Ef. 3. luku

Efesolaiskirje
3. luku

6. KRISTUKSEN SALAISUUS (Ef 3:1-12)
Jumalan maailmansuunnitelma

Efesolaiskirje haluaa avata meidän silmämme näkemään (Ef 1:18) pienen elämämme, us­komme ja kilvoituksemme osana Jumalan suurta, koko maailmaa käsittävää taloudenhoitoa (kreik. oikonomia), suunnitelmaa (ks. 1:10, 3:2,9).

Olevaisuus ei ole vain sokeaa sattumaa, mieletöntä määrää yksityiskohtia, pirstaleita. Se ei ole vain atomien liikettä, ei sattuman leikkiä, ei kaaosta, vaan kaiken takana on Jumalan ajatus ja teko, jolla on oma mielekkyytensä. Kaiken Luojalla (Ef 3:9) on ollut selvä suunnitelmansa, kun hän loi. Hän on sekä koko maailmankaikkeuden arkkitehti että rakennusmestari. Tekijä tietää, mitä varten hän on tehnyt tämän maailman. Hän pitää myös sen yllä. Hän tietää, mihin hän johtaa sen kulun. Hänellä on ollut oma suunnitelmansa sekä tekemisessä, toteuttamisessa että tarkoituksen ja päämäärän asettamisessa.

Siksi jokainen pienen pienikin yksityiskohta, kuten varpusen putoaminen oksalta, on Jumalan tiedossa. Ei hän ole mitään unohtanut (Luuk 12:6). Ovatpa päämme hiuksetkin kaikki luetut (Luuk 12:7). Mikään ei ole pelkkää mieletöntä, sokeaa sattumaa, ei pienessä, ei edes atomien liikkeessä eikä suuressa, suurten linnunratojen kohinassa. Meistä ihmisistä saattaa kyl­lä tuntua siltä, että kaikki tapahtuminen on vailla järkeä ja tarkoitusta. Näin silloin, kun katselemme elämää, tapahtumia ja todellisuutta omasta äärimmäisen suppeasta näkökulmasta lyhyen elämämme ajan.

Jumala on suurempi ja enemmän kuin kaikki inhimillinen käsityskyky ja tieto. Hän on kaiken suunnitellut ja antanut kaikelle oman tarkoituksensa ja asettanut päämäärän, johon kaikki joh­taa.

 

Suunnitelma on ollut salattu

 

Tämä Jumalan suunnitelma ei ole ollut avoin. Se on ollut salattu (Ef 3:3,4,9). Paavali toteaa nyt, että sitä ei ole aikaisemmille sukupolville paljastettu (3:5). Se on ollut ikuisista ajoista asti kätkettynä Jumalassa (3:9). Siksi emme sitä löydä ihmiskunnan suurimpien nerojen ajattelusta ja viisaudesta, emme uskontojen vuosituhantisesta syvästä mietiskelystä elämän arvoitukselli­suuden edessä. Emme myöskään nykyisen länsimaisen tieteen tutkimuksista. Tiede voi vain tavoittaa havaittua, mutta ei kaiken alkua eikä kaiken tarkoitusta. Se löytää vain yhä pienempiä ja pienempiä yksityiskohtia. Se analysoi, pirstoaa, mutta kokonaisuus hajoaa ja mielekkyyttä ei ta­voiteta. Ainoa järkevä lopputulos nykytieteen kannalta on vain sokea sattuma! Kuinka mitätön ja tyhjä lopputulos! Siksi tieteellä ei ole mitään sanottavaa, kun ihminen alkaa tehdä elämää koskevia perustavia kysymyksiä. Tiede on mykkä ja sokea, mutta äärimmäisen itsevarma ja röyhkeä siitä vallastaan, mikä sillä on tämän päivän ihmisten mielissä. Sillä muka on ainoa totuus. Jos se ei ihan vielä kaikkea tiedäkään, niin kohta se tietää jo kaiken.

 

Salaisuus on paljastettu

 

Myös UT:n kirjoittajat olivat sydämestään varmoja heille kirkastuneen totuuden äärettömästä arvosta. He väittävät koko ihmiskunnan edessä, että nyt meille ihmisille on paljastettu kaikkein tärkein ja keskeisin asia - se on ainoan oikean Jumalan maail­mansuunnitelma. Se on Hengessä ilmoitettu apostoleille, jotka ovat Herran profeettoja (Ef 3:5). Paavalikin on saanut tietää tämän Jumalan salaisuuden ilmestyksen kautta (3:3; Gal 1:11-12). Siksi hän julistaa kaikille kansoille evankeliumia, jossa tämä salaisuus paljastuu (3:8). Hän saattaa kaikille ilmeiseksi tämän jumalallisen salaisuuden.

 

Kaiken keskus on Kristus

 

Jumalan apostoleille paljastaman maailmansuunnitelman keskuksena on Kristuksen tutkima­ton rikkaus (Ef 3:8). He eivät totisesti häpeä korostaa Kristuksen suunnatonta merkitystä koko maailmalle. Jeesus Kristus on ennen kaikkea (Kol 1:17). Hän on näkymättömän Jumalan kuva. Hän on ennen kaikkea luomakuntaa (Kol 1:15). Hänessä, hänen kauttansa ja häneen on luotu kaikki (Kol 1:16). Hänessä pysyy myös kaikki voimassa. Kristuksessa Jumala on yhdistävä yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä (Ef 1:10). Hänet Jumala on kor­kealla korottanut, korkeammalle kaikkea (1:21). Ja kaikki hän on asettanut Jeesuksen jalkain alle (1:22). Jeesuksella on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt 28:20). Ja kuitenkin vasta tulevaisuudessa kaikki on oleva alistettuna Pojan valtaan (1 Kor 15:28). Kerran kaikki polvet tulevat notkistumaan Jeesuksen nimen edessä ja jokainen kieli tunnustaa hänet Herraksi (Fil 2:10,11).

Tätä Jumalan maailmansuunnitelman Kristus-keskeisyyttä emme rajoitettuina ihmisinä kos­kaan pysty todella tajuamaan emmekä sydämestämme siihen uskomaan. Se ylittää niin täysin meidän kykymme ajatella, päätellä ja hyväksyä todeksi asioita. Se ei näytä pitävän yhtä maail­manhistorian kulun kanssa. Siksi on aivan käsittämätöntä, että "nuo kaksitoista kalastajaa" ovat voineet nähdä jotain todella oleellista ja kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina mitä syvemmin kosket­tavaa. Hekö ovat myös osanneet ilmaista sen niin, että se on säilynyt meille UT:n pyhissä asiakirjoissa? Totisesti he saivat viisauden ja ilmestyksen Hengen Jeesuksen tuntemisessa (Ef 1:17).

Nimenomaan meidän inhimillistä ajatteluamme ja tietämystämme loukkaa ilmoitus siitä, että eräässä kerran eläneessä historiallisessa henkilössä, Jeesuksessa, olisi jotain, joka määrää keskeisesti koko olevai­suutta. Tuon yhden ainoanko ihmisen lyhyet elämän vaiheet, hänen opetuksensa ja ennen kaikkea hänen ristiinnaulitsemisensa ja väitetty ruumiillinen ylösnouse­muksensa, nämäkö antavat lopullisen vastauksen ihmisenä olemisen arvoitukseen? Voiko tässä yhdessä ainoassa ihmisessä olla kaiken todellisuuden ja kaiken olemisen ydin? Hänkö määrittelee kaiken ja asettaa kaiken kohdalleen?

 

Onko muuta vastausta?

 

Ihmiset ovat aina väittäneet vastaan: Ei voi olla mielekästä ja mahdollista, että ihmiskunnan miljardien keskellä vain Jeesukseen Kristukseen sitoutuneet uskovat ovat Jumalan maailmansuunnitelman toteutumisen keskuk­sessa yhdessä Vapahtajansa kanssa. Liian pienestä, suorastaan olemattomasta on tässä tehty liian suurta ja liian ehdotonta.

Kristitty vastaa tähän rauhallisesti: Mikä ja kuka sitten tässä maailman todellisuudessa antaa paremman ja kestävämmän vastauksen näihin elämämme peruskysymyksiin? Kai sentään jos­sakin joku jo ennen meidän aikaamme on löytänyt vastauksen? Kuka muu se voi olla, jos se ei ole Jeesus Kristus? Antaako selvän ja vastaansanomattoman vastauksen länsimaisen nykytie­teen ja tutkimuksen tämän hetkinen yksimielisyys - konsensus? Missä on se yksimielisyys? Kuka sen tietää? Antaako vastauksen joku entisistä tai nykyisistä filosofisista koulukunnista? Millä koulukunnalla on tämä vastaus, sillä aina seuraava koulukunta tekee edellisen koulukunnan väitteet tyhjiksi? Ateisteillako on vastaus? Niinhän 70 vuoden ajan yksivii­vaisesti ja ehdottomasti koko Neuvostoliitossa vakuutettiin. Ateistien ainoa vastaus on sattuma. Löydämmekö vastauksen hindulaisesta uskonnollisuudesta, new age-ajattelusta, buddhalaises­ta mietiskelystä vaiko konfutselaisesta elämänviisaudesta? Nimenomaan koko ihmiskunnan vallan itselleen saamisesta kiinnostunut äärimmäisen yksiviivainen islamko antaa vastauksen?

Kristitty on kiitollisin mielin vakuuttunut siitä, ettei ole yksinkertaisesti esiintynyt ketään pa­rempaa ja lopullisesti ja selvästi Jeesuksen Kristuksen voittanutta maailman historian tähänastisessa kulussa. Helppo on pilkata ja kieltää Jeesus Kristusta. Joku Nietzsche pystyi siihen suunnattoman nerokkailla sanaleikeillään. Hänen pilkkansa sattuu. Mutta mitä myönteistä hän antoi rienaamalla kaataneensa Jeesuksen tilalle? Mielisairauden, tyhjyyden ja Natsi-Saksassa ja Hitlerissä toteutuneen yli-ihmisen.

Kristitty on vakuuttunut siitä, että "me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalassa, että tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut" (1 Kor 1:12). Se mitä hän nyt näkee ja kokee todellisuudesta Kristuksen valossa on hänelle Jumalan suurta lahjaa. Näin silloinkin, vaikka hän ei osaa vastata Kristusta arvostelevien ihmisten kysymyksiin ja vaikka hän itsekin monesti jää neuvottomana tapahtumien kulun eteen. Mutta hän haluaa Paavalin tavoin perehtyä Kristuksen salaisuuteen entistä paremmin (Ef 3:4).

Kristitty on vakuuttunut siitä, että "korkein ilmoitus on annettu Jeesuksen elämässä ja per­soonassa. Ilmoitus ei ole hänen opetuksensa tai hänen tekonsa, vaan hän itse. Kristillisyys ei ole vihkiytymistä johonkin sääntöjen tai ajatusten järjestelmään, vaan vihkiytymistä persoo­naan. Tämä on ainutlaatuista maailmanuskontojen joukossa" (William Temple).

 

Tänään elämme toivossa

 

Tänään kristitty elää vasta uskossa, ei näkemisessä. Hän elää toivon varassa. Vasta tulevi­na maailmanaikoina saamme kokea ja nähdä Jumalan armon ylenpalttisen runsauden meitä kohtaan (Ef 2:7). Siksi emme saa antaa tämän päivän masentavien näköalojen ja toivottomuu­den lamauttaa meitä ja sammuttaa uskoamme Jeesukseen. Olkoonkin, että joudumme nykyi­sessä maailmanajassa kärsimään ja olemaan monella tavoin muserrettuja ja jopa ruumiillisesti tuhoudumme (3:13). Emme lannistu, sillä uskomme kuitenkin voittavamme yhdessä ylösnous­seen Jeesuksen Kristuksen kanssa. Paavalikin aivan kuin ohimennen toteaa oman elämäntilan­teessa kurjuuden - hän on vanki (3:1) ja hän oli ahdistettu (3:13). Mutta hän ei sittenkään ollut vain Rooman keisarin mielivallan ja vääristyneen lainsäädännön vanki, vaan ennen kaikkea Jeesuksen vanki. Jeesuksen tahto toteutui nytkin hänen elämässään ja hän tiesi, että kaikki yhdessä vaikutti hänen parhaakseen (Room 8:28).

 

Palvelen toisia

 

Odottaessamme toivomme täyttymistä jokainen kristitty on kutsuttu uskollisesti julistamaan "Jumalan salaista, kätkettyä viisautta, jonka hän jo ennen aikojen alkua on määrännyt meidän kirkkaudeksemme" (1 Kor 2:7). Paavali on tässä meille verraton esikuva. Hänen arvoasemansa oli palvelija (Ef 3:7). Hän oli evankeliumin palvelija (3:6). Koko elämäntehtävänsä hän koki saa­neensa Jumalalta juuri toisia ihmisiä varten (3:2). Hänen elämänsä oli elämää toisten hyväksi, toisten palvelemiseksi. Hän koki olevansa vanki "teidän pakanain tähden" (3:1). Hänen elä­mänosansa oli kurja juuri siksi, että hän halusi palvella toisia. Siksi hän näki kirjoittamisen vai­van - tosin sanoi kirjoittaneensa lyhyesti (3:3). Mutta hän halusi, että toisetkin näkisivät hänen perehtyneisyytensä Kristuksen salaisuuteen (3:4). Hän ei kätkenyt löytämäänsä suurta aarretta vain itseään varten. Asiantuntemuksensa hän pani toisten käyttöön.

Kunpa meilläkin olisi suuri halu perehtymällä perehtyä Kristuksen salaisuuteen niin, että pystymme kertomaan siitä entistä selvemmin ja vakuuttavammin. Paavalille palvelu oli Jumalan armon lahjaa (Ef 3:7). Hän koki itsensä täysin arvottomaksi näin suureen ja tärkeään palveluun (3:8). Mikään ei voi olla sen ihmeellisempää kuin saada julistaa evankeliumia Kristuksen tutki­mattomasta rikkaudesta. Se oli todellista armoa (3:8). Siihen hän ei kyllästynyt. Saadakseen sitä tehdä, hän oli valmis mihin tahansa vaivannäköön (2 Kor 11:23-27).

Parasta kuitenkin oli muiden palvelemisessa se, että se toi Jeesuksessa Kristuksessa olevan Jumalan vii­sauden (3:11) kaikille ilmeiseksi (Ef 3:9) ja jopa taivaallisten hallitusten ja valtojen tietoon (3:10). Mikään ei ole sen verrattomampaa tässä maailmassa kuin korottaa Jeesusta Kristusta julistamalla evankeliumia. Sillä evankeliumi antaa jokaiselle ihmiselle rohkeuden luottavaisin mielin mennä Jumalan tykö. Se on autuutta.

 

7. RAKKAUTEEN JUURTUNEINA (Ef 3:13 - 21)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 21.05.2000
 
Ahdistukset ja kärsimykset rakentavat

 

Sanatarkka käännös kuuluu: "Siksi pyydän ei lannistua ahdistuksista minun vuoksi teidän, mikä on kunnia teidän" (Ef 3:13). Nykyinen käännöksemme on vain eräs tulkinta tästä lauseesta, tosin hyvin todennäköinen tulkinta. Tartun kuitenkin tässä jakeessa kolmeen asiaan: ahdistuksiin (kreik. thlipsis), siihen, ettemme saa lannistua ( me enkakein) ja kunniaan ( doksa ). Väitän, että nämä kolme asiaa sisältävät erään todella tärkeän uskonelämän periaatteen.

Ahdistuksiin ( thlipsis) sisällytän kaiken sen vaikean ja tuskallisen, joka kohtaa meitä eläessämme kristittyinä. Paavalin kohdalla tähän kuuluivat veriset väkivallan teot ja vainot. Hän oli tätä kirjettä Roomassa sanellessaan vankina ja kahlehdittuna. Lopulta hänet mestattiin. Jumala suokoon, ettei meidän tarvitsisi joutua kokemaan mitään vastaavaa. Tosin vielä joitakin vuosia sitten Viron tai Inkerin uskovat saattoivat kokea kaikenlaista hankaluutta yhteiskunnassa uskonsa tähden. Monet meitä edeltävän sukupolven uskovat saivat siellä kyllä kokea jopa vankeuden ja väkivaltaisen. kuoleman.

Paavali esittää nyt omista ahdistuksistaan sellaisen väitteen, jota tuskin me tavallisina kirjeen lukijoina uskallamme tai edes voimme soveltaa omiin vaikeuksiimme ja vaivoihimme. Hän antaa ahdistuksilleen seurakuntaa rakentavan merkityksen. Mutta hän onkin Herra erityisesti valitsema apostoli. Me olemme vain kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit, siis myös Paavali (Ef 2:20). Siksi me emme uskalla sanoa, että kärsimme nimenomaan toisten uskovien tähden ja että ahdistuksemme olisivat uskoville jopa kunniaksi. Tietenkin jos kestämme oman elämämme vaikeudet lannistumatta, saatamme ehkä omalla esimerkillämme olla rohkaisemassa niitä uskovia, jotka tuntevat meidät. Kunniakin tulee osaksemme, jos kestämme uskossa loppuun asti. Saamme jopa kruunun, sillä Raamattu sanoo: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun" (Ilm 3:10, KR 38).

Ahdistusten merkityksestä uskovien elämässä Paavali puhui korinttilaisille. Lohdutuksen Jumala oli rohkaissut häntä kaikissa hänen ahdistuksissaan: Hän itse koki ne suunnattomina ja suorastaan ylivoimaisina. Herra kuitenkin rohkaisi häntä. Nyt hän osaa ja jaksaa saamansa lohdutuksen avulla lohduttaa muita ahdistuksessa olevia (2 Kor 1:4-8). Tähän meidät jokainen on kutsuttu!

Yksikään meistä ei voi paeta ahdistusta. Ne tulevat, kun niiden aika on tulla. Hyvin harvoin voimme itse päättää niiden sisällöstä. Joka tapauksessa on varmaa, että ahdistukset ovat jokaisen Jeesuksen seuraajan ajallisen elämän oleelliset rakennusosat. Uskovan elämä on merkillisen kaoottinen sekoitus kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuut­ta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, eroa ja sopua, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odotettaessa - kuolema. Kyllä kai jokainen uskova, vanhuskin, jossain sydämensä salaisessa sopukassa toivoo Paavalin tavoin, että Jeesus tulisi vielä hänen eläessään ja ettei hänen tarvitsi kohdata vihollista viimeisintä, kuolemaa.

 

Elämme armon aikakaudessa

 

Nyt elämme vasta armon aikakaudessa emme vielä täyttymyksen ja kirkkauden aikakaudessa. Näitä kahta aikaa emme saa sekoittaa toisiinsa. Valtaosa Raamatun ihanaista lupauksista täyttyy vasta kirkkauden valtakunnassa. Täällä me vasta toivomme ja usein hämärtynein silmin katsomme kohti kirkkautta. Vasta siellä on meidän elämämme täyttymys. Täällä kaikki jää puutteelliseksi ja keskeneräiseksi. Täällä kylvetään kyynelin, siellä leikataan riemuiten, täällä kylvetään katoavana, siellä nousee katoamattomana, kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana, kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa (1 Kor 15:43-44).

Siksi yksikään Kristuksen evankeliumin valossa vaeltava ei voi paeta heikkoutta, vähäpätöisyyttä, kärsimyksiä. Tänäänkin pitää paikkansa, että "monen ahdistuksen kautta (dia polon thlipseon) meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Apt 14:22).

 

Jumala rakentaa valtakuntaansa kärsimysten kautta

 

Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollutkaan tässä maailmassa tilapäisilmiö, jonka ylösnouse­mus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa. Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys.

Todennäköisesti jokainen meistä kuitenkin odottaa, että jo tässä ajallisessa elämässämme saisimme kokea jotain suurenmoista ja että meistä itsestämmekin tulisi jotain hienoa. Miksi emme voisi jumalallisen voiman varassa elää onnellista ja menestyvää elämää jo täällä alhaalla?

Mutta eihän opetuslapsi ole opettajaansa parempi. "Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen. Jos he perheenisäntää ovat sanoneet Beelsebuliksi, kuinka paljoa enemmän hänen perheväkeään! Älkää siis peljätkö heitä" (Matt 10:24-26, KR 38). Kuinka me voisimme vaatia hauskaa elämää ja suuria aikaansaannoksia, kun hän sai kokea elämänsä vielä viime hetkinä, että kaikki jättivät hänet. Hän jopa joutui huutamaan: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Eikä se ollut mitään teatteria!

Meitä ei ole lähetetty tähän maailmaan huutamaan riemuhuutoja. Toki sellaisia ohimeneviä hetkiä voi olla. Meidät on lähetty omassa elämässämme kulkemaan samanlaista tietä kuin meidän Mestarimmekin. Kristus voitti kärsimällä, myös hänen omansa voittavat kärsimällä. Heikkouden, häpeän ja kärsimyksen kautta oli kulkeva sen valtakunnan tie, jota vaeltamaan Jeesus lähetti opetuslapsensa.

Jumala on nähnyt hyväksi tässä pahan vallassa olevassa maailmassa rakentaa omaa valtakuntaansa ensin ainoan Poikansa kärsimysten ja sitten hänen Poikaansa uskossa sitoutuneiden uskovien kärsimysten kautta. Siksi meidän on suostuttava siihen, että "kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme" (2 Kor 1:5). Siksi Kristuksen seurakunnan kokoamisessa ja hoitamisessa on aina kysymys siitä, että jotkut suostuvat kärsimään ruumissaan ja täyttämään Kristuksen ahdistuksista sen, mikä vielä puutuu (Kol 1:24).

Emme täysin ymmärrä, mitä tämä Raamatun kohta tarkoittaa: "Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta" (Kol 1:24). Mitään ei toki puutuu Kristuksen syntejämme sovittavasta kärsimyksestä. Se oli täydellistä. Ikuisiksi ajoiksi riittää Golgatalla kuulunut huuto: Se on täytetty!.

Seurakunta perustettiin Golgatalla Kristuksen kertakaikkisen kärsimyksen varaan. Mutta nyt seurakunta rakentuu Kristuksen jatkuvan kärsimyksen kautta. Kristus kärsii omiensa kärsimyksessä. Siksi hän ilmestyessään sanoi kristittyjä vainoavalle Saulus Tarsolaiselle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" (Apt 9:4). Saamme olla varmoja siitä, että kun meillä on ahdistus, niin Herran sanan pitää kirjaimellisesti paikkansa: "Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus" (Ps 91:15, KR 38) ja "kaikessa heidän ahdistuksissansa, oli hänelläkin ahdistus" (Jes 63:9, KR 38).

Tämä Kristuksen jatkuva kärsimys hänen omissaan hänen seurakuntansa puolesta toteutuu jokaisen Kristuksen evankeliumista elävän ja siitä todistavan ihmisen jatkuvassa kärsi­myksessä. Kristuksen seurakunnan todellisten paimenten ahdistukset koituvat aina seurakunnan avuksi. Ne rakentavat seurakuntaa. Evankeliumin julistajalle näiden kärsimysten tulisi olla jopa ilon aiheita. Hänen kärsimyk­sensä eivät olekaan sattumaa, eivät merkityksettömiä, olipa kärsimysten näennäinen aiheuttaja mikä tahansa. Näin silloinkin kun hän tajuaa, että hänen ahdistuksensa ainakin osittain aiheutuu hänen sopimattomasta käyttäytymisestään, itsehillinnän puutteesta, luonteen vioista ja valvomattomuudesta. Syntinen Herran palvelija saa mennä päivittäin Herransa armahdettavaksi. Jeesuksen veri puhdistaa myös jokahetkisen ahdistusta aiheuttavan olemuksen syntisyyden.

 

Aina emme ymmärrä ahdistuksen merkitystä

 

Heikkouksien ja kärsimysten todellisuus jokaisen Kristukseen uskovan elämässä osoittaa, että Jumalan valtakunta ei ole vielä tullut. Olemme Jumalan salaisuuden edessä. Meidän tietomme elämän syvimmistä asioista ovat kovin puutteellisia. Emme ymmärrä kaikkea, mikä meitä kohtaa. Emme ymmärrä, miksi rukouksiimme ei vastata. Emme tiedä, miksi kävi niin kuin kävi.

Mutta kristittyinä uskomme, että kerran heikkoudet ja kärsimykset katoavat ja täydellinen voima ja ilo voittaa. Kerran jokainen arvoitus ratkeaa ja kaikkiin kysymykseen saadaan oikea vastaus. Tämä ajallinen elämä ei anna meille vastauksia. Mutta se onkin katoavaista ja pian täydellisyys voittaa ja se on ikuista. Suostumme siihen, että tänään meille ei selitetä kyyneleitämme, mutta pian tulee hetki, jolloin Herra pyyhkii ne pois (Ilm 7:17).

Dogmatiikan professori Miikka Ruokanen kirjoitti rohkeasti uskonopin oppikirjassaan: "Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskolla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat, 168‑169).

Tärkeää on vain se, miten opimme elämään heikkoutemme ja ahdistuksemme kanssa. Säilytämme uskon Herraan tuli osaksemme mitä tahansa, koimme mitä tahansa ja luotamme siihen, että Kristus on kansamme niiden keskellä. Opettelemme vain sanomaan: "Olen tässä heikkoudessa ja tuskassa Jumalan sallimana. Olen siinä niin kauan kuin hän tahtoo."

Koska aina on vaikea kestää ahdistusta, saan ja voin rukoilla Jeesuksen kanssa: "Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja". Mutta toivon mukaan jatkamme rukoustamme Jeesuksen tukemana: "Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä" (Matt 26:39). Koetamme taipua Herraan sanaan: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Samalla opettelemme sanomaan Paavalin tavoin: "Ylpeilen. heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. iloitsen heikkoudesta. vaikeuksista. ja ahdingoista, joihin joudun. Juuri heikkona olen voimakas." (2 Kor 12:9-10).

Emme saa lannistua, vaikka evankeliumin uskovat ja nimenomaan evankeliumin julistajat joutuvatkin ahdistuksiin. Paimenten ah­distus ei saa lannistaa laumaa. Lauma ei tuhoudu, vaikka paimen tuhotaan. Paimenen kärsi­mys on aina lauman kunnia (Ef 3:13). Se osoittaa suuren ylipaimen kalliiseen kärsimykseen.

 

Esirukous

 

Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen (Ef 3:14), hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa (3:15). Paavali jatkaa esirukouksestaan kirjeen vastaanottajien puolesta. Hän oli sen aloittanut jo kirjeensä alkupuolella (Ef 1:16-23). Hänen esirukouksensa oli muuttunut Jeesuksen Kristuksen suuruuden ylistämiseksi.

Paavali kuvaa rukoustaan polvistumisena Isän teen (3:1,14). Spitaalinen mies polvistui Jeesuksen eteen (Mark 1:40). Samoin ahdistunut isä polvistui ja pyysi apua vaikeasti sairaalle pojalleen (Matt 17:14-15). Jeesus rukoili Getsemanessa polvillaan (Luuk 22:41). Mutta myös Jeesusta pilkkaavat sotamiehet polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: "Terve juutalaisten kuningas" (Matt 27:29). Polvistuminen ymmärrettiin kunnian osoitukseksi majesteetille. Se kuvaa syvää nöyrtymistä, tuntoa siitä, ettei itse ole mitään. Pietari sanoikin polvistuneena: "Mene pois minun tyköäni, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen" (Luuk 5:8). Se ei ole voiman ilmaisu. Paavali kokikin jatkuvasti olevansa kaikista pyhistä halvin ja vähäisin (Ef 3:8). Polvistuminen auttaa meitä keskittymään. Asento on vapaa, mutta joissakin asennoissa meidän on helpompi pitää ajatuksemme koossa kuin joissakin toisissa.

Rukous vie rukoilijan pyhän Jumalan eteen. Siinä ihminen on aina avuton. Ja kuitenkin rukouksessa hän pääsee sen Isän luo, joka yhdistää yhdeksi perheeksi kaikki lapsensa olivatpa he jo perillä taivaassa tai vasta matkalla kotiin täällä maan päällä (3:15).

On suunnaton etuoikeus kutsua Jumalaa Isäksi. Emme uskaltaisi sitä tehdä, ellei Jeesus olisi meitä siihen rohkaissut omalla esimerkillään. Muslimi ei voi kutsua Allahia isäkseen. Se on hänestä Allahia puhuteltaessa liian alentavaa ja loukkaavaa.

 

Mikä on tärkeintä uskonelämässä?

 

Mitä Paavali näki tärkeäksi pyytää Isää antamaan uskovaisille? Jotain sellaista, joka on meillekin tänään polttavan tärkeää. Jumala antakoon meidänkin sisäisen ihmisen, meidänkin omantun­tomme ja uskomme Kristukseen vahvistua Pyhä Hengen voimalla (Ef 3:16). Jumala antakoon meidänkin luottaa entistä syvemmin siihen, että Kristus todella asuu meidän sydämessämme (3:17).

Jeesuksen asuminen sydämessämme tarkoitta sitä, että hän on anteeksiantavana ja armahtavana Herra aivan lähellämme. Hän kulkee kansamme ja vie perille. Hän on kanssamme siitäkin huolimatta, vaikka koemme kuinka sydämestämme pulppuaa esiin jat­kuvasti pahaa (Mark 7:21). Siksi Jeesuksen Kristuksen asuminen meissä tarkoittaa nimenomaan, että meillä on jokahetkinen syntiemme anteeksiantamus. "Koska meidän lihassamme on iankaikkinen synti niin kauan kuin me täällä maan päällä elämme eikä koskaan tule loppua virheistä ja erheistä, niin on todellakin tarpeen, että meillä niitä vastaan on iankaikkinen ja alituinen anteeksiantamus" (Luther).

Paavali tunnusti tämän hyvinkin henkilökohtaisessa muodossa. Saamme ottaa hänen sanansa itsellemme: "Minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni" (Gal 2:20b).

Jumala antakoon meidän juurtua, perustua ja oppia tuntemaan Kristuksen sovituskuole­massa ilmi tulleen rakkauden. Saakoon se olla niin suuri, että sydämestämme sanomme Paavalin tavoin: "Minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna" (1 Kor 2:2). Juuri Jeesuksen veren osallisuudessa on Jumalan rakkaus vuodatettu meidän sydämiimme (Room 5:5). Tämä ristin pyhä rakkaus ylittää suurimmankin inhimillisen tiedon (Ef 3:19). Siihen juurtuessamme täytymme Jumalan tuntemisella. Siinä meidän elämämme malja alkaa vuotaa yli (Ps 23:5).

Sen rakkauden varassa ymmärrämme ja tiedämme miksi on luotu tämä näkyvä todellisuus, koko olevaisuus - sen leveys ja pituus, sen korkeus ja syvyys (Ef 3:18; Room 8:39). Kaikki salaisuudet paljastetaan ja kaikki ongelmat saavat lopullisen ratkaisunsa. Sattuma ja kaaos ei­vät sanokaan viimeistä sanaa. Sillä Jumala on yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä (Ef 1:10).

Jos näin tapahtuu elämässämme säilytämme uskomme Kristuksen kävi meidän ulkonaiselle ihmisellemme ja tälle näkyvälle maailmalle miten tahansa. Kun silmämme avautuvat, silloin en­tistä määrätietoisemmin panemme ennakolta toivomme Kristukseen. Kun yli kaiken panemme toivomme yksin Kristukseen, silloin ylistämme jo nyt Jumalan kirkkautta ja kunniaa (Ef 1:12, 14). Mitään ole mitättömässä elämässämme sen suurenmoisempaa kuin todellinen ylistyksen ja kunnian antaminen Jumalalle.

 

Vielä paljon enemmän

 

Meidän anomisemme keskittyy yleensä omiin asioihimme ja huoliimme (Ef 3:20). Meidän ymmärryksemme ja kiinnostuksemme kohteet ovat kovin rajoittuneita. Siksi usein rukoilemme sellaista, joka meistä itsestämme sillä hetkellä tuntuu äärettömän tärkeältä ja suurelta. Saatamme vaatia Jumalaa osoittamaan kerrankin kaikkivaltiutensa elämässämme tekemällä nyt enemmän, monin verroin enemmän kuin mitä olemme tähän mennessä edes uskaltaneet anoa kyseisessä meille niin tärkeässä asiassa. Jumalallehan ei mikään ole mahdotonta.

Uskoessamme Herraan Jeesukseen meissä vaikuttaa kaikkein väkevin voima, mikä voi vai­kuttaa ihmisessä. Se ei ole tahtomme ja itsepäisen minän voimaa. Se ei ole toiveittemme ja unelmiemme täyttymisen antamaa voimaa. Se voima on perusvoimaa, se on evankeliumin voimaa. Evan­keliumi on kuitenkin meille ihmisille jatkuvasti hullutusta (1 Kor 1:21), sillä evanke­liumi aina ja kaikkialla kohtaa ihmisen mitättömältä tuntuvassa julistuksessa ristiin­nau­litusta, heikosta Jeesuksesta. Kuitenkin tässä sanomassa on ihmisten maailmassa ainoa voima, joka nostaa ihmisen kuolleista iankaikkiseen elämään.

Se voima on enemmän, monin verroin enemmän kuin mitään koskaan olemme voineet kuvi­tella. Se ylittää kaikki anomustemme ja ymmärryksemme asettamat tavoitteet. Se voima ylittää kaikki unelmamme ja toiveemme. Sen rinnalla kaikki muu voima meidän elämässämme on kuin ei mitään. Heti kun alamme uskoa evankeliumiin, tuo maailman väkevin voima vai­kuttaa jo meissä. "Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh 11:26).

Totisesti tämän voiman tähden kaikuu ylistys ja kunnia Jumalalle miljoonien ihmisten suusta ja sydämestä "kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen." (Ef 3:21). "Amen! Ylistys ja kirkkaus ja viisaus ja kiitos ja kunnia ja voima ja väkevyys meidän Jumalallemme aina ja iankaikkisesti, amen!" (Ilm 7:12).