Minä olen mikä olen

Olavi Peltola

"Olen ikäänkuin keskensyntynyt...minä olen halvin enkä olen sen arvoinen...Mutta Jumalan armosta minä olen se, mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole ollut turha" (1 Kor 15:8-10). 
"Minä en katso itseäni missään suhteessa noita isoisia apostoleja huonommaksi" (2 Kor 11:5).
"En ole missään ollut noita isoisia apostoleita huonompi, vaikka en olekaan mitään" (2 Kor 12:10). 
"Läsnäollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista" (hän on mitätön sekä puhujana että muutenkin 2 Kor 10:10, EU). 
"Mutta siitä minä hyvin vähän välitän, että te minua tuomitsette tai joku inhimillinen oikeus" (1 Kor 4:3).
"Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan? Tai ihmisillekö pyydän olla mieliksi? Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija" (Gal 1:10). 
"Minä en alunpitäenkään kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä" (Gal 1:16).
"Emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten" (Gal 2:5). 
"Vastustin minä häntä vasten kasvoja" (Gal 2:11).
"Jos joku luulee jotain olevansa, vaikka ei ole mitään, niin hän pettää itsensä" (Gal 6:3). "Hänen kerskaamisensa on siinä, mitä hän itse on, ei siinä, mitä toinen on" (Gal 6:4). "Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle" (Gal 6:14).
Jotain tällaisesta Paavalin asenteesta on meidän välttämätöntä löytää, jotta toivomme voivamme vapautua siihen elämään ja tehtävään, joka meille on annettu.

Kohtaamme Paavalin sanoissa terveen itsetunnon, erään elämämme tärkeimmistä asioista. Monelle se on saavuttamaton ihanne. Ei ole yksinkertaisesti edellytyksiä tasapainoiseen itsetuntoon. Meistä ei ole tullut vielä tänäänkään oma itsemme emmekä koe itseämme oikeastaan minkään arvoisena. Kun koetamme olla se, mitä todellisuudessa olemme, meidät saattaa vain vallata syyllisyys ja tunne siitä, että meidän pitäisi olla jotain täysin toisenlaista.

Itseensä kohdistuva viha, itsensä hyväksymättömyys ajaa ihmisiä itsetuhoon. Tällaiselta ihmiseltä on litistetty täysin itsetunto ja sairaalloinen syyllisyyden tunne vain lisää itseinhoa.

Eräitä terveen itsetunnon tuntomerkkejä:

Tärkeintä ei ole tuntea itsensä jollain syvällisellä tavalla. Tärkeintä on oppia viihtymään itsensä, ajatustensa ja tunteittensa kanssa ja oppia kelpuuttamaan oma persoonallisuutensa todella minun omaksi persoonallisuudekseni.

Meidän suurin rikkautemme olemme me itse. Lopulta se ainoa, minkä todella omistamme. Se on paras lahjamme minkä elämältä olemme saaneet. Juuri sen kanssa meidän on tultava loppuun asti toimeen. Kaikki muu muuttuu ja vaihtuu, mutta oma itsemme on se mikä se on. Se pysy sisimmältään suhteellisen muuttumattomana loppuun asti. Siksi vanheneva ihminen ei koe vanhenevansa. "Ihan samahan minä olen kuin 50 vuotta sitten. Ehkä vain joitakin asioita teen hitaammin. Mieleltäni olen yhä sama".

On vapauttaa oppia hyväksymään oma persoonansa, oma itsensä sellaisena kuin itsensä kohtaa ja nimenomaan sellaisena kuin sen kohtaa tänään. Olen se kuka olen enkä voi kukaan muukaan olla. Olen sellainen kuin olen ja siihen minun on nyt tyydyttävä. Miksi olisin aina niin tyytymätön itseeni, vaikka en olekaan mitään? Eikö olisi jo aika rauhoittua ja hyväksyä tosiasiat. Olen se mikä olen enkä voi enkä saa eikä minun tarvitse olla kukaan muukaan.

Terveen itsetunnon hallitseman ihmisen ei tarvitse jatkuvasti vakuuttaa ympäristölleen ja itselleen olevansa jotain. Hänen ei tarvitse toimia vain sen mukaan, mitä hän luulee toisten odottavan häneltä. Hänen ei tarvitse tehostaa itseään, vaan voi olla turvallisesti sen varassa, mitä on ja kohdata toiset ihmiset. Hänen ei tarvitse käyttää naamareita ja pelätä koko ajan, että joku pääsee kurkistamaan hänen naamarinsa taakse.

Terveessä itsetunnossa näemme realistisesti omat heikkoutemme ja rajoittuneisuutemme yhtä hyvin kuin voimavaramme ja kykymme. Meidän ei silloin tarvitse yli- eikä aliarvioida itseämme. Uskallamme olla sitä, mitä todellisuudessa olemme. Emme karta totuuden kuulemista itsestämme. Emme pyydä anteeksi miltään emmekä keltään omaa olemassaoloamme. Olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon suhteessamme omaan olemukseemme ja olemassaoloomme.

Mitä minun nahkani sisällä on, se on kaikkein tärkeintä minulle. Siksi minun on aina ensin itse arvostettava itseäni. Minä itse ihmisenä olen tärkein ja myönteisin asia koko omassa elämässäni. Se on suurin pääomani. Sen hävittäminen ja halveksiminen on mielettömintä mitä voin elämässäni tehdä. Parasta mitä voin tehdä on hyväksyä itseni ja oppia pitämään omasta persoonallisuudestani juuri sellaisena kuin olen. Toki on hienoa, jos jaksan elämäni loppuun asti myös koulia omaa itsenäni, olla avoin muutoksille ja uusille haasteille ja oivaltaa etten ole pystynyt käyttämään omista lahjoistani ja kyvyistäni vielä kuin murto-osan. Minussa piilee vielä monia itsellenikin tuntemattomia kykyjä ja lahjoja.

Verratessamme itseämme toisiin ihmisiin saamme ylpeästi sanoa: en ole missään noita toisia huonompi. En missään sellaisessa, mikä kuuluu minun tehtäväkseni tässä ajassa, sillä "kullakin on oma lahjansa Jumalalta" (1 Kor 7:7). Olen enemmän kuin ympäristöni. En saa olla vain ympäristöni vanki tai sen sätkynukke. En ole vain muiden ihmisten heijastuma. En saa olla olemassa vain isäni tai äitini tai puolisoni varassa tai tähden. Olen oma valonlähteeni. Ja vaikka tuikkuni olisi pienen pieni, niin silläkin on olemassaolon oikeutus. En koskaan saa etsiä lupaa olla olemassa muilta ihmisiltä. Olen olemassa ilman heidän lupaansakin. "Täydellisyytemme on siinä, että olemme oma itsemme ja täytämme tarkalleen sen muodon, jonka kohtalo on meille määrännyt" (Claudel).

Miten terve itsetunto voi kasvaa minussa?

En lähde pohtimaan sitä, miten toinen ihminen voi joko vahvistaa tai tuhota itsetuntoamme. Tiedän myös kuinka itsetuntoamme lisää suuresti se, että koemme merkitsevämme jollekin ihmiselle jotain, samoinkuin se, että pystymme palvelemaan toisia. Itsensä ympärille käpertyminen tuhoaa myös itsetuntoamme.

Mielestäni kuitenkin parhaiten oikea itsemme ja elämämme arvostaminen nousee sen ymmärtämisestä ja siihen luottamisesta, että olemme sekä Jumalan luomia että hänen lunastamia ihmisiä. Näiden kahden ilmoitustotuuden avulla uskon meidän voivan saavuttaa suhteessamme itseemme sellaisen perustan, joka kestää niin elämässä kuin kuolemassa.

Luulen kuitenkin, että tunnetasolla moni jää pahasti vaurioituneeksi suhteessa itseensä ja joutuu elämänsä loppuun asti paljon kamppailemaan.

Olen Jumalan luoma:
- sinun kätesi ovat minut luoneet ja tehneet (Job 10:8)
- sinä olet muovaillut minut niinkuin saven (Job 10:9)
- sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa (Ps 139:13)
- sinä puetti minut nahalla ja lihalla ja kudoit minut luista ja jänteistä kokoon (Job 10:11)
- sinun silmäsi näkivät minut jo idussani (Ps 139:16)
- sinä teit hänestä lähes jumalolennon (Ps 8:6)
- toit minut ilmoille äitini kohdusta (Job 10:18)
- elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni (Job 10:12)

Jokaisella, halvimmallakin saviastialla on aina tekijänsä. "Me olemme savi ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa" (Jes 64:8). Jumala on meidän todellinen Isämme ja Luojamme. Emme ole vain vanhempiemme synnyttämiä. He ovat olleet vain välikappaleita. Jumalan on antanut itse elämän. Yksin hän pitää elämämme yllä. Siksi olemme vastuulliset ja yksin hänelle tilivelvolliset.

Koska Jumala on antanut meille elämän, ei meidän luonteemme ja persoonamme kuten ei elämämme kohtalotkaan ole vain sokeaa ja mieletöntä sattuman leikkiä. Kaikella on tarkoituksensa. Minunkin elämälläni on tarkoitus ja päämäärä. Jumalalla on myös suunnitelma ja tehtävä elämääni varten ja hän ohjaa siinä kaikkea. Job sanoo: "Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi on varjellut minun henkeni" (10:12). 

Ainakin yksi asia on Jumalan tahto kunkin meidän kohdallamme. Hän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat (1 Tim 2:4). Meidän elämämme lopullinen päämäärä on iankaikkinen elämä. Se alkaa jo "täällä maiten päällä ja jatkuu iäti taivaassa".

Elämä on hänen käsissään. "Unhottaisiko vaimo rintalapsensa, niin ettei hän armahtaisi kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unhottaisivatkin, minä en sinua unhota. Katso kätteni hipiään olen minä sinut piirtänyt" (Jes 49:15-16). Saamme luottaa koko sydämestämme myös Paavalin ilmaukseen itsestään: Jumala "äitini kohdusta saakka on minut erottanut ja kutsunut armonsa kautta" (Gal 1:15).

On myös varmaa, että Jumala meidän Luojanamme on kullekin meistä antanut mahdollisuuden luoda jotain uutta ja ainutlaatuista ja ainutkertaista tähän maailmaan. Se tulee meidän löytää ja tuoda rohkeasti esiin. "Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan" (Matt 20:28). meidän aito oma panoksemme toteutuu nimenomaan niin, että se palvelee toisia ihmisiä ja auttaa heitä elämässä.

Meillä kaikilla on nuoruudessa olleet omat haaveemme omasta itsestämme. Andersenin satu rumasta ankanpoikasesta kuvaa hyvin tällaisia unelmia. Eräs elämme syvimmistä kriiseistä on silloin, kun joudumme kohtamaan oman itsemme ja sen todellisuuden ja se ei vastaakaan ennakkokuvitelmiamme. Meillä on yleensä itsestämme suuremmat toiveet kuin mitä lahjamme ja mahdollisuutemme edellyttävät. Siksi todellisuuden kohtaaminen johtaa monen kohdalla syvään ja pysyvään itsensä halveksimiseen. Emme hyväksy itseämme sellaisena kuin olemme ja koska emme vastaa odotuksiamme halveksimme sitä hyvää mitä olemme ja vajoamme oman itsemme päähän potkimiseen. Emme kelpuuta itseämme, kykyjämme mihinkään. Tämä on täysin mieletöntä.

Paavalin yhtä hyvin kuin meidänkin elämämme suureena tavoitteena tulee olla pyyntö: "Kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut" (Apt 20:24). Olen saanut elämäni ja persoonallisuuteni lahjaksi. Mitä minulla on, jota en olisi saanut lahjaksi (1 Kor 4:7).Nyt meidän tulee omasta puolestamme antaa lahjaksi kanssaihmisille sen, mitä voimme. Eihän se useinkaan itsekkyytemme ja saamattomuutemme tähden ole kovin paljon, mutta se vähäkin tulee antaa.

Olen Jumalan lunastama:

Ei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää (Room 7:18).
Sillä sisästä ihmisen sydämestä lähtevät pahat ajatukset...(Mark 7:21).
Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista (Room 7:24).

On vapauttavaa oppi tuntemaan oma jumalattomuutensa. Se on kyllä pelottavaa ja voi olla jopa tuhoisaa. Mutta kun on kerran romahtanut ja pudonnut pohjalle, on enää vain yksi tie eteenpäin ja se on ylöspäin. Ja jos silloin huomaa, että siellä loistaa ristin valo, on avautunut aivan uusia elämä.

Ainoa kestävä pohja voi löytyä siitä, että synti ja syyllisyysongelmani selvitetään. Ne voivat selvitä vain Jeesuksen Kristuksen sijaishyvityksen pohjalta.

- iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta (Jer 31:3)
- hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut (Jes 53:5)
- minä elän uskossa häneen, joka on minua rakastanut ja antanut itsensä minun edestäni (Gal 2:20)
- minä tiedän lunastajani elävän ja viimeisenä hän on seisova multien päällä (Job 19:25)

"Miksi siis Jumala rakastaa sinua?
Ilman mitään sinussa olevaa syytä...Hän ei rakasta sinua hyvien taipumuksiesi tai suurten lahjojesi perusteella, ei sentähden, että hän on vaatinut, että sinusta tulisi jotain tai että sinä tulevaisuudessa haluaisit ottaa vastaan hänen armonsa. Hän ei rakasta hyvää ihmistä enemmän kuin pahaa, voittajaa enemmän kuin langennutta, pyhää enemmän kuin syntistä. Hän ei rakasta sinua sentähden, että olisit hienompi tai parempi kuin muut, sillä sinä olet mato ja tomuhiukkanen. Hän rakastaa sinua siksi, että hän rakastaa sinua (5 Moos 7:7), se merkitsee: siksi että hän on rakkaus (1 Joh 4:8,16) ja hänellä on rakkautensa peruste itsessään...

Miksi Jumala rakastaa sinua?
Kristuksen tähden. Siksi hän on rakastanut sinua Pojassaan ikuisuudesta asti, hän rakastaa sinua Kristuksen uhrissa Golgatalla, hän rakastaa sinua Jeesuksen pyhyydessä ja vanhurskaudessa, hän rakastaa sinua kaikkine synteinesi, jotka ovat anteeksiannetut Jumalan Karitsan kautta, rakastaa sinua Jeesuksen haavoissa...
Jumala puhuu meille jokaiselle ja sanoo:

Yhtä vähän kuin minä tuomitsen sinua synneistäsi, sillä ne minä tuomitsin Pojassani, yhtä vähän minä rakastan sinua luonnonlahjojesi ja mahdollisuuksiesi tähden, yhtä vähän minä rakastan sinua niiden armon vaikutusten tähden, jotka itse olen vaikuttanut sinun sydämessäsi. En rakasta sinua siksi, että olet kääntynyt, vaan sinä olet kääntynyt sentähden, että minä rakastan sinua. En rakasta sinua sentähden, että uskot minuun. Sinä uskot minuun sentähden, että minä olen rakastanut sinua. En rakasta sinua sentähden, että olet uudestisyntynyt ja elät pyhitettyä elämää. Sinä olet uudestisyntynyt ja elät pyhityksessä siksi, että minä olen rakastanut sinua ja ottanut sinut yhteyteeni" (Olav Valen-Sendstad, Ihminen kohtaa Jumalan, 112-113)

Itsetunnon ja itsensä kieltämisen välinen tasapaino

Emme voi puhua vain itsetunnosta ikäänkuin kaikki olisi siinä. Jumalan sana opettaa myös itsensä hillitsemistä kaikessa. Raamattu varoittaa hillittömyydestä (2 Tim 3:3). Meidän tulee harjoittaa ymmärtäväisyydessä itsemme hillitsemistä, itsemme hillitsemisessä kärsivällisyyttä (2 Piet 1:6). "Kilpailija noudattaa itsensähillitsemistä kaikessa" (1 Kor 9:25). "Hengen hedelmä on...itsensähillitseminen" (Gal 5:22). Onko siinä kyse muustakin kun vain siitä, ettemme sano joka paikassa kaikkea, mitä sylki suuhun tuo emmekä toimi päistikkaa ensimmäisen mieleenjohtuman mukaan?

Erityisen kipeänä kohtaamme tämän nykyaikaisessa avioliittokäsityksessä. Myös uskovat yhä useammin antavat ajan hengen viedä itsensä siihen ajatteluun, että kun puoliso ei enää tyydytä minua ja meidän suhteemme ei ole mielenkiintoinen enkä enää rakasta häntä, niin saan rakastua toisen ja hyljätä ensimmäisen. Onko tämä itsensähillitsemistä kaikessa?
Eikö uskovallekin ole mahdollista seurata petollisia himoja (Ef 4:22)?

Mitä on itsensä kieltäminen ja ristin ottaminen ja Jeesuksen seuraaminen (Matt 16:24, 10:38)? Mitä Jeesus tarkoittaa puhuessaan elämänsä kadottamisesta silloin, kun haluaa sen pelastaa (Luuk 9:24). Onko siinä kysymys ainoastaan marttyyriudesta?

Miten löytää oikean tasapainon itsensä toteuttamisen ja itsensä hillitsemisen välillä? Miten osaisi varoa väärää itsensä tukahduttamista, itsensä halveksimista ja samalla kuitenkin välttäisi väärää itserakkautta (2 Tim 3:2), ylpeyttä, itsensä korottamista. Vai onko tässä samoin kuin monessa muussakin keskeisessä elämän kysymyksessä. Aina olemme menossa jompaa kumpaan äärimmäisyyteen. Emme millään tahdo osata tasapainottaa. Siksi tarvitsemme jatkuvasti selventävää opetusta molemmista käytännön elämäntaidon puolista.

Otan muutamia muita raamatun kohtia esille:
- ei kukaan meistä elä itsellensä eikä kuole itsellensä Room 14:7
- eikä elää itsellemme mieliksi Room 15:1
- te ette ole itsenne omat 1 Kor 6:19
- joka ei luovu kaikesta...ei voi olla minun opetuslapseni Luuk 14:33

Tämän alueen ongelmat tekee niin vaikeaksi se, että jokaisessa uskovassa vanha ja uusi ihminen ovat monella tavoin sekoittuneet keskenään. Vanhan luontomme tulisi kuitenkin päivittäin kuoleentua ja uuden nousta elämään. Se vaatii jatkuvaa kilvoittelua ja valvomista.

Tunnus: