Ef. 6. luku

Efesolaiskirje
6. luku

10.7. KEHOTUKSIA LAPSILLE, ISILLE, PALVELIJOILLE JA ISÄNNILLE (EF 6:1-9)

Jälleen Paavali keskittyy aivan muutamaan kehotukseen. Lapsia hän neuvoo oikeaan asenteeseen suhteessa vanhempiinsa tutun käskyn avulla. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" (Ef 6;2; 2 Moos 20:12). Lasten kuuliaisuus vanhempiaan kohtaan on mahdollinen vain Herran avulla ja Herran hoidossa. Luonnostaan jokainen lapsi on kapinallinen ja haluaa toteuttaa omaa tahtoansa silloinkin vaikka vanhempiensa pelosta kätkee ajatuksensa.

Jumala lupaa siunauksen ja menestyksen sille, joka vilpittömästi oppii kunnioittamaan vanhempiaan. Vanhempien kunnioituksen ei tule olla sidoksissa siihen, millaisia he ovat vaan siihen tehtävään, joka heillä on Jumalan luomisjärjestyksen pohjalta lasten elämässä. Ilman heitä ei lasta olisi. Vanhempiensa välityksellä Jumala myös ylläpitää lapsen elämää. Vanhempien tehtävää ja asemaa on kunnioitettava. Sen Jumala on säätänyt ja se saa arvovaltansa Jumalalta. Luther sanoo: "On teroitettava nuorille, että heidän tulee pitää vanhempiaan Jumalan sijaisina ajatellen, että vaikka isä ja äiti olisivatkin halpa-arvoisia, köyhiä, raihnaisia, äreitä, he kuitenkin ovat Jumalan antamia. Elämänsä ja virheittensä tähden älkööt menettäkö heille kuuluvaa kunnioitusta. Älköön siis tarkatko sitä, millaisia he ihmisinä ovat vaan Jumalan tahtoa, hänen, joka niin asetti ja määräsi"

Lapsen ei kuitenkaan tule sokeasti totella. On tilanteita, jossa lapsen on toteltava enemmän Jumalaa kuin vanhempiaan tai muita kasvattajiaan (Apt 5:29). Lopultahan jokainen lapsi joutuu luopumaan vanhemmistaan ollakseen vuorostaan itse isä tai äiti omille lapsilleen.

 
Kehotuksia isille

 

Jokaisessa perheessä isässä tulisi tuoda esiin luomisen pohjalta jotain Jumalan, Isän arvovallasta ja toiminnasta (Ef 3:14-15). Isä on lasten elämän alkuunpanija. Ilman isyyttä ei ole elämää. Isä on myös kasvun turvaaja. Hänen tulee edustaa menneiden sukupolvien kokemusta ja vastata kysymykseen mihin kuulumme ja mistä olemme tulleet. Hänen tulee myös viedä lapsensa tienraivaajana kohti tulevaisuutta ja vastata kysymykseen mihin olemme matkalla. Hänen tulee olla lapsille ovi maailmaan, vartija ja neuvonantaja. Jokaisen lapsen terveelle kasvulle on välttämätöntä niin isän arvovalta kuin suojaava, hyväksyvä ja syliinsä sulkeva rakkaus. Isän tehtävää ei voi kukaan korvata perheessä. Isälle kuuluu Jumalan tahtomana oma arvovaltansa ja sen kunnioitus (Raimo Mäkelä).

Syntiin langenneessa ihmiskunnassa isät eivät kykene kuin pienessä määrin täyttämään tehtäväänsä. Isät jotka laiminlyövät heille kuuluvan tehtävän tai ylikorostavat omaa asemaansa menettävät arvovaltansa ja tilalle tulee heitä kohtaan lasten välinpitämättömyys tai viha ja katkeruus.

Paavali antaa kristityille isille vain yhden tärkeän kaksiosaisen neuvon. Hän varoittaa suhteessa lapsiin väärästä arvovallan käyttämisestä. Isän valta on Jumalalta eikä häneltä itseltään (Joh 19:10-11). Paavali varottaa jäykkyydestä, kiivaudesta ja kovuudesta. Isä voi kiihottaa harkitsemattomilla otteillaan lastaan vihaan (Ef 6:4). Isän on kyllä pyrittävä johdonmukaiseen kasvatukseen, johon kuuluu myös kuri ja nuhtelu (vrt. Hepr 12:5,7). Lapsi ei kasva vastuulliseksi aikuiseksi, jolleivät vanhemmat kasvata itsekuriin ja itsehillintään. Kuri ei ole samaa kuin väki- tai pakkovalta. On kysymys Herran hallitsemasta ja hänen esikuvansa mukaisesta kurista ja nuhteesta. Silloin todellinen rakkaus on kurin perustana ja isä on lastensa kunnioituksen arvoinen.

 

Kehotuksia palvelijoille ja isännille

 

Paavalin kehotukset kohdistuvat myös silloisissa perheissä palveleviin kristittyihin orjiin ja samalla myös heidän isäntiinsä. Uusi testamentti ei tuomitse orjuuttaa yhteiskunnallisena järjestelmänä eikä vaadi sen lopettamista vaikkapa väkivallalla. Sensijaan UT opetuksellaan kiistää sen eriarvoisuuden, jonka varaan orjuus perustui. Kristuksessa orjat ja vapaat ovat yhtä (Gal 3:28). Siksi Kristukseen uskova orja on nyt rakas veli (Filemon 16).

Jumala on yhtä hyvin orjan kuin hänen omistajansakin Herra (Ef 6:9). Jumala ei katso henkilöön, vaan tuomitsee kunkin hänen tekojen mukaan (6:8). Väärin tehnyt saa tuomion siitä, mitä on tehnyt (Kol 3:25) täysin riippumatta, mikä on ollut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Väärin tehnyt ei voi myöskään vedota siihen, että hän vain seurannut yleistä mielipidettä ja ollut kuuliainen esivaltansa käskyille.

Se neuvo, minkä Efesolaiskirje antaa orjille on oikeastaan hyvin vaativa ja yksinkertainen. Meistä nämä ohjeet saattavat tuntua aika nöyryyttäviltä. Emme ole tottuneet omana demokraattisena aikanamme tällä tavoin suhtautumaan esivaltaan ja meidän yläpuolella oleviin. Korostamme ihmisoikeuksia ja niihin kuuluu kaikkien ihmisten tasa-arvoisuus..

Kun poimimme kirjeen ohjeet tulee selvästi näkyviin eräs peruslinja: "Totelkaa. pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin" (6:5). "Älkää olko silmänpalvelijoita ja mielistelijöitä" (6). "Tehkää työnne auliisti" (7). "Muistakaa, että jokainen, joka tekee hyvää, saa siitä palkan " (8).

Kun Paavali opastaa kristittyjä orjia, hän selittääkin orjan arkityön Kristuksen palvelemiseksi (Ef 6:5). Siksi palvelun sävy on pyhä pelko ja sydämen yksinkertaisuus. Orja onkin Kristuksen orja ja toteuttaa palvelullaan Jumalan tahdon (6:6). Palvelu ei voi olla mielistelevää. Se ei saa olla työntekoa vain silloin, kun isännän silmä tavoittaa. Vielä kerran Paavali väittää, että arkityö toisten ihmisten hyväksi on kuin Herran eikä ihmisten palvelemista (6:7). Palkan uskollisesta työstä maksaakin lopulta Herra (6:8).

 

 
11. KESKELLÄ HENKIVALTOJEN TAISTELUA (Ef 6:10-20)

Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 25.02. 2001

Pahuuden henkivallat (Ef 6:10-12)

Vielä kerran Efesolaiskirjeessä palataan kirjeen suureen pääteemaan Jumalan maailmansuunnitelmaan ja sen toteutumiseen. Jälleen selvästi nimetään ne vallat ja voimat, jotka tekevät kaikkensa estääkseen Jumalan suunnitelman toteutumisen. Vastustajana on saatanallinen henkivalta (kreik. diabolos, panettelija, syyttäjä, Matt 4:1; Joh 13:2; Apt 10:38. KR 38 kääntää perkele ja KR 92 Paholainen).

Tämän ajan ihmisinä olemme kadottaneet herkkyyden ja näkökyvyn tiedostaa saatanallisten valtojen jatkuvan olemassaolon ja siksi emme yleensä ota niitä huomioon. Ehkä emme edes uskalla ajatella tällä tavoin omasta todellisuudestamme. Ehkä olemme vaikenemalla halunneet piilotella epämuodikasta Saatanaa ja Perkelettä kuten helvettiä, syntiä, lakia ja kuolemaa. Ehkä olemme kyllästyneenä lukeneet kuinka menneen ajan kristityt kovin vaivattomasti näillä sanoilla leimasivat ja syytivät toinen toisiaan ja näkivät kaikessa kielteisessä Saatanan vaikutuksen.. Ehkä olemme myös tottuneet suomalaisessa kulttuurissa kiroilemiseen, jossa joka toinen sana on perkele ja saatana ja niin meiltä on sumentunut käsitys persoonallisesta pahuuden henkivallasta. Hymähdämme vain huolettomalla tavalla.

Kuinka hyvin C.S. Lewis kirjoittaakaan: "On kaksi samanlaista ja vastakkaista erehdystä, joiden valtaan sukukuntamme voi joutua paholaisiin nähden. Toinen on se, ettei usko niiden olemassaoloon. Toinen on se, että uskoo ja että tuntee ylenmääräistä ja epätervettä mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne itse ovat yhtä mielissään kummastakin erehdyksestä ja tervehtivät yhtä ihastuneina materialistia kuin poppamiestäkin."

Raamatun mukaan Jumala toteuttaa suunnitelmaansa taistellen saatanallista pahaa tahtoa vastaan. Toisella puolen on Jumala hyvä tahto ja toisella puolen saatanan paha tahto. Näiden välillä mikään sovittelu ei ole mahdollinen. Kumpikin toteuttaa itseään loppuun asti. Me tiedämme, että Saatanalle, häneen liittyneille enkeleille ja ihmisille loppuna on tulinen järvi (Ilm 19:20).

Saatanan syytösvalta on kyllä voitettu Golgatalla. Hänen tuhoamisvaltaansa ei ole vielä voitettu. Saatanan valheet on paljastettu, mutta hänen valheensa lumoava voima ei ole vielä sammunut. Kristuksen sovitustyö ei hävittänyt syntiä maailmasta eikä ihmisten sydämistä. Sydämen pohjan syntisyys altistaa ihmisen saatanan voimille. Kristuksen omat elävät sovituksesta ja sovitetussa maailmassa, mutta samaan aikaan synti kiusaa heitä tässä saatanan hallitsemassa maailmassa.

Taistelu käydään taivaan avaruuksissa (Ef 6:12). Ratkaisevaa on kuitenkin kamppailu ihmiskunnassa ja ihmisten sydämissä. Perisyntinsä tähden ihminen luonnostaan tottelee "avaruuden henkivaltojen hallitsijaa" (Ef 2:2). Raamatun mukaan osa ihmisistä on suorastaan Paholaisen lapsia (1 Joh 3:10; Joh 6:70). Uskon syntyminen sydämessämme merkitsi siirtymistä Saatanan vallasta Jumalan työ (Apt 26:18).

Jokainen uskova elää jatkuvasti näiden kahden vallan ja voiman välisen taistelun rintamalinjalla, polttopisteessä. Välillä näyttää olevan asemasota ja sitten taas alkaa avoin taistelu. Keskeisintä on uskon ja epäuskon välinen taistelu ihmisten sydämissä. Taistelu ratkaistaan sydämessä, ei ulkonaisissa muodossa ja organisaatioissa. Se ei ole taistelua totalitäärisen valtion ja kirkkolaitoksen välillä.

Ihmisen lankeemus päästi demoniset vallat sisälle luomakuntaan. Tätä omalla tavallaan kuvaa eräs VT:n arvoituksellisimmista kohdista. Se kertoo langenneiden enkelien yhteydestä ihmisiin. Sen mukaan Jumalan pojat huomasivat "ihmisten tyttäret ihaniksi ottivat vaimoikseen kaikki, jotka parhaakseen katsoivat" (1 Moos 6:2, KR 38). Jobin kirja osoittaa meille, että Jumala pojat tarkoittaa enkeleitä ja Saatana on niiden joukossa (Job 1:6). Demoniset henget yhtyvät nyt ihmisiin. Lopun aikana tämä tapahtuu jälleen aivan erityisellä voimalla. Ilmestyskirja kertoo siitä omalla kuvakielellään: "Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssansa" (Ilm 12:9, KR 38). Nämä vallat tekevät maan päällä tunnustekoja ja ihmeitä ja niillä viettelevät ihmisiä (2 Tess 2:9-10, KR 38; Ilm 13:13). Pahuudessa olevan voima lumoaa ihmiset. Ihmiset haluavat päästä saman voiman käyttäjiksi.

Saatana kykenee pukeutumaan valkeuden enkelin hahmoon (2 Kor 11:14, KR 38) ja siksi tämän voiman näkeminen pahana vaatii henkien erottamisen lahjaa. .Saatana osaa myös viekoittelun taidon kuten näemme paratiisissa ja Daavidin elämässä (1 Aik 21:1). Ihmiset ilomielin suostuvat viekoiteltavaksi ja ottavat vastaan ihmeteot ja antautuvat niissä olevan saatanallisen vaikutuksen alaisiksi. He kokevat saavansa siitä itselleen jotain suurta. Näin Saatana villitsee kansat (Ilm 20:7, KR 38).

Jeesus näki kuinka tämä voima pyrki vaikuttamaan myös häneen uskovissa. Siksi hän sanoi Pietarille äärimmäisen jyrkästi, kun Pietari nuhteli Jeesusta kärsimysten tien valinnasta: "Väisty tieltäni Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan" (Matt 16:23). Jumalan Pojan ja hänen seuraajansa tie ei ole voiman vaan heikkouden tie.

Ehkä kaikkein häkellyttävimpiä kohtia on Paavalin nöyrä tunnustus: "Etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi" (2 Kor 12:7). Ylpeys oli juuri Saatanan lankeemuksen syy (Jes 14:12-14).

Saatana ei asu uskovassa, mutta voi kiusata syntisen lihan tähden (1 Kor 7:5). Pietari kehotti: "Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa. Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä" (1 Piet 5:8). Jaakob rohkaisee: "Vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee" (Jaak 4:7). Vain totuuden tunteminen varjelee Perkeleen pauloista (2 Tim 2:25-26).

Paavali koki Saatanan vaikutuksen lähetystyössä hyvin todellisena: "Olemme tahtoneet tulla teidän tykönne, minä, Paavali, puolestani, en vain kerran, vaan kahdestikin, mutta saatana on meidät estänyt (1 Tess 2:18). Saatana oli hänelle persoonallinen vastatahto, joka kaikin tavoin pyrki vahingoittamaan hänen työtään. Useimmat meistä taas kokevat epäonnistuvansa Jumalan valtakunnan työssä oman huonoutensa tähden.

Millä rohkeudella ja uskon varmuudella UT:n kristityt kohtasivatkaan Saatanan todellisuuden: "Rauhan Jumala on pian murskaava Saatanan teidän jalkojenne alle" (Room 16:20; Room 8:38-39). Kristityt kokivat olevansa Voittajan puolella. Vielä ei tosin ole tullut tuo Saatanan musertamisen päivä. Siksi taistelu jatkuu ja meidänkin on huomioitava uskovina se mahdollisuus, että Saatana voi päästä meistä voitolle. Mutta toivon mukaan voimme sanoa Paavalin tavoin, että hänen juonensa "eivät ole meille tuntemattomat" (2 Kor 2:10-11). Mikään ei voi meitä myöskään erottaa Jumalan rakkaudesta, eivät edes henkivallat (Room 8:38-39).

Jeesus paljasti opetuslapsilleen Saatanan mahdin voimakkuuden. Mutta samalla hän rohkaisi ja halusi kiinnittää uskovien mielet kaikkein tärkeimpään. Opetuslasta palasivat iloisina ensimmäiseltä julistusmatkaltaan ja kertoivat: "Herra, pahat hengetkin tottelevat meitä, kun käskemme niitä sinun nimessäsi." Mitä Jeesus siihen vastasikaan: "Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama. Niin, minä olen antanut teille vallan: te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä. Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan" (Luuk 10:17-20).

 

Saatanallisten henkivaltojen hyökkäys

 

C. O. Rosenius kuvaa mielenkiintoisella tavalla sitä taistelua ja kavaluutta, jolla saatanalliset voimat koettavat kietoa uskovia. Hän kirjoittaa: "Valkeuden enkelinä perkele tekee todella mestarillista työtä johtaessaan vilpittömiä armon lapsia, joille Kristus heidän hengellisessä köyhyydessään, oli ainoa vanhurskaus ja voima, pois todellisen armon ja pyhityksen tieltä omien tekojen tielle. Näin he paisuvat omatekoisessa hengellisyydessään ... Tämän sankariteon perkele suorittaa aivan erityisesti väheksymällä ja halventamalla jatkuvasti sitä pyhitystä, joka tulee meille vain uskosta, rakkaudesta ja Hengen kurituksesta ja viinipuussa pysymisestä.

Hän saa meidät arvostelemaan väärin sitä Pyhän Hengen työtä, joka uudestisynnytti meidät ja etsimään uutta tietä, jolla itse olisimme ja tekisimme jotakin emmekä yksinkertaisesti pitäytyisi päähän, josta koko ruumis, nivelten ja jäsenten avulla koossa pysyen, kasvaa Jumalan antamaa kasvua. Hän halua meidän luulevan, ettei sovi odottaa kaikkea Kristukselta ja turvautua kaikessa puutteessa aina vain häneen. Ei, sinun tulee nyt ryhtyä johonkin uuteen, itse toimimaan pyhityksesi hyväksi. On siis lähdettävä uudelle tielle, jolla et ole niin köyhä ja viheliäinen kuin Kristuksen seurassa olet ollut.

Sinulle ei siis kelpaa se hengellinen elämä, jonka Jumala itse synnytti tullessasi ansaitsemattomasta armosta uskoon ja pelastetuksi. Siinä sinä olit köyhä ja tyytymätön itseesi, ja sinulla oli ainoastaan Kristus, mutta hänessä sinulla oli kaikki.

Sinun täytyy nyt etsiä itsellesi tietä, jolla tulet pyhemmäksi kuin uskon tiellä olet tullut etkä joudu olemaan köyhä etkä tyytymätön itseesi. Tässä esittäytyy nyt loistava valkea perkele. Tässä pahuuden henget ovat sekoittuneet taivaallisiin asioihin niin hienosti, ettei ihmissilmä voi sitä nähdä. Sillä kun nyt on kysymys vain pyhemmäksi tulemisesta, tuntuu saatanan kavaluuden varominen yhtä järjenvastaiselta kuin vaatimus välttää jumalanpelkoa, pyhyyttä ja vakavuutta. Jostakin tällaisesta on kysymys. Vain Jumalan Henki voi tässä auttaa niitä, jotka pysyvät nöyrinä ja luottavat Jumalan sanaan...

Vihollinen saa taivaan mannaa jo maistaneet sielut kyllästymään vanhaan sanomaan Kristuksesta ja jumalisuuden mukaiseen oppiin ja etsimään jotakin uutta tai johtaa heidät tutkimaan kätkettyjä pyhiä salaisuuksia. Silloin Kristus ja tärkeimmät perustotuudet häipyvät heidän silmistään, ja heidän kristillisyytensä muuttuu ylpeäksi tiedonhaluksi... Eikä kukaan saa heitä enää ojentaa, vaan he ovat varmoja siitä, että Henki on antanut juuri heille oikeimman valon.

Uskovan taisteluvarustus (Ef 6:13-20)

On ehkä yllättävää huomata kuinka koko tätä jaksoa hallitsee "ylipäällikön päiväkäskyn" kaltainen rohkaisu toimintaan. Ottakaa siis yllenne! Seiskää lujina! Tehkää! Pysykää valveilla!

"Ei elon tiellä nyt nukkua auta, vaarat ne vaanivat vaeltajaa. Kunnian kruunua veltto ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa" (virsi 408:2). "Koska me nyt joka päivä elämme tällaisessa vaarassa, on hyvin tärkeää, ettemme ole laiskoja ja leväperäisiä, vaan valvomme ja olemme jatkuvasti taisteluun varustautuneita. Ei riitä, että olemme kerran käsittäneet totuuden ja alkaneet uskoa ja elää kristillisesti. Tarvitaan jatkuva halua ja ahkeruutta, että voisimme säilyttää itsellämme kaiken tämän: totuuden, uskon ja jumalisuuden, niin ettei perkele voisi väärentää ja vääntää oppia, johtaisi meitä pois siitä asemasta, joka meille on annettu tai pahojen puheiden, maailman esimerkin ja oman lihaamme avulla saisi meitä luopumaan siitä" (Luther).

Taistelussa on erityisen vaarallisia ajanjaksoja, pahoja päiviä ja koetusten aikoja (ks. Ps 27:5; 41:2; 49:5; San 15:15; Saarn 12:1). Tavoitteena on tehdä vastarintaa ja selviytyä pystyssä pysyen tästä koko elämän ajan kestävästä taistelusta ja erityisesti vaarallisista koetusten ajoista (Ef 6:13).

Voimme selviytyä, jos pukeudumme taivaallisen kutsumuksemme mukaiseen taisteluvarustukseen. Varustus on Jumalan antama ja henkilökohtainen, kuten itse taistelukin. Jokainen kristitty on etulinjassa, kasvokkain äärimmäisen petollisen vihollisen kanssa.

Taisteluvarustuksesta mainitaan kuusi osaa. Vyö sitoi vaatteet niin, etteivät ne estäneet liikkumista taistelussa. Haarniska suojasi tärkeimmät ruumiinosat. Ilman kenkiä oli mahdotonta liikkua. Sotilaitten kenkien pohjissa saattoi olla piikkejä lujittamaan jalan otetta maasta. Kilpi oli korkea. Sen takana sotilas oli suojassa myös sen ajan taistelussa käytetyiltä palavilta nuolilta. Kypärä suojasi pään. Miekka oli hyökkäysase.

Näiden kuvien avulla meille selvitetään totuuden, vanhurskauden, evankeliumin, uskon, pelastusvarmuuden ja Jumalan sanan merkitystä uskontaistelussa.

Pukeutuminen on joka hetkistä, lakkaamatonta Herran Jeesuksen avuksi huutamista (Ef 6:18). Apua huutaa vain sellainen, joka kokee itsensä apua tarvitsevaksi. Rukous ei ole voimakkaita vaan voimattomia varten. Hengen köyhyys on valvovan Jumalan lapsen perustuntomerkki. Hän kokee, ettei hän pysty itse auttamaan itseään. Avuttomuudesta ja voimattomuudesta ei saa masentua, vaan on oltava kestävä avun huutamisessa (Luuk 18:1, 7). Silloinkaan ei saa lannistua, kun apu näyttää viipyvän yli kuoleman rajan.

Paavali koki vuosikymmenisestä harjaantumisestaan huolimatta itsensä sananjulistajana niin avuttomaksi, että pyysi seurakunnan esirukousta oikeiden sanojen löytämiseksi (Ef 6:19). Hän mainitsee kahteen kertaan tarvitsevansa myös rohkeutta (6:19,20). Masennus oli hänelle tuttua raskaitten elämänkohtaloitten ja Jumalan valtakunnan työn vaikeuden tähden (2 Kor 7:5-6).

Ensimmäinen vaikea koulutusjakso opettaakin: "Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa" (2 Moos 14:14, vrt. 2 Kor 3:5; Fil 2:13; Room 8:26). Luotamme siihen, että Herralla Jeesuksella on kaikki valta ja suuruutta eikä mikään ole hänelle mahdotonta. Vaikeutemme on kestää omaa heikkoutta ja voimattomuutta. On vaikea oppia olemaan hiljaa elämän myrskyjen keskellä. Vielä vaikeampaa on oppia ottamaan hänen kädestään hänen antamaan kaiken sen, mikä meitä kohtaa. Tosin saatamme toistaa Johannes Kastajan sanoja: "Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta." Mutta käytännössä emme pysty elämään näiden sanojen mukaan. Mitä hän ei anna, sitä emme tarvitsekaan.

Kun meitä nyt kehotetaan pukemaan yllemme taisteluvarustus (Ef 6:13), tiedämme, että kaikki on Herran valmistamaa ja on vapaasti jokaisen uskovan käytössä.

Jos vahvistumme heikkoudesta, sen saa aikaan Herra. Jos meillä on voimaa, se tulee häneltä. Jos olemme taisteluvarustuksissa ne ovat hänen ja hän on pukenut ne yllemme. Itsellämme on vain tyhjät ja voimattoman kädet, jotka kaiken lisäksi ovat likaiset. Totisesti, "mitä sinulla on, jota et ole lahjaksi saanut" (1 Kor 4:7). Siksi voimme yhtyä Augustinukseen rukoukseen: "Käske, Herra, mitä tahdot, mutta anna itse kaikki, mitä käsket."

Meillä ei ole hetkeäkään syytä epäillä, etteikö Herra antaisi lahjansa ja vahvistaisi meitä täysin avuttomia ja likaisia. Emme voi lähteä ilman Herraa taisteluun. Mutta meidän ei myöskään tarvitse pelätä, etteikö hän olisi kansamme taistelussa. Hän ei koskaan jätä meitä pulaan. "Kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut" (Room 8:37). Kuitenkin "voimme eksyä kahdella tavalla. Tulemme ylpeiksi ja alamme luottaa omiin voimiimme. Tai meistä tulee pelokkaita ja arkoja, niin että menetämme uskomme ja luottamuksemme ja antaudumme viholliselle vastarintaa tekemättä" (Rosenius).

Tänään voimme rohkeasti sanoa: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa" (Fil 4:13). Ei tule kysymyksenkään, että heikkouttamme ja huonouttamme vaikeroiden pakenemme taistelua. Olemme joka tapauksessa jo nyt sen keskellä. Meidän on vain mentävä rohkeasti sekaan, kävi miten kävi.

Efesolaiskirjeessä mainitaan kuusi erilaista sotavarustuksemme osaa. Jokainen niistä opettaa, että taistelemme lahjavarusteissa ja Herran antaman voiman, ei oman voiman varassa. Jokainen niistä on myös haaste tarkistaa varusteita. Ne ovat sellaisia varusteita, jotka tulevat todeksi vasta taistelussa ja niiden käyttöä joudumme opettelemaan läpi koko elämämme. Tässäkin pitää paikkansa Paavalin toteamus: "Ei niin, että jo olisin. jo tullut täydelliseksi, vaan minä riennän.. " (Fil 3:12).

 

Totuus

 

"Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus" (Ef 6:14). Totuuden vyö merkitsee pukeutumista suoruuteen ja avoimuuteen. Totuus on ihmisessä sitä, että hän on luja ja luotettava. Hän on ihmisenä totuudellinen. Emme myöskään voi vyöttäytyä totuuteen, ellemme samalla sanoudu irti valheesta. Se vaatii todellista lujuutta ja ryhdikkyyttä.

Kukapa meistä pystyy olemaan aina ehdottoman totuudellinen ja aito ihmisenä. Yleensä jokainen käyttää naamaria ja pelaa jotain peliä ihmissuhteissaan. Jatkuvasti huomaamme liioittelevamme ja erilaisia valheita lipsuu suustamme. Eräs englantilainen suurlähettiläs sanoi kerran: "Olen palvellut hänen Majesteettiaan monenlaisissa, monien eri uskontojen sävyttämissä kulttuureissa ja oloissa, mutta havaitsin kaikkialla, ettei ollut mitään vaikeuksia erottaa rehellistä miestä epärehellisestä." Todennäköisesti hän oli tavannut harvoja rehellisiä ihmisiä ja siksi heidät oli helppo erottaa diplomaatin kohtaamasta suuresta ihmispaljoudesta.

Joudumme jatkuvasti Jumalan edessä huokailemaan: "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8). Kuitenkin pelkäämme kohdata kaiken lävistävän totuuden. Miten sanoikaan eräs viisas: Ota pois ihmiseltä hänen elämänsä valhe, niin sinä tuhoat hänet. Meidän on äärettömän vaikea suostua Jumalan totuuteen meistä ja elämästä.

Totuus merkitsee myös todellisuuden kirkastumista. Haluamme avoimin silmin kohdata asiat ja nimittää niitä oikeilla nimillä.

Kristitylle koko olevaisuuden perimmäinen todellisuus on kolmiykseinen Jumala. Kaivata totuutta, on kaivata aitoa yhteyttä tähän lopulliseen todellisuuteen, todelliseen Jumalaan. Totuus on kamppailua keskittää omat harhailevat ja sekavat ajatukset Jumalaan ja Jumalan totuuteen, joka on Jeesus Kristus (Joh 14:6). Totuus ja valo kohtaavat meidät silloin kun etsimme yhteyttä Herraan.

Jos olemme uskon kautta hänen lapsiansa, jos elämme syntiemme anteeksiantamuksessa ja pidämme kiinni evankeliumista, olemme totuudessa, mutta emme ole itse totuus emmekä tiedä koko totuutta. Emme suinkaan näe asioita oikein uskoimmepa omasta mielestämme kuinka palavasti Jeesukseen Kristukseen. Olemme edelleenkin viheliäisiä ja vain puolittain näkeviä ihmisiä. Opettelemme vasta vyöttäytymistä totuuteen ja huomaamme monesti joutuneemme kuitenkin valheen pettämiksi. .

Kuinka vaikea onkaan löytää ja pitää kiinni totuudellisesti totuudesta. Augustinus sanoi sen erittäin terävästi: "Raivatkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaivalloisesti totuus löydetään. Raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaikea on sisäisen ihmisen silmän tulla terveeksi. Raivatkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka monia nyyhkytyksiä ja huokauksia tarvitaan, että onnistutaan saavuttamaan edes pikkuruinen pisara Jumalan totuutta".

 

Uskonvanhurskaus

 

"Pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan" (Ef 6:14). Kun pyrimme entistä suurempaan totuudellisuuteen suhteessa omaan itseemme, näemme yhä selvemmin oman valheellisuutemme. Silloin ainoa mahdollisuutemme säilyttää rohkeus ja jatkaa taistelua on uppoutua uutiseen, joka osoittaa, että Kristus "tuli synniksi meidän tähtemme, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi" (2 Kor 5:21). Itse emme täytä mittaa. Jumala on kuitenkin sanassaan luvannut vanhurskauttaa meidät jumalattomina, kunhan vain uskallamme uskoa häneen (Room 4:5). Meillä ei kertakaikkiaan ole muuta mahdollisuutta kuin asettaa koko toivomme yksin Kristukseen. Hän on täyttänyt puolestamme kaikki aidon ja oikean elämän vaatimukset. Nyt saamme luottaen katsoa tähän Sijaiseemme.

Kristus puki yllensä Jesajan profetian mukaan vanhurskauden kuin rintahaarniskan (Jes 59:17). Saaman haarniskan hän nyt pukee myös meidän yllemme. Siksi Jumala näkee meidät täydellisinä. Saatana syyttäjänä ei pääse enää syyttämään ja masentamaan meitä. Todellinen syntisyytemme ja syyllisyytemme ei revi meitä hajalle. Ihmeellinen haarniska. Se suojaa keskeistä osaa koko olemassaolostamme.

"Syntien anteeksisaaminen on kallein aarteemme, josta riippuu koko hyvinvointimme ja pelastuksemme" (Luther). "Minun elämäni ja tekoni voivat olla mitä tahansa, mutta minun täytyy ja minä tahdon joka tapauksessa pelastua vain erään Toisen tekojen kautta. Hän on antanut itsensä minun puolestani. Se on kaiken Jumalan sanan tärkein totuus, ja se kelpaa tuhat kertaa paremmin kuin kaikki, mitä minussa tai muissa ihmisissä on. Siihen minä luotan. Siksi jätän elämäni kokonaan omaan arvoonsa ja otan sen sijaan esille kilven, joka voi peittää ja suojata sekä minut että elämäni. Koska Kristus on "antanut lihansa maailman elämän puolesta" (Joh 6:51), niin tiedän varmasti, että tässä on kysymys paljon enemmästä kuin kaikki mitä minussa on. Hänen lihansa, joka on minun edestäni annettu, on kilpi, jonka asetan kaikkia sinun (Saatana) syytöstesi palavia nuolia vastaan" (Rosenius).

 

Evankeliumi

 

"Sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia" (Ef 6:15) On suurenmoista, jos voimme tulkita tämän varusteen merkitsevän jokaisen Kristuksen uskovan sitoutumista maailmanlähetykseen. Jeesus sanoi: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille" (Mark 16:15). Tämä tehtävä on vielä pahasti keskeneräinen ja kuitenkin Kristuksen seurakunta sai sen 2000 vuotta sitten. Alttiutta julistaa evankeliumia maan ääriin asti on ollut vain harvan uskovan jalkineena.

Lähetystehtävä alkaa elää ja haastaa meidät kestävään vastuuseen, vasta silloin, kun ensin olemme niin juurtuneet evankeliumiin, ettemme enää häpeä sitä (Room 1:16). Saatamme hävetä siksi, että evankeliumin sisältö on aina sama ja muuttumaton: "Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi niin kuin oli kirjoitettu" (1 Kor 15:3). Saatamme hävetä myös siitä, että tämä evankeliumi on ainoa vastauksemme ihmiskunnan vuosituhantiseen janoon ja hätään. Muuta meillä ei ole kristittyinä tarjota kärsivälle maailmalle. Evankeliumia julistaessamme siinä sivussa teemme kaikkea mahdollista palvellaksemme ja auttaaksemme lähimmäisiämme lähellä ja kaukana. Joka kerta kuitenkin huomaamme, että helpompi on auttaa kuin julistaa evankeliumia. Rakkaus ja raha avaa ovet. Evankeliumi sulkee. Kaiken lisäksi emme millään tahdo löytää oikeita sanoja julistaaksemme evankeliumia.

Olemmeko vakuuttuneita siitä, että iankaikkinen elämä on mahdollinen vain silloin kun ihminen kuulee evankeliumin ja ottaa sen vastaan? Jos näin uskomme, miksi emme olisi mukana tarjoamassa evankeliumia kaikille kansoille. Näin siitäkin huolimatta, vaikka huomaamme voivamme tehdä kovin vähän ja näemme kuinka harva ottaa evankeliumin vastaan. Kaiken lisäksi evankeliumi näyttää loukkaavan monia ihmisiä: "Kun olet jokin aikaa ollut mukana Kristuksen valtakunnan työssä ja taistelussa, huomaat pian, että juuri tuo mieletön opetus, joka saattaa kaiken omavanhurskautemme häpeään ja julistaa autuaiksi suurimmat syntiset, jotka häpeässään uskovat vain Kristukseen, aiheuttaa kaiken vihamielisyyden sinua kohtaan ja kaikki pahansuovat ajatukset ja selitykset" (Rosenius).

 

Usko

 

"Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi" (Ef 6:16). Jumalan antamassa taisteluvarustuksessa on yllättävän monta pelkästään meitä suojaavaa varustusta. On kypärä, joka suojaa päätä, on haarniska, joka suojaa keskiruumista, jalkineet suojaavat jalkoja ja vihdoin on suurikokoinen kilpi, jonka tulisi suojata koko ruumistamme haarniskan tavoin.

Kuinka usko Kristukseen voi olla kuin koko vartaloamme suojaava kilpi? Uskohan on vain tyhjä kätemme, joka ojentuu armollisen Antajan puoleen. Kuinka olemattomalta tuntuva usko voi antaa mitään suojaa? Kaiken lisäksi meitä kiusaa ajatus siitä, että uskomme saattaa olla valheellista luulottelua.

"Usko keskittyy vain Kristukseen ja hänen sanaansa kaikkia saatanan kiusauksia vastaan. Kun mikään muu ei auta usko asettaa eteensä itse Jumalan pojan, Välimiehemme ja Puolustajamme, ja kätkeytyy hänen taaksensa. Tämä usko on kilpi, joka suojelee koko olemuksemme, vaikka meillä olisi kuinka monta raskasta rikosta ja syntiä tahansa" (Rosenius).

"Perkele haluaa murtautua omaantuntoosi, hyökätä sydämesi kimppuun ja tehdä koko elämästäsi pelkkää syntiä, koska et ole tarpeeksi lujasti vyötetty, et ole harjoittanut kristillisyyttä täysin vakavasti etkä ole aina kohdellut kaikkia niin kuin olisi pitänyt. Silloin tarvitset ehdottomasti hyvän ja vahvan kilven, jonka voit asettaa eteesi. Voit vastata perkeleelle: "Jos minä olenkin syntinen enkä ole elänyt oikein tai olen tehnyt liian vähän, niin on olemassa pyhä ja puhdas Mies, joka on antanut itsensä ja kuollut minun edestäni ja jonka Isä on minulle lahjoittanut. Hän on pyhyydessään ja vanhurskaudessaan minun omani. Hänet sinun kyllä täytyy jättää rauhaan, häntä et voi syyttää. Siinä minä pysyn, olkoot elämäni ja tekoni mitä ovat. Olen mielihyvin valmis tekemään, minkä voin ja olen ihmisille velvollinen tekemään. Mutta kun syyllistyn väärään tekoon, joka ei kestä koetusta (kuten ei itsessään voikaan kestää), niin auttakoon ja kestäköön Kristukseni, jota sinä et voi syyttää. Siihen minä luotan kuin kilpeen, joka varmasti kestää kaikkea helvetin voimaa ja mahtia vastaan" (Rosenius).

"Oikea usko ei luota itseensä, siis itse uskoon, vaan pitäytyy Kristukseen, ottaa vastaan hänen vanhurskautensa ja pitää sitä suojanaan ja turvanaan, kuten kananpoikanenkaan ei luota omaan olemiseensa ja jalkoihinsa, vaan pakenee emonsa ruumiin ja siipien alle. Jumalan tuomion edessä ei riitä, että ihminen sanoo: Minä uskon, ja armo on tehnyt työtä sydämessäni. Ei mikään hänessä oleva voi häntä suojella, vaan hänen on asetettava Kristuksen vanhurskaus tuomiota vastaan ja annettava sen kohdata Jumalan tuomio, sillä Kristuksen vanhurskaus voi kaikella kunnialla kestää Jumalan edessä ikuisesti. Sen suojaan ihminen voi ryömiä, hiipiä ja painautua ja ilman epäilyksiä uskoa, että Kristuksen vanhurskaus kätkee hänet. Näin tapahtuukin. Tällaisen uskon kautta hän varjeltuu, ei itsensä eikä itse uskon tähden, vaan Kristuksen ja hänen vanhurskautensa tähden, jonka turviin hän jättäytyy. Näin tekee oikea usko" (Luther).

 

Pelastusvarmuus

 

"Ottakaa myös pelastuksen kypärä" (Ef 6:17). "Olkoon kypäränänne pelastuksen toivo" ( 1 Tess 5:8). Eikö ole röyhkeyttä olla varma omasta pelastumisestaan? Eikö sellainen varmuus ole itsevarmuutta, joka on tuhoisaa sydämen kristillisyydelle? Pelastusvarmuus ei ole varmuutta omasta uskostamme ja omasta pelastuksestamme, vaan varmuutta Pelastajamme uskollisuudesta ja luotettavuudesta. Se on varmuutta siitä, että menemme koska tahansa ja millaisina tahansa Herran Jeesuksen Kristuksen luo, hän ei karkota meitä pois (Joh 6:37). Se varmuutta siitä, ettemme koskaan joudu häpeään emmekä pety hänen luottaessamme. Se on varmuutta siitä, että kun hän on meissä aloittanut hyvän työnsä, hän on sen vievä myös onnelliseen loppuun asti (Fil 1:6). Hän niin ehdottoman väkevä Hyvä Paimen, ettei yksikään joka kuulee ja seuraa hänen ääntään joudu hukkaan eikä mikään mahti maailmassa voi riistää hänen kädestään (Joh 10:27-29).

Voiko mikään olla sen lohdullisempaa elämän ahdistusten ja pettymysten keskellä kuin vakuuttuminen siitä, että olemme Jumalan lapsia ja olemme lampaina Hyvän Paimenen laumassa. Silloin paras kuulemamme ääni, on se ääni, joka todistaa yhdessä omantuntomme kanssa, että olemme Jumalan lapsia (Room 8:16). Sen äänen kuullessamme uskallamme mekin purkaa kaikki pelkomme ja ahdistuksemme huudoksi: "Abba, Isä" (8:15). Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee sydämemme ja ajatuksemme niin, että pysymme Kristuksessa (Fil 4:7).

 

Jumalan sana

 

"Ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana" (Ef 6:17). Raamatun sana on kaikista saamistamme asevarusteista kouriintuntuvin ja läheisin. Se voi olla joka hetki kätemme tavoitettavissa. Voimme lukea sitä kaikkialla. Voimme opetella ulkoa keskeisiä kohtia evankeliumista. Kun ahdistukset ja koettelemukset tulevat, niin Pyhä Henki käyttää juuri sitä sanaa, jonka olemme oppineet ulkoa.

Kun rukoillemme, että Pyhä Henki toimisi elämässämme, silloin tartumme Raamatun sanaan. Henki käyttää aina sanaa. Henki ei koskaan toimi ohi ja tai yli Raamatun sanan. Mitä syvemmin kaipaamme Hengen vaikutusta, sitä syvemmälle juurrumme Raamatun sanaan. Apostolisiin isiin kuuluva Kleemens kirjoitti 90-luvulla jKr:n: "Syventykää pyhiin kirjoituksiin, jotka ovat tosia ja Pyhän Hengen kautta annettuja. Tietäkää, ettei niissä ole kirjoitettuna mitään väärää eikä väärennettyä" (1 Kleem 45:1-3).

Paavali kirjoitti: "Selviytymään taistelusta pystyssä pysyen" (Ef 6:13). Mistä selviytymisestä on kysymys? Kolme suomalaista miestä koetti muutama vuosi sitten (1997) kulkea halki Grönlannin. Kaikista nykyaikaisista varusteista ja huolellisesta valmistautumisesta huolimatta vain yksi jäi henkiin. Kristityn elämässä on tärkeintä säilyttää Jeesuksen Kristuksen lahjoittama usko elämän viime hetkeeni. Paavali kuvaa sitä näin: "Lähtöni aika on tullut. Minä ole hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, USKON SÄILYTTÄNYT" (2 Tim 4:7). Uskon säilyttäminen ei koskaan ole itsestään selvä ja helppo asia.

Rukoilemme päivittäin: "Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta" (Matt 6:13, KR 38). Siitä huolimatta p ahat päivät tulevat elämäämme (Ef 6:13). Silloin on tosi kysymyksessä. Ankkuriketjun kestokyky on sama kuin sen heikoimman renkaan kestokyky. Pahana päivänä, todella vaikeassa tilanteessa juuri heikoin rengas ratkaisee kaiken. Kun elämä on mukavaa ja kaikki menee niin kuin tahdomme, meidän on helppo kuvitella, että selviydymme. Mutta entä silloin, kun ahdistuksen tulevat ja ne todella tulevat. Me selviydymme, jos ainoa auttajamme on Jeesus Kristus. "Hän ei jätä, kun meillä on hätä."

12. LOPPUSANAT (Ef 6:21-24)

Kirje päättyy mainitaan meille tuntemattomasta rakkaasta veljestä Tykikuksesta. Hänen tehtävänsä oli viedä tämä kirje vastaanottajille. Se oli inhimillisesti katsoen sen ajan yhteiskunnassa vaatimaton tehtävä. Kirjehän on Rooman vankilassa olevan tutkintovangin kirje muutamille vaatimattomille ystäville Efeson suurkaupungin sivukujilla ja kaupungin ympäristössä.

Tykikus ei ehkä itse aavistanut sitä, kuinka ainutlaatuista kirjekääröä hän kuljetti pitkällä matkallaan. Se oli ainoa kappale maailmassa. Jos se olisi hävinnyt, muuta ei olisi ollut. Mutta kuinka kiitollisia olemmekaan siitä, että hän oli huolellinen ja luotettava ja vei kirjeensä perille ja että sitä alettiin kopioida muita seurakuntia varten. Nyt kaksi vuosituhatta myöhemmin tätä hänen kuljettamaansa kirjettä luetaan yli kahdella tuhannella eri kielillä ympäri maailmaa. Paavalin me kaikki kirjeen lukijat kyllä muistamme, mutta emme ehkä muista kuinka ratkaiseva osuus oli Tykikuksella tämän kirjeen säilymisessä. Jumalan valtakunnan työssä tarvitaan jatkuvasti niin Paavaleita kuin Tykikuksiakin. Useimmat meistä kai haluaisivat olla Paavaleita, vaikka meidän tehtävämme onkin olla tämän ajan huomaamattomia Tykikuksia. Välitämme valmiin Herran sanan toisille ihmisille. Olkaamme siinä uskollisia.

Kirjeen lopputervehdyksenä on rauhan, rakkauden ja uskon toivotus (Ef 6:23). Ne ajallisen elämämme tärkeimpiä lahjoja. Rauha uskonveljille ja veljien välille. Rakkaus uskon hedelmänä niin Herraa kuin toinen toistamme kohtaan. Armo (6:24) suuren lohdutuksen ja voiman antajana niin että jaksamme taistella loppuun saakka. Mikä etuoikeus onkaan avautua rakkaalle Herralle Jeesukselle Kristukselle. Hän on rakastanut ensin ja jotain hänen katoamattomasta rakkaudestaan heijastuu takasin meidän sydämestämme häneen. Se on todellista armon osallisuutta.