Roomalaiskirje 14. luku

MITEN ELÄÄ OIKEIN RISTIRIITOJEN KESKELLÄ
Raamattuluento (20) Room 14:1 –23
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 15.02.2004.

8.6. Erimielisyyksien kohtaaminen (Room 14:1-12)

Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkääkä ruvetko kiistelemään mielipiteistä (1).
Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia (2). Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin (3).
Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu - vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä (4).
Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma (5). Joka kiinnittää huomionsa päiviin, tekee niin Herran kunniaksi, ja joka syö, syö Herran kunniaksi, sillä hän kiittää Jumalaa. Joka taas ei syö, on Herran kunniaksi syömättä, ja hänkin kiittää Jumalaa (6).
Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten (7). Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle (8). Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra (9).
Kuinka sinä voit tuomita veljesi? Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen (10). Onhan kirjoitettu: - Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa (11). Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään (12).

Uskomme ydinsanat

Jälleen etsimme tästä opetusjaksosta ne kohdat, jotka mielestämme vievät meidät uskomme keskukseen ja ytimeen. Juuri siihenhän tulee Jumalan sanan kuulemisessa ja opiskelussa keskittyä. Valo ja voima uskonelämään lähtee aina Raamatun ydinsanomasta – evankeliumista.

Raamatun ydintä on kaikki se, mikä korottaa Kristuksen meidän silmissämme kaikki kaikeksi. Miten hyvin Johannes sanookaan evankeliumissaan: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh 20:31). Vaikka lukisimme sata kertaa Raamatun läpi, niin jollei se synnytä sydämessämme uskoa Jeesuksen Kristukseen Jumalan Poikana, ei tuo lukeminen ole meitä auttanut. Silloin Raamattu Jumalan sanana ei ole vielä tavoittanut elämässämme sitä, miksi Jumala sen meille antoi.

Kaikessa ja aina Raamattu Jumalan sanana korottaa evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta yli kaiken. Miten Paavali kirjoittaakaan: "Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja, vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska en luota kehenkään muuhun kuin Kristukseen ja siihen, mitä hän teki puolestani. Nyt haluan vain oppia paremmin tuntemaan Kristusta" (Elävä uutinen, UT vapaasti kerrottuna, Juva 1977, Fil 3:7-10).

Roomalaiskirjeen neljästoista luku keskittyy opetuksessa uskonelämän arkeen, ns. ehdonvallan kysymyksiin, vaikeisiin lähimmäissuhteisiin ja uskovien keskinäisen yhteyden ongelmiin. Siitä huolimatta itse evankeliumin ydin ja ristin salaisuus tulee selvin sanoin lausuttuna jopa kahteen kertaan: ”Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra” (Room 14:9). ”Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut” (14:15). Totisesti ”te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1 Kor 11:26).

Kristuksen kuolema ihmisten vuoksi antaa meille sen näkökulman, jonka valossa meidän tulee arvioida myös arkielämäämme, sen monia tapoja, käyttäytymistämme ja suhdettamme toinen toisiimme. Ensimmäisenä on aina oltava Kristus, joka on kuollut puolestamme. Vasta sitten on lähimmäinen ja rakkaus häneen.

Tänään meille opetetaan, että oleellisinta suhteessa toiseen ihmiseen on se, että näemme hänessä sellaisen, joka edestä Kristus on kuollut. Juuri tämä Jumalan Pojan kuolema ihmisten edestä, antaa jokaiselle ihmiselle todellisen arvon. Kaikkien vastenmielisimmälläkin ja hankalimmallakin ihmisellä on tämän tähden suunnaton arvo. Joudumme kuitenkin koko elämämme ajan kamppailemaan antaaksemme tämän arvon sellaisille, jotka ovat omasta mielestämme todella vaikeita ihmisiä. Ehkä emme koskaan tässä ajassa siihen pysty. Meidän rakkautemme lähimmäisiämme kohtaan jää aina kovin vajavaiseksi. Sama meidän on kai myönnettävä myös suhteestamme Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Emme osaa olla siitä niin kiitollisia kuin meidän tulisi. Vasta kirkkauden valtakunnassa soi kiitosvirtemme teurastetulle Karitsalle puhtaana ja kokosydämisenä ja vasta siellä kykenemme todella rakastamaan lähimmäisiämme.

Joka tapauksessa jälleen tänään meidän on hyvä kerrata näitä uskomme ydintunnustuksen sanoja: ”Kristus on kuollut” ja lisätä siihen jatko: meidän syntiemme vuoksi. Juuri tämä sanoma on alusta alkaen ollut aina ja kaikkialla evankeliumin ydin. Vain tämän sanoman vastaanottaminen, siitä kiinni pitäminen ja sen säilyttäminen muuttumattomana pelastaa ihmisen (1 Kor 15:1-3). Vain tämä sanoma korottaa Jeesuksen Kristuksen kaikki kaikeksi. Siellä missä julistetaan Kristuksen kuolemaa, siellä julistetaan aina myös hänen ylösnousemustaan. ”Hän on alku ja esikoisena kuolleista noussut ja näin hän on kaikessa ensimmäinen” (Kol 1:17). Olkoon hän tänäänkin meille kaikessa ensimmäinen!

Koska hän on ylösnoussut, niin hän elää. Ja koska hän elää, niin hän on täällä meidänkin keskellämme ja tekee työtään omalla salatulla tavallaan sydämissämme.

Kertaamme jälleen niitä UT:n kohtia, jotka korottavat Jeesuksen nimen yli kaiken. Seuraavaan on koottu pitkä luettelo. Kunpa sydämemme riemastuisi sitä lukiessamme. Yksikin siinä olevista nimistä ja Kristuksen ominaisuuksista on meille kylliksi iankaikkista elämää varten. Miten ensimmäisen sukupolven kristityt saattoivatkaan nähdä Jeesuksen Kristuksen näin ihmeellisenä.

JEESUS KRISTUS ON:

tosi Jumala ja iankaikkinen elämä (1 Joh 5:20),

kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala (Room 9:5), Jumalan Poika (Fil 2:19),

Isän ainoa Poika (Joh 1:14),

Jumalan Pyhä (Joh 6:69),

Ihmisen Poika (Joh 5:27),

näkymättömän Jumalan kuva (Kol 1:15),

Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva (Hepr 1:3),

esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt (Kol 1:15), aina Isän vierellä (Joh 1:18),

Jumalan oikealla puolella (Kol 3:1),

A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (Ilm. 22:13),

joka on, joka oli ja joka on tuleva (Ilm 1:4).

Hän on Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku (Ilm. 3:14),

kaikkien valtojen ja voimien pää (Kol 2:10),

maailman kuninkaiden hallitsija (Ilm 1:5), elämän ruhtinas (Apt 3:15),

Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen elävä kivi (1 Piet 2:4),

valittu kivi, jonka arvo on suuri (1 Piet 2:6),

Immanuel - Jumala meidän kanssamme (Matt 1:23),

pyhä ja vanhurskas (Apt 3:14),

tosi profeetta (Luuk 24:19),

maailman valo (Joh 8:12),

se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan (Joh 6:14), meidän rauhamme (Ef 2:14),

Herra (Fil 2:11), tunnustuksemme apostoli ja ylipappi (Hepr 3:1),

maailman pelastaja (Joh 4:42),

elämän lähde (Joh 5:26), elämän leipä (Joh 6:48), lampaiden portti (Joh 10:7),

hyvä paimen, oikea paimen (Joh 10:11),

antanut elämän, yltäkylläisen elämän (Joh 10:10), meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto (Kol 1:14),

Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin (Joh 1:29),

meidän syntiemme sovittaja (1 Joh 2:2),

ylösnousemus ja elämä (Joh 11:25),

ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta (Kol 1:18), ylimmäinen paimen (1 Piet 5:4),

Israelin kuningas Joh 12:13),

tie, totuus ja elämä (Joh 14:6),

Isän luona puolustaja (1 Joh 2:1),

kirkas aamutähti (Ilm 22:16),

kirkkauden toivo (Kol 1:27).

Hän nyt istuu Jumalan oikealla puolella ja on siksi ”niin kuolleiden kuin elävienkin Herra” (Room 14:9). ”Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu: niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa. Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään” (14:11-12). Sen tuomioistuimen (kreik. bema) edessä sanotaan jokaisen ihmisen elämästä se viimeinen, se ratkaiseva sana.

Myös Filippiläiskirjeessä nähdään samanlaisena Kristuksen suuruus ja majesteetillisuus: ¨Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra" (Fil 2:9-11).

Olkoon tänään tilanne meidän keskellämme tai omassa elämässämme kuinka sekava tai ahdistava tahansa, halveksikoon nykymaailma Jeesuksen nimeä miten tahansa, niin siellä lopullisessa todellisuudessa hän on kaikkein korkein ja ylisteltävin ihmisistä, jonka edessä jokainen polvi notkistuu.

Arkinen todellisuutemme

Meidän on kuitenkin pudottava Kristuksen palvonnan korkeudesta arkisen todellisuuteemme ja sen raadollisuuteen. Olemme vasta matkalla, emme ole vielä perillä. Tähän todellisuuteemme kuuluvat monenlaiset erimielisyydet, jännitteet ja vaikeudet uskovien kesken ja itse elämässä tässä maailmassa. Ei ole helppo tulla toimeen ihmisten kanssa. Olemme niin erilaisia. Ajattelemme ja näemme kovin eri tavoin. Emme uskovinakaan ole kuin samasta muotista valettuja. Meillä on hyvinkin erilaisia ajatuksia ja mielipiteitä (kreik. dialogismos) monista asioista ja jännityksiä, jopa kiistoja syntyy helposti (Room 14:1). Miten pian sisimmässämme alkaakaan kiehua toisin näkeviä kohtaan tuomitsevia tai halveksivia tunteita (14:3).

Paavali ei kirjettä kirjoittaessaan vielä ollut käynyt Roomassa. Hänellä ei ollut henkilökohtaisia kokemuksia seurakunnan sisäisistä vaikeuksista. Siksi hän tässä käsittelee ongelmia, jotka siihen aikaan olivat yleisiä kristillisissä seurakunnissa. Jo silloin uskovien välillä oli monenlaisia jännityksiä ja ristiriitoja. Nyt Paavali haluaa auttaa Jumalan kansaa eteenpäin näiden vaikeuksien keskellä.

Seurakunnissa oli monenlaisia ryhmiä. Eräänä syynä oli se, että monien kristittyjen taustalla oli lainomaista tapakulttuuria korostava juutalaisuus. Juutalaisuudessa on tarkasti määritelty, mitä ei saa syödä ja miten on sapattia ja juhlapäiviä viettävä. Näistä asioista oli kiistelty Jerusalemin apostolisessa kokouksessa lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Silloin pyrittiin tasoittamaan jännityksiä lähettämällä seurakunnille kirje, jossa kehotettiin uskova karttamaan sellaista, ”minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu” (Apt 15:20). Tästä huolimatta jännitykset ja ristiriidat jatkuivat. Sen näemme Galatian ja Korinttin seurakunnista. Paavali oli jo aikaisemmin kirjoittanut: ”Ruoka ei lähennä meitä Jumalaan; jos olemme syömättä, emme siitä vahingoitu; jos syömme, emme siitä hyödy. Katsokaa kuitenkin, ettei tämä vapautenne koidu heikoille loukkaukseksi” (1 Kor 8:8-9).

Seurakunniat olivat jakaantuneet eri puolueisiin (1 Kor 1:10-12). Oli niitä, jotka ruokakysymyksessä olivat vapaita ja katsoivat voivansa syödä kaikkea, toiset taas eivät halunneet syödä muuta kuin kasviksia. Näistä ruokansa nähden ja kenties samalla myös koko elämäntyyliinsä nähden tarkemmin ja huolellisimmin vaeltavista käytetään nyt sanaa ”heikko”, ”heikkouskoinen” (kreik. astheneo) (Room 14:1,2; 1 Kor 8:9). Tällöin kai sellainen, joka ottaa elämän suurpiirteisesti ja rennosti olisi vahvauskoinen. Sellaista määrittelyä ei kuitenkaan ole. Jeesus kyllä kutsuu sadanpäällikön uskoa vahvaksi (Matt 8:10), mutta silloin uskon sisältönä oli itse Jeesus eikä varmuus oman elämäntyylin oikeutuksesta. Heikot olivat omantunnon arkoja ja pelkäsivät rikkovansa Jumalan tahdon. He pitivät vahvojen avaraa vapaamielisyyttä siveellisesti holtittomana.

Miten asennoitua toisella tavoin käyttäytyvään?

Raamatun sanan mukaan tärkeintä on kuitenkin se, että heikkouskoisen yhtä hyvin kuin sellaisen, joka kokee olevansa vapaa ja varma uskossaan, Jumala on ottanut omakseen (Room 14:3). Jumalan lapsena oleminen on tärkeintä elämässä. Usko Kristukseen tekee jokaisesta Jumalan lapsen täysin riippumatta siitä millaisia mielipiteitä hänellä on ja miten hän asennoituu ja ratkaisee erilaisia käytännön elämän ongelmia. Usko Kristukseen on ainoa ratkaiseva tekijä – yksin usko!

Erilaisia mielipiteitä omaavien Kristukseen uskovien ”isäntänä” on Jumala ja kaikki he ovat Jumalan palvelijoita (kreikkalainen sana viittaa kotiorjaan). Kukaan kodin ulkopuolinen ei voinut määrätä eikä tuomita kotiorjaa isännästä riippumatta. Näin myös jokainen uskova on tilivelvollinen yksin isännälleen. Oman isäntänsä edessä hän seisoo, jos on toiminut oikein tai kaatuu, jos hän on toiminut väärin ja isäntänsä tahdon vastaisesti. Kaikki riippuu isännästä. Paavali itse uskoo, että kyllä he kaikki pysyvät pystyssä, jos eivät luovu uskosta, koska Herra kykenee pitämään heidät pystyssä (Room 14:4). Erimielisyys toisten uskovien kanssa ei kaada ketään, mutta kyllä toki erimielisyys Herran kanssa. Jokainen on yksilönä vastuussa Jumalan edessä koko elämästään. Yksin hänelle jokainen joutuu tekemään kaikesta tiliä. Silloin paljastuu minkä arvoinen kunkin mielipide on ollut.

Miten Paavali sanoikaan: ”Siitä minä hyvin vähän välitän, että te minua tuomitsette tai joku inhimillinen oikeus; en minä itsekään tuomitse itseäni, sillä ei minulla ole mitään tunnollani, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra. Älkää sentähden lausuko mitään tuomiota, ennenkuin aika on, ennenkuin Herra tulee, joka myös on saattava valoon pimeyden kätköt ja tuova ilmi sydänten aivoitukset; ja silloin kukin saa kiitoksensa Jumalalta” (1 Kor 4:3-4, KR 38). Samalla hän antaa kuitenkin erittäin tärkeän ohjeen: "Ei yli sen, mikä kirjoitettu on, ettette pöyhkeillen asettuisi mikä minkin puolelle toista vastaan” (4:6).

Näin siis asennoitumisessamme toisin näkevään ja kokevaan kristittyyn meidän tulisi lähteä liikkeelle siitä, että meidät molemmat Jumala on ottanut omakseen. Yksin Herra voi pitää meidät tilinteolla pystyssä ja siinä ei toisten ihmisten mielipiteet ja vaatimukset paina mitään. Jos saan olla varma vakaumuksestani, niin myös toinenkin saa olla omassaan varma. Jos saan toimia Herra kunniaksi tällä tavoin ja kiittää Herra siitä, niin olkoon toisella sama oikeus toimia Herran kunniaksi, vaikka hän toimiikin toisella tavoin samassa asiassa kuin minä ja hänkin kiittäköön Herraa. Näin ainakin silloin, jos erimielisyys koskee ruokaa ja kalenteria. Ainakin niissä kysymyksissä meidän tulee hyväksyä toinen toisemme emmekä saa kiistellä erimielisyyksistämme, emme halveksia emmekä tuomita toisiamme.

Erimielisyytä aiheuttavia asioita

Koskevatko nämä ohjeet myös niitä kymmeniä, ehkäpä satoja muita erimielisyyksiä aiheuttavia asioita, joita uskovilla on ruokasäännösten ja kalenteriasioiden ulkopuolella?

Miten siis toimimme silloin, kun meillä ei ole erimielisyyksiä ruuassa eikä kalenteriasioissa, mutta sitä enemmän erimielisyyttä perheeseen, kotiin ja ihmissuhteisiin liittyvissä kysymyksissä. Puhumattakaan, että olemme kovin eri mieltä monista oppiin liittyvistä kysymyksistä ja erityisesti kolmanteen uskonkappaleeseen liittyvissä kysymyksissä. Saatamme myös olla kovin eri mieltä siitä, miten meidän tulee suhtautua omassa yhteiskunnassamme vallitsemaan päässeisiin näkemyksiin ja asenteisiin, jotka koskevat vaikkapa avioliiton ulkopuolista sukupuoliyhteyttä, avoliittoa, ehkäisyvälineiden käyttöä, aborttia, pornografisia kuvia, videoita ja TV-ohjelmia, avioeroa, eronneiden uudelleen avioitumista, homoseksuaalien liittoja. Miten asennoidumme yleensäkin television katselemiseen, pukeutumiseen, koristeisiin, tupakkaan, alkoholiin, teatteriin, tansseihin, elokuviin, viihteisiin, peleihin? Mitä ovat yoga, povaaminen, astrologia, horoskooppien lukeminen tai tatuointi, ihon lävistys ja ihon alaiset mikrosirut? Miten on asennoiduttava pankkikorttiin, sosiaaliturvatunnukseen, EU:n ja euroon? Entä naispappeus? Kaikki nämä ovat ulkonaisia ja näkyviä asioita kuten ruuat ja erilaisten päivien pitäminen. Kaikki nämä ja monet muut kysymykset ovat hajottaneet seurakuntia ja kirkkoja. On syntynyt joidenkin tilastojen mukaan jopa yli 20 000 erilaista ja toisistaan irti olevaa kristillistä kirkkoa, suuntaa, lahkoa ja liikettä. Kaiken lisäksi kovin monet niistä ovat varmoja siitä, että vain heidän keskuudessaan on oikeita kristittyjä ja oikeaa opetusta.

Tämän päivän opetusjakso ei kuitenkaan millään tavoin puutu kristittyjen opillisiin erimielisyyksiin. Niitä selvitetään voimakkaasti Galatalaiskirjeessä. Nyt nimenomaan keskitytään arkielämän erimielisyyksiin.

Oman kannan muodostamisen vaikeus

Jatkuvasti vastaamme tulee ja usein yllättäen tilanteita, joissa on päätettävä oikeasta toiminnasta nimenomaan Kristukseen uskovana. Onko uskovilla intuitiota, joka auttaa heitä itsenäisesti tekemään päätöksiä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Uskovienkin parissa ollaan niin monesta asiasta kovin eri mieltä, intutitiot näyttävät vievät hyvinkin eri suuntiin. Mikä on omantunnon apu? Mikä on oikea tapa suhtautua tällaisiin asioihin? Onko oltava kireä vai löysä vai niiden väliltä? Missä kulkee oikean ja väärän, pahan ja hyvän raja? Onko sitä enää ollenkaan? Mitä on tiukkapipoisuus? Mitä on helppohintainen periksiantaminen? Missä kulkee joustavan harkinnan ja itsenäisen päätöksen tie? Kun on pakko tehdä sovitteluja, kompromisseja, niin mistä löytää viisaan ja tasapuolisen kompromissin? Milloin voin sanoa: ”Minä vaellan vanhurskauden polkua, oikeuden teitten keskikohtaa” (San 8:20, KR 38).

Kristus on vapauttanut omansa vapauteen. Tämä vapaus on lahja ja se antaa elämälle uuden mahdollisuuden ja kuitenkin samalla tuo vastuunalaisuuden. Olemme vastuussa ja tilivelvollisia Jumalalle ajatuksistamme, asenteistamme, sanoistamme ja teoistamme – koko elämästämme.

Elämme kuitenkin joka hetki ristiriitojen ja epätäydellisyyksien maailmassa. Meidän on hyväksyttävä se, synti on turmellut kaiken, ei ainoastaan meitä ja meidän tekojamme, vaan myös ne lait, säädökset ja järjestykset, joitten alaisina ja joitten puitteissa elämme ja toimimme. Eikä Jumalan näkyvä seurakuntakaan voi olla vapaa synnin turmelevasta vaikutuksesta. Ja valitettavasti Raamattua on tulkittu ja voidaan tulkita kovin monella eri tavalla. Emme voi siksi täyttää Jumalan tahtoa pikkutarkkojen määräysten huolellisella noudattamisella. Suoraviivaisten vaatimusten mukaan toimiminen on usein aivan mahdotonta. Sellainen saattaa johtaa täydelliseen umpikujaan. Vain anteeksiantoon perustuva rakkaus voi näyttää oikeaa tietä (1 Kor 13). Silloin on suostuttava tekemään vaikeitakin sovitteluja, joista ei kuitenkaan voi olla varma, että ne olivat oikeita.

Yleensä hyvätkin tarkoitukset saavutetaan vain tiettyjä keinoja käyttämällä. Tarkoitusten ja keinojen välillä voi kuitenkin vallita jyrkkä vastakohtaisuus. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta keinot vääriä tai joskus päinvastoinkin. Jokainen uskova tässä maailmassa "ryvettää rokkinsa", mutta samalla hän olkoon tietoinen sekä Jumalan ehdottomasta tuomiosta että hänen käsittämättömästä armostaan.

Siksi emme voi määritellä uskovien keskinäisessä yhteydessä vain yhdenlaista käyttäytymistä ainoaksi oikeaksi. Diktatuurissa sallitaan vain yhdenlainen ajattelu ja käyttäytyminen. Siellä vaaditaan samankaltaistumista. Kristukseen uskovien keskuudessa tulee olla vapautta ja aivan kuin ilmaa hengittää. Jumalan lasten tulisi nöyrästi sanoa toinen toisilleen: ”Jos jossakin kohden ehkä ajattelette toisin, Jumala on ilmoittava teille, kuinka asia on” (Fil 3:15).

Lopputulos on se, ettei meillä ei ole oikeutta tuomita toisin käyttäytyvää veljeä. Mutta meillä ei ole myöskään oikeutta vapauden nimessä halveksia ja haavoittaa toista. Rakkaus suostuu oman vapautensa rajoittamiseen, mutta rakkaus suostuu myös muuttamaan mielipiteensä, jos ymmärtää asian uudella tavalla.

Paavali soveltaa tätä vaikeaa rakkauden kutsua oman aikansa hankalaan epäjumalan palvelukseen ja siihen liittyvään lihansyöntiin: ”Jos joku sanoo teille: ’Tämä on uhrilihaa’, jättäkää se syömättä hänen vuokseen, omantunnon takia. En tarkoita teidän omaatuntoanne vaan tuon toisen. Miksi antaisin toisen ihmisen omantunnon määrätä omaa vapauttani? Jos minä kiitän Jumalaa ruoastani, miksi minua moitittaisiin siitä, mistä itse kiitän? Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi. Älkää loukatko sen enempää juutalaisia kuin kreikkalaisiakaan älkääkä liioin Jumalan seurakuntaa. Minäkin yritän aina tulla toimeen kaikkien kanssa; en etsi omaa etuani vaan muiden ihmisten parasta, jotta he pelastuisivat” (1 Kor 10:28-33).

Paavali antaa selvät ohjeet

Paavali neuvoo hyväksymään vierelle kanssakulkijaksi myös aivan toisenlaista, jopa vastakkaista mielipidettä omaavan kristityn. Älä missään tapauksessa ala kiistellä hänen kanssaan teidän mielipiteittenne erilaisuudesta (1). Älä ainakaan halveksi tai tuomitse häntä (2), älä sittenkään, vaikka et voi ymmärtää häntä etkä hyväksyä hänen mielipidettään. Muista, että jos hän uskoo Kristukseen on hänkin kaikista mielipiteistään huolimatta Herran oma (3) niin kuin sinäkin haluat olla.

Yhtä hyvin hän niin kuin sinäkin seisotte tai kaadutte Pyhä Jumalan edessä ja mieluimminkin ajattele jopa niin, että hän seisoo joka tapauksessa, sillä kyllä Herra hänestä pitää huolen (4). Ja vähän vaatimattomammin rohkaistu ajattelemaan, että ehkä sinä itsekin Herran huolenpidon tähden kykenet seisomaan Jumalan edessä.

Salli hänen olla vakaumuksessaan varma kuten itsekin haluat olla varma (5). Kumpikin oppikoon toimimaan Herran kunnaiksi oman vakaumuksensa pohjalta ja kiittämään Herraa (6). Lopulta eihän yksikään Kristuksen uskova saa eikä voi elää vain itselleen eikä vain omia näkemyksiään mielipiteitään kehuen (7).

Kuolema tulee pian ja leikkaa kaiken ja silloin on ratkaisevaa, ettei elämämme ole ollut minäkeskeistä itsemme korottamista, vaan elämää Herran omana ja hänelle kuuluvana ihmisenä (7-8). Kaikissa elämämme tilanteissa ja kuoleman tullessa Jeesus Kristus olkoon meidän Herramme (9).

Koska joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen, niin mieletöntä meidän on täällä tuomita ja halveksia toista kristittyä. Jumalallehan joudumme kuitenkin kaikesta tekemään tiliä ja hänhän sanoo sen lopullisen ja viimeisen sanan, joka ratkaisee kaiken (10, 12). Tämän elävän Herran edessä jokainen polvi notkistuu ja jokainen kieli ylistää Jumalaa (11) ja siis myös meidän yhtä hyvin kuin niidenkin, joiden kanssa olimme eri meiltä. Se hetki on äärettömän lähellä.

8.7. Rakkaus rajoittaa itse itsensä (Room 14:13-23)

Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan (13).
Herraan Jeesukseen luottaen tiedän varmasti, ettei mikään ole sinänsä epäpuhdasta. Mutta jos joku pitää jotakin epäpuhtaana, hänelle se on epäpuhdasta (14).
Jos veljesi pahastuu ruoastasi, et enää ole noudattanut rakkauden vaatimuksia. Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut (15).
Älkää antako aihetta pilkata sitä hyvää, minkä olette saaneet (16).
Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa (17).
Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon (18).
Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme (19).
Älä ruoan vuoksi hajota Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta ihmiselle on pahaksi, jos hän syö jotakin, mikä loukkaa omaatuntoa (20). Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi (21).
Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi (22).
Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella. Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä (23).

Evankeliumi loistaa kirkkaana myös luvun loppuosassa, vaikka sekin jatkaa samaa kehotusten sarjaa kuin luvun alkuosakin. Jälleen kuulemme uskomme avaintotuuksista kuten Herraan Jeesukseen luottamisesta (Room 14:14), Kristuksen kuolemasta (14:15), siitä, että olemme saaneet Herralta hyvää (14:16), Jumalan valtakunnasta, joka toteutuu elämässämme uskonvanhurskautena, rauhana ja ilona (14:17), Kristuksen palvelemisesta ja Jumalan mielen mukaisuudesta (14:18), Jumalan työstä (14:20), uskosta Jumalan edessä (14:22) ja jopa synnistä (14:23).

Tämän avainopetuksen keskellä meidän on opittava kestämään ja joustamaan ahtaasti ajattelevan ja vaikean, eli ns. heikon uskovan lähellä. Raamattu kutsuu tällaista uskovaa heikoksi (Room 14:1), vaikka todennäköisesti uskova itse kokee itsensä vahvaksi. Hänhän tietää, mikä on oikein ja Jumalan tahto ja sitä hän haluaa myös järkähtämättä noudattaa toi se tullessaan mitä toi. Hän myös kokee jäävänsä pinnallisten ja kevytmielisten uskovien keskellä usein kovin yksinäiseksi. Joka tapauksessa hän vaatii kaikkia muitakin toimimaan tulkitsemansa Jumalan tahdon mukaisesti.

Tällainen veli tai sisar pitää monia itsestään selviä asioita väärinä, epäpuhtaina, jopa saastaisina (Room 14:14) ja vaatii sinuakin olemaan samaa meiltä kanssaan. Jos se on hänelle epäpuhdasta, on sen oltava myös sinulle, jos kerta olet todellinen kristitty. Milloin hän pahastuu sinun ruuistasi (14:15). Milloin hän saa aiheen pilkata sitä vapauta ja hyvää, mitä olet Herraltasi saanut (14:16). Milloin taas et millään osaa rakentaa rauhaa hänen kanssaan (14:19). Milloin taas saat syytöksiä siitä, että sinä hajotat Herran työn (14:20). Voit joutua tilanteeseen, jossa et voi syödä hänen omantuntonsa tähden edes lihaa, viininjuomisesta nyt puhumattakaan etkä edes oikein tiedä, miten sinun on elettävä, ettet vain loukkaisi häntä (14:21).

Paavali kääntyy nyt sellaisten uskovien puoleen, joilla on varaa joustaa ja sallia lähellään muunkinlaisia näkemyksiä kuin vain omia näkemyksiään. Paavali kehottaa kärsivällisyyteen ja antamaan periksi monessa asiassa. Mutta emme kuitenkaan saa antaa sillä tavoin periksi, että kadotamme oman uskomme Jumalan edessä (Room 14:22). Kyllä meidän on varmasti tiedettävä Herraan Jeesukseen luottaen, ettei mikään ei ole itsessään epäpuhdasta, saastaista (14:14), väitti tuo toinen uskova mitä tahansa. Jos hän pitää jotain asiaa epäpuhtaana ja silloin se on sitä hänelle (14:14), mutta se ei ole saastaista Jeesukselle eikä silloin myös sinulle. Paavali sanoo jopa niinkin rohkeasti, että ”kaikki tosin on puhdasta” (Room 14:20).

Toisessa yhteydessä Paavali puhuu siitä kuinka viimeisinä aikoina tulee eksyttäviä henkiä, jotka kieltävät ”syömästä ruokia, jotka Jumala on luonut sitä varten, että ne, jotka tuntevat ja uskovat totuuden, nauttisivat niitä ja kiittäisivät Jumalaa. Kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen” (1 Tim 4:3-5). Totisesti ”vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal 5:1).

Emme myöskään saa suostua toisten uskovien syyllistettäväksi. Paavali jopa sanoo rohkeasti: ”Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi” (Room 14:22). Moni asia meidän on pakko uskoa oikeaksi, vaikka emme voi vuorenvarmasti tietää, että se on oikeaa. Tästä huolimatta emme saa epäröidä, vaan toimia rohkeasti uskomme perusteella. Samaan aikaan meitä kehotetaan välttämään tuomitsemista (14:13), toisen loukkaamista (14:15) ja rakentamaan rauhaa uskovien välille (14:19). Usein kuitenkin tämä yhtälö on ainakin inhimillisesti katsoen mahdoton ratkaistavaksi.

Vaikka olemmekin Kristuksen vapauttamia Jumalan lapsia, niin suostumme rakkauden vaatimuksesta rajoittamaan omaa vapauttamme, jos sillä tavoin autamme toista ihmistä. Vapaus auttaa joissakin tilanteissa meitä hillitsemään itseämme, niin ettemme edes tuo esille omaa poikkeavaa näkemystämme. Tiedämme, että se saa aikaan vain väittelyä. Tämä ei saa merkitä oman näkemyksen häpeämistä eikä pelkuruutta. Emme myöskään saa päästää tämän vapauden varjolla itsekästä luontoamme valloilleen, vaan meidän tulee rakastaa ja palvella niitä vaikeitakin lähimmäisiämme (Gal 5:13). Usein palvelemme parhaiten vaikenemalla.

Jälleen meidän on hyvä pysähtyä kesken kaiken sen totuuden eteen, että Kristus on kuollut ja kuollut nimenomaan meidän vuoksemme (Room 14:15). Toki hän kuollut myös sen vaikean ”heikon” uskovan vuoksi. Eli nähkäämme jälleen Kristuksen ristin loistavan. Siinä meille alati tarpeellinen näky ja sydäntämme vahvistavan evankeliumin ydin.

Meitä kehotetaan jälleen myös muistamaan kaikkea sitä hyvää, minkä olemme Herralta saaneet (Room 14:16). Näin siitäkin huolimatta, vaikka jotkut saavat aiheen pilkata meidän huolimattoman vaelluksemme takia Herran asiaa.

Mutta ennen kaikkea jälleen saamme riemastuneena kuulla ja tietää, että Jumalan valtakunta toteutuu meidän elämässämme silloin, kun elämme uskosta vanhurskaina (Room 14:17). Juuri uskonvanhurskaudessa Jumalan valtakunta on tässä ja nyt läsnäoleva Herra. Se on sydämissä olevaa Herran hallintavaltaa. Se ei ole ulkonaisissa teoissa, ei syömisessä eikä juomisessa. Miten Jeesus sanoikaan: ”Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tahi: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä" (Luuk 17:20-21, KR 38). Juuri uskonvanhurskaus tuo Jeesuksen Kristuksen elämäämme ja siellä missä Jeesus on läsnä, siellä on aina myös Jumalan valtakunta läsnä.

Pyhä Henki on paljastanut meille syntimme ja kirkastanut Kristuksen niin, ettemme ole voineet olla luottamatta häneen. Hänessä olemme saaneet syntimme anteeksi. Nyt Jumala ei lue meille enää meidän kurjuuttamme tuomioksi, vaan Poikansa tähden pitää meitä taivaskelpoisina. Se antaa sydämemme jotain Jumalan rauhasta, joka käy yli kaiken ymmärryksen. ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (Room 5:1). Silloin ilokin alkaa pulputa sydämestämme.

Uskosta vanhurskaiksi tulleina saamme kaikessa palvella Herraa Jeesusta Kristusta (Room 14:18). Emme palvele toivon mukaan itseämme, emme omaa etuamme tai vain toisia ihmisiä, vaan nimenomaan itse Herrojen Herraa. Hän olkoon kaiken tekemisemme ja elämisemme varsinainen kohde. Siksi ”kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että… te palvelette Herraa Kristusta” (Kol 3:23-24, KR 38).

Jos on etuoikeus saada koko elämällään uskonvanhurskauden varassa palvella Kristusta, niin vielä ihmeellisempi etuoikeus on tietää, että tämä palvelemisemme jopa miellyttää Jumalaa. Ihmisten arvonannon saaminen ja heille kelpaaminen taitaa jäädä kirkkauden valtakunnan asiaksi.

Kuinka vapauttavaa onkaan saada uskoa Jeesukseen Kristukseen ja tulla uskossa sidotuksi yksin häneen. Usko on aina mitä henkilökohtaisin usko, se on ”oma usko” (Room 14:22). En niin, että itse olisin sen synnyttänyt, kyllä se on Herran antama, se on hänen lahjansa. Mutta se on aina myös hyvin henkilökohtainen lahja, se on juuri minulle annettu ja siksi se on nyt minun oma uskoni. Sen säilyttäminen on mitä tärkeintä elämässä. Kun Paavali vähän ennen kuolemaansa teki tiliä elämästään, hän nimenomaan silloin korosti, että tärkeintä kaikessa on ollut uskon säilyttäminen: ”Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:6-7). On suurenmoista, jos itse kerran elämän ja kuoleman rajalla voimme sanoa tuolla tavoin.

Kehotuksen säilyttää oma usko Jumalan edessä sisältyy tässä yhteydessä myös toinen tärkeä asia. Joudumme elämään uskovina monenlaisten ristiriitaisten oppien ja vaatimusten keskellä. Yksi julistaa meille sitä, toinen tätä. Yksi vaatii meiltä tuollaista, toinen tällaista. Usein miten kaikki perustellaan taitavasti Raamatulla. Saatamme kokea, että hajoamme, jos meidän on kaikkia vaatimuksia toteltava. Siksi silloin on tärkeää, että mahdollisimman yksinkertaisesti ja jopa lapsenomaisesti pidämme kiinni vain yhdestä ainoasta asiasta. ”Tarpeellisia on vähän, tahi yksi ainoa. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä oteta pois” (Luuk 10:42, KR 38). Se yksi ainoa asia on meidän edestämme kuollut ja ylösnoussut Kristus. Sanokoon toiset mitä tahansa, me koetamme pitää silmämme luotuina vain häneen ja häneenkin ristiinnaulittuna. Se ainoa oikea ja todellinen usko katsoo yksin Kristukseen, odottaa kaikkea Kristukselta ja jää Kristuksen eteen. Sillä uskolla ei ole muuta sisältöä eikä muuta kohdetta kuin Kristus.

Kuinka hyvä onkaan siinä kamppailussa palauttaa jälleen mieleen uskovien erimielisyyksistä ja riidoista paljon kärsineen rohkaisu:

Jos, ystäväni, elämäsi tie joskus nousee aivan pystyyn niin, ettet ymmärrä, minne lähteä, mistä päästä eteenpäin, kun toinen neuvoo sinne, toinen tänne, etkä tiedä kumpi on oikeassa, kumpi väärässä - muista, että on yksi, joka sanoo: minä olen tie.

Ja jos kaikenlaiset eksyttävät ajatukset pimittävät mieltäsi, etkä tiedä, mikä on totta, mikä valhetta, vaan tuskastuneena kysyt: mikä on totuus - kuuntele silloin sen Herran ääntä, joka todistaa: minä olen totuus.

Ja kun kuoleman kauhut sinua ympäröivät ja sen jäätävä kylmyys tuntuu sydämessäsi, kun kaipaat elämää itsessäsi ja ympärilläsi, etkä mistään löydä kuin kuolemaa vain - kun päiväsi loppuu ja ilta joutuu, ei näy muuta olevan edessäsi kuin pimeä, mykkä hauta - kuule, ystävä, vielä silloinkin elää hän, joka sanoo: minä olen elämä (Niilo Kustaa Malmberg, Palava kynttilä, 328)