Roomalaiskirje 12. luku

8. KUTSU ARKIELÄMÄÄN (Room 12:1 – 15:21)
Raamattuluento (18) Room 12:1 –21
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 23.11.2003.

8.1. Kokonaan Herralle Room (12:1-2)

Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla (1). Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä (2).

Roomalaiskirjeen kolmas pääosa sisältää kristityn arkielämään liittyviä erilaisia kehotuksia, ohjeita ja neuvoja. Jälleen UT:ssa asetetaan eteemme malli, johon voimme verrata omaa elämäämme ja jota kohden pyrimme. Meille sanotaan: Tällaista tulisi olla uskosta vanhurskaan elämä.

Se on elämää ihmisenä ihmisten keskellä, mutta se on elämää, joka on tietoisesti sidottu Herraan ja hänen sanaansa. Sanassa olevat kehotukset ja neuvot ovat kuin tienviittoja, jottei Jumalan lapsi eksyisi matkalla kotiin. Ne ovat kuin varotuskilpiä, jottei hän vahingoittaisi itseään tiellä. Mutta ne eivät anna voimaa vaellukseen eikä kestävyyttä perille pääsemiseksi. Sen saa aikaan yksin Jumalan armahtava laupeus (kreik. oiktirmos, sääli, armahtavaisuus) (Room 12:1a) ja uppoutuminen tähän laupeuteen niin, että se saa hallita joka hetki kaikkea elämässä.

Vain Jumalan armahtavasta laupeudesta syntyy uskonelämä ja siihen on palattava uudelleen ja uudelleen. Näin erityisesti silloin, kun huomaa, että kaikesta Kristuksen nimen avuksihuutamisesta ja häneen turvautumisesta huolimatta ei pysty täyttämään tässäkään olevia kehotuksia. Jumalan laupeuteen saa turvautua, kun kokee, ettei kykene antamaan elämäänsä Jumalale mieluisaksi uhriksi, ei osaa palvella häntä järjellisellä eikä muullakaan tavalla eikä kykene arvioimaan mikä elämässä on Jumalan tahdon mukaista hyvää ja täydellistä.

Miten lauluntekijä tämän sanookaan: ”Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkun aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: "Pidä heikkoja omanain" (Erkki Leminen).

Jumalan käsittämätön laupeus on elämässämme kaiken hyvän lähde. Hänen hyvyytensä on kohdannut meitä ja hoitanut meitä tähän asti. Emme ole saaneet sitä osaksemme suoritustemme tai ansiollisuutemme tähden. Se on tullut elämäämme ilmaiseksi. Se on kannattanut meitä silloinkin, kun olemme kokeneet, ettei se vaikuta eikä saa aikaan meissä mitään.

Emmekö huomaa miten ihmeellistä onkaan se, että Jumalan armahtava laupeus on tullut osaksemme! Emmekö halua nyt edes jollakin tavalla kiitoksena palvella häntä. Kun hän on näin edellyksettömästi ensin rakastanut meitä (1 Joh 4:19), ehkä mekin puolestamme opimme jollakin tavoin rakastamaan häntä ja hänen tahtoaan. Edes vähäisenä kaikuna palvelemaan. Miten Paavali sanoikaan: ”Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä” (2 Kor 5:15).

Herra ei säälivässä laupeudessaan odota meiltä suorituksia, ei tekoja, vaan hän odottaa meitä itseämme. Jumalan ja meidän välillä ei ole syntynyt onnistuneiden tekojemme ja ponnistelujemme luoma yhteys. Hän itse anteeksiantavassa armossaan rakensi katkenneen yhteyden meihin. Me yllätyimme ja ihmettelemme. Nytkään hän ei tarvitse meidän tekojamme, mutta lähimmäisemme tarvitsevat. Siksi tekomme ja palvelumme annamme lähimmäisillemme. Se on meidän kiitoksemme Herran laupeudesta meitä kohtaan. Lähetystyömmekin on nimenomaan kiitostamme Golgatasta.

Vanha liiton aikana Jumalan kansa antoi kiitoslahjana Herralle teurastettujen ja kuolleitten eläinten ruumiita ja myös ruokauhreja (3 Moos 2). Nyt meidät kutsutaan antamaan oma elämämme elävänä uhrina Herralle (Room 12:1b). Miten voimme sen muuten tehdä, kuin sanoa hänelle, että tässä olemme, ota elämämme ja kaikkemme hoitoosi. Olemme elämämme kyllä monella tavoin jo ehtineet pilata. Mutta siitä huolimatta me itse ja jopa synnin turmelema ruumiimme on Herralle mieluisa (3 Moos 2:9) kiitosuhri. Hän ottaa vastaan tämän mitättömän ja surkean elämämme. Hän ottaa sen käsiinsä niin kuin savenvalaja ottaa savenpalasen. Hän haluaa vieläkin valmistaa siitä astian omaa käyttöään varten. Jos se menee jälleen pilalle, hän on valmis taas uudelleen jatkamaan armahtavaa työtään meissä (Jer 18:4). Hän jaksaa iäisyyteen asti.

Nyt koko elämme ja kaikki mitä meillä on, saa kuulua yksin Herralle. Olemme hänen omaisuuttaan ja hän saa sillä tehdä, mitä hyväksi näkee. Tämän hyväksyminen voi olla hetkittäin meille sanomattoman vaikeaa. Hänen toimintansa elämässämme ei aina miellytä meitä. Milloin se tuntuu kovin hitaalta, mitään ei tapahdu, milloin taas riitelemme Jumalaa vastaan ja sanomme: ”Miksi teit minusta tällaiseen” (Room 9:21). Milloin taas koemme, että hän vaatii meiltä aivan liikaa. Kuitenkin vain suostumalla hänen muokattavakseen palvelemme häntä viisaalla ja järkevällä tavalla ja elämästämme tulee mielekäs. Vain se on iäisyyden kannalta järjen- ja johdonmukaista Herran pyhää palvelemista ja palvontaa (kreik. latreia, temppelipalvelu),

Myönteistä kehotusta seuraa kielteinen varoitus (Room 12:2). Se ei ole uhkaus, mutta kyllä varoitus (Room 12:2). Vaikka kuinka olemme antaneet elämämme Jumalalle, niin emme ole vielä perillä kirkkaudessa. Kaikki ei ole elämässämme valmista. Olemme vasta matkalla. Olemme jatkuvassa muutospaineessa. Toisaalta meitä kietoo tämän maailman meno (kreik. aion), paha maailmanaika (Gal 1:4, KR 38) ja myös oma lihamme, vanha luonto meissä. Molemmat haluavat mukauttaa meidän oman aikamme yleiseen kaavaan, muotoon ja tapaan (kreik. syskhematizomai, sana skema tarkoittaa ulkonaista kaava). Yleinen mielipide ja ajan henki muokkaavat meitä huomaamattamme kaikkien muiden kaltaisiksi. Olemme kuitenkin antaneet ruumiimme Herralle ja hän haluaa myös muuttaa meitä (kreik. metamorfo, muuttua toisen näköiseksi, muuttua sisäisesti). Paavali kirjoittaakin tästä muuttumisesta: ”Minun on jälleen kärsittävä synnytystuskia, kunnes Kristus saa muodon teissä” (Gal 4:19, kreik. morfo). Se muuttuminen on Kristuksen hallintavallan lisääntymistä elämässämme. Emme enää tule toimeen ilman häntä. On joka päivä asiaa hänelle. Seura tekee kaltaisekseen.

Joka tapauksessa olemme savena savenvalajan pöydällä. Muokkaaminen jatkuu. Olemme oksana viinipuussa ja oksan on saatava jatkuvasti viinipuun rungosta elämää, joka kasvattaa sitä. Kasvu toteutuu uuden elämän vastaanottamisena. Se on hänen lihansa syömistä ja hänen verensä juomista.

Kasvu toteutuu myös valvomisena. Valvominen johtaa koettelemaa kaikkea mitä kuulee ja näkee ja estää omaksumasta asioita sokeasti, arvostelematta. Teemme jatkuvasti valintoja ja opettelemme sanomaan ei monelle sellaisella asialle, jota muut pitävät itsestään selvänä. ”Olkaa varuillanne. Älkää antako jumalattomien johtaa itseänne harhaan, niin että putoatte omalta varmalta pohjaltanne. Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa” (2 Piet 3:17-18).

Kristitty elää maailmassa, mutta ei maailmasta. Me erottaudumme yleisestä menosta. Meidät on kutsuttu arvioimaan omaa aikaamme Jumalan sanan ja tahdon valossa. Jeesus on meille nykyisenkin maailman valo. Hän on tie, totuus ja elämä. Tämä maailma ei saa sanella meille esityslistaa, jota elämässämme seuraamme.

On kysellen tutkittava sitä, mikä on Jumalan tahto. Se ei ole koskaan itsestään selvää eikä helposti määriteltävissä. Siksi joudumme etsimään Jumalan tahtoa hänen sanastaan ja jatkuvasti rukoilemaan, että hänen tahtonsa – eikä vain oma tai muiden tahto - tapahtuisi myös meidän elämässämme. Etsimme sitä, mikä on Herralle suotavaa, oikeaa ja hyvää (Room 12:2). Se on silloin sitä meillekin. Etsimme sitä, mikä on täydellistä ja mikä vie perille iankaikkiseen elämään. Vain iankaikkinen on täydellistä. Ajallinen on aina katoavaa.

8.2. Omana itsenä omassa tehtävässä (Room 12:3-8)

Sen armon perusteella, joka minulle on annettu, sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut (3).
Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä (4), samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä (5). Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa (6). Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon (7), rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin (8).

Onhan meitä monia, jotka ajattelemme itsestämme liikoja ja sellaisten ajatusten lumoamana ajaudumme umpikujaan ja petymme elämään. Lienee niin, että jossakin nuoruuden vaiheessa suurin piirtein jokainen terve ihminen kokee olevansa kutsuttu tässä maailmassa johonkin suureen ja tärkeään. Todellisuus aikanaan paljastaa, mitä meistä kaikista lopulta tulee. Mutta yhtälailla umpikujaan ajautuu myös sellainen, joka ei arvosta itseään, vaan väheksyy ja saattaa jopa inhota omaa elämäänsä. Runoilija osaa kuvata sitä tervästi: ”Minä en ole mitään. En varmaan rakasta ketään, mietti itsekseen Alvari. Eikä minusta välitä kukaan ? ei Jumalakaan. Oli Alvari alistettu jo alussaan, niin kerrotaan. Kun nimeään kyseltiin ja osoitettaan, hän vastaili vaan: Olen Alvari Alakulo, enkä mistään kotoisin” (Erkki Leminen).

Oikea suhde omaan itseemme on mahdollista löytää uskon ja Jumalan sanan tuntemisen kautta. Paavalin sanat siitä armosta, jonka on hänelle annettu (kreik. didomi, antaa lahjaksi) ja jokaisen Jumalan lapsen uskon määrästä, jonka Jumala on tälle antanut (kreik. merizo, jakaa, antaa osaksi) (Room 12:3) ovat meille jokaiselle tärkeitä. Ratkaisevaa elämässämme on, jos vihdoinkin huomaamme ja tunnustamme, että niin uskossa kuin kaikessa muussakin olevamme täysin riippuvaisia siitä, mitä Jumala antaa. Kuinka hyvin tämän sanoikaan Johannes Kastaja: ”Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta” (Joh 3:27). Tosin moni ihminen kokee aivan toisin. Johannes näki syvemmälle ja kauemmaksi. Siksi hän tunnusti täydellisen avuttomuutensa, hän ei määrännyt elämäänsä. Se hän totisesti huomasi Herodeksen vankilassa.

Olen vasta silloin oma itseni kun koen itseni ikään kuin Jumalan edessä, Jumalaa vastapäätä olevana ja täysin riippuvaisena siitä, mitä hän antaa. ”Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni”. ”Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä” (Ps 139:2-3, 6).

Vasta ikään kuin hänen ja hänen sanansa lävitse itseäni katsoessa voin nähdä kuka olen. Mutta ohi hänen näen sokaistuneena oman erinomaisuuteeni ja hyvyyteni tai masentuneena oman surkeuteni. Siksi meille koskaan ei ole tärkeintä itsemme tunteminen, vaikka juuri siitä olemme monesti suunnattoman kiinnostuneita. Tärkeintä on, että avaudumme Jumalalle ja opimme tuntemaan hänet ja tunnustamaan riippuvuutemme siitä, mitä hän antaa. Silloin pystymme pitämään ajatuksemme kurissa ja näkemyksemme omasta itsestämme pysyy kohtuuden rajoissa. Emme luule itsestämme liikaa, mutta emme myöskään halveksi itseämme Jumalan luomana ihmisenä. Ja niin vapaudumme itsemme palvomisesta ja itseemme tuijottamisesta näkemään lähimmäistemme hätää ja palvelemaan heitä.

Jeesus Kristus on yksi. ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa. Mutta kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa” (Ef 4:4-7).

Kaiken kaaoksen, läkähdyttävän moninaisuuden ja jatkuvien muutosten keskellä on yksi, joka aina on sama ja muuttumaton. Hän on se ainoa, joka voi sanoa: ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu” (Ilm 22:13).

Nyt tämä yhden edessä ja hänen kansaan jokainen meistä saa ja voi olla täysin erilainen, niin erilainen, ettemme koskaan täällä alhaalla pysty ymmärtämään toinen tosiamme. Siksi meidän on myös niin vaikea nähdä ja kokea, että olemme toistemme jäseniä ja siis riippuvaisia toinen toisistamme. Todellinen Kristuksen ruumis on aina toisiinsa sulautumattomien ihmisten yhteys. Se on itsenäisten toisiinsa sulautumattomien tietoisuuksien moneus. Vain Kristus itse pitää kaiken koossa.

Mutta kautta aikojen monet ovat halunneet yhdistää Jumalan kansan yhdeksi ja yhteiseksi näkyväksi ja koettavaksi kokonaisuudeksi. Tästä kuitenkin jo aikoinaan varoitti 300-luvulla elänyt egyptiläinen hengellinen opettaja ja munkkiuden isä Antonius: "Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme."

Jumalan meille antamista lahjoista eräs suurimpia on oma yksilöllisyytemme ja oma erilaisuutemme kaikkiin muihin ihmisiin nähden. Herra ei tahdo sulattaa sitä meistä pois. Mutta hän kutsuu meitä tärkeällä ja äärettömän vaikealle tielle. Hän sanoo: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh 13:34). Erilaisten ja sulautumattomien rakastaminen on meille vaikeaa.

Ennen kaikkea toisen rakastamien on siksi niin vaikeaa, koska hänessä niin kuin minussa itsessänikin on vanha luontomme edelleen jäljellä. Sitä ei ole koskaan toisessa helppo rakastaa, Itsessämme rakastamme kyllä omaa vanhaa luontoamme suuresti.

Siksi Tunnustuskirjat sanovat hyvinkin rehellisesti, mikä toisen kristityn rakastamisessa on vaikeinta: "Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että jatkuvasti annan anteeksi hänelle sen, että hän aiheuttaa minulle vahinkoa, käyttää väkivaltaa ja vääryyttä minua vastaan ja monella tavoin osoittautuu vilpilliseksi." "Ihmisen on opittava hillitsemään vihansa sekä pysymään sydämeltään kärsivällisenä ja hyväntahtoisena erityisesti niitä kohtaan, jotka aiheuttavat hänessä suuttumusta, toisin sanoen vihamiehiään kohtaan."

Jeesuksen käsky rakastaa on meille joka päivä uusi, sillä emme vielä ole sitä oppineet. Meidän on lukemaan opettelevan alakoululaisen tavoin kirjain kirjaimelta tavattava sitä. Ja sitä tavatessamme on usein kyynel silmässämme.

Kuinka hyvin tästä taistelusta Luther kertookaan: "Munkkina ollessani minä olin sitä mieltä, että autuuteni oli mennyttä kalua heti paikalla kun vain tunsin lihallista aistinhimoa, toisin sanoen pahaa viettiä, hekumaa, kiukkua, vihaa, kateutta yms jotakuta veljeä kohtaan. Minä yritin monenmoista. Kävin ripillä joka päivä. Mutta en päässyt puusta pitempään. Lihan himo yhä vain uusiutui. Sen vuoksi en päässyt rauhaan, vaan alati kidutin itseäni näin ajatellen: Teit tämän synnin ja tuon. Olet kateuden ja kärsimättömyyden kahleissa. Turhaan siis olet liittynyt pyhään munkistoon. Mitättömiä ovat kaikki hyvät tekosi. Jos minä silloin olisin ymmärtänyt nämä Paavalin lausumat: Liha himoitsee Henkeä vastaan, nämä ovat nimittäin toisiaan vastaan. En siinä määrin olisi itseäni murehduttanut. Vaan minä olisin ajatellut, niinkuin tätä nykyä ajattelen: Martti, et ole kokonaan vailla syntiä, koska sinulla vielä on liha. Ja siis tunnet sen taistelua, älä silti ole epätoivoinen, vaan taistele, jottet täyttäisi sen himoa. Silloin et ole lain alainen. Muistan kuinka Staupitzin oli tapana sanoa: "Olen varmaankin tuhannen kertaa luvannut Jumalalle tulla paremmaksi. Mutta lupaustani en ole milloinkaan pitänyt. Tästä lähtien en mene lupaamaan tuommoista, koska olen aivan varma siitä, että lupaustani en saa täytetyksi. Ellei Jumala ole minulle leppyinen ja laupias Kristuksen tähden ja ellei hän suo minulle toivomaani onnellista hetkeä silloin, kun minun on muutettava tästä kurjasta elämästä, minä en saata lupauksineni enkä hyvine tekoineni hänen edessään pysyä."

Kristitty ei siis saa jäädä vihan tunteittensa hallitsemaksi ja kuitenkin hän on jatkuvasti syntinen ja paha, ja siksi myös vihan tunteet ovat hänessä - siinä sovittamaton ristiriita. Tosin moni osaa ne kätkeä itseltään niin hyvin, että kuvittelee todella rakastavansa vaikeita lähimmäisiään ja toisia uskovia.

Joudumme opettelemme läpi elämämme Golgatan ristin juurella kohtaamaan ja käsittelemään sekä omia vihantunteitamme että toisten uskovien vastaavia tunteita. Kristuksen armon läsnäolo hoitaa meitä kohti oikeaa asennetta. Siksi meissä olevien vihan voimien ei tarvitse hallita meitä silmittömällä tavalla.

Otan avukseni erään löytämäni väitteen sielunhoitoa käsitelevästä kirjasta: "Jos yksilö hyväksyy vihansa todellisuuden, on siitä tietoinen, hän voi valita tietoisesti sen kokemisen muodon. Toisin sanoen hän voi pidättäytyä sen ilmaisemisesta tässä ja nyt ja osoittaa vihansa jollakin sopivammalla tavalla ja ajalla (Purhonen, Muuttuva ihminen, 132).

Jeesuksen Kristuksen täysin ehtoja vailla olevan rakkauden kohtaaminen aloittaa meissä uudistuksen. Se jota Jeesus saa rakastaa, oppii kenties vähitellen rakastamaan myös toisia. Jeesuksen läheisyyden lämpö sulattaa jotain sydämemme roudasta, joka muodostui, kun petyimme toisiin ihmisiin kenties jo varhaislapsuudessa ja myöhemmin vielä moneen kertaan uskoviinkin. Jeesuksen rakkauden rohkaisemina saamme jälleen opetella avoimuutta suhteessa toisiimme ja kenties jaksamme myös palvella toinen toistamme ja ehkä kaikkein vastenmielisintäkin lähimmäistämme. Vasta kirkkaudessa vallitsee täydellinen rakkaus ja sopusointu. Siihen asti opettelemme olemaan kärsivällisiä toisiamme kohtaan.

"Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen).

”Tässä suhteessa kaikki kristityt ovat samanlaisia: he eivät tule toimeen ilman Kristusta. He tarvitsevat häntä sovitukseksi ja vanhurskaudeksi, mutta myös pyhitykseksi ja lunastukseksi. Eikö tämä olekin merkillistä: Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, kaikissa kansanheimoissa, roduissa ja kieliryhmissä, on kristittyjä joille juuri tämä on yhteistä. He voivat muuten olla hyvinkin erilaisia. Heillä on erilainen luonteenlaatu, erilaiset taipumukset, eri tehtävät. Heillä voi olla erilainen kanta monessa asiassa. Mutta yhdessä asiassa he ovat samanlaisia: Kristuksessa! Kristuksessa he elävät ja Kristuksessa he laulavat. Niin se on. Kristityt ovat Kristuksen ystäviä, vaikka he eivät muuta olisikaan. He eivät ole täydellisiä eivätkä koskaan voi olla itseensä tyytyväisiä, mutta Kristus on heille suuri ja kallis. Tämä on ratkaiseva tunnusmerkki - se eikä mikään muu. Meidän on varottava esittämästä muita tunnuksia kuin mitkä Jumalan sana osoittaa. Jos niin teemme, saatamme erehtyä perusteellisesti. Monet kylläkin haluaisivat kaikkien kristittyjen olevan samanlaisia. He unohtavat, että jäsenet ovat erilaisia ja tehtävät moninaisia, vaikka Henki on sama. Mutta aina kun kohtaat ihmisiä, jotka syntiensä tähden kaipaavat evankeliumia Vapahtajasta enemmän kuin mitään muuta, silloin tiedät tavanneesi iankaikkisesti yhteen kuuluvia veljiä ja sisaria. Olet kohdannut "pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä". Olkoon he miten viheliäisiä tahansa, he ovat kuitenkin Jumalan silmissä suuressa kunniassa. He ovat vaatetettuja Jumalan Pojan vanhurskauteen ja mielisuosioon” (Rosenius, Usko yhdistää, s.23).

Ratkaisevaa on omaa paikkaamme ja tehtäväämme Kristuksen ruumiissa kysellessä se, että olemme saaneet armon. Vasta todellisen armon osallisuudessa löydämme oman paikkamme Kristuksen seurakunnassa ja oman kyvykkyytemme ja lahjamme, jolla osaamme ja voimme palvella lähimmäisiämme ja Herraa. Armon johtamana pääsemme suorittamaan omaa tehtäväämme. Armon osallisuudessa jaksamme kestää toinen toistemme hajottavalta tuntuvaa erilaisuutta emmekä masennus hajaannusten tullessa.

Kaikki mitä meillä on, on armoa ja lahjaa. Kaikki mitä saamme aikaan, on armoa ja lahjaa. Ihmisinä kuitenkin mielellämme omistaisimme jotain erikoista ja muista erottuvaa, tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta eihän nyt toisten palvelemisessa, omastaan ja ajastaan antamisessa, masentuneiden rohkaisemisessa ja köyhien auttamisessa ole mitään erikoista. Kaikki tuohan on huomaamatonta ja siihenhän pystyy jokainen, joka vain vähänkin viitsii tehdä. Mutta profetoiminen on näkyvää ja erikoista. Siinä pääsee toisten uskoviin yläpuolelle ohjaamaan heitä. Opettaminen ja johtaminen taas kovin vaativaa.

Lopulta armolahjoja tavoitellessamme emme me näistä Roomalaiskirjeen armolahjoista (kreik. kharisma) ole kiinnostuneita. Mutta sen sijaan 1 Kor 12:ssa ja 14:ssa olevat armolahjat ovat innostavia. Ne ovat yliluonnollisia ja ihmeellisiä. Ne tuovat meille varmuutta ja kunniaa. Niitä meillä pitää olla, niitä tavoittelemme ja niitä myös saamme, kun oikein otamme. Mutta samalla moni meistä unohtaa nämä varsinaiset Herran meille antamat armolahjat. Nehän jättävät meidät huomaamattomina sivuun, vain palvelemaan kärsiviä lähimmäisiämme.

Otamme esille kuitenkin tässä mainitun profetoimisen lahjaan. Meidän aikanamme se on ruvennut merkitsemään yksinomaan ”Minä, Jeesus, sanon sinulle” muodossa tulevia välittömiä taivaallisia viestejä, joita pidetään arvovaltaisina ja totuudellisina sanoina. Itse näen kuitenkin, että varsinainen profetoimisen lahja on sydänten salatuimman paljastamisesta (1 Kor 14:25). Ihminen joutuu silloin ikään kuin kasvokkain totuuden ja Jumalan valon kanssa. Se on särkevää totuutta, jolloin ihminen aivan kuin heittäytyy kasvoilleen maahan ja näkee ja tunnustaa Jumalan ja oman syntisyytensä. Me tarvitsemme sanomattoman kipeästi sitä VT:n profeettojen henkeä, joka paljastaa tämän ajan todellisen luonteen, paljastaa aikamme harhat ja eksytykset, jotka kietovat ihmiset pauloihinsa. Tulevaisuuden tapahtumat jätämme niin omassa elämässämme kuin maailman tapahtumissa armollisen Jumalan käsiin. Meidän ei tarvitse ennakolta tietää, miten hän toimii, mutta kyllä jäädä hänen käsivarsiensa varaan.

Jälleen meidän on myös huomattava, että Paavali ottaa tässä esille Kristuksen omien monista lahjoista vain muutamia esimerkkejä. Useimmilla meistä ei ehkä ole mitään näistäkään. Mutta näiden muutamien esimerkkien avulla hän haluaa rohkaista jokaista Jumalan lasta olemaan uskollinen, vahva, järkähtämätön ja aina innokas Herran työssä. ”Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan” (1 Kor 15:58).

Roomalaiskirjeen opetuksen kohteena on tässä niin yksityinen kristitty kuin kristittyjen muodostama yhteisö, seurakuntakin. Jälleen näemme kuinka jokainen Jumalan lapsi ja jokainen kristillinen kirkko, seurakunta, yhteisö, järjestö pientä kodissa kokoontuvaa ryhmää myöten on kuin kuvanveistäjän telineiden ympäröimä kivimöhkäle. Kaikki on vielä työn alla ja keskeneräistä. Sivusta katsellessamme näemme vain telineet ja niiden keskellä tapahtuu jotain. Usein näyttää siltä kuin kaikki olisi pelkää epäonnistumista.

Kerran suurena tilinteon päivänä telineet on purettu ja vasta silloin paljastuu mitä todella on syntynyt. Silloin toteutuu jokaisen Kristukseen uskovan kohdalla Raamatun lupaus: ”Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on” (1 Joh 3:2, KR 38). Jokainen on silloin Vapahtajansa kaltainen.
Silloin myös Herransa edessä on kirkastettu seurakunta, jossa ei ole tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka on pyhä ja nuhteeton (Ef 5:27).

8.3 Kutsu rakkauden palveluun (Room 12:10-21)

Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä (9). Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne (10).
Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa (11). Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä (12).
Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta (13).
Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko (14).
Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa (15).
Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita (16).
Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä (17).
Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa (18).
Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: "Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan" - näin sanoo Herra (19). Edelleen sanotaan: "Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle" (20). Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä (21).

Kristitty vaeltaa valossa. Se merkitsee sitä, että hänelle on tärkeää kohdata ja nähdä oma elämä, oma käyttäytyminen ja toiset ihmiset juuri sellaisina kuin kaikki tämä tulee häntä vastaan. Hän ei halua paeta eikä peittää totuutta eikä todellisuutta. Hän haluaa ja uskaltaa kohdata totuuden itsestään ja omista asenteistaan. Ehkä hän samalla vähitellen oppii huomaamaan kuin tavattoman vaikeaa ja hidasta on tajuta, millaisia tunteita oma käytös aiheuttaa lähellä olevissa ihmisissä.

Paavali antaa meille nyt kolmekymmentäkolme erilaista kehotusta oikeaan asenteeseen ja oikeaan elämätapaan. Niistä muodostuu eteemme kristityn malli. Se auttaa meitä selvittämään itsellemme missä asioissa ja kuinka paljon puuttuu arkielämämme kilvoituksesta Kristuksen mielen mukaisuus.

Tällaisen luettelon tehtävä elämässämme on sama kuin Jeesuksen Vuorisaarnankin. Se riisuu meidät suurista luuloistamme, meistä tulee hengellisesti köyhiä, murheellisia, hiljaisia, sellaisia, joilla on Kristuksen vanhurskauden jano ja nälkä (Matt 5:3-6, KR 38). Se riisuu luuloistamme, että me itse olemme jo jotakin. Meistä tulee jälleen vain syntisiä uskovia, joilla on suuri tarve mennä Herran eteen syntinsä tunnustaen ja armoa anoen.

Jotta nämä kaikki kehotukset tulisivat meitä lähelle, muutamme ne henkilökohtaiseen sinä-muotoon. Kukin niistä on kuin peili, jonka edessä voimme kysellä omia asenteitamme, mielialojamme ja käyttäytymistämme. Jokaista niistä on hyvä kuunnella ja koettaa tiedostaa voimmeko entistä paremmin ottaa huomioon arjessamme tuonkin asian. Otamme tähän luetteloomme myös luvun alkuosan sisältyvät kehotukset.

Room 12:1-9:
- anna koko elämäsi uhriksi Jumalalle
- älä mukaudu tämän maailman menoon, vaan muutu ja uudistu mieleltäsi
- älä ajattele itsestäsi liikoja, pidä ajatuksesi kohtuuden rajoissa
- lahjojesi mukaan käytä profetoimisen lahjaa, palvele, opeta, rohkaise, anna omastasi,
johda, köyhiä

Room 12:10-21:
- ole rakkaudessa vilpitön ja vihaa pahaa, pysy kiinni hyvässä
- osoita veljesrakkautta ja kunnioita toisia
- älä ole veltto, ole innokas
- anna Hengen tulen palaa itsessäsi, palvele Herraa
- toivo, iloitse, ole kestävä, rukoile
- auta puutteessa olevia, osoita vieraanvaraisuutta
- siunaa vainoojiasi, älä kiroa vainoojiasi
- iloitse iloitsevien kanssa, itke itkevien kanssa
- pyri yksimielisyyteen äläkä pidä itseäsi muita parempana
- asetu vähäosaisten rinnalle
- älä ole omasta mielestäsi viisas
- älä maksa kenellekään pahaa pahalla
- pyri siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä
- jos on mahdollista, elä rauhassa kaikkien kanssa
- älä ota oikeutta omiin käsiisi, anna Jumalan osoittaa vihansa
- anna nälkäiselle vihamiehellesi ruokaa ja janoiselle vihamiehellesi juotavaa
- kerää tulisia hiiliä vihamiehesi pään päälle palvelemalla häntä
- älä anna pahan voittaa itseäsi, voita sinä paha hyvällä

Tässä on huikea sarja arkielämän käyttäytymisohjeita. Jokaisen kehotuksen avulla voisi pysähtyä pitkäsikin aikaa peilaamaan omaa elämää ja käyttäytymistä. Kyllä kai meidän on rehellisesti tunnustettava, että yhden ainoankin kehotuksen todelliseen oppimiseen ja noudattamiseen menee koko elämä. Kuinka hyvä siksi olikaan lähteä liikkeelle Jumalan armahtavasta laupeudesta ja lapsenomaisesti turvautua siihen, kun kohtaamme kaikki nämä oikean elämäntavan neuvot ja kehotukset.

Poimimme tästä luettelosta ihmisten keskinäisiin suhteisiin liittyvät kehotukset. Silloin huomaamme, että lain toisen taulun lähimmäissuhteisiimme liittyvät käskyt hallitsevat näitä kehotuksia. Siinä onkin se arkielämämme alue, jossa eniten tarvitsemme muistuttamista ja kehottamista oikeaan elämään ja vaellukseen.

Keskeisenä on kehotus pyrkiä sellaiseen, mikä on hyvää kaikkien silmissä (17). Vaikea tavoite toteutettavaksi. Hankalissa tilanteissa emme kuitenkaan saa antaa pahan voittaa itseämme, vaan on pyrittävä voittamaan paha hyvällä (21). Meitä kyllä kehotetaan vihaamaan pahaa ja pysykää kiinni hyvässä (9). Valitettavasti kovin usein vihaamme vain sitä pahaa, mitä on toisessa, mutta emme näe pahaa itsessämme. Hyvästä on vaikea pitää kiinni, jos se tuo meille ongelmia.

Rakkautemme toisia kohtaan on oltava vilpitöntä (9). Teeskennelty rakkaudellisuus ei ole oikeaa. Erityisesti meidän tulee osoittaa lämmintä veljesrakkautta ja jopa kunnioittaa kilvan toinen toistamme (10).

Meidän on oltava keskenämme yksimielisiä (16). Mutta yksimielisyys särkyy, jos pidämme itseämme toista parempana ja olemme omasta mielestämme viisaita(16) ja Raamattua oikein ymmärtäviä.

Ei ole helppo unohtaa omat tunteet ja mielentilat ja osallistua niin toisen elämään, että iloitsee iloitsevien kanssa, itkee itkevien kanssa (15).

Erityisesti meitä kutsutaan asettumaan vähäosaisten rinnalle ja auttamaan puutteessa olevia pyhiä ja osoittamaan vieraanvaraisuutta (13).

Esiin tulevat nimenomaan vaikeat lähimmäiset. Mitä tehdä, kun on sellaisia lähimmäisiä, jotka vastustavat meitä? On jopa sellaisia, jotka ovat valmiit vainoamaan ja jopa vainoavatkin. Silloin meidän on siunattava heitä eikä kirottava (14). Emme saa maksaa kenellekään pahaa pahalla (17). Mikäli mahdollista ja mikäli se riippuu meistä itsestämme, meidän on elettävä rauhassa kaikkien kanssa (18). Mutta siitä ei pidä lamaantua, kun se ei ole aina mahdollista. On opittava kestämään ihmisten jatkuvaa vihamielisyyttä. Emme saa kuitenkaan ottaa oikeutta omiin käsiimme (19). Saakoon Jumala meidän puolestamme osoittaa aikanaan vihansa (19). Sen sijaan, jos vihamiehellämme on nälkä, meidän on annettava hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, annettava juotavaa (20).

Raamattu asettaa eteemme sellaisen ihanteen ja tavoitteen, jota yksikään uskova ei pysty toteuttamaan. Ihanteet ei kuitenkaan määräydy sen mukaan, miten käytännössä onnistumme elämään vaan oman ja toisten ihmisarvon pohjalta. On suuri virhe pyrkiä madaltamaan ihanteita vain sen takia, että käytännössä emme onnistu toimimaan niiden mukaan. Madaltaminen veisi perustan käyttäytymisen ja asenteiden kehittymiseltä. Ihanteen auttavat meitä itsekriittiseen pohdiskeluun, jossa voi arvioida omia asenteitani ja käyttäytymistäni. Ilman sitä meiltä katoaa elävä synnin tunto, joka kaikkein varmimmin ajaa meidät Kristuksen luo.

Olin vaimoni Ritvan kanssa syöpäsairaitten kuntoutuksessa ja löysin sieltä tämän runon:

TÄNÄÄN

Tänään haluan yrittää elää vain tätä päivää enkä pyri ratkaisemaan hetkessä kaikkia elämäni ongelmia.

Tänään haluan olla onnellinen ja useimmat ihmiset ovatkin juuri niin onnellisia kuin haluavat.

Tänään haluan sopeutua oleviin oloihini enkä yritä muokata kaikkea oman mieleni mukaiseksi. Otan vastaan sen, mikä minulle suodaan ja mukaudun siihen.

Tänään haluan vahvistaa henkistä minääni. Haluan opiskella ja oppia jotakin hyödyllistä. En halua olla henkisesti laiska, vaan luen sellaista, mikä vaatii ponnistelua, ajattelua ja keskittymistä.

Tänään haluan tehdä jollekulle hyvän teon vaatimatta, että se huomioidaan. Haluan tehdä ainakin kaksi sellaista hyödyllistä asiaa, joita en haluaisi tehdä.

Tänään en halua näyttää kenellekään, että tunteitani on loukattu. Jos loukkaannunkin, niin tänään en sitä näytä.

Tänään haluan olla miellyttävä. Näytän niin hyvältä kuin voin, pukeudun huolitellusti, puhun hillitysti, käyttäydyn kohteliaasti, en arvostele toisia enkä koeta parantaa tai määrillä ketään muuta kuin itseäni.

Tänään haluan toimia suunnitelmallisesti. Vaikka en noudattaisikaan ohjelmaani tarkasti, haluan kuitenkin pitää sen. Se säästä minua kahdesta pahasta: kiireestä ja epäröinnistä.
Tänään haluan viettää hiljaisen puolituntisen yksin ja rentoutuen. Puolen tunnin ajan koetan saada elämästäni entistä paremman yleiskuvan.

Tänään haluan olla peloton ja nauttia siitä mikä on kaunista ja uskon, että siten kuin anna maailmalle, siten myös maailma tulee antamaan minulle.

Mitkä ovat vaihtoehdot?

Olen koonnut elämäni varrella kohtaamiani jännityksiä ja vastakohtien, joista uskovat ovat olleet eri mieltä. Sain seuraavan luettelon. Esillä on vain ääriasenteet ja niiden keskitse kulkee joustavan harkinnan ja itsenäisen päätöksen tie. Se kulkee keskikohtaa: Minä vaellan vanhurskauden polkua, oikeuden teitten keskikohtaa (San 8:20, KR 38). Elämässä on pakko tehdä kompromisseja, mutta kuka pystyy viisaisiin ja tasapainosiin kompromisseihin. Tässä luettelossa syvästi koko yhteiskuntaan vaikuttavia asioita ja aivan mitättömiä asioita.
- naispappeus ja suhteesta naispappeihin – ei mitään yhteistyötä – ollaan yhteistyössä
- et mene jumalanpalvelukseen, jos naispappi on liturgina tai saarnaa, et mene ehtoolliselle, jos naispappi jakaa, et anna naispapin kastaa lastasi jne - ei ole niin väliä.
- uskovana lääkärinä en voi tehdä aborttia enkä uskovana voi antaa itselleni tehdä aborttia – järkevä käyttö mielekäs
- avoliitto - aina väärin ja synti – on pakko mukautua ainakin omien lasten kohdalla todellisuuteen
- avioero – ei ole oikein uskovalle – ei voi mitään
- eronneiden uudelleen avioituminen – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- homoseksuaalien liitot – eivät ole oikein – ei ole niin väliä
- avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- uskova ei saa mennä ei uskovan kanssa naimisiin – ei ole niin väliä
- ehkäisyvälineiden käyttö ja syntyvyyden säännöstely – ei ole oikein – paitsi ehkä luonnonmenetelmällä.
- aviopuolisot eivät saa olla sukupuoliyhteydessä muuten kuin vain lasten saamista varten – ei ole väliä
- lähetit eivät saa kentillään olla missään tekemisissä ehkäisyneuvonnan kanssa - ei ole niin väliä
- pornojulkaisuja – ei saa painaa eikä lukea – ei ole niin väliä
- et saa katselle TV:stä seksikohtauksia – ei ole niin väliä
- uskova ei saa flirttailla – ei ole niin väliä
- tupakanpoltto – ei ole oikein - ei ole niin väliä
- tanssi ja teatterissa ja elokuvissa käynti - ei ole oikein – ei ole niin väliä
- naisten permanentti, meikkaaminen, korvarenkaat, voimakkaat värit asuissa - eivät ole oikein – ei ole niin väliä
- miesten kravatti on pahasta, samoin kukkaset ikkunalaudalla ja ikkunaverhot
- ei ole oikein ruumiin lävistäminen koristeilla ja tatuointi – ei ole väliä
- nainen ei saa käyttää housupukuja – ei ole niin väliä
- miesten pitkät tukat eivät ole oikein - ei ole niin väliä
- uskovat eivät saa hengellisissä kokouksissa istua niin, että toinen polvi on toisen päällä – ei ole väliä
- uskova äiti ei voi ottaa synnytyksessä epiduraalipistosta eikä sektiota muuta kuin lääketieteellisistä syistä, hänen on voitettava kipunsa pelkääminen – ei ole niin väliä
- eutanasia (armomurha) – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- olut (ja viini) maitokaupassa – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- uskova ei saa käyttää alkoholia – ei ole niin väliä, kunhan pysyy kohtuudessa
- karismaattiseen liikkeeseen mukaan meneminen – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- uskova ei saa ottaa vastaan kätten päällepanemisella ns. henkikasteita – ei ole väliä
- uskova ei saa antaa povata itselleen, ei edes käden juovista – ei se ole niin väliä
- uskova ei saa osallistua spiritistisiin istuntoihin – ei se ole niin väliä, sehän on vain leikkiä
- uskova ei saa lukea horoskooppeja eikä harrastaa astrologiaa – ei ole niin väliä
- uskova nainen ei saa rukoilla muuten kuin pää peitettynä – ei ole niin väliä
- historiallis-kriittinen metodin käyttö Raamatun tulkinnassa – ei ole oikein – ei ole niin väliä
- tosiuskova ei voi käyttää uutta Raamatun käännöstä – ei ole niin väliä
- televisio - ei ole oikein – ei ole niin väliä, sama koski aikoinaan radiota, rokotuksia, verensiirtoa
- antikristuksen aikaan kuuluu ihmisen ihon alle pantava mikrosiru
- pankkikortti, Euro-raha, EU ja YK ja KMN edeltävät antikristuksen aikaa

MISSÄ KULKEE OIKEAN JA VÄÄRÄN, PAHAN JA HYVÄN RAJA? ONKO SITÄ ENÄÄ OLLENKAAN? Mitä on tiukkapipoisuus? Mitä on helppohintainen periksiantaminen? Mikä on oikea tapa suhtautua asioihin? Kireä vai löysä vai niiden väliltä?

Eikö uskovilla on intuitiota, joka auttaa heitä itsenäisesti tekemään päätöksiä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Jatkuvasti vastaamme tulee yllättäviä tilanteita, joissa on päätettävä oikeasta toiminnasta nimenomaan Kristukseen uskovana. Ja uskovienkin parissa ollaan niin monesta asiasta kovin eri mieltä. Syvemmälle Raamatun sanaan ja nimenomaan Raamatussa olevaan Jumalan armon evankeliumiin. Ja kuitenkaan Raamattu ei anna meille tarkkoja ja yksityiskohtaisia ohjeita uusiin yllättäviin tilanteisiin.