Ef. 2. luku

Efesolaiskirje
2. luku

4. KUOLEMASTA ELÄMÄÄN (Ef 2:1-10)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 27.02.2000

Tiivistelmä kristillisestä uskosta

Tämä jakso antaa meille erinomaisen tiivistelmän kristillisen uskomme pelastussanomasta. Samanlaisia tiivistelmiä ovat myös Room 3:23-26; 1 Kor 1:18-25; 2:1-5; 15:1-5; 2 Kor 5:14-6:2; Gal 2:15-21; Fil 3:7-11, Kol 1:12-23 ja 1 Tim 3:16..

Jokainen ihminen on luonnostaan pahan vallassa

Raamatun pelastussanoma nousee siitä totuudesta, ettäjokainen ihminen on syyllistynyt rik­komuksiin ja synteihin(Room 3:23, 19). Efesolaiskirje terävöittää tätä totuutta väittämällä, että luonnollinen ihminen ei vain syyllistynyt vaan jopa kuollut synteihinsä. Uskon syntyminen ihmisen sydämessä on yhtä suuri mullistus ja ihme kuin kuolleen herättä­minen. Käytännön kuitenkaan siinä ei ole kysymys mistään sen ihmeellisemmästä asiasta kuin pelastuksen evankeliumin kuuntelemisesta ja kuuntelemisen aikaansaamasta luottamuksesta eli uskosta Kristukseen (Ef 1:13).

Ihminen ei halua kuitenkaan kuulla tätä Raamatun ensimmäistä totuutta omasta elämästään: sinä olet syntinen ja syyllinen ihminen. Siksi hän ei voi myös­kään nähdä mitään mielekkyyttä kristillisen uskon varsinaisella pelastussanomalla. Hän ei voi ymmärtää, mistä oikeastaan Jeesuksen pitäisi hänet pelastaa.

Uskomme perusteita selvittäessämme joudumme jatkuvasti palaamaan Raamatun alkulehtien kuvaukseen synnistä ja sen voimasta ihmisen elämässä (1 Moos 3). Olla ihminen merkitsee, että olemme lähtemättömästi sidottuja siihen, että "yhden ainoan ihmisen (Aadamin) teko toi maa­ilmaan synnin" (Room 5:12). "Yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä" (5:19). Nyt "kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla" (Room 3:23) ja "synnin palkka on kuolema" (Room 6:23).

Tämä on täysin toisenlainen käsitys elämästä ja todellisuudesta kuin mikä hallitsee aikamme ihmistä. Nykyihminen ei pidä itseään minään syntisenä. Hänelle sellainen väite on loukkaava ja ihmisyyden arvoa alentava. "Nyt ihminen tarvitsee pelastuakseen vain yhtä: ilolle avointa sydäntä. Hänen täytyy nostaa silmänsä ja sanoa: Minä en ole kurja syntinen" (englantil. filosofi Bertrand Rus­sel). "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvä rinnassa jo­kai­sen, vaik' ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä. Missä ihmiset tun­tevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin" (Eino Leino).

Synti ei ole tämän päivän ihmiselle hen­ki­lö­kohtainen ongelma eikä vaara. Kuitenkin maailmassa ja toisissa ihmisissä on ilmeistä pahuutta. Mutta sellainen nähdään nimenomaan näissä "toisissa ihmisissä", mutta ei minään vaarallisena meissä itsessämme ja meihin kuuluvissa. Pahuuden poistamiseksi on "toiset" voitettava. "Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat kuin veljet keskenään" (Internationaali). Monet myös uskovat, että paha häviää ihmistä koulutettaessa ja ihmisen kehittyessä.

Raamatun ilmoitus ihmisen todellisuudesta on aivan toisenlainen. Raamatussa ihminen tunnus­taa: "Minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt" (Ps 51:7). "Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen" (Room 7:19). "Ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka" (1 Moos 8:21). Ihmisten pahuus on suuri maan päällä ja kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset ovat kaiken aikaa ainoastaan pahat (1 Moos 6:5). Ihmisen luonto on syntymästä alkaen turmeltunut ja nyt ihminen elää noudattaen oman luontonsa haluja ja tekee niin kuin ruumis ja mieli tahtoo (Ef 2:3; Tuom 21:25; Hab 1:11).

Eivät ainoastaan ihmisen sanat, ajatukset ja teot, vaan ihmisen koko per­soona ja olemus on synnin perin pohjin turmelema. Synti on ihmisen syvää Jumalan vastustamista ja vihaamista, jossa hän on mukana koko olemuksellaan: omallatunnollaan, ajattelullaan, asenteillaan, tunteillaan, tahdollaan, teoillaan, sanoillaan, laiminlyönneillään. Jumalan, Luojan ja Isän, sijasta ihmisen kiin­nostus ja rakkaus kohdistuvat siihen, mikä on luotua. Ennen kaikkea se kohdistuu häneen itseensä ja pelkästään maalliseen. Sen ihmiset muuttavat epäjumalaksi.

Synnillään ihminen aina rikkoo Jumalan lain, jonka Jumala on ilmoittanut luomakunnassaan ja Raamatussa. Raamatussa se on tiivistelmänä kymmenessä käskyssä, Vuorisaarnassa ja Jeesuksen esikuvassa.

Synti ei ole jokin kohtalo vaan aina syyllisyyttä. Ihminen on itse vastuussa synnistään.

 

Jokainen ihminen on luonnostaan Jumalan vihollinen ja Jumalan vihan alainen

 

Syntinsä seurauksena jokainen ihminen on kuollut ja joutunut eroon Jumalasta (Ef 2:1,5; 1 Moos 2:17). Jokainen ihminen on todellisuudessa "ilman Jumalaa maailmassa" (2:12). Ihmisillä ei ole luonnostaan todellista yhteyttä Jumalaan, vaikka kaipuuta löytää Jumala saattaa olla. Ongel­mana ei kuitenkaan ole vain hyvän puuttuminen ihmisen elämästä vaan ihmisen sitoutumi­nen pa­haan. Ihminen elää synnin vallassa, vaeltaa sen mukaan ja on tottelematon Jumalaa koh­taan (2:2). Synti on tietoista ja tahallista. Ihminen haluaa elää synnissä ja tehdä syntiä.

Ihminen on pimeyden vallassa (Kol 1:13). Hän tottelee avaruuden henkivaltojen hallitsijaa, Saa­ta­naa (Ef 2:2; Apt 26:16; Luuk 4:5-7). Tällä tavoin elävä ja toimivaihminen on Jumalan vihan alai­nen (Ef 2:3). Jumalan viha kohtaa tottelemattomuuden lapsia (Kol 3:6).

Jumalan viha ei ole ilkeyttä tai pahuutta, sillä Jumala on olemukseltaan ehdoton rakkaus (1 Joh 4:8). Jumalan vihaa ei olisi, jollei olisi pahuutta ja syntiä. Pahuuden ja synnin Jumala kohtaa vain vihan ja tuomion Jumalana ollakseen uskollinen omalle itselleen pyhänä Jumalana. Jumala ei jätä syntiä rankaisematta ja hänen vihansa pysyy iäisenä ja peruuttamattoman sitä kohtaan.

Ihminen elää maailmassa ilman toivoa ja ilman Jumalaa (Ef 2:12). Hän on Jumalasta vieraan­tunut ja myös ihminen on sydämensä pohjalta häntä synnistä nuhtelevaa ja rankaisevaa Jumalaa kohtaan vihamielinen (Kol 1:21). Ihminen joutuu kadotukseen, jos jää tähän tilaansa (1 Kor 1:18; Fil 3:19).

 

Jumala rakastaa jokaista ihmistä antamalla Poikansa

 

Samaan aikaan Jumala rakastaa kuitenkin täl­laista ihmistä (Ef 2:4; Joh 3:16). Jumala ei hyljännyt syntiin langennutta ihmistä. Kohta syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala rakkaudessaan huusi häntä pakoilevaa ihmistä (1 Moos 3:9). Jumala haluaa pelastaa rakkaudessaan langenneen ihmisen. Hän tahtoo, että "kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim 2:4). Se tapahtuu kuitenkin toisin kuin mitä ihminen itse kuvittelee. Jumala toteuttaa pelastustahtonsa antamalla lupauksen (1 Moos 3:15). Ihminen saavuttaa Jumalansuosion ja pelastuu turvautumalla Jumalan lupaukseen. Raamatun alkulehdillä tämä ihmisen usko tuli näkyviin veriuhrissa. Nain Abelin uhrissa (1 Moos 4) ja Abrahamin pystyttämissä alttareissa. Jumalan viha ei kohtaa sellaista, joka on karitsan veren turvissa (2 Moos 12:13).

Kun aika täyttyi sana tuli lihaksi Jeesuksessa. Kun Jumala antoi meille ainoan poikansa, hän osoitti armonsa ja hyvyyten­sä ääretöntä runsautta (Ef 2:7, 1:6; Room 3:24-25: 1 Joh 4:9-10). "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa" (Joh 3:16).

Jumalan Poika ei vain tullut ihmiseksi, vaan hän antoi itsensä alttiiksi meidän edestämme (Ef 5:25), "hän antoi it­sensä meidän edestämme lahjaksi ja uhriksi" (Ef 5:2). Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiis­saan sovitti meidät Jumalan kanssa (2:16; 2 Kor 5:19). Nyt "Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto" (Ef 1:7). Jumala antaa anteeksi Kristuksen tähden (Ef 4:32).

 

Jumalan rakkaus kohtaa meidät saarnatussa evankeliumissa

 

Nyt Jumala saarnauttaa (1 Kor 1:21; Ef 3:8) kaikilla maailmassa totuuden sanaa, pelastuk­sen evankeliumiaJeesuksesta Kristuksesta (Ef 1:13, 3:8). Evankeliumin sanassa hän tarjoaa jo­kaiselle kuulijalle lahjana pelastuksen (2:8).

Jumalan työtoverit vetoavat ihmisiin: " Ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää tur­haksi" (2 Kor 6:1). Jumalan armon vastaanottaminen on samaa kuin usko Jeesukseen. Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (Room 10:17). Jumala antaa kuulijoille uskon sanansa kautta (Ef 2:8). Julistettu evankeliumin sana synnyttää kuulijoiden sydämissä saman mielen kuin Paavalissa, kun hän kirjoitti: "Koska tiedämme, ettei ihminen tulee vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen" (Gal 2:16).

 

Evankeliumin vastaanottaminen on ihme ja se on uskoa

 

Se, että joku alkaa evankeliumin kuultuaan uskoa Kristukseen Jeesukseen on ihmeitten ih­me. Juuri näin oli tapahtunut tämän kirjeen vastaanottajille. Siksi heitä puhutellaan uskoviksi (Ef 1:1,13). Nyt heillä oli usko (Ef 1:15), he uskoivat (Ef 1:19). Usko ihmisessä on aina yksin Jumalan armon vaikutusta. "Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeil­lä" (Ef 2:8-9, KR92).

 

Usko yhdistää heikoimmankin Kristukseen

 

Kun Jumala meidät armosta pelastaa, hän tekee meissä ihmeellisiä asioita. Hän antaa meille suun­nattoman suuren lahjan. Raamattu käyttää tästä Jumalan teosta kolme kertaa sana-liitettä "yhdessä". Se kuvaa sitä, mitä Jumala tekee jokaiselle Kristukseen uskovalla yhdessä Kristuksen kanssa ja Kristuksessa. Uskovalla on yhteys Jeesukseen (Ef 2:10). Se on kohtalonyhteyttä. Mitä tapahtui Jeesukselle, tapahtui ja tapahtuu uskovallekin. Jumala tehnyt meidät eläviksi Kristuksen kanssa (2: 5; Kol 2:13). Jumala on herättänyt meidät yhdessä Kristuksen kanssa (Ef 2:6; Kol 2:12). Jumala onasettanut meidät yhdessä Kristuksen kanssa taivaallisiin(Ef 2: 6). Nämä tapah­tumat olivat Jeesuksen kohdalla näkyviä ja aineellisia. Uskovan kohdalla ne tapahtuvat nyt uskos­sa, mutta kerran tulevat olemaan koettavia ja nähtäviä.

Kun Jumala herättää meidät yhdessä Kristuksen kanssa uuteen elämään, hän antaa meille myös paikan taivaassa (Ef 2:6; Joh 14:2). Paikka taivaassa tulee osoittamaan kaikille aikakausille kuinka äärettömän runsas on Jumalan armo (Ef 2:7). Se on armoa siksi, ettemme pelastuessamme uskon kaut­ta armosta ole ihmisinä muuttuneet muita ihmisiä paremmiksi.

Tarvitsemme joka päivä elämässämme Jumalan äärettömän runsasta armoa ja suurta hyvyyt­tä. Hyvä ja elämässään onnistunut ihminen ei tarvitse Jumalan armoa. Hän omasta mielestään selviää oman hyvyytensä tähden. Tällainen hyvä ihminen voi pilkata Kristukseen uskovaa tämän huonon vaelluksen ja epäonnistuneen ajallisen elämän tähden. Tulevassa aikakaudessa jokainen näkee kuinka kaikesta heikkoudestaan huolimatta uskovalla on paikka taivaassa ja kuinka juuri tämän tähden hänen elämässään Jumalan armo on ollut äärettömän runsas. Silloin hyvät ihmiset ovat haljeta kiukusta Jumalaa kohtaan, joka pelastaa pelkästään armosta eikä ota huomioon ihmi­sen ansioita. He ovat myös täynnä kateutta uskovia kohtaan siitä, että nämä surkeasta elämäs­tään huolimatta turvautuivat päivittäin elämänsä viime hetkeen asti Jeesuksen sovituskuolemaan ja syntien anteeksiantoon. Jumalan armo on ollut kyllä heillekin tarjolla, mutta he eivät olleet oman hyvyytensä tähden siitä kiinnostuneita. Uskovien kohtalosta kunnian saa yksin Jumalan armo.

Omasta mielestään epäonnistuneesta elämästään huolimatta uskova on luotu sillä tavoin Kristuksen Jeesuksen yhteyteen, että hän tekee hyviä tekoja ja palvelee lähimmäistään (Ef 2:10). Hän ei voi olla tekemättä. Hän ei vain sitä itse huomaa. Hän sanookin viimeisellä tuomiolla: "Herra, milloin me näimme sinut nälissään ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa?..." (Matt 25:37-39).

 

Tuoko usko maallisen menestyksen?

 

Jumalan armon ylistettävyydestä ja ihmisen syntisyydestä avautuva opetus on kovin vastakkaisia sille, mitä länsimaisen hyvinvoinnin keskellä uskovia lumoavat menestysliikkeet opettavat. Niiden mu­kaan taivas halutaan vetää jo nyt näkyvällä tavalla uskovien elämään ja sotketaan armon valta­kunta ja kirkkauden valtakunta toisiinsa. Näissä liikkeissä opetetaan, että jokaisen maallisen isän tavoin taivaallinen Isämme haluaa lastensa menestyvän ja olevan terveitä. Ellemme menesty, saamme syyt­tää vain itseämme, sillä Jumala on avannut menestymisen tien. Jumala on Luoja eikä tunne puu­tetta. Hän tahtoo sinun nauttivan yltäkylläisyydestä, olevan aina terve ja täynnä elämää, onnea, siunausta, menestystä. Sairaus, tunnehäiriöt, katkeruus, sydänsurut, häpeä, vammat ja kärsimyk­set perustuvat siihen, ettei ihmisellä ole sisäistä rauhaa Jumalan kanssa. Uskovan kohdalla ne kuuluvat menneisyyteen. Synnillä ja sairaudella ei ole enää mitään valtaa uskovaan. Jos seuraamme Isämme ohjeita, menestymme kaikilla elämän alueilla riippumatta maailman taloudellisesta tilanteesta. Meillä on valta päättää kohtalostamme itse. Meillä on suoja kaikkea pahuutta, sairautta ja paholaisia vastaan (Uskon sana liikkeen opetusta).

Näin uskosta, vanhurskauttamisesta ja uudestisyntymisestä tulee ihmiskeskeinen asia. Usko mielletään voimaksi, ei uskolliseksi turvautumiseksi Jumalaan. Raamattu syrjäytyy uuden ilmoituk­sen tieltä. Seurakunnan johtaja saa lähes rajattoman vallan. Saatana tulee hyvin keskeiseksi, sa­moin riivaajien ulosajaminen. Paha on uskovan ulkopuolella ja tulee sieltä uskovaan. Mutta se on ajettava pois.

Tällaisen opetuksen pohjana on epäraamatullinen käsitys ihmisestä ja synnistä. Sen mukaan ihminen on henki ja henki on puhdas, se on Jumalasta, se on jumaluus ihmisessä. Ihmisellä on sielu, ja sielussa voi olla haluja ja himoja. Mutta henki hallitsee ne. Tällainen henki-ihminen asuu ruumiissa. Tämä käsitys on sopusoinnussa "uuden aikakauden " liikkeen (New Age Movement) perusajatuksen kanssa: "Jumaluus asuu sinussa."

Nairobissa työskentelevä Anssi Simojoki kuvaa hyvin tällaista uskonnollisuutta: "Kenian pääkaupungissa Nairobissa lyhytkin kävelymatka kaupungin keskustassa antaa varsin tyhjentävän kuvan tämän alan tarjonnasta. On tulikonferensseja, voittoristiretkiä, lunastuskokouksia ('deliverance'), apostoleja, arkkipiispoja ja muuten vain voideltuja ihmeidentekijöitä. Lunastus tarkoittaa näissä yhteyksissä muuta kuin Raamatun opettama lunastus ja syntien anteeksiantamus. Se merkitsee sitä, että kristitty on jatkuvasti demonien hyökkäyksen alainen. Demonit aiheuttavat raskasmielisyyttä, sairautta, kiusauksia, ärtyneisyyttä, lyhyesti kaikenlaista pahaa. Lunastus - deliverance - on sitä, että kristitty Pyhän hengen voimalla lähettää nämä demonit takaisin sinne, minne ne kuuluvatkin, ja pahasta vapautuneena elää voittoelämää Pyhässä Hengessä terveenä, tasapainoisena, menestyvänä yksilönä. Miten paljon tuhansien köyhien janoisilla huulilla pidetäänkään jatkuvasti turhan toivon tyhjää maljaa".

Vanha raamatullinen opetus erottaa tarkoin tämän ajan ja taivaan uskovan elämässä ja näkee kuinka elämä tässä ajassa on monella tavoin vielä puutteellista ja rujoa. Kreikkalaisiin kirkkoisiin luettu Johannes Khrysostomos lausui Ef 2:7:stä: "Jeesuksen Kristuksen oikealla puolel­la istuminen on kunnia, joka ylittää kaiken muun kunnian. Vaikka sinulla olisi tuhat sielua, etkö menettäisi niitä hänen tähtensä? Jos sinun olisi astuttava liekkeihin, eikö sinun tulisi olla valmis kestämään se? Jos sinut leikattaisiin kappaleiksi joka päivä, eikö sinun tulisi näiden lupausten tähden iloisesti ottaa se vastaan? Ajattele, missä hän istuu: kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa korkeammalla! Kenen kanssa sinä istut? Hänen kanssaan. Ja kuka sinä olet? Kuollut, luonnostasi vihan lapsi. Ja mitä hyvää olet tehnyt? Et mitään. Totisesti nyt on täysi syy huudahtaa: 'Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä!' (Room 11:33)".

 

5. KRISTUS YHDISTÄJÄNÄ (Ef 2:11-22)

Yksi kansa Jumalan maailmansuunnitelman ytimessä

Jo kirjeen alussa on meille osoitettu, että usko Jeesukseen Kristukseen liittää meidät johonkin sellaiseen todellisuuteen ja kokonaisuuteen, joka ylittää täysin meidän käsityskykymme. Tämä to­dellisuuden ydin on "se rakastettu" (Ef 1:6) Jeesus Kristus. Hänessä yhdistetään kaikki yhdeksi, mitä on taivaissa ja maan päällä (1:10). Emme rajoitettuina ihmisinä ymmärrä, mitä tämä tarkoittaa. Meidän todelliseksi viisaudeksemme ja ymmärryksemme jää tänään vain Jumalan ylenpalttinen armo (1:8). Tämä Kristusta koskeva maailman suunnitelma on ja jää järjellemme salaisuudeksi, jopa loukkauksen aiheeksi.

Joka tapauksessa jo ennen kuin tätä nykyistä maailmaa oli olemassakaan, Jumala oli jo tehnyt päätöksen valita luomansa ihmiset sellaiseen rakkauteen, joka toteutuu uskossa Jeesukseen Kristukseen (Ef 1:4). Vain Jeesukseen uskovat ihmiset tulevat olemaan Jumalan omaisuus (1:14). Vain he saavat "perinnön". Vain he muodostavat seurakunnan, Kristuksen ruumiin (1:22,23). Vain he ovat pyhät ja nuhteettomat Jumalan edessä. Vain he saavat kokea kaiken hengellisen siuna­uksen taivaallisissa (1:3). Vain tässä ruumiissa olevassa ihmisessä toteutuu täysin Jumalan ian­kaikkinen suunnitelma. Vain sellaisen ihmisen elämällä ja olemassaololla on mielekäs tarkoitus. Ja se tarkoitus on Jumalan lapseus ja yhteys häneen (1:4).

Paavali nimenomaan korostaa kirjeen vastaanottajille sitä, että ennen kuin usko Kristukseen syntyi heidän sydämissään, he olivat ehdottomasti kaiken tuon ulkopuolella. Hän käyttää sanoja "vierasheimoisia", "ympärileikkaamattomia", "ilman Kristusta", "Israelin kansan ulkopuolella", "osattomia liitosta", "osattomia liiton lupauksista", "maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa" (Ef 2:11-12). Tuo luettelo sisältää kauhistuttavan kuvauksen ihmisistä, jotka ilman uskoa ovat osattomia kaikesta iankaikkisesta hyvästä.

Ketkä Jumalan on valinnut?

Ketä ovat nämä valitut ja "etuoikeutetut" ihmiset? Efesolaiskirje toistuvasti puhuu heistä käyttä­en kotoista ilmaisua "me". Kyseessä ei siis ole jotkut erikoiset ihmiset. Kirjeen kirjoittamisen aikoi­na nämä ihmiset olivat aivan tavallisia Efeson kaupungin asukkaita, jotka kuitenkin erosivat muista kau­pun­kilaisista siinä, että he olivat "uskovia Kristuksessa Jeesuksessa" (Ef 1:1). Koska tämä kirje oli to­den­näköi­sesti kiertokirje, Efeson tilalle voi panna minkä muun paikkakunnan nimi tahansa, missä oli Jeesuksen uskovia. Emme tee väärin, jos luemme tuon pienen sanan "me" sillä tavoin, että siihen sisältyy kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa eläneet ja elävät Jeesukseen Kristukseen uskovat. Näin siis myös jokainen meidänkin aikamme Jeesukseen uskova ihminen on valittu jo ennen maailman perusta­mista.

Tuntuu oma elämämme ja uskomme kuinka mitättömältä ja tyhjänpäiväiseltä tahansa, niin sen perusta on suunnattoman varma ja syvä: Jumala valitsi minut uskomaan Jeesukseen ja ennen maailman perustamista. Se, että tänään sydämestäni haluan uskoa Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanani on jo ennen maailman perustamista päätetty asia. Huikea näköala mennei­syyden iankaikkisuuteen. Tämä uskoni Jeesukseen vaikuttaa omassa elämässäni myös edessäni olevaan iäisyyteen asti. Siis huikea näköala edessä olevaan iankaikkisuuteen. Miten ratkaisevan tärkeä usko Jeesukseen onkaan koko olemassaoloani ajatellen.

Mikä tärkeintä, usko Jeesukseen liittää minut yhdeksi jäseneksi valtavaan Jumalan kokonais­suunnitelmaan. Jumalalla on ollut jo ennen maailman perustamista selvä ennakkosuunnitelma siitä olevaisuudesta, jonka hän tulee luomaan. Tähän Jumalan luomaan maailmankaikkeuteen kuuluvassa omassa maailmassamme jokaisella Kristukseen Jeesukseen uskovalla on oma paik­kansa ja tehtävänsä. Usko Jeesukseen antaa henkilökohtaiselle olemassaolollemme aivan erityi­sen painokkuuden ja merkityksen. Se ei ole sitä itsemme tähden, vaan sen tähden, mihin usko liittää meidät. Usko Kristukseen liittää meidät jäseneksi hänen ruumiiseensa, hänen seurakun­taansa (Ef 1:23).

Meistä on tullut Jumalan valtakunnan pyhiä kansalaisia (Ef 2:19). Kuulumme Jumalan per­hee­seen (2:19). Olemme pyhän temppelin rakennuskiviä (2:21). Rakennumme yhdessä Jumalan asu­muk­­seksi Hengessä (2:22) Kaikki neljä kuvaa liittävät meidät Jumalan yhteisöön, joka on meidän ih­misten kannaltamme asioita katsellessa koko Jumalan maailmansuunnitelman ydin. Tässä yhtei­sössä täyttyy se, miksi Jumala loi olevaisuuden, vain tässä toteutuu hänen kirkkautensa kiitos (1:6, 12, 14, 18).

Vihollisuus välillä on lakannut

Efesolaiskirjeen kirjoittamisen aikana Paavalin omaa sisintä niinkuin koko alkuseurakuntaakin polt­ti eräs kipeä ongelma. Ainoaan oikeaan Jumalaan uskovat olivat Abrahamista alkaen olleet varmoja siitä, että vain ympärileikatut ovat Jumalan omaa kansaa. Tämän juutalaisen uskon poh­jalta nouseva uusi usko Jeesukseen Messiaana joutui selvittämään itselleen toistuvasti, mikä oli uuden uskon suhde vanhaan uskoon.

Pyhiin kirjoituksiin perustuvan vanhan uskon mukaan kaikki ympärileikkaamattomat ovat paka­noita, vieraita, elävät ilman Messiasta Jumalan kansan ulkopuolella. He ovat osattomina Jumalan armo liitoista ja lupauksista. He ovat ja pysyvät tässä maailmassa ilman toivoa ja Jumalaa (Ef 2:12). Kaikki nämä etuoikeudet kuuluvat vain sille kansalle, jonka jäsenyys on verenperintöä ja saa nä­kyvän ilmauksensa ihmisten tekemässä ympärileikkauksessa.

Nämä kaksi ihmisryhmää erottaa toisistaan vihollisuuden muuri (Ef 2:14). Muurin on rakentanut Jumalan laki käskyineen ja säädöksineen (2:15). Se ei siis ole ihmisten tekemä. Vain Jumalan kansan jäsen saattoi noudattaa Jumalan lakia. Mikään muu ei poistaisi tässä maailmassa tätä vi­hollisuuden muuria paitsi se, että kaikki ihmiset kääntyvät juutalaisuuteen ja alistuvat lain alle ja ympärileikkaavat itsensä.

Tämä erottava muuri koettiin todella voimakkaasti: "Juutalainen halveksi pakanaa suunnattomasti. Juutalaiset sanoivat, että Jumala oli luonut pakanat helvetin tulen polttoaineeksi ja Jumala kaikista luomistaan kansoista rakasti vain Israelia. Laki ei sallinut edes avun antamista pakanaäidille hänen synnytystuskissaan, koska siitä olisi seurauksena yksinkertaisesti vain jälleen yhden uuden pakanan tuleminen maailmaan. Ennen Messiaan tulemista pakanat olivat juutalaisten halveksunnan kohde. Raja heidän välillään oli ehdoton. Jos juutalaispoika nai pakanatytön tai juutalaistyttö pakanapojan, tuolle juutalaispojalle tai -tytölle pidettiin hautajaiset. Sellainen yhteys pakanaan oli kuin kuolema" (William Barclay).

Emme voi päästä lähelle Jumalaa emmekä toisiamme sen perusteella, mitä itsessämme ja hyvyydessämme olemme, emme sen perusteella, mitä hyviä tekoja olemme tehneet tai teemme toisillemme, emme oman uskonnollisuutemme tähden, emme mystisten kokemustemme avulla, vaikka ne ovatkin monille uskonnoille yhteistä, emme pääse lähelle ilman välittäjää.

Mutta nyt Jeesus on tullut tuona Väittäjänä, Messiaana. Nyt pääsemme Jumalaa lähelle Jeesuksessa Kristuksessa, mutta emme ensisijaisesti hänen opetuksensa perusteella, emme sen perusteella, että Jumala on rakkaus, vaan sen perusteella, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme, hänen verensä perusteella. Siinä on kristinuskon varsinainen tuntomerkki, joka erottaa sen kaikesta uskonnollisuudesta.

Nyt siis Jeesuksen veri tuo kaikki ihmiset lähelle ja yhteen (Ef 2:13). Vain hänessä vieraus ja muukalaisuus muuttuu kansalaisuudeksi. Vain hänen kuolemansa voi hajottaa ihmisiä erottavat vihollisuuden muurin (2:14).

Tämä tapahtui sillä ta­voin, että Jeesus ristillä kuollessaan meidän syntiemme rangaistuksena täytti kaikki lain käskyt. Ruumissaan Jeesus sai aikaan sovinnon Jumalan ja hänen lakinsa rikkoneiden ihmisten välillä. Hän sai aikaan myös sovinnon näiden kahden ihmisryhmän välillä, sillä hän kumosi omalla lain täyttämisellään lain vaatimukset ja näin teki tyhjäksi näitä kahta ihmisryhmää erottavan vihollisuu­den. Jeesus loi kahdenkertaisen rauhantilan.

Nyt molemmilla, se on kaikilla ihmisillä, on avoin pääsy Isän luo. Yksi ja sama Henki johdattaa kaikkia, jotka ovat Jeesuksessa, ainoaan oikeaan päämäärään (Ef 2:18). Nyt kaikki Jeesukseen us­ko­vat kuuluvat Jumalan perheeseen ja samaan kansaan (1:19). Nyt kaikki Jeesukseen uskovat muodostavat yhdessä pyhän temppelin ja Jumalan asumuksen. Siinä on kristittyjen yhteys.

Sovituksen salaisuus

Jälleen ihmeen kirkkaana Paavali tuo esiin Kristuksen sovitustyön ja sen vaikutuksen. Erikoista on vain se, että sovitustyö tulee esiin, kun Paavali selvittää juutalaisten ja pakanoiden erottavaa väliseinää ja heidän keskinäistä vihollisuuttaan. Se tulee esiin kuin sivuajatuksena. Tähän rinnastettava sovitustyötä selvittävä kohta on myös 2 Kor 5:14-21. Se onkin hyvä lukea yhdessä tämän jakson kanssa.

Sovitustyön lähtökohtana on meidän toivoton tilanteemme kaikkinäkevän Jumalan edessä. Olemme ihmisinä kuolleita rikkomustemme ja syntiemme tähden (Ef 2:1). Olemme avaruuden henkivaltojen sokaisevassa alaisuudessa (2:2). Olemme vihan lapsia (2:3).

Mutta Jumalan armo on äärettömän runsas. Siksi hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen, oman Poikansa (Ef 2:7) ja tällä teollaan hän pelastaa meidät (Joh 3:16). Totisesti "pelastus ei ole lähtöisin meistä vaan se on Jumalan lahja" (Ef 2:8).

Sovitustyön Jumala teki "Jeesuksessa Kristuksessa, hänen veressään" (Ef 2:13). Koskaan emme ajassa tule täysin ymmärtämään Jumalan Karitsan veren arvoa. Sovitus tapahtui Golgatan ristillä. Silloin Kristus kuolemallaan hajotti vihollisuuden muurin (2:14). Hän kumosi lain käskyineen ja säädöksineen (2:15). Juuri laki säädöksineen oli rakentanut tämän muurin ja aiheuttanut vihollisuuden. Omassa ruumiissaan Jeesus loi nyt vihollisuuden erottamat ihmiset yhdeksi uudeksi ihmiseksi (2:15).

Sovituksen salaisuuden ydin löytyy Paavalin sanoista: "Ristillä kuollessaan hän omassa ruumissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välillä ja teki näin lopun vihollisuudesta" (Ef 2:16). Näin ristillä syntyi sovinto Jumalan ja meidän ihmisten välillä. Vain siinä sovitusteossa lakkaa vihollisuus Jumalan puolelta Jumalan ja syntisten ihmisten välillä. Ihmisen puolelta ei vihollisuus Jumalaa kohtaan perisynnin turmeluksen tähden lakkaa täysin koskaan täällä ajassa.

Nyt jokaiselle ihmiselle, niin juutalaiselle kuin pakanallekin julistetaan Jumalan puolelta rauhaa (Ef 2:17). Nyt on jokaiselle avautunut suora pääsy Isän luo. Isän luo menemisen eli uskon vaikuttaa meissä Pyhä Henki (2:18). Oi, miten riemullista onkaan mennä suoraan ja välittömästi rohkein mielin Isän luo!

 

Kristittyjen yhteys

 

Kristittyjen yhteys on aina seuraus, ei perusta. Se on Kristuksen sovitustyön hedelmä. Tätä yhteyttä eivät uskovat voi luoda eikä aikaansaada, eikä se voi olla heidän tehtävänsäkään. Yhteys perustuu yhteen totuuteen, joka on Jeesus Kristus. Sen inhimillisenä perustuksena ovat "apostolit ja profeetat" (Ef 2:20).

Sana apostoli tarkoittaa tässä Jeesuksen valitsemia kahtatoista opetuslasta, Herran veljeä Jaakobia, Paavalia ja muutamaa muuta UT:ssa nimeltä mainittua. Heidän tuntomerkkinänsä oli, että he olivat nähneet Jeesuksen ylösnousseena, ylösnoussut Jeesus itse oli erityisesti kutsunut ja valtuuttanut heidät julistamaan evankeliumia ja heille oli annettu valta tehdä ihmeitä ja perustaa seurakuntia. Apostolin virka päättyi heidän kuollessaan eikä enää uusiudu. Ei ole olemassa "apostolien perillisiä" eikä "apostolista seurantoa".

Profeetalla taas tarkoitetaan sellaisia, jotka saivat sanoman suoraan Jumalalta Pyhän Hengen välityksellä. Apostolit mainitaan aina ennen profeettoja, siis näitä tärkeämpinä. Apostolien tuli kontrolloida profeettojen julistusta, etteivät he ilmoittaneet Jumalan sanana omia ajatuksiaan. UT:n synnyttyä kirjoitettu sana sai apostolinen tehtävän totuuden välittäjänä ja kontrolloijana eikä profeettoja enää tarvittu. UT:n kirjoittajat ovat nousseet meille profeettojen asemaan ja saaneet profeettojen tehtävän. Tässä profeetoilla tarkoitetaan ennen kaikkea VT:n profeettoja sekä Moosesta ja Daavidia, jotka kaikki ovat olleet meille Jumalan ilmoituksen välittäjiä.

Apostolien ja profeettojen julistus, opetus, todistus ja tunnustus ovat olleet kristillisen seurakunnan perustus. "Pietari vastasi: 'Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.' Jeesus sanoi hänelle: 'Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani'" (Matt 16:16-19, KR 38). " Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle" (Room 15:20). Ja ainoa perustus on Jeesus Kristus (1 Kor 3:11) ja siksi, jos joku julistaa "evankeliumia, joka on vastoin meidän (apostolien ja profeettain) julistamaamme - vaikkapa me itse tai vaikkapa taivaan enkeli - hän olkoon kirottu" (Gal 1:8). Tänään apostolien ja profeettojen julistus ja siten myös uskomme perustus on yksin Raamatussa. Tähän perustaan ei voi mitään lisätä (Ilm 22:18). Sen ehdoton ja lopullinen kulmakivi on itse Jeesus Kristus (2:20).

Kaikille kristityille yhteistä on syntisyys ja avuttomuus pyhän Jumalan edessä. Kukaan ei ole toista parempi. Jokainen Jumalan eteen tullut on samassa asemassa toisen syntisen kanssa. "Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista." Saman syntisyyden tajuaminen ja tunnustaminen ja Jumalan eteen nöyrtyminen on ensimmäinen askel yhteyteen toisten kristittyjen kanssa.

Kaikki kristityt ovat tulleet saman Vapahtajan luo ja kumartuneet hänen eteensä, joka on Jumala ja ihminen, esikuva ja sijainen, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, Vapahtaja ja Herra. Kaikki he ovat osallisia samasta pelastuksesta Jeesuksen veressä saman uskon kautta.

Kaikilla kristityillä on sama Pyhä Henki asumassa sydämessään. Hän ja vain hän tuo ja luo rakkauden. Heillä on myös yhteinen ja sama Isä, jonka lapsia he ovat ja jonka perheen he muodostavat.

Kaikilla kristityillä on samat kiusaukset ja monenlaiset ahdistukset. Kaikki he ovat vasta matkalla, mutta matkalla yhteiseen ikuiseen kotiin. Kaikki he ovat Jeesuksen Kristuksen veren perusteella uskosta vanhurskautetut ja Jumalan Hengestä uudestisyntyneet. He ovat Jumalan omia ja ovat yksi huolimatta kuulumisestaan eri kirkkokuntiin, sokeudestaan, syntisyydestään ja kyvyttömyydestään tämän tosiasian käytännölliseen toteuttamiseen.