Job
HERRA ANTOI, HERRA OTTI
Job 1, Kylväjä 2/2007
Menemme Jobin seuraan ja samalla kärsimysten maailmaan. Jobin kirjan äärellä joudumme kysymään itseltämme, miten kestämme, jos Herra sallii kaiken hajoavan elämässämme ja jättää aivan kuin tyhjän päälle? Näinhän tapahtui Jobille. Hän menetti lyhyessä ajassa kymmenen lastaan, koko omaisuutensa ja terveytensäkin. Ennen yhteiskunnassa niin arvostettu mies istui nyt kaupungin tunkiolla ja kaapi paiseiden kiusaamaa ruumistaan ruukunpalalla. Vaimokin oli sitä mieltä, että ainoa järkevä ratkaisu oli kirota Jumala ja kuolla (Job 2:8-9).
Me tiedämme, että näkymättömässä maailmassa käytiin taistelua Jobin sydämen uskosta. Kaiken tarkoituksena oli koetella kestääkö Jobin luottamus Jumalaan myös vaikeissa elämän kohtaloissa. Saatana pyrki siihen, että Job kiroaisi tuskissaan Herran vasten kasvoja (Job 1:11 ja 2:5).
Ensimmäisten iskujen jälkeen Job rukouksessa tilitti omaa elämäänsä: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä.” Hänellä ei ollut suuria luuloja itsestään ja saavutuksistaan. Mutta sitten hän sanoi suurta sydämen uskoa kuvaavat sanat: ”Herra antoi, ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi” (Job 1:21).
Siinä ovatkin eräät Jobin kirjan ydinsanat! Ne sisältävät todellisen uskon tunnustuksen. Noin sanoessamme olemme vakuuttuneita siitä, että kaikki mitä meillä on, on Herran antamaa. Jeesus opettaa samaa sanoessaan: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa” (Matt 10:8). Apostoli Paavali toistaa: ”Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi?” (1 Kor 4:7). Mihinkään meillä ei ole ehdotonta omistusoikeutta, sillä ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on” (1 Kor 10:26).
Job opettaa pitämään kaikkea hallussamme olevaa hyvää aivan kuin avoimella kämmenellä. Se on annettu meille, mutta se voidaan ottaa myös pois. Ei tule pitää mistään kouristuksenomaisesti kiinni. Miten Jeesus sanoikaan: ”Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on” (Luuk 14:33)!
Inkeriläinen Maria Kajava kertoo kuinka Marianpäivänä 1931 laulettiin palatessa viimeisestä Pietarissa pidetystä jumalanpalveluksesta: ”Kaikk' Herra parhain toimittaa, jos ottaa tahi antaa; hän tarpehemme lahjoittaa ja murheen meistä kantaa. Jos ottaapi taikk' antaapi, hänt' aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme.” Nämä sanat olivat tarpeen seuraavina raskaina kuukausina ja vuosina. Silloin tuo vähän yli 20-vuotias perheenäiti menetti kotinsa, kotiseutunsa, molemmat pienet lapsensa ja lopulta Siperiassa puolisonsakin.
Toden tullen kaikki inhimilliset kyvyt ylittävää on sydämestään rukoilla: ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” (Matt 26:39). Ja sitten sanoa: ”Hänt' aina kiittäkäämme ja tahtoonsa tyytykäämme.”
SÄILYYKÖ USKO LOPPUUN ASTI!
Job 2, Kylväjä 3/2007
On hyvä palata usein Jobin kirjan johdannon ääreen (Job 1:1-2:10). Tosin keskustelu Jumalan ja Saatanan välillä voi tuntua erikoiselta. Emme ehkä ymmärrä siitä kaikkea. Se tuo meitä lähelle näkymättömän maailman. Olemme kuitenkin kiitollisia, jos meidän ei tarvitse olla joka hetki tietoisia siihen maailman kuuluvan Pimeyden ruhtinaan olemassaolosta ja toiminnasta. Jeesuksen ristin turvissa meidän ei tarvitse ahdistua pahuuden henkivallasta.
Toivon mukaan meille on selvää Jumalan todellisuus. Hän elää. Olemme joka hetki hänen edessään. Häntä emme voi paeta minnekään. Tätä kuvaa toistuva Herran sana: ”Oletko pannut merkille” (Job 1:8; 2:3). Jotain tästä Jumalan kaikkinäkevyydestä ja kaikkivallasta tulee esiin Jeesuksen sanoissa siitä, että kaikki päämme hiuksetkin ovat luettu ja ettei yksikään varpunen putoa maahan Isän sitä sallimatta (Matt 10:29-30). Jos Jumala ei unohda yhtäkään varpusta (Luuk 12:6), kuinka hän unohtaisi meidät, jotka huudamme avuksi Hänen nimeään.
Hannan kiitosvirsi ilmaisee saman: ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1 Sam 2:6-7). Vielä karummin sanoo Valitusvirret: ”Eikö kaikki tapahdu niin kuin Herra sanoo? Eikö Korkeimman käskystä tule paha ja hyvä?” (Val 3:38-39). ”Minä yksin olen Herra, minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden” (Jes 45:6-7).
Jobin alkuluvut auttavat jälleen huomaamaan kuinka ratkaisevan tärkeää Jumalan silmissä on sydämen usko häneen. Sieltä lähtee elämä! Tärkeää ei siis ole se, kuinka rikkaita tai köyhiä olemme, olemmeko terveitä vai sairaita, onko meillä ystäviä vain olemmeko yksin. Tärkeintä on sydämessämme asuva usko Herraan. Sydämen usko pelastaa ja ”sydämen usko tuo vanhurskauden” (Room 10:9-10) ja sen vanhurskauden turvissa kestämme Jumalan edessä.
Jobin kirjan johdanto osoittaa meille kuinka Paha pyrkii sammuttamaan sydämen uskon ja nostattamaan esiin katkeruuden ja jopa vihan Jumalaa kohtaan. Se väittääkin kahteen kertaan, että jos Jumala koettelee Jobia ja ottaa häneltä pois kaiken ajallisen hyvän niin, ”hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (Job 1:11; 2:5). Olemme kärsimysten ongelman edessä. Kärsimykset tulevat Jumalan kädestä ja Jumalan sallimina. Mutta Saatana tietää, että ne houkuttelevat monet ihmiset kieltämään Jumalan. Harva nöyrtyy uskomaan Jumalan rakkauteen kaikesta huolimatta ja kaiken kauheudenkin keskellä.
Jobinkaan ei ollut helppo säilyttää luottamusta Jumalaan ja hänen mielekkääseen johdatuksensa. Koko kirjaa ei olisi tarvittu, jos tämä olisi ollut helppoa. Tähän Jobin kamppailuun kukin meistä joutuu vuorollaan.
Parasta elämässämme on se, että voimme Paavalin tavoin sanoa elämän päättyessä: Olen ”säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:7). Sitä varten meille on annettu tämäkin Jumalan sana.
JOB - LOHDUTUKSEN KIRJA?
Job 3, Kylväjä 4/2007
Pyhä Henki on antanut Jobin kirjan ennen kaikkea sellaisia Jumalan kansan jäseniä varten, joilla ajallisessa elämässä ei mene hyvin. Se on annettu lohduttamaan ja rohkaisemaan niin, että kestämme kärsivällisesti edessämme olevassa kilvoituksessa (Room 15:4, Hepr 12:1, KR 38),
Emme ehkä kovinkaan helposti löydä Jobin kirjasta lohdutusta. Jumala näyttää toimivan siinä aivan päinvastaisella tavalla kuin, mitä ymmärrämme lohdutuksen tarkoittavan.
Kuinka meitä voi rohkaista ja lohduttaa kirjan alkuluvuissa kerrotut Jobin kokemat armottomat iskut! Entä jos edes yksi niistä iskisi meihin, kuinka pysyisimme koossa? Kuinka meitä voi lohduttaa Jobin ensimmäiset sanat (Job 3:1-26). Hänhän kuvaa mitä mustin, yönpimein ja synkein sanoin kärsimystään ja elämäänsä, joka on täynnä katkeruutta (3:20).
Ainakin se lohduttaa, että Job uskalsi pukea sanoiksi sen, mitä hän sillä hetkellä koki ja tunsi. Silloin meilläkin on siihen oikeus! Samalla meitä ehkä alkaa hävettää se, kuinka vähästä olemme marisseet ja antaneet masennukselle ja toivottomuudelle sijaa. Harvoin meillä sentään on ollut hetkiä, joista voi sanoa, että ”yhä uudelleen tuska lyö ylitseni” (Job 3:26) ja ”minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni” (3:24). Ehkä olemme kuitenkin joskus kokeneet olevamme Jumalan saartamia tai ainakin ihmisiä, joilta tie on kadonnut (3:23) ja olleet äärimmäisen neuvottomia. Paavalikin oli usein elämässään neuvoton, mutta ei antanut valtaa toivottomuudelle (2 Kor 4:8).
Mielestäni Jobin valituksessa mitä syvimmällä tavalla lohduttaa hänen merkillinen tunnustuksensa: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut” (3:25). Tähän kätkeytyy se lohdutus, että armollinen Jumala antaa ennakolta aavistaa, että jotain pahaa on tulossa. Se estää liian syvästi kiintymästä mihinkään ajallisessa elämässä. Kaikki, aivan kaikki voidaan ottaa pois. Elämän on haurasta ja täynnä yllätyksiä. Sananparsi sanookin liioittelevasti: ”Koska tahansa voi meille kenelle tahansa tapahtua aivan mitä tahansa.” Kun sitten eniten pelkäämämme paha on tullut, niin mitään tämän pahempaa ei voi tulla. Tämä on kestettävä ja mentävä sen läpi.
Jumala on näin armollaan ja sanallaan varustanut ottamaan vastaan vaikeita ja yllättäviä elämänkohtaloita. Kun ne sitten tulevat, emme menetäkään rohkeuttamme. Olemme jo ennakolta käyneet läpi jotain siitä kauhistuksesta ja pelosta, joka sisältyy mielettömiltä tuntuviin tapahtumiin. Ja kun kerran olemme oppineet ottamaan vastaan Jumalalta hyvää, niin ”emmekö ottaisi vastaan pahaakin?" (2:10). Vain tässä luottamuksessa voimme tyyntyä ja saada rauha ja lepo (3:26).
VAIKEA JA VAARALLINEN MIKSI KYSYMYS
Job 3, Kylväjä 5/2007
Job oli sanonut rohkeasti raskaitten iskujen kohdatessa häntä: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi.” ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?” Mutta sitten hän alkoi menettää luottamustaan Jumalaan. Kenties sen aiheutti ystävien tulo paikalle ja heidän säälinsä tai ehkä se, että Job päästi sydämessään valloilleen suhteessaan Jumalaan vaarallisen miksi kysymyksen. Luvussa kolme toistuu miksi kaikkiaan seitsemän kertaa (KR 92). Tehdessään tuon kysymyksen kärsivä ihminen pyrkii tunkeutumaan sisälle Jumalan maailmanhallinnan salaisuuksiin. Lapsenomaisen luottamuksen tilalle hiipii silloin vaatimuksen henki. Minun on saatava tietää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat!
Samalla Jobin kirjan kolmas luku paljastaa, mitä ihmisen sydämessä todella on ja mitä sieltä tulee esiin silloin kun ihmistä koetellaan. Jobille tapahtui jotain samaa kuin Israelille autiomassa, jossa Herra nöyryytti ja koetteli sitä. Silloin tuli julki se, ”mitä sinun sydämessäsi on” (5 Moos 8:2). Vasta nöyryytykset ja koettelemukset paljastavat ihmissydämen todellisen luonteen.
Jobin ensimmäinen puheenvuoro paljastaa sillä tavoin sisintämme, ettemme kenties halua sitä lukea huolella emmekä löydä siitä itseämme emmekä omia ajatuksiamme. En minä sentään tuolla tavoin ole kokenut enkä ole noin synkkä oman elämäni nähden!
Job sanoo, ettei hän halua nähdä eikä kokea omaa kärsimystään (Job 3:10). Hän haluaa saada koetun kokemattomaksi. Mutta sehän on mahdollista vain silloin, jos hän olisi syntynyt kuolleena. Siksi hän kysyykin: ”Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?” (3:11) Olemassaoloni pakottaa minut kohtaamaan sietämättömältä tuntuvan kärsimyksen. Kiroan syntypäiväni, joka antoi tällaisen elämän. Kapinoin olemassaoloani ja Jumalaa vastaan, sillä hänhän on antanut elämän. Ja niin luottamus ja turva, jonka usko Jumalan tuo mukanaan, on poissa.
Miksi kysymyksen taustalla on myös ihmisen syyllisyys. Hän pelkää, että kaikki paha hänen elämässään johtuu hänen omista vääristä ajatuksistaan, asenteistaan ja teoistaan. Nyt häntä rangaistaan. Tämä pelko voi olla syvästi lamauttava. Se on sitä siksi, että siinä on aina jotain totta. Jobin kirjassa ei turhaan sanota: ”Kuinka voisi ihminen olla puhdas, kuinka vaimosta syntynyt olla vanhurskas!” (Job 15:14).
Myös Jeesus ristillä huusi miksi kysymyksen: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Matt 27:46). Siksi Jeesuksen vedoten uskallamme mennä Jumalan eteen. Oman syyllisyytemme kohdaten teemme tämän vaarallisen kysymyksen. Tyhjennämme sillä tavoin pahan sydämemme Jumalalle. Hän vastatkoon mitä vastaa, mutta jäämme hänen eteensä kapinoivinakin. Kenties pian pystymme sanomaan Jeesuksen tavoin: ”Isä sinun käsiisi, minä annan henkeni” - kaikkeni (Luuk 23:46) – tulkoon elämässäni minua vastaan, mitä tulee!
MITEN TULKITA OIKEIN RAAMATTUA?
Job 4-5, Kylväjä 6-7/2007
Miten ymmärrämme oikein Jobin ystävien puheita? Jobin kirjan lopussa Herra sanoo, että he ovat puhuneet vastoin totuutta (Job 42:7). Kuitenkin heidän puheitaan kirjassa on lähes kolmasosa. Myös Job tunnustaa, että hän on puhunut ymmärtämättömästi (42:3).
Pyhä Henki on antanut meille Raamatun totuudeksi. Nyt hän opettaa meille totuutta harhaan menevien opetusten avulla. Meidän on opittava lukemaan Raamattua viisaasti harkiten ja tajuten Raamatun kokonaissanoman. Emme saa jäädä vain joihinkin yksityiskohtiin niihin sokeasti alistuen ja totellen jokaista sanaa. On luettava tutkien (Apt 17:11) ja maltillisesti (2 Tess 2:2-3) tietäen, että Paholainenkin käyttää Raamattua hyväkseen (Matt 4:6). Vaikeutemme on Raamatun sanan oikeassa ymmärtämisessä, tulkitsemisessa ja soveltamisessa, ei itse sanassa. Herkästi oma mielemme ja toisten varmat tulkinnat vievät harhaan. Joka tapauksessa silloin tulkitsemme Raamattua oikein, kun se johtaa Kristuksen luokse armoa anomaan (Joh 5:39-40).
Elifaan ensimmäisestä puheesta löydämme viisaita elämän totuuksia. Kuinka terävästi hän paljastaa sen, miten hyvinä päivinä olemme rohkaisseet muita, mutta ahdistusten tulessa ajaudumme itse syvän masennuksen valtaan ja kauhu hiipii mieleemme (Job 4:3-5). Rohkeutemme onkin myötäkäymisen tuomaa rohkeutta. Vastoinkäymisten iskiessä emme kestäkään.
Siinä taas Elifas on väärässä, että hän väittää Jumalan varjeluksen ja siunauksen olevan seurausta meidät laadukkuudestamme. Jos pelkäämme Jumalaa ja vaellamme nuhteettomasti, jos olemme viattomia ja oikeamielisiä, niin menestymme elämässä. Sen sijaan vääryyden ja pahuuden tie johtaa tuhoon (4:6-11). Todellisuudessa ei suinkaan aina ole näin. Jos Elifas olisi oikea, meillä ei olisi Psalmin 73:n kuvaamaa rukoilijan tuskaa. Lopullisesti vasta iäisyydessä tulee näkyviin se, mitä ihminen on kylvänyt. Silloin on paljastavan korjuun aika (Job 5:26).
Elifas on oikeassa sanoessaan, ettei ihminen koskaan voi olla Jumalan kirkkauden edessä puhdas (4:17). Sekin on totta, että ihminen on tomusta luotu ja niin pian katoava eikä hän ymmärrä kaikkea sitä, mitä hänelle tapahtuu ja mitä hän kokee elämässään (4:20-21).
lifas on myös siinä oikeassa, että ihminen on syntynyt vaivaan, mutta siinä väärässä, ettei muka Jumala kuulee häntä avuksi huutavaa ihmistä (5:1). Jumalaa kuulee aina, vaikka vastaakin ajallaan ja tavallaan. Elifas on taas oikeassa kehottaessaan vetoamaan Jumalaan, joka tekee tutkimattomia tekoja (5:8-9). Jumala antaa toivon toivottomalla (5:16) ja alhainen, murheellinen, köyhä ja kurja saa häneltä avun (5:11,15). Siksi anna katkeroitumatta Jumalan ojentaa ja kurittaa itseäsi, sillä kun hän haavoittaa ja lyö, hän myös sitoo ja parantaa (5:17-18).
Miten ilmoitussanan välittäjä Paavali kirjoittikaan uskoville: ”Puhun teille kuin järkeville ihmisille ainakin. Harkitkaa mitä sanon” (1 Kor 10:15).
JUMALAN TUTKITTAVANA OLEMISEN TUSKA
Job 6-7, Kylväjä 8/2007
Jobin kirja on annettu meille sellaisia elämämme vaiheita varten, jolloin koemme, että ahdistuksemme painavat enemmän kuin meren hiekka (Job 6:2) ja tuskamme ei anna armoa (6:10). Uni ei tule ja jos tulee, niin painajaiset vain ahdistavat (7:4, 14). Saatamme jopa kokea Jobin tavoin, että olemme lopussa ja kaikki on toivotonta (6:13).
asennustamme lisää, kun huomaamme kuinka kyvyttömiä ystävät ovat rohkaisemaan. ”Ystäväni ovat pettäneet minut kuin kevätpuro, joka juoksee tyhjiin” (6:15). ”Te olette nyt minulle tyhjän veroiset” (6:21). Joka tapauksessa joudumme oppimaan, että kärsijän on kärsittävä yksin.
Job koki, että kaikki on lopussa ja toivotonta (6:13) ja kysyi, mistä hän nyt saa voiman kestää ja jaksaa (6:11). Hän myös itse vastasi siihen sanoessaan: ”Sitä, minkä Pyhä on sanonut, en ole koskaan kieltänyt” (6:10). Hän piti kiinni Jumalan sanasta kaiken tuskansa keskellä. Tosin hän ei myöskään pidätellyt kieltään, vaan toi avoimesti julki sisimpänsä ahdistuksen ja jopa katkeruuden (7:1), oman raivonsa ja vihansa Jumalaa kohtaan. Kaikkivaltiaan nuolet olivat osuneet kipeästi häneen, hän joi niiden myrkkyä ja häntä uhkasivat Jumalan lähettämät kauhut (6:4). ”Onko siis ihme, jos puheestani puuttuu mieli ja maltti?” (6:2).
Tuskansa keskeltä Job kuvaa ihmisen suhdetta Jumalaan häkellyttävällä tavalla. Me saatamme kokea elämme suurimmaksi ahdistukseksi Jumalan kaukaisuuden, vaikenemisen ja jopa sen, että hän on kuin kuollut. Todellisuudessa ihminen on joka hetki Jumalan pyhien silmien tarkkailtavana. Emme voi piiloutua minnekään. Sinähän Jumala vaanit minua ja pidät maalitaulunasi, tutkit minua ja vaadit tilille jokaisesta elämäni hetkestä (7:17-18). Ilmestyskirja kuvaa tilannetta, jolloin tämä tarkkailtavana oleminen selviää ihmiskunnalle: ”Kaikki piiloutuivat luoliin ja vuorten rotkoihin ja huusivat vuorille ja kallioille: ’Kaatukaa päällemme, kätkekää meidät valtaistuimella istuvan katseelta’” (Ilm 6:16). Kun Jesaja näki Herran istuvan valtaistuimella, hän huudahti: ”Voi minua! Minä hukun” (Jes 6:5). Job sanoi omalla tavallaan: ”Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?” (Job 7:19).
Tämän tuskien tuskan syynä ovat ihmisen synnit pyhän Jumalan edessä. Jesaja tunnusti: ”Minulla on saastaiset huulet”. Job taas kierteli ahdistuksessaan: ”Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt.” Mutta kyllä hänen sydämestään nousi sittenkin ihmisen tärkein rukous: ”Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni?” (7:20, 21).
Jumala on Jumala ja hänen edessään jokainen ihminen tekee tiliä synneistään. Se on kaikkein kauhistuttavinta. Mitkään ruumiilliset tuskat, mitkään raskaat elämänkohtalot eivät ole mitään sen rinnalla. Siksi lopulta ihmisen elämässä vain syntien anteeksiantamuksella on merkitystä.
VOIN VAIN RUKOILLA ARMOA
Job 8-10, Kylväjä 9/2007
Ystävät eivät kestäneet kuulla syvästi ahdistuneen Jobin suorasukaisia sanoja. Bildadin mielestä Jobin puheet olivat pelkkää tuulen pauhinaa (Job 8:2). Ei Jumala voi vääristää oikeutta. Lapsesi kuolivat rikkomustensa tähden (8:4). Jos rukoilet uskossa, olet puhdas ja suora, niin Jumala tarttuu asioihisi ja kaikki muuttuu hyväksi (8:5-7). Näin ovat opettaneet jo vanhat ja viisaat (8:10,13). Hyvän ihmisen tie, lopulta Luojan luokse vie (8:20-22)!
Job tunnustaa Jumalan viisauden ja voiman: ”Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan” (9:2). Mutta hän koki omassa elämässään tuskaisena Jumalan käsittämättömän toiminnan. Ei hän pysty vastaamaan Jumalalle (9:15) eikä Jumala suostu häntä kuulemaan (9:16). Hän vain kokee, että Jumala iskee maahan, lisää haavojen määrä (9:17) eikä anna hetkeksikään rauhaa, ”vaan täyttää minut katkeralla tuskalla” (9:18, KR 38).
Job sanoo jopa suoraan: ”Mitäpä minun elämästäni! Minä inhoan sitä. Yhdentekevää!” (9:21-22). ”Ovathan päiväni vähät ja ne päättyvät pian. Päästä jo irti! Anna minun iloita hetki” (10:20). Joka tapauksessa Jumala tekee minusta lopun, olin sitten syyllinen tai syytön (9:22). ”Olen väsynyt elämään.” ”Olen katkera” (10:1).
Jobille oli myös ahdistavaa huomata, ettei Jumala näytä välittävän viattomien kärsimyksistä eikä hän tartu asioiden kulkuun, kun kelvottomat saavat maassa vallan (9:23-24).
Job palaa kuitenkin toistuvasti kysymykseen synnistä ja syyllisyydestä. Hän tietää, että Jumala tutkii tarkoin hänen rikkomuksensa ja on selvillä hänen synneistään (10:6). Jumalan kädestä ei pelasta mikään (10:7). Hän tunnustaa: Vaikka kuinka pesisin itseänsä, olen likainen kuin likakuopassa ryvettynyt (9:31). En voi millään puolustaa itseäni hänen edessään (9:32). Mutta en myöskään kykene unohtamaan murheitani ja ottamaan iloista ilmettä (9:27). Koen kyllä olevani syytön, mutta tiedän, ettei hän julista minua syyttömäksi, vaan hän tuomitsee minut väärintekijäksi (9:20) ja syylliseksi (9:29). Niin tehdessään hän tuomitsee minut oikein.
Job ymmärtää lopulta, että ainoa oikea asenne Jumalan edessä on rukoilla armoa häneltä (9:15), jolla yksin on voima ja oikeus. Juuri näissä sanoissa ”voin vain rukoilla armoa häneltä” onkin tänään Jobin kirjan evankeliumi meille. Hyvä uutinen on siinä, että voin rukoilla armoa ja pelkkä armon rukoileminen tuo jo armon elämäämme.
Job valittaa VT:n henkilönä myös sitä, ettei hän löydä ketään, joka voisi olla välittäjänä hänen ja Jumalan välillä (9:33). Jos olisi välittäjä, silloin hän voisi pelkäämättä puhua Jumalalle. ”Nyt en voi” (9:35). Meillä UT:n kristittyinä on Välittäjä, Jeesus Kristus, joka on antanut itsensä lunnaiksi kaikkien edestä (1 Tim 2:5-6). Jeesuksen tähden voimme nyt pelkäämättä puhua kaikesta – myös katkeruudestamme - Jumalalle. Mikä kiitoksen aihe se onkaan!
SYYTÖKSIÄ JA REHELLISTÄ TILINTEKOA JUMALAN EDESSÄ
Job 11-14, Kylväjä 10/2007
Kuinka lamauttavaa onkaan huomata masennuksen iskiessä, että uskovat ystävät tulkitsevan sanani tyhjän vuodatukseksi, omahyväiseksi oikeassa olemiseksi, pelkäksi sanaryöpyksi, jopa herjaukseksi (Job 11:2-3). Tällaiselta heistä kuulostaa väitteeni, että olen vanhurskas Jumalan edessä (4) ja olen saanut paljot syntini anteeksi (6). Heidän mielestään näin ei ole tapahtunut. Olen vilpillinen ”tyhjäpää” (11,12). Luulen tietäväni Jumalan viisauden salaisuudet, hänen järjelle käsittämättömyytensä ja hänen suuruutensa (6,7). Olen kääntynyt pois Jumalasta ja nyt minun on käännyttävä Jumalan puoleen (13), heitettävä pois syntini eikä puolustettava niitä (14). Silloin vasta minusta tulee peloton ja luja uskova, joka unohtaa kärsimykset (15,16), elää valossa yön pimeässäkin, on luottavalla mielellä ja kokee olevansa turvassa. Silloin voin nukkua levollista unta (18).
Mutta kaikkea tuotahan tarvitsen tällä hetkellä mitä kipeimmin. Nykytilani syy on siis heidän mielestään kokonaan minussa itsessäni ja väärissä asenteissani.
Mitä siihen vastaan? Totisesti ”onnen hylkäämä ansaitsee halveksuntaa, sanovat ne, joilla ei ole huolia, ja töytäisevät vielä kerran sitä, joka jo horjuu” (12:5). Mutta mitä teen, kun näen käytännössä kuinka ”rosvojen teltat, ne saavat olla rauhassa, jotka Jumalaa uhmaavat, elävät hyvin”, ja tuntuu kuin he olisivat kääntäneet Jumalan puolelleen (6).
Pidän kuitenkin kiinni siitä, että Herra on kaiken tehnyt ja hänen kädessään on kaikki, mikä elää, myös jokaisen ihmisen henki (12:10). Kyllä Jumalan on viisaus ja voima, hän tietää ja päättää kaiken (13,16). Hän antaa kasvun ja kukistaa, antaa tilaa ja pyyhkäisee pois (23). Totisesti hän on kaikkivaltias, sen olen ymmärtänyt (13:3,1). Ei meidän ihmisten tarvitse toimia hänen asianajajinaan eikä kaunistella hänen tekojaan (8). Ajallaan hän nousee tuomitsemaan (11).
Mutta puhun avoimesti, vaikka henki menisi (13:14). Haluan tuoda kaikki asiani valoon (18) ja selvittä ne Jumalan kanssa (3). Pyydän vain sitä, että hän ottaisi pois tämän kauhun, jonka hän on laskenut ylleni (21) ja vastaisi minulle (22).
Nyt hän on peittänyt minulta kasvonsa ja pannut taakakseni syntini (13:24,26). Siksi olen kuin tuulen ajama lehti, kuiva oljenkorsi, kuin laho leili ja koinsyömä vaate (25,28).
Kuitenkin ihmisenä elän vain vähän aikaa ja elämä on täynnä levottomuutta (14:1). Jumala on laskenut elämäni kuukaudet ja päivät tarkoin. Hän on pannut rajan, jota en voi ylittää (14:5). Tällaista olentoa hänen silmänsä vartioivat ja hän vaati eteensä tuomiolle (3). Kuinka minusta saastaisesta voisi tulla puhdas? Ei koskaan! (4). Kuitenkin minä odotan, että sinä kutsut minua, jonka oma kätesi on luonut (15). Odotan, että sinä et pidä kirjaa synneistäni (16), vaan peität pahat tekoni (17).
KAMPAILU TOIVON SÄILYTTÄMISEKSI
Job 15-18, Kylväjä 11/2007
Uskonystävän Elifaksen asenne on varsin kitkerä kurjaa elämänosaansa valittavaa Jobia kohtaan. Hän leimaa Jobin sanat turhiksi (15:3). Job jopa tekee tyhjäksi jumalanpelon ja estää toisia hiljentymästä Jumalan edessä (15:4-5). Jobin kärsimyksiä katsellessa särkyy helppo suhde Jumalaan. Jumala osoittautuu salatuksi ja pelottavaksi. Entäpä jos minunkin kohdallani Jumala tulee toimimaan samoin.
Elifaksen puheessa tulee esiin perustava totuus ihmisestä ja ihmisen laadusta: ”Kuinka ihminen voisi olla puhdas, naisesta syntynyt nuhteeton? Eihän Jumala luota edes enkeleihinsä, taivaskaan ei ole hänen silmissään puhdas! Kuinka sitten kelvoton ja turmeltunut ihminen, joka juo pahuutta kuin vettä?” (15:14-16). Tämä totuuden kohtaamme kaikkialla Raamatussa. Joka kerta sen tulisi vihloa sisintämme ja ajaa Kristuksen luokse syntimme peittävää anteeksiantamusta kerjäämään.
Elifaksella on toinenkin viisas sana: ”Eikö Jumalan lohdutus sinulle riitä, sana, joka hiljaisena tuli luoksesi?” (15:11). Kokemuksesta olemme varmaan havainneet, ettei Jumala usein anna muuta rohkaisua kuin oman sanansa. Tällainen Herran sana saattaa tulla hyvinkin hiljaisena luoksemme. Emme huomaa sitä, ellemme kuuntele herkästi.
Job vastaa Elifakselle väittämällä, että hänkin osaa puhua taitavasti (16:4). Mutta hänen ongelmanaan ei ole sanojen puute (16:5), vaan se, että itse Jumala on tarttunut häneen tiukasti ja ajanut hänet uuvuksiin (16:7-8). Job kokee, että Jumala ravisteli häntä, ruhjoi ja rusikoi, löi haavan toisensa jälkeen (16:12,14). Kuitenkin Job on varma siitä, että hänellä on taivaassa todistaja, joka puolustaa häntä (16:19). Hänen silmiensä kyyneleet kohoavat Jumalan eteen (16:20). Samalla hän kaipaa jotakin, joka ”ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä (16:21). Hän kokee tarvitsevansa takaajaa (17:3).
Kristittyinä tiedämme, että meillä on taivaassa puolustaja ja takuumies. Jumalan Poika on ratkaissut sovituskuolemassaan perusriidan pyhän Jumalan ja syntisen välillä.
Jälleen tulee vihlovana esille kuinka ihmisen elinvuodet ovat vähäiset ja pian hän lähtee tielle, jolta ei ole paluuta (16:22). Kuinka moni onkaan kokenut, että tyhjiin valuvat hyvät aikeet ja sydämen toiveet (17:11).
Jobin toinen lohduttaja Bildas ei myöskään voi hyväksyä Jobin puheita Jumalasta. Mitä Job puhuu, on kyllä totta jumalattoman elämässä (18:5). Pahalla on pahan loppu. Bildadin lausumattomana ajatuksena on, että hurskaan käy hyvin. Sittenkin ihmisen onnistumisesta voidaan lukea se, onko hän jumalaton vai hurskas. Tätä taas Job ei voi hyväksyä. Sen sijaan hän kamppailee säilyttääkseen toivonsa (17:13,15). Jos toivo menee elämästä, menee kaikki. Mutta uskosta ”vanhurskas pitää suuntansa vakaana” ja sovitusveren puhdistamat kädet saavat lisää voimaa (17:9).
AINOA TOIVONI
Job 19-21, Kylväjä 12/2007
Monelle Jobin kirjassa on kolme tai neljä sellaista kohtaa, joita usein kertaa. Sitä ovat alkulukujen uskonluottamuksen sanat (Job 1:21 ja 2:10) ja viimeisen luvun uskontunnustus (42:2, 5). Erityisen tarpeelliseksi voivat tulla sanat: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!” (19:25-27).
Noiden sanojen toivoisi putoavan kuin siemen syvälle sydämeen sellaista hetkeä varten, jolloin todella tarvitsemme uuden toivon. Eräästä sellaisesta tilanteesta kertoi vanha ystäväni Eine Lehtinen Maija Nymanin kirjassa ”Kokonaisena aina elämään asti”. Hän oli joutunut kauhistuttavan kuoleman ja kadotuksen pelon valtaan. Hän koki, että häntä ympäröi suunnaton, täynnä loputonta tuskaa ja ahdistusta oleva tyhjyys. Ei ollut mitään, ei ketään, vain tyhjä avaruus. Hän oli epätoivoinen eikä pystynyt kunnolla nukkumaan. Raamatun luku ja rukous eivät auttaneet. Kesti kuukausia ja hän oli henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa.
Siten hän tajusi olevansa kuolemanpelon tien päässä. Hän tunsi olevansa täydellisesti Jumalan armon varassa. Ei ollut esitettävänä mitään omaksi pelastukseksi, ei uskoa, ei ansiota, ei mitään hyvää. Pahoja tekoja kyllä oli, tottelemattomuutta ja laiminlyöntejä, vihaa ja katkeruutta. Jumalalla oli täysi oikeus tuomita helvettiin. Oli jäätävä odottamaan hänen tuomiotaan.
Siinä tilassa tuli mieleen tuttu kohta: ”Minä tiedän Lunastajani elävän ja hän on sanova viimeisen sanan.” Mutta tuohan on totta! On mahdollista esittää sittenkin jotain Jumalalle. ”Tiesin sittenkin Lunastajani elävän, ja hän oli lunastanut minutkin synnin ja kuoleman vallasta. Hän oli Vapahtajani ja Sovittajani. Hän oli huutanut ristillä: ’Se on täytetty.’ Hän oli tehnyt jo kaiken, minun tarvitsi vain ottaa se vastaan lahjana, sanoa hänelle kyllä. Olin pelastettu juuri sellaisena kuin olin, armosta, yksin armosta enkä yhtään omasta ansioistani tai uskostani. Ei uskon määrä tai laatu ollutkaan ratkaisevaa, vaan se kehen minä uskon – Jeesukseen Kristukseen. Olin armahdettu Jumalan lapsi.”
Harvalle Jumala voi antaa noin voimakkaan ja totuudellisen kokemuksen siitä kuinka oma nahka, kaikki mitä olen ollut ja saanut aikaan on riekaleina ja lihani, elämäni on täysin tyhjennetty, riistetty irti. En ole mitään, en yhtään mitään ja sitäkin olen vain helvetin ansainneena. Emme ehkä kestäisi tätä kokemusta. Kuitenkin jokainen joutuu sen eteen ainakin silloin, kun maallinen majamme täysin hajotetaan ja on elettävä yksin sanan lupaukseen sitoutuneen uskon, ei näkemisen varassa (2 Kor. 4:1, 7).
Vaikka omasta mielestäni minulla ei ole enää uskoakaan, niin Lunastajani joka tapauksessa elää ja siinä on ainut toivoni!
VOIKO USKONYSTÄVÄ AUTTAA?
Job 22-25, Kylväjä 1/2008
Pyhä Henki on johdattanut Jobin kirjan syntyä. Hän haluaa Jobin avulla opettaa meille jotain tärkeää kärsimyksestä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta. Ja näin nimenomaan silloin, kun ahdistusten aika on tullut. Kirjan alussa olemme kohdanneet Jobin Jumalalle mieluisana ja siis vanhurskaana ihmisenä. Tätä Jumalan lemmikkiä koetellaan kuitenkin äärimmäisen raskaalla tavalla. Syvä ja kauhea tuska valtaa hänet (Job 1-2).
Jobia lohduttamaan ja rohkaisemaan tulee kolme ystävää: Elifas, Bildad ja Sofar. Job kuvailee ystävilleen omaa sisäistä tuskaansa ja ahdistavaa painia Jumalan kanssa (Job 3). Ystävät vastaavat. Kirjan keskeinen osa rakentuukin Jobin ja hänen ystäviensä puheenvuoroista (Job 4-31). Elifaksella on kolme puhetta (4-5, 15 ja 22), samoin Bildadilla (8, 18 ja 25), mutta Sofarilla on vain kaksi (11 ja 20). Nämä puheet päättyvät lukuun 25.
Mitä Pyhä Henki haluaa opettaa Jobin ystävien avulla? Itse ainakin ymmärrän, että hän haluaa varoittaa liikaa nojaamasta uskonystävien tukeen ja apuun. On suostuttava kärsimään yksin Jumalan edessä ja vuodattamaan tuskansa hänelle. Mitä raatelevimmin Jumalan miekka lävistää sydämemme (vrt. Luuk 2:35), sitä lujemmin käsin on tarrauduttava yksin sanassa oleviin Herran armolupauksiin.
Jobin uskonystävien perusväite on se, että Jumalalle mieluiselle ihmiselle käy tässä elämässä hyvin ja jumalattomalle huonosti. Elifas ilmaisee tämän uskonnäkemyksen viimeisessä puheessaan: ”Jumalanpelkosi vuoksiko hän sitten sinua kurittaa, senkö tähden hän kävisi oikeutta kanssasi? Eikö sinun pahuutesi ole suuri? Eivätkö sinun syntisi ole loppumattomat?” (Job 22:4-5). Koska Job on joutunut raskaisiin kärsimyksiin, se paljastaa, että hän on langennut syvästi. Elifas Jobin elämää läheltä seuranneena jopa osaa luetella Jobin syntejä (22:6-9). Onko siksi ihme, että Job on joutunut kauhun valtaan eikä voi nähdä mitään vesien vyöryessä hänen ylitseen (22:10-11). Bildad säestää ystäväänsä sanoessaan Jobia tarkoittaen: ”Kuinka naisesta syntynyt voisi olla puhdas? Ei edes kuun loiste ole tahraton, taivaan tähdet eivät ole puhtaat hänen silmissään. Kuinka sitten ihminen, mato, Aadamin poika, tuo toukka?” (25:4-6).
Kyllähän Job tietää sen, ettei saastaisesta synny puhdasta (Job 14:4). Olihan myös Job sanonut madoille: ”Äitini, sisareni” (Job 17:14). Hänelle ei ole tuskaista vain hänen oma pahuutensa ja olemattomuutensa, vaan ennen kaikkea Jumalan käsittämätön toiminta, joka jää salaisuudeksi niillekin, jotka hänet tuntevat (24:1).
Job tietää, että jos Jumala jotakin tahtoo, sen hän tekee. Hän on antanut Jobille juuri tämän määrätyn osan (Job 23:13-14, KR 38). Kaikkivaltias kyllä tietää, ”millainen on ollut minun vaellukseni” (23:10). Kaikesta huolimatta Job uskoo, että tuomari vapauttaa hänet syytteestä lopullisesti (22:7). Ja hän pitää aina tämän Jumalan sanan silmiensä edessä (23:12) – ”minä tiedän Lunastajani elävän” (19:25, KR 38).
AHDISTUNEEN SYDÄMEN VIIMEISTÄ EDELLISET SANAT
Job 26-31, Kylväjä 2/2008
Kaikista ystäviensä neuvoista huolimatta viimeisessä puheenvuorossaan Job kokee itsensä voiman kadottaneeksi, edelleenkin tukea tarvitsevaksi ja neuvottomaksi (26:2-3). Hän tunnustaa: ”Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa” (30:27).
Job tunnustaa Jumalan pelottavuuden (26:11), voiman ja taidon (26:12) ja senkin, ettei ihminen voi tajuta Jumalan koko mahtia ja että ihminen kykenee kuulemaan vain hiljaisen kuiskauksen Jumalan suuruudesta (26:14).
Hän pitää myös lujasti kiinni siitä, että Jumala elää. Mutta hän kokee, että Jumala on kohdellut häntä väärin ja katkeroittanut hänen elämänsä (27:2). Hän on varma omasta syyttömyydestään ja uskoo olevansa oikeassa (27:6). Hän on varma myös siitä, ettei Jumalasta luopuneella ole toivoa (27:8) ja tämän käy huonosti (27:14-23). Mutta hän ei koe itse olevansa sellainen.
Kesken Jobin valituksen kuvataan kaivosten louhintaa ja patojen rakentamista (28:1-11). Se onkin vertaus viisauden etsimisestä. Viisautta ei kuitenkaan voi ostaa syvyydestä kaivetulla kullalla. Pussillinen viisautta on enemmän kuin kaikki jokien helmet (28:18). Yksin Jumala tuntee viisauden (28:27). Ihmiselle hän sanoo: ”Viisautta on Herran pelko, ymmärrystä se, että karttaa pahaa” (28:28).
Job muistelee elämänsä mennyttä loistoa (29:1-10) ja sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli ihmisiin (29:11-17, 21-25). Silloin hän uskoi onnensa kestävän (29:18-20). Kuinka kauhea onkaan nykyisyys. Nimetön hylkyjoukkokin pilkkaa ja karttaa häntä (30:8-10). Jumala on lannistanut hänet (30:11). Hän kokee: ”Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua” (30:20). Siksi ”minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi” (30:15), sillä ”hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys” (30:26). ”Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä” (30:31). Kaikesta huolimatta ”kohottaudun ja anelen apua” (30:28).
Toivon mukaan mekin kyselemme: ”Minkä osan on Jumala taivaassaan minulle määrännyt?”(31:2). ”Vastaa nyt minulle, kaikkivaltias Jumala!” (31:35), sillä näethän Jumala kaikki tieni ja lasket jokaisen askeleeni (31:4) enkä halua peittää syntejäni (31:33). Siksi kyselenkin: ”Kuinka voisin kestää, kun hän nousee tuomitsemaan?” (31:23; 14). UT.n valossa tiedämme, että voimme kestää Jumalan tuomiolla vain turvautuessamme Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemaan syntiemme tähden ja siihen, että Jumala lukee tämän Kristuksen sovitusteon hyväksemme.
NUORET OSAAVAT, VANHAT EIVÄT
Job 32-33:7, Kylväjä 3/2008
Vanhat sielunhoitajat olivat epäonnistuneet Jobin tukemisessa. Uskovien yhteys ei auttanut. Jobin tuska vain syveni ja hän jäi yksin ahdistuksensa kanssa. Saman koki myös Paavali: ”Ei kukaan tullut avukseni, vaan kaikki jättivät minut” (2 Tim 4:16). Nyt Jobin elämään tulee vielä innokas sielunhoitaja – nuori Elihu. Hän on suorastaan suuttunut Jobiin ja tämän vanhoihin uskoviin ystäviin (Job 32:2-3).
Ennen kuin kuuntelemme, mitä Elihulla on sydämellä, sanomme mekin jotain Jobille: Älä anna minkään tosiasian lamauttaa itseäsi. Älä salli masennuksen ja toivottomuuden vallata - jos se nyt on kiinni sinun sallimisestasi. Älä anna siitäkään huolimatta, vaikka sinulle on käynyt, niin kuin on käynyt, ja olet kohdannut juuri nuo vastoinkäymiset ja pettymykset ja kokenut tuon kammottavan Jumalan hylkäämisen. Sinä selviät tästä kaikesta – jollei muuten niin ainakin sitten, että ”enkelit vievät sinut Aabrahamin helmaan”. He vievät sinut iloon keskeltä kurjuuttasi ja ahdistustasi, niin, keskeltä paiseitasi tuhkakasasta. Suostu olemaan Lasaruksen esi-isä! Edessäsi on jotain sanomattoman valoisaa. Näin siksi, että sinähän tiedät Lunastajasi elävän, viimeisenä hän on seisova multiesi päällä ja saat nähdä Jumalan. Totisesti mikään ei ole sen suurenmoisempaa (Job 19:25-26).
Kuunnellaan kuitenkin, mitä nuorella Elihulla on sanottavana. Ehkä hän ei ole niin kaavoittunut kuin vanhat sielunhoitajat. Ainakin hän on itsevarma ja sanoo rohkeasti: ”Ei ikä yksin tuo viisautta, eivät vanhatkaan aina tiedä, mikä on oikein” (32:9). Hän on myös varma sitä, ettei hän vastaa Jobille samalla tavoin kuin vanhat (32:14). Hän suorastaan ivaa vanhoja siitä, että ovat sanattomia ja ”he vain seisovat tuossa” (32:15-16). Hän on täynnä sanoja eikä aio liehakoida ketään (32:18,21). Hän puhuu rehellisestä sydämestä ja hänellä on kirkasta tietoa (33:3). Hän on Jumalan Hengen vallassa (33:4).
Mitä Elihu sanoo? Hänen ensimmäinen vastauksensa Jobin ahdistukseen iskee aivan ytimeen. Totisesti Job on Jumalan edessä väärässä sanoinensa ja asenteinensa. Jumala on ehdottomasti suurempi kuin ihminen eikä ihminen voi vaatia Jumalaa toimimaan, niin kuin hän ihmisenä haluaa. Jumala on Jumala ja ihminen on ihminen! Siksi ihmisen on mieletöntä ”käräjöidä hänen kanssaan” (33:12-13). Aina ja joka tapauksessa ihmisen on taivuttava Jumalan edessä siihen, että ”tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä. Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä?”(Room 11:33-34).
JEESUS PUOLESTAPUHUJAMME
Job 33:8-33, Kylväjä 4/2008
Kuinka vaikea meidän onkaan myöntää, että meissäkin saattaa olla jotain vikaa. Ainakin Job, kaikista vastoinkäymistään huolimatta, oli varma siitä, ettei hän ollut tehnyt vääryyttä kenellekään, hän oli puhdas (Job 33:9). Sen sijaan kaikkivaltias Jumala on ollut aivan liian pikkutarkka ja kohdellut häntä väärin (33:10-11). Elihu sanoi suoraan, että noin ajatellessaan Job oli väärässä. Jumala on paljon suurempi kuin ihminen. Hän suurempi silloinkin, kun ei vastaa ihmisen vaatimuksiin eikä syytöksiin eikä toimi sillä tavoin kuin ihminen odottaa (33:12-13).
Kyllä Jumala puhuu ja toimii tavalla jos toisellakin, mutta me emme vain sitä huomaa tai emme ehkä haluakaan huomata (33:14). Jumala haluaa avata korvamme, varoittaa ja hän jopa uhkaa saadakseen meidät luopumaan pahuudestamme ja ylpeydestämme (33:16-18). Mutta meidän on äärimmäisen vaikea luopua omista asenteistamme. Emme halua pysähtyä miettimään elämäämme syvemmin edes silloin, kun tautivuoteella tuska ja kipu repivät meitä, kun kuihdumme ja tajuamme, että tiemme käy hautaa kohden (33:19-22). Ehkä vain jatkamme Jobin tavoin riitelemistä Jumalaa vastaan (33:13, KR 38).
Yllättävällä tavalla Vanhan testamentin Elihun sanoissa löytyy nyt Uuden testamentin kristillisyyden ydinsanoja. Elihu väittää, että ”Jumala tahtoo pelastaa” (33:18, 30) ja sehän on kristillisyytemme ydinväitteitä: Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat” (1 Tim 2:4).
Elihun sanoissa tule esiin se, millä tavoin pelastumme. Pelastus on siinä, että syntisen ihmisen vierellä on ”yksi”, ”puolestapuhuja” ja ”välittäjä” (33:23, KR 38).”tuonelan mahtien”, ”kuolonvaltojen” edessä (33:22, KR 38), kun tiliteko tulee. Jos näin on, silloin ”Jumala armahtaa” ja sanoo ratkaisevat sanat: ”Vapauta… olen saanut hänestä lunnaat” (33:24). Mutta juuri näinhän opetamme UT:nkin valossa. Jeesus Kristus on ainoa Välittäjämme (1 Tim 2:5) ja Lunastajamme (Gal 3:13) ja hän on kanssamme (Matt 28:20). Hänen tähtensä Jumala on meille ”suosiollinen” ja hänen kauttaan saamme kerran riemuiten katsella Jumalan kasvoja (Job 33:26).
Tämän Puolestapuhujamme tähden tänään voimme ja uskallamme laulaa vaikkapa ”kaikille ihmisille”: "Olin tehnyt syntiä, olin vääntänyt vääräksi suoran, mutta hän ei mitannut minulle ansioni mukaan. Hän lunasti minut, en joutunut (kadotuksen)hautaan, minä saan yhä kulkea valossa" (33:27-28) ja ”katsella elämän valoa” (33:30), joka on Jeesus Kristus.
PÄÄSEVÄTKÖ KAIKKI TAIVAASEEN?
Job 34, Kylväjä 5/2008
Kuinka helppo onkaan väittää ihmisyyden nimissä, että jos Jumala on olemassa ja jos on olemassa elämää kuoleman jälkeen, niin ilman muuta kaikille ihmisille käy hyvin! Eihän rakkauden Jumala voi toimia toisin! Jos taas jonkun mielestä on varmaa, että mihin puu kaatuu, siihen se maatuu – niin mitäpä silloin murehtimaan siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Jos kuitenkin vaivaudumme kuuntelemaan, mitä Raamattu sanoo, kysymys tulee äärimmäisen tärkeäksi.
Raamatun mukaan ihmisille on määrätty kuolema ja että sen jälkeen tulee tuomio. Jokainen ihminen joutuu Jumalan tuomioistuimen edessä tekemään tiliä elämästään. Siinä ihmiset erotetaan kahdeksi joukoksi (Matteuksen evankeliumin luku 25). Tämä Raamatun opetus ahdistaa monia ihmisiä.
Eräs apu tähän ahdistukseen löytyy yllättävältä taholta Raamattua. Raamatun haastavimpia osia on runomuotoinen Jobin kirja. Siinä viisi viisasta keskustelee elämän peruskysymyksistä. Miksi elämä ja sen kohtalot ovat niin arvaamattomia ja käsittämättömiä?
Keskustelun kuluessa sanotaan Jumalasta jotain sellaista, joka saattaa antaa mielekkään vastauksen kysymykseemme pääsevätkö kaikki taivaaseen. Jobin kirjan mukaan on mahdotonta ajatella, että Jumala tekisi väärin ja että Kaikkivaltias toimisi vastoin oikeutta (Job 34:10). Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta (34:12).
Kerran kaikki asiaan vaikuttavat tekijät ovat tiedossamme ja silloin tulemme näkemään, ettei Jumala koskaan ole tehnyt eikä tule tekemään yhdellekään ihmiselle väärin. Jumala on ehdoton ja täydellinen hyvyys. Kun Jumala jotain päättää, hän päättää oikein ja asiallisin perustein. Siksi hänen päätöksensä on joka suhteessa hyvä ja varmasti paras. Jumala ehdottomassa rakkaudessaan ja täysin oikeamielisenä ei siis tee kenellekään vääryyttä eikä toimi vastoin oikeutta – siitä ainakin voin olla varma.
Siksi voin nyt täysin luottaa Jumalan tuleviin päätökseen kunkin ihmisen kohdalla. Sen mukaan jokainen menee sinne, minne hänen kuuluukin mennä. Mikä minä olen arvostelemaan Jumalan oikeita ja rakkaudellisia päätöksiä.
Keskustelu kadotuksesta ja siitä joutuuko sinne joku ihminen vai pääsevätkö kaikki taivaaseen, onkin Jobin kirjan opettama keskustelua Jumalan ehdottomasta oikeidenmukaisuudesta, kaikkinäkevyydestä, kaikkitietävyydestä ja täydellisestä rakkaudesta. Samalla se on henkilökohtaista kamppailua siitä, että luovutan itseni turvallisesti tämän Jumalan käsiin, joka niin rakasti maailmaa, että hän antoi ainokaisen Poikansa.
IHMINENKÖ OIKEASSA JA JUMALA VÄÄRÄSSÄ!
Job 35, Kylväjä 6-7/2008
Jobin kirjan viimeinen puheenvuoronkäyttäjä Elihu tajuaa kyllä, mistä on kysymys. Mutta hänkään ei näytä löytävän oikeita sanoja Jobin auttamiseksi. Se, mikä on tapahtunut Jobin elämässä, on tapahtunut eikä sitä voi enää muuksi muuttaa. Nyt Jobin on päästävä oikeaan, uskon asenteeseen suhteessa Jumalaan.
Elihu käyttää jyrkkää ilmaisua väittäessään Jobin sanoneen: ”Minä olen oikeassa, Jumala väärässä" (Job 35:2)! ”Mitä minä siitä hyödyn, että pysyttelen irti synnistä?” (35:3). Näin yksiviivaisesti Job ei ole sanonut, mutta hänen asenteensa on ollut tällainen. Hän on kapinoinut Jumalaa vastaan (34:37; 33:13). Sitä Job ei kuitenkaan pysty myöntämään. Emme mekään todennäköisesti kykene tunnistamaan tuollaisia väitteitä omaksemme. On vaikea myöntää, että suhteessa Jumalaan elämme enemmän tai vähemmän itsepetokseen kietoutuneena. Suurentelemme omia ajatuksiamme ja väheksymme Jumalan todellisuutta. Jumalan on oltava sellainen kuin haluamme ja toimittava tahtomallamme tavalla.
Jobin kirjassa raskaisiin koettelemuksiin joutuneen ihmisen sydämen pohjat tulevat esiin. Näemme, mitä tarkoittavat sanat: ”Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka” (Ps 51:9, KR 38). Ihminen osoittautuu lopulta aina ja kaikessa todellista Jumalaa ja hänen toimintaansa arvostelevaksi ja vastustavaksi. Ihmisen on äärimmäisen vaikea uskoa ja luottaa siihen, että Jumala toimii ehdottoman oikein joka asiassa. ”Hän on voimallinen, hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin” (Job 37:23).
Mekin saatamme syytää suuria sanoja (Job 35:16) ja väittää, ettei Jumala näe minun asiaani eikä toimi niin kuin on oikein. Emme malta odottaa ja luottaa siihen, että kyllä asiamme on vireillä (35:14). Samanlaista kamppailua uskon ja epäuskon välillä kuvaa Jesajan kirja. ”Miksi valitat ... miksi puhut näin: Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä. Etkö ole jo oppinut etkö ole jo kuullut, että Herra on ikuinen Jumala … kaikki, jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman” (Jes 40:27, 28,31).
”Uskohan antaa Jumalalle kunnian eikä mitään sen suurempaa voi hänelle antaa. Jumalalle annetaan kunnia, kun häntä uskotaan, kun hänestä ajatellaan, että hän on totuudellinen, viisas, oikeamielinen, laupias ja kaikkivaltias, kun hänet tunnustetaan kaiken hyvä alkuunpanijaksi ja lahjoittajaksi. Niin ei tee järki, mutta usko niin tekee” (Luther). Kuinka vaikea onkaan toden tullen myöntää, että minä itse olen ollut väärässä ja että Jumala on aina hyvä ja toimii oikein!
JUMALA ON SUURI JA IHMINEN PIENI
Job 36-37, Kylväjä 8/2008
Lopuksi Elihu haluaa osoittaa kärsivälle Jobille kuinka suuri, voimakas ja viisas Jumala on (Job 36:5). Kuka voisi olla hänen veroisensa (36:22)? Kaikkivaltias tekee suuria tekoja, vaikka emme suinkaan pysty aina käsittämään hänen tekojaan (37:5). Kuka voisi määrätä hänen tiensä, kuka voi sanoa hänelle: "Teit väärin!" (36:23). Hänen on oikeus, hänen on vanhurskaus. Koskaan hän ei tuomitse väärin (37:23). Hän, joka on minut, ihmisen, luonut, on aina oikeassa (36:3). Yllättävä on Elihun väite, että Jumalan voima ja viisaus tulee näkyviin siinä, ettei hän hylkää ketään kurjaa, osatonta eikä ahdistusten keskellä elävää (36:5,15).
Elihu kuvaa kahta erilaista asennetta elämän ahdistuksiin. Toinen avaa korvansa kuulemaan Jumalan sanaa, ottaa opiksi, myöntää syyllisyytensä ja kääntyy (36:8-11). Tällaisesta ihmisestä Elihu käyttää sanaa kurja – Jeesus taas puhuu hengellisesti köyhästä ja murheellisesta. Hän tietää, etteivät huudot eivätkä omat ponnistukset voi pelastaa ahdingosta, vain Jumala hänet ”vapahtaa hänen kurjuutensa kautta ja avaa hänen korvansa ahdistuksella” (36:15, KR 38). Hän tulee vielä saamaan osakseen onnen päivät ja täyttyy ilolla (36:11, vrt. Matt. 5:3-4).
Toinen taas pitää itseään viisaana, uhoaa vain vihaansa, ei kuule Jumalan sanaa, ei pyydä häneltä apua. Hän kuolee mitään oppimatta ja Elihu sanoo terävästi: ”Hänen elämänsä päättyy kuin porttopoikien” (36:12-14).
Elihu varoittaa: ”Älköön kärsimyksen polte houkutelko sinua pilkkaamaan, älköönkä lunastusmaksun suuruus viekö sinua harhaan” (36:18: KR 38). Kärsimyksen poltteen läpi on suostuttava menemään maksoi, mitä maksoi eikä paettava kapinaan ja katkeruuteen.
Jos ihmisestä tulee kärsimysten keskellä omissa silmissään pieni, silloin Jumala saa olla suuri ja voimakas – pelottavan loisteen ympäröimä Jumala (37:22).
Elihun loppusanat keskittyvätkin Jumalan kaikkitietävyyden ja kaikkivaltiuden julistamisen. Kuuntele, tarkkaile ja tutki Jumalan ihmeitä! (37:14-16). Hän kuvaa Jumalan valtasuuruutta rajumyrskyn ja ukkosen avulla. Taivaan täyttää jylinän kaiku ja salamat sinkoilevat maan äärin asti. Rankkasade piiskaa maata (37:2-13). Jumala tekee suuria, hän ohjaa, hän käskee (37:5,12). Niiden keskellä ihmissydän vavahtaa ja ihmiskädet pysähtyvät kesken työn (37:1,7). Siinä ihmisen sanat loppuvat, hän on kuin pimeässä eikä osaa vastata mitään (37:19) – kärsimyksenkään ongelmaan.
Kurja sen sijaan tietää ja uskoo, että Jumala on voimallinen ja vanhurskas eikä koskaan tuomitse väärin. Siksi hän pelkää ja rakastaa Jumalaa (38:23-24).
JUMALA PUHUU - IHMISEN TUSKA HIIPUU
Job 38:1-40:5, Kylväjä 9/2008
Odotettu hetki. Vihdoinkin Herra vastaa. Hän puhuu henkilökohtaisesti tuskaiselle Jobille. Kun luemme Herran vastausta, saatamme kuitenkin pettyä. Ei sanaakaan Jobin kurjasta kohtalosta. Ei minkäänlaista osanottoa. Vain tylyn tuntuinen nuhtelu siitä, että ahdistunut Job on tehnyt mielettömillä puheillaan Jumalan viisauden kyseenalaiseksi (Job 38:2, Good News Bible). Job on uskaltanut arvostella Kaikkivaltiasta, halunnut ojentaa Jumalaa ja jopa käynyt oikeuttaa häntä vastaan. Nyt hänen on vastattava sanoistaan (40:2). ”Vyötä itsesi, puolustaudu kuin mies!” (38:3).
Kärsivä ihminen pysäytetään katsomaan itsensä ulkopuolelle siihen maailman, jonka keskellä hän elää. Eteemme tulevat kymmenet kysymykset pakottavat miettimään ja samalla riisuvat ihmisen todella pieneksi ja avuttomaksi. Ne sisältävät voimakkaan haasteen: ”Totta kai, sinähän tiedät kaiken” (38:17). Todellisuudessa tiedämme kuitenkin todella vähän.
Samalla tämä Jumalan puhe paljastaa myös oman aikamme ihmisen tyypillisen asenteen kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja kärsimyksen ongelmaan. Mikään ei ole muuttanut luonnollisen ihmisen asennetta Jumalaan vuosituhansien kuluessa. Kenties meidän ajassamme samat nämä samat asenteet ovat vain entistä räikeämmin esillä.
Eteemme asetetaan luonnon moninaisuus ja suurenmoisuus. Sen tulisi pysähdyttää näkemään Luojan suuria tekoja, jotka tapahtuvat silmiemme edessä joka hetki. Meidän tulisi kysyä itseltämme, mekö olemme tämän kaiken saaneet aikaan? Mekö kutsumme esiin päivä päivältä aamun sarastuksen (38:12)? Mekö tunnemme täysin maan ja sen laajuuden, meren ja sen syvyyden? (16) Hallitsemmeko yön ja päivän vaihteluja ja kuoleman varjoja (17). Mekö saamme aikaan lumen ja rakeet (22-23), polttavan itätuulen (24), ukkosen jylinät ja rankkasateet (25, 34-35), kasteen, jään ja huurteen (29), kokkareiksi kovettuneen autiomaan (38) ja sen viheriöimisen (27)?
Meitä kehotetaan katselemaan tähtitaivaan kuvioita ja seuramaan niiden liikkeitä ja kysymään itseltämme olemmeko senkin saaneet aikaan ja ohjaammeko niitä (38:31-33). Mekö ihmiset olemme luoneet Iibis-linnun, kukon, (36), leijonan pentuineen (39-40), korpin poikasineen (41), vuorikauriin vasoineen (39:1-4), villiaasit (5-8), villihärät (9-12) strutsit (13-19), hevoset (19-26), haukat ja kotkat (26-30). Mekö olemme kaiken tämän elävän luonnon takana? Mekö olemme muka kaiken keskipiste? Kaikkiko pyörii meidän ympärillämme ja toimii niin, että se palvelee tahtomallamme tavalla meitä?
Job hiljentyi ja sanoi: ”Olen liian vähäinen.” ”Minä panen käden suulleni ja vaikenen” (40:4). Hänen oma ylpeytensä ja tuskansa Jumalan suurten luomistekojen edessä hiipui. Hänestä tuli vain pieni ihminen, joka tarvitsee Jumalan armoa. Suostummeko samaan!
JUMALAN PUHE NÖYRYYTTÄÄ
Job 40:6 – 41:26, Kylväjä 10/2008
Yhä järkyttävämmäksi tulee Jumalan kohtikäyvä sana ahdistuneelle ja masentuneelle Jobille. Job on vaikeroinut katkerien koetusten keskellä: ”Vastaa nyt minulle, kaikkivaltias Jumala!” (Job 31:35). Jumalan vastauksen huipentuma ja sen loppuosa on kuitenkin yksityiskohtaista kuvausta kahdesta voimakkaasta eläimestä virtahevosta ja krokotiilistä. Näinhän heprealaiset sanat behemod ja leviatan on käännetty (40:15-41:26).
Mitä hyvä Jumala tällä puhellaan haluaa sanoa? Ainakin hän jälleen haastaa ajattelemaan asioita: ”Vyötä itsesi, puolustaudu kuin mies!” (Job 40:7). Kuuntele tarkoin, mitä Jumalalla on sanottavaa äläkä ole vain omien näkemystesi vallassa. Sinäkö muka olet nähnyt asiat oikein, mutta Jumala ei ole toiminut oikein (40:8). Aina voit Jumalan kanssa keskustella, mutta asiallisesti, ei ladellen syytöksiä Jumalaa vastaan oman tuskasi keskeltä.
Muista myös, mitä itse sanoit: ”Minä olen tomua ja tuhkaa” (Job 30:19). Älä siksi käyttäydy ikään kuin sinun käsivartesi olisivat väkevät kuin Jumalan käsivarret ja sinä kykenisit lannistamaan ylpeät (40:9,12). Älä turhia kuvittele itsestäsi (41:1). Näe kuinka pieni ja avuton olet jo näiden kahden Jumalan luoman eläinten rinnalla (40:15-16; 41:2).
Tämän päivän ihmisinä koemme avuttomuutemme luonnon voimien edessä silloin, kun näemme hirmumyrskyn, maanjäristyksen, tsunamin tai tulivuorenpurkauksen tuhovoiman. Niiden keskellä ihmisen valta, komeus ja loisto (Job 40:10), oman käden voima (40:14) osoittautuu olemattomaksi. Ihminen voi vain paeta ja aloittaa elämän alusta.
Muista myös, että Jumala on sinun Jumalasi ja luojasi äläkä astu hänen eteensä vaatimaan palvelusta palveluksesta. Et voi vaatia itsellesi mitään, koska kaikki taivaan alla on jo hänen (Job 41:3). Näe hänen luomistekojensa suuruus (40:19), jota kuvaa Leviatan: ”Ei ole sille vertaa maan päällä! Luoja jätti sen pelkoa vaille. Vahvimpiakin se ylväänä katsoo. Se on kaikkien petojen kuningas” (41:25-26). Et sinä ihminen hallitse sitä.
Älä siis arvostele ja tuomitse Jumalan tapaa hoitaa tätä maailmaa, luomakuntaa ja sinun elämääsi. Tosin ihminen haluaa tietää kaiken hallitakseen elämäänsä ja jopa Jumalaa. Hurskaan Jobinkin sydämen pohjalta paljastui lopulta alkusynti – ylpeys ja siihen liittyvä halu olla kaikkitietävä ja kaikkiriittävä. Jumalan on toimittava tahtomallani tavalla eikä toisin. Se on röyhkeyttä, joka johtaa Jumalasta luopumiseen ja jättää ihmisen valoa vaille (Job 38:15).
Onko Jeesus Kristus meille tänään Jumalan valo, jossa ovat kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol 2:2-3)? Onko hän sitä silloinkin, kun todellisuus tuntuu murskaavan ja meidän on jatkettava matkaa kaiken menettäneinä ja neuvottomina?
JUMALAN TUNTEMINEN JA VOITTO
Job 42:1-17, Kylväjä 11/2008
Jumala kohtasi Jobin myrskyn keskellä. Oleellista ei kuitenkaan ollut myrsky, vaan Jumalan puhe myrskyn keskellä ja se, mitä hän sanoi. Job ei saanut selvää vastusta siihen, miksi hänen piti kärsiä. Mutta hän kohtasi persoonallisen Jumalan hänen sanassaan ja oppi tuntemaan Jumalan aivan uudella tavalla. Samalla hän näki itsensä ja oman elämänsä uudessa valossa. Vielä hetki sitten Job väitti, että Jumala on tehnyt väärin häntä kohtaan (Job 19:6) ja hän on oikeassa (27:6). Nyt Job sanoi: ”Minä panen käden suulleni ja vaikenen” (40:4).
Se mikä ennen oli ollut vain korvakuulolla ja äänen kaikuna tiedettyä, tuli kohti ja niin lähelle, että Job saattoi sanoa: ”Nyt ovat silmäni nähneet sinut” (42:5). Se oli uskon silmin tapahtuvaa näkemistä ja oivaltamista. Siinä näkemisessä ihmisen täyttää häpeä ja hän katuu tomussa ja tuhkassa itsevarmuuttaan ja itsekeskeisyyttään ja sitä, että on tehnyt Jumalasta niin pienen.
Se, joka on todella kohdannut Jumalan ja oppinut tuntemaan hänet, voi kestää mitä tahansa, vaikka ei tietäisikään, miksi hänelle itselleen tapahtuu se, mitä tapahtuu. Luottamus Jumalaan antaa turvallisuuden niissäkin asioissa, joihin emme ole saaneet vastauksia. Emme enää tarvitse selityksiä omasta elämänkohtalostamme. Meille riittää se, että Jumalan tuntee täysin meidät ja tilanteemme ja se, että tunnemme Jumalan. Hän on kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkialla läsnä oleva. Hän luomaansa ja hänen omaansa ovat kaikki taivaan alla (41:3) ja hän ylläpitää kaikkea. Hän on minunkin Jumalani, joka tuntee minut läpikohtaisin ja tietää kaiken minun elämästäni. Se riittää minulle, koska olen oppinut täysin luottamaan häneen. Nyt myös teidän aivan uudella tavalla, että kaikki on hänen vallassaan eikä mikään hänen suunnitelmansa on hänelle mahdotonta toteuttaa (42:2).
Jo aikaisemmin Jobin kirjassa on välähtäen tullut esiin ehdoton luottamus Jumalaan. Siitä onkin tullut jälkipolville ehkä Jobin kirjan kaikkein tärkein kohta. Vaikka tänään on vaikeaa ja elän ahdistuksessa niin Jumala ei ole minulle vieras eikä outo. Näin siksi, että tiedän Lunastajani elävän. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä myös minun kohdallani. Silloin sydämeni kaipuu täyttyy ja saan katsella häntä omin silmin (19:25-27).
Jobin kirjan viimeisiä rivejä (42:12-17) lukiessamme on hyvä kerrata kuuluisan ranskalaisen matemaatikon ja kristityn sanoja: ”UT:lle on luonteenomaista, että siinä kärsimykset ovat sellaisia, joista ei vapauteta ja joihin jäädään kuolemaan asti, siis kuolema tässä elämässä ja elämä vasta tulevassa ihanuudessa. Kun VT:ssa johdatettiin Jumalan ihmiset tämän elämän rikkauteen ja maineeseen, niin vastaavasti kirkon johtajat johdatetaan kuolemaan, puutteeseen ja häpeään” (Blaise Pascal).