Roomalaiskirje 2. luku
4.3. Ihminen ei voi millään puolustautua Jumalan edessä (Room 2:1-5)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 22.04. 2001
Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja (1). Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista (2). Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita? (3). Halveksitko sinä Jumalan suurta hyvyyttä, kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä? Etkö ymmärrä, että Jumalan hyvyys johtaa sinut kääntymiseen? (4) Mutta sinä olet kova etkä sisimmässäsi tahdo kääntyä. Näin kartutat vihaa, ja se kohtaa sinut vihan päivänä, jolloin Jumalan oikeudenmukainen tuomio tulee julki (5).
Paavali on kuvannut niiden ihmisten rappiota ja itsetuhoa (Room 1:24-32), jotka ovat hyljänneet todellisen Jumalan eivätkä halunneet kuunnella omantuntonsa ääntä. Paavalin kirjeen vastaanottajat elivät keisari Neron ajan suurkaupungissa. Ympäristöään katsellessaan he varmaankin täysin yhtyivät Paavalin arviointeihin. Tällaista ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan onkin Jumalan tuomion vihan ilmestyttävä. He saattoivat olla tyytyväisiä siitä, että Paavali osasi niin terävästi kuvailla aikansa julkisen elämän rappiota. Rooman juutalaiskristityt löysivät Paavalin ajatuksissa myös paljon samaa, mikä oli heille tuttua vanhassa juutalaisessa Viisauden kirjassa.
Paavalin jatkaa kuitenkin kirjettään yllättävällä tavalla. Hän ei enää kuvailekaan kirjeen lukijoista kaukana olevia ihmisiä, vaan puhuttelee henkilökohtaisesti. Pyhän Hengen valaisemana hän on ikäänkuin lukenut kirjeensä vastaanottajien ajatuksia ja nähnyt niissä sellaista, joiden tähden hän kiivastuu Jumalan pyhyyden tunnossa.
Oletpa kuka hyvänsä (Room 2:1) - jalo pakana, lainkuuliainen juutalainen tai Kristukseen uskova. Jos näet pahan toisten elämässä, näetkö yhtä herkästi pahaa myös omassa elämässäsi? Etkö vain sinäkin syyllisty samoihin tekoihin? Kun tuomitset niitä, joiden paheet äsken paljastettiin ja kun koet itsesi lähimmäistäsi paremmaksi, asetut toisen tuomariksi. "Olemmeko parempia?" "Emme suinkaan" (Room 3:9). Pahanilkinen on jokaisen ihmisen sydän (Jer 17:9, KR38). Ihmisten kesken vallitsee yksi todellinen tasa-arvoisuus ja se on pahuuden tasa-arvoisuus.
Jumalan edessä syylliseksi tullut ihminen ei näe toisen jumalattomuutta sen suurempana kuin omaa jumalattomuuttaan. "Kristityn laita on niin, että jos hän yhdenkään ihmisen maan päällä löytää huonommassa tilassa kuin itsensä, ei hänen sydämensä ole oikea Herran edessä" (W. Malmivaara). Meidän on nöyryydessä pidettävä toista parempana kuin itseämme. Paavali piti itseään syntisistä suurimpana (1 Tim 1:15). Kun Jumala sitten sellaista armahti, hän koki olevansa kaikille velassa eikä kaikkien tuomari (Room 1:14).
Havaitsemamme lähimmäisen pahuus paljastaa aina myös oman sydämemme piilossa olevaa pahuutta (Mark 7:21-22). Näemme siinä itsemme riisuttuna ja julkitulleena. Sillä "muutamien ihmisten synnit ovat ilmeiset ja joutuvat ennen tuomittaviksi, toisten taas seuraavat jäljestäpäin" (1 Tim 5:24).
Jumalan viha ilmestyy pakanallisen maailman riettautta ja villiintymistä vastaan. Mutta Jumalan paljastavan totuuden on tunkeuduttava myös hyveitten maailmaan. Jumala ei suinkaan ole hyljännyt jokaista ihmistä tämän sydämen himoissa "saastaisuuteen häpäisemään itse oman ruumiinsa" (Room 1:24). Monet ihmiset pystyvät elämään moraalisesti korkeatasoisesti - ainakin omasta mielestään. Paavali näkee hyveellisen elämän Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden runsauden ilmauksena (2:4): Mutta se ei koskaan ole ihmisen omaa ansiota, josta ihminen voi ottaa kunnian itselleen ja saada rohkeuden tuomita toisia.
Moni ihminen alentaa lähimmäistään ja korottaa itseään oman onnistuneen elämänsä avulla ja näin kovettuu ja tulee sydämeltään katumattomaksi. Hyvästä elämästä tulee itsekkyyden lujin linnoitus eikä ihminen tajua, että itsekkään elämän osaksi tulee viha ja kiivastus (Room 2:8). "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan" (Matt 21:31). Itsekkyytensä ohjaama ihminen ei kenties tee samannäköisiä tekoja kuin Roomalaiskirjeen alussa kuvatut riettauden harjoittajat. Mutta Jumalan loppuarvioinnissa itsekäs hyveellinen elämä on saman tuomion alainen kuin itsekäs paheellinen elämä.
Paavalin sanoma on nyt täynnä Jumalan pelottavan lopullisen tuomion tuntoa. "Jumalan tuomio on tuleva" (Room 2:2). Se on vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivä (2:5). Se on päivä, "jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet" (2:16). Kukaan ei voi välttää tuomiota. Se kohtaa totuudenmukaisena ihmisen koko elämän kaikkine sen aikaansaannoksineen (2:2,3). Erikoisen pelottava tuo päivä on sille, joka luulee hyvällä elämällään kartuttavansa aarteita taivaaseen, mutta joka huomaamatta omaa kovuuttaan ja katumattomuuttaan kartuttaakin vain vihaa (2:5). Siksi kaikki ihmisen puolustelu, luulottelu ja ylimielisyys vain kasaa ihmisen päälle tuomiota. "Sinä oi ihminen et voi millään itseäsi puolustaa, olitpa kuka hyvänsä" (2:1). "Vai luuletko, ihminen...että sinä vältät Jumalan tuomion" (2:3). "Vai halveksitko hänen hyvyytensä... runsautta, etkö tiedä, että Jumalan hyvyys vetää sinua parannukseen?" (2:4). "Kovuudellasi ja sydämesi katumattomuudella sinä kartutat päällesi vihaa" (2:5).
Tämä sana tarttuu ihmisen sydämen pohjiin ja paljastaa sen juonet. Moni ihminen omassatunnossaan valheellisesti pakenee ensin Jumalan armoa, niin ettei se saa vetää mielenmuutokseen. Sitten ihminen pakenee Jumalan tuomion ilmoitusta, niin ettei ihmisen suu tule tukituksi Jumalan edessä. Hänestä ei tule sitä jumalatonta, jonka Jumala saa vanhurskauttaa uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Hän jää kovuuteen, missä sydän ei pehmene saamistaan hyvistä lahjoista, ei pelästy uhkauksista, ei parannu ruoskimisista eikä liikutu lupauksista.
4.4. Tuomio teoista (Room 2:6-16)
Silloin Jumala maksaa jokaiselle hänen tekojensa mukaan (6). Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän (7), mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha (8). Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen (9). Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen (10), sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä (11). Ne, jotka ovat tehneet syntiä lakia tuntematta, myös tuhoutuvat laista riippumatta. Ne taas, jotka ovat lain tuntien tehneet syntiä, myös tuomitaan lain nojalla (12). Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia (13). Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat (14), vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki (14). Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä (15). Tämä tulee näkyviin sinä päivänä, jona Jumala minun julistamani evankeliumin mukaisesti tuo ihmisten sisimmätkin salaisuudet Kristuksen Jeesuksen tuomittaviksi (16).
Paavali ei jätä lukijaansa rauhaan. Hän tietää, että kova ja sydämestään katumaton ihminen luottaa omaan hyvyyteensä. Nyt Paavali meneekin opetuksessaan yleisen mielipiteen mukaan ja väittää, että ilman muuta Jumala antaa kullekin ihmiselle hänen tekojensa mukaan (Room 2:6). Joka pahaa tekee, saa osakseen vihan ja kiivastuksen, tuskan ja ahdistuksen (2:8,9). Joka tekee sitä mikä hyvää on, saa osakseen taas iankaikkisen elämän, kirkkauden, kunnian ja rauhan (2:7,10).
Paavali jopa korostaa, ettei ratkaisevaa ole se tunteeko ihminen Jumalan kirjoitetun lain vai ei. Kaikki, jotka ovat ilman lakia syntiä tehneet, ne myös ilman lakia hukkuvat . Kaikki, jotka ovat lain alaisina syntiä tehneet, ne myös lain mukaan tuomitaan (Room 2:12). Tosin pakanoittenkin sydämiin eli omaantuntoon on kirjoitettuna lain vaatimukset. Hekin tulevat kestämään tuomiolla Jumalan edessä vain sen nojalla, miten ovat noudattaneet lakia (2:13).
Pelkkä lain kuuleminen ja tieto laista ei auta ketään. Jumalan tuomion ainoana perusteluna ovat nyt ihmisen omat teot. Yksikään ei selviä Jumalan edessä muuten kuin sellaisten hyvien tekojen varassa, joissa ei ole mitään itsekkyyttä eikä pienintäkään tottelemattomuutta (Room 2:8). Mutta jos ihminen vähääkään syyllistyy syntiin, hän ehdottomasti hukkuu. Kaikki, jotka ovat syntiä tehneet, ne myös hukkuvat (2:12).
Raamattu näyttää nyt vahvistavan ihmisen luottamusta omiin tekoihinsa Jumalan tuomion perusteena. Ihmisen salaisimmatkin teot on Jumala tuomitseva. Raamatun sanoma ei kuitenkaan pääty tähän. Mutta määrätietoisesti on nyt johdettu tekoihinsa luottava ihminen lopputulokseen, jota hänen omatuntonsa pitää oikeudenmukaisena: "Hyvän ihmisen te, Luojan luokse vie.".
Katumaton ihminen voi siis olla edelleen katumaton. Hänhän on tehnyt omasta mielestään hyviä töitä parhaan kykynsä mukaan. Ei niissä ole mitään katumista. Kova ihminen kovettuu entisestään lukiessaan näitä Paavalin ajatuksia. Hän voi olla entistä varmempi siitä, että hän voittaa, kun hänen kanssaan käydään oikeutta (Ps 3:4). Hänhän on elänyt ja toiminut hyvin.
Paavali kirjoittaa selvästi: "Lain noudattajat vanhurskautetaan" (Room 2:13). Tämä on kuitenkin jyrkässä ristiriidassa Roomalaiskirjeen varsinaisen ydinsanoman kanssa, jonka mukaan vanhurskas on elävä uskosta (1:17) eikä "mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista" (3:20), vaan ihminen vanhurskautetaan "uskon kautta ilman lain tekoja" (3:28)?
Jokainen kristitty tietää, että jos vain Jumalan pyhyys ja ihmisteot ratkaisevat tuomiolla, ei yksikään pelastu. Moni on myös huomannut, että jos Jumalan armo on tuomion ainoa perustus, silloin helposti taittuu kärki vakavalta kilvoitukselta ja taistellulta syntiä vastaan. Tässä on selvä ristiriita. Näyttää siltä kuin laki taistelisi evankeliumia ja evankeliumi lakia vastaan.
Jotkut selviävät tästä ristiriidasta väittämällä, että pelastumiseen ei riitä usko pelkkänä luottamuksena Jumalan armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Ehdottomasti tarvitaan kuuliaista Jumalan lain alle alistumista - uskonkuuliaisuutta (Room 1:5). Lopullinen tuomio jokaisen ihmisen kohdalla määrätään hänen siveellisen toimintansa laadun perustella.
Voidaan myös opettaa, että vanhurskauttaminen tapahtuu yksin uskosta, mutta tuomio on tekojen mukaan. Näin siksi, koska julkisella tuomiolla hyvät teot paljastavat, että usko on ollut oikeaa. Silloin sanamme yhtä hyvin kuin tekomme paljastavat sydämemme todellisen tilan.
Eräs mahdollisuus on tulkita ristiriitaa niin, että vanhurskauttaminen ei merkitse kristitylle vapautta Jumalan tuomiosta. Ajatuksen tuomiosta on pidettävä kristittyä valveilla. Hän ei saa koskaan unohtaa, että hän kerran tekee tiliä teoistaan ja elämästään Jumalan edessä. Mutta usko on hänelle sekä alku että maali. Kaikki tulee uskosta ja kaikki riippuu uskosta.
"Elämämme ja tekomme nimittäin todistavat toisen kahdesta asiasta tuomiopäivänä. Joko olemme kääntyneet ja ottaneet vastaan Jumalan pelastavan armon Jeesuksessa ja eläneet Jumalan yhteydessä. Silloin pelastumme, ei tekojemme perusteella, vaan sen perusteella, mistä tekomme todistavat: että meillä on elämä Jumalassa ja että sen kautta kuulumme hänelle. Tai sitten tekomme todistavat, että olemme asettuneet Jumalan sanaa vastaan, emmekä ole halunneet sopeutua sen mukaan. Silloin meillä ei ole osallisuutta pelastukseen ja olemme eläneet ilman Jumalaa. Silloin menemme kadotukseen, ei sen tähden, että olemme tehneet syntiä, vaan sen tähden, että olemme asettuneet vastustamaan Jumalaa emmekä ole kääntyneet ja antaneet pelastaa itseämme" (Öivind Andersen).
Tämän ristiriidan ratkaisu on Paavalin viimeisessä lauseessa: "Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan" (Room 2:16). Tuomiollakin Kristus Jeesus sanoo viimeisen ja ratkaisevan sanan. Mitä hän sanoo, sen löydämme evankeliumista. Evankeliumi voittaa lopulta aina lain.
Liite:
Saksalainen pappi Helmut Thielicke pohti Saksan kansan tilannetta Toisen maailmansodan jälkeen Stuttgardissa pitämissään puheissaan :
”Minä kysyn: Eivätkö tässä vaanineet meitä elämän varsinaiset vaarat, nuo vaarat, joista meidän kansallamme ei ollut aavistustakaan ja joihin se sen vuoksi niin hirveällä tavalla haaksirikkoutui juuri niinä vuosina ja hetkinä, jolloin se luuli voivansa harjoittaa ”vaarallisen elämän” urheilua. Se rakenteli itselleen maailmakatsomusta, joka keskellä nauravaa elämänmyönteisyyttään ja voimanpäihtymystään jättää ottamatta huomioon varsinaiset ja kauheimmat vaarat: ne vaarat nimittäin, jotka aiheuttaa paholainen, joka kesken uhrin ihanteellisuuden voi vetää tätä nenästä ja unohti, että on olemassa Jumala, joka ei anna itseään pilkata ja johon sen vuoksi voi loukata itsensä. Voiko sitä suunnatonta romahdusta, joka nyt on ylitsemme rojahtanut, ylimalkaan muulla tavoin ymmärtää kuin tässä raamatullisesta näkökulmasta käsin?… Me emme olleet ottaneet suunnitelmissamme huomioon Jumalaa ja olimme sen vuoksi käyneet suuruudenhulluiksi; että me rikoimme Jumalan käskyjä ja jouduimme sen vuoksi laskelmoimattomien ja julmien vaistojemme hinausköyteen kiinnitetyksi: me emme kuunnelleet tuota ylevää huutoa: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, älä pidä muita jumalia minun rinnallani”. Ja sen vuoksi veren väärät jumalat saattoivat meidät vallanhimon päihtymykseen ja hallitsijahurmauksen valtaan, mikä sai koko maailman meitä vastaan nousemaan, että me emme enää luottaneet jumalallisen johdatuksen ihmeisiin ja sen vuoksi uskoimme ihmeaseisiin, joita ei koskaan tullut, että me emme enää tienneet Jumalan olevan taivaissa ja ihmisen mana päällä, sen vuoksi menetimme elämän oikeiden suhteiden tajun.. (Isä meidän, 152-153)
"Ihminen on itsekkyydessään ja uhmassaan antautunut palvelemaan vieraita herroja ja tyranneja, joiden vallanalaisuuteen hän itse vapaaehtoisesti antautui, mutta joiden julkeata ja paholaismaista ylivaltaa hän ei enää pystykään ravistamaan yltään sen jälkeen kun hän kerran oli astunut yli Jumalasta pois kääntyneiden maan rajan. Tulee Jumalan tuomio ja se on sitä, että Jumala jättää ihmisen omaan turmioonsa, hän jättää ihmisen omaan valtaansa ja antaa ihmisen vapaasti toimia oman tahtonsa mukaan. Mikään ei ole kauheampaa kuin oman itsensä varaan jäänyt ihminen. Ihminen joutuu inhimillisen hurmiohengen valtaan. Jumala hylkää kapinallisen ihmisen tämän itsensä aiheuttamien seurausten valtaan. Siinä ihmisen tuomion kauhistuttavin muoto. Jumalan vihankin puhetta on helpompi kestää kuin Jumalan vaikenemista." (Helmut Thielicke).
Kuinka vaikea on soveltaa yhteen Jumalan ehdotonta rakkautta ja pyhää vihaa sen osoittaa Augustinuksen sanat: "Käsittämätön ja muuttumaton on Jumalan rakkaus. Sillä hän ei alkanut rakastaa meitä vasta sitten, kun meidät oli hänen Poikansa veren kautta sovitettu hänen kanssaan. Ei, hän on rakastanut meitä jo ennen maailman perustamista, jotta me olisimme hänen lapsiaan yhdessä hänen ainoan Poikansa kanssa, ja näin oli jo ennen kuin meitä oli olemassakaan... Meidän sovitustamme Kristuksen kuoleman kautta ei saa käsittää niin, että Poika olisi sovittanut meidät, jotta Isä, joka vihasi meitä (syntimme tähden) alkaisikin rakastaa meitä. Ei, meidät sovitettiin hänen kanssaan, kun hän jo rakasti meitä huolimatta hänen vihollisuudestaan meitä kohtaan meidän syntimme tähden. Niin hän on siis tehnyt sen jumalallisen ihmeen, että vihasi meitä ja kuitenkin samalla rakasti meitä" (Augustinus).
4.5. Ei ulkonainen uskonnollisuus eikä hyvä elämä pelasta ihmistä (Room 2:17-29)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 09.09. 2001
Kuinka siis on? Sinä sanot itseäsi juutalaiseksi, sinä luotat lakiin ja ylpeilet Jumalastasi (17). Laista sinä opit tuntemaan hänen tahtonsa ja erottamaan sen, mikä on tärkeää (18). Sinä uskot olevasi sokeiden opastaja ja pimeydessä elävien valo (19), ymmärtämättömien kasvattaja ja kokemattomien opettaja, kun sinulla on tieto ja totuus hallussasi lakiin kirjoitettuna (20). Kun siis opetat muita, etkö opetakaan itseäsi? Varastatko itse, vaikka julistat, ettei saa varastaa? (21) Teetkö itse aviorikoksen, vaikka kiellät muita tekemästä? Anastatko itsellesi temppelien aarteita, vaikka inhoat epäjumalia? (22) Kuinka sinä, joka ylpeilet laista, häpäiset Jumalaa rikkomalla lakia? (23) On kirjoitettu: »Teidän vuoksenne pakanakansat pilkkaavat Jumalan nimeä» (24).
Ympärileikkaus on kyllä hyödyksi, jos noudatat lakia. Mutta jos olet lainrikkoja, ympärileikkauksesi on mitätön. (25) Jos ympärileikkaamaton noudattaa lain säännöksiä, eikö häntä silloin tule pitää ympärileikattuna? (26) Ulkonaisesti ympärileikkaamaton, joka noudattaa lain käskyjä, on tuomitseva sinut, joka lain kirjaimesta ja ympärileikkauksesta huolimatta rikot lakia. (27)
Oikea juutalainen ei ole se, joka on juutalainen ulkonaisesti, eikä oikea ympärileikkaus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa. (28) Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki. Tällainen juutalainen saa kiitoksen Jumalalta, ei ihmisiltä. (29)
Entisestä ulko- ja pääministeristä Ahti Karjalaisesta on liikkeellä monenlaisia tarinoita. Eräs pappi ja kansanedustaja kertoi kuinka tämä sanoi hänelle: ”On se kummaa , että kun tällainenkin syntinen ihminen kuin minä sen harvan kerran menee kirkkoon sieltä jotakin lohtua hakemaan, niin jo ovelta kajahtaa virsi Kaikki kaataa kuolema. Ja kun pappi tulee alttarille, hän aloittaa sanomalla, että minä viheliäinen ihminen, synnissä siinnyt ja syntynyt. Niin on lähdettävä kirkostakin entistä masentuneempana pois. Eikö siellä kirkossa voisi olla jotakin iloisempaa ihmisille kerrottavana?” (Juhani Saukkonen, NYT 7.9.01).
Nimenomaan Raamatun tärkeimmän ja keskeisimmän uskomme ydinsisältöä selvittävän kirjeen alkuosa on juuri tätä synnin ja kuoleman perusteellista selvittelyä. Koko tämän Roomalaiskirjeen opetusjakson otsikkona ovat sanat: ”JUMALAN VIHA ILMESTYY TAIVAASTA JA KOHDISTUU KAIKKEEN JUMALATTOMUUTEEN JA VÄÄRYYTEEN” (Room 1:18). Juuri tämän totuuden julkinen sanominen synnintunnustuksessa tekee jumalanpalveluksesta todellisen ja erottaa sen muista hengellisistä kokouksista.
Paavali jatkaa nyt Pyhän Hengen johtama sen osoittamista, että Jumalan vihan kohteena oleva jumalattomuus ja vääryys on saanut valtaansa jokaisen ihmisen ja siis myös Jumalan oman kansan, juutalaiset. Psalmista 51 saadut synnintunnustuksen sanat ”synnissä siinnyt ja syntynyt” ovat totta jokaisen ihmisen kohdalla..
Paavali kohdistaa sanansa juutalaisille ja sellaisille, jotka kuvittelevat elävänsä hyvinä ja lainkuuliaisina ihmisinä. Hän itse oli ollut nuoruudessaan juuri tällainen. Hän pääsi lain täyttämisessä pitemmälle kuin useimmat ikätoverinsa ja oli kiivaillut saamansa opetuksen puolesta toisinajattelevia vastaan (Gal 1:14). Hän oli jopa kokenut, että hänen lakiin perustuva vanhurskautensa oli ollut moitteeton (Fil 3:6). Hän oli ylimielisesti pitänyt itseään syntisiä ihmisiä parempana.
Paavali tietää omasta kokemuksestaan, että tällaisen ihmisen on vaikea hyväksyä omaa syntisyytään ja sitä, että hän olisi jotain tehnyt väärin ja olisi jossain asiassa väärässä. Koska hän on aina pyrkinyt elämään hyvin, hän haluaa uskoa, että hän on myös kohtuullisesti siinä onnistunut.
Itseään hyvänä pitävä ihminen ja lain tunteva juutalainen tietää sen, mikä on oikein ja Jumalan tahto ja kokee elävänsä valossa (Room 2:20). Siksi hän haluaa myös taluttaa sokeita ja kasvattaa ymmärtämättömiä ja näin parantaa maailmaa. Hän kauhistuu ihmisten avointa ja räikeää jumalattomuutta ja epäjumalien palvontaa.
Paavali porautuu kuitenkin pintaa syvemmälle tällaisen hyvän ihmisen elämässä. Hän paljastaa hyvältä vaikuttavan ihmisen todellisen minän ja arkielämän. Hurskaan muodon takana onkin kova ja katumaton sydän ja itsekäs ihminen. Tällainen ihminen näkee kyllä toisen olevan pimeydessä ja ymmärtämättömänä, mutta ei näe omaa tilaansa. "Toista opetat, et itseäsi opeta" (Room 2:21). Et huomaa, että sanoessasi "minä olen rikas, minä olen rikastunut, enkä mitään tarvitse” ”juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston" (Ilm 3:17). Sokeus omaan itseensä nähden estää häntä näkemästä oikein todellista olemustaan. Jeesus vertauksessaan fariseuksesta ja publikaanista temppelissä terävästi paljastaa näin kokevan ihmisen omahyväisyyden (Luuk 18:9-14).
Tällainen ihminen ei huomaa, että kertoessaan hyvästä elämästään ja oikeasta olemisestaan, samaan aikaan läheiset ihmiset palelevat. He näkevät hänen itsekkyytensä ja minäkeskeisyytensä (Room 2:23). Kenties hän joillakin alueille elääkin hyvää elämää ja onnistuu, mutta samaan aikaan kuitenkin rikkoo hyvän elämän säännöt toisilla alueilla. Paavalin esimerkit varkaus, huorinteko ja temppelin ryöstäminen paljastavat erään todellisuuden hurskaan uskovan elämässä. On ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä. Ympäristö saa siitä aiheen pilkata (2:24). Ihminen itse ei kuitenkaan sitä huomaa.
Miten tällainen petos voi olla mahdollinen elämän kaikkein tärkeimmillä ja syvimmillä alueilla? Miten Jumalan tahtoon luottava ihminen voi valheellisesti nähdä todellisuuden itsestään (Matt 6:23)? Petoksen aiheuttaa ihmissydämeen piintynyt käsitys siitä, että ihmisen pitää ja hän voi elää oikein ja täyttää Jumalan tahdon, jos vain haluaa. Tämän käsityksen vallassa oleva luottaa omaan tahtoonsa. Jos hänellä on Jumalan sanan tuntemusta hän turvaa Jumalan voimaan ja uskoo, että Jumalan voima auttaa häntä elämään oikein. Hän kokee jopa olevansa nöyrä. Hänhän turvautuu Jumalan apuun.
Hän ei suostu myöntämään, että hänen jokaisessa rakkauden teossaankin on syntiä. Hän ei voi ajatellakaan, että kaikkia hänen rukouksiaan ja ylistyksiään, pyhän kirjan lukemisiaan ja Herrasta todistamisiaan samoin kaikkia hänen hengellisiä kokemuksiaan, näkyjään, kielilläpuhumisiaan ja profetoimisiaan läpäisee hänessä edelleen asuva lähtemätön ja parantumaton synti.
Todellisuudessa ei ”kaikkia Jumalan käskyjä voida täyttää tässä elämässä, ei edes armontilassa” (Luther). ”Jokainen pyhien hyvä teko on syntiä, niin kauan kuin nämä vielä ovat matkamiehiä” (Luther). Siksi ei mikään meistä lähtevä ole hyvää, ellei Jumala laupeudessaan kätke sitä anteeksiantamuksensa suojaan. ”Me kaikki teemme siis syntiä hänen edessään, jos hän tuomitsee, ja hukumme, jos hän vihastuu, ja kuitenkin olemme syyttömiä ja hurskaita, jos hänen laupeutensa meitä suojelee” (Luther). Mutta tällaiseen asenteeseen omaan itseensä, uskoonsa ja kaikkiin tekoihinsa itseensä ja omaan hyvyyteensä luottava ihminen ei voi millään suostua.
Tämä tekee ihmisen kovaksi. Hänen on yritettävä vilpittömästi. Hän ei saa epäonnistua. Hän ei voi olla omissa silmissään jumalaton. Hänellä ei voi olla syntiä elämässään. Sellainen tuhoaisi koko hänen suhteensa Jumalaan. Se kaataisi tuen, jonka varassa on hänen Jumalan ihmisenä olemisensa. Tämä asenne sokeuttaa ihmisen arkisessa elämässään. Hänellä ei ole varaa olla missään väärässä. Hän ei voi uskonsa mukaan varastaa, siksi hän ei myös varasta ja kuitenkin todellisuudessa hän saattaa Jumalasta kerskaten syyllistyä karkeaan varkauteen. Tosin hän ei itse koe sitä siksi eikä nimitä sitä varkaudeksi. Sokeus voi muuttua näkemiseksi vasta silloin kun ihmisen suu tulee tukituksi ja hän tulee syylliseksi ja tunnustaa kaikessa aina ansaitsevansa vain Jumalan vihaa.
Lakiin luottaminen ja Jumalasta kerskaaminen tulee evankeliumin vastaanottamisen esteeksi. Voimme myös puolustaa itseämme Jumalan antaman liiton merkin avulla. Juutalaisilla ympärileikkaus oli tällainen Jumalan säätämä toimitus. Sen kautta juutalainen vihittiin Jumalan liitonkansan jäseneksi ja sai katoamattoman ominaisuuden. Se rakensi juutalaisten ja pakanoiden väliin erottavan väliseinän ja antoi juutalaisille varmuuden Jumalan mielisuosiosta. Eräiden juutalaisten opettajien mukaan vain ympärileikattu välttää kadotuksen. Aabraham istuu helvetin portilla eikä salli yhdenkään ympärileikatun käydä siitä sisälle (Godet).
Ihminen liiton merkin ulkonaisesta osallisuudesta huolimatta voi jäädä sydämestään vieraaksi todelliselle Jumalan tuntemiselle. "Ympärileikkaus on kyllä hyödyksi, jos sinä..." (Room 2:25). Se edellyttää saajaltaan jotain. Se vaatii "aivan uskovaista sydäntä", sydämen ympärileikkausta. Se ei anna mitään automaattista ryhmäturvaa vailla persoonallista sydämen osallisuutta siihen Herraan, joka oli antanut tämän uskollisuutensa merkiksi. Ympärileikkaus on henkilökohtaisesti hyödyllinen vasta sitten kun ihminen rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan (5 Moos 16:16). Se ei auta pelkkänä tehtynä toimituksena. Näin opettaessaan Paavali saattoi vedota sekä lakiin (5 Moos 10:16,30:6) että profeettoihin (Jer 9:25-26).
Näin Paavali hyökkää terävästi oman vanhurskauden pystyttämistä vastaan. Hän vertaa lakia rikkovaa ympärileikattua ympärileikkaamattomaan, joka saattoi täyttää lain. Uskon isä Aabraham oli ollut tällainen ympärileikkaamattomana (Room 4:10-11). Silloin luonnostaan ympärileikkaamaton tulee ympärileikatun tuomariksi. Tämä lopputulos sisälsi juutalaisille kauhean syytöksen. Emme ihmettele, että tällaisen väitteen jälkeen Paavaliin kohdistettiin syytökset, että hän muka kokonaan kielsi ympärileikkauksen (Apt 21:21).
Sisäinen juutalaisuus merkitsee jo nimensä - jehuuda - perusteella ihmistä, joka kiittää Jumalaa ja joka saa kiitoksensa sekä Jumalalta että ihmisiltä (1 Moos 29:35) Siihen sisältyy velvoitus elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Mutta se syntyy vain uskonvanhurskauden pohjalta Pyhän Hengen työn kautta. "Oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan" (Fil. 3:3). Todellinen sydämen ympärileikkaus on usko Herraan Jeesukseen Kristukseen! Näin ympärileikkauksen olisi pitänyt olla juutalaisille uskonvanhurskauden sinettinä kuten se oli Aabrahamillekin (Room 4:10; 1 Moos 15:6). Mutta nyt tämän edun ja lahjan, ympärileikkauksen, avulla vältettiin jumalattomaksi tulo ja tavoiteltiin vanhurskautta lakia noudattamalla (Room 9:31). Ja niin pystytettiinkin omaa vanhurskautta ja vastustettiin uskon vanhurskautta ja loukkaannuttiin Kristukseen (9:33). .
Myös oman aikanamme maailmanlaajan kristikunnan on kuunneltava tätä Paavalin varoitusta. Pelastumiseen ei riitä se, että olemme kristillisen seurakunnan jäseniä, kastettuja, ehtoollisella käyviä. Paavalin sanoja muuntaen: Oikea kristitty ei ole se, joka on kristitty ulkonaisesti, eikä oikea seurakunnan jäsenyys ja sakramenttien osallisuus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä. Oikea kristitty on se, joka on kristitty sisimmässään, sydämessään ja sitä ei saa aikaan vain toimitus, tehty teko, vaan Henki ja sydämen usko (vrt. Room 2:28-29)
Tämän saman totuuden veisaamme virren sanoilla: 1. ”Suo, Jeesus, paras opettaja, itseni oikein tuntea, sinulle, rakas Vapahtaja, nyt sydämeni avata, tilani että tuntisin, sinulta avun löytäisin. 2. Sanasi kätke sydämeeni ja tule sinne asumaan. Oi Jeesus, paras paimeneni, sinua auta seuraamaan sanasi valkeudessa ja elämässä uudessa. 3. Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani. 4. Johdata tielle parannuksen jo täällä armon aikana. Suo, että Hengen uudistuksen löytäisin, Jeesus, sinussa. Taluta täältä taivaaseen, elämään, iloon iäiseen” (virsi 409).
Arkkipiispana Martti Simojoki väitöskirjassaan Julistus ja opetus pohtii kirkon keskeistä tehtävää sananjulistusta. Hän toteaa, että ”kristillinen usko on alati vaarassa muuttua pelkäksi älyperäiseksi totenapitämiseksi” (emt. 217). ”Uskon täytyy tulla persoonalliseksi. Ei riitä tieto siitä, että pelastushistoria, sellaisena kuin se Raamatussa kerrotaan, on tosi, ja että Jeesus oli Jumalan lupaama Vapahtaja. Meidän täytyy omistaa hänen ansionsa, meidän täytyy tulla siihen persoonalliseen uskoon, että juuri meidän sielumme on pelastettu hänen kauttaan” (K.A. Wrede, 134). ”Tässä ei ole kysymys opista eikä järjestelmistä, eikä niiden hyväksymisestä. Tässä on kysymys uskosta, joka on persoonallista avautumista Jeesukselle ja omakohtaista asettumista elävään suhteeseen häneen.” ”UT julistaa, että totuus ei ole oppi eikä järjestelmä vaan elävä henkilö: Jeesus Kristus. Kristus-totuus ei ole lepäävä, vaan liikkeelle ajava, dynaaminen totuus, joka kohdistuu tahtoomme vaatien ratkaisua” (Aleksi Lehtonen, emt. 157; 158). Apostolisena aikana ”kaikkea hallitsevana ja ohjaavana pyrkimyksenä oli todistaminen Jeesuksesta Kristuksesta, sen uuden elämän välittäminen eteenpäin, mikä hänessä tähän pian katoavaan maailmanaikaan oli tullut. Lähestyvän lopun odotus ja Kristuksessa saadun uuden elämän ylitsevuotava runsaus ei tehnyt opetuslapsista historiankirjoittajia vaan todistajia. Ulkopuolella olevat oli voitettava evankeliumille, uskoon tulleita oli hoidettava ja kasvatettava, niille, jotka tahtoivat kääntyä, oli uuden elämän tietä selvitettävä” (emt. 183).