Roomalaiskirje 7. luku
6.6. Kristus vapauttaa laista (Room 7:1-6)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 20.10. 2002
Veljet, tehän tunnette lain ja tiedätte, että laki hallitsee ihmistä niin kauan kuin hän elää (1). Laki sitoo naimisissa olevan naisen mieheensä niin kauan kuin tämä on elossa. Mutta jos mies kuolee, nainen vapautuu siitä laista, joka sitoi hänet mieheen (2). Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle, hän on avionrikkoja. Mutta miehensä kuoltua hän on vapaa lain määräyksestä eikä tee aviorikosta, jos menee naimisiin toisen miehen kanssa (3).
Samoin on teidän laitanne, veljeni. Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista ja kuulutte nyt toiselle, hänelle joka on herätetty kuolleista. Näin me kannamme hedelmää Jumalalle (4).
Silloin kun vielä olimme turmeltuneen luontomme vallassa, ruumiissamme vaikuttivat lain herättämät syntiset himot ja me kannoimme hedelmää kuolemalle (5).
Mutta kun nyt olemme kuolleet pois siitä, mikä piti meitä vallassaan, olemme päässeet vapaiksi laista. Nyt palvelemme Jumalaa uudella tavalla, Hengen mukaan, emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina (6).
Laki juutalaista taustaa vasten
Toivon mukaan huomiomme kiintyi lukiessamme tätä Roomalaiskirjeen katkelmaa yhteen ainoaan sanaan, joka toistuu jopa yhdeksän kertaa. Se on koko jakson ydinsana ja pääkäsite. Se on sana laki, hepr. toora, kr. nomos, lat lex.
Toistamme nuo kohdat: ”Tehän tunnette lain ja tiedätte, että laki hallitsee ihmistä” (7:1). ”Laki sitoo” (7:2). ”Vapautuu siitä laista, joka sitoi” (7:2). ”Hän on vapaa lain määräyksestä” (7:3). ”Olette kuolleet vapaiksi laista” (7:4). ”Ruumiissamme vaikuttivat lain herättämät syntiset himot” (7:5). ”Olemme päässeet vapaiksi laista” (7:6). ”Emme enää vanhalla tavalla, lain kirjaimen orjina” (7:6).
Meille tuo sana laki ja sen sisältämä asia ei ehkä ole mitenkään merkittävä. Roomalaiskirjeen vastaanottajista valtaosa oli taustaltaan juutalaisia ja heille laki oli äärettömän tärkeä. Paavalihan kirjoitti: ”Veljet. Tehän tunnette lain” (Room 7:1). Lailla Paavali tarkoitti juuri kaikkien sen ajan juutalaisten tuntemaa ja yli kaiken kunnioittamaa Jumalan lakia.
Laki on VT:n pääkäsitteitä. Sillä ei tarkoiteta luonnonlakeja, ei edes yhteiskunnallisia lakeja, vaan nimenomaan ihmisen suhdetta ja yhteyttä Jumalaan. Laki ilmaisee ihmiselle Jumalan tahdon. Siinä ihminen kohtaa Jumalan ja pääsee Jumalan mielisuosioon. Ennen kaikkea laki sanoo, mitä Jumala tahtoo ihmisten tekevän.
Laki olikin silloisessa juutalaisuudessa koko ihmisen olemassaolon avainkäsite. Juutalaisen ajattelun mukaan Jumala jopa oli luonut lain ennen maailman luomista. Nyt laki pitää koossa luomakunnan. Siksi laki on ajaton ja yleispätevä. Vain laissa Jumala on ilmoittanut itsensä. Laki oli jopa tullut tärkeämmäksi kuin temppeli ja lainoppineisuus keskeisemmäksi kuin pappien toimet. Vain lain mukainen elämä on sopusoinnussa maailmankaikkeuden perussuunnitelman kanssa. Joka noudattaa lakia, saa elää ja kulkea tulevan maailman elämän poluilla. Siksi lain tutkistelu oli tullut ensiarvoisen tärkeäksi ja sen yksityiskohtainen noudattaminen oli nimenomaan farisealaisuudessa mitä keskeisin asia. Jumalankin uskottiin pohtivan lakia päivän kolme ensimmäistä tuntia.
Paavalin ajan jälkeen julkaistu Pseudo-Jonatanin selitys opettaa: ”Ennen kuin hän loi maailman, hän loi Lain ja valmisti Edenin puutarhan vanhurskaille, jotta he saisivat syödä ja iloita puun hedelmistä, koska he ovat toimineet elämänsä aikana Lain opetuksen mukaan tässä maailmassa ja ovat noudattaneet Lain käskyjä; jumalattomille hän valmisti Gehennan, joka on terävän miekan kaltainen, joka syö kahdelta puolelta; hän valmisti valon kipinöitä ja tulisia hiiliä hävittääkseen niillä jumalattomat, jotka eläessään kapinoivat Lain opetuksia vastaan. Sille joka tottelee Lakia, Laki on parempi kuin elämän puun hedelmät sillä sille, joka noudattaa Lakia, Herran sana on valmistanut sen, että hän saa elää ja kulkea tulevan maailman elämän tien poluilla" (1 Moos 3:21-24:n selitys, F.F. Bruce, Raamatun juuret, 198-199)
Eräänä esimerkkinä siitä mihin kuitenkin lain asettaminen Jumala-suhteen keskukseksi johti, näkyy Talmudissa olevista sapattisäännöksistä. Siellä on säädetty, ettei sapattina saa kantaa mitään oikeassa kädessä eikä vasemmassa kädessä, ei sylissä eikä hartioilla. Mutta saa kantaa "käden taka-osalla tai jaloillaan tai suussaan tai kyynärpäillään tai korvassaan tai hiuksissaan tai laukussaan, kun sen suu on alaspäin, tai laukkunsa ja viittansa välissä tai viittansa poimussa tai kengässään tai sandaaleissaan" (Shabbat, 10:3) (Erkki Ranta, Sanoma suuresta ilosta, 281).
Meidän ei tarvitse muuta kuin lukea Ps 119, kun jo näemme, miten VT:n hurskailla juutalaisilla on ollut syvä rakkaus lakiin. Psalmin rukoilija pyytää, että hänen silmänsä avattaisiin näkemään lain ihmeitä (Ps 119:18). Jumalan laki on hänen ilonsa (119:77) ja jollei se olisi ollut hänen ilonsa, hän olisi menehtynyt kurjuuteensa (119:92). Laki on totuus (119:142). Se on kalliimpi kuin tuhannet kappaleet kultaa (119:72). Jumalan laki on hänelle niin rakas, että kaiken päivää hän sitä tutkistelee (119:97).
Paavalin opetus laista
Tätä taustaa vasten näyttää Paavalin opetus laista olevan todella juutalaiseen ajatteluun vaikeasti sovellettavissa. Näyttää siltä, että Paavalin Kristukselta saama evankeliumi pakottaa juutalaisen opetuksen omaksuneen arvioimaan perusteellisesti suhdettaan lakiin. Evankeliumi näyttää kaatavan mielekästä elämää kannattelevan lain. Paavali jopa sanoi, että laki on jäljestäpäin lisätty (Gal 3:19. KR 38). Se ei olekaan ollut alusta alkaen. Kaiken lisäksi laki ei voi antaa muuta kuin synnin tunnon (Room 3:20). Paavalin opetuksen mukaan laki jopa tuo ihmisen elämään Jumalan vihan (4:15). Missään tapauksessa laki ei pysty pelastamaan ihmistä kadotustuomiolta (8:3, 1). Paavali julisti suoraan, että ne jotka lain tekoihin perustuvat ovat kirouksen alaisia (Gal 3:10).
Mutta nyt Kristus on lain loppu (Room 10:4). Kristuksessa tarjottu uusi vanhurskaus on ilmoitettu laista riippumatta (3:21). Laki on enää vain valvojamme ja hoitaa sitä tehtäväänsä Kristuksen tuloon asti (Gal 3:24). Se on kuin piiskaava kasvattajaorja (kreik. paidagogos) ajaen Kristuksen luokse..
Jumalan autuuttavasta vanhurskaudesta pääsee osalliseksi jokainen, joka uskoo Kristukseen ja hän pääsee siitä osalliseksi jopa ilman lain vaatimia tekoja (Room 3:28). Evankeliumin pelastava vaikutus ihmisen elämässä on siinä, että se siirtää ihmisen lain alta, lain vankilasta Gal 3:23) armon alaiseksi (Room 6:14). Ei siis vain synti ollut ihmisen vangitseva pelottava valta vaan myös laki (7:6). Kristus ei vapauta vain synnin vallasta vaan myös lain herruudesta. Vasta silloin todella ”olemme päässeet vapaiksi” (7:6). Emme siis ole kuolleet, tulleet irrotetuksi vain synnin syyllistävästä voimasta, vaan myös lain tuomiovallasta.
Tällainen opetus evankeliumista ja laista poikkesi niin jyrkästi siitä mihin ihmiset olivat tottuneet, että Paavalin oli perusteellisesti selitettävä, mitä hän tarkoitti opetuksellaan. Paavali vakuuttaa nyt yleisesti hyväksyttyyn väitteeseen vedoten, että hänenkin mielestään ”laki hallitsee ihmistä niin kauan kuin hän elää” (Room 7:1). Ei hän suinkaan opeta, etteikö laki kuuluisi ihmisen elämään Jumalan edessä. Ihminen on aina elämässään sidottu lakiin. ”lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä” (2:15). Tästä lain alaisuudesta ja sen vaatimasta ehdottomasta kuuliaisuudesta ei mikään vapauta ihmistä.
Paavali perustelee tätä avioliittolain säädöksillä (Room 7:2-3). Sen mukaan laki sitoo vaimon elossa olevaan mieheensä. Hän on miehensä oma. Jos hän miehensä eläessä antautuu toiselle miehelle tulee hänestä lain rikkoja. Vasta miehen kuolema irrottaa vaimon tästä lain siteestä. Kuolema on siis ainoa, mikä voi vapauttaa lain herruudesta (kreik. kyrieuoo, 7:1). Samalla tavoin jokainen ihminen on elämässään sidottu Jumalan lakiin. Jokaisen on oltava sille ehdottoman kuuliainen ja uskollinen laille kuolemaan asti muuten hänestä tulee lain rikkoja.
Todellisuus paljastaa, ettei yksikään ihminen ole pystynyt täyttämään tätä lain vaatimaa kuuliaisuutta. Siksi laki ei olekaan vaimon hyvä mies, vaan laki on kuin mies, joka tuo kuoleman vaimolleen. Syy ei ole aviomiehen vaan vaimon, joka aina antautuu toiselle miehelle ja rikkoo avion. Tätä Paavali on voimakkaasti alleviivannut kirjeensä alkuosassa. ”Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan” (3:12).
Lain avulla ihminen ei pysty olemaan kuuliainen laille. Laki tukkii ihmisen suun, hän ei voi väittää vastaan. Hänestä tulee syyllinen Jumalan edessä ja hän joutuu Jumalan tuomion alaiseksi (Room 3:19). Lain piti olla elämän antaja, mutta siitä tulikin kuoleman tuoja (7:10), sillä se rehellisesti paljasti ihmisen todellisuuden ja tuomitsi sen mukaan. Tässä on ihmisen järkyttävä tila lain alla. Hän on tuomion ja tuhon orjuuttavan voiman alla. Tosin useimmat eivät tiedosta tätä todellisuutta.
Mitä on kuolla vapaaksi laista?
Miten ihmisen voi päästä vapaaksi tuosta kuolemaan johtavasta laista? Vastaus tähän hätätilaan on yllättävä. Löydämme sen yllättävällä tavalla evankeliumista. Evankeliumi ei suinkaan mitätöi lain vaatimusta eikä turhenna lain rikkomisen palkkana olevaa kuolemaa. Evankeliumi jättöä ehdottomasti voimaan lain vaatimukset, tuomiot ja rangaistukset. Juuri siinä on evankeliumin yllättävyys. Se ei tingi mitään lain vakavuudesta. Mutta evankeliumi vakuuttaa: ”Veljeni, Kristuksen kuolemassa te hänen ruumiinsa jäseninä olette kuolleet vapaiksi laista” (Room 7:4), ”nyt olemme kuolleet pois siitä, mikä piti meitä vallassaan, olemme päässeet vapaiksi laista” (7:6).
Evankeliumi on hyvä uutinen ihmeellisestä Kristuksen kuolemassa tapahtuneesta tosiasiasta. Evankeliumin mukaan laki siis edelleenkin vaikuttaa sen, että jokaisen synnin palkkana on ehdottomasti kuolema (6:23). Mutta kuolema ei nyt kohtaakaan itse synnintekijää, vaan hänen Sijaistaan, joka ottaa hänen paikkansa lain tuomion edessä ja menee kuolemaan ihmisen tähden. Kristus on ottanut päälleen, kantanut omanaan ihmisten kaikki synnit. Kristuksen ruumiin kuolemassa ihminen vapautetaan kantamasta hedelmää kuolemalle (7:5). Kristus ”pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme” (Kol 2:14, KR 38).
Laki vaati uskollisuutta kuolemaan asti, Kristus oli kuuliainen kuolemaan asti. Laki kiroaa ne, jotka eivät pysty tekemään kaikkea, mitä lain kirjain käskee (Gal 3:10). Kristus pystyi tekemään kaiken, mitä oli kirjoitettu. Kuitenkin hän tuli kirotuksi, mutta hän tuli siksi meidän sijastamme (3:13). Kristus syntyi lain alaiseksi samalla tavalla kuin mekin, mutta hän pystyi sen täyttämään ja elämällään ja kuolemallaan lunastamaan meidät lain vangitsemat ja kiroamat (Gal 4:4-5).
Nyt yksin usko sitoo jokaisen ihmisen tähän Kristukseen ja hänen tekoonsa. Uskoessamme Kristukseen olemme ”hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa” (Room 6:5, KR 38). Häneen sitoutuessamme olemme saamaan aikaan irtaantuneen, kuolleet pois meitä vangitsevasta, syyttävästä ja kuolemaan tuomitsevasta laista. Kun laki jälleen syyttää meitä aiheellisesti, niin kuuntelemme sen syytöksiä Kristuksen kuoleman läpi. Laki puhuu totta meistä. Me suuntaamme kuitenkin syytökset Sijaiseemme. Näin me ”olemme kuolleet pois siitä, mikä piti meitä vallassaan, olemme päässeet vapaiksi laista” (7:6).
Kristuksen sijaiskuoleman aikaansaamaan vapautukseen liittyy välittömästi hänen ylösnousemuksensa. Kuolema ei sanonut viimeistä sanaa. Kristus on nyt elävä ja olemme uskon kautta myös yhteenkasvaneita yhtäläiseen ylösnousemukseen (Room 6:4-5). Tämä merkitsee sitä, että vaikka elämässämme olemme nyt irti laista, emme ole kuitenkaan irrallisia, emme ole tyhjän päällä. vaan olemme tulleet toisen omiksi. Kuulumme nyt Kristukselle (7:4). Elämämme on hänen varassaan. Evankeliumi ei vapauta ihmisiä omavaltaiseen, itsekkääseen toimintaan ja omien mielijohteitten varaan. Vapaus ei saa tulla yllykkeeksi lihalle, itsekkään minä omille mielihaluille (Gal 5:13).
Armon alla elävä ihminen on edelleen monella tavoin lihallinen. Vaikka hänet on siirretty lain kirjaimen tukahduttavasta orjuudesta Hengen vapauden ilmapiiriin, niin hänen syntinen olemuksensa on edelleenkin armon alla syntinen.
Siksi meidän on tiedettävä ja muistettava, että kuulemme uudelle hallitsijallemme. Meillä on uusi herra, joka haluaa kaikessa hallita meitä. Hän on juuri se Vapahtaja, joka on rakkaudessaan antanut itsensä meidän edestämme. Siksi side häneen on rakkauden side, ei käskyjen, vaatimusten ja uhkauksien side. Hänen kanssaan ja häneen sitoutuneina meidät on kutsuttu palvelemaan Jumalaa ja lähimmäistämme eikä enää itseämme.
Hän on myös antanut Hengen avuksemme ja voimme kaikissa elämämme tilanteissa huutaa: ”Abba, Isä”. Saamme aina olla turvallisella mielellä. Tämä turvallinen mieli elämässämme on Hengen uusi tila. Vanha tila oli lain aikaansaamaa vankeutta ja se synnytti sisimmässämme katkeruutta ja kovuutta. Vaatimukset masensivat ja tukahduttivat. Kristuksen Hengen vapaus synnyttää taas kiitollista mieltä. Se johtaa palvelemaan ja palvelu tuottaa aina hyviä hedelmiä, jotka ovat Jumalalle mieluisia.
Nyt saamme palvella Jumalaa Pyhän Hengen ohjaamana uudella tavalla (Room 7:6). Se tarkoittaa käytännössä, että meidän mielemme ja sydämemme on suuntautuneena Jeesukseen Kristukseen. Hän on kaikessa ensimmäinen. Hän on meille suurin ja tärkein. Hän on elämämme kiintopiste. Hänen kauttaan ja hänessä me palvomme Jumalaa. Näin me Pyhän Hengen vaikuttamana Kristuksen kautta näemme Isän.
Hirvittävä lain kirjaimen aiheuttama pelko on väistynyt. Minun ei tarvitse Kristukseen katsoessani jännittää enää sitä täytänkö Jumalan pyhyyden ja puhtauden mittaa. Olenko todella kaikessa ja aina kuuliainen hänelle. Tiedän jo vastauksen: En täytä mittaa, en ole kuuliainen, mutta Kristus on minun sijaisenani täyttänyt mitan ja hän oli kuuliainen kuolemaan asti. Nyt se on luettu minun omakseni. Siihen turvaudun ja se vie perille iankaikkiseen elämään.
6.7. Onko laki paha? Room 7:7-13
Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi sanonut: »Älä himoitse» (7). Saatuaan lain käskystä aiheen synti herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut (8).
Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon (9) ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman (10). Saatuaan lain käskystä aiheen synti käskyn avulla petti ja surmasi minut (11).
Laki itse on silti pyhä, ja käsky on pyhä, oikea ja hyvä (12). Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman? Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti minulle hyvän avulla kuoleman. Näin käsky teki synnin vielä monin verroin pahemmaksi (13).
Vielä kerran Paavali palaa erääseen vastaväitteeseen. Hän on voimakkaasti julistanut lain tie täydellistä epäonnistumista ihmisen johtamisessa Jumalan vanhurskauden osallisuuteen. Mutta se on synnyttänyt kuulijoissa mielikuvan siitä, että Jumalan laki onkin Paavalin mukaan jotain pahaa ja syntiä. Se taas on mahdoton johtopäätös, sillä silloin Jumalan pyhä tahtokin olisi pahaa ja syntiä.
Paavali torjuu jyrkästi tällaisen tulkinnan hänen lainvastaisesta julistuksestaan. ”Ei toki” (Room 7:7). Laki on pyhä, oikea ja hyvä (7:12). Laki on hengellinen (7:14). Se on taivaasta. Siinä on ilmoitettu Jumala tahto. Jumala itse on sen ilmoittanut ja Jumalasta lähteneenä se on aina hyvä. Lain tarkoitus oli antaa ihmiselle iankaikkinen elämä (7:10). Ei hyvän Jumalan hyvä laki ollut tarkoitettu ihmiselle kuoleman ja tuhon tuojaksi. ”Ei toki” - sellainen ajatus on väärä (7:13). Ei Jumalan hyvä voi tuottaa kuolemaa. Kuitenkin Paavali sanoo suoraan, että todellisuudessa Jumalan käsky ”tuottikin minulle kuoleman” (7:10). ”Kun lain käsky tuli ... minä kuolin” (7:9).
Mistä tässä on kysymys? Miksi hyvä laki saa aikaan minussa pahan, kuoleman? Saamme vastauksen tähän ongelmaan, kun suostumme näkemään ihmisen todellisen olemuksen, ihmisen syntisyyden Jumalan valossa ja tajuamme, mikä on lain varsinaisen tehtävä. Kumpaakaan ei ihminen koskaan halua nähdä oikein. Syvimmässä heikkoudessaankin ihminen haluaa löytää itsestään avun ja pitää aina itseään hyvänä. Korkeintaan hän on pahojen olosuhteiden uhri. Hänen on mahdotonta vapautua päähänpinttymästä, että hän on pohjimmaltaan hyvä muuten kuin hänen ulkopuoleltaan tulevan valon avulla. Juuri siinä on Jumalan lain tehtävä. Ihminen suostuu kyllä lakiin niin kauan kuin hän kohta lain vaatimuksissa sellaista, minkä hän uskoo itse voivansa täyttää. Mutta laki, jonka ihminen pystyy täyttämään ei ole koskaan Jumalan laki, vaan ihmisen oma sepitelmä.
Luther kirjoittaa: ”Pientä laki sanaa älä tässä käsitä ihmisten tavalla, ikäänkuin se vain opettaisi mitä tekoja on tehtävä ja mitkä jätettävä niinkuin on inhimillisten lakien, jotka täytetään teoilla, vaikka sydän ei olekaan mukana. Jumala tuomitsee sydämen laadun mukaan, sentähden hänen lakinsa vaatii koko sydäntä eikä tyydy tekoihin, vaan vieläpä rankaiseekin ne teot, joita ei ole sydämestä tehty niin kuin rangaistaan ulkokultaisuutta ja valhetta. Sentähden sanotaan kaikkia ihmisiä valehtelijoiksi (Ps 116:11), koska kukaan ei pidä Jumalan lakia sydämen sisintä myöten eikä voi pitää, sillä jokainen huomaa itsessään haluttomuutta hyvään ja halua pahaan. Missä nyt ei ole vapaata halua hyvään, siellä sydän ei ole perinpohjin kiinni Jumalan laissa, siellä on silloin varmasti syntiä ja ansaitaan Jumalan viha, vaikka ulospäin näkyykin hyviä tekoja ja kunniallista elämää”.
Ihmisen olemuksen järkyttävyys on siinä, että hänessä asuva paha, synti saa yllykkeen Jumalan hyvästä käskysanasta. Hyvä muuttuu kohdatessaan ihmisen hänessä pahaksi. Jumalan laki kiihottaa ihmisessä esiin synnin antamalla sille nimen ja näin sanomalla, mitä se on todellisuudessa. Laki ei siis synnytä syntiä ihmisessä. Synti on ihmisessä jo ennen lain tuloakin. Synti on piilevänä. Ihmisen oma tietoisuus ei tajua hänen syntinsä olemassaoloa. ”Vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan synnin” (Room 7:7), ”Jotta synti paljastuisi synniksi” (7:13).
Olisin siis ilman lakia aivan rauhassa voinut jatkaa elämääni kuvitellen, ettei puhe synnistä millään vakavalla tavalla tarkoita minua. Ei minulla ole Jumalan vihan ansaitsevia syntejä.
En siis ole halunnut enkä pystynytkään nimittämään himojani miksikään synniksi, ennenkuin laki tuli ja sanoi: ”Älä himoitse” (Room 7:7). Silloin tuo äsken niin luvallinen ja miellyttävä asia elämässäni muuttuikin tuhon ja kuoleman tuovaksi himoksi. Laki pani synnin kuohumaan tuhoa tuottavana asiana minun tietoisuudessani. Laki veti sen esiin, se paljastui. Ilman tätä paljastavaa valoa synnit olivat poissa ja himot kuolleet turmion tuovina himoina minun päivätajunnastani. Mutta se ei toki merkinnyt sitä, että synnit olivat poissa minun olemuksestani ja teoistani. Ja kyllä himojen valtaan päästäminen johtaa aina tuhoon.
”Kun lain käsky tuli, synti heräsi eloon” (Room 7:9). Jumalan monista käskyistä pieninkin sattuessaan omaantuntoon herättää ihmisen tajuamaan todellisen tilansa. Ihminen joutuu ahdistukseen, jopa epätoivoon itseensä nähden. Silloin hän kuolee hengellisesti omissa silmissäänkin, mitä hän on ollut koko ajan syntiensä tähden Jumalan silmissä. Hänestä tulee nyt kadotettu syntinen. Siksi on todellista Jumalan lain vaikutusta elämässäni se, että tulen tuntemaan syntini, tiedän himoni ja koen, että kaikkinaiset himot ovat heränneet minussa (7:8) ja synti on vironnut ja tajuan olevani kuollut hengellisesti (7:10).
On pelottavaa, jos voin kohdata Jumalan käskysanan niin, ettei sen rikkominen aiheuta minussa ahdistusta enkä näe, että rikkomuksen valtaan jääminen tuo minulle kuoleman (Room 7:10). En siis tajua synnin pettävän ja lopulta surmaavan minut (7:11). On pelottavaa, jos Jumalan laki ei enää tee syntiä minulle todella pahaksi asiaksi (7:13). Silloin olen siinä vaarallisessa tilassa, missä kerran oli Laodikean kristillinen seurakunta. Siellä itse todettiin kiitollisin mielin: ”Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse”. Mutta se oli valhetta, sillä silloin ei kuultu Jumalan lakia, joka sanoi miten todellisuudessa asiat olivat: ”Etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm 3:17, KR 38).
Yksin Jumalan laki pystyy tekemään ihmisen hänen omissa silmissään jumalattomaksi ja vasta jumalattomaksi tulleen ihmisen Jumala saa vanhurskauttaa uskon kautta. Muunlaisille ihmisille ei kelpaa uskonvanhurskaus. Siksi lain tehtävä ei suinkaan ole tehdä ihmistä vanhurskaaksi ja Jumalalle otolliseksi välittömästi. Siihen ei laki pysty. Laki on annettu siksi, että synti nähtäisiin synniksi, että synti tulisi ylenmäärin synnilliseksi (Room 7:13, KR 38) ja näin ”jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä” (3:19, KR 38). ”Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi” (5:20).
Yksin Kristusta kirkastava evankeliumi voi päästä ihmisen vapaaksi kuolemaan johtavasta laista. Näin siksi, että Kristus syntyi lain alaiseksi kuten mekin (Gal 4:4-5). Vapaaehtoisesti meidän sijastamme hän alistui lain alaiseksi ja täytti sen ehdottoman kuuliaisena. Hän on elänyt häneen uskoessamme elämämme jokaisen hetken täysin Jumalan tahdon ja lain mukaisesti. Siksi ”kun laki tulee ja syyttää sinua siitä, ettet ole sitä täyttänyt, käske sitä kääntymään Kristuksen puoleen ja sano: siinä on mies, joka on sen tehnyt. häneen minä turvaan, sillä hän on minun puolestani täyttänyt sen ja lahjoittanut minulle täyttymyksensä" (Luther). Näin siis Jumala ”sen eheän kuuliaisuuden tähden, jota hän niin toimien kuin kärsienkin elämässä ja kuolemassa Taivaalliselle Isällensä meidän tähtemme osoitti, pitää meitä täysin vanhurskaina ja tekee meidät iankaikkisesti autuaiksi" (Tunnustuskirjat).
Vaikea taistelu lain ja evankeliumin erottamiseksi
Käytännössä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään ole sen vaikeampaa kuin vapautua suhteessa Jumalaan lainomaisesta asenteesta ja sen tuomasta pelosta ja oppia elämään todella Jumalan armon evankeliumin varassa. Tiedämme kyllä, että Jumalan lasta kannattelevat iankaikkiset käsivarret ovat aina Jumalan yltäkylläisen armon evankeliumin käsivarret. Siitä huolimatta meissä elää sitkeästi se tunto, että kuuliaisuus laille ja käskyille lopulta kuitenkin ratkaisee kaiken. Tämä tunto vahvistuu lukiessamme nimenomaan Vanhaa testamenttia. Näyttää siltä kuin sen joka sivulla olisi vaatimuksia, käskyjä säädöksiä. Monin pelottavin tavoin VT kuvaa sitä, mitä Jumalan kansalle tapahtui, kun se ei totellut Jumalan lakia eikä seurannut sitä koko sydämestään.
Terävällä tavalla Erkki Leminen kuvaa tätä taistelua eräässä kirjoituksessaan: ”Raamattu on suurelta osalta erittäin ankara lakikirja. Se sisältää lukuisia kieltoja ja käskyjä. Ja ellei ihminen noudata niitä, ei täytä niitä, seuraa rangaistus: kadotustuomio. Ei ole siis mikään ihme, että moni Raamattua lukiessaan ahdistuu entistä enemmän. Myös Uusi testamentti sisältää paljon uhkauksia kadotustuomiosta. Jeesuksen vuorisaarna, jota monet ihailevat, on mitä ankarin kadotustuomionjulistus kaikille niille, jotka eivät sydämestään siinä esitettyjä kehotuksia täytä. Rehellinen ihminen tuntee sitä lukiessaan itsensä täysin riisutuksi. Hänellä ei ole minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, sillä kukaan ihminen ei ole koskaan pystynyt eikä pysty Jeesuksen kehotuksia noudattamaan. Mutta vuorisaarna onkin annettu ihmisille peiliksi, jotta kaikki näkisivät siitä, millaisia he todella ovat.
Jos ehdotonta Jumalan evankeliumia julistavat kohdat Raamatussa koottaisiin, niin ne varmaan mahtuisivat muutamalle kymmenelle sivulle, sillä eivät niin sanotut evankeliumit sisällä pelkästään evankeliumia. Mutta itse evankeliumi onkin niin voimakasta, ettei sitä tarvitse monta lausetta Raamatussa ollakaan. Se voittaa kaikki lait ja turmiovallat. Evankeliumin ydin on esimerkiksi ilmaistu tämän päivän raamatunjakeessa: "Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1 Joh 2:2).
"Synnin palkka on kuolema", ja "kun kaikki ovat syntiä tehneet", ovat kaikki myös kadotustuomion alaisia. Mutta ne, jotka suostuvat ottamaan vastaan Kristuksen, Jumalan lähettämän Pelastajan, jotka siis uskovat häneen, vapautetaan täydellisesti rangaistuksesta, koska Kristus kärsi kuoleman ihmisten syntien tähden. "Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat" (Room 8:1). (Hyvä sana joka päiväksi, toimittanut Ritva Karttunen, Karas-sana, Helsinki).
Jokainen kristitty joutuu paljon kamppailemaan uskaltaakseen elää evankeliumin joka hetki tarjoamasta lahjasta. Ei ole helppo säilyttää omassatunnossa evankeliumin lahjoittamaa vapautta. Järkemme ja sisimpämme sekä Raamatussa olevat lukuisat ja usein toistuvat käskyt, kiellot, säännöt ja ohjeet vaatimalla vaativat tekemään jotain, olemaan kuuliaisia ja yrittämään vilpittömästi. Kaiken lisäksi on vähitellen oppinut tuntemaan jotain oman sydämensä kauhistuttavasta petollisuudesta. Osaan niin taitavasti hengellisyyden varjolla päästää oman itsekkään luontoni valloilleen.
Siksi tuntuu mahdottomalta, että täysin ilmainen, vain lahjana annettu evankeliumi ja sen tuoma vapaus voisi olla oikeaa ja kannatella koko uskonelämää. Usein vain lyhyeksi hetkeksi kirkastuu monelle meistä evankeliumin lahjaluonne ja sen tuoma vapaus. Pian jälleen laki ja lainomainen julistus valtaavat taas mielemme. Evankeliumin julistama vapaus tuntuu liian yksinkertaiselta ja helpolta ja se näyttää johtavan vain lihalliseen vapauteen.
Mikä käsittämätön voima onkaan lailla ja lakihenkisyydellä. Lain hengen hallitessa ihminen kokee lain Jumalan tahdon korkeimpana ilmoittajana. Alituisesti on tarkistettava, että kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Sitä varten on saatava tarkkoja ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä. Suhde Jumalaan muuttuu lapsen suhteesta orjan suhteeksi. Joka asiaan on saatava Jumalalta lupa. Uskonelämää leimaa pakko eikä enää vapaus.
Syntyy voimakas tarve vetää muutkin kristityt mukaan samaan henkeen ja käyttäytymiseen. Vasta silloin tuntee itsensä turvalliseksi, jos koko uskonyhteisö ajattelee ja toimii samalla tavalla.
Lainomaisuus vapauttaa myös tekemästä vaikeita ja itsenäisiä päätöksiä elämän monimutkaisissa ja usein niin ainutkertaisissa tilanteissa. Toiset ovat ajatelleet kaiken valmiiksi. Auktoriteetit ratkaisevat ongelmat. On vain toteltava liikoja kyselemättä.
Löysin aikoinaan Sana-lehdestä kirjoituksen, jossa kuvataan hyvin tätä vaikeaa taistelua lain ja evankeliumin välillä. ”Kiitos sinulle ’Pentecostal’ kirjoituksestasi (Sana 9/1992). Mieltäni lämmitti rohkeutesi jakaa kokemus armon ihmeellisestä kohtaamisesta nimenomaan luterilaisessa kirkossa. Tiesitkö, että minulle on käynyt aivan samalla tavalla! Olen kanssasi viimeistä piirtoa myöten samaa mieltä siitä, että ’parempaa olotilaa sisäiselle parantumiselle ja kasvulle’ ei voi olla kuin armo, jossa saa hengittää täydellisesti hyväksyttynä ilman ainuttakaan ehtoa.
Itse olen tullut uskoon 15-vuotiaana erään ns. vapaan suunnan piirissä'. Olin ylionnellinen löydettyäni kestävän perustan elämälleni ja elävän uskon Jeesukseen. Pian jouduin kuitenkin mainitsemaasi ’ansiokierteeseen’; se hiipi kuin varkain elämääni, kun aloin oppia ihmisten asettamia ’mittoja ja raameja’, joiden mukaan minun odotettiin käyttäytyvän seurakunnassa. Ja mitäpä ihminen ei tekisi tullakseen hyväksytyksi. Vaivuin todella ankaraan lain noudattamiseen ja aloin arvottaa sen mukaan muitakin ihmisiä (evankelioimisobjekteja) hyviin ja pahoihin.
Muutama vuosi sitten käteni tarttui Bo Giertzin Kalliopohja-niminen kirja. Sitä lukiessani ensin hämmennyin, sitten kauhistuin ja lopulta järkytyin, kun tajusin uskoni muuttuneen sarjaksi pakonomaisia, omavanhurskaita rituaaleja, jotka Jumalan edessä ovat kuin ’inhottavan likainen vaate’. Mitä iloa sellaisesta uskosta olisi?
Eräs 'ystäväni vei minut Tuomasmessuun Helsingin Agricolan kirkkoon. Ensimmäisen varttitunnin aikana en voinut muuta kuin itkeä ilosta, niin voimakkaasti koin armon läsnäolon. Ehtoollisessa kohtasin kouriintuntuvasti armollisen Jumalan, niin että halusin jälleen enemmän kuin mitään muuta heittäytyä hänen varaansa. Uskalsin samalla vuosien jälkeen kohdata itseni: raadollisuuteni, puutteeni, kipeän kaipuun olla hyväksytty sellaisena kuin olen.
Mielestäni kallein aarre, joka luterilaisella kirkolla on tarjota, on ansiottoman armon tietoinen julistaminen. Armo on tämän ajan kuormitetulle, ahdistuneelle, epävarmuuden keskellä elävälle ihmiselle ainoa asia, jonka varassa jaksaa elää. Armosta ei koskaan voi kuulla liikaa, mutta sen ’pihtaaminen’ voi johtaa järkyttäviin seurauksiin. (Amazing grace)
Meille on kyllä opetettu, että lukiessamme Raamattua ja tutkiessamme omaa elämäämme Jumalan edessä meidän on osattava sekä asettaa rinnakkain että erottaa oikealla tavalla Raamatussa oleva laki ja evankeliumi. Hyväksymme ehkä itsestään selvänä senkin, että lain ja evankeliumin toisistaan erottaminen luo erikoisen kirkasta valoa Jumalan sanan oikein ymmärtämiseen. Tiedämme, ettei lakia ja evankeliumia saa sekoittaa toisiinsa. Evankeliumista ei saa tehdä lakia.
Tiedämme ehkä senkin, että lailla ja evankeliumilla on aivan erilainen tehtävä Jumalan kansan elämässä. "Ellei näet evankeliumia selvästi eroteta laista, ei kristillinen oppi voi säilyä terveenä. Jos taas tämä ero ymmärretään, tunnetaan oikea vanhurskauttamiskäsitekin. Silloin on helppo erottaa usko teoista, Kristus Mooseksesta ja esivallasta sekä kaikista maallisista laeista" (Luther).
Vaikeutemme on siinä, että lain opetuksen ymmärrämme yleensä sen pitemmittä selityksittä. Se on järjen mukaista ja jokainen ymmärtää, että juuri näinhän pitäisi kaikkien ihmisten elää, jotta elämä olisi onnellista. Laki sanoo selvästi: Tee näin! Ja varoittaa: Jollet tee, niin sinua rangaistaan.
Evankeliumi on kyllä läsnä kaikkialla Raamatussa, mutta VT:ssa se on ikään kuin varjokuvana (Hepr 10:1). Olemme opetuslasten tavoin ymmärtämättömiä ja hitaita uskomaan Raamatun todistusta evankeliumista (Luuk 24:25). Ehkä meidänkään silmämme eivät ole sittenkään auenneet (24:33). Peite pysyy sydämemme päällä Raamattua lukiessamme (2 Kor 3:14-15). Se peite nousee jostain syvältä oman olemuksemme pohjasta ja estää meitä kuulemasta armon evankeliumia. Kuitenkin evankeliumi loistaa kirkkaana Jeesuksen Kristuksen uhrissa syntiemme tähden, hänen ylösnousemuksessaan ja uskon vanhurskaudessa. Sitä ei voi mikään mahti maailmassa peittää, ei kumota eikä tuhota. Risti seisoo, vaikka maanpiiri vapisee. Vain siinä merkissä voimme voittaa.
Läpi elämämme joudumme opettelemaan sitä vaikeaa taitoa pitää kiinni siitä, että aina ja joka tapauksessa Kristusta avuksi huutaessamme ja näin häneen turvautuessamme, olemme vapaa kaikista lain tuomioista. Eräs sananjulistaja kertoi: ”Olin vuosikausia pysytellyt lähellä Vapahtajaani, mutta minulla ei ollut aavistustakaan tästä suurenmoisesta totuudesta, että minä olen vapaa laista eikä minua koskaan tuomita eikä arvostella sen mukaan vaan ainoastaan sen vanhurskauden perusteella, minkä Jeesus on ansainnut minulle. Ja voin sanoa, että kun se minulle valkeni, oli kuin uusi päivä olisi koittanut elämässäni. Vanha oli mennyt, uusi tullut tilalle. Tätä uutta vallitsevat elämä ja rauha, ilo ja voima, ja vaikka välillä saattaa tulla heikkoja ja pimeitä aikoja, Herra elävöittää kaiken uudelleen (C.O. Rosenius).
”Mutta joku sanonee: Laki on jumalallinen ja pyhä. Se olkoonkin kaikessa kunniassa! Mutta mikään laki, olkoon kuinka jumalallinen ja pyhä tahansa, ei saa minulle tulla opettamaan, että minä sen nojalla tulen vanhurskautetuksi ja saan elää. Siihen minä kyllä myönnyn, että se saa opettaa minulle, että minun pitää rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, ja vielä, että minun pitää elää siveydessä, kärsivällisyydessä jne., mutta se ei saa minulle osoittaa, millä tavoin minun pitää päästä vapaaksi synneistä, perkeleestä, kuolemasta ja helvetistä. Tässä on kysyttävä neuvoa evankeliumilta ja kuultava sitä; ja se ei opeta, mitä minä olen velvollinen tekemään - tämä näet kuuluu varsinaisesti lain tehtäviin - vaan sitä, minkä toinen on tehnyt minun sijastani, nimittäin että Jeesus Kristus, Jumalan Poika on kärsinyt ja kuollut minun sijastani, vapahtaakseen minut synnistä ja kuolemasta. Evankeliumi käskee minua ottamaan vastaan ja uskomaan tämän; tämä on ja tätä sanotaan evankeliumin totuudeksi. Ja tämä on kristillisen opin pääkohta; siitä kaiken hurskauden tunteminen riippuu. Kaikkein tärkeintä siis on, että se hyvin ymmärretään ja että sitä lakkaamatta teroitetaan. Kun se näet on äärettömän arka, sitä myös sangen helposti loukataan. Paavali on sen saanut runsaasti kokea, ja kaikki hurskaatkin saavat sen kokea” (Luther, Galatalaiskirjeen selitys, 119).
6.8. Samaan aikaan vanhurskas ja syntinen (Room 7:14-25)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 24.11. 2002
Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty (14). En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan (15). Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä (16). Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti (17). Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo (19). Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti (20).
Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta (21). Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain (22), mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki (23).
Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (24)
Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia (25).
Henkilökohtainen sydämen tunnustus
Yleensä Paavali käyttää itsestään puhuessaan muotoa me. Nytkin hän aloittaa sanomalla: ”Me tiedämme”. Tiedämme kuinka hengellinen (kreik. pneumatikos) , kuinka taivaallinen Jumalan tahtoa julistava laki onkaan. Laki on pyhä, oikea ja hyvä (Room 7:12). Se on suurenmoinen ja tärkeä. Siksi ”iloiten hyväksyn Jumalan lain” (7:22).
Mutta ongelmien ongelma onkin siinä, millainen minä itse olen Jumalan pyhän lain edessä. Mitä tapahtuu silloin, kun alan peilata omaa elämääni Jumalan lailla. Tästä puhuessaan Paavali muuttaa kirjeessään yleisen me muodon henkilökohtaiseksi minä muodoksi. Nyt hän ei opeta seurakuntaa vain yleisellä tasolla, ei sitä, miten asioiden pitäisi olla, vaan sitä miten ne ovat juuri minun kohdallani.
Näin seuraavat rivit ovatkin avointa tunnustusta siitä, millaisena apostoli koki Pyhän Hengen valaisemana oman sisimpänsä. Pelkäämättä arvovaltansa menettämistä hän kuvaa itseään hengellisen lain valossa. Hän sanoo suoraan: ”Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen.” Hän jopa väittää olevansa ”synnin orjaksi myyty” (Room 7:14) Hän toistaa tämän tunnustuksensa niin, etteivät vain kirjeen lukijat kuvittelisi, että hän huomaamattaan liioitteli omaa kurjuuttaan: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää” (7:18). Paavali uskaltaa sanoa suoraan, ettei hän uskovana tavoita Jumalan lain vaatimaa korkeaa hengellistä tasoa. En ole sellainen kuin minun pitäisi olla. Näin siis kirjoittaa itsestään mies, joka on jo vuosikymmenet ollut uskossa ja joka on erityisellä tavalla Pyhän Hengen voiman täyttämä ja Herran valittu ase..
Juuri tässä kohdassa Raamattua tulee esiin Jumalan lapsen sydämen pohjimmaiset tunnot. Näin kokee se, jolle Pyhän Hengen työn kautta vähitellen on selvinnyt oma pohjaton syntisyys, jolloin synti ei vain tarkoita joitakin irrallisia tekoja. Uskova on suostunut kohtaamaan Jumalan sanan valaisemana totuuden sisimmästään. Tästä totuudesta on kristikunnan historiassa käytetty ilmaisua perisyntisyys.
Nyt ei ole kysymys asian opillisesta esittämisestä, vaan kipeästä henkilökohtaisesta elämänkokemuksesta.
Katumuspsalmeissa tulee esiin tämä totuus ihmissydämestä tuskaisena kipuna. Joskus oman syntisyyden tunto kätkeytyy elämän raskaitten kohtaloiden tuoman ahdistuksen taakse: ”Herra, minä olen nääntynyt. Paranna minut, Herra, tuska polttaa minun luissani ja mieltäni jäytää pelko. Herra, kuinka kauan vielä? Herra, käänny jo puoleeni ja pelasta minut, auta minua, osoita uskollisuutesi! Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä.” Psalmi päättyy uskon tunnustamiseen: ”Hän on kuullut hartaan pyyntöni ja vastaa rukoukseeni” (Ps 6:3-5, 7,10 ).
Usein tällaiset psalmien kohdat liittyvät jonkun tietoisen synnin tunnustamiseen: ”Minä vaikenin synnistäni, ruumiini riutui ja kuihtui. Päivät päästään minä huusin tuskassani. Öin ja päivin kätesi painoi minua raskaana. Minun elämänvoimani haihtui niin kuin kosteus kesän helteessä. Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: ’Tunnustan syntini Herralle.’ Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan” (Ps 32:3-6).
Psalmi 51:n otsikko liittää sen Daavidin lankeemukseen. Samalla siinä kuitenkin tulee esiin se ihmissydämen pohja, joka tekee mahdolliseksi vanhankin uskovan kohdalla kauhistuttavat lankeemukset julkisiin synteihin: ”Minun syntini on aina minun edessäni. Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset. Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi! Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi” (Ps 51:5-9).
Tässä kuvataan paljon syvemmälle menevää synnintuntoa kuin vain jonkin rajoitetun ja yksittäisen lankeemuksen tuottamaa tuskaa. Siinä kuvastuu perusahdistus ihmisen ja Jumalan kohtaamisessa. Tämän ahdistuksen syynä on juuri uskovan ihmisen olemuksellinen syntisyys, turmeltuneisuus: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. Juuri tästä syntisyydestä käytämme nimeä perisyntisyys. Jotain samasta oman syntisyyden tunnosta tulee esiin myös Psalmissa 130: ”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni, tarkatkoot sinun korvasi rukoustani. Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi” (Ps 130:1-4).
Sama totuus ihmisestä tulee esiin eräissä muissakin Raamatun kohdissa: ”Ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka” (1 Moos 8:21). ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?” (Jer 17:9). ”Ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet" (Mark 7:21-23).
Vastaan sanottu kohta
Näin jälleen kohtaamme sen Jumalan lapsen sydämen tunnon, joka on varsin vieras ja suorastaan vastenmielinen nykyajan ihmiselle. Yleinen mielipide ei ole milloinkaan hyväksynyt tällaista totuutta ihmisestä. On itsestään selvää, että jokainen ihminen on pohjimmaltaan hyvä. Tunnettu englantilainen filosofi Bertrand Russel on tämän sanonut terävästi: "Nyt ihminen tarvitsee pelastuakseen vain yhtä: ilolle avointa sydäntä. Hänen täytyy nostaa silmänsä ja sanoa: Minä en ole kurja syntinen". Mielellään myös toistetaan Eino Leinon ajatuksia: ”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvä rinnassa jokaisen, vaik´ei aina esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä. Missä ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin” (Hymyilevä Apollo). Pahaa voi olla yhteiskunnassa tai joissakin vääristyneissä ihmisissä tai ihmisryhmissä. Pohjimmaltaan hyvään ihmiseen on saattanut kyllä tarttua joitakin tahroja. Jos vain ihmistä kasvatetaan oikein, hänestä tulee entistä parempi. Siksi Raamatun opetusta pidetään jopa ihmisyyden halveksimisena.
Moni suomalainen loukkaantuukin siihen, että jokaisen päiväjumalanpalveluksen alussa on kehotus synnintunnustukseen ja synnin tunnustus. Sitä ei käytetäkään huomattavassa osassa kristikuntaa. Taustalla on ajatus, ettei Jumalan sanan ääreen kokoontunut kansa voi olla noin syntistä, että joka pyhä pitäisi se tunnustaa.
Samoin voidaan väittää, että tällainen asenne, jossa ihmisen olemus nähdään parantumattomasti pahaksi, lamauttaa kaiken halun korjata ja muuttaa ihmistä ja maailmaa paremmaksi. Se on kaiken edistyksen vihollinen. Voidaan myös väittää, että jos tällä tavoin pidetään kaikkea syntinä, niin käytännössä se johtaa siihen, ettei mikään ole eikä tunnu enää synniltä ja pahuudelta ja niin voidaan syyllistyä mitä kauheimpiin asioihin.
Läpi kristikunnan historian on juuri tästä Paavalin kirjeen katkelmasta oltu jyrkästi eri meiltä. Jo vanhat kreikkalaiset kirkkoisät kiistivät, että tämä kohta kuvaisi uskovaa Paavalia tai yleensä uskovaa ihmistä. Uskova on tullut uudeksi ihmiseksi ja on jumalallisesta luonnosta osallinen eikä siksi voi enää olla noin heikko, turmeltunut eikä synnin orja. Tässä on kuvaus Paavalista ennen kuin hän kohtaisi Jeesuksen. Saman tulkinnan ovat omaksuneet myös monet nykyajan raamattutieteen edustajat.
Sensijaan kirkon kaksi mitä keskeisintä opettajaa Augustinus ja Luther ovat tulkinneet tämän oman kokemuksensa pohjalta syväksi kuvaukseksi uskovaa repivästä ristiriidasta. Tällöin tämä jakso on perusteellinen selvitys siitä, miten uskovassa "liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan” (Gal 5:17). Siksi uskova ei tee sitä, mitä hän Jumalan sanan valaisemalla omallatunnolla tahtoo. Tämän tulkinnan omaksuneille ratkaisevaa on ollut sekä oma kokemus uskovana elämisestä että se, kuinka Paavali jakeesta 7:14 alkaen käyttää minä-muotoa ja siirtyy menneestä aikamuodosta nykyiseen. Lisäksi on väitetty, ettei kukaan muu kuin uskova halua ja voi sanoa itsestään, että minussa ei asua mitään hyvää (Room 7:18) ja samaan aikaan minä tahdon hyvää (7:19) ja ilolla yhdyn Jumalan lakiin (7:22). On vapauttavaa lukea nämä jakeet omalle kohdalleen. Jos tässä on kuvaus ei-kristitystä ihmisestä, niin se kuuluisi alkulukujen teemaan eikä enää kirjeen tähän vaiheeseen.
Kolmannen selitysmallin mukaan tässä on kuvattua uskovaa, joka on joutunut lain alaiseen tilaan. Hänen on nähtävä uskonelämänsä evankeliumin valossa ja "muutettava" oman heikkouden seitsemännestä luvusta Hengen voiman kahdeksanteen lukuun.
Millaisen Kristukseen uskovan tulisi olla
On hyvä jälleen palauttaa mieleen, millaisen Raamatun sanan mukaan jokaisen Kristukseen uskovan tulisi olla. Jatkaessamme Roomalaiskirjeen lukemista kohtaamme tämän kristityn ihanteen luvussa 12. Sen mukaan minun pitäisi rehellisesti voida tunnustaa kristittynä, että rakkauteni on vilpitöntä, vihaan pahaa ja pysyn kiinni hyvässä (Room 12:9). Osoitan lämmintä veljesrakkautta toisia uskovia kohtaan ja kilpailen toisten kunnioittamisessa (12:10). En ole veltto, olen innokas ja minussa palaa Herran tuli. Palvelen Herraa (12:11). Elän toivossa ja ilossa. Ahdingossa olen kestävä, rukoilen hellittämättä (12:12). Autan puutteessa olevia uskovia, osoitan vieraanvaraisuutta (12:13). Siunaan niitä, jotka minua halveksivat ja aiheuttavat minulle hankaluutta. Siunaan enkä kiroa (12:14). Osallistun toisten elämään niin, että iloitsen iloitsevien kanssa ja itken itkevien kanssa (12:15). Olen aina pyrkimässä yksimielisyyteen toisten kanssa. En pidä itseäni muita parempina, vaan asetun vähäosaisten rinnalle. En ole omasta mielestäni viisas (12:16). En maksa kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrin siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä (12:17). Jos on mahdollista ja jos minusta riippuu, elän rauhassa kaikkien kanssa (12:18). En ota oikeutta omiin käsiini, vaan annan Jumalan osoittaa vihansa (12:18). Jos vihamiehelläni on nälkä, annan hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, annan juotavaa (12:20). En anna pahan voittaa itseäni, vaan voitan pahan hyvällä (12:21).
Hyvä on tämän tavoitteen rinnalle asettaa vaikkapa ortodoksisen kirkon opetus ihmisen kahdeksasta intohimosta, joista syntyvät ihmisen monet teot. Joka haluaa kasvaa uskonelämässään joutuu kohtaamaan nämä intohimonsa päivittäin.
1. Vatsanpalvonta. Se ilmenee ylensyömisenä, erikoisten ruokien etsimisenä, kaikkinaisena ruuan ympärillä pyörimisenä, mässäilynä ja myös kääntäen kohtuuttomana paastoamisena. Ruuassa sinänsä ei ole mitään pahaa. Se on Jumalan lahja. Vaarallinen siitä tulee silloin, kun välineestä tulee päämäärä.
2. Haureus. Seksuaalinen halu ihmisessä on luonnollinen tarve, mutta helposti se haureuden intohimona valtaa ihmisen, hänen mielikuvansa, kielensä, toiveensa ja fantasiansa ja johtaa hänet aviorikokseen, toisen ihmisen hyväksikäyttöön ja omanarvontunnon menetykseen.
3. Ahneus. Ahneus on epäjumalan, rahan palvontaa ja ilmenee saituutena sekä aineellisen hyvän kahmimisena. Ahneus johtaa myös varkauksiin ja ryöstöihin. Missä sinun aarteesi on, siellä on sinun sydämesi. Jos sydän on pankissa ihminen on rakentanut elämänsä pettävälle perustukselle. sillä hän ei ole maailmaan mitään tuonut eikä voi täältä mitään mukanaan viedä
4. Viha. Vihan intohimo saa suuttumaan, olemaan huonolla tuulella ja ärtyinen, olemaan pitkävihainen ja kostonhaluinen. Raivostuminen lähimmäisen teosta tai sanasta voi muuttua kätketyksi pahan tahtomiseksi toiselle. Vihata voi myös hienovaraisesti piikikkäillä sanoilla, ironialla ja ivalla.
5. Murehtiminen. Murehtiminen leviää vihasta. Murehtivaa on loukattu, ei toivo Jumalalta apua eikä kiitä häntä. Hän on lyhytjännitteinen ja kärsimätön, valittaa onnettomuuksissa kohtaloaan, ei usko, että tapahtuneessa voisi olla mukana Jumala. Murehtimisen himon vallassa oleva esittää Jumalalle vekseleitä ja laskuja: miksi et tee sitä ja sitä? Miksi minulla ei ole tätä ja tuota?
6. Alakuloisuus. Murehtiminen ja alakuloisuus ovat lähellä toisiaan. Jälkimmäinen on passiivinen tila. Alakuloinen ei saa mitään aikaiseksi, erityisen laiska hän on hyvän tekemiseen. Hän ei tarvitse Jumalaa, omaa pelastustaan, uskontoaan. Elämällä ei ole merkitystä. Alakuloinen tai penseä unohtaa liukkaasti syntinsä ja hänessä on vaikea herättää Jumalan pelkoa. Alakulo syntyy itsekeskeisyydestä. Elämä on ikävystyttävää, iloa ei ole enää edes omasta itsestä. Se on yksi vaarallisimpia tiloja ihmisessä.
7. Kunnianhimo. Hyvien ihmisten oma himo on kunnianhimo. Kerskailut ja kehut omista hyvistä teoista maistuvat. Joku haalii ihailua kauniilla esineillä ja vaatteilla, toinen taas kaunistelee syntejään ja peittää tekonsa. Hän on taitava puolustamaan, tekopyhä, valheellinen ja kateellinen. Kunnianhimoinen tahtoo pelastaa koko maailman omilla löydöillään.
8. Ylpeys. Ei ole ihmistä, joka ei tuntisi ylpeyden kunnianhimoa. Ylpeä ihminen on ratkaissut kysymyksen missä on maailman keskipiste. Se on hänessä. Hän ei kunnioita lähimmäistään, mutta ei toimi niin raa'asti kuin se, joka vihaa. Kunnianhimo ja ylpeys ovat lähellä toisiaan, mutta jälkimmäisen vallassa oleva ei enää välitä ympäristön mielipiteistä ja kunnioituksesta. Ylpeä on usein salaperäinen ja sulkeutunut, hänen tavoitteensa ei ole kunnia vaan valta. Hienoin muoto ylpeyttä pukeutuu nöyryyteen. Ylpeä kieltää käytännössä Jumalan.
Kun on lukenut tällaista myönteistä ja kielteistä opetusta ja soveltanut sitä omaan elämäänsä, ei voi muuta kuin sukeltaa uudelleen Room 7:n luvun loppuun ja todeta kuinka se pitää kirjaimellisesti paikkansa omalla kohdallaan.
Kertaamme sen Elävän uutisen kääntämänä: ”En ollenkaan ymmärrä itseäni, sillä todella haluan tehdä oikein, mutta en voi. Päinvastoin teen sitä, mitä en halua, sellaista, mitä vihaan. Tiedän aivan hyvin tekeväni väärin. Omatuntoni syyttää minua. Myönnän lain käskyt oikeaksi, vaikka jatkuvasti niitä rikon. En voi itselleni mitään: sisimmässäni oleva synti on minua voimakkaampi, ja se saa minut tekemään pahaa. Tiedän olevani pohjiani myöten turmeltunut, eikä minussa itsessäni - itsekkäässä vanhassa minässäni - ole mitään .hyvää. Vaikka kuinka yritän, en pysty elämään oikein. Tahdon, mutta en voi. Kun haluan tehdä hyvää, siitä ei tule .mitään, ja kun yritän olla pahaa tekemättä, sorrun siihen kuitenkin. Jos siis teen sellaista, mitä en halua, niin vika on siinä, että synti pitää minua vielä talutusnuorassaan. Näyttää siis siltä, etten pääse tästä mihinkään: aina kun tahdon tehdä oikein, teen kuitenkin sellaista, mikä on väärin. Minä eläisi mielellään Jumalan tahdon mukaan, mutta syvällä sisimmässäni jokin sotii hyvää aikomustani vastaan ja voittaa sen. Näin minussa asuva synti pitää minua kahleissaan. Haluaisin olla nöyrä Jumalan palvelija, mutta huomaankin yhä olevani synnin orja” (Rom 7:14-23).
Synti on jatkuvasti uskovassa
Näin olemme jälleen kohdanneet tuon kipeän ja todellisen ongelman uskovana olemisessa. On nöyryyttävää huomata, että usko syntien anteeksiantamukseen Jeesuksessa Kristuksessa ottaa kyllä pois syntiemme aiheuttaman syyllisyyden ja rangaistuksen. Mutta samaan aikaan synnin olemus ja voima ei häviäkään elämästämme. Se on koko ajan läsnä.
Uskoon tulon jälkeenkin ihminen on todellisesti syntinen. Perisynti on aivankuin liimautunut uskovan olemukseen. Se on kuin syöpäkasvi. Uskova on luopunut synnistä, mutta synti ei ole luopunut hänestä. Perisynti on voittamaton synti tässä ajassa. Siksi kaikissa uskovan teoissa niin kauan kuin hän elää, on syntiä mukana. Perisynnin tähden myös saatana saa helposti houkuteltua uskovan syntiin.
Jumalan armon salaisuus Jeesuksessa Kristuksessa onkin siinä, ettei armo ota pois syntiä sillä tavoin, ettei sitä enää olisi. Armo peittää uskovan synnin Jumalan silmien edessä niin, ettei häntä tuomita synnistä, jota hänessä on ja jota hän tekee.
Synnittömiä tekoja uskova voi tehdä vain siksi, että teot peitetään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen. Siksi uskova ei voi ylpeillä siitä, että hän vapaa synnistä, vaan hän on kiitollinen siitä, että hänen syntinsä ovat joka hetki anteeksiannetut ja peitetyt.
Kaikki uskovankin synti on kadottavaa syntiä, mutta synti kadottaa vasta silloin, kun uskova tieten tahtoen, tahallaan irrottautuu Jumalasta ja kääntää hänelle selkänsä. Hän antaa ylpeyden ja epäuskon synnin hallita itseään. Siihen tilaan jääminen vie lopulta täydelliseen eroon Jumalasta.
Rosenius uskaltaakin sanoa, että lopulta vain yksi synti kadottaa ja se on epäusko. Aina siellä missä on uskoa Jeesukseen ja vaikka uskoa olisi vähemmin kuin sinapinsiemenen verran, siellä ihminen pelastuu. .
”Mutta sinä sanot: ’Synti jota me joka päivä teemme, loukkaa ja vihoittaa Jumalaa; kuinka voimme siis olla pyhiä?’ Vastaus: ’Äidin rakkaus on paljon voimallisempi kuin lika ja rupi lapsessa. Siis on Jumalan rakkaus meitä kohtaan paljon väkevämpi kuin meidän syntimme ja saastaisuutemme. Sentähden me emme menetä lapsenoikeuttamme saastaisuutemme tähden, vaikka olemmekin syntisiä, emmekä lankea pois armosta syntiemme tähden” (Luther).
Samaan aikaan - ei vielä ja jo nyt
Vaikka jokainen uskova saa anteeksi, on pelastettu ja vanhurskautettu yksin Kristuksen tähden ja yksin Jumalan armosta, niin hän pysyy samanaikaisesti syntisenä, syyllisenä Jumalan edessä ja alituisesti anteeksiantamusta, pelastusta ja Jumalan armoa tarvitsevana. Näin jälleen kohtaamme tuon uskonelämän erään syvimmän salaisuuden. Siinä on kaksi vastakkaista, toisensa kanssa näennäisesti ristiriidassa ja toisensa kumoavaa totuutta samanaikaisesti voimassa.
Uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Tämä kahden vastakkaiselta tuntuvan asian samanaikaisuus tulee esiin monellakin muulla tavoin. Uskova on jo uusi ihminen ja uusi luomus ja kuitenkin hänen on päivittäin pukeuduttava uuteen ihmiseensä (2 Kor 5:17). Uskovassa oleva vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa ja samaan aikaan hänen on päivittäin ristiinnaulittava vanha ihmisensä (Kol 3:1-5).
Olemme murheellisia ja huokailemme ja samaan aikaan saamme aina olla iloisia (2 Kor 6:10). Vapisemme Jumalan vihaa ja samaan aikaan panemme rohkeasti toivomme yksin Jumalan laupeuteen. Olemme varmoja pelastumisestamme (Room 8:38-39) ja samaan aikaan emme voi kuitenkaan olla varmoja siitä, että pääsemme perille (1 Kor 10:11-12). Jumala pyhittää meidät kokonaan (1 Tess 5:23) ja kuitenkin samaan aikaan meitä kehotetaan Jumalaa peläten pyhittämään elämämme kokonaan hänelle (2 Kor 7:1).
Uskovan elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia. Uskonelämä on pikemminkin kaiken vastaanottamista Jumalalta kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista.
Kristukseen uskovan elämää leimaa sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi kaikkein varmimpana vaiheena - usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.
Meidän on opittava pitämään yhdessä tällaiset vastakkaiset kuvaukset uskonelämästä. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta. Kuitenkaan Jumalan Hengen meissä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla. Eräänä seurauksena tästä on, että Raamattua tuekseen käyttäen pyhityksestä opetetaan varsin eri tavoin ja kristityt ovat kovin eri mieltä.
"Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä jo on ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistuksensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä" (Osmo Tiililä).
Kolmenlainen näkökulma uskonkilvoitukseen ja pyhitykseen
Uskonelämää ja –kilvoitusta ja siihen liittyvää pyhittymistä voidaan tarkastella kolmesta eri näkökulmasta. Jeesuksen uskova on jo Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan pyhitetty ja tehty täydelliseksi (Hepr 10:10,14; 1 Kor 1:2; 6:11). Tämä on uskovassa jo nyt toteutunut pyhitys. Sen ydin on siinä, että jokainen Kristukseen luottava omistaa itse Kristuksen. Kristus on tullut hänelle pyhitykseksi (1 Kor 1:30). Kun hänellä on Kristus omanaan, hänellä on myös vaadittava pyhyys omanaan. Se on uskovalle Kristuksen ansion tähden luettua pyhyyttä. Se on ilmaiseksi saatua lahjapyhyyttä, joka otetaan yksin uskolla vastaan. Siinä pyhityksen sisältönä on Jeesus Kristus sekä syntiuhrina meidän puolestamme että meissä asuvana Herrana. Ilman tätä pyhitystä ei ole olemassa mitään pyhää eikä ilman sitä kukaan ole näkevä Herraa (Hepr 12:14). Tässä pyhityksessä uskova ei tee mitään, hän vain luottaa Jeesukseen ja lepää Jeesuksen täytetyn työn varassa. Tämä on ainoa pyhitys ja pyhyys, joka täydellisesti kelpaa taivaassa.
Ensin meidän on päästävä osallisia Kristuksen ainutkertaisen uhrin antamasta pyhityksestä (Hepr 10:10). Se tekee meidät nuhteettomiksi ja täydellisiksi Jumalan silmissä (10:14). Vasta sen jälkeen alkaa jatkuva läpi koko elämän kestävä pyhitys (1 Tess 4:3-8; Room 12:1). Varhaiskristillisessä ehtoollisrukouksessa sanottiin: ”Tulkoon armo ja tämä maailman hukkukoon. Hoosianna Daavidin Jumalalle. Kuka on pyhä, hän tulkoon, kuka ei, hän tehköön parannuksen”.
Tässä jatkuvassa, läpi koko elämän kestävässä pyhityksessä on kyseessä uskon taistelussa toteutuva päivittäinen pyhitys. Siinä kamppailemme säilyttääksemme uskon Kristukseen elämän loppuun asti (2 Tim 4:6-8). Tässä pyhityksessä on myös kyseessä lähimmäisen palveleminen. Sitä on harjoitettava koko ajallisen elämän ajan, mutta se jää tänne maan päälle. Se on aina vaillinaista pyhitystä, jossa tärkeintä on uskollisuus vähässä. Tämän pyhityksen täytyy tulla Jumalan edessä jatkuvasti peitetyksi anteeksiantamuksella.
Raamattu puhuu vielä kolmannenkinlaisesta pyhityksestä. Siinä pyhitys tarkoittaa lopullista ja täydellistä muuttumista Kristuksen kaltaiseksi. Silloin ihminen ei ole enää vain toivossa vanhurskas ja pyhä, vaan hän on sitä myös käytännössä ja todellisuudessa. Tämä pyhyys toteutuu uskovassa silloin kun Kristus tulee takaisin: ”Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy” (1 Joh 3:2, KR 38). Vasta silloin olemme muuttuneet "saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen" (2 Kor 3:18, KR 38). Tällöin on kyseessä kirkkaudessa täydellisesti toteutunut pyhitys.
Kuinka paljon sekaannusta ja sisäistä ahdistusta aiheutuukaan siitä, jos emme osaa Raamattua lukiessamme pitää erillään näitä kolme eri pyhitystä. Vain uskossa Kristukseen meille lahjoitettu pyhyys, tuo meille rauhan Jumalan edessä syntisyydestämme huolimatta. Vain se voi olla elämässämme jatkuvan ilon ja kiitollisuuden tuojana. Siihen luottaen voimme sanoa: Olemme autuaita Jumalan lapsia kaikesta raadollisuudestamme huolimatta. Mutta samaan aikaan tarvitsemme toistuvan kehotuksen päivittäiseen Jumalan sanan harjoitukseen ja rukoukseen ja lähimmäisen kärsivälliseen palvelemiseen. Emme saa myöskään lakata taistelemasta itsessämme esiin pyrkiviä synnin ilmauksia vastaan. Päivittäin on käytävä avoimella lähteellä syntien anteeksiantamukseen turvautuen.
Kuinka syvän turvallisuuden tuokaan toivo siitä, että kerran kaikki on kohdallaan. Kaikki taistelut on taisteltu, kaikki vaillinaisuus on lakannut ja täydellisyys alkanut. ”Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm 21:3-4).
Taistelu jatkuu elämän loppuun saakka
Nyt vielä olemme matkalla. Nyt vielä valvovassa kristityssä riehuu lakkaamaton sisällissota. Henki sotii lihaa vastaan (Gal 5:17). Meissä oleva synti ja liha vastustaa peräänantamattomasti meissä uskon kautta asuvaa Kristuksen Henkeä. Kristittynä olemme panemassa pois syntejämme ja samalla kuitenkin huomaamme kuinka ne kietovat meidät yhä uudelleen. Emme saa syntiä häädetyksi pois sisimmästämme. Synti tekee meidät monella tavoin niin hitaaksi hyvään ja nopeaksi pahaan. Haluaisimme vaeltaa aivan toisella tavoin kuin mitä vaellamme. Haluaisimme olla iloisia voittajia jo nyt, Jumalan sankareita, mutta sisimmässämme asuva syntinen lihamme sitoo meitä.
Vanha ihminen on helposti määriteltävissä ja havaittavissa. Se on itsekäs minäkeskeinen ihminen, joka kaikessa etsii omaansa. Se on piintynyt luontoomme ja siksi luontomme on hidas ja vastahakoinen hyvän tekemiseen, mutta aina valmis pahaan. Vanha on minä itse. Sen on aina oltava lain, syyttävän omantunnon ja kuoleman alainen.
Uusi ihminen on vaikeasti havaittavissa omasta sisimmästämme. Jumalan Hengen työ jää katseiltamme salaan. Uusi ihminen on Kristus meissä, Pyhä Henki meissä asuvana, emme me itse. Uusi ihminen on "vierasta lahjavanhurskautta" ja sen mukana alttiutta ja avoimuutta Jumalan sanalle, jota kuitenkin koko ajan vanha ihminen häiritsee. Myös uusi haluaa saada luontomme valtaansa.
Emme pysty täsmällisesti useinkaan erottamaan, mikä meissä on vanhan ihmisen tahtoa ja mikä taas uuden. Ne ovat sekoittuneet toisiinsa ja ovat aina ja kaikessa samanaikaisesti läsnä.
Ei ole kuitenkaan helppo oppia tottelemaan Henkeä, joka käyttää aina armon sanaa. Siksi valvominen ja siihen liittyvä jokapäiväinen katumus, vanha ihmisen kuolettaminen ja kamppailu Hengen voitolle pääsemiseksi ovat oleellinen uskovan tuntomerkki.
Täydelliseen pyhittymiseen emme täällä pääse. Mutta alun pitää olla tehtynä ja kasvaakin siinä täytyy. Joka ei edisty, se taantuu, ja joka taantuu, se lakkaa kokonaan käyttämästä Jumalan hänelle antamia lahjoja ja päätyy penseyteen ja viimein hengelliseen kuolemaan.
”Tätä taistelua kestää meissä niin kauan kuin elämme, toisessa enemmän, toisessa vähemmän sen mukaan onko henki vai liha voimakkaampi. Ja ihminen on kuitenkin molempia, henkeä ja lihaa, ja sotii itseänsä vastaan, kunnes hän tulee kokonaan hengeksi" (Luther).
Siksi on pidettävä tarkka huoli siitä, että taistelemme Hengessä lihaa vastaan ja seuraamme Hengen johdatusta. "Syntinen olen ja syntiä tunnen. Enpä vielä ole riisunut yltäni lihaa, johon synti, niin kauan kuin se elää, on piintyneenä. Mutta minä seuraan Henkeä, en lihaa, toisin sanoen, minä uskossa ja toivossa omistan Kristuksen, minä rohkaistun hänen sanastaan ja näin rohkaistuna en täytä lihan himoa" (Luther).
”Teissä on kaksi taisteluasenteessa olevaa käskijää: Henki ja liha. Jumala on teidän ruumiissanne nostattanut kiukkuisen taistelun. Henki ponnistelee lihaa vastaan ja liha taas puolestaan Henkeä vastaan. Näissä olosuhteissa minä en vaadi teiltä mitään muuta - ettekä mitään muuta voikaan aikaansaada - kuin Hengen johtovaltaan alistumista ja lihan johtovallan vastustamista. Edellistä totelkaa, jälkimmäistä vastaan sotikaa" (Luther).
Tähän taisteluun kuuluu valvominen: ”Jos Daavid, niin pyhä mies, täynnä uskoa ja Jumalan Henkeä, mies, joka oli saanut niin ihania lupauksia ja Herran käskystä suorittanut suurtekoja, lankesi niin häpeällisellä tavalla ja suhteellisen iäkkäänä joutui nuoruusiälle ominaisen kiihkon valtoihin, oltuaan niin monen ja monenlaisen Jumalan antaman kiusauksen kypsyttämä, kuinka me sitten ylvästelisimme omalla järkähtämättömyydellämme? Niinpä niin, tällaisin esikuvin Jumala tahtoo näyttää meille ensiksikin heikkoutemme, ettemme ylpeilisi, vaan pelkäisimme, ja toiseksi tuomionsa, hän kun kaikkein vähiten voi sietää ylpeyttä, joka kohdistuu meihin itseemme ja veljiin. Suotta Paavali ei siis sano: »Ole varuillasi, ettet sinäkin joutuisi kiusatuksi». Ne jotka ovat kiusauksissa harjaantuneita, tietävät kuinka välttämätön tällainen varoitus on; ne taas joita ei ole koeteltu, eivät käsitä Paavalia eivätkä siis helly osoittamaan sääliä langenneita kohtaan” (Luther).
Eräänä vaikeutena tässä taistelussa on se, että omassatunnossamme haluamme olla lakihenkisiä, mutta arkielämässämme ja elämäntavoissamme vapaita ja ilman lakia ja noudattaa vapauden varjolla omia itsekkäitä pyyteitämme ja himojamme. Tämän tähden taistelu meissä asuvan Hengen ja lihaamme piintyneen synnin välillä on tavattoman vaikea ja sitkeää. Siinä taistelussa monet selvät UT:n kehotukset oikeaan vaellukseen ovat suurena apuna.
Ytimeltään Hengen totteleminen on kuitenkin Kristukseen armoon tarttumista. Armoon turvautuessamme emme saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa syntiä ja sen ilmauksia vastaan. Emme saa jäädä synteihimme, vaikka olemmekin jatkuvasti syntisiä - siinä pysyvä ristiriita.
Kun uskova lankeaa syntiin, hän on kuin pieni lapsi, joka kaatuu kuralätäkköön. Hän menee heti itkien kotiin. Mutta hän ei ole kuin sika, joka nauttii kurassa olemisesta. Syntiin suostumien on kuin nuotioon kaatumista. Kyllä siitä pian on päästävä pois (Miika 7:8).
Mikä riemu
Niin täynnä matkarasituksia ja -pölyä kuin tämä Paavalin sydämen purkaus onkin, se päättyy rohkeaan varmuuteen. Valoisat säteet alkavat loistaa paksujen pilvien keskeltä. ”Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! (Room 7:25).
Vaikka olenkin tällainen kurja ja viheliäinen ihminen enkä voi kehua itseäni, niin minulla on suurenmoinen Vapahtaja Herra Jeesus Kristus. Hän on rakastanut minua, antanut loputtomasti anteeksi kaikki puutteellisuuteni ja pahuuteni. Kaikesta syntisyydestäni huolimatta olen uskossa häneen vanhurskas. Hän ei ole kertaakaan pettänyt minua, vaikka minä en ole osoittautunutkaan hänen arvoisekseen uskovana. Saan kuitenkin sanoa: ”Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit mun. Valitsit minut, valitsit huonon, vaan valinta oli sun. Kaikessa rikon ja kaikessa uuvun, vaan olen kuitenkin sun”.
Siksi en voi olla kiittämättä Jumalaa hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta. Hänessä olen saanut maailman parhaimman lahjan ja suurimman etuoikeuden, mitä kukaan ihminen voi saada. Sitäkin joudun häpeämään, että niin harvoin olen sydämestäni kiittänyt Jumalaa hänen Pojastaan. Kristuksenhan tulisi olla kiitokseni syvin aihe ja olla sitä elämäni joka hetki ja kaikissa sen vaiheissa.
Oman heikkouteni tähden en uskalla sanoa kuten Paavalin sanoi Kristusta rakastaessaan. Mutta aavistan, että hän sanoi sen totuudellisesti ja tarkoitti sillä myös sitä, mitä sanoi. Hän sanoi: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil 1:21). ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu” (Fil. 3:8). ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta” (1 Kor 2:2). ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä” (Gal 6:14). ”Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal 2:20b). Hän jopa sanoi: ”Kristus on kaikki” (Kol 3:11).
Otan tähän vielä yhden lainauksen Lutherilta: "Minun sydämessäni vallitsee ja on vallitseva yksinomaan tämä yksi asia, nimittäin rakkaus Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka on ainoa keskus, alku ja loppu kaikissa niissä hengellisissä ja hurskaissa ajatuksissa, joita minulla on yöt päivät. Ja sittenkin tunnen, että tuskin pääsen edes tämän äärettömän, käsittämättömän ja pohjattoman viisauden alkuun ja että minun on onnistunut löytää ja saattaa päivän valoon tuskin muuta kuin muutamia vähäisiä siruja ja osia tästä kaikkein kalleimmasta ja rikkaimmasta kaivoksesta." (Luther, Elämän taistelussa, 24).
Samalla tavoin muslimista kristityksi kääntyneen pakistanilaisen tohtori M.A.Q. Daskawien kuvaa elämänsä suurinta löytöä: "Kristuksessa olen löytänyt Jumalan. Kristus on Jumalan kouriintuntuva ilmentymä. Missä määrin kykenen ymmärtämään häntä, siinä määrin voin sanoa millainen Jumala on. Uskon Jumalaan siksi, että uskon Kristukseen. On myös päinvastoin; jollen uskoisi Kristukseen, en uskoisi Jumalaankaan. Hän on arvollinen, enemmän kuin arvollinen saamaan sydämeni palavimman palvonnan ja syvimmän rakkauden, sillä hän rakasti ensin minua ja lunasti minut. Hän on osoittanut, että tämän hämmentävän maailmankaikkeuden takana on rakastavan Isän sydän. Tätä emme voi millään hinnalla ostaa eikä sitä voi kukaan muu tehdä todelliseksi kuin Kristus. Hänessä ilmestyi meille Jumalan rakkaus ja hänessä ovat kätkettyinä kaikki tiedon ja viisauden aarteet. Hän on vastaus siihen monivuosisataiseen ihmispyyntöön, että kaikkivaltias Jumala jättäisi taivaat ja tulisi alas, jotta ihmiset voisivat nähdä näkymättömän Jumalan, jota he palvovat.
Kristuksen tunteminen merkitsee myös, että meillä on elämä. Se merkitsee kaiken sen parhaan tuntemista, mitä elämällä on tarjottavana ja minkä puolesta nähdä vaivaa. Hänessä täyttyvät elämän syvimmät kaipaukset, elämä saa tosi sisällyksensä. Hänestä erillään elämä ei ole elämisen arvoista. Ne, jotka eivät ole löytäneet Kristusta, eivät vielä tunne sitä elämän valtamerta, josta ihminen voi juomistaan juoda sen kuitenkaan tyhjentymättä. Tämä asia täyttää elämän ilolla ja rauhalla" (SLS Vuosikirja 1973, 61).
Tämän jakson loppuhuipennukseen Paavali on vielä liittänyt toisenkin tärkeän asian: ”Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia”. Vanha käännös sanoo mielestäni erittäin hyvin: ”Niin minä siis tämmöisenäni palvelen” (kirjaimellinen käännös: Niinpä siis itse minä kyllä järjellä palvelen”). Noita sanoja voi käyttää laajemminkin kuvaamaan Jumalan lapsen rohkeutta elää. Olen se mikä olen. Olen tämmöinen. En voi tämän paremmaksi tulla enkä muuttua. Olen sisäisesti jakautunut ja ristiriitainen ihminen. Mutta tämmöisenäni kelpaan Herralleni. Siksi tämmöisenäni haluan myös palvella sekä Herran asiaa että lähimmäisiäni. Minun ei tarvitse muuttua tehokkaampi ja paremmaksi, vaikka toivon mukaan kyllä oppivani yhä paremmin palvelemaan. Miten vapauttavaa!
Omalla tavalla tätä julistaa Erkki Lemisen runo saarnamiehestä:
Sateen liottama, tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin, seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkottamista.
Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.
Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.