Siunas ja tuska

SIUNAUS JA TUSKA MATKAKUMPPANINA

SRO 2014

Otsikossamme oikeastaan ensin pitäisi opetuksen tähden olla tuska, sillä tuska saa aikaan siunauksen, jos se kannetaan Herran eteen kuten Hanna (1 Sam 1:16).

Sana siunaus tarkoittaa Jumalan armoa ja hyvyyttä ihmistä kohtaan, Hepr. berekaa, barak, kreik.  eulogia, eulogeo. Raamatun alussa puhutaan siitä kuin Herra siunasi esim. 1:22 ja 5:2. Mutta ennen kaikkea siunaus – vie meidät sanana Raamatussa Abrahamin luo 1 Moos 12:2-3 (siinä  - sinun nimessäsi - on oleva siunaus... saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille). Lupaus siunauksesta toistuu myöhemminkin: ”Minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua” (1 Moos 26:3). Luvussa 1 Moos 27 on sana siunaus, siunata 16 kertaa, luvussa 48 viisi kertaa. Saman lupauksen kohtaamme psalmeissa: Sinä suot hänelle siunauksen, nyt ja aina. Sinun läsnäolosi tuo hänelle ilon ja riemun (Ps 21:6). Rukouksena: Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, anna töillemme menestys, siunaa kättemme työt (Ps 90:17).  Pietari julistaa:

Hänet Jumala on lähettänyt siunaamaan teitä kaikkia, kun käännytte pois pahuudestanne (Apt 3:26).   

Tuska sanalla on heprean kielellä 27 eri sanaa, kreikassa 6. Esim. sana tuska on hepr.: 1 Moos 42:21 (saaaraa), 2  Moos 24:14 (hil), Job 3;26 (roogäz), 15:20 (hil), 15:24 (sar). Jer 49:24 (heebäl), Hes 30:4 (halhaala  sanasta hil), Dan 10:13 (siir),

Kolmas sana on matkakumppani esiintyy vain Apt 17:16 KR 92. Me veisaamme: Jeesus matkakumppani on mulla ristin tiellä. Vaikka horjuu jalkani, ei apuaan hän kiellä (virsi 368). 

Neljäs avainsana on tie

Raamatussa usein esiintyvä kuva ihmiselämästä on kuva tiestä, jolla ihminen vaeltaa. Olemme matkamiehiä ja vaellamme jotakin tietä ja tiet johtaa jonnekin. 

Psalmista toteaa: Hyvä ja vakaa on Herra; sentähden hän neuvoo syntiset tielle. Hän johdattaa nöyriä oikein, hän opettaa nöyrille tiensä. Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa (Ps 25:8-10). Osoita minulle tie, jota minun tulee käydä, sillä sinun tykösi minä ylennän sieluni (Ps 143:8).

Jeesus oli puhunut poismenostaan. Silloin Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani (Joh 14:5-6). Näin siis Jeesus kutsuu itseään tieksi. 

Uskoa Kristukseen kutsutaan tieksi. Paavali sanoi: ”Sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä, jota he sanovat lahkoksi” (Apt 24:14). Kristuksen uskovat ovat tiellä vaeltajia (Apt 9:2). ”Minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani; ja vaeltakaa aina sitä tietä, jota minä käsken teidän vaeltaa, että menestyisitte” (Jer 7:23). ”Herran tiet ovat suorat: vanhurskaat niillä vaeltavat” (Hoos 14:10).  "Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa” (Ps 32:8). ”Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa, eikä miehen vallassa, kuinka hän vaeltaa ja askeleensa ohjaa” (Jer 10:23).

Kaksi tietä

Jeesuksen mukaan tietä on vain kaksi (Matt 7:13-14). Siksi meidän on tehtävä itsellemme selväksi, kummalla tiellä olemme.

Simo Korpelan hengellinen laulu kuvaa tätä elämämme tilannetta näin: ”1. Kuinka on sun sielus laita, mihin kuljet matkamies. Lavea on tie tai kaita, kumpi niistä sinun ties? Kumpi on? Sä vastaa, oi, molemmat ei olla voi. 2. Kaita tie on vaivalloista, Siksi harvat löy­tää sen. Helpompaa on käydä toista Joukon kanssa nauraen. Kumpaan joukkoon kuulunet? Molempiin et kuulu, et. 3. Eri tiet ja eri määrä, Minne kulkijan ne vie. Kuolemaan tie päättyy väärä, Elämään vie kaita tie. Mieti tarkoin matkamies, Minne päättyy sinun ties!” (Hgl 129).

Siksi rukouksemme olkoon tänäänkin: ”Tutki minua Jumala ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38). ”Minua tutki Jumala ja sydämeni paljasta. Syvimmät aivoitukseni taivuta Herra tahtoosi. Jos lienen teillä pahalla, niin oikealle taluta” (virsi 394:8). 

Tiellä vaeltamisen luonne

”Sillä me olemme lakkaamatta matkalla Egyptistä halki erämaan, se on: ristin ja kärsimyksen tiellä kohti lupauksen maata. Meidät on lunastettu ja meitä lakkaamatta lunastetaan; olemme päässeet lapsen asemaan ja yhä vielä pääsemme; meistä on tullut Jumalan lapsia ja jatkuvasti tulee; Jumalan Henki on lähetetty ja lähetetään nyt ja vastakin; opimme tuntemaan ja edelleen teemme niin. Näin siis älä kuvittele kristityn elämää paikallaan pysymisen ja levon tilaksi, vaan matkalla olemiseksi ja lähdöksi paheista hyveeseen, selvyydestä selvyyteen, hyveestä hyveeseen. Sitä, joka ei ole tällä matkalla, älä pidä kristittynä, vaan lepäilevän ja rauhaan tuudittautuneen kansan jäsenenä, jota vastaan profeetta tuo heidän vihamiehensä (vert. Jer. 5,15)” (Luther, WA 2, 535-536).

 

Olemme vasta matkalla.

"En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen" (Fil 3:12).

Kilpailu on vielä kesken: Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. (1 Kor 9:24-26).

Jo nyt ja ei vielä jännitys.

Tuska

Miten Paavali opastikaan ensimmäisen sukupolven vastakääntyneitä: Pyhä Henki todistaa – ahdistukset odottavat  (Apt 14:22, 23).

"Ihmisen olemassaolo on kaikissa yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä ristin läpäisemä, ristin - tuskan, surun, kärsimyksen ja kuoleman - määräämä tapahtuma.

Ihmisen ristin läpäisemä olemassaolo saa mielekkyy­tensä vasta Jeesuksen ristissä. Seuraaminen on aina, toisinaan salatus­ti, toisinaan avoimesti, kärsivää seuraamista, ristin seuraamista. Suostuuko ihminen tähän? Oman ristinsä alla hän on lähinnä ristinnaulit­tua Jeesusta, Herraansa. Omassa kärsimykses­sään hänet asetetaan Jeesuk­sen Kristuksen kärsimykseen.

Ja juuri tämä mahdollistaa kaiken kärsimyk­sen keskellä hänelle lopullisen, riippumattoman kestävyyden. Sillä mikään tämän maailman risti ei voi kumota sitä mielekkyyttä, joka on kuolleista herätetyn ristis­sä: Ihmiselle solidaarinen Jumala ympäröi myös kärsimyk­sen, jopa äärimmäisen uhan, mielettömyyden, turhuuden, avuttomuuden, yksinäi­syyden ja tyhjyyden.

Uskovalle on avattu tie, ei tosin kärsimys­ten ohi, vaan niiden läpi, jotta hän suhtautuisi kärsimykseen aktiivi­sen huolettomasta ja juuri siten olisi valmis taisteluun kärsimystä ja sen syitä vastaan sekä yksilöiden että yhteiskunnan elämässä" (Hans Kung).

Matkalle kuuluvat monenlaiset vaikeat vaiheet. Sen näemme Raamatun kuvaamissa elämänkohtaloissa. Niissäkin jäädään huokailemaan, kaipaamaan ja etsimään.

"Paavali sanoo Kristuksen voiman tulevan täydelliseksi meidän heikkoudessamme, ja vielä Pyhän Hengen auttavan meidän heikkouttamme ja rukoilevan puolestamme sanomattomin huokauksin. Kun olemme äärimmäisen voimattomia ja aivan epätoivon partaalla ja mitä kipeimmin tarvitsemme Pyhän Hengen apua ja lohdutusta, silloin hän on meitä kaikkein lähimpänä.  Ken urhein ja iloisin mielin kestää pahaa, hänessä Pyhä Henki jo on suorittanut tehtävänsä. Hän suorittaa tehtävänsä varsinkin sellaisissa, jotka ovat kauhistavan pelon vallassa ja ovat joutuneet, niinkuin psalmi (Ps. 9:14) sanoo, aina ’kuoleman porteille’ saakka. Muistammehan Mooseksen Kaislameren rannalla. Minne vain käänsi katseensa, hän näki kuoleman kurkottavan. Hän oli äärimmäisessä ahdingossa ja epätoivossa; hän epäilemättä sydämessään tunsi perkeleen tuiki tuimasti huutavan: ’Tänä päivänä hukkuu koko kansa, ei se pääse puikahtamaan minnekään! Sinä yksinäsi olet tämän suuronnettomuuden aikaansaaja: sinähän sen Egyptistä johdatit!’ Kansan rähinä tuli kaiken kukkuraksi: ’Eikö Egyptissä ollut hautoja? Toit meidät erämaahan kuolemaan! Eikö olisi ollut parempi palvella egyptiläisiä kuin kurjasti kuolla erämaahan?’ (2. Moos. 14:11 s.) Tällöin Pyhä Henki ei ollut vain Mooseksen ajatuksissa, vaan todellisesti vaikuttavanakin: hän esiintyi hänen puolestaan sanomattomin huokauksin, että Mooses huokaisi Jumalan puoleen ja sanoisi: ’Herra, sinun käskystäsi minä olen johdattanut kansan. Auta siis!’ Tätä huokausta [Raamattu] sanoo huutamiseksi” (Luther, Gal. 457: mukaan).

 

Vehnänjyvänä todella kuolemme. Nyt kylvämme kyynelin. 1. Sinun tiesi on sittenkin parhain, vaikka meistä ei tuntuisi niin, vaikka veisi se kuoleman alhoon tai kyyneliin, kärsimyksiin. 2. Sinun tiesi on sittenkin parhain, vaikka ohdaketietä se ois, vaikka maallisten riemujen sijaan, vain tuskaa se sieluuni tois. 3. Sinun tiesi on kaitaista tietä, siksi harvat sen löytävät vaan. Mutta päässä sen päärlyiset portit vie kunnaille iäisen maan (Vilho Rantanen, Hgl 256).

Ajan henki kuitenkin houkuttelee katkeruuteen ja nurinaan silloin, kun onni ei meitä suosi. Kuvittelemme, että todellinen usko tulee näkyviin menestyksenä. Se on menestystä uskonkilvoituksessa, menestystä rukouselämässä, menetystä sielujen voittamisessa. Jumala siunaa näkyvällä tavalla ja antaa voittoja voiton jälkeen. 

Näin haaveillessani tulen tyytymättömäksi siihen elämän osaan, joka minulle on annettu. En suostu siihen, että juuri tällainen elämä on Jumalan antama lahja minulle. Tämän elämänkohtaloni Jumala on suunnitellut. Olen Jumalan kädessä juuri nyt ja olen niin kuin savi on savenvalajan kädessä. Luotan siihen, että vaikka kaikki mitä olen ja teen näyttää menevän uudelleen ja uudelleen pilalle, hän kuitenkin ottaa minut käsiinsä ja jatkaa savenvalajan työtä kohdallani. Kerran taivaassa on kaikki kohdallaan minunkin elämässä.

Suostun siihen, että monen ahdistuksen kautta käyn sisälle taivasten valtakuntaan.  ”Tääl’ on mun paha olla, vaivojen vainiolla.” Täällä kylvän kyynelin, siellä pyyhitään kaikki kyyneleet pois.

Siksi minun ei tarvitse pettyä eikä masentua siihen, että monenlaiset ahdistukset ja vaivat seuraavat kulkuani. Vähän väliä kestokyky on äärimmillään. Tähän asti kuitenkin joka kerta Herra on auttanut jaksamaan. Ja hän tulee aivan varmasti auttamaan siinä viimeisessä ja vaikeimmassakin kamppailussa.

Siunaus tuskassa tiellä

Miten hyvin vanha virsi 310 auttaakaan meitä ilmaisemaan jotain siitä ihmeellisestä siunauksesta, joka on meillä tuskien tiellä: 6. Siis te Jeesuksen ystävät armoitetut, kaikki uskossa vaeltakaatte. Luja toivonne olkoon, te ahdistetut, vaikka kiusoja, vaivoja saatte. Teillä auttaja on, apu ahdinkohon tätä tietänne kulkiessanne. Hän on armollinen, hän on uskollinen. Pysykää yhä Jeesuksessanne. 7. Isä Poikansa ihmisten veljeksi toi, Poika saanut on taitavan kielen. Yhä murheemme riemuksi muuttaa hän voi, luoda heikkoihin rohkean mielen.  Ja hän uupuville, tiellä vaipuville Pyhän Henkensä lahjaksi suopi. Heitä uudistamaan, heitä vahvistamaan pyhän armonsa, voimansa tuopi. 8.Tule, Herramme, meitä nyt vahvistamaan,  tule, virvoita voimalla taivaan. Sinun tietäsi taivuta vaeltamaan, täällä suostumaan ristiin ja vaivaan. Tue uskoamme, tue toivoamme, pidä sielumme tallella aina. Kuule huutoamme, sinä auttajamme, kuvas kirkkaana sieluumme paina.

"Tyydy minuun mestarinasi. Minä oh­jaan sinua sitä tietä, jolla vaellat minun miele­ni mukaisesti. Sinusta se tie näkyy vie­vän turmioon, koska se ei kulje mielesi mukaisesti. Tä­mä ajatus on sinulle vahin­golli­nen ja minulle haitallinen. Ei pidä myöskään käydä sinun ym­mär­ryksesi mukaan, vaan yli sinun ym­märryk­sesi. Vaivu sinä ymmärtämät­tö­myyteen, niin minä annan sinulle minun ymmärrykse­ni. Ymmärtämättö­myys on oikea ymmär­rys. Tietämättö­myys siitä, mihin menet on oikea tieto päämääräs­täsi. Minun ymmär­rykse­ni tekee sinut aivan tietämättömäk­si. Niin Abra­ham lähti isän­maastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäy­tyi minun tieto­ni varaan ja luopui omastaan ja saapui oi­keata tietä oikeaan pää­määrään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löy­tää, vaan minun täytyy kul­jettaa si­nua niin kuin soke­aa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mi­kään luo­tu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajatte­lemassasi kärsi­myk­sessä, vaan siinä, mikä koh­taa sinua vas­toin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mesta­ri on läsnä (Joh 11:28)" (Luther).

Minun ainoaksi toivokseni jää Jeesus Kristus. Ja nimenomaan Jeesus minun ulkopuolellani ja minun sijaisenani ja minua uhrikuolemaansa asti rakastavana Vapahtajana. Minun synnintuntoni on usein pinnallista eikä paljasta eikä tee tuskalliseksi todellisia syntejäni, niitä joista läheiseni eniten kärsivät. Minun luottamukseni Kristuksen sovitusveren puhdistukseen, on vain omissa ajatuksissani olevaa synnin päästön sanan kuulemista ja muodollista käyntiä ehtoollispöydässä. Minun uskoni Jeesukseen ja hänen nimensä avuksi huutaminen on kovin rutiininomaista. Kärsimysten tullessa huomaan jälleen kapinoivani ja jääväni katkeraksi.

Kaikesta tästä huolimatta uskallan uskoa, että jos ja kun Herra on pelastajani ja hän on kaikessa kanssani. Mitäpä muusta on silloin väliä. Voiko mikään olla sen ihmeellisempää kuin osata huutaa: Abba, Isä. Saada luottaa, turvata ja uskoa siihen, että koko minun elämäni, koko tulevaisuuteni on armollisen, laupiaan, kaikkivaltiaan Jumalan käsissä. Hän hoitaa mitä henkilökohtaisimmalla tavalla juuri minuakin - oi mikä perusturvallisuus, oi mikä suurista turvallisuuksista suurin.

"Jos luotan sinuun, ei mikään ole pahaa, ei synti eikä kuolema, ei kipu eikä kolari. Jos epäilen sinua, en voi iloita mistään, koska luulen, että hyvänkin takana on paha tarkoitus" (Simo Talvitie).

"Kuka voi meidät erottaa Kristuksen rakkaudesta? Tuskako vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä henkivallat, ei nykyiset eikä tulevaiset, ei voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" (Room 8:35-39).

Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala, ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen (Hepr. 6:18-19).

Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:7-8)

Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi. Vielä te ette ole joutuneet vuodattamaan vertanne taistelussa syntiä vastaan. Te olette unohtaneet tämän sanan, joka rohkaisee teitä kuin isä poikiaan: Älä väheksy, poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua - jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa (Hepr. 12:3-6). "Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut" (2 Kor 4:8-9).

Näytti elämä kuinka mielettömältä tahansa ja tulevaisuus synkältä. Joka tapauksessa  Jumalan lapsi osaa toivoa ja odottaa. Jeremia sai Herralta sanan: Sinulla on tulevaisuuden toivo (Jer 31:17). Hän tietää, että kerran Herra muuttaa surun riemuksi (31:13). Kerran saa lakata itkemästä ja voi kuivata kaikki kyyneleet (31:16).

Mitä sanoo Herra Jumala, Israelin Pyhä:  Jos käännytte ja pysytte levollisina, te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne (Jes 30:15). Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat! Siionin kansa….sinun itkusi aika on ohi! Kun huudat häneltä apua, hän armahtaa, hän kuulee ja vastaa sinulle (30:18-19).

Miten kaksi vanhempaa veljeä todistavatkaan?

”Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä ’juostiin ylpeinä’ ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvas­toin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyt­tävät toinen toistaan huonommilta.

En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin hel­poimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella nä­en monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi.

Oikeas­taan on kaikki pelkkää suurta epäon­nistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan oli­si maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmäs­säni itkevä ja onneton ihminen.

Älkää, kuulijani, puhuko kristityn rististä vain ulkonaisissa tai paremminkin: onnettomuuden ja kohtalonomaisuuden tuntoa sisältä­vissä asioissa. Nämä sisäiset kelvottomuuden tuskat voi­vat olla kaikkein kauheimpia. En ole toisin sanoen vain kiusattu, vaan myös langennut ja lankeava ihminen. Tässä en ole enää Herrani kans­sa samalla kohdalla" (Osmo Tiililä).

”Kun antauduimme nuorina kristittyinä Herran johtoon, meistä oli hyvin selvää, millaisia teitä Herra tulee meitä joh­tamaan. Ne tiet olivat mielestämme täynnä rauhaa ja siu­nausta.

Vuosien varrella tulimme sitten kokemaan, etteivät kaikki Herran tiet ole rauhaa ja siunausta. Herra kuljetti meitä hy­vin yksinäisiä ja vaikeita teitä. Me emme tahtoneet tunnus­taa niitä Herran teiksi. Etsimme itsestämme syytä siihen, et­tä polkumme alkoi painua nöyryyden laaksoon ja samalla pilkkosen pimeään.

Paavo Ruotsalainen aikoinaan oli pitämässä seuroja, kun hänelle tuotiin sana, että hänen poikansa Juhana oli tuotu kuolleena kotiin. Siellä hänelle kerrottiin, että Juhana oli ol­lut metsällä ja myöhään iltapäivällä hevonen oli saapunut kotiin tuoden ohjaksilla kuristetun pojan ruumiin. Pojan kylmettyneen ruumiin ääressä Paavon valtasi tavaton tuska ja ahdistus. Tämä tuska ja ahdistus ei johtunut pääasiallises­ti pojan kuolemasta, vaan siitä, että Herra oli sallinut onnet­tomuuden tapahtua.

Tässä on meidänkin ahdistuksemme syy, kun kova kohtaa meitä. Uskon ihmisen ahdistus ei suinkaan johdu niinkään siitä, mikä häntä kohtaa, kuin ennen kaikkea siitä, että Jumala yleensä sallii tällaisia hirveitä kohtaloita sielläkin, mis­sä häntä palvellaan ja rukoillaan. Pitäisihän Jumalan nyt to­ki säästää omansa näin suurilta onnettomuuksilta, mutta ei.

Jumala on salassa ja johtaa omiaan teitä, joita he eivät tun­ne. Uskon koetus saattaa olla hirveä ja viedä meidät aivan epäuskon partaalle sysimustaan pimeyteen. Mutta meidän täytyy sittenkin pitää kiinni siitä, että Jumala on rakkaus ei­kä salli tapahtua mitään sellaista, mikä olisi meille onnetto­muudeksi.

Paavo Ruotsalaisella oli se lohdutus, että hänen viimeinen keskustelunsa poikansa kanssa vakuutti häntä siitä, että hä­nen poikansa uskoi Herraan ja oli antanut elämänsä Herran käsiin.

Pimeämmäksi tulee meidän päivämme, jos tuollaiseen ta­paukseen liittyy vielä epäilyksiä siitä, että Jumala on sallinut vaikean asian, emmekä tiedä, millainen kohtalo vainajaa odotti.

Tällaisia sielunhoidollisia tapauksia minulla oli sotien ai­kana paljon. Luokseni tuli kaukaa isiä ja äitejä pyytämään lohdutuksen sanaa. Minä etsin Raamatusta kaikki ne lohdu­tuksen sanat, joita kussakin tapauksessa saatoin käyttää. Mutta kaikkien lohdutuksen sanojen keskuksessa oli se Her­ran sana, että Hän on itsensä salannut Jumala, jonka teitä me emme ymmärrä. Sen tähden on parasta, ettemme tällai­sissa asioissa pyrikään selvittämään itsellemme emmekä muille Herran teitä, vaan yritämme yhdessä uskoa kaiken elämässämme tapahtuneen käsittämättömän hyvän Jumalan hoitoon. Kaiken takana täytyy olla Hänen rakkautensa, niin mahdottoman vaikeaa kuin se onkin uskoa.

Meidän täytyy pitää kiinni lupauksesta, joka seuraa sanoja itsensä salanneen Jumalan teistä: ’Minä muutan pimey­den heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nä­mä minä teen, enkä niitä tekemättä jätä.’

Tässä on lupaus siitä, että kerran kaikki valkenee. Nyt meidän täytyy jäädä vain odottamaan, että Herra antaa meille armon nähdä kuinka Hänen tiensä ovat sittenkin ol­leet parhaat.

Voi olla niin, että tämä kaikki selviää meille vasta iäisyy­den puolella. Sen tähden meidän täytyy nyt vain hiljaisessa uskossa kestää pimeyden hyökkäykset, jotka tahtovat re­väistä meidät irti Herrasta, Hänen uskollisuudestaan ja rakkaudestaan. Tämähän on juuri Jumalan ihmisen kovinta us­konkoetusta, kun Herra menettelee hänen kanssaan tavalla, jonka pimeyden ruhtinas selittää meille Herran uskottomuu­deksi. Mutta sitä se ei voi olla. Elämässä tapahtuu paljon, mitä emme ymmärrä, mutta mikä valkenee kerran iäisyyden puolella.

Koettakaamme siis hiljaisuudessa kantaa tällaisia raskaita taakkoja. Niitähän saattaa olla joidenkuiden kohdalla mo­nia ja monenlaisia. Älkäämme närkästykö Herraan, kun Hän johdattaa meitä teitä, jotka mielestämme eivät ole so­pusoinnussa Hänen rakkautensa kanssa.

Kerran kaikki valkenee. Kerran saamme nähdä koko elä­mämme iäisyyden valaistuksessa. Silloin tulemme varmasti huomaamaan, että kaikki on ollut armoa ja elämämme pi­meimmät hetket ovat olleet täynnä siunausta, vaikkemme noina hetkinä sitä voineet käsittää.

Mutta kun Kristus nyt selvittää meille, minkä tähden mei­dän on täytynyt vaeltaa näin vaikeita polkuja, ymmärräm­me entistä paremmin Hänen rakkauttaan ja kumarrumme Hänen eteensä ylistäen hänen rajatonta uskollisuuttaan sil­loinkin, kun meistä aikoinaan täällä ajassa tuntui, että Hän oli kokonaan unohtanut ja hylännyt meidät. Älkäämme lähtekö pois Jeesuksen edestä, kun Hän ko­vasti kurittaa ja nöyryyttää meitä, sillä Hänellä on varattuna meitä varten ylenpalttinen lohdutus, ja tulee päivä, jolloin pääsemme siitä osallisiksi” (Urho Muroma Jumalan hoidossa, 105-107).

Tunnus: