Syyllisyyden tunto

Mielenterveyspäivät, Raamattuopisto, 18.11.2000,

Olavi Peltola

Minuutemme on Jumalan lahja

Lähdemme liikkeelle siitä, että kaikkein tärkein ja arvokkain, mikä meille on uskottu hoitoomme on oma elämämme ja oma minämme, oma minuutemme. Vanha irlantilainen sanalasku sanoo, että every tub must stand on its own bottom - jokaisen tynnyrin on seistävä omalla pohjallaan.

Jumala on meidät luodessaan antanut meille juuri tämän minuuden, tämän persoonallisuuden tai ainakin lähtökohdat persoonamme kasvuun ja kypsymiseen. Miten sitten olemmekaan hoitaneet tätä meille annettua lahjaa ja tehtävää!

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala" (Ps 139:13-17). "Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella" (Ps 8:5-6).

Mitä on minun oman nahkani sisällä, se on lopulta itselleni kaikkein tärkeintä ja arvokkainta. Minun on aina ensin itse arvostettava itseäni. Minä itse ihmisenä on suurin pääomani. Lopulta se on ainoa, minkä todella omistamme. Se on paras lahjamme minkä elämältä olemme saaneet. Sen hävittäminen ja halveksiminen on mielettömintä mitä voin elämässäni tehdä. Parasta mitä voin tehdä on hyväksyä itseni, nähdä sen suunnaton arvo ja ainutlaatuisuus ja oppia pitämään omasta persoonallisuudestani juuri sellaisena kuin olen.

Toki on hienoa, jos jaksan elämäni loppuun asti myös koulia omaa itsenäni, olla avoin muutoksille ja uusille haasteille ja oivaltaa etten ole pystynyt käyttämään omista lahjoistani ja kyvyistäni vielä kuin murto-osan. Minussa piilee vielä monia itsellenikin tuntemattomia kykyjä ja lahjoja.

Meidän suurin rikkautemme olemme me itse. Juuri sen kanssa meidän on tultava loppuun asti toimeen. Kaikki muu muuttuu ja vaihtuu, mutta oma itsemme on se mikä se on. Se pysy sisimmältään suhteellisen muuttumattomana ajallisen elämämme loppuun asti.

Siksi vanheneva ihminen ei koe vanhenevansa. "Ihan samahan minä olen kuin 50 vuotta sitten. Ehkä vain joitakin asioita teen hitaammin. Mieleltäni olen yhä sama".

Siksi aina on tuhoisaa, jos meistä ei vielä kypsässäkään iässä ole vielä tullut oma itsemme, jonka hyväksymme ja jos emme koe itseämme minkään arvoisena. Kun koetamme olla se, mitä todellisuudessa olemme, meidät saattaa vain vallata syyllisyys ja tunne siitä, että meidän pitäisi olla jotain täysin toisenlaista, jotain muuta. Itseensä kohdistuva aliarvioiminen, viha, haluttomuus tai kyvyttömyys hyväksyä itsensä tällaisenaan ajaa ihmistä itsetuhoon. Saatamme ajautua tilaan, jossa koemme, että meidän itsetuntomme on täysin litistetty ja lamauttava syyllisyyden tunne on saanut vallan. Itseinhomme vain kasvaa.

Vanha juutalainen elämäviisaus sanoo: "Jos en merkitse mitään itselleni, niin kenelle sitten olen merkityksellinen? Ja jos elän vain itseäni varten, niin mitä merkitystä minulla silloin on? Ja jos en tartu asioihin nyt, niin milloin sitten " ( Mishna).

On vapauttaa oppia hyväksymään oma persoonansa, oma itsensä sellaisena kuin itsensä kohtaa ja nimenomaan sellaisena kuin sen kohtaa tänään. Olen se kuka olen enkä voi kukaan muukaan olla. Olen sellainen kuin olen ja siihen minun on nyt tyydyttävä. Miksi olisin aina niin tyytymätön itseeni, vaikka en olekaan mitään? Eikö olisi jo aika rauhoittua ja hyväksyä tosiasiat. Olen se mikä olen enkä voi enkä saa eikä minun tarvitse olla kukaan muukaan.

Kuinka hyvin vanha psalmin tekijä rukoilikaan: "Herra, sydämeni ei ole korskea eivätkä silmäni ylpeät. Minä en ole tavoitellut suuria, en pyrkinyt liian korkealle. Ei, olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni. Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä, niin on minun mieleni levollinen" (Ps 131).

Kohtaamme syyllisyyden kolmessa eri tilanteessa:

On olemassa tuhoavana syyllisyydentuntona. Silloin ihmistä ja hänen omaatuntoaan pitää halussaan joku toinen ihminen tai ihmisen omat päähän piintymät, tunteet ja kokemukset, mutta ei koskaan Jumala. Pyhä Henki ei tässä ajassa vaikuta ihmisessä tuhoavaa synnintuntoa. Tämä toinen voi olla äiti tai isä, opettaja tai puoliso tai esimies.

Muilla oli huomattavan suuri jalansija omassa sisimmässä ja se aiheuttaa syyllisyyden, jos poikkeisi siitä, mitä luuli toisten vaativan. Muut, syytävät äänet sai aikaan se. että oman minä ääni peittyi. Muitten ääni oli lapsuudesta alkaen kasvanut niin suureksi, että viisauden ääni hävisi. Muiden auktoriteettien synnyttämän äänen läpi on alettava kuulua oman minän ääni. Jos ihminen tuntee omaa itseään, sitä mitä hän on ja mitä hän haluaa, silloin ulkoinen ääni häviää ja tuhoava syyllisyys muuttuu aidoiksi omaksi syyllisyydeksi eikä ole enää toisen sanelemaa syyllistämistä.

Itsetuntoa tuhoava syyllisyys eli liian ankara yliminä on ihmisen sisällä kuuluva voimakas, määräävä, vaativa, ankara, joustamaton ääni, joka usein sekoitetaan omaantuntoon. Se peittää oikean omantunnon äänen, joka on lempeä, rakentava myös nuhdellessaan. Yliminä herättää vain syyllisyyttä, joka vie voimat ja alistaa ulkopuolisten valtaan. Se erottaa ihmistä siitä, miksi hänet on luotu, persoonastaan, et uskalla olla oma minä. Muita tulee totella, itsestä ei väliä. Aikaa myöten on pelottavaa ja outoa olla MINÄ. En tunne minua aikaa myöten. Siksi ei usein pysty lähtemään esim. syyllisyyttä vallan välineenä käyttävän puolison kynsistä itsenäiseen elämään, ei uskalla erota.

Toinen syyllistää

Syyllistäminen on usein vallankäyttöä so. saada joku toimimaan, ajattelemaan, tuntemaan usein vastoin omaa sisintänsä niin kuin syyttäjä haluaa, jotta hänen tarkoitusperänsä saavutettaisiin. Syyllistäminen tässä mielessä on hyvin tavallista mm. avioliitossa ja työpaikoilla. Se tapahtuu usein miten hyvän nimessä ja kauniilla sanoilla. Samoin kuin vähättelykin, joka on henkistä väkivaltaa usein naamioidaan esim. huolenpidoksi. Aviopuoliso voi kaventaa toisen elämää saadakseen tämän alistettuna palvelemaan häntä itseään. Voidaan vaatia, että toisen on luovuttava harrastuksista ja kaikesta itsenäisestä väittämällä, että toinen käyttää yhteistä aikaa vain omaksi hyväksesi.

Syyllistämistä käytetään paljon hengellisessä piireissä. Syyllistäjä sanoo, että hän rakastaa ja tarvitsee minua. Mutta minun on oltava sellainen kuin hän haluaa minun olevan.

Lopuksi alistuva, heikko osapuoli voi sisäistää sen niin itsekontrolliksi, että oli hän missä tahansa, hän tuntee huonon omantunnon siitä, ettei ole jo kotona "passaamassa". Hänestä tulee toisen orja, riippuvainen. Itsetunto alkaa pienentyä, olo tuntuu pahalta ja toisen "pompotus" oikeutetulta. "Juon siksi, että sinä et kohtele minua oikein. Mene hakemaan minulle juotavaa, jotta jotenkin korvaisit aiheuttamasi pahan olon". Lopuksi tekee vain sitä, mitä toinen haluaa vaikka se tuntuu niin pahalta. Samoin väsyy liian suureen vastuuseen, kun on elettävä myös toisen elämä ja mielenterveys alkaa rakoilla rasituksesta. En tunne itseäni kuka olen, paha olla, mutta "näin kai täytyy elämän mennä". Ollaan sokea omalle sairaudelle, joka tuhoaa sisintä.

Tuhoava syyllisyyden vallassa koen, että en ole täydellinen, en täytä mittaa - mikä on tietysti aivan oikeaa kokemista - mutta sitten syyllisyys vakuuttaa, ettei minulla ole oikeutta olla olemassa, minun on syntisenä kuoltava, parasta on tuhota oma elämä.

Se on ankara ja vaativa ääni ja se peittää koko oman olemukseni. Vaatimukset koko ajan nousevat ja kasvavat. Mikään ei tunnu riittävän, rima nousee koko ajan. Se on ehdotonta, olosuhteita ei oteta huomioon.

Tee parhaasi minulle sanotaan, mutta ei kuitenkaan sanota, mitä on se paras. Se on jotain sellaista, jota en saavuta. On yritettävä aina vain täydellisemmin. Käsky käskyn päälle, kuorma kuorman päälle. Mitä ahdistavinta on se, että nämä vaatimukset ovat täysin Raamatun sanan mukaiset. Tämä vie lopulta umpikujaan.

Paine kasvaa

Yliminän synty on kasvuun kuuluva normaali tapahtuma. Liian ankara omatunto / yliminä puolestaan kertoo kasvussa tapahtuneesta vinoutumisesta. Esim. vanhemmat tai toinen heistä on ollut mielestään "lapsen parhaaksi" järkähtämätön ja usein äärimmäisyyteen menevä ainakin jollain elämän alueella eikä ole asettanut vaatimuksilleen rajaa: "Tee parhaasi". Mutta mikään ei ole riittänyt. Rima on noussut koko ajan. Vastalauseita, keskustelua, olosuhteiden vaikutusta ei ole otettu huomioon - ilmeet jne - koska kyseessä on rakkaan lapseni paras. On ollut pakko totella ja huomata olleensa kelvoton, so. ei tarpeeksi hyvä, että voisi tuntea itsensä hyväksytyksi. Lisäksi pelko siitä, että vanhemmat hylkäävät ajaa yhä täydellisimpiin suorituksiin. Lapsi on ajan mittaan sisäistänyt tämän "saavuttamattoman riman" ja alkaa kuulla sen äänen omasta sisimmästään. Se piiskaa yhä täydellisempiin suorituksiin ja johtaa aina epäonnistumisen aiheuttamaan arvottomuuden tunteeseen. Itsetunto huononee. Minulle ie ole arvoa omissa silmissäni. Sielussa on ainainen suoritusvaade, jolle ei mikään ole tarpeeksi. Ei ole lepohetkeä paitsi mahdollisesti esim. kännissä, lääkkeissä, huumeissa, työnarkomaniassa jne.

Tällaisen ihmisen Jumala tuntuu ankaralta, vaativalta, uhkaavalta, eikä mikään riitä. Ei uskalla iloita. Kaikki hyvä on elämässä kiellettyä, kaikesta on luovuttava. Vrt. Mystikot, askeetit, uusplatonistit, he tottelivat yliminää so lakia. Minun on vain toteltava, toteltava jne. En tunne itse toimivani elämässä, vaan ulkopuolelta minua vaaditaan tottelemaan jotta kelpaisin usein aivan mielettömyyksiin asti. Elämä on vain suoritusta, ei yhtään uskallusta vain "olla". Minut hyväksytään vain suoritusteni tähden, jotka eivät ikinä ole riittäviä. Ollaan orja, Jumalan vihan alla, ei lapsia. Ollaan huono, kelvoton, itsetunto alhaalla.

Tämä on raskas taakka. Vie voimat, ruokahalun ja unen. Tuo ahdistuksen, masennuksen ja lopuksi itsetuhoajatukset (vrt. Luther). Mikään järkipuhe ei tehoa, vaikka järjen tasolla tajuaa sen olevan totta. Ei edes silloin tilanne valkene, kun joku syyllistäen käyttää valtaa aivan minun kontrollin ulkopuolella olevien asioiden avulla. Minä vain alistun sisäisen piiskurin vuoksi, palvelen mitä mielettömimmissä jopa toisen tuhoksikin koituvissa asioissa - haen viinaa., jotta voisin korvata aiheuttamani kärsimyksen eikä minua hyljättäisi.

Itsetunto on niin tuhoutunut, etten enää voi kuulla itseäni huomionarvoisena persoona, jota sen sijaan käskijät ovat.

Kahden tulen välissä

Mutta ihminen voi myös sotkeutua pahasta omassa sisimmässään olevaan täydellisyyden vaatimukseen. Siksi vanhat opettajat ovat varoittaneet tällaisesta omantunnon yliherkkyydestä: "Jumalan Henki ei asu ihmisessä, joka haluaa tietää liian paljon siitä, mitä hänessä tapahtuu.. Sinä pelkäät pelkoa ja sitten pelkäät pelon pelkoa. Sinua harmittaa harmistuminen, ja sitten sinä harmistut siitä, että harmistuminen sinua harmittaa. Olen myös tavannut monia ihmisiä, jotka vihastuttuaan jostakin, vihastuvat siksi, että ovat vihastuneet, ja kaikki tämä muistuttaa renkaita, joita syntyy veteen, kun viskaa siihen kiven, sillä siitä syntyy pieni rengas, tämä tekee suuremman ja tämä taas toisen (Franquis de Sales, Paul Tournier, Roolimme ja me s.73).

Vaikea ongelmavyyhti on kysymys ns. arasta omastatunnosta eli omantunnon skrubulantismista. Se on siksi niin vaikea, että siinä ollaan kahden tulen välissä, ojan ja allikon välissä ja etsitään sitä kultaista keskitietä, josta Sananlaskut puhuu oikeuden teiden keskikohtana (San 8:20). Saarnaaja sanoo: "Hyvä on, että pidät kiinni toisesta etkä hellitä kättäsi toisestakaan" (7:19).

Toinen näistä kahdesta tulesta on arka tunto Herran sanan edessä. Emme saisi koskaan kadottaa arkaa tuntoa! Minulle eräs keskeisistä pyhitysopetuksen lähtökohdista on Jes 66:2,5. Mutta olen aina ymmärtänyt tämän arkana tuntona nimenomaan evankeliumin edessä: Etten vain koskaan tottuisi ja kyllästyisi Jeesuksen ristin sanaan, etten vain tulisi sille immuuniksi. Toki siihen kuuluu myös Jumalan pyhyyden tuoma Jumalan pelko. Ja nyt juuri siitä on kysymys arassa tunnossa: Jumala on pyhä ja vaativa, hän vaatii ehdottomuutta. Mutta hänen pyhyytensä on niin ehdoton ja itse olen niin pirullinen ja jumalaton, ettei minulla elämäni yhtenäkään hetkenä ole muuta mahdollisuutta sen edessä kuin helvetti. Tämän jälkimmäisen jotenkin olen oppinut hyväksymään, mutta edellisessä saan aina kamppailla. Jokin pankkikortin käyttäminen muka antikristillisenä välineenä on pieni juttu ihmisen varsinaisen sydämen syntiturmeluksen rinnalla.

Mutta on kummallista, että me nielemme kameleita ja siivilöimme hyttysiä. Kameli on sydämen rakkaudettomuus, ylpeys, viha, laiskuus, valvomattomuus, epäusko, epätoivo. Mutta nämä eivät ahdista meitä ollenkaan niin pahasti kuin pankkikortti tai jokin hätävalhe.

Toinen tuli on nimenomaan tuo rohkea usko Jumalan armoon Kristuksessa. Se on uskoa vastoin omantunnon ja Jumalan lain vaatimuksia, uskoa vastoin järkeä ja uskovien mielipidettä. Se on uskoa armoon kaikesta huolimatta ja synnin keskellä ja synnin seasta. Lutherhan oli rohjennut neuvoa: Tee rohkeasti syntiä ja vielä rohkeammin usko armoon! Mutta enkö lankea moisessa armon varaan heittäytymisessä antinomismiin. Koska saan aina syntieni seasta uskoa armoon, niin mitäpä synnillä on silloin väliä: Pannaan ranttaliksi! Miten ihmeessä me ihmiset olemme niin monimutkaisi! Siinäkin eräs perisynnin vaikutus ja ilmentymä.

Armo ei sitenkään ole kylliksi. Tarvitaan esim. sitä, että käyt tunnustamassa rötöksesi niille, joita vastaan olet rikkonut. Tai armon lisäksi tarvitaan sittenkin jotain muuta ollaksemme viisaita neitseitä. Monet sananjulistajat pelkäävät, että armo tulee liian alas, liian ilmaiseksi ja haluavat varmistaa, ettei vain kukaan heidän julistaessaan eksyisi käyttämään armoa väärin, oman lihallisuutensa leikkikaluna.

Ei voi kuitenkaan koskaan täysiäänisesti julistaa armoa, ellei anna samalla kuulijoiden käyttää väärin niin paljon kuin ikinä haluavat. Ehkä siellä joukossa on yksi, joka on masentunut ja toivoton ja hän saa edellyksettömästä armojulistuksesta sen maljallisen kylmää vettä, minkä tarvitsee jaksaakseen jatkaa. Ei meidän kannata hermostua väärinkäyttäjistä, heitä riittää joka joukkoon vaan ahdistua, jos syntinen ei ylläkään armoon meidän taustalla olevien varauksiemme tähden.

Olen sitä meiltä, että paratiisillisen rauhan ja tasapainon elämässä olemme menettäneet. Aina jää epävarmuus, aina horjumme, kun tässä syntisessä lihassa elämämme. Aina - muutamia elämän lyhyitä kirkkaita hetkiä lukuun ottamatta - elämme pahanolon tunteen vallassa: Olen kuin rikollinen, joka hetki pelkää tulevansa vangituksi, aina en edes tiedä mistä rikoksesta! Alituisesti on suostuttava kamppailemaan pahan olon ja omantunnon ja joskus hyvinkin typerien asioiden kanssa.

Miten päästä vapaaksi

Miten pääsee eroon tuhoavasta syyllisyyden tunteesta? Parantumien alkaa siten, että tilanne käy niin vaikeaksi, että tajuaa tuhoutuvansa sillä teillä. Tajuaa olevansa jotenkin sairas. Se pysäyttää. Vain sairas hake apua so. parantajaa. Tunnustaa ja myöntää voivansa huonosti ja tarvitsevansa apua.

Erkanee kaksi tietä. Toisella jatkaa vanhan malliin. En uskalla pysähtyä enkä ala kuunnella sairauden viestiä. Sen tien lopussa ihmisestä tulee kuori, jolla ei ole mitään omaa; jopa itsetuho. Toisella tiellä alan kysellä: Tätäkö haluan? Kuka minä olen? Onko minulla tunteita ja jos niin millaisia? Millainen olen? Mistä tämä johtuu? Kaikki se, jonka on painanut, tukahduttanut sisäänsä alkaa tulla esiin. Voin päästä oman aidon minäni jäljille.

Tällaista työskentelyä on paras tehdä ilmapiirissä, joka on luotettava, turvallinen, jossa ei ole vaatimuksia taikka uhkia. Silloin uskaltaa kuunnella omaa sisintään, josta saattaa nousta rajujakin asioita: Mark 7:21-22.

On olemassa tervettä, ihmistä itseään eheyttävää syyllisyydentuntoa.

Ainoa oikea syyllisyydentunto edellyttää Jumalan todellisuuden. Silloin syyllisyydentunto syntyy ja voimistuu Jumalan kasvojen edessä. Jollei Jumala ole aivan kuin ihmistä vastapäätä syyllisyydentunto voi olla vain ihmistä itseään ja lähimmäistä tuhoavaa. Omatunnon on oltava Jumalan eikä ihmisen itsensä tai toisten ihmisten tai jonkun yhteisön hallussa.

Synnin ja syyllisyydentunto on mahdollinen vasta siellä, missä Jumalan sana on saanut vaikuttaa ihmismieleen. Kuinka hyvin Jeesus sen sanoikaan Joh 16:8: "Kun hän tulee, hän näyttää todeksi synnin". Siinä on tuo "näyttää todeksi" , kreikaksi elegkhoo ja se voidaan kääntää sanoilla tutkia, ajaa ahtaalle, osoittaa jonkun olevan väärässä, todistaa syylliseksi, nuhdella. Sellaisena on sen ihmisen mielestä kielteinen ilmaus. Mutta näin Pyhä Henki "johdattaa" totuuteen (16:13) ja "kirkastaa" Kristuksen (16:14) (myönteinen ilmaus).

Todellisen syyllisyyden kohtaaminen ja kantaminen on mielekästä ja suorastan vapauttavaa. Vale-syyllisyys lamauttaa ja tukahduttaa.

"Mutta sinun armosi on parempi kuin elämä. Minun elämäni ei ole mitään muuta kuin yhtä sekavuutta... Nyt vielä vietän vuoteni huokauksissa. Mutta sinä Herra olet lohdutukseni, sinä olet minun iankaikkinen Isäni. Minä sen sijaan olen ajan aaltojen heiteltävänä enkä ymmärrä niiden liikehtimistä. Kylmät myrskytuulet riepottelevat ajatuksiani ja myllertävät sieluni syvyyksiä, kunnes sinä rakkautesi puhdistavalla ja kirkastavalla hehkulla täytät sieluni" (Augustinus, 316).

Erään veljen ajatukset kuvaavat tervettä Pyhä Hengen synnyttämää syyllisyydentuntoa: : "Olen täydellisesti paha, niin paha, etten tahdo kääntyä, en tahdo taipua, en tahdo kuunnella, en tahdo totella, en tahdo hyvää. En löydä itsestäni siruakaan, en pienintä solua tai pisaraa, joka taipuisi. Kaikki on kovaa kuin teräs. Minussa on vain uhmaa." Näin voi kirjoitta vain Pyhän Hengen työn alla oleva ihminen omasta sisimmästään. Suruton ihminen pitää itseään aina pohjimmaltaan hyvänä ja hyvää tarkoittavana, jolle tosin saattaa tulla pieniä lipsahduksia.

Uskovien syytösten tähden syvän tuskan valassa oleva ystävä kirjoitti jokin aika sitten: "Olen kuin jauhinkivien välissä, rusennun jotenkin, sisäisesti koskee ja fyysisestikin toisinaan on paha olla. Yritän vain pitää kiinni siitä, että Jeesuksen tuntemisesta (ainoana, joka voi ja tahtoo antaa syntini anteeksi) en voi luopua. Hänen mukanaan menee minulta kaikki. Jos annan myöten ajatukselle, että minulla on osavastuu armon saamiseksi, olen hukassa. Sillä minulla ei ole mitään muuta kuin Jeesus ja jos hänet otetaan minulta pois, minulla ei ole yhtään mitään."

Valamon vanhuksen kirjeistä löysin seuraavanlaisen tunnustuksen. Silloin tuo 1958 kuollut Isä Johannes oli jo yli 80 vuotias. Hän oli ollut luostarissa 16 vuotiaasta alkaen. "Tarkastelen omaa tyhjää elämääni: kauhistuttavalta tuntuu, toisinaan tekisi mieli repiä tukka päästä oman huolettomuutensa tähden. Kirjoitan näitä rivejä ja itken. Herra armahda! Auta minua kurjaa syntistä tuomaan Sinun eteesi todellinen katumus... nyt itken jälleen. Lopetan kirjoittamisen ja käyn vuoteeseen, itken yhä ja kyyneleet virtaavat. On hiljaista, valo on sammutettu, veljestö käynyt levolle, ja minä itken jälleen katkerasti. .. Itken yhä vain. Nousin äsken ja peseydyin, löysin kynttilänpätkän ja jatkan kirjoittamista. Olen kirjoittanut sinulle mielettömästi, mielettömyyttäni myöten, tai en sentään ole mieletön, sillä kirjoitin niin kuin tunsin - ja jos naurat minulle, en pane sitä pahakseni. (Valamon vanhuksen kirjeitä, Porvoo 1976, 190-191)

"En ollenkaan ymmärrä itseäni - Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeiksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon. En voi itselleni mitään: sisimmässäni oleva synti on minua voimakkaampi, ja se saa minut tekemään pahaa. Tiedän olevani pohjiani myöten turmeltunut, eikä minussa itsessäni - itsekkäässä vanhassa minässäni - ole mitään hyvää. Vaikka kuinka yritän, en pysty elämään oikein. Tahdon, mutta en voi. Kun haluan tehdä hyvää, siitä ei tule mitään ja kun yritän olla pahaa tekemättä, sorrun siihen kuitenkin (Elävä uutinen Room 7:15-20)"

Todellisen syyllisyyden tunnon valassa oleva voi sanoa: Oi sinä autuas syyllisyys, joka olet tuonut minulle sellaisen Vapahtajan.

Silloin ihminen uskaltaa sanoa Paavo Ruotsalaisen tavoin: "Ette voi koskaan häväistä ja halveksia minua niin kuin minä luontoni ja syntymäni puolesta itse tunnen itseni kelvottomaksi Herran edessä."

Oikean ja terveen syyllisyydentunnon hallitseman ihmisen ei tarvitse jatkuvasti vakuuttaa ympäristölleen ja itselleen olevansa jotain. Hänen ei tarvitse toimia vain sen mukaan, mitä hän luulee toisten odottavan häneltä. Hänen ei tarvitse tehostaa itseään, vaan voi olla turvallisesti sen varassa, mitä on anteeksisaaneena ihmisenä ja niin kohdata toiset ihmiset. Hänen ei tarvitse käyttää naamareita ja pelätä koko ajan, että joku pääsee kurkistamaan hänen naamarinsa taakse.

Terveessä syyllisyydentunnossa näemme realistisesti omat heikkoutemme ja rajoittuneisuutemme yhtä hyvin kuin voimavaramme ja kykymme. Meidän ei silloin tarvitse yli- eikä aliarvioida itseämme. Uskallamme olla sitä, mitä todellisuudessa olemme. Emme karta totuuden kuulemista itsestämme. Emme pyydä anteeksi miltään emmekä keltään omaa olemassaoloamme, vaikka joudummekin katumaan ja pyytämään anteeksi usein asenteitamme ja käytöstämme. Olemme löytäneet jonkinlaisen tasapainon suhteessamme omaan olemukseemme ja toimintaamme. 

Tunnus: