Apu pettyneelle

APU PETTYNEELLE - RAKKAUS ON KUOLLUT

Temppeliaukion kirkko 2008 HSP

Meille annettu teema on kaksiosainen. Ensin on varsin runolliselta kuulostava ilmaus: Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Se voidaan ymmärtää tietysti monella eri tavalla.  Siksi jo se, miten puhuja otsikon ymmärtää, voi jollekin tämä iltana tuottaa pettymyksen – eihän nyt käsiteltykään sitä, kuinka kauheaa on, kun sydämellinen herkkä suhde, todellinen rakkaus kuolee pettymysten, elämänkohtaloitten ja kolhujen keskellä. Se on voinut kuolla suhteessa puolisoon, lapsiin, omaisiin, ystäviin, työtovereihin, naapureihin, kirkkoon, yhteiskuntaan ja lopulta myös suhteessa omaan itseeni. Rakkaus on voinut kuolla myös suhteessa Jumalaan. Elämä on murjonut sillä tavoin, ettemme enää jaksa luottaa Jumalaankaan, emme hänen hyvään tahtoonsa emmekä hänen todelliseen rakkauteensa. Tilalle on saattanut kasvaa vain välinpitämättömyyttä, ja pahimmassa tapauksessa sisimmän saa valtaan katkera viha – viha kaikkia ja kaikkea kohtaan.

En osaa lähteä syvemmin kuvailemaan rakkautta, joka on kuollut elämän virtaan enkä niitä monia pettymyksiä, joita olemme kokeneet ja tulemme kokemaan elämässämme. Oletan, että useimmilla meistä on omia kokemuksia niin rakkauden kuolemasta tai ainakin sen hiipumisesta kuin pettymyksistäkin eivätkä ne suinkaan ole aina niin helppoja edes palautettavaksi mieleen. Eihän meidän jokaisen elämästä ole tullut suurta eikä edes pientä menestystarinaa. Monen meidän on ehkä ollut todella vaikeaa taipua siihen, että elämä menee niin kuin se menee eikä se suinkaan aina mene oman mielemme mukaan eikä sillä tavoin, että se meitä miellyttäisi.

Otan avukseni kolme tapausta, jotka omalla tavallaan kuvaavat niitä kamppailuja, joita  eräät ovat joutuneet käymään, kun elämä ei ole mennytkään mukavasti voitosta voittoon. Kukin heistä on tavallaan kokenut syviä pettymyksiä ja joutunut kamppailemaan säilyttääkseen uskonsa Herraan ja löytääkseen tasapainon elämäänsä. 

Esimerkki 1

Muutama vuosi sitten luin Askel lehdestä erään avioparin haastattelun. He eivät olleet saaneet omaa lasta. He sanoivat, että lapsettomuudesta on vaikea puhua, kun se osuu omalle kohdalle. Usko kaikkivaltiaaseen Jumalaan sekä helpottaa että mutkistaa asiaa. He kyselivät: Miksi Jumala ei tartukaan meitä raastavaan ongelmaan? Toisaalta kipua lievittää tietoisuus näkevästä ja kuulevasta Jumalasta, joka on vierellä kaiken keskellä. Aviomies kertoi: ”Usko Jumalaan on sekä helpottanut että vai­keuttanut lapsettomuuden käsittele­mistä. Alussa tieto lapsettomuudesta lä­hensi suhdettani Jumalaan. Rukoilin paljon ja koin sen auttavan minua eteenpäin. Ajan kuluessa asia alkoi loi­tontaa minua Jumalasta. Koin Jumalan olevan voimaton auttamaan meitä.” Aviovaimo taas oli kokenut ru­kouksen ajoittain täysin hyödyttömäk­si, koska mitään ei kuitenkaan tapahdu. ”Mietin, miksi rukoilla Jumalalta apua lapsettomuuteen, kun hän ei toi­mi tilanteessamme. Kuitenkin kaikki kipuilu meidän tapauksessamme on tapahtunut suhteessa Jumalaan, ei hänestä erillään.”

Heille saattoi tapahtua jopa hengellisissä kokouksissa, että vieraileva puhuja poimi heidät satojen ihmisten joukosta ja väitti, että hänellä oli heille lupaus Jumalalta. Profetioiden sisältö oli aina samankaltainen: Jumala tulisi antamaan heille lapsen. Vuodet kuitenkin kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Lupaukset lapsesta ja muiden kristittyjen hyvää tarkoittava rohkaisu vain syvensivät kriisiä. Toisaalta oli voimakas luottamus Jumalan ihmeitä tekevään voimaan ja toisaalta jatkuva pettyminen siihen, että mitään ei tapahtunut.

Erityisen haavoittavaksi muodostu eräs profetia, jossa oli maininta vuosimäärästä, jonka kuluessa tuleva lapsi olisi syntyvä. Kun tuo aika meni umpeen, jotakin ikään kuin kuoli. Adoptiolapsenkin saaminen tuntui olevan vaikeaa. Mies kertoo: ”Olin Jumalalle katkerampi kuin kos­kaan aiemmin. Huusin hänelle sitä, kuinka hän on täysin voimaton autta­maan meitä vaikeassa tilanteessamme. Kyselin Jumalalta, minkälaista firmaa hän oikeastaan pyörittää: profetioita tu­lee kyllä, mutta lasta ei.” Lopulta he saivat kuitenkin adoptiolapsen ja kaiketi saivat toisenkin. Haastattelun viimeinen ajatus on: Jumalan lupauksista­kaan ei voi tehdä epäjumalaa.

Esimerkki 2

Jo vuosia sitten sain itselleni tuntemattomalta kanssakulkijalta kirjeen. Siinä tämä syntymästään asti vammainen purki sydäntään. Hän kertoo: ”Menin jopa rukousiltaan pieni toivonliekki sydämessäni: jospa paranisin! En parantunut. En edes kokenut mitään Jumalan vahvistavaa ja sydäntäni hoitavaa kosketusta, jota sitäkin odotin. Päinvastoin. Olin hirmuisen pettynyt ja tunsin suurta hylkäämistä. Kyselin mielessäni, miksi lähdin sieltä niin suuri epätoivo sisimmässäni. Vaikka en parantunutkaan, odotin kuitenkin jonkinlaista Jumalan voimaa itselleni. Ei mitään. Miksi minulla oli paha olla.

Sen jälkeen olen huokaillut Jumalalle, eikö ole mitään lohdutusta meille, jotka emme parane? Eikö ole ketään lohduttajaa, joka sanoisi täydellä painolla, että kelpaan tällaisena. Että joku rukoilisi niiden kanssa, jotka EIVÄT parantuneet. Harvassa sellaisia on, jotka ovat saaneet näitä sanoja julistettavakseen. Paljon pidetään ylistyskokouksia. Miten siipeensä saaneet ja kaiken (monenlaisen) ahdistuksen alla olevat voisivat ylistää? Suulla ehkä kyllä (kun on ’pakko’ kelvatakseen), mutta sydän taitaa itkeä katkeraa itkua saman aikaisesti! Kuka järjestäisi ’Itkekää itkevien kanssa’ -illan? Rohkenisivatko kaikkein raskaimman kuorman alla olevat tulla sellaiseenkaan?

Miltä tuntuu vammaisesta tulla seurakunnan keskelle vammaisena? Hyväksytäänkö ihminen vammaisena tai sairaana? Ihan oikeasti eikä vain puheissa.

Nyt puhun omakohtaisestikin. Ehkä muillakin on samanlaisia kokemuksia. Niistä vaan on vaikea puhua; eihän uskova tai etsivä saa olla nurkumielellä. Kiittäkää joka tilassa – on helppo heittää vastaan!

On ollut joskus loukkaavaa, kun joku (tietysti hyväntahtoisena) on tullut sanomaan rukoilevansa puolestani (parantumiseni!) tai kysymään, enkö ole ollut parantamiskokouksissa. SIIS: kelpaanko vammaisena? Ja vaikka sanallista kommenttia tulee sittenkin aika harvoin, olen ollut aistivinani ’miksiköhän tuo ei ole parantunut’ -asennetta.

Olen kyllä ollut parikin kertaa tilaisuudessa, jossa vammani parantumisen puolesta on rukoiltu. Olen tullut niistä pois hyvin onnettomana ja itkenyt monet itkut syvästi kurjuuteni tuntien ja syvästi pettyneenä. Lisätaakkana polttava kysymys – MIKSI EN MINÄ? Vuosikausia. Vamma kun ei ole tavallisesti ainoastaan kosmeettinen haitta, vaan se lisäksi aiheuttaa enemmän tai vähemmän fyysistä ja henkistä kipua (häpeän tunnetta, syyllisyyttä, katkeruutta…) sekä muuta hankaluutta – vamma / sairaus rajoittaa elämää, väistämättä.

On ollut joskus raastavaa lukea hengellisistä lehdistä juttuja niistä, jotka ovat parantuneet. Kuka nyt olisi kiinnostunut edelleen sairastavan tai vammaisen tarinoista. Ei ainakaan, jos nämä uskaltavat kertoa epätoivostaan, väsymisestään, kipeistä kysymyksistään… Eihän uskova ihminen saa olla heikko ja masentunut (kiittämätön), vai saako?

Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että jospa Jumalalla on kylliksi viisautta antaa joillekin terveyttä, toisille sairautta, vammaisuutta….  Syystä jota emme tiedä. En tarkoita mitään halpahintaista puhetta tästä aiheesta! Miksi pitäisikään esiintyä viisaana Jumalan salaisuuksien edessä! Miksi ei voisi laittaa kättä suulleen ja olla hiljaa, ellei ole mitään kunnon sanottavaa.

Eikö tähän elämään kuulu sairaudet, vammaisuus ja monenlainen muu vastoin-käyminen. Jos joku paranee tai saa muun avun, se on suuri kiitoksen aihe! Tietysti! Mutta koska tosiasiassa kaikki eivät tule siitä osalliseksi, eikö meidän tulisi armahtaa taakkojen kantajia. Pikemminkin asettaa ’olkapäämme’ kuorman alle kuin lisätä siihen mitään.  Me kaikki tarvitsemme vuorotellen sitä ’kantoapua’ mitä toisillemme voimme antaa. Kuka meistä on heikko missäkin! Eihän Jumalan valtakunnan työ ole ensisijaisesti parantamista ja ihmeiden tekemistä, vaan evankeliumin julistamista! Mitkään ihmeet eivät usein sittenkään synnytä uskoa. Uskon syntyminen on IHME!

Esimerkki 3

Seuraava haastattelu vie meidät erään yli 40 vuotiaan seuraan. Hän on kärsinyt syntymäs­tään saakka asteittain etenevästä sai­raudesta. Hän ei voi kävellä ja on tarvinnut hengityskonetta jo kauan.

Haastattelussa hän kysyi: Kelpaanko parantumatta? Evankeliumien parantumiskerto­mukset ovat hänen mielestään riemullista ja toivoa antavaa luettavaa. Ne osoit­tavat, että Jumala on sairauksia voi­makkaampi. Mutta hän arvostelee suuria parantamiskokouksia, joissa tunnel­ma nostatetaan niin, että kuulija voi kuvitella, että nyt kaikki hänen vai­vansa häviävät. Hän sanoo: ”Se, joka ei parantunutkaan, jou­tuu kysymään itseltään: Mikä meni pieleen? Puuttuuko minulta uskoa? Onko esteenä jokin synti?” Moni tunte­maton henkilö on tarjoutunut rukoile­maan hänen puolestaan, mutta jälleen hän kysyy: ”Tietenkin he haluavat minulle hyvää. Mietin kuitenkin, enkö kel­paa tällaisena, vammaisena, näille ihmisille,” Kuitenkin hän tunnistaa elämässään lukuisia ti­lanteita, joissa Jumala on häntä aut­tanut. Ennen kaikkea hän on saanut yltäkylläisen ja rikkaan elämän. ”Parantaminen ei ole Jumalan ai­nut tapa auttaa ihmistä. Raamatusta olen oppinut, että Jumalalle riittää, että uskon syntien anteeksiantamukseen. Enkö voisi kelvata myös toiselle kristitylle ja seurakunnalle.”

Mistä apu pettymyksen kohdatessa?

Emme itse ole voineet valita omaa osaamme elämässämme. Kenties joskus olemme saattaneet niin kuvitella. Ehkä emme enää.  Meille on kuitenkin ratkaisevan tärkeää se, miten suhtaudumme omaan todellisuu­teemme, itseemme, elä­määmme, lähimmäisiimme, tehtäviimme, maailmaan, kärsimyksee­mme. Kärjistetysti sa­nottuna omasta suhtautumises­tamme kaikki riippuu. Todellisuus on se, mikä se on ja se on yleensä meistä riippumatonta ja antaa meille, mitä antaa meiltä lupaa kysymättä. Asenteemme todellisuu­teen vaikuttaa siihen, millaisena sen koemme, mihin tästä nyt lähdemme, mitä meistä tulee, mitä saamme aikaan, millaiseksi elämämme muodostuu, millaisena koemme kärsimyksemme.

Katselin TV:ssa jo vuosia sitten kuvausta eräästä urheilijanuorukaisesta. Hän oli nukahta­nut autonsa rattiin ja ajanut metsään. Seurauksena oli halvaantu­minen niskasta alaspäin. Hän ei suostunut osaansa. Hän sanoi suoraan: "Koska en voi lasketella rinteillä, ei elämälläni ole tarkoitusta". Näin hän saneli, määräsi oman elämänsä eikä suostunut todellisuuteen. Hänellä oli vain yksi vaihtoehto ja se oli täydellinen terveys ja kun hän ei sitä saanut, hän ei suostu­nut jatkamaan elämäänsä. Jostain sain tiedon, että hän olisikin surmannut itsensä. Tilanne on täysin kestämätön ja mieletön tässä maailmassa, jos vaadimme Jumalaa hoitamaan asiat meidän haluamal­lamme tavalla.

Eräs psalmi kuvaa mielestäni hyvin tyytymistä Jumalaan ja hänen tahtoonsa. ”Herra, minun sydämeni ei ole ylpeä, eivät minun silmäni ole korskeat, enkä minä tavoittele asioita, jotka ovat minulle ylen suuret ja käsittämättömät. Totisesti, minä olen sieluni viihdyttänyt ja tyynnyttänyt: niinkuin vieroitettu lapsi äidin helmassa, niinkuin vieroitettu lapsi, niin on sieluni minussa. Pane toivosi Herraan” (Ps 131).

Apu on siinä, että saamme huutaa avuksemme Herran Jeesuksen nimeä

Olen ollut kiitollinen siitä, että löysin jo Raamatun alkulehdiltä tuon erikoisen sanon­nan: "Huutaa avuksi Herran nimeä" (hepr. kaaraa, huutaa avuksi, kutsua, lukea, nimittää, 1 Moos 4:26b, kreik. epikaleoo, 1  Piet 1:17; Apt 2:21, 9:14, 21:  Room 10:12,13, 14; 1 Kor 1:2; 2 Tim 2:22). Tähän sanaan VT:ssa liittyy ihmeellinen lupaus, jota on kutsuttu Raamatun hätäpuhelinnumeroksi 5015: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tah­don auttaa sinua" (Ps 50:15). Huipentumana on kuitenkin Jooelin sana, jota lainataan Roomalaiskir­jeessä: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu" (Jooel 2:32; Room 10:13). Pelastumisen kynnys ei totisesti ole kenellekään liian korkea!

Tässä ei kysytä millainen minä avuksihuutajana olen, mitä olen saanut aikaan, mitä minusta on tullut. Riittää kun aina ja toistuvasti jaksan huutaa avuksi oikeaa nimeä. Ainoa oikea nimi maailmassa on Herran Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ainosyntyisen Pojan nimi. Pietarihan sanoi Apostolien tekojen mukaan: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla" (Apt 4:12).

 Juuri näinhän teki ryöväri ristillä. Ei hän onnistunut missään koko elämässään, ei hänestä tullut mitään. Vain pahaa hän oli saanut aikaan. Nyt ei ollut enää muutoksen mahdollisuutta. Ja siinä toivotonta toivottomimmassakin tilanteessa hän sanoi: "Jeesus, muista minua" (Luuk 23:42). Muuta ei tarvittu - turhaan ja tyhjään eletty elämä ei sittenkään mennyt hukkaan, sillä Jeesus vastasi hänelle ja vastaa jo­kaiselle häntä avukseen huutavalle ajan loppuun asti: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisis­sa" (Luuk 23:43, KR 92).

Millä tavoin ja koska hän vastaa avunhuutomme – sen me jätämme hänen vastuulleen. Me tiedämme, uskomme ja kerran iäisyydessä näemme, ettemme koskaan ole turhaan huutaneet häntä avuksemme.

Apu on siinä, että Herra Jeesus on kanssamme pettymyksissäkin

Raamattu vakuuttaa, että SAAMME KÄRSIMYKSEMME KÄRSIÄ YHDESSÄ KRISTUKSEN KANSSA (Room 8:17b). Meidän ei tarvitse jäädä kärsimyksiimme koskaan yksin. Hän suostuu olemaan kanssamme kaikissa niissä. Luotamme siihen, että Herra kärsii vierel­lä­mme ja sen tulee riittää meille.

Raamattu jopa vakuuttaa, että meidän tuskamme koskettavat Herraa yhtä sy­västi kuin meitä itseämmekin, sillä "kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus" (Jes 63:9, KR 38). Jos suostumme kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa ja pidämme tuskistamme huo­limatta kä­temme hänen kädessään, tulemme kokemaan, että hänen kanssaan pääsemme kerran osalliseksi myös siitä kirkkaudesta, joka hänellä nyt on (Room 8:17c). Hänkin kärsi tässä maailmassa ja vasta sitten meni kirkkauteensa. Meidänkin on suostuttava kulkemaan samaa tietä hänen kanssaan. 

Psalmin rukoilija tunnustaa: "Kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli" (Ps 73:25). Hävetenhän joudumme usein myöntämään, ettei Herra Jeesus yksin riitä meille. Haluamme kaiken mahdollisen ajallisen hyvän ja sitten myös taivaan. Paavali saattoi kirjoittaa: ”Haluaisin lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta” (Fil 1:23). Me taas vielä vanhuksinakin haluamme yhtä ja toista saada omaksemme täällä ajassa.

Jeesukseen uskoessamme saamme luottaa siihen, että Jeesus on lähellämme, on kanssamme. Näin siksi, että hän on luvannut sen, koemmepa itse sitten, mitä koemme Emme ehkä osaa kuvitella, millä tavoin hän on nyt kanssamme, sillä elämässämme saattaa olla sellaista ahdistusta ja sotkua, että pimeys ympäröi meitä monella tavoin. Koemme, että meillä on syntiä omissa asenteissamme, kiukuttelemme omien ja läheisten sairauksien tähden, olemme ahdistuneita juuri siinä elämäntilanteessa, johon meidät on nyt pantu ja suremme omaa hedelmättömyyttämme ja osaamattomuuttamme.

Paavali tosin sanoi: ”Me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti, meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia” (2 Kor 4:16-18).  Mutta me emme ole vielä kasvaneet noin tasapainoiseen asenteeseen. 

Jälleen aivan kuin uutena asiana joudumme opettelemaan, että sittenkin meille on kylliksi se, että Herra on lähellämme, hän on kanssamme sanansa perus­teella. Hän näkee ja tietää kaiken. Siksi meidän ei tarvitse huolehtia myöskään siitä väistyvätkö nämä ongelmamme tai kipumme, paranemmeko tästä sairaudestamme vai johtavatko ne meidät viimeiseen taisteluun tässä elämässä. Meille on kylliksi siinä, että hän tietää kaiken ja ohjaa kaikkea elämässämme.  Mikään ei ole sattumaa eikä kohtalon sokeaa leikkiä. 

Ennen kaikkea hän on lähellämme nimenomaan syntiemme sovittajana ja anteeksiantajana. Se riittää meille. Näin opettelemme sitä, että Jeesuksen armon ja sovituksen sana on meille kaikki kaikessa ja jätämme hänen käsiinsä unelmamme tervey­destä, voimasta ja hyvin­voinnista. Suostumme tänään Jeesuksen kanssa kanta­maan juuri sitä ristiä, minkä hän on antanut, suostumme kaikkiin sen tuomiin rajoituksiin ja hankaluuksiin.

Siksi kuinka hyvä onkaan mennä toistuvasti omaan kammioomme, sulkea ovemme ja siellä viedä pettymyksemme, ongelmamme, kipumme ja sairautemme Herran eteen. Huokailen kerromme niistä hänelle ja luotamme siihen, että hän "joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi, joka on silmän luo­nut, hänkö ei näkisi" (Ps 94:9). Kerromme hänelle pelois­tamme ja epäi­lyksistämme. Kerromme siitä pimeydestä, siitä pahuuden voimas­ta, jonka olemme ehkä ko­keneet lähesty­vän meitä ongelmiemme kanssa. Taas ja taas opettelemme: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saat­takaa pyyntönne rukouksella ja anomi­sella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi" (Fil 4:6).

Vaikka koemmekin, että elämme kuin usvassa, pimeän sumun ympäröimänä. Luotamme kuitenkin siihen, että Herra Jeesus on juuri siinä usvamme keskellä. Hän on siinä, sillä saamme pitää kiinni hänen lupauk­sensa sanasta: ”Minä olen teidän kanssanne”. Pidämme siitä kiinni, vaikka kaikki ei ole suinkaan selvää ja kirkasta eikä tuska ole vielä hellittänyt. Uskomme Jeesukseen ei olekaan mitään itsessämme olevaa, jotain johon me itsessämme voisimme luottaa.  Uskomme ainoana kohteena ja sisältönä on yksin Jeesus Kristus eikä ketään eikä mitään muuta. Uskomme ei ole ko­kemuksia, ei rukousvastauksia, ei mitään muuta näkyvää kuin vain hänen sanastaan kiinnipitämistä. Annamme hänen sanansa täyttää levottoman ja sekavan sydämemme. Annamme hänen sanansa rauhoittaa rauhattomuuttamme. Annamme hänen sanansa kannatella itseämme, elämäämme ja usko­amme loppuun asti.

Lopulta ehkä väsyneenä haluamme pitää vain yhdestä Raamatun lupauksesta kiinni ja unohtaa kaikki muut. Näin siksi, ettemme eksyisi niin moneen ristiriitaiseen asiaan Raamatussamme ja ennen kaikkea niihin ristiriitaisiin tulkintoihin Raamatustamme, joita kuulemme tässä ajassa.  Olkoon se yksi ainoa kaiken muun nielevä Raamatun lupaus Jeesuksen sana: ”Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6:37, KR 38). Tästä, ehkä vain tästä haluamme pitää kiinni elämässä ja kuolemassa.

Loppusanat

Suostun elämään uhanalaisena ja suostun siihen, että Jumala murskaa kaiken inhimil­lisen varmuuden minussa saadakseen olla ainoa. Taivun elämään uhanalaisena Jumalan sanan lupa­usten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.

Pyrin olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallis­ten, vastaa­mattomien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästi­kin neuvottomak­si. Myönnän, ettei minulla ole mitään järkevää vastausta useimpiin vaikeisiin elämän ongelmiin. Siksi suostun siihen, että elämään kuuluu kaoottisuus. Kaikki ei ole koskaan täysin kohdallaan.  Omalla tavallaan on myös totta kärjistetty sanonta: Koska tahansa, voi meille kenelle tahansa, sattua mitä tahansa.

Saan olla täysin varma ja vakuuttunut Jumalan todelli­suudes­ta, mutta en halua olla liian varma omasta käsityksestäni Jumalasta ja hänen todellisuu­­tensa luonteesta ja siitä, miten hänen tulee toimia.

Opettelen luottamaan Jumalaan, mutta en halua luottaa inhimilli­siin kuvauk­siin Ju­malasta. Luotan nimenomaan siihen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Raama­tussa lain ja evankeliumin sanan kautta.

Antaudun, sitoudun tietoisesti Herraan ja samalla tunnustan, että uskoni, luotta­mukseni ja antautumiseni on alati puolinaista ja kovin haurasta.

Suostun jatkuvasti kohtaamaan ja tunnustamaan oman syntisyy­teni. Myönnän, että saatan olla oman sydämeni petolli­suuden harhauttama (Jer 17:9). Tarvitsen jatkuvasti pyyntöä: "Jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps 139:24).

"Suo siis, Herra, että miten minun käyneekin, minä mukaudun sinun tahtoosi, ja että nyt sairaana ylistän sinua kärsimyksissäni. Ilman niitä en voi päästä kunniaan, ja sinä itse, Vapahtajani, olet tahtonut vain niiden kautta sinne mennä. Kärsimystesi mer­keistä opetuslapsesi sinut tunsivat. Ja kärsimyksistä sinäkin tunnet opetuslapsesi. Tunnusta siis minut opetuslapseksesi niiden tuskien takia, joita sekä ruumiissani että sielussani kärsin tekemistäni synneistä. Ja koska mikään ei ole otollista Jumalalle, jollet sinä sitä hänelle tarjoa, niin yhdistä minun tahtoni sinun tahtoosi ja minun kipuni niihin, joita sinä olet kestänyt. Tee niin, että minun tuskani tulevat sinun tuskiksesi. Yhdistä minut sinuun, täytä minut itselläsi ja Pyhällä Hengelläsi. Käy sisään sydä­meeni ja sieluuni kantaaksesi siellä kärsimyksiäni ja jatkaaksesi minussa niiden tuski­en kestämistä, jotka vielä ovat jäljellä piinastasi" (Blaise Pascal).

Tunnus: