Ensimmäinen Mooseksen kirja
Genesis = syntyminen, Bereshiit=alussa
TEEMA
Alkujen kirja
AVAINJAE
Alussa Jumala loi (1:1)
JOHDANTO
Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuosan (luvut 1-11) kertomukset vievät meidät ajassa niin kauas taaksepäin, etteivät historian dokumentit anna meille juurikaan taustatietoa. Vedenpaisumuksen kaltaisesta suuresta luonnonmullistuksesta on löydetty Kaksoisvirran maan arkeologisissa kaivauksissa kerrostumia. Baabelin tornina on pidetty Babyloniasta esiin kaivetun suuren tornimaisen temppelin (zikkurut) raunioita. Koko ihmiskunnan elämän juurien seuraaminen jää sivuun luvun 11 jälkeen ja tapahtumien keskuksessa on Jumalan omaisuuskansa. Vasta Ilmestyskirjassa palataan teemaan ihmiskunnan kohtalosta.
Luvussa 12 näemme, kuinka Jumala ottaa yhteyteensä erityisellä tavalla yhden ihmisen, Aabrahamin, jonka jälkeläisistä hän aikanaan antaa syntyä kansan, jonka elämään Raamattu keskittyy. Tälle kansalle Herra lupaa oman maan, ja kerran siihen maahan tullaan pystyttämään risti. Aabrahamin kutsusta alkaa uusi pelastushistorian vaihe. Tällöin eletään ajanlaskumme mukaan 1900- tai toisten mukaan 1700-lukua eKr. Saamme seurata neljän sukupolven eli noin 200 vuoden ajan Jumalan johdatusta valitun suvun elämässä.
Olemme jakaneet kirjan alkuhistorian (luvut 1-11) jälkeen neljään osaan kussakin osassa esiintyvän keskeisen henkilöhahmon mukaan. Voimme jakaa kirjan myös johdanto-osan (1:1-2:3) jälkeen sen omien otsikoiden mukaan kymmeneen osaan. Tällöin kukin osa alkaa sanoilla: Tämä on kertomus tai luettelo (hepr. toledot) 2:4; 5:1; 6:9; 10:1; 11:10; 11:27; 25:12, 19; 36:1, 9; 37:2).
LUKUOHJELMA
Alkuhistoria (1-11)
1:1-5 Luominen
1:26-31 Ihmisen luominen
2:7-17 Ihmisen asema paratiisissa
2:18-25 Apu ihmiselle
3:1-24 Syntiinlankeemus
4:1-12 Synti väijyy
4:25-5:4 Setin syntyminen
5:21-24 Ihmeellinen ylöstempaaminen
6:5-22 Ihmisten pahuus ja vanhurskasten pelastus
7:11-16 Jumala sulkee oven
8:13-22 Alttari ja uhrisavun tuoksu
9:1-17 Liitto Nooan kanssa
9:24-27 Seemin saama siunaus
11:1-9 Taivaaseen asti ulottuva torni
Patriarkkojen historia (12-50) / Aabrahamin elämä (12-23)
12:1-9 Lähtö ja siunaus
13:1-13 Alttari ja rukous, riita ja ratkaisu
13:14-18 Herra toistaa lupauksensa
14:17-20 Melkisedekin siunaus
15:1-6 Uskonvanhurskaus
15:17-18 Liitto Abramin kanssa
16:1-16 Ismael syntyy
17:1-14 Lupauksen uudistus ja ympärileikkaus
17:5-22 Lupaus Iisakin syntymisestä
18:1-5 Herra ilmestyy Aabrahamille
18:6-15 Epäusko
18:16-33 Esirukouksen merkitys ja rajat
19:12-22 Pian pois täältä
19:23-30 Kaupunki hukkuu syntitaakkansa tähden
21:1-7 Vihdoinkin Herra täyttää lupauksensa
21:14-21 Jumala kuuli pojan valituksen
22:1-18 Uskon koetus
23:17-23 Sukuhauta Hebronissa
Iisakin elämä (24-26)
24:1-67 Hengen johdatuksessa
25:7-11 Aabrahamin kuolema
25:19-26 Eesau ja Jaakob syntyvät
25:27-34 Esikoisuuden halveksiminen
26:1-6,23-25 Herra ilmestyy Iisakille
Jaakobin elämä (27-36)
27:1-46 Petos
28:1-5 Isän siunaus ja Jumalan lupaus
28:10-22 Portaat taivaaseen
29:15-30 Seitsemän vuotta rakkauden tähden
31:1-21 Kateus ajaa liikkeelle
31:36-42 Elämän kovuus
32:1-9 Jaakob suuren pelon ja ahdistuksen vallassa
32:1014 "Minä en ole ansainnut sitä suurta hyvyyttä ja armoa, jota olet osoittanut minulle, palvelijallesi."
32:23-33 "En päästä sinua, ellet siunaa minua."
35:1-4 Jumala kuulee ahdingon aikana ja liitto uusitaan
Joosefin elämä (37-50)
37:1-11 Unien näkijä
37:12-36 Veljesviha
39:1-20 Kiusauksissa
39:21-23 Omantunnon tähden vankilassa
40:9-23 Vankitoveri korotetaan
41:1-49 Faraon unien selitys ja Joosefin korotus
41:50-52 Joosef tunnustaa uskonsa
42:1-28 "Olemme todellakin ansainneet rangaistuksen."
42:35-38 "Minun elämäni on pelkkää surkeutta."
43:26-31 Benjaminin kohtaaminen
44:18-34 "Olen ikuisesti syyllinen."
45:1-15 Jumala lähetti ja asetti
45:24-28 "Se on sittenkin totta!"
46:1-7 Jumala johdattaa
48:13-16 "Jumala, joka on ollut minun paimeneni syntymästäni tähän päivään saakka... on minut pelastanut kaikesta onnettomuudesta."
49:8-17 "Ei siirry valtikka pois Juudalta... on tuleva se, jolla on valta."
49:29-33 Jaakobin kuolema
50:15-26 Jumala kääntää pahan hyväksi
SANOMA
Alun kirja
On suurenmoista, että Raamattumme alkaa juuri niinkuin tekee - kaiken alusta. Muutamalla sanalla saamme ilmoituksen ajan, luomakunnan ja maailman alusta, ihmisen, synnin ja kuoleman alusta, sovituksen, pelastushistorian, kansojen ja kielten alusta ja vihdoin valitun kansan alusta. Juutalaiset käyttävät tästä kirjasta nimeä Bereshiit = alussa. Tällä sanallahan kirja alkaa. Myös latinalainen nimi Genesis = synty, alku, kuvaa kirjan luonnetta.
Kiistellyt alkuluvut
Kirjan alkuluvut ovat taaksepäin katsottavaa profetiaa, kun taas Johanneksen ilmestys on eteenpäin katsovaa profetiaa. Näissä luvuissa Jumala paljastaa profeettansa kautta alun salaisuutta, jota yksikään ihminen ei ole ollut näkemässä. Ytimekkäin sanoin kerrotaan kaiken olevan synnystä Jumalan tekona. Kuvaus syntiinlankeemuksesta taas valottaa terävästi synnin todellisuutta ja vakavuutta. Sama totuus tulee ihmisestä esiin myös niissä tapahtumissa, jotka johtivat Kain murhantekoon, vedenpaisumukseen ja Baabelin tornin rakentamiseen.
Alkukertomuksia on tulkittu monin tavoin. Jokainen Raamattua lukeva joutuu etsimään oman tulkintansa nykytiedon keskellä. Mainitsemme muutamia tulkintamalleja: 1. Maailman luominen on tapahtunut tarkalleen kuvatussa järjestyksessä ja ajassa. 2. Jumalan on kyllä kaiken luonut, mutta niin että kehitykselle on jäänyt tilaa ja aikajaksot ovat pitkiä. Tärkeintä on se, että Jumala on luonut, ei se, miten luominen tapahtui. 3. Alkukertomukset esittävät vertauskuvallisessa muodossa, että Jumala on kaiken luoja ja nyt ihmisen on luotuna huolehdittava luomakunnasta Luojansa alaisena. 4. Alkukertomukset kuvaavat vertauskuvallisesti elämään sisältyvää suhdetta Jumalaan, luontoon ja toiseen ihmisen.
Luther totesi aikoinaan, että tämä kirja on Raamatun tärkeimpiä kirjoja: "Siinä on kaiken taivaallisen tiedon todelliset lähteet, ja siitä sekä profeetat että apostolit ovat saaneet ylenpalttisen viisautensa". Nykyisen tietämyksemme keskellä Francis A. Schaeffer pohtii ongelmaa: "Miten näitä 1. Mooseksen kirjan alkulukuja sitten tulisi lukea? Ovatko ne historiallisia ja jos ovat, mikä arvo niiden historiallisuudella on? Käsitellessäni näitä kysymyksiä tahdon korostaa, mikä suunnaton arvo 1. Moos 1-11 on nykyihmiselle. Eräässä mielessä nämä luvut ovat Raamatun tärkeimmät, sillä ne sijoittavat ihmisen paikalleen maailmankaikkeudessa ja osoittavat hänen ainutlaatuisuutensa". Henri Blocher taas kirjoittaa: "Uskova ei väistä Genesis-tulkintansa saattamista sopusointuun muun tiedon kanssa. Mutta hän ei kiirehdi hyväksymään tai hylkäämään tiedemiesten näkemyksiä; yhtä valppaasti hän varoo ylenpalttista kunnioitusta kuin inhoakin. Tilanteen salliessa hän keskittyy tarkkaan tieteelliseen tutkimukseen ja pitää huolen, että hänen ennakko-oletuksensa on oikaistu. Hänen ensimmäisenä huolenaan on kuitenkin Raamatun tekstin merkityksen ymmärtäminen".
Vanhastaan kristityt ovat luottaneet näissä luvuissa kerrottuihin tapahtumiin, koska ovat luottaneet siihen Jumalaan, joka on kaiken keskuksena. Tuskinpa tiede koskaan pystyy vastaansanomattomasti todistamaan, ettei Jumalaa ole eikä niinollen luomistakaan. Tuskinpa uskokaan koskaan pystyy todistamaan, että Jumala on ja on luonut maailman. Ehkä on kuitenkin "tarpeeksi valoa sille, joka haluaa uskoa, mutta toisaalta tarpeeksi pimeyttä sille, joka ei halua uskoa" (Messoria). Joka tapauksessa moni uskova on paljonkin kamppaillut voidakseen pitää kiinni Paavalin tunnustuksesta: "Kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon" (Apt 24:14). Uskontunnustus on kiteyttänyt tämän uskon tuttuihin sanoihin: Minä uskon Isään, Jumalaan, kaikkivaltiaaseen taivaan ja maan Luojaan
Emme voi olla ihailematta sen viisaan miehen mestarillisuutta, joka antoi kirjallisen asun Raamatun alkulehdille. Kertomus on karun yksioikoinen ja perusteellisesti rajattu ja se välittää meille vaikutelman pidätellystä voimasta ja kiveen veistetystä suuruudesta. "Tämä on aivan muuta kuin muinaisaikaisen kertojan suorasukaisuutta ja naiivisuutta. Se on pikemminkin avoimuutta ja epäröimättömyyttä, joka osoittaa ajattelun ylevyyttä ja kypsyyttä" (von Rad).
Kolme alkusanaa
Raamattu alkaa johdannolla (1 Moos 1:1-2:3). Raamatun alkusanat "Alussa loi Jumala" luonnehtivat kaiken olevan perustaa. Kaiken takana on Jumala (Elohim) eikä sattuma. Jumalaa ei esitellä meille, annetaan vain hänen nimensä ja kerrotaan hänen teoistaan. Hän yksinkertaisesti on ja hänestä kaikki saa alkunsa. Hän on persoonallinen Jumala, sillä hän puhuu ja kymmenen kertaa toistetaan: "Jumala sanoi". Hän näkee ja kutsuu. Hän on toimiva Jumala, sillä hän erottaa valkeuden pimeydestä, hän tekee ja luo. Luomisessa oli mukana myös Pyhä Henki, sillä Jumalan Henki liikkui vetten yllä kuten lintu liitelee (1 Moos 1:2, vert. Matt 3:16). Ilmaisu Jumalan sana taas viittaa Jeesukseen Kristukseen, sillä hän on Sana ja "kaikki syntyi Sanan luomana" (Joh 1:3). Näin kristillinen seurakunta kohtaa kolmiyhteisen Jumalan (myös nimi Elohim on monikkomuoto) jo heti Raamatun alussa.
Sana luoda (baaraa) on voimakas sana ja se sisältää tyhjästä luomisen ajatuksen, koska siihen ei yhdistetä mainintaa mistään aineksesta. Kun Jumala sanoi TULKOON, silloin MINÄ OLEN (2 Moos 3:13-15) käski ja lahjoitti olemassaolon ja elämän. Jumalan luomisteoista voimme oppia tuntemaan hänet (Room 1:20; Ps 40:6). Ennen kaikkea luomistyöt opettavat meitä ylistämään Jumalan suuruutta (Job 38; Ps 8:4-5; 102:26-28; 104; 139:13-14; Jes 40:12-26).
Ihmisen suuruus
Raamatun alun sanoma ihmisestä on suurenmoinen. Johdanto-osassa (1 Moos 1:1-2:3) kerrotaan ensin lyhyesti ihmisen luomisesta (1:26-31). Siihen palataan toisessa luvussa ja luomisesta kerrotaan nyt ihmisen ollessa keskuksena (2:4-25). Tämän osan otsikkona on tärkeä hepr. sanonta toledot, tämä on kertomus. Harkittuaan Jumala loi ihmisen itsensä kuvaksi ja kaltaiseksi (1 Moos 1:26). Kuvana ihminen kuuluu näkyvään maailmaan ja kaltaisena hänen tuli edustaa ja heijastaa Jumalaa maan päällä. Ihminen on nyt olento, jota Jumala voi puhutella sekä sanoillaan että teoillaan, ja tämä voi vastata Jumalalle. Heidän välillään voi olla aito, kahden persoonan välinen vuorovaikutus ja suhde. Ihminen sai myös heti palvelutehtävän, elämän toisia varten. Ihminen luotiin yhteyteen toisen ja toisten ihmisten kanssa (2:18). Ihminen oli alusta alkaen vastuussa elämästään ja teoistaan Luojalleen. Ihminen on kuvana myös täysin riippuvainen tekijästään ja elämän antajastaan (1:29). Sitä selvitti hänelle Jumalan ainoa käsky (2:17), joka asetti ihmisen olemiselle turvalliset rajat.
Ihmisen kurjuus
Ihmiselle annettiin kaikki, mitä hän tarvitsi. Ihminen petti kuitenkin Jumalan rakkauden. Hän nousi kapinaan Jumalan asettamia rajoja vastaan. Hän halusi täyttä riippumattomuutta kaikkivaltiaasta Luojastaan, jolta oli kaiken saanut lahjaksi. Ihminen halusi luottaa vain omaan kykyynsä ajatella ja tehdä johtopäätöksiä havaitsemistaan tosiasioista. Hän ei halunnut luottaa totuutena siihen, mitä hänen ulkopuolellaan oleva arvovalta esitti hänelle. Houkutus nousta Jumalan arvovaltaa vastaan tuli kuitenkin ihmisen ulkopuolelta. Se sai innoituksensa yliajallisesta (1 Joh 3:8; Joh 8:44; 1 Kun 22:22). Synnissä ei ollut kysymys vain vähäisen säännön tai järjestyksen rikkomisesta (1 Moos 2:17). Se oli tietoista (3:3) asettumista Jumalan sanaa vastaan, vaikka ihmisen elämän mielekkyys oli nimenomaan Jumalan sanan kuulemisessa ja seuraamisessa. Synti oli suostumista uuteen persoonalliseen suhteeseen ja auktoriteettiin, liittoutumista sellaisen Jumalan luoman olennon kanssa, josta sanottiin: Kavalin kaikista.
Syntiinlankeemuskertomuksessa esiintulleet houkutukset toistuvat edelleenkin monina muunnoksina ihmisen elämässä. Niihin sisältyy 1. epäilystä Jumalan sanan luotettavuutta kohtaan. Voiko hyvä Jumala todellakaan olla niin loukkaava ja ahdas ja kieltää ihmiseltä jonkin hyvän asian: Eikö muka "saa syödä mistään puutarhan puusta" (1 Moos 3:1). 2. Jumalan sana korvataan päinvastaisella, yhtä arvovaltaisena esiintyvänä sanan väitteellä (3:4) ja samalla 3. kiistetään turhana pelotteluna Jumalaan sanaan sisältyvä synnin tuomio ja rangaistus, kuolema (3:4). 4. Jumalan teoissaan ja sanoissaan osoittaman rakkauden ja hyvyyden väitetään oleva valheellista (3:5). 5. Ihmistä houkutellaan itsensä korottamiseen ja pyrkimään omin teoin Jumalan kaltaisuuteen (3:5). Jumalan kaltaisuus on olla itse itselleen korkein auktoriteetti. 6. Paha tuntuu hyvältä, kauniilta ja houkuttelevalta ja näyttää tekevän viisaaksi (3:6).
Synnin ote ihmisestä
Paratiisi kadotettiin. Elämä jatkui. Ihmisen kohtalo on sidoksissa nyt Raamatun mukaan siihen, että synti on "ovella vaanimassa. Sinua se haluaa" (1 Moos 4:7). Ihminen ei kykene pitämään sitä kurissa, vaan suostuu siihen. Väkivalta voittaa (4:8). Kainin sukuluettelossa kohtaamme tapon ja koston vaatijan (4:2324). Raamatun alkulehdet kuvaavatkin ihmisen pahuuden järkyttävän voimakkaasti. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen (6:3) ja pahuus vain lisääntyy. Vanha käännös sanoi terävästi: "Kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (6:5). Sama totuus tulee esiin vedenpaisumuksen jälkeenkin. "Ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka" (8:21). Jeesus vahvisti tämän totuuden ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta osoittamalla, mitä ihmisen sydämestä lähtee (Mark 7:20-23). Tätä pahuutta ilmentää väkivalta (1 Moos 6:11,13). Väkivallasta Jumala varoittaa myös Nooan armoliitossa (9:56).
Jatkossakin näemme kuinka Jumalan valitsemien Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin ja heidän perheensä elämässä tulee esiin monella tavoin valhetta, epäilyä, petosta, vihaa, murhanhimoa, haureutta ja väkivaltaa.
Synnintunto herää
Heti lankeemuksen jälkeen ihminen tietää tehneensä väärin Jumalaa kohtaan. Hän ei voinut kohdata Jumalaa avoimesti (1 Moos 3:8). Hän pelkää, etsii verukkeita ja tajuaa olevansa vastuullinen teoistaan. Tällaista ihmistä Jumala etsii ja kutsuu (1:9). Siinä on Raamatun ensimmäinen hyvä uutinen syntiselle.
Erityisen havainnollisella tavalla synnin, synnintunnon, syyllisyyden, rangaistuksen ja anteeksiannon yhteenkuuluvuus tulee näkyviin Joosefin ja hänen veljiensä välisessä suhteessa. Miksi Joosef ei paljastanut itseään veljilleen heti näiden ensimmäistä kertaa tullessaan Egyptiin? Miksi hän puhutteli ankarasti, epäili heidän rehellisyyttään ja syytti heitä vakoojiksi (1 Moos 42:7,9,12)? Miksi hän pani heidät vankilaan (42:17)? Miksi hän uhkasi heitä kuolemalla (42:18,20)? Näin Joosef pakotti veljensä kertomaan, että heitä on ollut kaksitoista "ja yhtä ei enää ole" (42:13). Veljien oli pakko tutkia omaa elämäänsä. Syvä syyllisyydentunne valtasi heidät. He muistivat, mitä olivat tehneet veljelleen. Veli oli ollut hädässä ja rukoillut armoa, mutta he eivät siitä välittäneet kateudessaan ja vihassaan (42:21). Nyt he olivat joutuneet tilille (42:22). He myönsivät todella ansainneensa rangaistuksen. Isää he olivat voineet pettää (37:3133; 44:28), mutta ei Jumalaa. He pelästyivät ja vapisivat: "Mitä Jumala onkaan tehnyt meille" (42:28). He olivat vihdoinkin joutuneet Jumalan käsiin yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneesta rikoksestaan. Heidän oli pakko tunnustaa syntinsä ja syyllisyytensä: "Jumala on osoittanut meidät syyllisiksi" (44:16). He myönsivät todella ansainneensa kuolemanrangaistuksen (42:21). Kuitenkin he taipuivat katumukseen vasta kuolemanpelon edessä.
Meille on edelleen talletettuina ne tärkeimmät sanat, mitä syntinen, syyllinen ja rangaistuksen ansainnut ihminen voi sanoa Jumalan edessä. "Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa." "Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme" (1 Moos 50:17).
Jumalan vastaus ihmisen kurjuuteen on sovitus
Raamatun alkulehdillä tulee esiin monin tavoin Jumalan vastaus ja apu ihmisenä olemisen varsinaiseen ongelmaan, lankeemukseen, syntiin, syyllisyyteen ja kiroukseen. Ensin Herra antaa sanan, jota on kristillisessä kirkossa kutsuttu esievankeliumiksi (1 Moos 3:15). Se paljastaa Jumalan pelastussuunnitelman peruspiirteet. Pahuuden yliajallinen sytyttäjä on voitettava. Voittaja on vaimon siemen (1 Moos 3:15, vanha käännös, Jes 7:14). Voitto on tappiossa, koska "sinä olet iskevä häntä kantapäähän", voittaja lävistetään (Ps 22:17). Golgatan ristin varjo jo näkyy. Vähän myöhemmin kerrotaan, kuinka Jumala armossaan peittää alastomuuttaan häpeävän ihmisen (1 Moos 3:21) vuodattamalla viattoman eläimen veren. Tämäkin on nähty viittauksena häneen, joka Jumalan Karitsana pois ottaa maailman synnin (Joh 1:29).
Lutherin mukaan evankeliumia kirkastavan Raamatun pelastushistorian perusilmaus on Jumalan lupaus vaimon siemenestä (1 Moos 3:15). Myöhemmin Abraham sai selvemmässä ja täsmällisemmässä muodossa saman Kristuksen lupauksen, jonka jo Aadam ja Eeva olivat saaneet.
Esikuvia Jeesuksesta
Monelle on yksi Vanhan testamentin opiskelun vaikeuksia suostua hyväksymään Uudessa testamentissa ja kristillisessä kirkossa sen syntyajoista alkaen käytetty Vanhan testamentin tulkintatapa. Sen mukaan Vanha testamentti viittaa moninaisin esikuvin Jeesukseen. Esikuva on kreikaksi typos, siitä sana typologinen tulkinta. Sen mukaan Vanhassa testamentissa on suuri joukko tapahtumia, uhri- ja muita järjestelmiä sekä henkilöitä, jotka ovat esikuvia, typoksia Kristuksesta. Paavali mm. sanoo, että se kallio, joka Israelia erämaavaelluksella seurasi, oli Kristus (1 Kor 10:4). Se on esimerkki (1 Kor 10:11, typos). Näin tulkiten löydämme Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta monia viittauksia Jeesukseen Kristukseen.
Jeesus on luomisessa Jumalan Sana ja Valo (1 Moos 1:3 ja Joh 1:3,9). Jumala keskusteli hänen kanssaan, kun hän loi ihmisen: "Tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme" (1:26 ja San 8:30). Jeesus on Jumala nimeltä Herra, Jahve, Lunastaja (2:5 ja 2 Kor 4:5). Hän on se vaimon siemen (3:15 ja Gal 3:16, vk), joka on lävistetty (Ps 22:17, Sak 12:10 ja Mark 15:25). Hän peittää häpeällisen alastomuutemme (3:21 ja Ilm 3:18). Hän on lauman esikoinen, joka antaa itsensä uhriksi (4:4 ja Joh 1:29). Hänen verensä huutaa, mutta ei kostoa kuten Aabelin veri (Hepr 12:24).
Jeesus se todellinen ihminen, jota Aadam ennakoi (1 Moos 5:1 ja Room 5:12-19). Hän on se ainoa Arkki, joka pelastaa (7:23 ja Apt 4:12) ja ikuisen armon liiton merkki kuten sateenkaari (9:13 ja Joh 1:51). Jeesus on se Seemin maja, jossa jaafetilaisetkin saavat asua (9:27 ja Luuk 3:36).
Jeesus on Abrahamin siemen (1 Moos 22:18 ja Gal 3:16, vk), ja hän on siunaus kaikille maan päällä (1 Moos 12:2-3, 18:18). Melkisedek, Korkeimman pappi, on Jeesukseen verrattava (14:18 ja Hepr 7:3). Jeesus on Jumala, Kaikkivaltias (17:1). Hän on se ainoa Poika, joka todella uhrattiin (22:2 ja Room 8:32) ja lammas polttouhriksi (22:7). Hän on myös se kuuliainen Poika, joka antaa sitoa itsensä (22:9 ja Room 8:32).
Jeesus on Jumala, joka on nähty kasvoista kasvoihin (1 Moos 32:31 ja Joh 14:9). Jeesus on kuin Joosef, jota isä rakastaa (37:3 ja Matt 3:17) ja jonka hän lähettää veljien tykö (37:14 ja Joh 1:11). Veljet eivät ottaneet häntä vastaan (Joh 1:11), vaan myivät hopearahasta (37:28, Sak 11:12 ja Matt 26:14-15). Hän kesti kiusauksissa (39:7-10 ja Hepr 4:15), vaikka vangittiin syyttömänä (39:20 ja Matt 26:50). Kärsimystensä jälkeen hänetkin korotettiin (41:39-46 ja Fil 2:9-11).
Jeesus on Joosefin tavoin veljiensä pelastaja (1 Moos 45:5 ja Apt 4:12), hän ottaa heidät tykönsä antaen kaikki anteeksi (42:46; ja Joh 14:3). Jeesus on kuin Peres, joka saa aikaan repeämän veljien kesken (1 Moos 38:29). Ja lopulta Jeesus on Juudan sukukuntaa oleva hallitsija, jota kansat tottelevat ja joka ratsastaa aasin varsalla (49:10-11 ja Joh 12:13-16).
Uusi yhteys uskossa
Paratiisissa Jumalan ja ihmisen välinen läheinen yhteys perustui siihen, että ihmisen suostui Jumalan sanan rajoittamaan elämään (1 Moos 2:17). Tätä ihminen ei kuitenkaan halunnut. Lankeemuksen jälkeen Jumala antoi ihmiselle aivan uuden mahdollisuuden olla yhteydessä häneen (3:15, 21). Abrahamin elämässä tämä uusi yhteys sai selvän ja lopullisen sanallisen ilmaisunsa: "Abraham uskoi Herran lupaukseen ja sen tähden Herra katsoi hänet vanhurskaaksi" (15:6 ja Room 4:1-12, Gal 3:6-14). Abraham luotti ehdoitta Jumalan lupaukseen ja eli sen mukaan. Jo Aabel uskoi niin, että hän sai tästä uskonvanhurskaudestaan todistuksen (Hepr 11:4). Henok vaelsi uskossa (1 Moos 5:24 ja Hepr 11:5-6), sillä ilman uskoa ei kukaan ole Jumalan mielen mukainen (Hepr 11:6). Nooa oli myös uskon ihminen (Hepr 11:7).
Syntiinlankeemuksen jälkeen yhteyttä Jumalaan kuvaava usko saattoi syntyä ihmisessä vasta sitten, kun Jumala tuli lähelle ja kutsui (1 Moos 3:9). Ihminen koki nyt häpeää (3:7-8) ja pelkoa (3:10) syntiensä tähden. Jumala antoi sanansa kautta evankeliumin (3:15) ja tarjosi teollaan langenneelle peitteen (3:21) turvaksi. Usko on tämän Jumalan sanan kuulemista, siinä tarjotun lahjan vastaanottamista ja sen turvissa elämistä. Luther sanoo: "Siihen Aadam uskoi, se teki hänet lankeemuksesta huolimatta kristityksi ja autuaaksi".
Uskon ilmeneminen
Usko Jumalan armoon tuli näkyviin jo Aadamin vaimolleen antamassa uudessa nimessä Eeva = elävä (1 Moos 3:20), vaikka juuri Eeva antoi hänelle kuoleman hedelmän. Sama luottamus uuteen mahdollisuuteen on Eevan esikoisen nimessä "saada Herran nimessä" (4:1). Hänestä Eeva toivoi sitä vaimon siementä, joka olisi polkeva rikki käärmeen pään.
Usko ilmenee Raamatun alkulehdillä myös siinä, että ihminen alkoi etsiä yhteyttä Jumalaan turvautumalla viattomaan veriuhriin. Näin teki uskon ihminen, Aabel (1 Moos 4:3 ja Hepr 11:4), ja niin toimi myös uskova Nooa (1 Moos 8:20). Usein luemme siitä, kuinka uskon isät pystyttivät uskonvaelluksellaan alttareita, joilla he uhrasivat polttouhreja (12:7-8; 13:4,18; 15:10; 22:9; 26:25; 33:20; 35:1,3,7; 46:1). Usko on vaeltamista Jumalan kasvojen valkeudessa (24:40; 48:15; 17:1). Kaikki on siinä paljastettua ja avointa Herralle. Siinä koetaan hänen läsnäoloaan. Keskeinen uskoa ilmaiseva sanonta on huutaa tai rukoilla Herran nimeä avuksi (4:26, 12:8, 13:4, 21:33, 26:25, vk). Usko oli vaellusta Jumalan yhteydessä (5:22,24, 6:9, vk) ja sen tunnustamista, että Herra on ollut minun kanssani (35:3). Usko oli luottamusta siihen, että Jumala kääntää pahankin hyväksi (45:5-8, 50:20).
Usko ja teot
Jumalan sovittava armo ja ihmisen usko, joka ottaa sen vastaan, mitä Herra antaa, luovat yhteyden pyhän Jumalan ja pahan ihmisen välille. Vasta tässä yhteydessä elävää ihmistä Jumala kutsuu kuuliaisuuteen ja tekoihin. Ensin Nooa sai armon Herran silmien edessä (1 Moos 6:9, vk). Sitten hän sai Jumalan ilmoituksen sellaisesta, joka ei ollut nähtävissä ja uskoi sen olevan totta (Hepr 11:7). Vasta sitten hän teki, niinkuin Jumala käski hänen tehdä ja rakensi arkin (1 Moos 6:22). Kuuliaisuus oli armon ja uskon hedelmä. Ensin Abrahamille tuli Herran sana (12:1) ja hän uskoi Herran lupaukseen ja Herra katsoi (luki, vk) hänet vanhurskaaksi (15:6). Vasta sitten hänen kuuliaisuuttaan koeteltiin Iisakin uhraamiskäskyssä (22:2). Jaakobin paini elämänsä ahdistuksen yössä ja voitto oli mahdollista vain siksi, että hän oli syvästi nähnyt, ettei hän ansaitse Jumalan suurta hyvyyttä ja armoa (32:11). Siksi hän uskalsi riippua kiinni Jumalassa ja sanoa: "En päästä sinua, ellet siunaa minua." Koska Herra oli ollut Joosefin kanssa kaikissa ahdistuksissa, tämä pystyi faraolle sanomaan nöyrästi: "Minä itse en pysty, mutta Jumala voi" (41:16). Vasta armahdettu uskon ihminen tekee Jumalalle mieluisia tekoja, ja Jumalan tahto toteutuu hänen kauttaan.
Liitot
Ensimmäinen Mooseksen kirja kertoo myös Jumalan liitoista ihmisten kanssa hänen etsiessään yhteyttä ihmiseen. Heprean sana liitto (berit) on kenties samaa sanajuurta kuin bara = syödä, syödä yhdessä, olla yhteydessä (vert. 1 Moos 26:26-31). Jumala on aina aloitteentekijänä solmiessaan liiton ihmisen kanssa. Keskeisin liitto on armoliitto, joka sitoo ehdottomasti vain Jumalaa ja antaa ihmiselle todellisen turvan. Liitossa Jumala antaa lupauksen, joka velvoittaa häntä. Toki liitto voi velvoittaa ja sitoa myös ihmistä ja silloin siihen sisältyy Jumalan käsky. Liitto voi velvoittaa myös molempia sopimuspuolia ja luo pysyvän yhteyden ja suhteen osapuolten välille. Jumalan liitto Nooan kanssa (1 Moos 9:8-17) oli lupauksen ja armon liitto, se sitoi vain Jumalaa. Jumala takaa luomakunnan jatkuvan olemassaolon ja lupaa, ettei hän enää tuhoa kaikkea elävää vedenpaisumuksella. Liiton merkkinä on sateenkaari. Se on armon merkki.
Jumala solmi liiton Abrahamin kanssa (1 Moos 15:18-21; 17:1-16). Sekin liitto oli yksin Jumalan lupauksen varassa. Jumala lupaa, että Abrahamista syntyy suuri kansa (12:2). Tämä kansa saa omistukseensa Kanaanin maan. Maailman Vapahtaja, joka on siunaukseksi kaikille maailman kansoille (12:3) on syntyvä Abrahamin jälkeläisistä. Tämä liitto uudistettiin Iisakin ja Jaakobin kanssa, ja siihen perustuu koko israelin valinta (Ps 105:7-11). Liiton merkkinä on ympärileikkaus. Tämäkin liitto oli armoliitto, mitä Paavali nimenomaan korostaa (Room 4:1-11; Gal 3:15-18).
Armoliiton yhtenä seurauksena oli Jumalan lupaus olla omiensa kanssa. Läsnäolollaan hän siunaa ja auttaa heitä. Jumala kuuli Hagarin pojan itkun (1 Moos 21:17) ja oli hänen kanssaan autiomaassakin (1 Moos 21:20). Herra oli Iisakin kanssa (26:3,24,28) ja poisti pelon. Jaakob sai myös saman lupauksen pakomatkallaan (28:15,20). Se oli lupaus varjelusta, paluusta ja siitä, ettei Herra hylkää, vaan täyttää lupauksensa. Se toistettiin (31:3) ja sen varassa Jaakob kesti (31:5, 42). Jaakob tunnusti palattuaan, että Jumala "kuuli minua ahdinkoni hetkellä ja oli matkallani minun kanssani" (35:3). Joosefin elämää ahdistuksissakin leimasi Jumalan läsnäolo ja siunaus (39:2,3,21,23). Lupaus toistettiin Jaakobille hänen lähtiessään Egyptiin (46:4), ja sen lupauksen varassa hän kuoli (48:15) jättäen saman lupauksen lapsilleen (48:21).