Kielteiset tunteet

Olavi Peltola

1. Millaisen haluaisimme todellisen uskovan olevan?

Kaikilla meillä on omat kaipauksemme. Moni uskova kaipaa syvää ja perusteellista Pyhän Hengen muuttavaa voimaa elämäänsä. Monellehan uudestisyntyminen on jo ollut mullistava muutos ja sellainen uuden alku, että jatkonkin toivoo olevan yhtä merkittävän.

Siksi toivomme, että kaikki entinen katoaisi lopullisesti ja uusi tulisi tilalle. Häviäisi kaikki kielteinen ja paha, joka nousee sisimmästämme ja vie meidät milloin vaarallisiin valintoihin milloin taas masennukseen ja toivottomuuteen. Odotamme, että Jumalan yliluonnollisen voiman vaikutuksesta olemuksemme kurjat piirteet ja syövyttävät tunteet karsiutuisivat ja hyvät ainekset ja myönteiset tunteet alkaisisivat hallita. Näin persoonallisuutemme muokkaantuisi aivan uudenlaiseksi. Paha olo väistyisi vihdoinkin elämästämme.

Toivomme, että uskovina tulemme Jeesuksen seurassa myös itsellemme paljon siedettävimmäksi kuin ennen. Meille sanotaan, että olemme pyhiä ja tulemme entistä pyhemmiksi. Tulemme Kristuksen kaltaiseksi. Pian olemme kokonaan toisenlaisia, parempia persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka kokevat hengellisesti ja elävät taivaallisissa. Meistä tulee myös hedelmällisiä oksia Jeesus-viinipuuhun, eläviä kiviä Herran temppeliin. Tavoite on korkealla. Emme halua luopua tällaisista tavoitteista, vaikka näemme kuinka monet vanhemmat uskovat ovat pahasti antaneet periksi. Meistä tuntuisi kauhean masentavalta, jos emme voisi ajatella, että uskonkilvoitus tuo mukaan suurenmoisen sisimpämme muuttumisen ja aiheuttaa, että kielteiset tunteet katoavat ja myönteiset alkavat hallita. Tällaisen ihanteenhan Gal 5:22 asettaa eteemme.

2. Millaisena ovat monet jo kauan kilvoitelleet uskovat kokeneet olemuksensa ja itsensä?

Paavali sanoaa: "Minä viheliäinen ihminen" (Room 7:24). Luther tunnustaa Katekismuksessaan: "Me teemme paljon syntiä joka päivä". Rosenius kirjoittaa: "Lukiessani kirjettäsi ajattelin: on kummallista, että tämän ystäväni laita on aivan samoin niinkuin minun itsenikin? Tässä nyt istun ja olen elänyt armon varassa pian 32 vuotta ja voin valitettavassa heikkoudessani ottaa uskollisen Jumalani todistajakseni kuinka näinä 30:nä vuotena en ole mitään niin hartaasti pyytänyt kuin vakavampaa rukousta, vakavampaa parannusta, valvomista ja jumalanpelkoa, samoinkuin olen pyytänyt enemmän uskoa, elämää ja rakkautta. Mutta siitä huolimatta olen yhtä köyhä ja kurja. Ja kuitenkin jatkan vain enkä voi ikinä luopua tästä ihmeellisestä elämästä". Niilo Tuomenoksa kutsuu meitä laulamaan: "Näin syntisenä, Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan perille kulkea. En paremmaksi voi tulla, en pyhäks ollenkaan ja kuitenkin, oi Herra, sun käsiis jäädä saan".

3. Mistä oikein on kysymys?

Ihmisluonto ei uudistu, vaikka Jumala antaakin lahjaksi Jeesukseen uskovalle iankaikkisen elämän. Meidän on suostuttava siihen olemukseen, joka meillä on. Se muovautui jo äidinkohdussa ja imi lähtemättömästi itseensä pysyvät jäljet vaikutteet lapsuudesta ja nuoruudesta. On opittava elämään juuri sen kanssa. Armo ei uudestisynnytä uskovaa niin, että hänestä tulisi kokonaan uusi ja täydellinen ihminen, aivan toinen ihminen kuin, mitä hän on ollut aikaisemmin. Uskovan olemukseen jää loppuun asti monenlaisia rakennevikoja ja vaurioita ja paljon pahaa. Ainakin Raamattu opettaa niin: Esim. Ps 51:7, 1 Moos 6:5, Jer 17:9, Mark 7:21-23, Room 7:14-24, 1 Joh 1:8-10. Käytämme tätä todellisuutta kuvaamaan ilmaisua: PERISYNTI. Anteeksiantamuksessa synti syyllisyytenä pyyhitään pois, mutta (peri)synti toimivana jää uskovaan.

Tämän uskovassa edelleen asuvan perisynnin vaikutuksesta on syntiä mukana kaikissa hänen tunteissaan, kokemuksissaan ja teoissaan niin kauan kuin hän elää tässä elämässä. Synnittömiä tunteita, kokemuksia ja hyviä tekoja uskova voi elää ja tehdä vain sentähden, että ne kaikki peitetään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen ja niihin sekottunutta synnillisyyttä ei lueta uskovalle. Koska uskovassa asuu voittamaton synnin juuri, hän joutuu jatkuvasti katumaan Jumalan edessä eikä hän voi kerskata Jumalan edessä yhdestäkään hyvästä teostaan. Siksi hänen on oltava myös erityisen varovainen omiin tunteisiinsa nähden eikä niihin koskaan voi luottaa ehdottomasti.

4. Voiko uskova vapautua sisimmässään olevista kielteistä voimista ja tunteista?

Jos kiistetään ihmisen perisyntisyys ja turmellus silloin voidaan myös opettaa uskovan täydellistä muuttumista ja pyhittymistä ja tässä ajassa. Silloin synti ei ole pysyvä vaurio ihmisessä vaan ainoastaan tahra, joka voidaan poistaa. Jos synti ei ole olemukseemme syvään juurtunutta, vaan irrallisia tekoja, niin synti voidaan voittaa. Mutta jos opetetaan, että synti on olemukseemme juurtunut paha tahto niin silloin synti kestää niin kauan kuin tämä olemus kestää. Siksi myös jokaisen uskovan sydämen pohjalla on aivankuin jääkellari, kylmien, kovien ja pahojen tunteiden varasto.

Jos uskova väittää olevansa ilman tätä peloiuttavaa "varastoa", joka sisältyy sanaa perisynti esim. Hengen täyteyden voimasta, hän ei näe oikein. Tosin voidaan vedota eräisiin Raamatun lauseisiin (esim.1 Joh 3:6,9) ja väittää, että tosiuskova on vapaa kaikesta pimeästä ja pahasta. Mutta sellaiset väiteet eivät muuta tosiasioita toiseksi. Kun uskova alkaa nähdä totuuden itsestään, se on aina vaikeaa kestää. Jokapäiväinen huokailu ja katumus on tästä seurauksena.

Opetus uskovan synnittömyydestä on aina väärä. Meidän on pyrittävä uskonelämässä totuudellisuuteen itseemme nähden, suostuttava vaeltamaan valossa ja rukoiltava, ettei vain silmämme olisi sokeat (Matt 6:23). Farisealaisuus on ulkokullaisuutta. Ei olla aitoja, rehellisiä, nimenomaan omaa itseä ei nähdä totuudellisesti.

Meitä ei tule kiinostaa yksinomaan se, miten asioiden tulisi olla, vaan nimenomaan se, miten ne ovat. Se ei ole uskoa, että uskotellaan jonkin asian olevan toisin kuin se todellisuudessa on. Elämän ja oman olemuksemme todellisuus on kohdattava. Kristityn tulee aina olla Jumalan edessä sellainen, jolla ei ole mitään omassa itsessään. Vapahtajan persoona on tärkeämpi kuin me itse, hänen sanansa varmempi kuin kaikki meidän kokemuksemme ja havaintomme.

5. Mikä sisimmässämme muuttuu uskonkilvoituksessa?

Kristukseen uskovassa ihmisessä muuttuu paljon. Uskovan arvioimistapa muuttuu Sanan vaikutuksesta. Jokainen uskova myös hioutuu, oppii ja kypsyy Jumalan koulussa. Itse elämäkin jotain opettaa. Moni asia uskovan elämässä tulee toisenlaiseksi vuosien kuluessa. Mutta nimenomaan asenteemme muuttuvat hitaasti.

Syvällä olemuksessamme olevan kielteiset tunteet ovat todella sitkeitä. Ne eivät tyhjene ja katoa helposti. Ne saattavat peittyä ja luulemme niiden kadonneen lopullisesti. Usein yllättävä elämänkohtalo tai raju kärsimys tuo esiin nämä piilossa olevat syvyydet. Kuona nousee pinnalle. Ehkä opimme kuitenkin uudella tavalla kohtaamaan ja käsittelemän näitä kielteisiä tunteitamme. Tosiasia on muuttumaton, mutta opimme oikein suhtautumaan siihen ja kielteiset voimat eivät enää hallitse meitä samalla silmittömällä tavalla kuin ennen. Kristuksen armon koettava läsnäolo hoitaa oikeaan asenteeseen.

Uskovassa tapahtuu myös eettistä muuttumista. Jatkuva Jumalan sanan kanssa eläminen vaikuttaa ajatteluun, mielipiteisiin, käyttäytymiseen ja valintoihin. Mutta tällainen "paremmaksi tuleminen" on sellaista, jota ei juuri itse huomaa. Jos toiset sen näkevät, on siitä oltava kiitollinen, sillä se on tarkoitettukin toisia varten.

6. Uusi ja vanha ihminen

Uskovassa on samaan aikaan aina uusi ja vanha ihminen. Vanha on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs minäkeskeinen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen. Uusi ihminen on paljon vaikeammin "löydettävissä" omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan.

Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Hengen työlle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa. Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ne ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi on oleellinen uskovan tunnusmerkki.

Sellainen uskottelu on erittäin vaarallista, jossa väitetään, että meidän vanha ihmisemme olisi täydellisesti ja lopullisesti ristiinnaulittu jo kaksi tuhatta vuotta sitten Jeesuksen kanssa. Tällainen uskottelu Raamatun lauseitten avulla (esim Room 6:6) vaatii kohtaamaan oma todellisuuden jonain muuna kuin mitä se on. Sellainen lamauttaa uskovan arvostelukyvyn ja välttämätön päivittäinen taistelu vanhan ja uuden välillä lakkaa.

7. Mitä uskovassa tapahtuu?

Pyhä Henki paljastaa myös entistä syvemmin synnin juuren uskovassa, synnintunto syvenee. Samalla hän haluaa kirkastaa Jeesuksen ristin salaisuutta. Kristityn kasvu on ennenkaikkea kasvua armossa ja Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa (2 Piet 3:18). Se on kasvua Jeesukseen (Ef 4:15).

Todellinen pyhitys merkitsee syvenevää persoonallista yhteyttä Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta Hengen työn tuloksena. Se merkitsee elämänasennetta, jossa halutaan taipua Jumalan tahtoon kaikessa. Pelastusvarmuus kasvaa kilvoituksen mukana. Kasvamme ja vahvistumme uskossa.

8. Miten on kamppailtava?

Kristitty ei saa jäädä kielteisten tunteittensa vangiksi eikä syntiensä sitomaksi ja kuitenkin hän on jatkuvasti syntinen ja pahat tunteet ovat hänessä - siinä sovittamaton ristiriita. Uskova pyrkii kaikin voimin irti kaikesta pahasta, se on hänelle vierasta, mutta hän joutuu havaitsemaan, että paha on piintynyt häneen. Uskova ei saa ikäänkuin leikkiä kielteisillä tunteillaan ja näin tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan pyhyyttä. Aidossa uskossa säilyy aina Jumalan pyhyyden pelko. Kaikki paha ja synti on kuin tuleen kaatumista. Siitä haluaa heti pois (Miik 7:8). Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa autuuttavan uskon. Emme saa puolustaa syntejämme ja erehdyksiämme emmekä antautua niiden palvelijaksi. Ne on jatkuvasti tuotava valoon ja pyydettävä armoa ja anteeksiantamusta.

On opittava taistelemaan Hengessä lihaa vastaan (Gal 5:17). Jokainen valvova uskova kokee, että hänen lihansa vastustaa Henkeä ja hänen on opittava tottelemaan Henkeä ja ristiinnaulitsemaan lihaansa niin kauan kuin hän elää maailmassa. Hengen totteleminen on Kristukseen tarttumista uskossa ja toivossa sekä rohkaistumista hänen sanastaan. Emme myöskään saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan eikä pyrkimästä niistä vapauteen. Hengen miekka, Jumalan Sana on taisteluaseemme. Jos kadotamme näkyvistämme Sanan ei ole neuvoa eikä apua.

Ei ole kuitenkaan helppo erottaa milloin taistelemme vilpitömästi milloin taas annamme synnille sijaa itsessämme. Joudumme paljon kamppailemaan siitä, että saavutamme puhtaan omantunnon ja kuitenkin jäämme olemaan raadollisia ihmisiä. Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta omassa elämässämme ja elämäntavoisamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja tunteitamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UTn kehoituksen oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.

Uskova tarvitsee alituiseen kehoitusta elää Jumalan tahdon mukaista elämää. Jumalan sana lakina on hänelle sekä ojennusnuora että tienviitta. Laki paljastaa vanhalle ihmiselle synnin ja uudelle antaa tiedon Jumalan tahdon mukaisista teoista. Lain tulee pitää vanhaa luontoa kurissa. Uusi ihminen uskovassa tahtoo ja pystyy tekemään hyvää. Nimenomaan uskova tarvitsee kehoituksia kaikessa palvella lähimmäistä. Pyhityskilvoituksen painopisteen tulee olla arkielämässä, lähimmäisten parissa. Olemme vastuullisia ihmisiä. Siksi meidän pyrittävä tekemään hyvää lähimmäisillemme. On oltava uskollisesti ja innokkaasti mukana Jumalan valtakunnan työssä. Perusteluna kristityn toiminnalle ja teoille ei kuitenkaan ole, että kelpaisimme niiden avulla entistä paremmin Jumalalle. Ne ovat meille annettu kutsumus, josta olemme vastuussa. Joudumme tekemään kerran niistä tiliä. (1 Kor 3:12-13).

Kristityn tuntomerkkejä on, että hän luottaa Jumalan sanan lupauksiin ja jotta osaisimme luottaa, on tunnettava hyvin Raamatumme. On rukoiltava, mielummin Danielin tavoin säännöllisesti ja hyvää tekisi joskus paastotakin. Sana armonvälineenä ja seurakuntayhteys on välttämättömiä (Apt 2:42). Niiden kautta Jumala ruokkii lapsiaan.

Hyväksy kärsimys omassa elämässäsi osaksi todellista kasvua. Ilman ahdistusta ei ole kasvua Kristuksen tuntemisessa eikä rakkaudessa (Apt 14:22). Kristitty tietää, että Jumala kätkeytyy vastakohtaansa. Hän on meitä lähimpänä silloin, kun koemme hänen olevan kaikkein kauimpana. Hän on mitä armollisin silloin, kun tunnemme hänen hukuttavan meidät.

Halun kilvoitukseen antaa pysyvän syntisyytemme keskellä yksin armon evankeliumi. Jatkuva pyhitys ei näyttele osaa ihmisen pelastumisessa, vain vieraan lahjapyhyyden avulla pelastutaan. Ihminen kestää tuomiolla vain Kristuksen tähden, ei sen uuden tähden, mikä hänen sydämessään syntyy ja kasvaa. Jaksamme kilvoitella, kun näemme, että perille pääseminen ei riipukaan kilvoittelijan voimista ja onnistumisesta, vaan Jeesuksen Kristuksen sovitusrakkaudesta. Hän ei koskaan heitä ulos sitä, joka tulee hänen tykönsä (Joh 6:37). "Älä siis ihminen, kuka lienetkin, jännitä voimiasi ja ponnistele ollaksesi uskollinen ja ahkera, elävä ja hengellinen, vaan laskeudu hiljaa Armahtajasi jalkoihin voimattomana, uskottomana, laiskana, hitaana ja kuolleena. Puhu vain hänelle huonoista asioistasi ja pyydä lupaa saada katsella häntä ja ano apua kaidalla tiellä kulkemiseen" (Lagus).

9. Loppuun asti

Ei yhdenkään uskovan ole helppo myöntää, että Pyhän Hengen vaikuttama uudestisyntyminen ja jatkuva uudistus on tässä elämässä loppuun asti monella tavoin vasta alkamassa. Haluaisi päästä pitemmälle. Vasta rajan tuolla puolen muuttumisemme on täydellinen. Ylösnousemusruumis on Kristuksen kaltainen (1 Joh 3:2). Täällä loppuun asti Pyhän Hengen työ on kylvöä uskovan heikkoudessa (1 Kor 15:43), vasta kirkkaudessa se nousee voimassa.

Uskova on vasta kilparadalla, ei vielä maalissa (1 Kor 9:24-27, Fil 3:13-14). "Tääl' on sota, kilvoitus, vaiva ja työ". Siksi uskossa oleminen on jatkuvaa eteenpäin rientämistä. Paras on aina edessäpäin. Uskova on aina optimisti, ei omasta itsestään ja omasta kehittymisestään, vaan siitä Herrasta, jonka oma hän nyt on ja joka on aloittanut hänessä hyvän työnsä (Fil 1:6). Hän juoksee kohti auringonnousua (San 4:18).

Tärkeintä on säilyttää usko loppuun asti (2 Tim 4:7). "Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:8). Juuri uskoa tässä ennen muuta vaaditaan (1 Kor 4:2). Uskon tyhjään raukeamiseen pahan voimat pyrkivät mitä kiihkeimmin (Luuk 22:32). Mutta "ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun" (Ilm 2:10).

Uskovan kilvoituksen lopputuloksena on aivan varmasti Jeesuksen Kristuksen kaltaisuus. "Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy" (1 Joh 3:2). Siksi kaikkein pelottavinta on se, että aloitamme valtavan korkeat ihanteet edessämme, ponnistelemme ehkä äärimmilleen, väsymme ja putoamme pois uskosta. On parempi aloittaa varovaisesti ja säilyttää usko loppuun asti, sillä juuri uskon säilyttäminen on ratkaisevinta lopputuloksen kannalta (2 Tim 4:7).

Tunnus: