Ensimmäinen Samuelin kirja

Olavi Peltola

YKSIN HERRALTA TULEE APU

Sanan sivu Kylväjä 8/2000

Ensimmäisessä Samuelin kirjassa alkaa uusi vaihe Jumalan maailmansuunnitelman toteutumisessa. Lyhyen ajan kuluessa tapahtuu paljon sellaista, jonka vaikutus tuntuu vuosituhansia myöhemminkin. Välillä taas on pitkiä ajanjaksoja, jolloin näyttää siltä kuin Jumala vaikenisi täysin eikä hänen valtakuntansa asia menisi eteenpäin. Tällöin Jumalan kansan on opittava elämään uskossa, joka luotaa mitään näkemättä tai kokematta.

Nyt oli kuitenkin tullut aika, jolloin Jaakobin ennustus Juudan sukukunnan hallitsevasta asemasta alkoi toteutua. Valtikka nousee Juudasta (1 Moos 49:10). Jumalan kansa saa kuninkaan, Daavidin, ja kuningassuvun, josta kerran syttyy tähti (4 Moos 24:17). Sen tähden luokse Betlehemin tähti johtaa. Daavidin kautta Jumala osoittaa myös sen ainoan paikan maailmassa, missä sai uhrata syntiuhrit ja vain siellä tapahtui todellinen synnin sovitus. Sinne pystytetään temppeli ja siellä on Golgatan kukkula ja risti.

Kuninkaitten aikaa kesti 500 vuotta Jerusalemin ensimmäiseen hävitykseen asti. Tuon ajan tapahtumista kertovat Samuelin ja Kuningasten kirjat sekä Aikakirjat. Pääosa profeetoista ja runollisista kirjoista syntyivät myös tänä aikana.

Kaikki alkaa kuitenkin tavattoman pienestä. Jälleen näemme, että Jumalan valitsee aseekseen sellaisen, joka ei ole mitään. Kuinka hyvin Julius Krohn sanokaan virressään: ”On edessäsi tuhkaa vain maailman mahti voimakkain. Kun viittaat, korkein alenee ja alhaisinkin ylenee. Vaan tehtäviisi valitset useinkin pienet, alhaiset, niin että heissä näkyisi vain sinun suuri voimasi” (virsi 580:3-4). Jumalan maailmansuunnitelman toteutumisen välikappaleena oli pieni perhe ja hedelmättömäksi tuomittu nainen – Hanna (1 Sam 1:2).

Hanna ei hellittänyt, vaikka joutui odottamaan ja rukoilemaan vuosia. Jumala ei vain vastannut eikä ottanut pois hänen vaivaansa. Kukaan ihminen voinut auttaa häntä. Hänen ainoa toivonsa oli Jumalan asioihin puuttuminen.

Hannan ahdistusta lisäsi se, että häntä nöyryytettiin ja kiusattiin kotona. Raamattu kertoo, että tätä jatkui vuodesta toiseen. Väitettiin, että hänen elämänsä yllä oli Jumalan tuomio (1 Sam 1:7). Hänen miehensäkin syytti häntä siitä, että hän oli aina niin ahdistunut. Eikö hänelle riittänyt, että hänellä oli rakastava puoliso? Mitä hän tarvitsi vielä sen lisäksi? Hänellähän oli kaikki hyvin!

Perhe kävi vuosittain rukoilemassa Siilossa, jossa oli silloin Ilmestysmaja ja liitonarkki. Hanna oli mukana. Mutta hän ei halunnut syödä. Hän kiirehti rukoilemaan Herran huoneeseen. Hän tiesi, että siellä Herra on lähellä. Siellä syntinen ihminen saattoi kohdata sovitusveren turvissa kaikkivaltiaan Jumalan. Hän rukoili pitkään ja hiljaa, vain huulet liikkuivat. Hän itki katkerasti. Hän ei pelännyt kyyneleitä Jumalan edessä.

Herran huoneessa oli vanha ja kokenut pappi, Eeli. Tämä seurasi Hannaa. Hän ei osannut tulkita Hannan itkua muuten kuin syytämällä häntä juopumuksesta. Eeli aikoi ajaa Hannan pois tämän ainoasta turvapaikasta - Herran edestä: ”Mene selviämään humalastasi” (1 Sam 1:14). Se oli kauhea epäily. Hanna ei loukkaantunut kohdatessaan papin täydellisen ymmärtämättömyyden. Hän torjui syytöksen ja kertoi, että hän on vain onneton nainen, joka vuodatti sydämensä Jumalalle (1:15). Tätä pappi ei ollut siis käsittänyt. Oliko aika niin hengellisesti kuollutta, että pappi ei voinut kuvitella kohtaavansa Herran huoneessa todellisia rukoilijoita?

Jeesuksen sanojen mukaan lopun aikana katoaa Jumalan kansasta tällainen kestävä, Herraa avuksi huutava rukous (Luuk 18:8). Vaadimme vastauksen heti. Jollemme saa mitä vaadimme, käännämme selkämme Herralle.

Hanna heitti murheensa Herran kannettavaksi. Hän ei ollut kaikista pettymyksistään huolimatta kadottanut luottamusta siihen, että Herra pitää vielä hänestä huolen (1 Piet 5:7).

RUKOUSTAISTELU JA VOITTO
Sanan sivu Kylväjä 9/2000

Raamatussa on kuvauksia Jumalan ihmisistä, joiden rukouksiin Jumala vastasi ihmeellisellä tavalla. Profeetta Samuelin äiti Hanna on yksi heistä. Vuosia kestäneiden itkujen ja rukoustaistelujen jälkeen Jumala tarttui hänen elämäänsä. Hän sai Samuelin (1 Sam 1:10-11, 20). Hanna saattoi todistaa: ”Minä rukoilin ja Herra antoi minulle mitä pyysin” (1:27).

Raamattu kertoo myös sellaisista Jumalan lapsista, jotka rukoilivat sydämestään moneen kertaan määrätyn asian puolesta, mutta Jumala ei antanut heille juuri sitä, mitä he olivat pyytäneet. Tällainen rukoilija oli Mooses. Hän pyytämällä pyysi Herralta päästä kansansa mukana Luvattuun maahan, mutta ei päässyt (5 Moos 3:26; 34:4). Hän oli kyllä kokenut Jumalan suuruuden ja käden voiman ja nähnyt monia Herran ihmetöitä (5 Moos 3:24). Mutta tätä hänen elämänsä syvintä henkilökohtaista toivetta Jumala ei toteuttanut. Saman koki Paavali pyytäessään Herralta, että rusikoiva pistin hänen lihastaan otettaisiin pois. Sitä ei otettu pois. Paavali oppi kuitenkin iloitsemaan heikkoudesta, vaikeuksista ja jopa ahdistuksista (2 Kor 12:7-10).

Toki haluaisimme kokea Hannan tavoin Jumalan voimallisia ja ihania rukousvastauksia. Kuvittelemme, että elämämme olisi silloin paljon helpompaa. Monen meistä on kuitenkin tyydyttävä Mooseksen ja Paavalin tavoin siihen, etteivät unelmamme ja toiveemme täyty. Jumala sanookin: Ei! Miten sen kestämme? Miten vältämme katkeruuden tai masennuksen?

Hanna sai kokea Jumalan ihmeen omassa elämässään. Hänen kiitollisen sydämensä laulu on opettanut halki vuosituhansien Jumalan lapsia riippumaan kiinni Herrassa kaikissa elämänkohtaloissa.

Hanna vakuuttaa meillekin, että meidän Jumalamme yksin on luja kallio (1 Sam 2:2). Sen kallion varaan voi rakentaa koko elämänsä rakennuksen. Se kallio kestää, vaikka kaikki muu maailmassa murentuisikin.

Herra on Jumala ja hän tietää kaiken (1 Sam 2:3). Kaikkinäkevä Jumala tietää myös meidänkin elämämme jokaisen tilanteen ja kaiken tuskan Hän on jopa laskenut päämme hiuksetkin ja valvoo niin elämäämme, ettei yksikään hius putoa hänen sitä tietämättä (Luuk 12:7; 21:18).

Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän (1 Sam 2:6). Hän tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa (2:7). Kaikenlaiset elämänkohtalot saamme ottaa hänen kädestään. Hän johtaa niin puutteeseen ja moniin ajallisiin vaikeuksiin kuin hyvinvointiin, nousuun ja menestykseen. Siksi on mieletöntä antautua toivottomuuden ja masennuksen valtaan silloin kun hän köyhdyttää ja painaa maahan. Toivottomuudelle ei saa antaa sijaa edes silloin, kun Herra lähettää kuoleman, sillä oma ja läheisten ajallinen elämä on hänen antamansa laina. Sen hän ottaa myös pois ja tekeekin niin silloin kun hyväksi näkee. ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi” (Job 1:21).

Habakuk on yksi niistä rukoustaistelijoista, jotka eivät saaneet Herralta juuri sitä mitä olivat pyytänyt. Hän vaikeroi rukouksessaan: ”Kuinka kauan, Herra, minun täytyy apua huutaa, ja sinä et kuule?” (Hab 1:2). Hän oppi Herran sanan perusteella odottamaan ja elämään vanhurskaana uskosta (2:4, KR38). Kävi miten kävi, niin joka tapauksessa voimme lopulta Habakukin tavoin oppia sanomaan ”jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa. Herra, minun Jumalani, on voimani” (3:18).

Rukoustaistelussa saavutettu voitto onkin siinä, että säilytämme luottamuksemme Herraan ja hänen sanaansa aina ja kaikissa elämämme vaiheissa.

PUHU, HERRA, PALVELIJASI KUULEE!
Sanan sivu Kylväjä 10/2000

Elettiin hengellisen kuoleman aikaa. Herran sana ei päässyt koskettamaan ihmisten sydämiä (1 Sam 3:1). Toki silloinkin Jumalan kansalla oli Mooseksen liiton sanat, oli pyhäkkö, jossa oli Jumalan liitonarkku. Siellä tapahtui syntien sovitus uhrin kautta ja langennut sai silloinkin syntinsä anteeksi.

Jumala etsi kuitenkin alttiin ja uskollisen sydämen omaavia (1 Sam 2:35, KR38), sellaisia ,jotka olisivat nöyriä ja joilla olisi särjetty henki ja arka tunto Herran sana edessä (Jes 66:2, KR38). Ne joiden papin viran tähden olisi pitänyt olla herkkiä Herran äänelle, olivat rutinoituneet ja hengellinen johtajuus oli antanut mahdollisuuden ajaa itsekkäitä etuja (1 Sam 2:16-17). Sydämiä hallitsi välinpitämättömyys Herraa ja hänen sanaansa kohtaan (2:12). Ei edes julkisynnin harjoittaminen tuntunut pahalta (2:22). Ihmiset kokivat, ettei Jumala enää puhunut elävällä tavalla.

Kun vanhat ja kokeneet Jumalan palvelijat olivat pettäneet Herran asian, Herra löysi vilpittömän nuoren sydämen (1 Sam 2:26). Oli tullut Jumalan aika ja hän kutsui Samuelia yön hiljaisuudessa nimeltä (3:4). Mutta Samuel ei osannut erottaa Herran ääntä toisen ihmisen äänestä. Samuel ei vielä silloin tuntenut Herraa (3:7). Ei edes uskova opettaja tajunnut, että nyt Herra kutsui ja puhui. Niin huomaamaton ja melua pitämätön oli ja on tänäänkin Herran tapa lähestyä ihmistä: ” Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla” (Jes 42:2).

Herra oli kuitenkin kärsivällinen ja kutsui monta kertaa. Lopulta Samuel ymmärsi Herran puhuvan hänelle. Hän avasi sydämensä Herran äänelle ja rukoili rukouksen, jota sen jälkeen ovat toistaneet lukemattomat Herran läheisyyttä kaipaavat ihmiset: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee” (1 Sam 3:9). Se on Raamatun tärkeimpiä rukouksia. Se osoittaa, että todellinen rukous on vastausta Herran kolkutukseen sydämemme ovella. Rukous ei ole Herran taivuttamista ihmissydämen toiveitten täyttäjäksi, vaikka saammekin rukouksessa heittää kaikki murheemme Herran kannettavaksi.

Ensimmäisessä Herran kohtaamisessa Samuel sai kuulla repivän totuuden opettajastaan. Herran profeetta oli jo ennen Samuelin saamaa sanaa julistanut saman tuomion (1 Sam 2:29-31).. Se oli Jumalan tuomio isästä, joka ei pitänyt poikiaan kurissa: ”Miksi ajattelet poikiasi enemmän kuin minua” (2:29). Jeesus Kristus toistaa omalla tavallaan tämän niin vaikeasti ymmärrettävän Herran sanan: ”Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias” (Matt 10:38). Tarvitsemme tämän Raamatun opetuksen rinnalle myös toisenlaisen Jumalan sanan vakavan varoituksen: ”Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi” (1 Tim 5:8). Tarvitsemme elämässämme molempia varoituksia.

Eelin pojat olivat röyhkeydessään ylittäneet sen rajan, josta ei ollut enää paluuta armon osallisuuteen. Ei ollut uhria eikä lahjaa, joka olisi voinut sovittaa heidän syntinsä (1 Sam 3:14). Oli tapahtunut synti Pyhää Henkeä vastaan.

Samuelin oli vaikea kertoa kuulemastaan Herran sanasta rakkaalle Eelille. Jumalan tuomioiden julistaminen onkin tuskallisin ja ahdistavin tehtävä, mihin Herran sanan julistaja voi joutua. Jos julistamme tuomion jollakin toiselle kylmin ja kovin mielin, julistamme samalla tuomion itsellemme. Kun Jeesus julisti Jerusalemin tuhon, hän itki (Luuk 19:41-44).

Kun Eeli kuuli tuomion, hän vanhana ja kokeneena Heran palvelijana taipui nuhteitten alle ja sanoin vain: ”Hän on Herra. Hän tekee niin kuin hyväksi näkee” (1 Sam 3:18). Saman sanoi Job: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha" (Job 2:10). Tällaisessa asenteessa on meille opettelemista koko elämämme ajaksi. Se on saanut puhuttelevan ilmauksen vanhassa hengellisessä laulussa: ”Sun silmiis helliin, Jeesus, mä katson, vaikka hylkäätkin, mä katson, vaikka vaipuisin, sun silmiis helliin, Jeesus” (Hgl 160:4).

LIITONARKKU EI OLE TAIKAKALU
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Herran Sebaotin liitonarkku oli pyhäkön tärkein esine. Sen paikka oli kaikkein pyhimmässä. Puusta tehty arkku (n. 120x72x72 cm) oli päällystetty kullalla. Sen kanteen oli kiinnitetty kaksi kultaista kerubia. Arkun sisällä oli kaksi kivistä lain taulua, Aaronin sauva ja manna-astia. Suurena sovintopäivänä ylipappi siveli kanta uhrieläimen verellä ja silloin tapahtui ihmeistä suurin - synnit sovitettiin.

Tappion tultua on ihmisen vaikea myöntää, että syy on hänessä itsessään. Sensijaan ihminen mielellään etsii ratkaisua, joka jättäisi hänet koskemattomaksi. Liitonarkku oli Jumalan anteeksiannon ja läsnäolon merkki. Jumala oli sitonut lupauksensa siihen.

Merkki ei auttanut pelkkänä merkkinä ilman sydämen katumusta ja uskoa (vrt. Room 2:28-29). Liitonarkku ei ollut jokin onnea tuottava taikakalu. Kuitenkin israelilaiset uskoivat: ”Se pelastaa meidät” (1 Sam 4:4). Siksi he kohottivat sellaisen riemuhuudon, että maa tärisi. Samanlainen taikausko oli Jumalan kansan vastustajillakin. Tosin he luulivat, että Israelin Jumala oli tuo arkku. He kuitenkin tunnustivat Jumalan suuruuden: ”Voi meitä! Kuka pelastaa meidät tämän voimallisen Jumalan kädestä? Tämähän on se Jumala, joka löi egyptiläiset kaikkinaisilla vaivoilla erämaassa” (4:8, KR38) Siinä on jokaisen syntisen ihmisen perusongelma.

Jumala kyllä pelastaa, mutta ei liitonarkku eikä edes usko liitonarkun pelastavaan voimaan. Usko ei pelasta, jollei sen kohde ole oikea. Usko on aina myös yhteyttä, todellista kanssakäymistä Jumalan kanssa. Jotta tällainen usko syntyisi ja vahvistuisi, on Herra antanut näkyvän merkkinsä, joka on hänen näkyvää sanaansa.

Jumalan kansaa nöyryytettiin syvästi. Tuo päivä oli Eelin ja hänen perheensä tappion päivä. Eelin sydän oli vavissut liitonarkun takia. Miksi hän kuitenkin oli antanut viedä sen sotarintamalle? Oliko hän jälleen ollut heikko? Molemmat Eelin pojat saivat surmansa. Eeli itse kuoli tapaturmaisesti. Miniä kuoli synnytykseen. Syntyi poika nimeltä Ikabod - mennyt on Israelin kunnia.

Mikä pelastaa meidät tämän voimallisen Herran käsistä?

JUMALA PUOLUSTAA ITSE ITSEÄÄN
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Ihmeellinen kuvaus liitonarkun vaikutuksesta filistealaisten keskuudessa seitsemän kuukauden aikana. Arkku palautettiin. Kertomuksen yhteydessä kahteen kertaan viitataan tämän kirjan myöhempään kirjoittamisaikaan (1 Sam. 5:4 ja 6:18).

Sotasaaliiksi saatu Jumalan arkku kiersi kolmessa filistealaisessa kaupungissa. Sen piti olla filistealaisille merkki riemuvoitosta. Todennäköisesti he olivat hävittäneet myös Silon kaupungin, jossa arkku oli sijainnut. Muinaisen Silon alueella suoritetut kaivaukset ovat antaneet viitteitä hävityksestä juuri tuona ajankohtana.

Arkusta ei ollut mitään apua ihmisten omille suunnitelmille. Se ei varjellut israelilaisia joutumasta tappiolle. Mutta nyt arkku palveli Jumalan suunnitelmia. Arkku näytti olevan täysin vihollisen valassa ja epäjumalan temppelissä. Ensimmäisenä yönä epäjumalan patsas kaatui kasvoilleen liitonarkun eteen. Toisena yönä epäjumalan pää ja kädet olivat singonneet oven ulkopuolelle. Jumalan käsi ahdisti kaupungin epäjumalaa. Jumalan käsi ahdisti myös kaupunkilaisia. He saivat paiseita. Kauhu sai heidät valtaansa.

Arkku siirrettiin mahdollisimman pian toiseen kaupunkiin. Sielläkin ihmiset joutuivat kauhun ja sekasorron valtaan. Heihinkin nousi märkiviä paiseita. He halusivat päästä eroon arkusta. Kolmanteen kaupunkiin arkkua ei enää huolittu. Kaupunkilaiset suorastaan huusivat hädissään. Jumalan arkku päätettiin lähettää takaisin sinne, minne se kuului.

Jumalan suunnitelmia ei väkevinkään ihmismahti voi estää toteutumasta. Silloinkin kun Jumalan asia näyttä joutuvan häviöön, Jumala omalla tavalla puolustaa valtakuntaansa. Jumalalla on vain omat aikansa ja keinonsa, jotka eivät aina sovi yhteen meidän ajatustemme kanssa. On vaikea oppia odottamaan tappion kärsineenä Jumalan aikaa.

Jumalan raskas ja ahdistava käsi on Kristuksessa muuttunut armolliseksi kädeksi.

LIITONARKUN PALAUTTAMINEN
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Liitonarkku oli vain puuta ja metallia. Jumala oli sitonut liittonsa ja lupauksensa tähän esineeseen. Samoin Herra tekee kastevedessä ja ehtoollisen leivässä ja viinissä. Sydämen usko siihen lupaukseen, jonka Jumalan on liittänyt näkyvään merkkiin, tuo vasta siunauksen. Pelkkä ulkonainen käyttö tai halveksiminen tuo Jumalan tuomion(1 Kor 11: 29).

Ihminen ei voi koskaan saavuttaa pyhän Jumalan suosiota ilman hyvitystä (1 Sam. 6:4,8). Jumalan raskas, tuomion ja rangaistuksen käsi (6:5) ei väistynyt ilman hyvitystä. Tämän tiesivät pakanalliset papit ja profeetat (6:2). Hyvityslahjan tarkoitus oli osoittaa Jumalalle, että ihminen taipuu Jumalan tahtoon (6:5). Millään muulla tavalla emme kykenekään taipumaan Jumalan tahtoon.

Filistealaiset muistivat myös kuinka itsepäisiä egyptiläiset ja farao olivat olleet ja kuinka raskaasti Herra oli kurittanut heitä (1 Sam. 6:6). Hyvityksenä olevat kultarotat ja paiseitten kuvat viitannevat siihen, että paiseilla ja rotilla koettiin olevan jotain tekemistä toistensa kanssa. Tiedämme, että nimenomana rotat ovat levittäneet tappavaa paiseruttoa eli mustaa surmaa. Meidän ainoa hyvityslahjamme Jumalalle on Jeesus Kristus.

Arkun takaisin lähettämisessä varmistui se, että suuri onnettomuus oli Herran tuomion merkki eikä vain pelkää sattumaa (1 Sam. 6:9). Filistealaisille arkku oli ollut kauhun, israelilaisille se oli riemun aihe. Kuitenkin arkku toi mukanaan suuren surun myös Bet-Semeksen asukkaille. Nähtävästi Jekonjan sukuun kuuluvat miehet olivat halunneet katsoa arkun sisälle. He ylittivät Jumalan asettaman rajan. Herra löi heitäkin ja heitä kuoli suuri joukko.

Kuinka vaikea onkaan ihmisen tulla toimeen Jumalan pyhyyden kanssa ja nöyrästi suotua Jumalan asettamiin rajoihin. Bet-Semeksenkin asukkaat sanoivat: ”Ei kukaan voi kestää Herran, tämän pyhän Jumalan edessä” (1 Sam. 6:20). Arkku siirrettiin 24 km: päähän Kirjat-Jearimiin. Se oli Jumalan valitsema paikka, jossa liitonarkku palveli Jumalan tahtomalla tavalla. Arkku oli siellä siihen asti kunnes Daavid vei sen Jerusalemiin.

Karitsan veressä voitamme turmion vallat

 

TÄHÄN ASTI HERRA ON AUTTANUT
Sanan sivu Kylväjä 11/2000

Ensimmäisen Samuelin kirjan alkupuolen luvuissa meidät viedään keskelle Jumalan kansan vaikeuksia. Ahdistusten ajat olivat jälleen tulleet. Jumalan lapset huusivat Herran puoleen – kenenkä muunkaan puoleen he olisivat voineet kääntyä vaivoissansa. Silloin huudettiin ”kaikin voimin avuksi Herraa, meidän Jumalaamme” (1 Sam 7:8). Ei riittänyt tavanmukainen huuto!

Jälleen lähestyttiin Herraa karitsan veren turvissa (1 Sam 7:9). Vain sovitusveren suojassa syntinen ja langennut uskova voi kestää Jumalan pyhyyden edessä ja saada avun. Jälleen uskovat näkivät oikein oman tilansa ja tunnustivat syntisyytensä: ”Me olemme rikkoneet Herraa vastaan" (7:6). Jälleen saatiin kokea, että Herra vastasi rukoukseen ja auttoi.

Tämän tilanteen keskeltä Pyhä Henki on tallettanut meitäkin varten erään Raamatun kirkkaimman uskonhelmen. Näin kerrotaan: ”Tämän jälkeen Samuel otti kiven ja asetti sen Mispan ja Senin välille. Hän antoi kivelle nimen Eben-Eser, Avunkivi, sanoen: ’Tähän asti Herra on auttanut meitä" (1 Sam 7:12). Ihmeellinen Avunkivi, Eben-Eser.

Vuosikymmeniä sitten asuin perheeni kanssa sellaisella Helsingin alueella, jossa erään talon seinässä näkyi isoin kirjaimin sanat Eben-Eser. Tyttäreni kävi tuossa talossa kahden vuoden aikana arkipäivisin. Talossa oli silloin lastentarhaopettajaopisto. Kuinka turvallinen ja hyvä nimi se olikaan lastentalolle! Kunpa maamme lapsilla tänäänkin olisi monta sellaista taloa, joiden seinässä lukisi Eben-Eser muistuttamassa Jumalan avusta. Pelkään pahoin, että olemme kansana unohtaneet Jumalan avun eivätkä lapsemme saa enää kuulla todistusta siitä. Eben-Eseriä hävetään. Tilalle on tullut vain ihmisen oma viisaus ja apu!

Olemmeko valmiit Samuelin tavoin pystyttämään oman elämämme todistukseksi tuollaisen Avunkiven? Se voisi olla todellinen kivi kodissamme. Tekstaisimme siihen sanat: Tähän asti Herra on auttanut tai Eben-Eser (1 Sam 7:12). Ehkä voisimme joskus kotiseuroissa tai kodin siunaamishetkessä aivan kuin pystyttää tuon kiven. Se julistaisi itsellemme ja kodissamme kävijöille, että ”tähän asti Herra on auttanut” kaikessa ja aina. Se muistuttaisi meitä myös silloinkin kun ahdistus iskee ja on paha olla, kenen avun varassa on koko elämämme. Se vakuuttaisi, että Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi (Val 3:22-23).

Ehkä Herra ei ole auttanut joka kerta sillä tavoin kuin itse olemme halunneet tai juuri silloin kun olemme toivoneet, mutta joka tapauksessa ”tähän asti Herra on auttanut.” Jos Herra on auttanut tähän asti, miksi hän lakkaisi nyt tai tulevaisuudessa auttamasta?

Tuo kivi olisi omalla liikkumattomalla tavallaan kodissamme uskontodistaja ja –herättäjä. Se olisi myös jatkuva kutsu kiitokseen Herran tähänastisesta avusta. Aivan liian harvoin tunnustamme: Kiitos Herra Jeesus Kristus sinun jokahetkisestä avustasi.

Liisa Kingma kertoo kirjassaan Koraanikoulusta Kristuksen askeliin Ziasta. Hänet oli vangittu ja häntä oli kidutettu uskonsa tähden. Vapauduttuaan vankilasta hän ei voinut olla vapisematta, kun kertoi kidutuksistaan. Kaikesta huolimatta Zia todisti: "Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana, kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvää apua, mutta armo riitti silloinkin. Minun piti pitää itseni kaikille kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni". Vankilassa häntä oli erityisesti rohkaisseet sanat: "Minä olen hänen tykönänsä kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan (Ps 91:15, KR38). Siinä on meillekin mitä todellisin kiitoksen aihe. Myöhemmin Zia surmattiin Kristus-uskonsa tähden. Hän saatettiin kunniaan. Herra auttoi hänet perille asti. Herra auttaa meidätkin perille!

KANSAN ÄÄNI - JUMALAN ÄÄNI?
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Alkoi uusi vaihe Jumalan kansan vaelluksessa. Kansa vaatii kuningasta johtajakseen. Jumalan kuninkuus ei enää riittänyt. Se ei ollut ajan vaatimusten mukainen.

Jälleen oli masentava tilanne. Sukupolven vaihdos ei sujunutkaan. Samuelin pojat kuten Eelinkin pojat eivät halunneet kulkea isänsä jälkiä Jumalan pelossa. He käyttivät asemaansa väärin, ottivat lahjuksia ja antoivat vääriä tuomioita.

Kansan vanhimmat kääntyivät Samuelin puoleen. He sanoivat suoraan, millaisia hänen poikansa olivat. Siksi he eivät voineet ajatellakaan, että tällaiset pojat alkaisivat johtaa. Miten nöyryyttävää isälle. Hän oli epäonnistunut kasvattajana, siksi voitiin vaatia häneltä aivan uutta ratkaisua. Vaarallisen tilanteen tullessa Jumala oli nostanut kansan keskeltä tuomarit ja profeetat. Nyt he halusivat perinnöllisen kuninkuuden. He halusivat olla kuten muutkin ympärillä olevat kansat (1 Sam. 8:20).

Israelin piti olla pyhä kansa, joka uskaltaa olla erilaisena Herran varassa (4 Moos 23:9; 5 Moos 26:19). Aikoinaan Gideon oli torjunut kuninkuuden: "Minä en ryhdy teidän hallitsijaksenne, eikä minun pojistanikaan tule teidän hallitsijoitanne, vaan Herran tulee hallita teitä" (Tuom 8:23). Nyt kansa sanoi suoraan: ”Ei, kuningas meidän täytyy saada” (1 Sam 8:19). Heidän pyyntönsä loukkasi ja ahdisti Samuelia.

Samuel vei rukouksessa murheensa Herralle. Herran vastaus oli järkyttävä ja samalla Samuelia syvästi hoitava: ”Eivät he ole hyljänneet sinua vaan minut, kun eivät enää halua pitää minua kuninkaanaan. He tekevät sinulle saman, mitä ovat tehneet minulle siitä alkaen kun toin heidät Egyptistä” (7-8). Herra tulee Samuelin vierelle. Sama tuska Jumalan kansasta oli molemmilla. Myöhemmin kansa kyllä tunnusti: ”Kaikkien syntiemme lisäksi teimme senkin rikkomuksen, että pyysimme itsellemme kuningasta" (12:19).

Kansan ääni sai tällä kertaa olla myös Jumalan ääni. Jumala antoi kuninkuuden kaikki niine rasituksineen ja vaaroineen, jotka Samuel avoimesti selvitti.

Kuka hallitsee meidän elämämme?

JUMALA VALITSEE TYÖASEEN
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Miksi Jumala valitsi kuninkaan Benjaminin heimosta, vaikka Jaakobin profetian mukaan kuninkaan tuli olla Juudan heimosta (1 Moos 49:10)? Saulia valittaessa Daavid ei vielä ollut edes syntynyt. Osoittiko Jumala tällä tavoin joustavansa suunnitelmissaan silloin, kun kansa vaatimalla vaatii? Aikanaan Jumala antaisi kuninkaan Juudan sukukunnasta.

Saulin valinnan yhteydessä mainitaan, että hänen isänsä oli rikas ja mahtava ja että Saul itse oli nuori ja komea. Israelissa ei ollut komeampaa meistä. Hän oli päätään pitempi kuin muut. Tämä on aivan päinvastaista kuin mitä UT sanoo Jumalan valituista: ”Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin” (1 Kor 1:28). Mutta nyt ei valittukaan Jumalan lapseuteen, vaan johtamistehtävään. Valitulla oli oltava ulkonaista arvovaltaa kansan silmissä.

Saul löytyi erikoisella tavalla. Ensin katosivat Saulin isän aasintammat. Saul lähti etsimään eikä löytänyt. Palvelija kehotti kysymään neuvoa Jumalan mieheltä, Samuelilta, jolla oli maine näkijänä: ”Kaikki mitä hän sanoo, käy toteen!” (1 Sam. 9:6).

Samuel tuli heitä vastaan kaupunkinsa porttikäytävässä. Jumala oli hänelle ennakolta ilmoittanut, että hän kohtaa tulevan kuninkaan. Herra oli nähnyt kansansa hädän ja kuullut avunhuudot (1 Sam. 9:16).

Kaupungissa oli sinä päivänä uhrikukkulalla juhla-ateria. Siellä Saul sai täydeksi yllätyksekseen kaikkien nähden parhaat palat: ”Kenellepä Israelissa kuuluisi kaikkein paras, ellei sinulle ja sinun suvullesi” (1 Sam. 9:21). Saul oli vielä nöyrä. Hän sanoi kuuluvansa Israelin pienimpään heimoon ja hänen sukunsa oli mitättömimpiä kaikista benjaminilaisista suvuista (9:21). Myöhemmin valta sokaisi hänet.

Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan… Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämen (1 Sam 16:7).

SAMUEL VOITELI SAULIN KUNINKAAKSI.
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Jumalan kansaa voi johtaa vain Jumalan voitelemat. Voitelu kuvaa Jumalan Hengen osallisuutta.
Samuel voiteli Saulin Israelin hallitsijaksi kaupungin ulkopuolella ja kahden kesken. Vielä ei ollut aika kuuluttaa julkisesti Saulin kuninkuutta.

Samuel antoi joukon merkkejä siitä, jotka toteutuisivat Saulin elämässä. Ne vahvistaisivat Saulin varmuutta siitä, että hänet Jumala oli valinnut kuninkaaksi. Ne osoittivat myös hänelle, että hän tulisi kokemaan Herran johdatusta elämässään ja rohkaisivat luottamaan Herraan. Raamattu kertoo, että Jumala antoi Saulille uuden sydämen ja uuden tahdon. Siksi Saul kulki ennusmerkkien tarkoittamaa reittiä (1 Sam. 10:9) eikä noudattanut omaa tahtoaan. Ulkonainen öljyllä voiteleminen ei vielä riittänyt. Jumalan Hengen oli kosketettava myös Saulin sydäntä.

Tärkein merkki oli Saulin ja musisoivan, hurmoksissa olevan profeettaryhmän kohtaaminen. Hurmos tarttui profeetoista myös Sauliin. Hän joutui hurmoshengen valtaan. Kaikki näkivät sen. Raamattu käyttää erityistä ilmaisua hurmoksiin joutumisesta: ”Jumalan henki valtasi hänet”. Hurmostilaan joutuminen ei ilman muuta ole merkki Jumalan Hengen todellisesta hallintavallasta ihmisen elämässä. Myös Baalin profeetat saavuttivat hurmostilan (1 Kun 19:29). Samoin väärä profeetta Bileam (4 Moos 24:4, KR38).

Myöhemmin Saul luopiotilassaan joutui hurmoksen valtaamaksi. Silloinkin käytetään sanontaa ”Jumalan Henki tuli häneen” (1 Sam 19:23). Kuitenkin Saulin sydän oli ennen ja jälkeen tämä hurmoskokemuksen täynnä murhanhimoa Daavidia kohtaan. Vielä elämänsä lopullakin Saul vaatimalla vaati saada Jumalalta apua hurmoksen yliluonnolliselta tuntuvan ilmiön kautta. Kun hän ei muuten saanut, hän turvautui noidan ja meedion apuun (1 Sam 28:7).

Hurmostilaa voi käyttää Jumalan Henki työvälineenään, mutta sitä voi käyttää myös ihmisen omat sielulliset voimat (Hes 13:2-3,17, KR38). Mutta myös demoniset valhehenget voivat käyttää hurmoskokemusta ilman, että ihminen itse sitä tajuaa (1 Kun 22:24).

Pyydä Herralta voiman ja rakkauden ja terveen harkinnan, raittiuden Henkeä (2 Tim 1:7)

SAUL JULISTETAAN KUNINKAAKSI
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Jumalan kansan elämän tärkeissä taitekohdissa palautetaan mieliin Jumalan menneet armoteot. Se antaa oikean näkykulman nykyhetken valintoihin.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Jälleen Jumalan kansa oli koolla Mispassa. Samuel palautti ihmisten mieliin, sen miten Jumala oli johtanut kansaansa Egyptistä lähdöstä alkaen. Jumalan sana tekee menneisyyden todelliseksi nytkin. Herra on ennenkin vapauttanut sorron alta. Sen hän tekee tänäänkin.

Mutta sitten Samuel sanoo erittäin kovat ja paljastavat sanat: ”Nyt te olette hyljänneet Jumalanne” (1 Sam. 10:19). Kuninkaan vaatiminen osoitti, että kansan tunsi epäluottamusta Jumalaa kohtaan ja oli tyytymätön siihen tapaan, jolla Jumala toimi. Kukaan ei kuitenkaan voinut kiistää, etteikö Jumala ollut pelastanut heidät kaikista onnettomuuksista ja vaaroista. ”Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan” (Valit 3:22).

Jumala kuuli kuitenkin kansan tahtoa ja antoi kuninkaan. Vaikka israelilaiset olivat hyljänneet Herran, Herra ei hyljännyt heitä. Hän halusi kaita kansaansa valitsemansa kuninkaan kautta. Mutta hän kirjoitutti kuninkaalle tarkat hallitsemisen rajat (1 Sam. 10:25). Taustalla oli määräys, että kuninkaan tuli lukea Jumalan sanaa koko elämänsä ja oppia pelkäämään Jumalaa (5 Moos 17:18?19). Erityisesti varoitetaan kuninkaan sydämen tulemisesta ylpeäksi (17:20, KR 38). Joosua oli aloittaessaan Luvatun maan valloituksen saanut ohjeeksi: ”Pidä tämän lainkirjan sanat aina huulillasi. Tutki lakia päivin ja öin” (Joos 1:8).

Kuninkaan löytäminen oli erikoinen tapahtuma. Siinä käytettiin arpaa apuna. Arpaa käytettiin myös silloin, kun kahdesta ehdokkaasta valittiin toinen Juudaksen tilalle (Apt 1:26). Saul tiesi mitä tulisi tapahtumaan ja oli arvonnan aikana piilossa. Tarvittiin Herran apua ennenkuin hänet löydettiin. Saul miellytti heti kansaa ja kansa riemuitsi. Mutta vain osa lähti Saulin mukaan, osa taas halveksi häntä. Joka asiassa aina löytyy myös vastustajat ja arvostelijat. Kukaan ei kelpaa kaikille!

Olkoon Jumalan sana alituisesti mielessämme ja täyttäköön sydämemme!

SAULIN ENSIMMÄINEN VOITTO
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Uusi kuningas osoittautuu jo kuukauden kuluttua todelliseksi kansansa johtajaksi. Näytti siltä, että kansan vaatimus oli ollut oikeutettu ja valinta viisas. Samalla paljastui, että kuninkaan johtajuus oli nimenomaan sotilaan johtajuutta.

Jumalan kansa eli jatkuvien vihamielisten purkausten keskellä. Jälleen oli liikkeellä voimat, jotka halusivat häpäistä Jumalan kansaa. Samuelin aikana filistealaisista saatu voitto oli joksikin aikaa rahoittanut lännen suunnan. Nyt tuli viha idästä. Jordanin itäpuolella oleva Jabes sai uhkavaatimuksen. He pyysivät apua muilta Israelin heimoilta.

Viesti tuli myös Saulin kotikaupunkiin. Saulin vaatimattomuutta kuvaa se, että hän itse oli viestin saapuessa kyntämässä. Nyt oli Saulin näytön paikka. Hän kuuli viestin ja Raamattu käyttää jälleen erikoissanontaa: ”Herran henki valtasi hänet” (1 Sam. 11:6). Saulissa syttyi viha. Ilman vihaa ei lähdetä sotaan. Hän pystyi synnyttämään kansassa samanlaisen vihan ja pelon teurastamalla kyntöhärkänsä ja lähettämällä niiden kappaleet Israelin eri heimojen luo. Tapahtui ihme ja hajanaisten heimojen joukko yhdistyi: ”Herra saattoi koko kansan pyhän pelon valtaan, ja kaikki lähtivät yhtenä miehenä liikkeelle” (11:7).

Vihollista hämättiin kertomalla, että Jabes antautuu huomenna (1 Sam 11:10). Se varmaankin synnytti vihollisleirissä suuren riemun. Mutta Saul viimeisenä yönä tunkeutui kolmesta suunnasta vihollisen leiriin. Se tapahtui silloin, kun uni on raskaimmillaan. Muutamassa tunnissa yllätetty vihollinen oli lyöty ja Saulin kuninkuus vahvistettu.

Nyt tuli myös opposition tilinteon aika. Saul teki erään elämänsä tärkeistä myönteisistä päätöksistä. Hän pelasti äskeiset väheksyjänsä ja vastustajansa varmalta kuolemalta: ”Tänä päivänä ei tapeta enää ketään, sillä tänään Herra on pelastanut Israelin”. Nyt iloittiin yhteydestä Herraan. Nyt oli varaa antaa anteeksi halveksijoillekin. Herran edessä Samuelin johdolla vahvistettiin uudelleen Saulin kuninkuus. Saulin hallitusaika näytti alkaneen hyvin.

On aika olla hiljaa ja aika toimia

SAMUELIN JÄÄHYVÄISPUHE KANSALLE
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Samuel oli poikkeuksellisen korkeatasoinen johtaja. Hän oli kuin majakka pimeässä yössä myrskyisellä merellä. Hän ei saavuttanut arvovaltaansa sotilaallisilla uroteoilla. Hänen valtansa oli Jumalan antamassa viisaudessa. Herran sana hänen suussaan oli luotettava. Hänestä tuli monella tavoin myöhempien juutalaisten oppineiden esikuva.

Jäähyväispuheessaan Samuel asettaa koko pitkän elämäntyönsä ihmisten arvioitavaksi. Israelilaiset olivat nähneet, mitä Eelin pojat olivat tehneet ja seuranneet myös Samuelin poikien toimintaa. Tätä taustaa vasten on häikäisevää, mitä Samuel saattoi julkisesti sanoa pitkän elämäntyönsä loppuvaiheessa. ”Seison nyt tässä. Esittäkää siis valituksenne minua vastaan tässä Herran edessä” (1 Sam. 12:2-3).

Kaikki oli avointa Samuelin elämässä. Hän ei tarvinnut pelätä julkista häpäisyä heikkouksiensa tähden. Hän saattoi suoraan kysyä: ”Kenelle olen tehnyt vääryyttä? Ketä sortanut? Kenen rikoksia olen katsonut sormieni läpi lahjusten tähden? Sanokaa, niin olen valmis hyvittämään kaiken” (3). Hänen kätensä ja elämänvaelluksensa olivat puhtaat. Voiko sellaista johtajaa olla olemassakaan? Ei niin vähäistä valtaa, etteikö tapahtuisi väärinkäytöstä. Löytyykö meidän ajastamme johtajia, jotka kestävät koko heidän johtajuuttaan koskevan julkisen arvioinnin? Kansa vastasi vuosikymmenisen tuntemuksen jälkeen: ”Et ole sortanut meitä etkä ole tehnyt meille vääryyttä. Et ole riistänyt keneltäkään mitään” (1 Sam 12:5). Tämän parempaa tunnustusta johtaja ei voi saada johdettaviltaan.

Samuel kutsuu myös meitä tutkimaan Herran edessä kaikkia niitä pelastustekoja, jotka Herra on tehnyt hyväksemme. Niiden varassa on elämme. Vain niissä on meilläkin turva. Ne opettavat myös, ettemme koskaan huuda Herraa avuksi suotta (1 Sam. 12:8,10). Emme tee väärin, jos tunnustamme syntimme ja myönnämme rikkoneemme ensimmäisen käskyn ja pyydämme Herraa pelastamaan meidät (10). Herra lupaa olla uskollistensa kanssa (12:14).

Jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesukseen (1 Joh 1:7)

SAMUEL RUKOUKSEN IHMISENÄ.
Hetkinen Raamatun lukemiseen 3/1998

Jumalan kansan johtajan vaikeimpia ja haastavampia tehtäviä on uskollinen esirukous. Tässäkin Samuel on suurenmoinen esikuva.

Esirukous voi tuntua meistä turhauttavalta. Elämä menee menojaan meidän rukouksistamme huolimatta. Siksi Samuel varoittaakin meitä: ”En voi tehdä sellaista syntiä Herraa vastaan, että lakkaisin rukoilemasta puolestanne” (1 Sam. 12:23). On syntiä jättää esirukous sen hedelmättömyyden tähden Tärkeintä esirukouksessa on uskollisuus, uskollisuus elämän loppuun asti.

Samuel itse oli rukouksen lapsi. Rukouksen lapsesta tuli rukouksen ihminen. Rukouksen alku on Herran sana ja tärkein rukous on: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee” (1 Sam 3:9). Rukoustemme tulee olla vastausta Jumalan sanan kutsuun.

Kun Samuelista tuli kansan johtaja, hän sanoi: ”Minä rukoilen teidän puolestanne” (1 Sam. 7:5). Sitä kansa häneltä pyysikin: ”Huuda kaikin voimin avuksi Herraa” (7:8). Samuel ”huusi Herraa israelilaisten puolesta, ja Herra vastasi hänen rukoukseensa” (7:9). Ihmeellinen johtaja.

Samuelia haavoitti syvästi kansan pyyntö saada kuningas. ”Olette pahasti rikkoneet Herraa vastaan” (1 Sam. 12:7). Mutta senkin kipunsa hän vei kerta toisensa jälkeen Herran eteen (8:6,21).

Nyt Samuelin rukoukseen liittyi Jumalan näkyvä ihmeteko - ukkonen ja sade. Se herätti ihmisissä suurta pelkoa. Kansa pyysi: ”Rukoile palvelijoittesi puolesta Herraa, Jumalaasi, jottei meidän tarvitsisi kuolla” (1 Sam. 12:19). Samuel jälleen osoittaa, että synti on aina syntiä, siitä ei voi koskaan tinkiä. Mutta siitä huolimatta ei tule pelätä niin, että kääntyy pois seuraamasta Herraa (12:20). Samuel myös vakuuttaa Jumalan kansalle lankeemusten ja syntien keskellä, että ”suuren nimensä kunnian tähden Herra ei tahdo hylätä teitä, kun hän kerran on nähnyt hyväksi ottaa teidät omaksi kansakseen” (12:22). Armo kestää ja riittää osoittautui Jumalan kansan jäsenet millaiseksi tahansa, kunhan vain he eivät käänny pois Herrasta.

Jos minä olen langennut, niin minä nousen (Miik 7:8, KR38)

KUULIAISUUS JA UHRI
Sanan sivu Kylväjä 12/2000

Joulun sanoman keskus on siinä, että Jumalan iankaikkinen sana, Jeesus Kristus tuli ihmiseksi ja eli meidän keskellämme. Joulu julistaa, että Jumala rakastaa tätä maailmaa. Hän rakastaa jokaista ihmistä niin, että hän antoi ainoan Poikansa syntyä Marian kohdusta ja kärsiä Golgatan ristillä. Tänäänkin kohtaamme tässä Jeesuksessa ja hänestä kertovassa Raamatun sanassa kaikkein todellisimmin Jumalan ja näemme mikä on Jumalan varsinainen tahto elämässämme. On aivan varmaa, että Jumala tahtoo jokaisen Jeesukseen uskovan pääsevän iankaikkiseen elämään (Joh 3:16).

Tämä Raamatun ydinsanoma mielessä uskallamme lähestyä eräitä VT:n ihmiskohtaloita. Kaikkein ahdistavimpia niistä on itsemurhan tehnyt kuningas Saul. Hänen elämänsä vaiheet tulevat esiin Ensimmäisessä Samuelin kirjassa. Uskon, että Pyhä Henki haluaa meidän menevän Saulin seuraan ja suostuvan vaeltamaan hänen rinnallaan ikään kuin olisimme yksi hänen läheisistään.

Koen kaikkien musertavimpana Saulin saaman Herran sanan: "Haluaako Herra polttouhreja ja teurasuhreja yhtä hyvin kuin kuuliaisuutta Herran äänelle? Katso, kuuliaisuus on parempi kuin uhri ja tottelevaisuus parempi kuin oinasten rasva. Sillä tottelemattomuus on taikuuden syntiä, ja niskoittelu on valhetta ja kuin kotijumalain palvelusta. Koska sinä olet hyljännyt Herran sanan, on myös hän hyljännyt sinut, etkä sinä enää saa olla kuninkaana" (1 Sam 15:22-23, KR38).

Myös UT:ssa tulee tämä asia esille. Sielläkin vaaditaan ehdotonta kuuliaisuutta Herraan kohtaan, sillä Jumala antaa Pyhän Hengen vain ”niille jotka häntä tottelevat" (Apt 5:32).

Ei ole helppo tutkistella itseään ja kysellä: Herra, näinkö sinä tänäänkin sanot minulle? Enhän ole kaikessa ja aina ollut sinulle kuuliainen ja totellut. Huomaan sisimmässäni jatkuvasti niskoittelua ja jopa röyhkeyttä Jumalan sanan vaatimuksia ja hänen antamaansa elämänkohtaloa vastaan. Ratkaisevaa ei ole, mitä minä ja muut ihmiset näkevät vaan mitä Jumala näkee: ”Ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen" (1 Sam 16:7, KR38).

Huomaan, että niin monta kertaa olen antanut vallan omalle minälleni ja kuitenkin samaan aikaan vedonnut Jeesuksen uhriin. ”Ajatuksin, sanoin ja töin olen sinun pyhän tahtosi rikkonut.” En voi edes turvata siihen, että olisin sydämestäni katunut. Kyllä minun sydämeni on ”turhia juonia täynnä.”

Kuinka hyvin tuntojani kuvaakaan näin vuoden lopulla vanha Kaarlo Hammarin laulu: ” Sun tarhassas, oi Herra, on niin paljon, paljon puita, mä yksin lienen toivoton ja kuihtuneempi muita. Ja usein oon mä kysellyt: Mua miksi näin oot kärsinyt?… Miksi olen tällainen mä vain, niin kuiva kehno laadultain? Niin kaatunut mä olisin, pois hakattuna varmaan, vaan armon sain mä kuitenkin sun äänes tähden armaan” (Hgl 33). En voi Jumalan edessä koskaan vedota omaan kuuliaisuuteeni enkä aikaansaannoksiini, vaan yksin Jeesuksen Kristuksen uhriin minun puolestani.

Lopulta ainoa Raamatun sana, jota rehellisin mielin voin väittää totelleeni on Jeesuksen sana: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37). Eipä taida ollakaan syvemmältä katsoen Raamatussani muuta Jumalan sanaa! En edes tiedä onko se oikeaa Jeesuksen luo menemistä, jossa vain jatkuvasti huokailen avukseni Herran Jeesuksen nimeä. Sen paremmin en osa mennä Jeesuksen luo. Usein myös huomaan toistavani Pietarin sanoja: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat” (Joh 6:68).

Opettelen luottamaan Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen. Luotan siihen, että se tulee näkyviin silloin, kun hän pelastaa minutkin pelkästä armosta pesemällä puhtaaksi Jeesuksen veren kautta. Pidän lujasti kiinni siitä, että vain hänen armonsa ansioista tulen vanhurskaaksi ja pelastun (Tiit 3:4,5, 7).

 

ANTEEKSIANTAMUKSEN RAJATTOMUUS
Sanan sivu Kylväjä 1/2001

On järkyttävä verrata Saulin ja Daavidin, Juudaksen ja Pietarin lankeemuksia ja katumusta keskenään. Kaikki neljä olivat olleet tottelemattomia Jumalan sanaa kohtaan ja langenneet syntiin. Kaikki neljä katuivat rikkomuksiaan.

Kuningas Saul tunnusti: "Olen tehnyt syntiä. Olen rikkonut Herran käskyä… vastaan… Anna nyt minulle syntini anteeksi (1 Sam 15:24-25). Tästä huolimatta hän sai Samuelilta tylyn sanan: ”Herra hylkää sinut” (15:26). Vielä toisenkin kerran Saul tunnusti: "Olen tehnyt syntiä” (15:30). Kun Samuel suri Saulia, hän saa vastaukseksi Herran sanat: ”Minä olen hylännyt hänet” (16:1). Myöhemmin kerrotaan kuinka Herran Henki poistui Saulista ja paha henki vaivasi häntä (16:14). Myös Juudas katui tekoaan. Hän jopa palautti hopearahat. Hänkin tunnusti julkisesti: ”Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren” (Matt 27:4).

Miksi kuitenkin Saulin ja Juudaksen tie vei vaivaan? Eikö heidän katumuksensa ja synnin tunnustuksensa ollutkaan todellinen ja tarpeeksi syvä? Miksi sen sijaan Daavid sai anteeksi? Hän ei sanonut muuta kuin: ”Minä olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.” Heti hän sai vastauksen: ”Niin on myös Herra antanut sinun syntisi anteeksi” (2 Sam 12:13: KR38).

Kuinka vapauttavaa onkaan kirkkomme Tunnustuskirjoista löytyvä vastaus tähän ristiriitaan. Siinä ei pohdita katumuksen aitoutta ja voimaa, vaan opetetaan uskon ratkaisevaa merkitystä. Emme katumuksellamme ansaitse anteeksiantamusta. Ratkaisevaa ei ole katumuksemme määrä eikä edes sen laatu, ei synnin tunnustuksemme aitous, ei sotkujemme selvittely vaan usko Jumalan armoon sijaissovittajan sovitusveressä.

”Omantunnon kauhujen vallassa oleville ihmisille on esitettävä Kristuksen evankeliumi, jossa luvataan ilmaiseksi syntien anteeksiantamus Kristuksen nimessä. Heidän tulee siis uskoa, että heille lahjoitetaan syntien anteeksiantamus Kristuksen tähden. Tämä usko rohkaisee murtuneet, ylläpitää heitä ja tekee heidät eläviksi tämän (Room. 5:1) sanan mukaisesti: "Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, meillä on rauha." Tämä usko saa omakseen syntien anteeksiantamuksen. Tämä usko paljastaa, mikä ero on Juudaan ja Pietarin, Saulin ja Daavidin katumuksella. Juudaan ja Saulin katumus ei hyödytä mitään siitä syystä, ettei siihen liity tätä uskoa, joka ottaa omakseen Kristuksen tähden lahjoitetun syntien anteeksiantamuksen. Daavidin tai Pietarin katumus taas tulee hyödyksi siitä syystä, että siihen liittyy usko, joka ottaa omakseen Kristuksen tähden lahjoitetun syntien anteeksiantamuksen” (Tunnustuskirjat).

Silloin kun omantunnon kauhut ja sisäiset syyllisyydentunteet ahdistavat ja repivät meitä hajalle ja ihmisetkin syyttävät, ainoa oikea tie eteenpäin on turvautuminen yksin Kristuksen evankeliumiin. Evankeliumissa tarjotaan meille juuri nyt ja täysin ilmaiseksi syntiemme anteeksiantamus Kristuksen nimessä ja veressä. Emme koskaan tee väärin, jos tartumme tähän anteeksiantamuksen sanaan ja pidämme siitä kiinni tuntukoon se meidän puoleltamme kuinka valheelliselta tahansa. Tartumme siihen siitäkin huolimatta, vaikka olemme olleet Saulin tavoin tottelemattomia, Daavidin tavoin langenneet julkisynteihin, Juudaksen tavoin pettäneet ja Pietarin tavoin kiroten kieltäneet. Emme ole kestäneet koetuksissa, olemme syvästi langenneet ja meissä on jotain perusteellisesti vääristynyttä.

Kaikesta huolimatta ja kaikkea omaa pohjatonta pahuutta uhmaten saamme tarrautua kiinni sovituksen sanaan. Emme koskaan emmekä missään tilanteessa saa lakata huutamasta sokean kerjäläisen Bartimeuksen tavoin: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (Mark 10:48).

 

HERRA NÄKEE SYDÄMEEN
Sanan sivu Kylväjä 2/2001

Profeetta Samuelin oli voideltava Israelille uusi kuningas, koska Jumala oli hyljännyt kuningas Saulin (1 Sam 16:1). Sen oli tapahduttava sillä tavoin, ettei vain hallitsevan kuninkaan epäluulot pääsisi heräämään (16:2).

Herra lähetti Samuelin betlehemiläisen Iisain luo. Hänen poikiensa joukosta löytyisi Jumalan mielen mukainen kuningas. Iisailla oli kuitenkin kahdeksan poikaa. Kuka heistä olisi Jumalan valittu?

Nyt kohtaamme meillekin niin tärkeän opetuksen siitä, mitä Jumala arvostaa meissä ihmisissä. Herra varoittaa Samuelia katsomasta ihmisen kokoa ja komeutta. Ulkonainen ja näkyvä ei ole tärkeä. Herran mielestä tärkeintä ihmisessä on se, mitä hän on sydämeltään: ”Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen" (1 Sam 16:7). Raamatun mukaan juuri sydämessä on koko elämän lähde (San 4:23).

Mikä on sellainen sydämen ominaisuus, joka on Jumalan mielestä kaikkein tärkeintä?

Raamattu ei anna yksiselitteistä ja selvää vastausta. Joudumme päättelemään monen Raamatun kohdan avulla, mistä siinä on kysymys.

Yksi asia on ainakin varmaa. Daavid ei ollut sydämeltään synnitön ihminen. Raamattu kertoo kaunistelematta hänen syvistä lankeemuksistaan. Hän teki tietoisesti aviorikoksen ja koetti salata sen murhauttamalla aviomiehen (2 Sam 11:4, 15). Daavidinkin sydän oli petollinen, paha ja parantumaton (Jer 17:9). Sieltä lähti pahoja ajatuksia ja niiden mukana siveettömyyttä, irstautta, aviorikosta ja jopa häijyyttä ja murhaa (Mark 7:20-22).

Se mitä Daavid teki oli pahaa Herran silmissä (2 Sam 11:27) ja osoitti kuinka hän halveksi Herran sanaa (12:9). Kaiken lisäksi hän ei ollut asiasta tietääkseenkään. Miten tämän kaltainen sydän voisi olla Jumalalle mieluinen?

Lankeemuksensa jälkeen Daavid kohtasi Herran sanan. Se paljastaa, millainen on Jumalan mielen mukainen sydän. Se ei ole synnitön, sillä maan päällä ei ole ainoatakaan synnitöntä sydäntä.

Daavid suostui Jumalan sanan nuhdeltavaksi. Hän ei puolustellut eikä kiistänyt syntejään. Hän sanoi rehellisesti: ”Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan” (2 Sam 12:13). Daavidin rukous osoittaa kuinka kipeä ja syvä oli tämä synnintunto. ”Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset” (Ps 51:5-6).

Hänen synnintuntonsa oli pysyvää – ”minun syntini on aina minun edessäni”. Hänen synnintuntonsa menee vielä tästäkin syvemmälle. Ei ole kysymys vain yksittäisestä tekosynnistä, vaan hän näkee ja suostuu myöntämään kuinka hän on ollut syntinen jo syntyessään ja kuinka hän on siinnyt synnin alaiseksi jo äitinsä kohdussa (Ps 51:7). Tämä on se totuus, jonka Jumala tahtoo jokaisen ihmisen näkevän omasta sisimmästään mutta jonka valtaosa ihmistä jyrkästi kiistää. Jumalalle mieluinen sydän näkee aina syntinsä ja joutuu aina katumaan. Sen pitemmälle ei yksikään ihminen pääse täällä alhaalla.

Daavid uskalsi myös luottaa anteeksiantamuksen sanaan. Naatan julisti, että Herra on ”antanut sinun syntisi anteeksi” (2 Sam 12:13, KR 38). Daavidin ehdoton luottamus anteeksiantamukseen tulee hyvin esiin Daavidin psalmissa: ”Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä (32:1-2). ”Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: ’Tunnustan syntini Herralle.’ Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan” (32:5).

Vain katuva ja anteeksiantamukseen uskova sydän voidellaan Herran Hengellä ja sellaisessa sydämessä pysyy Herran Henki (1 Sam 16:13). Vain tällainen sydän miellyttää Jumalaa ja vain tällaisen sydämen hän valitsee palvelukseensa.

 

HERRAN KÄDET OVAT KURITTAVINAKIN LAUPIAAT.
Sanan sivu Kylväjä 3/2001

Jos seurustelemme Raamatun kanssa, siellä olevat ihmiset tulevat meille vähitellen tutuiksi. He tulevat yhtä läheisiksi kuin perheen jäsenet. Jotkut heidän elämästään talletetut tapahtumat tai heidän lausumansa sanat palaavat toistuvasti mieleemme määrätyissä elämäntilanteissa. Kuinka usein olenkaan kerrannut Daavidin elämästä kahta lausetta.

Daavid oli silloin vielä nuori. Se elämänkoulu, johon hän oli joutunut oli kuitenkin äärimmäisen kova. Hänen läheisimmän ystävänsä isä halusi tappaa hänet. Kun hän kertoi tästä ystävälleen tämä väitti vastaan ja sanoi, ettei se voinut olla totta eikä hänen henkensä ollut vaarassa (1 Sam 20:2). Silloin Daavid sanoi ne sanat, joita olen usein toistanut: ”Niin totta kuin Herra elää ja sinä elät, vain askel on minun ja kuoleman välillä!" (2:3). Niinhän on jokaisen meidän kohdallamme silloinkin, vaikka emme olisikaan Daavidin tavoin yhteiskuntamme korkeimman vallankäyttäjän vainoamia. Toki jonkun kristityn kohdalla tämän päivän yhteiskunnassa taponuhka voi olla olemassa. Lehtiuutisten mukaan talebanien johtama hallitus on julistanut, että jokainen Kristukseen uskova afgaani on tapettava. Uutisten mukaan myös sellainen on tapettava, joka yrittää käännyttää muslimin kristityksi. Mikä lie sitten totuus asiasta.

Hyvä on muistaa kuinka hauras onkaan elämme jo nuoruudesta alkaen. Koska tahansa meille kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Kuolema on viimeinen ja varmin tapahtuma, mikä meidät kohtaa. Ajankohtaa ei yksikään ihminen tiedä. Aavistella toki voidaan.

Viime jouluaattona kodissani oli jouluvieraana kaksi läheisistä ihmistä. He ovat olleet säännöllisiä jouluvieraitamme jo vuosia. Kahta kuukautta myöhemmin molemmat olivat astuneet tuon viimeisen askeleen, josta Daavid sanoo: ”Vain askel on minun ja kuoleman välillä”. Kummankin kohdalla se oli riemullista. He olivat sen askeleen tullessa sydämestään Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä avuksi huutavia ihmisiä. Heidän elämänsä viimeiset vuodet olivat olleet monella tavoin vaikeita.

Koskaan ei ole helppo kohdata läheisen kuolemaa. Kuolema on vihollista viimeinen. On pakko pitkänkin aikaa kipuilla saamansa iskun kanssa. Mutta siitä huolimatta on hyvä opetella aivan kuin uhmaten sanomaan Paavalin tavoin: ”Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?” (1 Kor 15:54).

Toinen usein toistamani Daavidin sana on hänen elämänsä lopulta. Se osoittaa, mitä hän oli oppinut vaikeitten elämänkohtaloittensa keskellä. Raamattu kertoo kuinka Saatana viekoitteli (1 Aik 21:1) Daavidin tekemään sellaista, mitä Jumala piti kauhistuttavana pahana (21:7). Daavidia oli kyllä varoitettu tästä pahasta, mutta hän ei siitä välittänyt (21:3). Hän tajusi syntinsä suuruuden vasta sen jälkeen, kun Jumala puuttui asiaan. Hän nöyrtyi ja tunnusti syntinsä. Mutta hänen oli valittava se Jumalan kurituksen muoto, joka kohtaisi häntä ja kansaa hänen lankeemuksensa tähden.

Silloin David sanoi jotain todella tärkeää: ”Parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä" (1 Aik 21:13). Elämässä ja kuolemassa, langenneina ja voittajina, terveinä ja sairaina, hyvinä ja pahoina päivinä, aina, on hyvä olla Herran laupiaissa käsissä. Hän ei koskaan kurita tuhotakseen meidät.

Tänäänkin nuo kädet ovat ojennettuina ottamaan meidät vastaan. Ne ovat laupiaat silloinkin, kun koemme niiden lyönnit sanomattoman tuskaisina. ”Anteeksiantava ja laupias on Herra. Hän on kärsivällinen ja hänen armonsa on suuri. Ei hän iäti meitä syytä, ei hän ikuisesti pidä vihaa” (Ps 103:8-9).

 

HAENKO TUKEA YKSIN HERRASTA?
Sanan sivu Kylväjä 4/2001

Vanhan Testamentin historialliset kirjat kutsuvat meitä samaistumaan siinä kuvattujen ihmisten elämänkohtaloihin. Löydämme sieltä monia tilanteita, joita voimme soveltaa omaan pieneen elämäämme. Tuskin kukaan meistä kuitenkaan on joutunut kestämään sellaista julmaa monen vuoden ajojahtia kuin nuori Daavid kuningas Saulin pyrkiessä tappamaan hänet. Ensimmäisen Samuelin kirjan loppuosa on tämän ajojahdin kuvausta (1 Sam 18:8 – 31:6). Kuinka voimaton ja avuton Daavid olikaan, sillä hän ei halunnut nostaa kättään Herran voitelemaa Saulia vastaan eikä tappaa häntä, vaikka hän saikin siihen kaksikin kertaa mahdollisuuden (24:11; 26:11)). Daavid koki olevansa kuin koiranraato ja vaivainen kirppu (24:15), kuin vuorilla takaa-ajettu peltopyy (26:20). Hänen ystävänsä olivat pulaan joutuneita, velkojen ahdistamia ja katkeroituneita ihmisiä, sen ajan yhteiskunnan syrjäytyneitä (22:2).

Lopullisesti tämä ajojahti päättyi vasta Saulin kuollessa. Raamatun valossa näemme, että joidenkin viha toista kohtaan voi olla täysin periksi antamatonta, vihaa viimeiseen hengen vetoon asti ja vihaa siitäkin huolimatta, vaikka tunnustaa sen olevan väärää (1 Sam 24:18; 26:21).

Lopulta Daavid joutui etsimään turvaa kansansa vihollisten luota. Hän sai asuttavakseen pienen Siklag nimisen kaupungin (1 Sam 27:6). Juuri siellä Daavid koki erään elämänsä syvimmistä tuskan hetkistä. Hän oli ollut miehineen poissa kotikaupungista jonkin aikaa. Hän oli yrittänyt liittyä filistealaisten sotajoukkoon, mutta häneen ei luotettu (29:6-7). Palatessaan miehineen kotiinsa, heidät kohtasi kauhistuttava näky. Kodit oli ryöstetty ja talot poltettu. Vaimot ja lapset kadonneet (30:1-2). Raamattu kertoo, että Daavid miehineen itki ja he itkivät niin, etteivät enempää jaksaneet (30:4). Lopulta miesten katkeruus ja viha kohdistui epäonnistuneeseen johtajaan – Daavidiin: He ”olivat niin katkeria, että uhkasivat kivittää hänet kuoliaaksi” (30:6). Daavidkin oli menettänyt kaiken ja nyt hän joutui vielä lähimpien syytösten ja vihan kohteeksi. Miten Daavid kesti tämän kaiken ja pystyi tuossa paineessa toimimaan vastuullisesti ja viisaasti?

Raamattu sanoo nyt jotain meillekin tavattoman tärkeää. Se sanotaan lyhyesti, kuten monet muutkin kaikkein tärkeimmät totuudet. Mutta siihen kätkeytyy koko elämä. Juuri se pelasti Daavidin ja auttoi hänet suorittamaan Jumalan tahtoman elämäntehtävän. Raamattu sanoo: ”Daavid rohkaisi mielensä Herrassa, Jumalassansa” (1 Sam 30:6, KR38). Uusi käännös sanoo: ”Daavid halki tukea Herrasta, Jumalastaan”.

Mikään ei ole elämässämme sen tärkeämpää kuin usko Herraan ja tämän uskon rohkea säilyttäminen tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Yksin uskon kautta pelastumme. Voihan olla, että ajattelemme uskon olevan itsestään selvää ja helppoa, mutta koetusten tullessa paljastuu, että uskon säilyttäminen onkin vaikein asia maailmassa. Näin siksi, että usko Herraan on "tempaus ja kääntymys pois kaikesta, minkä ihminen havaitsee sisäisesti tai ulkoisesti, siihen, jota hän ei havaitse sisäisesti eikä ulkoisesti, nimittäin kohti näkymätöntä, ylhäisintä ja käsittämätöntä Jumalaa" (Luther). Uskon sisältö ei ole ihmisen kokemukset ja tunteet, vaan yksi se mihin usko kohdistuu – Jumala, meidän Herranamme.

Näemme nyt VT:n sivuilla, mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan: ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat” (Joh 20:29). Totisesti usko on luottamista häneen, jota emme nyt näe (1 Piet 1:8). Usko on turvan löytämistä yksin Herrasta, silloinkin kun ei missään tunnu olevan turvaa ja on vain tuhoa, vihaa ja kuolemaa! Usko on sydämen rohkeutta keskellä mitä epätoivoisinta elämän tilannetta. Daavid todella joutui vaeltamaan tuossa elämäntilanteessaan uskossa eikä näkemisessä ( 2 Kor 5:7). Daavidin rohkeus ei ollut hänessä itsessään, ei siinä, mitä hän teki, ei hänen tovereissaan, vaan yksin Herrassa hänen Jumalassaan. Jälleen näemme myös, ettei ”yksikään, joka uskoo häneen joudu häpeään” (Room 10:11). Emme koskaan turvaa Herraan suotta.

 

OIKEUS VOITTAA LOPULTA!
Sanan sivu Kylväjä 5/2001

Olen jälleen lukenut tuota vaikeaa Ensimmäisen Samuelin kirjan loppujakson kuvausta Saulin ja Daavidin välisestä kamppailusta (1 Sam 18:8 – 31:6).

On ihmeellistä, että Pyhä Henki on nähnyt hyväksi tallettaa kaikkien aikojen Jumalan lapsille tällaisen kuvauksen uskovien riidoista. Se osoittaa kuinka raskas saattaa olla Jumalan valitseman johtajan tie ennen kuin hän pääsee kaitsemaan hänelle uskottua laumaa. Toinen Samuelin kirjan mukaan Daavid joutui kamppailemaan läpi koko elämänsä johtaja-asemansa puolesta.

Ainakin sen voimme oppia Daavidin kamppailuista, että Jumalan kansan johtaminen on vaikeaa. Voi sitä, jonka Herra kutsuu johtajan vastuuseen. Ehkä muistamme Apostolien teoista kuinka tavalliset riviuskovat nukkuivat rauhassa omassa vuoteessaan. Samaan aikaan heidän hengelliset johtajansa olivat ruoskittuina ja jalkapuuhun kahlehdittuina vankilan syvimmässä sellissä (Apt 16:22-24).

Daavidin vaiheita lukiessani olen usein nimenomaan ihmetellyt sitä, ettei hän halunnut kohottaa kättään vastustajaansa vastaan eikä käyttää väkivaltaa. Toki Daavid oli sotilas ja oli surmannut monia vastustajiaan. Mutta nyt valtataistelussa Jumalan kansan johtajuudesta hän oli sidottu rauhanomaisiin keinoihin. Hän joutui toistuvasti hillitsemään itsensä ja läheiset työtoverinsa. Syynä tähän oli se, että hänen vastustajansa oli Herran voitelema ihminen: ”Varjelkoon Herra minua kohottamasta kättäni häntä vastaan, sillä hän on Herran voideltu!" (1 Sam 24:7; 26:11, 23). Hän ei voinut käyttää tilanteita omaksi voitokseen. Hän vain väistyi ja piiloutui. Hän pyrki myös osoittamaan vastustajalleen, ettei hänellä ollut mitään pahoja aikeita toista kohtaan.

Samaan aikaan Daavid kuitenkin vetosi Herraan ja odotti Herran toimivan ratkaisevalla tavalla: ”Herra olkoon tuomarina ja jakakoon meille oikeutta. Hän saa tutkia minun asiani ja puhua puolestani" (1 Sam 24:16). Hän suostui siihen, että ”vain Herra itse saa lyödä” ja luotti, että hänen vastustajansa hetki tulee (26:10). Hän oli myös varma siitä, että ”Herra palkitsee aina oikeamielisyyden ja uskollisuuden” (26:23). Hän pyysi: ”Säästäköön Herra minun henkeni ja pelastakoon minut kaikista vaaroista ja vaivoista" (26:24). Jumala kuuli hänen rukouksensa. Daavid täytti kaikista virheistään ja lankeemuksistaan huolimatta uskollisesti sen tehtävän, jonka Jumala oli hänelle antanut.

Kenties Lutherin esiin tuoma erotus oikeuden tunnistamisesta ja sen voimaan saattamisesta auttaa meitä ymmärtämään tätä Daavidin ”taistelutapaa” oikean puolesta. ”Sekä oikeuden tunnustaminen että sen voimaan saattaminen ovat hyviä ja oikeita asioita. Hyvän ja oikean tunnustaminen riittää sinulle, jollet voi viedä sitä voittoon, jätä se Jumalan huoleksi. Tunnustaminen on sinun asiasi, toteuttamisen Jumala on pidättänyt itselleen. Jos hän haluaa sinun saattavan asiasi voittoon, hän tekee sen itse tai järjestää niin, että sinä saavutat sen tavalla, jota et koskaan ole tullut ajatelleeksikaan tai toivonut. Jos sinua estetäänkin viemästä oikeutta voittoon, ei mikään estä sinua sitä tunnustamasta. Olkoon meistä kaukana paha ja väärä Jumalan lahjoihin takertuminen; meidän tulee osata tyynesti sekä luopua niistä että käyttää niitä, niin että kaikissa vaiheissa pysymme kiintyneinä yksin Jumalaan”. ”Meidän ei tule huolehtia voitosta, vaan evankeliumin tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Ihmisen tulee mielellään sietää ja kärsiä, vaikka häntä koko maailman silmissä herjataan ja vainotaan; vaikka hänet karkotetaan, poltetaan tai muuten tuhotaan siksi, että häntä pidetään väärämielisenä, viettelijänä, kerettiläisenä, harhaisena tai pilkkaajana, sillä siinä on Jumalan laupeus läsnä. Uskoa ja totuuttahan häneltä ei voida riistää, vaikka häneltä riistettäisiin henki ja elämä.” ”Ei pidä menetellä rajusti eikä väkivaltaisesti; ei tule järjettömästi pitää kiinni evankeliumin oikeudesta tai koettaa saattaa sitä voimaan. Ihmisen on nöyrryttävä Jumalan edessä, koska hän mahdollisesti ei ole sen arvoinen, että niin suuria asioita tapahtuu hänen kauttansa, ja kaikki on rukouksessa jätettävä Jumalan laupeuden huomaan.”