Hengellinen kasvu

HENGELLINEN KASVU – JUURTA ALASPÄIN

ARK 1999

1. En havaitse kasvaneeni mihinkään!

Puhun avoimesti, puhun niin kuin näen ja koen. En väitä, että opetukseni olisi täydellistä asiasta, jossa jokaiselle Kristukseen uskovalla on omakohtaista kokemusta. Saatamme nähdä ja kokea asiat hyvinkin eri tavoin. Sen kuitenkin sanon suoraan, etten enää vuosiin ole itse havainnut mitään ihmeellisempää kasvamista tai muuttumista, en ainakaan omasta mielestäni. Poljen vain paikoillani ja puhun uudelleen ja uudelleen samoista hengellisistä asioista. Toki jotain olen vuosien kuluessa saattanut oppia!

Kasvuni omasta mielestäni on kuin vanhan maalaistuvan lattian tai puusillan kannen kuluminen. Oksakohdat ovat tulleet yhä selvemmin koholle, kun pehmeä puu on kulunut ympäriltä. Kuinka hyvin aikoinaan Osmo Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä "juos­tiin yl­peinä" ja kuvitel­tiin paljonkin pyhyyden saavut­tamisesta, mutta usein käy aivan päinvas­toin. Ihanne jää saavuttamattomak­si, juoksus­ta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin hel­poimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoa­ni kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäon­nistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan".

Kuinka usein onkaan ollut suorastaan pakokauhuntapainen tunne siitä, että sahaan poikki sitä oksaa, jolla istun. Se vähäinenkin myönteinen, jota olen saanut aikaan tai joka on tullut esiin itsessäni, rapi­see ja itse tuhoan omaa elämäntyötäni luonteeni heikkouksilla, ilkeydelläni, pahuudel­lani, itsehillinnän puutteella jne.

Olen ollut aina sama ihminen, samoine erheineni, synteineni, vikoineni, puuttei­neni. Kun 1960-luvun lopulla kirkastui jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) niin siitä lähtien uskonelämän taistelu on vain ollut tämän löydön täsmentämistä ja sen entistä määrätietoi­sempaa omaksumista vastoin yleistä uskovien ajattelua.

Minua ei kiinnosta hengen täyte­ys, ei armolahjat, ei lopun ajan tapahtumat, ei Jeesuksen tulemus. Minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: Kristuksen sovituskuolema ristillä ja uskonvanhurskaus, jossa Jumala Kristuksen tähden ei tänäänkään lue minulle minun syntejäni vaan antaa ne anteeksi. Antaako hän todella tänäänkin anteeksi kaiken ja peittää kurjuuteni ja syntini, jotka ovat edelleenkin piinty­neenä lihassani ja jotka jatkuvasti kiusaavat itseäni ja lähimmäisiän? Siinä lopulta keskeisin uskonelämäni ongelma.

Olenko tällaisine kokemuksineni ja ajatuksineni harhainen, vain kristityn pelkästään nimeä kantava ihminen, mutta en todellisuudessa. Miten vanha virsi sanoikaan? ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani. Johdata tielle parannuksen jo täällä armon aikana. Suo, että Hengen uudistuksen löytäisin, Jeesus, sinussa. Taluta täältä taivaaseen, elämään, iloon iäiseen” (virsi 409:3-4).

2. Kasvu onkin kasvua alaspäin

Valaisemme kasvun salaisuutta erään VT:n sanan avulla: "Juurta alaspäin - hedelmää ylöspäin" (2 Kun 19:30).  Siksi ensin kiinnitämme huomiomme juuriin, en hedel­miin. Jos juurrumme syvälle oikeaan maaperään, niin aivan varmasti hedelmä aikanaan kasvaa ylöspäin ja kasvaa silloinkin vaikka emme itse sitä huomaa. Juuren kasvu ei näy, he­delmä näkyy ulospäin.  Mikä juurruttaa meitä Herran tuntemisessa?

 

2.1. Yhä syvenevä synnintunto

Ensimmäinen todellisen juurta alaspäin kasvun salaisuus on yhä syvenevä synnin tunto.  En pääse irti, että Paavalin tunnustus Room 7:14-24:ssä on mitä aidoin ja totuudel­lisin Jumalan ihmisen sydämen tunnustus. Se tunnustus ei lakkaa täällä alhaalla eläes­sämme koskaan. Se on hengen köyhyyttä ja Jeesus sanoi, että autuaita ovat hengessään köyhät (Matt. 5:3). Olen siis silloinkin Jeesuksen sanojen mukana autuas, kun olen surkimus: "Minä…  olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty (7:14). En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan… sen tekee minussa asuva synti (17). Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen (18).  En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo… sen tekee minussa asuva synti (20)… haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta (21)…. olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki (22). Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (24) Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia (26).

Pomarkussa viime vuosisadalla syntynyt vanha körttisaarnaaja Oskari Vihantola uskalsi tunnustaa: "Koko elämäni on yhtä syntiä. En ole mitään tehnyt, en puhunut, en ajatellut, ettei synti olisi sitä turmellut... Pyhimmät hetketkin Jumalan edessä ovat synnin turmelemat. Totuuden sanassa syntynyt hengellinen elämä­kin on synnin turmelemaa. Syntejäni tunnustaessani olen syntiä tehnyt... Ruumiin olen synnille pyhittänyt ja henkeeni olen vilpin särpinyt.  Minä olen Jeesuksen synti, jonka täh­den hän on kärsinyt, kuollut ja verensä vuodattanut". "En ole suurimmassakaan katumuk­sessa itkenyt yhtään puhdasta kyyneltä. Vilpittöminkin rakkaus Herraan ja ystäviin on ollut petollista".

Rosenius kirjoittaa: "Lukiessani kirjettäsi ajatte­lin: on kummallista, että tämän ystäväni laita on aivan samoin niinkuin minun itsenikin? Tässä nyt istun ja olen elänyt armon va­rassa pian 32 vuotta ja voin valitetta­vassa heik­koudessani ottaa uskollisen Jumalani todis­tajakseni kuinka näinä 30:nä vuotena en ole mitään niin hartaasti pyytänyt kuin vakavam­paa rukous­ta, vakavampaa parannusta, valvomista ja jumalan­pelkoa, samoin kuin olen pyytänyt enemmän uskoa, elämää ja rakkautta. Mutta siitä huolimat­ta olen yhtä köyhä ja kurja. Ja kuitenkin jatkan vain enkä voi ikinä luopua tästä ihmeellisestä elämästä".

Ei synnintunto koskaan häviä Jumalan sanan vaikutuksen alla olevan uskovan elämäs­tä. Vaikka viat ehkä jonkun kohdalla ovatkin vähentyneet lähimmäisten iloksi, niin omissa silmissä synti on vain suurentunut, koska valo on tullut entistä kirkkaammaksi ja tunkeutunut yhä syvemmälle sydämeen.

2.2. Oman minän vallan väheneminen kärsimyksissä

Toinen juurta alaspäin kasvun salaisuus on oman minän vallan väheneminen: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi" (Joh 3:30). Juuri siksi Paavalin joutui koemaan saatanan enkelin rusikoimista omassa lihassaan (2 Kor 12:7, KR38).

Sanomattoman kipeä totuus on se, että joka hetki ja täysin elämääni pyrkii hallitsemaan vanha, lihallinen ihminen. Minä varsinaisesti omana persoonana olen juuri tämä vanha ihminen. Uusi ihminen minussa on vain Jumalan sana lakina ja evankeliumi­na ja sanan kautta Kristus minussa asuvana Pyhässä Hengessä.

Jos sallin Jumalan evankeliumin sanan ohjata ajatuk­siani, tunteitani, mielenliikkei­täni, silloin uusi ihminen ja Kristus hallitsee minua. Mutta siinä määrin kuin oma haluni, toiveeni, tahtoni, tunteeni ilman Jumalan lain sanan kuritusta ja ilman evankeliumin lohdutusta hallitsee minua, mi­nua hallitsee oma minä, lihallinen ihminen.

Lihallinen ihminen on aina päällimmäisenä. Se ensimmäisenä haluaa määrätä silmieni katseeni suuntaa, mielialani sisältöä, ajatuksiani, käsieni ja jalkojeni liikkeitä. Joka hetki uuden on tultava ulkopuolel­tani, ja kuitenkin uusi on minussa. Uusi on Pyhä Henki, joka käyttää sanaa. Uusi on kuin hiljainen tuulen humina - näin­hän Elia koki Jumalan todellisen läheisyyden (1 Kun 19:12-13). Jollen ole tarkkaavainen, jollen valvo ja kil­voittele joka hetki, en huomaa Pyhän Hengen ääntä, vaan luonnostani, ilman muuta, huo­maamattani sallin oman minän hallita.

Se hengellinen innostus ja voima, joka valtaa minut puhuessani kielillä tai ollessani ka­rismaatti­sessa vireessä tai kokouksessa, on ytimeltään sielullista inspiraatiota, innoitusta. Toki Pyhä Henki voi käyttää tätä sielullista virittäytymistä ja tunnetta hyväkseen. Se voi olla se väylä, joka on Hengen käytössä, mutta joka kerta asia on kontrolloitava erikseen. En koskaan ollessasi karismaattisen tunteen vallassa voi olla varma, kuka lähestyy minua tässä ilon, vapauden ja hyvän olon vireessä. Ja mitä on luonteel­taan se, että suustani pulppuaa: Jeesus, Jeesus. Se ei ilman muuta ole syvän hengellisen kokemuksen merkki.

Minun minäni ei vähene muuten kuin kärsimysten ja tappioiden koulussa, taisteluissa voittamattomien syntieni kanssa, jolloin näen kuinka heikko ja avuton olen auttamaan itse itseäni. Hyvässä tapauksessa jotain oman minän vallasta murenee kärsimyksen koulussa. Miten Joosef totesikaan: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa (1 Moos 41:52).

Valitettavasti on kuitenkin pakko uudelleen ja uudelleen todeta Siionin virren (64) sanoin:On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme, ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu”.

 "Joka siis toivoo pääsevänsä Kristuksen kanssa kunniaan, Jumala vie hänet kärsi­mään Kristuksen kanssa. Joka toivoo, että vanhurskas tuomari antaa hänelle vanhurskau­den kruunun, Jumala tutustuttaa hänet Kristuksen orjantappurakruunuun. Joka toivoo pää­sevänsä taivaaseen, Jumala antaa hänelle pääsylipuksi Kristuksen arvet hänen ruumii­seensa, Kristuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja Kristuksen tuskan tuottamat huokaukset hänen sydämeensä, joista hänet tunnetaan taivaan ovella. Kristuksen risti ahdistaa hänet lähelle Jumalaa ja kiusausten helle sanan lähteelle. Heidän elämänsä täällä maailmassa on parasta silloin, kun se on tuskaa, vaivaa, työtä ja levotonta menoa. Ellei heillä ole paha maailmassa, ei Jumalan sana heitä elätä" (Vihantola).

2.3. Jeesuksen persoonan ja hänen armonsa tuntemisen kasvu

Kolmas juurta alaspäin kasvun salaisuus on liiankin itsestään selvältä kuulostava, mutta käytännössä vaikea Jeesuksen ja hänen armon tuntemisen kasvu.  Ilman Jeesuksen tun­temista ei ole mitään kasvua elämässämme. Minä alas, Kristus ylös, minä pieneksi, Kristus suureksi.

Kristus kasvaa silloin suureksi, jos hän on meille aina yhtä tarpeellinen syntiemme anteeksiantajana kuin uskoon tullessamme. Näin siksi, ”koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikut­tava anteeksianta­mus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteek­siantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

Koska minussa vielä asuu pysyvänä synti, tarvitsen jatkuvaa anteeksiantamusta - pysyvä synty - pysyvä anteeksiantamus: Ambrosius sanoo: "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä." (Tunnustuskirjat). On ihmeellistä, että juuri tällainen on Jeesus Kristus. Tuomaskin tunsi ja tunnisti ylösnousseen Jeesuksen vasta sitten kun oli nähnyt haavat hänessä. Ne haavat lyötiin Tuomaksenkin epäuskon syntien tähden.

Oleellisinta on kuitenkin pysyä tosi viinipuussa. "Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa" (Joh 15:4). Pysymme Herrassa vain armon alaisina, ei milloinkaan lain alaisina (Gal 3:22, 25, Room 12:1). Joudumme läpi elämän rukoilemaan: "Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgata". Kasvu on kasvua yhä syvemmälle ristin salaisuuteen.  Mutta juuri sitä meidän lihamme, ympäril­lämme oleva ajan henki ja perkele vastustavat. Siksi Paavali joutuikin ihmeissään kysymään oman aikansa ihmisiltä: "Kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna" (Gal 3:1).

Siksi kasvu on kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa (2 Piet 3:18). Hän tulee niin suureksi, että aavistellen voimme sanoa Paavalin tavoin: "Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu" (Fil 3:8).

Emme millään tahdo suostua jatkuvasti asettamaan uskonelämämme keskukseksi ja voimanlähteeksi ristiinnaulittua Jeesusta ja evankeliumi hänestä. Vaikka kuinka tiedämme Raamatun sanasta, että evankeliumi on Jumalan voima (Room 1:16), emme millään osaa tai halua päästää tätä voimaa elämämme hallitsijaksi.

Peruskysymyksemme on jälleen se, miten Jeesus voisi kasvaa niin suureksi ja tärkeäksi, että edes lyhyeksi hetkeksi unohtaisimme oman tärkeän minämme ja keskittyisimme yksin hänen katseluunsa ja korottamiseensa yli kaiken. Miten opimme edes jotain elämän todeksi Paavalin sanoista: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (Fil 1:21).

Käytännössä kuitenkin meille on tärkeämpää se, mitä hän vaikuttaa ja saa aikaan meissä kuin hän itse. Olemme narsistisen, itsensä ympärille käpertyneen aikakauden ihmisiä. Emme huomaa kuinka uskonelämäämme hallitsee kaikessa oma etu, omat saavutukset, omat lahjat, omat teot, omat ansiot ja oma menestys, oma kasvumme, ei Jeesuksen kasvu! Etsimme alituisesti hänestä vain itseämme, omaa etuamme, omaa kokemustamme ja hyvän olon tunnettamme.

Meidän on suunnattoman vaikea suostua siihen, että itse jäämme köyhiksi, viheliäisiksi ja kurjiksi, mutta hän tulee suureksi ja kirkkaaksi. Johannes Kastajan sanat olivat todella kohtalokkaita. Hän joutui äärimmäisen tuskallisella tavalla vielä muistamaan, mitä oli sano­nut Jeesuksesta. Herodeksen vankila ei ollut hänelle helppo paikka. Hän joutuikin epäi­lyksen käsiin: "Oletko sinä se tuleva van pitääkö meidän toista odottaman". Hän olisi halunnut menestyä yhdessä Jeesuksen kanssa. Hänkin olisi halunnut nousta korke­uksiin. Hän alkoikin pelätä sitä, että hänen tiensä veisi tuhoon ja että Jeesuksen tehtävä maailmassa ei olisikaan näkyvä voitto, vaan näkyvä tappio.

2.4. Kasvu on taistelua

"Ei niin, että olisin sen jo saavuttanut, minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12). Ennen päämäärän saavuttamista jokainen päivä on kamppailua. Jollemme suostu kampailemaan, me taannumme, sillä "antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja.  Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte (Gal 5:16-17).

 "Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja tekee paran­nusta koko elä­mällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen py­hät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan. Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: "Minä vi­heliäi­nen ihminen. Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Luther). 

"Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivotta­va kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämäs­tä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiske­levat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voitta­vat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).

”Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vain ihmette­lin ja itkin, en millään murtunut ois. Sinä, Herra, minut murs­kasit, vaan talletit kaikki palat, niin paljon minua ra­kas­tit, tahdoit uutta kokonaan. Anna savelle uusi muoto, tee minusta minusta uusi ruukku niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät. Tahdon kertoa särkyneille ei siruja hei­tetä pois. Kallista halpa savikin, Mesta­rin kädessä ois.”

"Kun me kauhistusten keskellä rohkaistumme ja saamme lohdutusta, vahvistuvat meissä samalla muut hengen voimat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, toivo sekä rakkaus Jumalaan. Näin me, kuten (Kol. 3:10) Paavali sanoo, "synnymme uudesti Jumalan tuntemukseen" ja katsellessamme Jumalan (2. Kor. 3:18) kirkkautta me "muutumme saman kuvan kaltaisiksi", toisin sanoen meissä viriää todellinen Jumalan tuntemus, niin että meissä on todellinen jumalanpelko ja me todella luotamme siihen, että hän pitää meistä huolta ja kuulee rukouksemme. Tämä uudestisyntyminen on kuin iankaikkisen elämän alkua, niin kuin Paavali (Room. 8:10) sanoo: "Jos Kristus on tiessä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämä vanhurskauden tähden jne." Samoin: (2. Kor. 5:2s) "Me saamme pukeutua, ja kun me kerran olemme pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi." Tämän nojalla vilpitön lukija voi päätellä, että se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa ja sen on määrä jatkuvasti kasvaa katumuksessa. Me käsitämmekin kristillisen ja hengellisen täydellisyyden juuri siten, että katumus ja usko kasvavat yhtä rintaa" (Luther).

2.5.  Kasvu jää salaisuudeksi

Neljäs juurta alaspäin kasvun salaisuus on Jeesuksen vertauksen selityksessä: "Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään, ensin korren, siten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään (Mark 4:26-28).  Olemme salaisuuden edessä. Kasvu on aina Jumalan ihme. Ihminen voi lisätä jonkun tavaran tuotantoa, mutta ihminen ei koskaan pysty luomaan elämää ja kasvussa on aina kysymys elämän salaisuudesta.

Kristillisessä uskossa terve kokemus on aina kätkey­tyneenä vasta­koh­taansa. Ilo su­ruun, valo pimeyteen, Jumalan lähei­syys hänen etäisyyteensä, Jumalan apu siihen, ettei hän auta, Jumalan hyvyys siihen, että hän jättää lapsensa tuskaan. Taivas on kätkey­ty­neenä helvettiin. Ja kuitenkin uskova on juuri siinä uskova, että hän keskellä syntiään us­kon armahduk­seen, keskellä pimeyttä toivoo valoa, keskellä voimattomuutta kuitenkin kestää luottamuk­sessa. Vaikka hän ei saakaan mitään aikaan, hän kuitenkin palvelee lä­himmäisiään siinä vähässä, missä pystyy. Hän uskoo vaikka kokeekin, ettei hän uskalla ja voi uskoa. Hänen uskonsa on kokemuksellista epäuskoa. Hänen ilonsa masennusta, hä­nen voittona tappioita

Suostun elämään uhanalaisena ja siihen, että Jumala murskaa kaiken inhimil­lisen var­muuden saadakseen olla ainoa. Taivun elämään uhanalaisena Jumalan sanan lupausten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.

Pyrin olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallis­ten, vastaamatto­mien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästi­kin neuvottomak­si. Myönnän, ettei minulla ole mitään järkevää vastausta useimpiin ahdistaviin elämän ongelmiin. Saan olla täysin varma ja vakuuttunut Jumalan todelli­suudes­ta, mutta en halua olla liian varma omasta käsityksestäni Jumalasta ja hänen todellisuu­des­tansa luonteesta. Opettelen luottamaan Jumalaan, mutta en halua luottaa inhimilli­siin kuvauk­siin Jumalasta. Luotan nimenomaan siihen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Raamatussa lain ja evankeliumin sanan kautta. Antaudun, sitoudun tietoisesti Herraan ja samalla tunnustan, että uskoni, luotta­mukseni ja antautumiseni on alati puolinaista ja kovin haurasta. Suostun jatkuvasti koh­taamaan ja tunnustamaan oman syntisyy­teni. Myönnän, että saatan olla oman sydämeni petolli­suuden harhauttama (Jer 17:9). Tarvitsen jatkuvasti pyyntöä: "Jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps 139:24).

Rukous: "Ah, rakas Herrani Jeesus, sinä olet minun, ja siksi minäkin tahdon olla sinun. Kaikki mitä minä teen ja mitä minulla on, minun ruumiini ja sielu­ni, minun voimani ja lahjani, koko minun elämäni olkoon pyhitetty yksin sinulle. Pane sinä minun kan­netta­vakseni mitä tah­dot, minä tah­don mielelläni sen kestää. Johdata minua läpi kaikkien vaiheitten, tus­kan tai riemun, onnen tai onnetto­muuden kautta, johdata minua häpeän tai kunnian kautta, johdata minua läpi pitkän elämän tai varhaisen kuole­man. Minä tyydyn siihen kaik­keen. Kulje vain minun edelläni, minä tah­don seurata sinua!"  (C. F. W. Walther, k. 1887)

Tunnus: