ja orpous ja sen tuoma avuttomuus ja neuvottomuus saisikaan heidät valtaansa nyt, kun hän lähtee pois.

 

Jeesus kuitenkin vakuuttamalla vakuuttaa, ettei hän sittenkään hylkää heitä eikä jätä heitä orvoiksi. Orpohan on sellainen, joka on menettänyt kaikkein tärkeimmät läheisensä, isänsä ja äitinsä, joista hänen elämänsä on ollut täysin riippuvainen. Jeesus lupaa, että hän vaikuttaa ja tekee edelleen työtä heidän elämässään, on heidän kanssaan ja toimii heidän kauttaan (Joh 14:12, 13). Hän sanoo kahteen kertaan: "Minä teen" (14:12,13). Minä teen teidän hyväksenne siellä Isän luona sen, mitä te todella tarvitsette, mitä pyydätte (14:13,14). Minä olen teidän kanssanne ja teen teidän kauttanne suuria tekoja (14:12), vielä suurempiakin kuin mitä olen tehnyt teissä tänä kolmen vuoden aikana. Ne suuremmat teot ovat uskon, rakkauden ja toivon pääsemistä valtaan teidän elämässänne.

Jeesus lupaan, että Isä lähettää Toisen Puolustajan (kreik. parakletos, lohduttaja). Ensimmäinen teidän puolustajanne Jumalan tuomioistuimen edessä saatanan syyttäessä olen minä, teidän tähtenne teurastettu Jumalan Karitsa. Toinen Puolustaja on kanssanne joka päivä ja rohkaisee teitä luottamaan armon ja anteeksiantamuksen sanaan omatunnon, synnin, maailman ja perkeleen syytäessä teitä. Hän Totuuden Henkenä kyllä paljastaa teidän syntinne, mutta hän myös muistuttaa anteeksiantamuksen sanan ehdottomuudesta. Hän pysyy teidän luonanne samalla tavoin kuin minäkin olen tähän asti ollut. Olen kestänyt teidän lankeemuksianne, antanut anteeksi ja kaikesta huolimatta johtanut teitä. Hänkin kestää teitä ja on kanssanne ikuisesti.

Nyt te ette ole enää orpoja, vaikka te saatatte monta kertaa elämänne aika tuntea syvää orpoutta. Te tulette huomaamaan ja uskomaan, että koska minä elän, niin tekin saatte elää. Juuri tällaista uskossa vaeltamista kuvaa hyvin kuuluisa ranskalainen matemaatikko, 1600-luvulla elänyt Plaise Pascal: "Sitten ojennan käsivarteni Vapahtajalleni, joka 4000-vuotisen ennustuksen jälkeen on tullut maan päälle kärsimään ja kuolemaan minun puolestani sinä aikana ja kaikkien niiden olosuhteiden valltessa, joista on ennustettu. Hänen armonsa avulla odotan kuolemaa rauhallisena, toivossa saada iankaikkisesti elää hänen yhteydessään ja siihen mennessä elän iloisena niinä onnen hetkinä, jotka hän näkee hyväksi minulle antaa että niinä pahoina, jotka hän minun parhaakseni lähettää ja joita hän esimerkillään on opettanut minut kestämään."

 

Sanan kuuleminen ja vastaanottaminen ratkaisee (Joh 14:21-26)

"Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni" (21). Juudas - se toinen, ei Iskariot - sanoi hänelle: "Herra, miksi teet niin? Miksi ilmaiset itsesi vain meille etkä maailmalle?" (22) Jeesus vastasi: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen (23). Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt" (24). "Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne (25). Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut" (26).

 

Jeesus kertaa muutamia asioista siitä, mitä on juuri aikaisemmin sanonut. Rakkaus häneen ja hänen rakkautensa uskovaan on sidottu hänen sanaansa. Hän ilmaisee itsensä meille aina sanassa ja sanansa kautta. Hänen sanansa ovat hänen Isänsä sanoja, Isän , joka lähetti hänet maailmaan (Joh 14:24).

Jeesuksen käsky (14:21, kreik. entola ) on aina sydämellinen kutsu tulla hänen luokseen, tulla entistä lähemmäksi häntä ja luottaa häneen (Matt 11:28). Hän käytti tällaista käskysanaansa (entola) silloin, kun hän julisti halvatulle miehelle: "Ihminen, sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut" (Luuk 5:20, KR 38). Kuinka syvästi tämä jumalallisen käsky- ja valtasanan käyttö loukkasikaan läsnä olevia Jumalan pyhän lain opettajia. He syyttivät, että Jeesus noilla majesteetillisilla ja vapauttavilla käskysanoillaan pilkkaa Jumalaa. Heidän mukaansa vain Jumala antaa anteeksi ja vain sellaiselle, joka ottaa vastaan kaikki Jumalan käskyt, sitoutuu niihin, noudattaa niitä ja rakastaa sillä tavoin Jumalaa. Jeesus nyt sen sijaan antaa kaiken lahjaksi, antaa ilmaiseksi ja antaa anteeksiantamuksessa iankaikkisen elämän. Jeesus toisti tämän saman vapauttavan päästösanan ihmiselle, joka oli syvästi synnin, kuoleman ja perkeleen vallalle. Hän julisti fariseus Simonin luona syntisesti elävälle naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi."

Lainoppineiden mukaan halvattu mies ja syntinen nainen olisi ensin pantava noudattamaan Jumalan lakia ja vasta sitten Jumala saattoi omalla käskyvallallaan antaa heille anteeksi heidän syntinsä. Jeesus käytti Jumalan pelastavaa käskysanaa liian ilmaiseksi ja vapaasti.

 

Kuitenkin vain tähän anteeksiantamuksen sanaan juurtuminen ja siitä eläminen tuo Isän ja Pojan luoksemme. Mitä syvemmälle juurrumme tähän hänen sanaansa sitä läheisemmin ja todellisemmin hän asuu meidän kanssamme ja on meidän luonamme. Rakkaus häneen ja hänen rakkautensa meihin tulee ilmi juuri siinä, että elämme hänen anteeksiantamuksen sanastaan. Silloin hänen sanansa evankeliumina on vallannut meidät ja ohjaa elämäämme. Vain evankeliumille on se valta ja voima, Jumalan voima (Room 1:16), mikä johtaa ihmiset iankaikkiseen elämään.

Pyhän Hengen tehtävä on viedä meidät sisälle Herran hyvään uutiseen. Sillä hän on lohduttaja ja rohkaisija (kreik. parakletos). Hän rohkaisee läpi Jumalan lapsen elämän opettamalla kärsivällisesti Herran antamaa evankeliumin sanaa, palauttamalla mieliin Herran sanat ja näin sitomalla sydämet hyvään uutiseen. Hänen opettamanaan opimme noudattamaan, pitämään totena ja riippumaan kiinni evankeliumissa ja sen lupauksissa.

 

"Olkaa rohkeat" (Joh 14:27-31)

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon (27). Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi (28). Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu (29). Paljon en kanssanne enää puhu, sillä tämän maailman ruhtinas on jo tulossa. Mitään valtaa ei hänellä minuun ole (30), mutta tämän täytyy tapahtua, jotta maailma tietäisi, että minä rakastan Isää ja teen niin kuin Isä on minun käskenyt tehdä. Nouskaa, me lähdemme täältä!" (31)

 

Jeesus palaa opetuksessa jälleen siihen, mitä on usko Jumalaan ja usko häneen. Se on rohkeutta elää ja kohdata kaikkea sitä, mitä elämä tuo tullessaan. Herra tietää kuinka ratkaisevaa onkaan edessä olevassa kamppailussa, että hänen omansa säilyttävät uskalluksen. "Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon" (Joh 14:27).

Rohkeus syntyy Herran sanoista, siitä että hän on puhunut: "Olen puhunut tästä jo nyt" (Joh 14:29). Se syntyy, että olemme todella kuulleet, mitä hän on sanonut: "Kuulittehan, mitä sanoin" (14:28).

Rohkeus säilyy, jos Herra Jeesus saa lahjoittaa meille rauhansa: "Minä jätän teille rauhan" (Joh 14:27). Rauha (hepr. shalom) on asenne ja tila elämässämme, jossa luotamme siihen, että kaikki tapahtuu kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan tahdon mukaan. Kun Job vaikeitten koettelemusten ja repivien sisäisten taistelujen jälkeen saavutti rauhan, hän kuvasi rauhaansa sanomalla: "Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa" (Job 42:2).

Rauha on siinä, että vihdoinkin tiedämme ja uskossa olemme varmoja siitä, että koko elämä ja kaikki sen tapahtumat ovat kaikkivaltiaan hoidossa. Ne ovat hänen hyvässä hoidossa silloinkin, kun tämä maailmanajan silmissä ne näyttävät menevän aivan mielettömään suuntaan. Sehän tuntui mielettömältä ja jopa epätoivoiselta, että Jeesus sanoi menevänsä pois. Kun hän oli mennyt pois, hän oli silloin poissa. Siitä lähtien hän on ollut poissa jokaisen häneen uskovan elämästä. Vaikka hän lupaa palata, niin hän ei palaa heti. Juuri tämä väliaika saattaa muodostua äärettömän vaikeaksi. Herra on silloin aivan hiljaa. Meillä ei ole käsissämme mitään muuta kuin hänen sanansa ja lupauksensa. Siksi epätoivoon vaipuminen saattaa olla lähelläkin, ainakin silloin, kun tulevat todelliset koettelemukset. Eihän Jeesus muuten olisi varoittanut: "Älköön sydämenne olko levoton" (14:1), "älkää vaipuko epätoivoon" (14:27). Hän tiesi heikkoutemme. Mutta hän lupasi rauhansa, rauhan joka kestää tänä väliaikanakin, tuntui väliaika kuinka pitkältä ja vaikealta tahansa.

 

Jeesus kehottaa tässä meitä jopa iloitsemaan siitä, että hän on mennyt pois: Te iloitsette "siitä, että minä menen" (Joh 14:28). Rakkauden häneen tulisi synnyttää meissä tämän ilon. Hän on kyllä mennyt pois eikä ole enää meidän tavoitettavissamme sillä tavoin kun haluaisimme. Mutta hänhän on mennyt Isän luo ja hän sanoo: "Isä on minua suurempi" (14:28). Isän luona, hän istuu valtaistuimella Isän oikealla puolella ja hallitsee kaikkea Jumalan täydellisellä vallalla ja voimalla. Siksi kaikki, mikä meille tapahtuu ja mikä meitä kohtaa, on täysin hänen käsissään. Voin vain opetella lepäämään hänen iankaikkisten käsivarsiensa varassa (5 Moos 33:27).