Profetoiminen

"Anna minun, Herra, tietää mikä on tietämisen arvoista, rakastaa sitä, mikä on rakastamisen arvoista, ylistää sitä, mikä ilahduttaa sinua eniten, arvostaa sitä, mikä on arvokasta sinun silmissäsi, vihata sitä mikä loukkaa sinua. Älä anna minun tuomita silmänäöltä, langettaa tuomiota korvakuulolta, vaan tuomita ja erottaa asiat oikein ja yli kaiken tutkia ja tehdä, mikä sinulle kelpaa, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta" (Tuomas Kemppilänen).
"Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni" (Ps 119:105).

Profetoiminen on yleisuskonnollinen ilmiö

Tapahtumana, kokemuksena ja ilmiönä profetoiminen on maailmanlaaja ja sitä esiintyy muodossa tai toisessa kaikissa uskonnoissa. Se on ilmiönä yleisuskonnollinen. Tiedämme, että jo aikoinaan Marin valtakunnassa (1700-luvulla eKr) Eufratin varrella oli ollut profeettoja. Heitä kuunneltiin, heillä oli tärkeä asema yhteiskunnassa. Raamatun Iso Tietosanakirja määrittelee tämän ilmiön kreikkalaisen kulttuurin taustalta: "Profeetta on henkilö, joka julistaa ja ilmoittaa jumalallisen tahdon esitettyihin kysymyksiin. Hän tuo julki oraakkelisanoman ja toimii siten välittäjän tehtävissä. Oraakkeliprofeetat antoivat hurmostilassa tavoitetun inspiraation (innoituksen) vallassa jumalallisia vastauksia kysymyksiin, jotka koskivat elämän eri aloja: yksityisasioita, politiikkaa, uskontoa. He puhuivat vain vastatessaan tiedusteluihin, ja innoitusta esiintyi yksityistapauksissa vasta sen jälkeen, kun ihminen oli ensin tehnyt aloitteen. Verbiä profeeteu (s:sta profeetees) käytettään klassisessa kreikassa oraakkeliennustamisesta. Sana merkitsee olla julistaja, esiintyä oraakeliprofeettana, toimittaa oraakkelin virkaa".

Jumalan Henki ottaa tämän lahjan käyttöönsä

Pyhä Henki otti tämän yleisen, eri uskonnoissa esiintyvän lahjan ja kyvyn käyttöönsä. Hän kutsui, koulutti ja puhdisti ne henkilöt Israelin kansan keskuudesta, joilla oli tämä kyky ja asetti heidät sanansa välikappaleiksi. Samalla Pyhä Henki puhdisti myös itse profetoimisen lahjan ja kyvyn. Hän teki profeetasta (hb. naabii) papin rinnalle toisen merkittävän hengellisen viran hoitamaan Jumalan kansaa.

Profeetan merkitys ja arvo oli Jumalan sanan välittämisessä

Saatamme kiinnittää profeetoissa huomiomme liiaksikin profetoimiseksi kutsutun ilmiön erityislaatuisuuteen ja siihen millä tavoin he kokivat olevansa Jumalan hengen välikappaleita. Raamatun profeettojen todellinen merkitys ei ole kuitenkaan profetoimisen ilmiössä. Ilmiö on yleisuskonnollinen. Varsinainen asia on siinä Jumalan ilmoituksessa, joka tuli profeettojen kautta. Ilmiö oli instrumentti. Tärkeintä oli se, mihin tuota instrumenttia käytettiin. Jumalan sanalla oli ratkaiseva merkitys. Profeetat olivat Jumalan sanan välittäjiä. Profeetta ja profetoiminen eivät olleet itsessään mitään, vain sanoma oli tärkeää.

Siksi koko ajan esiintyi myös profeettoja, joilla oli kyky ja lahja esiintyä profeettana, mutta joiden sanoma ei ollut Herralta. He olivat vääriä profeettoja. Vääryys ei ollut itse profetoimisen ilmiössä, tavassa, vaan sanomassa. Totuudellisuus ratkaisee.

"Se profeetta, jolla on uni, kertokoon unensa, mutta se, jolla on minun sanani, puhukoon minun sanani uskollisesti. Mitä tekevät oljet jyvien seassa? sanoo Herra" (Jer 23:28). Profetoimisen muoto, oli se sitten ilmestys, näky, uni, puhumisen tai näyttävän toiminnan pakko, se ei ollut tärkeä. Tavallisuudesta poikkeava muoto oli vain olkia, varsinainen jyvä oli aito Herran sana. Olki vain kannattaa jyvää. Jos oljen päässä ei ole tähkää, se on turha, se on petosta.

Profeettojen saaman Herran sanan keskeisin sisältö oli ilmoitus Messiaasta. Siksi VT:n aikakauden viimeinen profeetta sanoi: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä" (Joh 3:30).

Ilmoitusprofetia ja jatkuva ilmoitus

Nykyisessä sekavassa ajassamme elävinä uskovina meille on erittäin tärkeää, jos suostumme siihen, että Jumalan arvovaltaisen ja luotettavan ilmoituksen sanan ovat saaneet ja voineet välittää meille vain Vanhan ja Uuden testamentin profeetat ja apostolit. Heillä on ollut ehdoton erikoisasema kaikkien aikojen profeettojen joukossa. Heidän profetoimisensa on ollut ratkaisevasti erilaista kuin muu heidän aikaisensa ja heidän jälkeisensä profetia. Heidän välittämänsä sana on säilytetty luotettavalla tavalla Raamatussa. Heidän jälkeensä Jumala ei ole enää nähnyt hyväksi antaa kansalleen uusia, luotettavia ilmoitusprofetioita.

UT:n lopussa ovat sanat, jotka hyvin soveltuvat koko Raamattuun: "Minä todistan jokaiselle, joka tämän kirjan profetian sanat kuulee: Jos joku panee niihin jotakin lisää, niin Jumala on paneva hänen päällensä ne vitsaukset, jotka ovat kirjoitetut tähän kirjaan" (Ilm 22:18). Emme usko katolisen kirkon, mormoonikirkon tai muslimien tavoin, että ilmoitus on jatkunut apostolisen ajan jälkeenkin. "Muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on" (1 Kor 3:11). "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on" (1 Kor 4:6).

Ilmoitusprofetian on tultava eläväksi

Meidän tehtävämme on muistaa niitä sanoja, joita pyhät profeetat (2 Piet 3:2) ja apostolit ovat ennen puhuneet (Juuda 17). Vain tätä Raamatussa talletettua sanaa haluamme kuunnella uskonelämän kysymyksissä. Vain siihen luotamme sydämestämme ja turvaudumme hädässä ja kuoleman edessä. Vain siinä on sanaa, joka kestää, vaikka taivas ja maa katoaisivatkin.

Tarvitsemme julistusta, joka tekee ajankohtaiseksi tämän jo saadun Jumalan ilmoituksen. Perustava kysymys nyt onkin voiko ja kykeneekö meidänkin ajassamme ilmenevä ns. profetoiminen auttamaan Raamatun sanan tulemisessa eläväksi? Jos käytämme jostakin aikamme kristitystä nimitystä profeetta, niin se merkitsee nimenomaan sitä, että hänen julistaessaan, "profetoidessaan", Raamatun sanat alkavat elää ja tulevat meille todellisiksi. Oikea profeetta tunnetaankin siitä, että hän kirkastaa nimenomaan kirjoitettua Jumalan sanaa ja sitä kautta Jeesusta Kristusta.

Mitä on nykyinen profetiaksi kutsuttu ilmiö?

Ilmoitusprofetia lakkasi UT:n apostolien jälkeen vaikuttamasta seurakunnassa. Sensijaan ilmiö, jota kutsumme ekstaattiseksi profetoimiseksi tai hetkiprofetiaksi ei ole lakannut. Usein se on tullut esiin tilanteessa, jossa on koettu Jumalan läsnäoloa voimakkaasti.

Ekstaattinen profetoiminen on kokemus, mutta siihen ei liity arvovaltaisen ilmoitussanan välittämistä. Näille sanoille ei saa koskaan eikä missään tapauksessa antaa Jumalan ilmoitussanan erehtymätöntä arvovaltaa. Koskaan nämä yhä jatkuvan profetiailmiön sanat eivät saa tuoda mitään lisää kirjoitettuihin ilmoitussanoihin, ei olla niiden kanssa ristiriidassa eikä leikata jotain oleellista pois. Ne ovat vain tarkoitettu vahvistamaan ja tekemään eläväksi jo olemassa olevaa ilmoituksen sanaa. Ne ovat "rakennukseksi ja kehotukseksi ja lohdutukseksi" (1 Kor 14:3).

Agabuksen asema profeettana on toinen kuin apostolien (Apt 11:28-30). Agabuksen tai Filippuksen neljän tyttären profetia saattoi kyllä ennustaa tulevaisuutta ja sisältää yliluonnollista näkökykyä. Mutta siihen ei voinut eikä saanut luottaa täysin. Sen mukaan ei tullut suunnitella omaa elämää ja tehdä päätöksiä. Se ei ollut perustus, jonka päällä seurakuntarakennus oli (Ef 2:20). Tällainen profetia oli aina alistettu apostoliselle opetukselle ja sitä oli arvioitava itsenäisesti tilanteen mukaan.

Erittäin kuvaava esimerkki meille on Paavalin matka kohti Jerusalemia. Hän sai profetioita siitä, ettei hänen pitäisi matkustaa. Paavali ei välittänyt profetioista, vaan kulki omaa tietään (Apt 20:23, 21:4, 9, 10-14). Se osoittaa meille, että Jumalan johdatusta koskevat profetiat tulee arvioida itsenäisesti ja niistä tulee keskustella vapaasti. Kukin valitsee itse oman tiensä ja on varma Herrassa. Lisäksi Agabuksen profetia, jonka hän sanoi saaneensa suoraan Hengeltä, ei toteutunut joka kohdassa Paavalin mennessä Jerusalemiin. Juutalaiset eivät sitoneet Paavalia, vaan roomalaiset (Apt 21:11, 27-32). Tällainen profetia ei koskaan ole ehdottoman tarkka. Se on aina vajavainen (1 Kor 13:9).

Siksi niitä sanoja on joka kerta arvosteltava ilmoitussanan valossa. Ne myös aina vajavaisella tavalla kertovat Jumalan tahdosta, sillä meidän profetoimisemme on vajavaista (1 Kor 13:9). Jokainen profetia on ihmissydämen syntisyyden tähden myös synnin turmelema. Siksi ne on aina saatava Jeesuksen veren alle ja hänen puhdistettavakseen.

Ilmoitusprofetian kautta saatu sana pysyy. Tämän toisen profetian kautta saatu sana häviää ja itse profetoiminenkin katoaa (1 Kor 13:8). Kun Kristus lopulta hallitsee täydellisesti, ei enää profeettoja ja profetoimista tarvita. "Sinä päivänä on oleva avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan... Myöskin profeetat... minä ajan maasta pois... Sinä päivänä häpeävät profeetat itsekukin näkyään, kun he ennustavat" (Sak 13:1-5). Mitä todellisemmaksi Jeesus tulee, sitä merkityksettömämmäksi käy ennustelu ja profetoiminen. Lähellä Jeesusta vaeltava ei tarvitse ennustelua. Hänelle riittää kaikkeen yksin Jeesus, myöskin tulevaisuuteen.

Tämän päivän profetoiminen ei ole koskaan ilmoitusprofetiaa

Läpi kahden tuhannen vuoden ajan on esiintynyt kristillisissä kirkoissa ja yhteisöissä ihmeellisiä ilmiöitä ja tätä jälkimmäistä profetiaa. Nimenomaan herätysten ja hengellisten joukkoliikkeiden syntyessä erilaiset poikkeusilmiöt ovat olleet yleisiä. On ollut tulevaisuuden ennustelua, kielilläpuhumista, liikutuksia, käsiä on nostettu ylös, on tanssittu, on esiintynyt kaatumisia, huutoja, on nähty näkyjä ja tulkittu unia. On rukoiltu sairaitten puolesta ja koettu parantumisihmeitä.

Nyt elämämme kristikunnassa kuitenkin uudessa tilanteessa. Karismaattisessa liikkeessä ja sitä ennen helluntailiikkeessä nämä ilmiöt on tulkittu oleelliseksi, jopa välttämättömäksi osaksi Kristuksen seurakunnan elämää. Niiden puutetta pidetään täydellisen evankeliumin puuttumisena (full gospel-liikkeet). Tähän asti taustalla tai sivussa tai tilapäisinä pidetyt ilmiöt ja kokemukset on asetettu uskonkilvoituksen ja seurakuntaelämän keskukseen. Aikaisemmin nämä ilmiöt tulivat esiin aivankuin omia aikojaan, mutta nyt ne saavutetaan määrätyllä tekniikalla ja levitetään maailmanlaajasti kristittyjen keskuuteen.

Uskovankin olemuksen turmelleen perisynnin takia on aina muistettava, että kun profetoimme, rukoillemme sairaitten puolesta, puhumme kielillä teemme koko ajan syntiä ellei Jumalan armo ja laupeus peitä Kristuksen vanhurskauteen tätä toimintaamme. Ei mikään meissä oleva ja meistä lähtevä ole puhdasta, ellei sitä anneta anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Siksi vain anteeksiantamuksen varassa voimme oikein puhua kielillä, profetoida ja rukoilla sairaitten puolesta. Jumala hyväksyy tällaisen toimintamme vain siksi, että hän antaa anteeksi kaiken sen, mikä siinä on turmeltunutta ja kelvotonta. Itsekin saatamme kokea, ettei meidän kielilläpuhumisessamme ole mitään hyvää. Helvettiin joudumme kaikkine kielilläpuhumisinemme ja profetoimisinemme ja sairaitten puolesta rukoilemisinemme ellei Jumala Kristuksen tähden peitä sitä synnillisyyttä, joka koko ajan turmelee tämänkaltaista palvelutyötämme.

Esimerkkejä

Lorrie White kertoo erään karismaattiseen seurakunnan synnystä ja sen vaiheista: "Päätimme pysyä hyvin pienenä seurakuntana; Meitä oli noin viisitoista. Kuitenkin tästä ryhmästä puhkesi seurakunta, jonka vaikutus tuntui koko kaupungissa. Se kasvoi. Se kasvoi nopeasti. Ostimme pienen rakennuksen, joka sekin pian kävi liian ahtaaksi ja aloimme rakentaa toista viereiselle tontille. Se oli jännittävää aikaa. Meissä syntyi jälleen toivo. Muodostettiin kodeissa kokoontuvia ryhmiä. Mutta pian nosti päätään jakaantumisen henki. Meidän kotiryhmämme, ryhmä, joka kasvoi kaikkein nopeimmin, oli karismaattinen. Vanha joukko, alkuperäiset viisitoista katseli tätä ryhmää epäillen ja pahaa aavistellen... Pidin ryhmässä laulettavista lauluista, erityisesti psalmeista. Olivatko kielilläpuhuminen, profetiat ja 'tiedon sanat' todella Jumalasta? Toivon niin. Se olisi ihana. En kuitenkaan ollut varma. Minua vaivasivat kuitenkin jotkut asiat. Ilmeni epärehellisyyttä, jopa selviä valheita. Jotkut ryhmäläiset näyttivät olevan sitoutuneista 'kaappaamaan' koko seurakunnan omaan ajatteluunsa. Tuli tunne, että siellä valmistettiin salaliittoa, vaikkei sitä lausuttu ääneen. Seurakunnan vanhemmat jäsenet loukkaantuivat tästä. Lopulta karismaattinen ryhmä erosi, pinnalta katsoen ystävinä, mutta myöhemmin seurasi ikäviä asioita.

Profetoimisesta tuli manipuloivaa vallankäyttöä, joissakin tapauksissa oli todella paha voima. Joissakin 'Herran sanoissa' ilmoitettiin ryhmän sisällä tapahtuvista avioliittojen särkymisistä, ja lopulta osa ryhmää luikahti yöllä Ontarioon, koska he olivat saaneet profetian suuresta uudesta työstä. 'Profeetat' olivat pahan palveluksessa ja seuraukset olivat tuhoisat. Avioliittoja todella hajosi, jopa muutaman profeetan oma avioliitto. Uutta suurta työtä ei aloitettu; oli vain syntiä ja rikkoontuneita perheitä. Haavojen parantumiseen on mennyt vuosia, eivätkä kaikki haavat ole vieläkään umpeutuneet. Toivoni liekki oli sammumaisillaan. Näinkö käy, jos saa Hengen kasteen?" (Kevin Springer, John Wimber, Kolmas aalto, 110-111).

Eräs äiti hukutti lapsensa ja selitti: "Jumala käski". Jokainen ääni on koeteltava Raamatun sanalla ja toisten uskovien mielipiteillä. Emme saa salailla asioita, vaan pyrkiä vaeltamaan valossa. Todellinen Pyhän Hengen ääni ei koskaan kehota ihmistä tekemään mitään järjetöntä ja itseämme tai lähimmäisiä vahingoittavaa. Miten oikein kirjoittikaan herätysten keskellä elänyt John Wesley: "Älkää olko liian valmiita panemaan kaikkea Jumalan tiliin. Älkää uskoko helposti uniin, ääniin, vaikutelmiin tai näkyihin ja kuvitelko, että ne ovat Jumalasta. Ne voivat olla hänestä, mutta ne voivat myös nousta omasta sisimmästämme tai ne voivat olla jopa saatanasta".

1960-luvun alussa maassamme levitettiin sadointuhansin kappalein ns. Oulun profetiaa. Oulun profetialiikkeessä innolla mukana ollut rovasti Ivar Linden arvioi jälkeenpäin erittäin hyödyllisellä tavalla Oulun profetiaa. Hänen mielestään oululaisen kanslistin Lailan Heinosen elokuusta 1960 lähtien välittämät sanomat olivat aluksi Jumalasta. Ne olivat sopusoinnussa Raamatun sanoman kanssa. "Profetiaa täytyy koetella. Sen paljastaa henki, onko se Raamatun henkeä, sekä profetian tarkoitus. Mutta aidossakin profetiassa voi olla kuonaa ja astian makua".

Ivar Lindenin mukaan Laila Heinonen ei kestänyt tulikokeessa kun häntä alettiin yleisesti kunnioittaa. Hänen olisi pitänyt astua kokonaan sivulle. Mutta vähitellen alkoi tulla sanomia, joissa oli kova henki. Monet uskovat ylistivät häntä avoimesti. Laila ei myöskään sallinut sanomiensa koettelemista. Kuitenkin niissä alkoi esiintyä asioita ja ennustuksia, joiden perään oli pakko panna kysymysmerkki. Häntä varoitettiin, mutta mikään ei enää auttanut. Kaikki papit ja useimmat muutkin jättivät hänet vähitellen. Pieni joukko jäi kaikista muista eristäytyneenä hänen ympärilleen. "Mitä ankarin kuri valinnee heidän keskuudessaan" (Sana 22.11. 1983).

Eräässä vuoden 1958 lopulta olevassa uhataan Suomen kansaa: "Jos et tee parannusta viimeistään neljän vuoden sisällä, niin käyn sinun kimppuusi Suomi, en sääli enkä armahda... mutta jos...löydän sinusta Suomi edes 100 minulle, minun sydämelleni kelpaava vanhurskasta, niin vielä minä jatkan aikaa". Edelleen siinä on vaatimus levittää tätä sanomaa ja väite, että Jumala pelastaa omansa.

Eräässä toisessa monisteessa vuodelta 1977 taas on sanoma itsetuhon partaalla olevalle Suomen kansalle. Nyt on syntielämä saavuttanut Suomessa sellaiset mittasuhteet, jollaista ei tässä maassa ennen ole nähty. Monisteessa väitetään, että juuri tämä profetia sisältää Pyhän Hengen sanoman. Jumala on puhunut, ei ihminen. Siinä vaaditaan lukijaa hankkimaan eräs kirja ja tutustumaan siihen. Kirja ei ole Raamattu. Kirjaa on levitettävä, sillä "tämä on pyhä viesti taivaitten taivaasta". Jälleen tuomiouhkaukset ovat armottomia. Jos kuitenkin löytyy riittävä määrä todellisia uskovia, niin sitten Jumala armahtaa. Monisteen näyttää laatinen sellainen, joka erityisesti kokee olleensa vuosien ajan häväisty.

Kolmas esimerkki aikamme profetioista on vuodelta 1990. Se on kasetilta kirjoitettu. Siinä taas uhataan maatamme rangaista suurella myrskyllä. Helsinki, Turku ja Lahti tuhotaan. Mutta seurakunnan papille luvataan suuria tekoja. Mitäpä tällaiseen uhkailuun voi muuta sanoa kuin että ken elää, se näkee. Kuitenkin on säälittävää, että jotkut kypsymättömät uskovat ottavat tällaisen tosissaan. Eihän tämmöisellä ole mitään merkitystä Jumalan kansalle. Meidät on kutsuttu juoksemaan "kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen" (Hebr 12:2). Jeesus yksin riittää. Tietysti jotkut näkevät tällaisen uhkailun ansiona sen, että sen kautta joku suruton voi tulla herätykseen. Sensaatio aina kokoaa ihmisiä. Yksinkertainen julistus synnistä ja armosta ei kiinnosta ketään.

Neljäs esimerkki on vuosien takaa. Siinä oli kyse työikäisten vasta uskoon tulleitten ryhmästä. He kokoontuivat erään uskovan kotiin rukoilemaan ja usein olivat siellä koko yön. Rukoiltiin ja välillä juotiin kahvia. Rukoukset olivat äänekkäitä. Mukana olijoista jotkut saivat kielilläpuhumisen lahjan ja muutamat alkoivat profetioita. Nimenomaan näitä profetioita odotettiin. Profetioilta kysyttiin neuvoja kaikenlaisiin asioihin. Niiden todenperäisyyttä ei uskallettu epäillä. Niihin luotettiin täysin ja niiden mukaan toimittiin.
Sitten eräs ryhmän jäsenistä rukoillessaan kerran läpi yön sai erittäin vakavan ilmoituksen ryhmän toisen jäsenen menneisyydestä. Vähän myöhemmin rukouskokouksessa tuli toiselle profetia, jossa oli sama sisältö kuin yöllisessä ilmoituksessa. Aamuyöllä tuli samaa asiaa koskeva uusi profetia ja niin lähdettiin kotoa hakemaan sitä henkilöä, jota ilmoitus koski. Jälleen uusi profetia, joka vahvisti ilmoituksen ja se päättyi sanoihin: "Jeesus Kristus on tämän teille ilmoittanut". Aikaa myöten kuitenkin selvisi, että ilmoituksen sisältämä asia oli silkkaa valhetta. Mutta seurakunnassa ei uskallettu pitkään aikaan epäillä profetioita. Profeettaryhmä piti hengellisesti vallassaan suurta osaa uskovista nuorista ja vanhemmistakin. Heillä oli henkilahjojensa tähden arvovaltaa. Eikä kukaan uskaltanut nousta sitä vastaan. Vasta aika paljasti valheen. Valitettavasti ajan myötä uskovien enemmistö unohtaa valheprofetiat ja niin hämäävä profetiatoiminta saa jatkua ja samalla jatkuu sitä harjoittavien sielullisten uskovien valta.

Maassamme on eräs pappi on järjestänyt ns. profeettakouluja, joissa tavoitellaan ja opetetaan profetoimista. Vedotaan Paavalin sanaan (1 Kor 14:1) ja opetetaan sen toteuttamista. Kurssilla mm. neuvotaan, että kun joku tulee kysymään sinulta esimerkiksi ottaako hän avioeron, niin ensimäinen ajatus, mikä tulee mieleesi on profetia. Sano se kyselijälle profetoimisena.

Reichman kertoo kuinka he uuden liikkeen kannattajina perustivat raamattukoulun. "Koulun johtokunnassa profetoitiin paljon, samoin oppitunneilla, välitunneilla, käytävillä - aivan joka paikassa. Sanomilla oli suuri vaikutus ilmapiiriin, mutta niitä ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Jotkut profetiat olivat suorastaan synkän uhkaavia... Kestää kauan ennenkuin ihminen uskaltaa ja jaksaa tulla siihen lopputulokseen, että suurin osa koko profeetallisten sanomien tulvasta voi virrata valhelähteestä". Koulun oppilaista jotkut tulivat koviksi ja fanaattisiksi. Monet masentuivat, tunsivat vaikeasti määriteltävää pahaa oloa. Osa taas näytti leijuvan pilvissä pelkästä innostuksesta ja samalla unohtavan kaiken terveen järjen, kohtuuden, nöyryyden ja toisten kuuntelemisen? (Reichman, Lammasten vaatteissa, 15, 16).

Arvostelu on joka kerta ja aina välttämätöntä

Paavali vetoaa uskoviin: "Minä puhun niinkuin ymmärtäväisille (fronimos), arvostelkaa (krinoo) itse, mitä minä sanon" (1 Kor 10:15). Nuorta Timoteusta hän neuvoi: "Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudesta saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta" (1 Tim 3:14-15). "Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei, ja tietoni olen kaikin tavoin, kaikissa asioissa saattanut teidän nähtäväksenne" (2 Kor 11:6).

Uskovan on opittava tutkimaan, arvioimaan itseään, erittelemään asioita (diakrinoo) (1 Kor 11:31). Kreikan kielessä diokrinoo tarkoitti tuomita, tehdä erotus, panna erilleen, jakaa. Uskovan on koeteltava (diakrinoo) kaikkea ja pidettävä vain se, mikä on hyvää (1 Tess 5:21). Ei saa sotke yhteen sellaista, mikä ei kuulu yhteen, ne on osattava erottaa toistaan (1 Kor 11:29). Joka kerta on arvosteltava (diakrinoo) profeettoina esiintyviä (1 Kor 14:29). Pyhä Henki tahtoo antaa uskoville nimenomaan lahjan arvostella (diakrinoo) henkiä (1 Kor 12:10) eli arvostelukyvyn. Juuri tätä lahjaa tarvitsemme omassa jassamme mitä kipeimmin. On ihmeellistä, että samaa sanaa (diakrinoo) käytetään U:ssa myös varoitettaessa epäilystä (Room 4:20). On siis oikeaa diakrinoa ja väärää diakrinoa. Samaa asiaa voidaan käyttää sekä hyvään erottamaan totuus valheesta että pahaan, niin että kaikea, itse totuuttakin aletaan epäillä. "Älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta, sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan" (1 Joh 4:1).

Mitä on henkien arvosteleminen?

1. Se ei ole vain jonkinlaista pahan- tai hyvänolontunnetta, joka on varsin riippuvaista siitä, miten puhuja on saanut minut mukaansa ja kuinka minun ajatusteni mukaisesti hän puhuu.

2. Siinä on kysymys lahjasta, oivaltamisesta, jossa pystytään arvioimaan sanomaa Raamatun kokonaisilmoituksen valossa. Siksi juurtuminen Raamatun ydinsanomaan on mitä tärkeintä. Tämän lahjan avulla uskova erottaa pääasian sivuasiasta ja osaa olla pääasiassa äärimmäisen tarkka ja joustaa sivuasioissa. Pääasia on aina Jeesus Kristus, todellinen Jumala ja todellinen ihminen, joka meidän syntiemme tähden kuoli ja nousi kuolleista ja on pian palaava takaisin.
Siksi arvosteltaessa henkiä on kysyttävä:
- tunnustetaanko tässä Jeesus Kristukseksi, lihaan tulleeksi (1 Joh 4:2-3)?
- kuinka totuudellinen on esiin tuleva väite, että tässä tai täällä nyt puhuu Kristus (Matt 24:4 ja 23). Jeesuksen nimessä voidaan valehdella, pettää ihmisiä ja jopa tehdä suuria ihmeitä (Matt 7:22-23, 24:24).
- edelleenkin saatana pystyy tekeytymään valkeuden enkeliksi (2 Kor 11:14) eli kukaan ei voi vaatia häntä kuunneltavan vain siksi, että hän väittää Kristuksen ilmestyneen hänelle.

3. On opittava erottamaan hiljainen Jumalan Hengen läsnäolo monenlaisista voimakkaista ja vaikuttavista hengistä ja valloista (vrt. 1 Kun 19:12).

4. Henkien arvostelemisessa nähdään vielä piilevänä oleva tapahtumien oikea luonne ja kulun suunta. Nähdään asioita "läpi", nähdään perusteisiin. Siinä "paljastetaan" ja "sydämen salaisuuden tulevat ilmi" (1 Kor 14:24).

5. Raamattu varoittaa myös selvästi, ettei edes tapahtunut ihme tai tunnusteko ole takeena profeetan oikeellisuudesta (Ilm 13:13). On kysyttävä houkutteleeko hän sanomallaan tai saavutuksillaan pois todellisen Jumalan yhteydestä (5 Moos 13:1-3).

6. Erittäin tärkeä testi on profeetan ja profetioiden suhde sanomaan syntiemme tähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Onko ristiinnaulittu Jeesus ja uskon syntyminen häneen kaikkein tärkeintä? (1 Kor 2:2). Elääkö profeetta ja profetia syntien anteeksiantamuksesta? Ei riitä asian mainitseminen ikäänkuin profetian liturgiseen kieleen kuuluvana, vaan henkiikö profetiasta vastaan syvä rakkaus ja yhteenkuuluvuus ristiinnaulittuun Jeesuksen Kristukseen niin, että siinä profetiassa kaikki muu on sivuasiaa?

7. Ristiin liittyy myös toinen tärkeä testi. Miten profetioissa asennoidutaan kärsimyksiin? Nähdäänkö, että Jumalan kansan tie on monen ahdistuksen kautta menemistä? Vai luvataanko siinä yksityiselle tai uskovien yhteisölle menestystä, saavutuksia, tuloksia, voimaa, kirkkautta? "Onko heillä ollut tuskaa kuoleman ja helvetin edessä? Jos kuulet, että kaikki menee iloisesti, hauskasti, Jumalalle antautuen ja hurskaasti, sinä et saa luottaa heihin, sittenkään, vaikka väittäisivät tulleensa temmatuiksi kolmanteen taivaaseen. Sillä heiltä puuttuu Ihmisen Pojan merkki, joka on kärsimys. Tämä on risti - ainoa, oikea tuntomerkki ja varma henkien koetinkivi" (Luther).

8. Eräs vaikeus on siinä, että usein alkuvaiheessa profetiat saattavat olla arvostelun kestäviä. Vääränkin profeetan sanoma saattaa pitää paikkansa ja ainakin aluksi ja pienissä asioissa. Mutta saavutettuaan luotettavan maineen ja uskovien lakattua niitä koettelemasta, ne huomaamatta liukuvat ensin kohti sielullisuutta ja sitten tulee jo valheet. "Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte" (Gal 3:3).

9. Menestys ja hyvä maine ihmisten keskuudessa ei ole koskaan luotettava testi. Ilmestyskirjan pedosta sanotaan, että se voitti pyhät ja sen valtaan annettiin kaikki (Ilm 13:7, Dan 7:21). "Onnistumisen rukoileminen on yleensä se epäjumalanpalvelun muoto, mitä paholainen huolellisimmin harjoittaa. Tässä on myös usein vakavimpienkin miesten heikko kohta... Suuri menestys vaikuttaa melkeinpä pakottavan tenhoavasti ja ihmiset, vieläpä kristitytkin tämän menestyksen todetessaan lakkaavat kyselemästä, kenen nimissä, minkä tunnusmerkin alla ja mihin hintaan se on saavutettu. Koska menestys siis on voimakkain huumauskeino, tekee paholainen, tekevät väärät profeetat (Matt 24:24) ja tekee myös merestä nouseva peto suuria ihmeitä (Ilm 13:13), niin että sen kuolinhaavakin ihmeellisellä tavalla voi parantua. Minä sanon: Voi olla hyvinkin mahdollista, että meillä aluksi on suuria menestyksen kokemuksia, kun olemme langenneet kiusaukseen toimia ilman Jumalaa (Helmut Thielicke, Isä meidän, ss. 160-161.

10. Saadun profetian toteutuminen on myös eräs testi."Profeetta, joka julkeaa puhua minun nimessäni jotakin, jota minä en ole käskenyt hänen puhua... kuolkoon" (5 Moos 18:20). Mistä tiedämme, kuka puhuu oikein? "Kun se, mitä hän on puhunut ei tapahdu eikä käy toteen... julkeuttaan se profeetta on niin puhunut" (5 Moos 18:22). Herran sanan profeetan suussa tulee pitää paikkansa, sen on oltava tosi (1 Kun 17:24). Testinä on siis aika ja profetian toteutuminen. Samaan testiin vetosi Gamaliel: "Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan" (Apt 4:38-39).

11. Erityisen selvästi Jeesus varoittaa asettamasta ajankohtia (Apt 1:7, Matt 24:36). Jeesus ei tiennyt, mutta ihmisprofeetat ovat olleet tietävinään. Raamatun selvästä sanasta huolimatta on läpi kirkon historian syntynyt liikkeitä, jotka ovat määritelleet ajankohdat täsmällisesti.
"Onko heillä ollut tuskaa kuoleman ja helvetin edessä? Jos kuulet, että kaikki menee iloisesti, hauskasti, Jumalalle antautuen ja hurskaasti, sinä et saa luottaa heihin, sittenkään, vaikka väittäisivät tulleensa temmatuiksi kolmanteen taivaaseen. Sillä heiltä puuttu Ihmisen Pojan merkki, joka on kärsimys. Tämä on risti - ainoa, oikea tuntomerkki ja varma henkien koetinkivi" (Luther).

Lopuksi

"Mitä vanhemmaksi kristitty tulee, mitä pitemmälle hän pääsee pyhityksessä, mitä enemmän hän on tekemisissä Pyhän Hengen kanssa - sitä kipeämmin hän tarvitsee syntien anteeksiantamusta. Syntien anteeksiantamuksen ratkaiseva merkitys kristillisyyden muiden lahjojen rinnalla on siinä, että vain se suo meille pääsyn taivaaseen. Jumalan tuomioistuimen edessä ei kysytä suuria hengellisiä elämyksiä, ihmeparantumisia, Jumalan valtakunnan työssä saavutettuja tuloksia eikä muutakaan - vain sitä ovatko syntimme annetut meille anteeksi" (Fr. Wislöff).

Elävä kristillisyys on aina ollut suostumista uhanalaiseen elämään. Sillä kun inhimillinen varmuus on murskattu, Jumala voi tulla esiin. Elävää kristillisyyttä on vaikea kuvata, mutta siinä on jotakin syvästi aitoa, pohjia myöten valoon tullutta ja rehellistä. Siinä varmuus Jumalasta yhdistyy vaatimattomuuteen siitä, mitä itse sanomme Jumalasta. Se on täydellistä luottamusta Jumalaan ja samalla sitä, ettei koskaan luoteta täysin mihinkään inhimilliseen kuvaukseen hänestä. Se on Jumalalle antautumista ja häneen sitoutumista ja sen tiedostamista, että sen, mitä sanomme antautumisestamme ja sitoutumisestamme, täytyy aina olla varauksellista. Se merkitsee vakuuttumista perimmäisestä turvallisuudesta ja samaan aikaan välittömän epävarmuuden todennäköisyyttä. Se on uhanalaisuutta - mutta uhanalaisuutta lupauksen varassa.

Tunnus: