Roomalaiskirje 5. luku

5.8. Uskosta vanhurskaaksi tulemisen seuraukset (Room 5:1-5a)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 24.02. 2002

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa (1). Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen (2).
Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä (3), kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa (4). Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. (5).

Jumala on tehnyt meidät uskosta vanhurskaaksi

Paavali on Roomalaiskirjeessä monin tavoin selvittänyt kristillisen uskon ydinsanomaa siitä, millainen ihminen kestää Jumalan tuomiolla ja on siis Jumalan edessä vanhurskas. Kerta toisensa jälkeen Paavali on osoittanut, että Jumala lukee, katsoo, hyväksyy, pitää vanhurskaana vain sellaisen ihmisen, joka uskoo Kristukseen.

Tämän tiiviin ja asiallisen selvittelyn keskellä Paavali alkaa nyt soveltaa sanomaansa itseensä ja lukijoihinsa. Hän ei halua, että kristillisen uskon ydinasia on vain jokin älyperäinen oppirakennelma. Siinä on aina kysymys persoonallisesta, sydämet valloittavasta Jumalan läsnäolosta ja Jumalan lapseksi pääsemisestä.

Uskonvanhurskaus on tämän pahan maailman keskelle avautuva Jumalan rakkauden ja hyvyyden syli, joka tuo pelastuksen ja antaa iankaikkisen elämän kaikille, jotka uskovat (Room 1:16-17). Paavali ei halua yhdenkään kirjeensä lukijan jäävän vain pohdiskelemaan asioita, vain sivustakatsojaksi, vaan hän haluaa johtaa ihmisiä kaikista kansoista uskonkuuliaisuuteen Jeesuksen Kristuksen nimeä kohtaan (1:5).

Siksi kaikki se, mitä hän on kirjoittanut ja mitä Raamattuun on kirjoitettu, on kirjoitettu juuri meidän vuoksemme (Room 4:24), meidän hyväksemme selvittämään meidän omaa tilannettamme ihmisinä. Kaikki, mitä on puhuttu synnistä, paljastaa totuuden meidän jokaisen synnistä ja pahuudesta eikä vain toisten ihmisten pahuudesta. Jumala ei ole kuitenkaan jättänyt meitä kuolemaan synteihimme, vaan ”antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden” (4:25). Siksi parasta mitä meille voi tapahtua on, että sydämissämme syntyy usko Kristukseen (4:24).

Kun usko syntyy, silloin Jumala tekee meidät vanhurskaiksi, silloin "olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet" (5:1, KR 38). Silloin meissä pääsee toteutumaan koko ihmisenä olemisen tarkoitus.

Tuskin koskaan ajallisen elämämme aikana kykenemme tajuamaan mikä suunnaton arvo ja rikkaus on olla uskosta vanhurskas. Jo pelkästään se, että olemme niin monta kertaa kuulleet sanonnan uskosta vanhurskas, on saattanut viedä asialta sisimmässämme terän. Tosin luulen, että moni uskova on samalla tavoin kadottanut ensimmäisen rakkauden tuoman kiitollisuuden ja ilon kuullessaan sanat olen pelastettu, olen uskossa, olen Jumalan lapsi, olen saanut syntini anteeksi – emmekä ehkä enää osaa iloita siitäkään, että voin sanoa: minä omistan iankaikkisen elämän, olen matkalla taivaaseen. Nämä sanonnat tuntuvat niin vanhanaikaisilta. Nyt uskovat syttyvät vasta sanoista: olen täyttynyt hengellä, minulla on hengen voima, minulla on lahjat, minulla on parantuminen, uudestisyntyminen, muuttuminen - sanoista, jotka kuvaavat uskovan omien kokemuksia, sitä mitä uskovassa tapahtuu. Edellisen riemun aiheena on se, mitä Jumala ajattelee minusta, jälkimmäisessä se, mitä itse koen itsestäni.

Nyt kuitenkin UT:n tärkein kirje, Roomalaiskirje, asettaa uskonelämän keskukseksi uskonvanhurskauden!

Mitä se vaikuttaa, että olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet? Mitä olemme nyt saavuttaneet? Mitä meissä on tapahtunut?

Rauha Jumalan kanssa

Ymmärtääksemme oikein Paavalin vastauksen meidän on nähtävä, että ihmisinä olemme olleet Jumalan vihamiehiä ja siksi elämämme yllä on ollut Jumalan viha (Room 5:9-10). Monikaan meistä ei ole kokenut omaa vihaansa Jumalaa kohtaan eikä Jumalan vihaa itseään kohtaan. Luonnostaan me ihmisinä kuvittelemme rakastavamme Jumalaa. Samoin meidän on vaikea ymmärtää Raamatun vakavaa sanomaa Jumalan vihan kauhistuttavuudesta (1:18). Siksi ei myöskään vihollisuuden lakkaaminen ja rauhan syntyminen meidän ja Jumalan välisessä suhteessa merkitse meille paljonkaan.

Uskosta vanhurskaaksi tuleminen on nimenomaan pääsemistä rauhaan Jumalan kanssa (Room 5:1). Viha oli erottanut ja eristänyt meidät todellisesta Jumalasta. Emme voineet olla yhteydessä sellaiseen, jota vihasimme ja joka vihasi meitä. Kuitenkaan emme voi paeta Jumalaa minnekään. Olemme lähtemättömästi sidottuja häneen. On pakko olla hänen edessään ja on kauhistuttavaa, jos välillämme vallitsee viha. Uskosta vanhurskaaksi tuleminen on muuttunut kaiken. On syntynyt rauha meidän ja Jumalan välille. Olemme löytäneet Isän sylin.

Rauha on syntynyt ennenkaikkea Jumalan suhteessa meihin. "Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset" (Jer 29:11). Rauha Jumalan kanssa ei ole tunteen asia, vaan tosiasia uskosta vanhurskaaksi tulleelle. Se perustuu kokonaan Jeesuksen Kristuksen välittäjätyöhön. Se on syntynyt Jeesuksen ansioista. Rauhan on rakentanut toinen, emme itse. "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden" (Ef 2:14). Siksi etsiessämme rauhaa Jumalan kanssa emme löydä sitä omasta sisimmästämme tai teoistamme, vaan saamme olla varmoja Jeesuksen lunastustyön vaikutuksesta. Se vaikuttaa puolestamme häneen uskoessamme silloinkin, kun emme näe omassa elämässämme sen vaikutuksia. Se rauha on loppumaton (Jes 9:6).

Rauha Jumalan kanssa merkitsee sitä, ettei enää tarvitse etsiä rauhaa omilla ponnistuksilla tai ansioilla. Rauha onkin Jumalan kädestä saatu lahja. Elämän suurin tavoite on saavutettu ilmaiseksi. Rauhan saamisen perusteluna ei olekaan: Olemme voittaneet synnin… olemme täyttyneet hengellä… olemme antautuneet kokonaan… Rauhan salaisuus on uskosta vanhurskaaksi tulemisessa. Se on saatu lahja ja kaikki muu on se seurausta. Tämän lahja antoi uuden aseman Jumalan edessä – suuren turvallisuuden. Kun tätä nimitetään ”rauhaksi”, sillä ei ensisijaisesti tarkoiteta ihmisen levollista mielentilaa. Korostus ei ole ihmisen kokemuksessa, johon uskova voisi antautua iloitakseen siitä minäkeskeisesti. Rauha (kreik. eirene, hepr. shalom) merkitsee alkuaan kokonaisuutta, terveyttä, pelastusta (E.G.Gulin). Rauha on Jumalan todellisuus, Jumalan arviointi ihmisestä. Se joka ottaa ihmisen haltuunsa, sanoo hänestä ratkaisevan viimeisen sanan ja varjelee hänen sydämensä ja ajatuksensa Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 4: 7). Suhde Jumalaan ei ole sen varassa, mitä ihminen kokee tai tekee, vaan sen varassa millainen Jumala on Kristuksessa.

Armossa pysyminen

Paavali toistaa monella tavoin ja monin sanoin kirjeensä vastaanottajien kokeman elämänsä suurimman ihmeen. Se on siinä, että "Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme" (Room 5:2). Seuraavat jakeet kertovat meille, mitä kaikkea tämä armo sisältää. Siihen kuuluu riemullinen toivo päästä Jumalan kirkkauteen (5:2). Siihen kuuluu sen Jumalan rakkauden tuleminen sydämeemme, joka osoittaa Kristuksen kuolleen puolestamme (5:5, 8). Siihen kuuluu varmuus siitä, että Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa ja antaa meille nyt elämän (5:10). Siihen kuuluu myös riemu siitä, että voin ottaa vastaan Jeesuksen valmistaman sovituksen (5:11).

Emme siis elä vain jonkin tulevan odotuksessa, vaan elämme jo tapahtuneesta tosiasiasta. Tässä yhteydessä Paavali ei mainitse Jumalan vaatimuksena ihmisille kääntymistä, parannusta tai uudestisyntymistä. Vain yksi asia nähdään ihmisen puolelta tarpeellisena vastauksena Jumalan tarjoukseen ja se on lahjan, armon, sovituksen vastaanottava usko. Miten se sanottiinkaan Abrahamin kohdalla? "Mutta Jumalan lupausta hän ei epäuskossa epäillyt, vaan vahvistui uskossa antaen kunnian Jumalalle ja oli täysin varma siitä, että minkä Jumala on luvannut, sen hän voi myös täyttää" (Room 4:20-21, KR 38).

Paimen etsii lammasta, nainen etsii rahaansa ja isä odottaa poikaansa - juuri sitä on armo (Luuk 15). Paimen ja nainen löysi eikä isä odottanut turhaan. Nyt olemme uskossa päässeet sisälle Jumalan armoon ja pysymme siinä lujina, koska olisi mieletöntä vaihtaa Jumalan armon antama turvallisuus ja rikkaus tämän maailman tyhjänpäiväisiin lupauksiin. Jumalan armon varassa pysymme pystyssä (Ef 6:14) toi tulevaisuus tullessaan, mitä sitten toi.

Uskosta vanhurskaaksi tultuamme meissä Paavalin mukaan syntyy myös kiitollinen halu kerskata, tuoda julki häpeilemättä ja kiitollisin mielin jotain, jota olemme saaneet (Room 5:2). Lahjan saanut kiittää, emmekä mekään halua piilottaa saamaamme rikkautta. Emme kerskaa teoistamme, emme itsestämme, emme uskostamme. Kaikki sellainen kerskaileminen on suljettu pois (3:27). Olemme vain jumalattomia eikä meillä ole mitään ansiota, kaikki on armosta (4:4, 16). Emme kerskaa Jumalasta ikäänkuin olisimme hänen erikoissuosikkejaan (2:17). Jos kerskaamme Jumalasta (5:11), niin sen sisältönä on Jumalan sovitusteon suuruus Kristuksessa.

Kirkkauden saavuttaminen

Emme myöskään kerskaa omasta kirkkaudestamme emmekä siitä, mitä meistä on tullut tai mitä saamme aikaan uskosta vanhurskaaksi tulleina. Meidät on kyllä tarkoitettu Jumalan kirkkauden (Room 5:2) osallisuuteen. Olemme synnin tähden olemme menettäneet kirkkauden (3:23) emmekä uskosta vanhurskaiksi tulleinakaan vielä ole sitä saavuttaneet. Meillä on vasta Hengen esikoislahja (8:23). Emme elä vielä täyttymyksessä. Olemme vasta toivossa pelastettuja. Meillä on lupaus, ei vielä näkyvää toteutumista. Siksi toivo (Room 5:2), joka tähyää eteenpäin on oleellinen osa uskon kautta vanhurskaaksi tulleen elämää. Tulevaisuus on meidän Herramme ja hänen kanssaan tulevaisuus on myös meidän. Herran kirkkaus ilmestyy kerran ja silloin mekin kirkastumme. Silloin ”kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut" (Ilm 20:4). Tietoisuus tästä täyttää sydämemme kiitollisuudella.

Ahdistus on osa elämää ahdistuksemme ja kärsimyksemme muuttuvat mielekkäiksi

Toivo kirkkaasta tulevaisuudesta voi olla myös kuvitelma, utopia, joka auttaa ihmistä pakenemaan nykyisyyttä. Siksi emme kerskaa vain varmasta tulevaisuudesta, vaan uskallamme kiittää jo nykyisyydestäkin ja sen vaikeimmistakin asioista. Paavali mainitsee nykyisyyttä leimaavimpana ahdistukset (Room 5:3).

Kun tartumme Raamatussa sanaan ahdistus tai kärsimys, tartumme erääseen Raamatun ilmoituksen avainsanaan. Jo syntiinlankeemuskertomuksessa tulee esille niitä sanoja, jotka ovat läpi ihmisen historian kuvailleet ihmisenä olemisen ahdistusta. Sieltä löytyvät sanat pelko, suuri vaiva, kipu, viha, isku, alistava valta, kirottu, otsan hiki, pois ajaminen, karkotus ja ennen kaikkea nuo kohtalokkaat sanat, jotka koskettavat kaikkea näkyvää ja inhimillistä: ”Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" (1 Moos 3:19, KR 38). Job sanoo suoraan: ”Ihminen on syntynyt vaivaan” (Job 5:7). Samanhan UT sanoo hienolla tavalla: ”Tämä meidän maallinen telttamajamme puretaan… vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua” (2 Kor 5:1, 4).

Raamattu on kuvannut meille Abrahamin, Jaakobin, Joosefin, Mooseksen ja Daavidin monenlaisia ahdistuksia. Abraham huokaili neuvottomana ja masentuneena odotettuaan turhaan Jumalan puuttuvan asioihin: ”Oi Herra, Herra, mitä sinä minulle annat.” ”Oi Herra, Herra, mistä minä tiedän?” ( 1 Moos 15:2, 8, KR 38). Jaakob parahti: ”Minun elämäni on pelkkää surkeutta” (1 Moos 42:36). Vuosia myöhemmin veljet vielä muistivat Joosefin ahdistuksen: ”Me näimme hänen sielunsa tuskan, kun hän rukoili meiltä armoa, emmekä kuulleet häntä” (42:21). Joosef kyllä oppi, että kaikkein kauheimmatkin vaiheet hänen elämässään kuuluivat Jumalan suunnitelmaan ja olivat hänelle haasteita selvitä. Siksi hän antoi toiselle pojalleen nimen: "Jumala on saanut minut unohtamaan kaikki vaivani” ja toiselle: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi maassa, jossa olen joutunut niin paljon kärsimään" (1 Moos 41:51-52). Myöhemmin hän jopa pystyi sanomaan veljelleen: ”Jumala lähetti minut teidän edellänne” (1 Moos 45:5-8).

Kun Herra vihdoin ilmestyi Moosekselle, hän kieltäytyi tottelemasta Herraa: ”Oi Herra, lähetä kuka muu tahansa” (2 Moos 4:13). Daavidista kerrotaan, että hän puhkesi itkuun ja itki kunnes ei enempää jaksanut (1 Sam 20:4). Myöhemminkin kerrotaan kuinka Daavid joutui suunniltaan surusta ja tuskassaan huusi suureen ääneen (2 Sam 19:1, 5).

Psalmit ovat Jumalan kansan sydänääniä. Kuinka usein siellä tuleekaan esiin äärimmäisen syvä ahdistus. "Minä olen nääntynyt… tuska polttaa minun luissani ja mieltäni jäytää pelko." "Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä. Silmäni ovat surusta hämärtyneet, näköni on himmentynyt ahdinkoni tähden" (Ps 6:3-4, 7-8).

Ahdistuksen kautta Jumala luo uutta

On ihmeellistä nähdä Raamatussa, millä tavalla Herra on ottanut tämän tuhoutumiseen ja kuolemaan liittyvän ahdistuksen ja kärsimyksen työaseekseen. Juuri sen kautta hän alkaakin luoda jotain uutta ja iäistä tässä maailmassa ja ihmisessä. Tämä Jumalan suunnitelma tulee esiin Jeesuksen sanoissa: ”Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän” (Joh 12:24-25).

Jumalan koko ihmiskuntaa koskevan maailmansuunnitelman keskuksena on hänen ainosyntyinen Poikansa Jeesus Kristus. Tärkein tapahtuma luomisen ja ylläpitämisen jälkeen on Kristuksen tulo maailmaan ja se, että hän tuli nimenomaan kärsimään ja kärsimyksellään lunastamaan ihmiset.

Siitä hetkestä alkaen, kun Jeesus syntyi aina ruumiilliseen kuolemaansa asti ei hänellä ollut yhtään hyvää päivää, vaan murhetta, kärsimystä ja vastoinkäymisiä. "Kolmestakymmenestä kolmesta vuodesta hän elää kolmekymmentä esiintymättä. Kolmen vuoden aikana häntä pidetään petturina, papit ja päämiehet hylkäävät hänet, hänen ystävänsä ja lähimpänsä halveksivat häntä. Vihdoin hän kuolee erään omansa pettämänä, toisten kieltämänä, kaikkien jättämänä" (Pascal). Millaisena profeetta Jesaja näkeekään hänet: Hän oli ”kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet” (Jes 53:3). "Monet järkyttyivät hänet nähdessään - tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi, niin kammottavasti hänet oli runneltu" (Jes 52:13).

Sama tilanne on tänäänkin. Tänäänkin Jumala on nähnyt hyväksi kätkeä oman suuruutensa maailmalta ja ilmoittaa itsensä Kristuksen ristissä ja kärsimyksessä: ”Sillä niin on Jumala rakastanut maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa” (Joh 3:16) ja antoi hänen nimenomaan ristinkärsimykseen syntiemme tähden. Vieläkään Herra ei tule tunnetuksi musertavassa kunniassaan ja majesteetillisuudessaan, vaan Kristuksen ristin rakkaudessa, alhaisuudessa, heikkoudessa ja tuskassa. Jumala tänäänkin verhoaa itsensä vähäpätöisiltä näyttäviin asioihin - nimenomaan ristin ja syntien anteeksiantamuksen sanaan, jotta siihen uskaltaisi tarttua kaikkien mitättöminkin ja syntisinkin ihminen. maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Raamattu lähettää meidät maailmaan ja sanoo: ”Te julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kuin hän tulee” (1 Kor 11:26). .

Inhimillisesti arvioiden Jumala on niin alhaalla, että hänen tekonsa saattavat tuntua ihmisen luonnollisen järjen näkökulmasta jopa pahoilta. Ihminen voi kokea Jumalan hyvät teot aivan hirvittävinä, kun Jumala hetkessä kaataa ihmisen tämän sydämen ylpeydestä tomuun. Järisyttävä elämänkohtalo voi tuhota niin hyvältä ja onnelliselta näyttävän elämän: Koska tahansa, meille kenelle tahansa, voi tapahtua, mitä tahansa. Kuinka loukkaava tänäkin päivänä lopulta onkaan Golgatan tapahtuma, kun menemme sitä tarpeeksi lähelle. ”Kellä vaiva sellainen, ollut on kuin Jeesuksen?”

Jumalan opimme tuntemaan vasta ristiinnaulittuna Poikana, koska vain tässä hahmossa Jumala näkee hyväksi pelastaa ne, jotka uskovat. Uskova suostuu kohtaamaan Jumalan hänen Poikansa ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa. Juuri ristin kautta voidaan tunnistaa Jumalan todellinen ilmoitus, sijaissovituksen kaiken kattavuus, ylösnousemuksen todellisuus ja Kristuksen täydellinen herruus ja majesteettisuus.

Jumalaan sitoutuneiden kärsimys

Juuri ristissä ja kärsimyksessä on maailman ilmiöiden, kristillisen elämän ja myös Raamatun tulkitsemisen perusmalli. Jumala ilmoittaa itsensä ristissä ja yksityinen kristitty kokee olemassaolon ytimen kohdatessaan Kristuksen kärsimyksen ja ristin ja suostuessaan omaan ristiinsä ja kärsimykseensä.

Tulla uskoon merkitsee rauhan löytämistä Kristuksen kärsimyksestä ja rististä, mutta myös suostumista oman kärsimyksen ja ristin kantamiseen. Tämän jälkimmäisen haluaisimme uskovina mielellämme sivuuttaa. Mutta mitä Jeesus sanoikaan seuraajilleen: ”Maailmassa teillä on ahdistus” (Joh 16:33). Kuinka hyvin ja totuudellisesti Paavali osasikaan rohkaista vastakääntyneitä, kun hän sanoi: ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta” (Apt 14:22). Ja nyt hän tuo tähän Roomalaiskirjeen ydinosaan määrittelyn kristittynä olemisesta: ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha (Room 5:3-5). Molemmissa kohdissa on sama alkukielinen sana thlipsis, paino, puristus, ahdistus, tuska, kärsimys, suru

Jumala toteuttaa valtakuntaansa tässä ajassa kärsimyksessä ja kärsimyksen kautta. Meille uuden liiton kansana se merkitsee ristin olemista kaiken keskuksena. Risti on sekä risti meidän puolestamme että risti meissä! Siksi meidän tulisi oppia sydämestämme sanomaan Paavalin tavoin: ”Pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle!” (Gal 6:14).

Miten terävästi tämän sanoikaan uskonpuhdistaja: ”Tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä, siitä, että se tullakseen päänsä, Kristuksen, kaltaiseksi kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan, perkeleen, maailman ja oman lihan puolelta, sisäisesti murheellisena, pelonalaisena, kauhistuneena, ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Kristikansa kärsii Kristuksen tähden. Heidän täytyy kantaa kirottujen kerettiläisten, roistojen, perkeleitten ja maailman vaarallisimpien ihmisten nimeä" (Luther).

"Jumala on jättänyt meille maan päällä kestettäväksi paljon onnettomuutta eikä sen ohessa muuta lohdutusta kuin pyhän sanansa, niin kuin Kristus onkin meille sanonut: Maailmassa teillä on ahdistus, mutta minussa rauha. Se, joka siis tahtoo taipua siihen, että Jumalan valtakunta tulisi häneen ja Jumalan tahto tapahtuisi, älköön juoksennelko sinne tänne älköönkä vain hakeko oikotietä. Ei asia siitä muuksi muutu: Jumalan tahto tapahtuu, kun sinun tahtosi ei tapahdu, toisin sanoen, kuta enemmän sinulla on vastoinkäymisiä, sitä enemmän tapahtuu Jumalan tahto, varsinkin kuolemassa. Se on jo päätetty, eikä sitä voi kukaan muuttaa, että maailmassa on ahdistus, mutta Kristus on meidän rauhamme. Tässä ahdistuksessa erottuvat toisistaan pahat ja hyvät. Pahat, jotka lankeavat pian armosta ja jo alkaneesta Jumalan valtakunnasta. Eivät ymmärrä Jumalan tahtoa, eivät tiedä, miksi hyväksi tällainen ahdistus on, eivätkä sitäkään, miten menetellä siinä. Siksi he palaavat takaisin omaan tahtoonsa ja heittävät jälleen armon luotaan, aivan kuin huono vatsa, joka ei siedä ruokaa. Toiset lankeavat kärsimättömyyteen, sadattelevat, kiroilevat, herjaavat ja raivostuvat peräti täydellisesti. Toiset juoksevat sinne tänne, etsivät ihmisiltä lohdutusta ja neuvoa, jotta vain pääsisivät onnettomuudestaan ja voittaisivat, ja masentaisivat vastustajansa ja lyhyesti sanoen olisivat omia auttajiaan ja lunastajiaan, eivätkä odota, että Jumala päästäisi heidät heidän rististään" (Luther, HV 1/93) .

"Herra kantoi ristin, etkä sinä tahdo iloita vaivoista, jonka kärsiminen vie taivasten valtakuntaan! Että sinulla on risti kannettavana on hyvä merkki. Etkö sitten tiedä, että ahdistus ja koettelemukset lisääntyvät silloin, kun Herra haluaa osoittaa armonsa sinulle" (Barsanofios, k. 540).

"Säilytä kiitollisuus kaikesta apostolin sanan mukaan: Kiittäkää joka tilassa (1 Tess 5.18). Vaikka lienetkin hädässä ja huolet painavat, olet ahdingossa, sairaana tai sinulla on ruumiillisia vaivoja, kiitä Jumalaa kaikesta, mikä osaksesi tulee, sillä: Monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan (Apt 14:22). Älä salli epäilyksen masentaa sieluasi ja lannistaa sydäntäsi, vaan ajattele apostolin sanoja: Vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu (2 Kor 4:16). Jos et tahdo sietää kärsimyksiä, et voi myöskään olla osallinen Kristuksen ristin vaivasta etkä hänen lunastuksensa hedelmistä" (Barsanofios).

Ahdistus on joka kerta meille haaste

Monet elämäämme liittyvät kärsimykset olisivat olleet osanamme, vaikka emme olisi kohdanneet Jeesusta. Mutta Kristus-uskon syntyminen sydämessämme antaa meidän elämämme jokaiselle hetkelle ja tapahtumalle ja siis myös jokaiselle elämäämme liittyvälle kärsimykselle – niille kaikkein arkisimmillekin – aivan oman erityisen haasteen ja tehtävän. Voimme sanoa sen Jeesuksen sanoin: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh 15:16). Meidän hedelmämme on siinä, että kaikessa ja aina koetamme palvella, palvella myös ahdistusten keskellä. Mitä se on käytännössä, se meidän itse on löydettävä! Joskus kestää kauankin ennen kuin tajuamme kärsimyksemme mielekkyyden ja tehtävän – se saattaa tapahtua myös ajallisuuden rajan tuolla puolen.

Olemme syntyneet Jumalan lapsiksi kärsiäksemme tässä maailmassa, kuten Jeesuskin syntyi ihmiseksi kärsiäkseen. Perkele valmistaa meille puusta ristin ja maailma naulaa meidät siihen. Se oli Mestarisi osa, kuinka meidän ei muka tarvitsisikaan tässä maailmassa kulkea samaa tietä. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi, eikä palvelija parempi isäntäänsä. Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen, ja palvelijalle, että hänelle käy niinkuin hänen isännälleen" (Matt 10:24-25). "Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään" (1 Piet 2:21).

Emme voi seurata Jeesusta ilman ajallista kärsimystä. Ne tulevat kun niiden aika on tulla. Aikanaan ne myös hellittävät tai muuttavat muotoaan. Kärsimys on lopulta jokaisen uskovan hoviväri. ”Kärsimys, kärsimys, risti, risti on kristityn oikeus, se eikä mikään muu” (Luther). ”Kristillinen elämä koostuu kolmesta osasta: armosta, rakkaudesta ja rististä” (Luther). Siksi joko kärsit tai kiellät Kristuksen (Luther). Kärsimyksemme loppuvat vasta kuolemassa. Perille päässeiden tuntomerkkinä on, että he ovat tulleet suuresta ahdistuksesta (Ilm 7:14, KR38). Vasta kirkkaudessa Herra itse pyyhkii uskovan silmistä joka ainoan kyyneleen. Silloin ei enää ole murhetta, valitusta eikä vaivaa (Ilm 21:4).

Jumalan heikkous ja kärsimys Golgatalla Kristuksessa ei ollut tässä maailmassa tilapäisilmiö, jonka ylösnousemus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa. Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys. Opetuslapset lähetettiin julistamaan nimenomaan ristiinnaulittua Kristusta. Mutta heitä ei lähetty vain julistamaan vaan myös omassa elämäsään kulkemaan samanlaista tietä kuin heidän Mestarinsakin. Heikkouden, häpeän ja kärsimyksen kautta oli kulkeva sen valtakunnan tie, jota rakentamaan Jeesus lähetti opetuslapsensa.

Kristus voitti kärsimällä, myös hänen omansa voittavat kärsimällä. Jumalan valtakunta rakentuu tässä pahan vallassa olevassa maailmassa vain Kristuksen ja hänen seuraajiensa kärsimysten kautta. Siksi meidän on suostuttava siihen, että "kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme" (2 Kor 1:5). Ehkä emme uskalla Paavalin tavoin sanoa, että ”nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani… ” ( Kol 1:24). Mutta sen ainakin voimme tuosta oppia, että kärsimys ja ahdistus kuuluu Kristuksen seuraajan elämään.

Paavali väittää, että uskovat voivat jopa riemuita, kun kohtaavat elämässä monenlaista vaikeuksista (Room 5:4). Hän tietää, että ahdistus on Jumalan työase ja se saa aikaan jotain todella myönteistä. Myöhemmin Roomalaiskirjeessä on niinkin rohkea väite, että kaikki koituu uskovan elämässä parhaaksi (8:28). Siksi on mahdollista riemuita ahdingosta ja tietää, että ainakin se karaisee ja saa aikaan kestävyyttä. Kestävyys taas auttaa selviämään seuraavasta koetuksesta (5:4-5), sillä eivät koetukset pääty yhteen.

Job oli kuitenkin omien koetustensa tähden ajautumassa umpikujaan. Aluksi hän vielä toivoen kysyi: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (6:11). Mutta sitten mieleen hiipii tuhoisa masennus: ”Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta” (6:13).

Raamattu on kirjoitettu kuitenkin meille juuri sen tähden, että saisimme sen sanasta kestävyyttä. Lopulta kestävyys tulee Jumalalta (Room 15:4-5). Kyllä Jobkin sai Herralta kestävyyden. Vaikka hänestä itsestään hetkittäin tuntui siltä, ettei hän enää kestä.

Millä tavoin Jumalan sana auttaa meitä kestämään?

1. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä (3), kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa (4). Eikä toivo ole turha (Room 5:3-5a)

Saamme ottaa nämä Raamatun sanat hyvinkin henkilökohtaisesti. Tosin silloin voi tuntua siltä kuin ne sopisivat vain yhdelle monista eikä koko joukolle.

Mutta on täysin oikeutettua kysyä, mitä Pyhä Henki haluaa näiden sanojen kautta puhua juuri minulle juuri tämän hetkisessä elämäntilanteessa? Haluaako hän todella minun kerskaavan tai uutta käännöstä käyttäen riemuitsevan siitä, että ja nyt tähän kukin meistä voi liittää oman elämäntilanteensa hankalia asioita. Itse liitän tilanteen, jossa herään aamu aamulta ehkä viiden maissa unilääkkeen avulla huonosti nukutun yön jälkeen pään jomotukseen? Eihän tätä ole jatkunut vasta kuin kuukauden ajan. Toiset joutuvat kärsimään kipuja vuodesta toiseen. Jollakin ahdinko voi olla jokin muu elämää hankaloittava sairaus, toisella taas ihmissuhteet repivät, perhe ahdistaa, lapsista on tuskaa, työpaikalla on ongelmia, talous on rempallaan, asuminen vaikeaa jne.

Lopulta niin monta kuin meitä tässä on, niin monta erilaista ihmiskohtaloa ja ahdistusta on olemassa. Ei yksikään ihminen voi paeta tuskaa ja lopulta kukaan meistä ei voi myöskään valita omaa ahdistustaan. Meille annetaan se, mikä annetaan. Se tulee silloin, kun sen aika on tulla. Jollekin se tulee nuorempana kuin toiselle.

Juuri tällaiseen ihmiselämän tilanteeseen tulee tämä Raamatun opetus. Se väittää, että jos olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi niin meillä on rauha Jumalan kanssa ja ”siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti” (Jes 32:17). Se kestää keskellä kärsimyksiäkin. Jos vain pysymme armossa, niin silloin on samantekevää millainen ajallinen ahdistus (thlipsis = puristus, ahtaus) kohtaa meitä. Armo peittää täysin ahdistukseemme sisältyvän syyllisyytemme ja sen käsittämättömyyden tuoman kauhun. Mitä Paavali saikaan vastaukseksi Saatanan enkelin riepotteluun ja itseään raastavaan pistimen kipuun: ”Minun armossani on sinulle kyllin” (2 Kor 12:9, KR 38).

Kohtaamme nyt todellisen Jumalan sanan meille antaman haasteen. Raamattu ei sano, että Jumala tekee ihmeen ja ottaa meiltä pois meidän ahdistuksemme. Sen sijaan Raamattu julistaa, että meidän on syytä kerskata, olla ylpeitä, jopa riemuita kaikesta siitä kurjasta ja tylsästä, joka repii meitä ja tekee elämän meille niin vaikeaksi ja raskaaksi.

Uusi käännös käyttää sanaa riemuitseminen. Taustalla oleva sana (kreik. kaukaomai) on yleensä käännetty kerskaamiseksi. Se kuvaa varmaa luottamusta, jopa ylpeilemistä. Sanaan sisältyy sekä kielteinen että myönteinen sävy. Raamattu varoittaa kerskaamasta s.o. luottamusta omaan itseensä ja toisiin ihmisiin, mutta sen sijaan kerskaamaan yksin Jumalasta ja hänen teoistaan.

Mutta sitten tulee meille erittäin tärkeä täsmennys ahdistuksiin. Ei kärsimyksissä eikä vaikeuksissa sellaisenaan ole mitään hyvää. Raamattu ei suosittele missään muodossa itsesnä kiduttamista. Ahdistus on kerskailun aihe vain siksi, että se saa Kristukseen uskovan elämässä aikaan jotain todella hyödyllistä.

Nimenomaan se, että kärsimys ja ahdistus on hyödyllinen, on niin keskeinen osa Jumalan maailmansuunnitelmaa, että jopa ainosyntyisen Pojankin oli suostuttava kärsimään: ”Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus” (Hepr 5:8).

Siksi mikään ei ole uskonelämälle tuhoisampaa kuin se, että kiistämme uskonelämään kuuluvan kärsimyksen Jumalan tahtomana. Yhtä tuhoisaa on myös se, mihin Jobin ystävät väittivät Jobin ajautuneen: ”Kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan” (Job 4:5). Jobin ystävät edustivat näkemystä, että oikein uskovaa Jumala varjelee kaikelta pahalta. Kohtaamme tämän ajattelun väärin tulkitussa Psalmissa 91. Juuri tällä Psalmilla Saatana kiusasi Jeesusta.

Nyt kuitenkin jokainen vastoinkäyminen on uskovan elämässä mahdollisuus ja haaste. Toki se sisältää myös mahdollisuuden paatua, tylsistyä ja lopulta kirota Jumala (ks Job 2:9). Ennen kaikkea ahdistus on kutsu kärsivällisyyteen ja kestävyyteen. Jeesuksen sanojen mukaan juuri ”kestäväisyydellänne te voitatte omaksenne elämän” (Luuk 21:19, KR 38)

Kun todellinen ahdistus tulee ja Jumala painaa raskaalla kädellä, ei siinä liikoja silloin riemuita tai kerskuta. Valitusvirren tekijän tavoin silloin istutaan yksin ja hiljaa, ”kun Herra on sen hänen päällensä pannut.” ”Painakoon suunsa tomuun – ehkä on toivoa vielä” (Val 3:28, 29). Kerskaaminen on siinä toivossa, että jotain sentään voisi tästäkin tuskasta oppia.

Eräässä toisessa yhteydessä Paavali ottaa esille asioiden tärkeysjärjestyksen ja sanoo suoraan, mikä lopulta ahdistusten keskellä on tärkeintä. Ensinnäkin hän sanoo, että ahdistuksemme joka tapauksessa on ”hetkisen kestävä ja kevyt. ” Sitähän se on iäisyyteen verrattuna. Sillä Paavali jatkaa, että ”ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti.” Kuljemme ahdistuksen läpi kirkkauteen. Jotta näin kävisi, meidän on kiinnitettävä päähuomiomme, suunnattava katseemme näkymättömiin, ”sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia” (2 Kor 4:17-18).

Mutta ei ole helppo katsella näkymättömiä, taivaallisia silloin kun näkyvät raastavat hajalle eikä ole helppo pitää mielessä, että tämä kestää vain hetken, kun jokainen yön tunti tuntuu loputtoman pitkältä ja kun joudumme Jobin tavoin sanomaan: ”Ahdistuksen yöt ovat olleet minun osani” (Job 7:3).

Pahimman myllytyksen aikana on jäljellä usein vain heikko toivo ja hiljainen huokaus siitä, että hän, joka on alkanut hyvän työnsä minussa, on sen myös täyttävä Kristuksen päivään mennessä (Fil 1:6). Kun itse ei enää jaksa mitään, ei jaksa edes uskoa, on vain hervottomana, silloinkin voi luottaa siihen, että Herra ottaa hoivaansa. Hän on luvannut: ”Minä nostan, minä kannan ja pelastan” (Jes 46:3). Miksi hän unohtaisi lupauksensa juuri silloin, kun minulla menee tosi heikosti!

Entäpä jos kestävyys, koetuksesta selviytyminen ja toivo on juuri siinä, että minä keskellä synkintäkin pimeyttä, kun en edes jaksa ajatella mitään, olen sittenkin Hyvän Paimen hoidossa ja saatan sanoa: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps 23). Vaikka en jaksa, niin toista kuitenkin: ”Syvyydestä minä huudan sinua Herra, Herra kuule minun ääneni” (Ps 130). Kenties uskallan aivan kuin uhmaten nykyistä tilannetta sopertaa: ” Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi, joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella” (Ps 103:1-4).

Aivan varmasti kerran vielä täytyy Jesajan Messiaan tuloon liittämä lupaus: ”Ei jää pimeään se, mikä nyt on vaivan alla” (Jes 8:23).

2. Kestämme, jos luotamme siihen, että ahdistus tulee Herralta eikä ole sokeaa sattumaa tai omaa tai toisten syytä.

”Eikö kaikki tapahdu niin kuin Herra sanoo? Eikö Korkeimman käskystä tule paha ja hyvä?” (Val 3:37-38). ”Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän… Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1 Sam 2:6-7). Minä ” tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden” (Jes 45:7). Siksi meidän on suostuttava siihen, että ”Herra antaa teille hädän leipää ja ahdistuksen vettä” (Jes. 30:20). ”Sinä, joka olet antanut meidän kokea paljon ahdistusta ja onnettomuutta” (Ps. 71:20). ”Sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset” (Ps. 31:8).

Koska näin on. Meidän on suostuttava siihen, että ahdistus on osa elämäämme. Ahdistus on jopa se tie, jota pitkin meidän on kuljettava päästäksemme perille. Siksi ”meidän on löydettävä tie, jolla otetaan jokainen päivä vastaan niin kuin se olisi viimeinen, mutta eletään silti uskossa ja vastuuntunnossa niin kuin edessä olisi vielä suuri tulevaisuus” (Bonhoeffer). Lopulta se, että vielä elämme on Valitusvirren sanoin armoa: ”Minä toivon ja odotan, sillä minä ajattelen tätä: Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa” (Valit 3:21-23).

Mutta siihen meidän on suostuttavan, että tässä ajassa joudumme kylvämään kyynelin, vasta kirkkaudessa leikkaamme riemulla (Ps 126:5). Nyt kylvämme katoavaisuudessa, alhaisuudessa ja heikkoudessa, siellä nousee katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa (1 Kor 15:42-42).

3. Sana vakuuttaa, että Herra on kanssamme ahdistuksemme keskellä

Emme saisi koskaan pitää liian itsestään selvänä Jeesuksen lupausta: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt 28:20, KR 38). Hän todella toimii tällä tavoin ja se on sanomattoman tärkeää ahdistusten keskellä. Jos suostumme kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa, aivan kuin käsi hänen kädessään, silloin myös pääsemme yhdessä hänen kanssaan siihen kirkkauteen, joka jo nyt on hänellä (Room 8:17). Miten hienosti tämän sanookaan Paul Gerhardin pääsiäisvirsi: ”Kristuksen jäseneksi mä olen liitetty. Ja minne pääni nousi saan nousta minäkin. Nyt kautta kuoleman, synnin ja maailman ja tuskan, helvetin, hän vie mun kotihin.” Totisesti ”kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus” (Jes 63:9).

”Hyvä on Herra, turva ahdistuksen päivänä, ja hän tuntee ne, jotka häneen luottavat” (Nah 1:7). Hän tuntee meidät nimeltä. Siksi emme koskaan kärsi yksin emmekä hyljättyinä. Me jäämme kyllä Herran käsissä ahdistuneiksi ja meillä on paha olla. Samoinhan jäämme Herran käsissä elämämme loppuun asti syntisiksi ja saastaisiksi, vaikka kaiken saamme jatkuvasti anteeksi ja meille ei lueta syntiämme tuomioksemme. Täydellinen parantuminen ja puhtaus kuuluvat vasta kirkkauteen.

Jeesus on lähellämme, on kanssamme. Emme ehkä osaa kuvitella miten hän on kanssamme, koska elämässämme on vielä paljon vaikeaa ja käsittämätöntä. Tuska voi sumentaa kaiken ja väsyneenä emme jaksa ajatella mitään. Onneksi Herran läsnäolo ei ole enää riippuvainen siitä, miten koen asiat, ei uskoni voimasta ja aitoudesta, vaan hänen lupauksestaan.

Hän ensin ottaa ahdistuksemme kannattavakseen ja sitten antaa ahdistuksen meille takaisin ja nyt se on meille annettu tehtävänä. Meidän on suostuttava elämään tämän hänen antamansa ahdistuksen kanssa. Hän sanoo suoraan: "Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle" (Matt 10:38). Meidän kunkin on kannettava oma taakkamme (Gal 6:5) ja tuskamme elämämme loppuun asti ja kestettävä se, mikä annetaan kestettäväksemme. "En kantaja ristin mä ainoa lie, en viimeinen myöskään maan päällä, vaan Jeesuksen luo tämä ristini vie, hän kantoi sen synnittä täällä. Oi Jeesus, vain rakkaudesta tien vaikean minulle valmistit, näin luoksesi vedit ja nöyryytit. Soi kiitokseni niin suuresta viisaudesta" (virsi 609:2).

4. Saan huutaa avukseni Herraa, hän aina kuulee minua, kunhan maltan odottaa

”Ahdistukseni aikana minä etsin Herraa; minun käteni on yöllä ojennettuna eikä väsy; minun sieluni ei lohdutuksesta huoli” (Ps. 77:3). ”Älä ole minusta kaukana, sillä ahdistus on läsnä, eikä auttajaa ole” (Ps 22:12) ”Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle” (Ps. 69:18). ”Sinä havaitset vaivan ja tuskan, ja sinä otat sen oman kätesi huomaan; sinulle onneton uskoo asiansa” (Ps 10:14, KR 38). ”Hän huutaa minua avuksensa, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan” (Ps 91:15).

Avuksihuutajan on maltettava mielensä ja opittava odottamaan. ”Onnellinen se, joka jaksaa odottaa ja kestää” (Dan 12:12). Jeesus sanoi hyvin erikoisella tavalla opettaessaankestävyyttä rukouksessa: ”Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (Luuk 18:7-8).Vaikka Jumala auttaa pian, niin ihminen kokee, että apu viipyy liian kauan ja on menettämäisillään uskon! Kärsivällisen odotuksen hyväksyminen keskeiseksi osaksi uskonkilvoitusta auttaa kestämään. Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte, rauhallisuus ja luottamus on teidän väkevyytenne (Jes 30:15, KR 38).

Odottaminen on juuri toivon ydintoimintaa. Odottaminen on aina vaikeaa. Janoamme toimintaa, selviä ja nopeita ratkaisuja. Odottaminen tuntuu elämän ja ajan tuhlaukselta. Odottaminen koettelee kärsivällisyyttämme. Mitään ei tapahdu ja koemme nääntyvämme. Juuri sellainen tunne petti kuningas Saulin. Hän toimi hätiköidysti ja menetti kaiken.

Abrahamin elämä oli pitkää odotusta. Siinä odotuksessa harjoitetaan sitä uskoa, joka uskoo, että Jumala voi luoda tyhjästä jotain uutta ja tehdä olemattomat oleviksi (Room 4).Sitä oli myös Iisakin elämä. Jaakobkin joutui odottamaan kauan ennen kuin sai ryhtyä tekemään työtä oman perheensä hyväksi. Joosefkin odotti aikansa tulemista. Mooseskin joutui odottamaan 80-vuotiaaksi ennen kuin hän aloitti varsinaisen elämäntyönsä. ”Jollei kristitty katso elämäänsä iäisyyden valossa, hänellä tuskin on sitä Hengen voimaa, jota hän pimenevän ajan keskellä tarvitsee ja joka kaikesta huolimatta, vastoinkäymisissä, tappioissa, kasvavissa murheissa, kärsimysten ja jopa kuolemankin edessä antaa kullekin päivälle tarvittavan avun. .. Eteenpäin kaikesta huolimatta, pimeyden takaa loistaa valo, iankaikkinen valo, sillä Herra sanoo aina viimeisen sanan, voittaa viimeisen taistelun” (Osmo Tiililä).

Siksi on hyvä yhtyä vanhaan rukoukseen: ”En rukoile sinulta terveyttä, en sairautta, en elämää, en kuolemaa, vaan että sinä vallitsisit terveyttäni ja sairauttani, elämääni ja kuolemaani sinun kunniaksesi, minun pelastuksekseni ja kirkon ja pyhiesi hyödyksi, joiden joukkoon toivon kerran armosi avulla kuuluvani. Sinä yksin tiedät, mikä minulle on parasta: sinä olet korkein valtias, tee mitä tahdot. Anna minulle, ota minulta, mutta saata tahtoni sopusointuun sinun tahtosi kanssa. Ja käyköön niin, että minä nöyränä ja täydellisesti alistuen, pyhässä luottamuksessa valmistaudun vastaanottamaan iankaikkisen kaitselmukseksesi määräyksiä ja yhtäläisesti kunnioittaen kaikkea, mikä tulee sinulta" (Pascal).

5.9. Jumalan rakkaus vanhurskautetun osana (Room 5:5b-8)
Järvenpää Laurilan seurakuntakoti 21.04. 2002

Sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen (5b). Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti (6). Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä (7). Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä (8).

Usko, toivo ja rakkaus

Roomalaiskirje haluaa synnyttää lukijoissaan sen riemullisen varmuuden, että olemme tulleet uskosta vanhurskaiksi ja päässeet Jumalan suosioon (Room 5:1, KR 38). Siksi voimme riemuita vapautunein mielin myös siitä toivosta, että pian pääsemme Jumalan kirkkauden valtakuntaan (5:2). Näin Jumala on henkilökohtaiselle tavalla osoittanut rakkauttaan meille, jotka uskomme hänen Poikaansa (5:5). Olemme päässeet osallisiksi Jumalan kolmesta pysyvästä ja suuresta lahjasta uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ”mutta suurin niistä on rakkaus" (1 Kor 13:13).

Ihmeitten ihme on siinä, että Jumala pitää (kreik. logizomai, lukea, katsoa, Room 4:3, 9, 11, 13, 22, 24) vanhurskaana ja taivaskelpoisena jokaista jumalatonta ihmistä, joka kaikesta syntisyydestään huolimatta uskaltaa uskoa Jumalan ainoaan Poikaan Jeesukseen Kristuksen (Room 4:5, Joh 3:16). Jokainen, joka uskoo saa lahjaksi (3:24) Kristuksen ansaitseman vanhurskauden ja hänet peitetään sen suojaan Jumalan syntisiin kohdistuvan vihan ilmestyessä.

Uskosta vanhurskaaksi tullut ei ole inhimilliseltä olemukseltaan muuttanut joksikin toiseksi, entistä paremmaksi ihmiseksi. Häntä ei ole tehty vanhurskaaksi, vaikka uusi käännös kääntääkin sanan vanhurskauttaa (kreik. dikaioo) sanoilla tehdä vanhurskaaksi (3:26, 30; 4:5). Hänet vain luetaan vanhurskaaksi.

Vaikka Kristukseen uskova on sama ihminen kuin ennenkin, on hänen sydämessään syntynyt sanan vaikuttamana usko Kristukseen (Joh 4:50; Room 10:17; Apt 8:37; 16:14-15, 34). Hänestä on tullut ”uskova” (Apt 2:41,42, 44; 4:32; 5:12, 14; Room 13:11). Uskovan perustuntomerkki on siinä, että hän kaikissa elämänsä tilanteissa huutaa avuksi Jeesuksen nimeä (Apt 9:21).

Mitä on sydämeen vuodatettu rakkaus?

Paavali puhuu tässä siitä, kuinka Jumala on vuodattanut rakkautensa uskovien sydämiin. Eikö näin suuri asia aiheuta valtavan muutoksen uskovassa? Eikö tulisi pitää kristityn perustuntomerkkinä juuri tällaista sydämeen vuodatettua rakkautta uskon ja avuksi huutamisen sijasta, koska Raamatun mukaan riivaajatkin uskovat (Jaak 2:19)? Eikö jokainen uskova ole uusi luomus, josta vanha syntinen olemus on kadonnut ja uusi rakkauden olemus tullut tilalle: ”Vanha ja kadonnut, uusi on tullut sijalle” (2 Kor 5:17)? Eikö oikean uskon tuntomerkkinä olekin näkyviin tuleva ja vaikuttava rakkaus (Gal 5:6)? Uskovassa ei enää vaikuta turmeltunut luonto, sillä se on kuollut (Room 6:6), vaan hänessä elää ja vaikuttaa rakkautta täynnä oleva uusi luomus, Kristus sillä tavoin, että hän voi sanoa: ”Enää en ole minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:20a).

Paavalin sanat sydämeen vuodatetusta rakkaudesta ja muut siihen liittämämme Raamatun kohdat on helppo irrottaa yhteyksistään ja korottaa todellisen kristityn perustuntomerkiksi. Jos näin teemme näistä sanoista tuleekin ankara vaatimus ja laki. Silloin vaaditaan, että todellisen kristityn on voitava kertoa, kuinka taivaallisen rakkauden voima on täyttänyt hänet. Kuinka se vallannut hänen olemuksensa ja muuttanut hänet rakkauden valtaamaksi ja kaikkia rakastavaksi ihmiseksi. Juuri siinähän väitettään olevan Hengellä täyttymisen sisältö. Se voi olla ihana hurmoskokemus, jossa uskovan sisin aivan kuin sulaa yliluonnollisen rakkauden tunteesta ja tulesta. Se voi olla kuin hiljainen tuulenhenkäys, joka täyttää uskovan. Ja rakkaus alkaa pulputa hänestä kuten ylitsevuotavasta maljasta. Nyt uskovaan on vuodatettu taivaallinen lääke, joka parantaa hänen koko olemuksen kaikesta vääristävästä rakkaudettomuudesta. Viha, kiukku, kateus ja katkeruus häviävät kaikki voittavan rakkauden tieltä. Silloin voidaan täydellä syyllä sanoa, että uskova on päässyt osalliseksi jumalallisesta luonnosta ja näin jumalallistunut (2 Piet 1:4). Vasta nyt voi hänestä kasvaa esiin Hengen hedelmä, joka on rakkaus (Gal 5:22).

Tällainen tulkinta vastaa kyllä ihmisen kaipuuta kokea jotain erikoista ja nähdä omassa persoonallisuudessaan selvä muutos, jota hän voi pitää takeena todellisesta yhteydestä Jumalaan. Mutta jos näin ajattelemme, silloin uskonelämämme painopiste siirtyy yksin Kristuksesta ja yksin uskosta rakkauden, tunteiden ja kokemusten mystiseen maailmaan. Jos odotamme tai jopa vaadimme Jumalalta tällaista jumalallisen rakkauden vuodattamis- ja täyttymiskokemusta, silloin odotamme Jumalan todella tekevän meidät jo nyt vanhurskaiksi ja sillä tavalla muuttavan synnin turmeleman olemuksemme hyväksi.

Silloin olemme liukumassa kohti kokemusten ja lopulta tekojen ja ansioiden vanhurskautta. Sisimpämme kurottautuu nyt kohti mitä ihmeellisimpiä uskonnollisia elämyksiä, voima- ja hurmoskokemuksia. Vasta tällaisten kokemusten täyttämänä uskomme olevamme todellisia uskovia. Sanoma sydämeen vuodatetusta rakkaudesta vie vihreille niityille ja virvoittavien vetten tykö.

Tämän tulkinnan valossa tuntuu niin voimattomalta ja merkityksettömältä se, että uskonelämän ytimenä onkin vain vanhurskaaksi lukeminen ja katsominen ja sekin yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta. Emme voikaan pitää Roomalaiskirjeen lukujen 3-5:n opetusta koko Raamatun sanoman ytimenä, johon tulisi palata jatkuvasti läpi koko elämän. Päinvastoin tässä oleva sanoma maistuu ikivanhalta oikeussalilta tuomareineen, syytäjineen ja asianajajineen. Koko julistus uskon vanhurskaudesta tuntuu vain puisevan opilliselta saman asian jankuttamiselta. Lahjavanhurskaus ei sano mitään.

Silloin emme myöskään voi enää olla kiitollisia siitä, että Jumala vain julistaa ja lukee meitä vanhurskaiksi tekemättä meistä vanhurskaita. Emme luota siihen, että saamme uskoa olevamme osallisia Jumalan armosta silloinkin, kun emme koe emmekä näe, että meistä on tullut palavia, rakkaudellisia ja voimakkaita uskon ihmisiä. Sen sijaan synti kiusaa jatkuvasti ja lankeamme toistuvasti!

Ei ole kysymys meidän rakkaudestamme, vaan Jumalan rakkaudesta meihin

Paavali ei puhu tässä kuitenkaan meidän rakkaudestamme Jumalaa tai lähimmäistä kohtaan, vaan Jumalan rakkaudesta ja silloin se on aina rakkautta meitä kohtaan. Edellinen on meille esitetty vaatimus ja laki. Vain jälkimmäinen on evankeliumia.

Jumalan rakkaus on Jeesus Kristus. Hänessä se tulee lihaksi ja asuu meidän keskellämme. Vapahtaja kohtaa meidät tullen ulkopuoleltamme meidän vierellemme ja lähellemme. Sen ydin ei ole siinä, mitä Kristuksen rakastava läheisyys vaikuttaa meissä. Luonnollisesti kukin meistä omalla persoonallisella tavalla reagoi hänen läheisyyteensä. Joku innostuu ja syttyy väkevästi. Toinen jää omien arkisten mielialojen ja tunteiden kanssa painimaan. Mutta ei Jeesuksen läsnäolo sen takia häviä, etten pysty siihen reagoimaan innostuneesti. Hänen rakastavat ja anteeksiantavat iankaikkiset käsivartensa kannattelevat (vrt. 5 Moos 33:27, KR 38) meitä silloinkin, kun olemme tylsiä, uupuneita, vailla innostusta ja voimaa ja synnin monella tavoin saastuttamia.

Syvimmältään olemuksemme jää elämämme loppuun asti vieraaksi Herralle. Näin silloinkin vaikka hetkittäin kokisimme kuinkakin taivaallisia kokemuksia. Kuilu syntisen olemuksemme ja pyhän Jumalan olemuksen välillä on ehdoton ja syvä niin kauan kun elämme tässä lihassa. Siksi Jumalan rakkaus ei koskaan siirry Jumalasta meihin sulautumalla olemukseemme. Sen sijaan Jumalan rakkaus kietoo meidät syliinsä.

Vaikka kuilu olemuksemme vihamielisyyden tähden on aina olemassa, niin se ei enää Kristuksen tähden erota meitä Jumalan läheisyydestä eikä hänen rakkaudestaan, joka pelastaa meidät kadotuksesta. Olemme aina ja joka tapauksessa pelastettuja turvautuessamme Jeesukseen ja huutaessamme avuksi hänen nimeään.

Meidän osallisuutemme (kreik. koinonia) jumalallisesta luonnosta (2 Piet 1:4) tarkoittaa kosketuksessa olemista, yhteyttä, kanssakäymistä Jumalan kanssa. Se on armahtavan Jumalan läheisyyttä. Se on viestinnän yhteyttä. Silloin sydämemme uskaltaa sanoa "Abba, Isä". Se on mahdollista vain luottamuksessa kalliisiin ja mitä suurimpiin lupauksiin, jotka hän on lahjoittanut meille (2 Piet 1:4). Näin vanhurskas elää vain uskosta Jumalan lupauksiin, ei näkemisestä eikä kokemisista, ei omasta muuttumisestaan ja paremmaksi tulemisestaan. Ei tapahdu olemusten yhtymistä, sulautumista. Pisara ei sulaudu valtamereen.

Se on kyllä totta ja sen tulemme aikanaan kokemaankin, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei jää vain kaukana olevaksi tärkeitten asioiden puisevaksi toteamiseksi. Pyhän Hengen toiminnan tuloksena kivikova sydämemme avautuu ottamaan vastaan tämän sovitusrakkauden. Usko Kristukseen on aarteena tullut sydämemme saviastiaan, vaikka saviastia ei ole muuttunut aarteeksi (2 Kor 4:5).

Meihin vuodatettu rakkaus onkin pyhää ristin rakkautta

Jumalan rakkaus ei ole jokin ihmisen kokemusmaailmaan tuleva taivaallinen ja jumalallinen tunnekokemus vaan se ennen kaikkea Jumalan toimintaa meidän hyväksemme ja avuksemme ja johon suuntaamme silmämme ja huomiomme. "Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä" (Room 5:8).

Pyhän Hengen todellinen vaikutus meissä tulee näkyviin siinä, että hän paljastaa yhä syvemmin sydämemme syntisyyden ja samalla kirkastaa meille Kristuksen uhrikuoleman huikaisen arvon ja merkityksen.

Pyhän Hengen vaikutuksesta vähitellen saamme vastauksen rukoukseemme: ”Kirkasta, oi Kristus meille ristinuhri Golgatan”. Olemuksemme syvimmässä alamme vähitellen aavistaa jotain Jeesuksen sovituskuoleman merkityksestä. Yhä kokosydämisemmin haluamme pitää siitä kiinni ja sen mielekkyys omalla kohdallamme tulee yhä selvemmin ilmi. Luotamme sovituksen sanaan ja huudamme avuksemme ristin Herraa päivittäisistä synneistämme huolimatta ja juuri niiden tähden.

"Henki todistaa Jeesuksesta meille ja hän ottaa siitä mikä kuuluu Jeesukselle ja julistaa sen meidän sydämillemme. Silloin tulemme vakuuttuneiksi siitä, mitä Jeesuksen pelastusteko merkitsee meille ja että olemme Jumalan lapsia sen perusteella mitä omistamme Jeesuksessa" (Öivind Andersen).

Jumalan rakkaus tulee ilmi maailmassa lopulta vain yhdellä tavalla. Isä osoittaa rakkautensa Poikansa kuolemassa meidän tähtemme. "Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että hän lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan" (1 Joh 4:9), "sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa" (Joh 3:16), "siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että hän antoi henkensä meidän edestämme" (1 Joh 3:16).

Se rakkaus ei ole kaikkivaltiudellaan poistanut tästä maailmasta köyhyyttä, kurjuutta, sotaa, vääryyttä, sairautta ja kuolemaa. Mutta se antaa jokaiselle joka uskoo sydämen täyttävän valoisan toivon iankaikkisesta elämästä ja johtaa tekemään edes jotain pientä tämän maailman kurjuuden lieventämiseksi (Matt 25:31-46).

Kaiken lisäksi tiedämme kuinka julmaan ja veriseen Neron vainoon Rooman seurakunnan kristityt joutuivatkaan muutama vuosi tämän kirjeen vastaanottamisen jälkeen. Jumalan rakkaus täyttyy vain iankaikkisessa elämässä!

Ristin pyhän rakkauden sisältö

Emme voi oikein puhua Jumalan rakkaudesta, ellemme samalla osoita, että sen sisältö ja ilmeneminen on nimenomaan Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa puolestamme. Juuri siinä on Paavalin julistaman evankeliumin ydin. Kirjeensä jatkossa hän saa jälleen esille monipuolisesti Jeesuksen Kristuksen kuolemassa ilmitulevan Jumalan rakkauden suuruuden, jonka Pyhä Henki ottaa ja antaa meidän sydämellemme. Roomalaiskirje ohjaa jälleen meitä Golgatalle katsomaan keskimmäisellä ristillä riippuvaa Vapahtajaa (Room 5:6-11).

Ensimmäinen tosiasia on jälleen se, että meistä ihmisinä ei ole itsemme auttajaksi (5:6). Se on totuus, jota ihmisen on erittäin vaikea hyväksyä. Jokainen ihminen lopulta luulee voivansa itse pelastaa itsensä. Nyt jälleen Raamattu suorasukaisesti nimeää meidät jokaisen jumalattomaksi.

Toinen tosiasia on Jumalan aika - kun aika koitti (5:6)). Jumala toteuttaa maailmansuunnitelmaansa samoin meidän pientä elämäämme koskevaa suunnitelmaansa oman aikataulunsa mukaan. ”Kun aika oli täyttynyt Jumala lähetti tänne Poikansa” (Gal 4:4). ”Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät” (Job 14:5). Maailmankohtaloiden niin kuin uskovan elämän ohjakset ovat lujasti Jumalan käsissä. Meidän tehtävämme on odottaa kärsivällisesti ja jouduttaa sen päivän tulemista (2 Piet 3:12) säilyttämällä usko Kristukseen ja palvelemalla uskollisesti.

Kolmas tosiasia on jälleen 7.4. vuonna 30 tapahtunut Kristuksen kuolema (5:6, 8, 10) Jerusalemin muurin ulkopuolella. Kolmeen kertaan tässä lyhyessä jaksossa mainitaan hänen kuolemansa. Meille jää syvimmältä aina salaisuudeksi se, miksi ihmisen pelastaminen kadotuksesta vaati sen, että jonkun oli kärsittävä ja kuoltava.

Jälleen korostetusti tulee esiin se, ettei tässä ole kysymys kenen tahansa ihmisen kuolemasta. Se, joka kuoli, oli Voideltu, Kristus, josta VT:n profeetat ennustivat.(5:6). Hän oli myös Poika (5:10), Jumalan ainosyntyinen Poika, todellinen Jumala ja todellinen ihminen. Vain hänen ihmiseksi tulemisensa ja kärsimisensä kautta Isän ja syntisen ihmisen välinen vihollisuus väistyy.

Kristuksen kuolema on sijaisen kuolema. Hän kävi kuolemaan toisten edestä, meidän sijastamme. Neljään kertaan toistuu sana puolesta, puolestamme (5:6-8). Hän otti meidän paikkamme ja kantoi meidän syntimme. Sekin on eräs Jumalan salaisuus, että sijaisuus saa näin ratkaisevan merkityksen ihmisen pelastumisessa.

Hänen kuolemansa on myös sovittajan kuolema, sillä hän sovitti meidät Jumalan kanssa (5:10). Neljään kertaan toistetaan sanaa sovittaa, sovitus (5:10-11). Sovitus tapahtui Kristuksen vuodattaessa uhriverensä. Vain sen veren (5:9) turvissa kestämme Jumalan tuomiolla, sillä vain Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1 Joh 1:7). Miten hyvin tämän uskomme ydintotuuden ilmaisikaan Roomalaiskirjeen keskeisin lause: ”Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi” (3:25). Sama ilmoitustotuus tulee mitä kirkkaimmin esiin myös Jesajan ihmeellisessä profetiassa: ”Hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi” (Jes 53:12). ”Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen” (53:6). ”Hän otti kantaakseen monien synnit” (53:12). ”Heidän pahat tekonsa hän kantaa” (53:11). ”Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet” (53:5). ”Hänet lyötiin hengiltä kansansa rikkomusten tähden” (53:8). Näin ”hän antoi itsensä sovitusuhriksi” (53:10). Nyt tämä ”minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet” (53:11).

Kristus kuoli oikeaan aikaan (Room 5:7), sopivalla hetkellä. Hän kuoli silloin, kun itse emme olleet tehneet vielä mitään pelastuaksemme jumalattomuutemme tuomasta tuomiosta ja Jumalan vihasta. Hän ennätti ennen meitä rakkaudessaan meitä kohtaan. Aloite auttamiseen oli kokonaan hänen. Siksi pelastus tarjotaan oikealla hetkellä, ei liian varhain eikä liian myöhään.

Kristuksen kuolema osoittaa jatkuvasti (Room 5:8) Jumalan rakkauden suuruutta ja kestävyyttä meitä kohtaan. Kun Kristus kuoli, olimme vielä syntisiä, jopa Jumalan vihollisia (5:8, 10). Jumala rakasti meitä ensin, jo ennen kuin me olimme millään tavoin vastanneet hänen rakkauteensa. Rakkaus ei ole päättynyt, ei tyhjentynyt tähän kerran tapahtuneeseen Pojan kuolemaan, vaan se osoittautuu tänäänkin yhtä alttiiksi kärsimään kuin silloin kun hän antoi Ainokaisensa Golgatalla.

Selailin arkistoani ja sieltä sattui silmääni muodostumassa olevan Ylioppilaslähetyksen (OPKO:n) Tiedotuslehti no 2 1962 – siis 40 vuoden takaa. Lehden toimittajana oli Orvokki Teini. Lehden tai monisteen etusivulla oli kirjoitus RISTI KESKUKSEEN (1 Kor 2:2).
”Risti elämäni keskukseksi! - Ei uskonto, ei oma elämäni, ei lähimmäinen, ei hyveellisyys vaan risti. Ei risti jonkun maailmankärsimyksen vertauskuvana, vaan risti minunkin syntieni sovituspaikkana ja Vapahtajani veriarmon, kärsimisen ja kuoleman julistajana. Risti minun puolestani - sovituksekseni, ,ja risti minussa minun kuolemakseni – pyhityksekseni. - Tämä risti ja sen Herra elämäni keskukseen!
On helppo vaatia: risti keskukseen. Mutta sen keskuksessa oleminen elämässäni on Jumalan ihme. Vain Kristuksen Henki voi sen ihmeen tehdä, mutta sen Hän palavasti haluaa tehdä. Työssään Pyhä Henki käyttää välikappaleita, ennen kaikkea Jumalan Sanaa. Mitä enemmän perehdyn Raamattuun, sitä keskeisemmäksi risti tulee minulle.
Mutta Pyhän Hengen käytössä on usein myös toisten Jumalan lasten todistus. Heiltä opin ymmärtämään, miten arkisen todellinen risti saattaa olla. Heitä lukiessani ja kuunnellessani voin tutkia omaa elämääni ja - hävetä.
Pyhän Hengen välikappaleena on myös rukous. "Kirkasta oi Kristus meille ristinuhri Golgatan" ja lupaus: "Isä antaa Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä anovat" (Luuk. 11:13).
Harvalle risti kirkastuu keskukseksi ennen kuin valo on saanut paljastaa sydämen synnit ja syntisyyden. Siksi lankeemukset, pettymykset, epäonnistumiset, suunnitelmien sortumiset, ihmisihanteiden särkymiset ovat usein elämässäni tarkoitetut siirtämään risti keskukseen. Oman elämäni vararikko ristin juurella tai oman elämäni vararikon kautta Kristuksen ristin juurelle - siinä Jumalan tie - tie Karitsan askelissa. Siinä risti pyrkii keskukseen elämässäni.
Mutta ei ristiä ilman ylösnousemuksen aamun kirkkautta. Risti johtaa uuteen ylösnousemuselämään, uuteen toivoon, uuteen iloon ja riemuun ja voimaan, mutta ei itsessäni eikä itseni hyväksi., vaan Kristuksessa ja Kristukselle. Salli ristin päästä keskukseksi!” Sydämestäni yhdyn tähän vanhaan kirjoitukseeni. Tänäänkin tarvitsen samaa Golgatan ristin sovitussanomaa kuin silloin 40 vuotta sitten!

5.10. Vanhurskautetun varmuus pelastuksesta (Room 5:9-11)

Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta (9). Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty (10). Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen (11).

Paavali tuntee uskovan sydämen jatkuvan epäilyn Jumalan Kristuksen kuolemassa osoittamaa rakkautta kohtaan. Jos sittenkin syntisyytemme tähden emme pelastukaan, vaikka kuinka olemme halunneet turvata Kristuksen sovitusvereen? Jos sittenkin Jumala vaatii meiltä sydämeemme vuodatettua rakkautta, joka muuttaa meidät ja panee meidät rakastamaan?

On niin vaikea uskoa, että vielä tänäänkin Jumalan rakkaus ikään kuin vuotaa yli kohti jokaista heikkoa ja jumalatonta ihmistä, kohti jokaista Jumalan vihollista ja syntistä. Ei ole helppo uskoa, että hän jaksaa odottaa niin kauan kuin ajallinen elämämme kestää ja että voimme perustaa uskomme yksin armon lupauksiin.

Pian tulee päivä, jolloin hän on puhuva vihassansa, peljästyttävä hirmuisuudessaan (Ps. 2:5). Tulee vihan ja Jumalan vanhurskaan tuomion ilmestymisen päivä (Room 2:5). Silloin kaikki tulee julki ja Jumalan tuomio tulee olemaan totuudenmukainen (2:2). Tämän tietäessään itsensä heikoksi, jumalattomaksi ja syntiseksi kokeva Kristukseen uskova joutuu pelon valtaan. Tänään uskomme kyllä olevamme vanhurskautettuja Kristuksen veressä, sovitettuja hänen Poikansa kuoleman kautta. Tänään ehkä uskallamme kiittää ja tunnustaa Jumalan Jumalaksemme Herran Jeesuksen Kristuksen kautta (5:9, 10, 11). Tästä huolimatta emme ole muuttuneet hyviksi ja jumalisiksi, siksi hiipii pelko sydämeemme.

Meillä näyttää olevan vain yksi pysyvä ominaisuus - meidän syntisyytemme. Jumalattomuutemme ei ole tähän mennessä loppunut, vaan se ilmenee joka päivä niin monin eri tavoin. Sydämen valtaa myös epäilys. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin (Hepr 10:32). Emme ehkä sittenkään kestä tämän kaltaisina uskovina Jumalan tuomiolla. Jos sittenkin tuomiopäivänä kohtalomme ratkeaa olemuksemme laadun ja saavutustemme mukaan eikä yksin Kristuksen ansion perusteella? Jos sittenkin olemme pettäneet itsemme ja väärin kuvitelleet tulevamme yksin uskosta Kristukseen tuomion kestäviksi? Jos uskomme onkin väärää uskoa?

Tähän ahdistukseen tulee nyt suurenmoinen lohdutus. Pelastus tulevasta Jumalan vihasta tapahtuu varmasti, "paljon varmemmin" (Room 5:9, 10) yksin hänen kauttansa, jonka veressä me nyt uskomme olevamme vanhurskautettuja. Suurena tuomiopäivänä Jumalan edessä emme voi vedota kilvoitukseemme, vaikka olemme koettaneet hyvin kilvoitella, emme pyhityksemme, vaikka siihenkin olemme pyrkineet, emme saavutuksiimme Jumalan valtakunnan työssä, emme edes uskoomme - niin heikoksi ja synnin turmelemaksi kaikki meissä oleva paljastuu Jumalan totuuden edessä.

Mutta vielä enemmän kuin ensimmäisenä vanhurskauttamisemme hetkenä ja jokaisena elämämme päivänä sen jälkeen, saatamme nyt olla varmoja ja tulemme näkemään, että Kristus meidän puolestamme riittää. Vuorenvarmasti pelastumme hänen kauttansa vihasta (5:9).

Jumala rakasti meitä niin suuresti, että hän sovitti meidät itsensä kanssa meidän vielä ollessamme hänen vihollisiansa. Hän ei karttanut osoittaa pohjatonta rakkauttaan kapinoitsijalle ja majesteettirikokseen syyllistyneelle. Hän tuli lähelle, tuli ihmiseksi, hän kutsui, hän armahti. Hän armahti tekemällä teon, jota kukaan muu ei olisi voinut tehdä - antoi Poikansa kärsiä ja kuolla edestämme. Näin hän on rakastanut ensin, ennen kuin me olimme mitään myönteistä osoittaneet häntä kohtaan. Hän rakasti vihollisiaan, ennen kuin asenteemme oli vähääkään muuttunut. Siksi Jeesuksen veri vuoti maahan.

Kuinka hän nyt lakkaisi rakastamasta, kun olemme jo sovitetut, kun olemme alkaneet jo huutaa avuksi hänen nimeään? Muuttuisiko hän tuomiopäivänä sellaiseksi, jolle ei enää merkitsekään todellista sovitusta hänen Poikansa kuolema edestämme? Nytkö hän vaatisi meiltä yhtäkkiä sitä, mitä meillä koskaan ei ole ollut ja hylkäisi Poikansa veren, joka on tuonut meille ainoan toivon ja johon yksin turvautuen seisomme hänen edessään?

Istuuhan hänen Poikansa hänen oikealla puolellaan, tuntee meidät nimeltä ja rukoilee puolestamme. Totisesti "hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta” (Room 5:10). Jumala ei muutu. Hän aloitti työnsä meissä sovittamalla meidät, vihollisensa, ja vanhurskauttamalla meidät, vastustajansa Poikansa veressä, eikö hän sitten veisi päätökseensä tätä työtään (Fil 1:6) pelastamalla meidät, sovituksen saaneet vihansa päivänä?

Kun Paavali rohkaisee Rooman kristittyjä, hän nimenomaan alleviivaa, että kaiken varmuuden ja tuomionkestävyyden perustana on yksin Kristuksen kuolema meidän edestämme. Toivo ja rohkeus rakentuu Sijaisen varaan. Vain hänen veressään olemme vanhurskautettuja, yksin hänen kauttansa (Room 5:9) pelastumme vihasta. Pojan kuoleman kautta (5:10) tulimme sovitetuiksi, hänen elämänsä kautta (5:10) nyt pelastumme, vain Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta voimme kerskata Jumalasta. Yksin hänen kauttaan (5:11) me nyt olemme sovituksen saaneet.

Paavali ei häpeä toistaa ydinsanomaansa, joka korottaa Jeesuksen Kristuksen ainoaksi Välimieheksemme ja jossa yksin meillä on vanhurskautemme tänään ja pelastuksemme vihan päivänä. "Meidän pitää ottaa Kristus mukaan, tulla hänen kanssaan, maksaa Jumalalle. Hänellä ja yksin hänen kauttaan ja hänen nimessään tehdä kaikki, mikä koskee Jumalasuhdettamme" (Luther).

Kamppailu sovituksen ja uskonvanhurskauden keskeisyydestä

On järkyttävä ajatella, että Paavalin näin kirkkaasti Roomalaiskirjeensä luvuissa 3-5 esittämä sanoma Kristuksen sovituskuolemasta ja uskonvanhurskaudesta ei sittenkään juurtunut Rooman seurakuntaan.

Sukupolvi tämän kirjeen kirjoittamisen jälkeen Rooman seurakunnan johtaja Kleemens kirjoitti kirjeen Korinttiin. Kirje on säilynyt. Tuo kirje ei ole vain jonkun yksityishenkilön laatima, vaan se on Rooman seurakunnassa tuolloin hallinneen yleisen uskonnäkemyksen ja julistuksen ilmaus. Kirje paljastaa millaista oli 90-luvun Rooman seurakunnan opetus ja siellä hallinneen kristillisyyden luonne. Keskeisellä sijalla kirjeessä on VT:n ja myöhäisjuutalaisuuden lainomaiset vaatimukset. Hellenistinen pakanuus antaa monia sanontoja ja kuvia. Toki kirjeessä tulee sentään esiin Kristuksen julistaminen ja siihen liittyvänä uuden elämän järjestys. Joka tapauksessa kirje on enemmän ensimmäisen uskonkappaleen kuin toisen ja kolmannen määräämä ja tässä se olennaisesti eroaa Paavalin kirjeistä. Paavali ja tämän kirjeen opetusta ei voida asiallisesti yhdistää tosiinsa, sillä niiden keskeisimmät korostukset eri asioissa. Kirje edustaa varhaiskatolisuutta, jossa paavalilaisuus on jo sivuosassa. Itse Kristuskaan ei ole kirjeen keskuksessa, vaan kirjeen pääasiana on juutalaisuuden moraalia sisältävä hurskaus tuomion uhkauksineen. Teos on enemmän luomisjärjestyksen kuin lunastusjärjestyksen teologiaa. Sanoma on kolmen ensimmäisen evankeliumin kristillisyyttä, Jaakobin, Pietarin, Johanneksen ja Juudan kirjeitten ja Heprealaiskirjeen sanomaa muistuttavaa ja suurelta osalta eettistä parannussaarnaa (Osmo Tiililä, Karlmann Beyschlag, Clemens Romanus und der Frühkatholizismus, Teol. Aik. 1966, no 5, s. 285-286).

On tavattoman mielenkiintoista ottaa tätä taustaa vasten aikamme kristityn lääkärin rehellistä itsetilitystä keskellä äärimmäistä köyhyyttä ja kurjuutta ja julman sisällissodan riehutessa. Leena Kaartinen kertoo työstään lääkärinä Afganistanin kiihkoislamilaisen talebanien hallinnon alla.

”Mitä minulle kuuluu? Koen olevani kuin pystyyn kuollut Lapin kelohonka, sellainen tunnen ja koen olevani palvelussani. Mutta ojennanpa tällaisena käppyräisiä oksiani kohti taivasta. Tällaisena kuitenkin uskon rohkean röyhkeästi, etten kuitenkaan ole kuollut oksa Kristus-rungossa. Riipunpa kuivuuttani natisevana kuitenkin hänessä, tarraan hänen armoonsa, leväten Sanan lupauksessa: Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä - - Pysykää minun rakkaudessani. "Herra, minä pysyn!"

Luotan siihen, että Jumala puhuu totta vakuuttaessaan, että rakastaa minua (ja sinua) enemmän kuin äiti lastaan. "Unohtaako äiti rintalapsensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? Ja vaikka he unohtaisivatkin, minä en sinua unohda." (Jes 49:15.) Ei unohda, vaikka siltä tuntuu joskus. Uskossa saamme luottaa tuohon lupaukseen ja armon varassa vaeltaa päivän kerrallaan. Niinhän? (Leena Kaartinen, Talebanien takana, 124).

Syyllisyys ja häpeä lienevät vaikeimpia käsiteltäviä ainakin minun elämäni kriiseissä. Kuin sipulia kuorisin. Monet pakenevat syyllisyyttään syyttämällä muita: olosuhteita, lapsuuden traumoja, työyhteisöä. Minä olen taipuvainen syyttämään liikaakin itseäni elämäni onnettomista kokemuksista, asetun syntipukiksi. Oli miten oli, syyllisyyskysymys on hämmentävä ja nöyryyttävä. Senkin käsittelyssä on tärkeää suostua hakemaan apua. Ja jostain vain on alettava - päällimmäisistä kerroksista - sipulin kuoriminen. Kun sitten hämilläni ja häpeissäni sopertelen syyllisyyteen liittyviä vaikeita asioita, saan etäisyyttä, huomaan, että olen syyttänyt itseäni kohtuuttomasti, asettanut itselleni kohtuuttomia vaatimuksia. Ei ihme, etten jaksa ylivoimaisissa olosuhteissa! Minun on suostuttava putoamaan kaikkivoipaisuuden tavoitteistani. On suostuttava alentamaan rimaa realistiselle tasolle.

Mutta toisaalta - koen syyllisyyttä, koska olen syyllinen! Minun on vain suostuttava hyväksymään pohjaton pahuuteni - sekä antamaan itse itselleni anteeksi, niin kuin Isä Jumala antaa. Minä olen paha, mutta armoon turvaan ja voimani on Vapahtajassa. Eino Leino on väärässä, kun sanoo, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Niin islamilaiset ystävänikin väittävät. Kuitenkin käytäntö osoittaa toisin. Kiitän Raamatun sanasta, joka yhä uudelleen tulee avukseni nimenomaan synti- ja syyllisyyskysymyksessä. Jumala todellakin lähetti Poikansa sovittamaan maailman synnin. Koraanin mukaan ristillä kuollut oli vain joku hänen näköisensä. Ei Jumala voi antaa pyhän profeetan kuolla tuollaista häpeällistä rikollisen kuolemaa. (emt. 99).

Ei Jumala minua tarvitse työssään. Mutta minä tarvitsen häntä elämässäni, tarvitsen jokahetkistä armoa pahuuteni peitoksi sekä turvaksi ja kasvupohjaksi jalkojeni alle. Ja tämmöisenäni saan häntä palvella sen ajan, minkä hän minulle antaa palvelun vuosia. Tuo armo on vakiopainoinen, Jumalan rakkauden mittainen, Jeesuksen uhrikuoleman hintainen. Mutta armon tuntemisessa, käsittämisessä, omaksumisessa, sisäistämisessä meillä riittää oppimista koko elämämme ajaksi” (emt. 164).

5.11. Yhden ainoan Jeesuksen Kristuksen ansio kaikkia varten (Room 5:12-21)

Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä (12). Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa (13). Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva (14).
Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi (15). Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio (16).
Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen (17). Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän (18). Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita (19).
Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi (20). Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden (21).

Edessämme on ehkä kaikkein omalaatuisin osa Roomalaiskirjettä. Sen äärellä monet raamatunlukijat ovat olleet neuvottomina. Aikamme ihmisestä on tuntunut vaikealta ymmärtää siinä olevaa ajatuskulkua. Joidenkin mielestä Paavali palaa nyt vanhaan juutalaiseen, rabbinistiseen ajatteluun, jolla ei ole enää merkitystä. Toiset selittäjät taas pitävät tätä koko kirjeen kohokohtana, jossa kaikki edellä olevat ja jäljessä tulevat näkemykset yhtyvät ikään kuin yhteen polttopisteeseen (Anders Nygren).

Paavali on juuri käyttänyt sanomansa esiintuomisessa me-muotoa. Hän on ikään kuin keskustellut kotoisesti läheisten ystäviensä kanssa siitä, mikä on kirjoitettu meidän tähtemme, kun uskomme (Room 4:24). Mutta nyt hän kohottaa katseensa ja kiinnittää huomion johonkin, joka koskee kaikkia ihmisiä, maailmaa, monia (5:12, 18) Hän näkee ihmiskunnan orgaanisena kokonaisuutena. Ihmiset muodostavat toisistaan riippuvaisen ihmissuvun, joka on ikään kuin yhteispersoona, ruumis, jolla on yksi pää. Elimellinen, kiinteä ja katkeamaton yhteys liittää sukupolvet toisiinsa ja jälkeläiset ovat jo kantaisänsä kupeissa (Hepr 7:9). Tällöin osa edustaa kokonaisuutta, johon se kuuluu ja kokonaisuus on läsnä jokaisessa osassa. Olla ihminen merkitsee olla katkeamattomin sitein liitettynä tähän kokonaisuuteen. Niin itsenäisiä, vapaita ja erillisiä kuin haluammekin yksilöinä olla, emme koskaan pysty irrottautumaan tästä kokonaisuudesta.

Perisynnin järkyttävä valta

Yhtenäisessä ihmiskunnassa on tapahtunut jotain kauhistuttavaa. Se yksi, jossa kaikki ihmiset olivat ja joka oli kaikkien edustaja, se ensimmäinen, oli tottelematon (Room 5:19) ja lankesi (5:18). Tuon lankeemuksen seuraukset ovat kauhistuttavat. Aadam on yhdellä teollaan laskenut liikkeelle tuhoavan vyöryn. "Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman" (5:12), "Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi." (5:17), "yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio" (5:16), "yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion" (5:18).

Jotain on siis auttamattomasti mennyt vinoon. Olemme parantumattomasti kasvaneet kieroon yhdessä toisten kanssa ja se on jokaisen ihmisen alkuperään sidottua. "Kun yksi teki syntiä, kaikki olivat syntisiä. Kun yhdestä tuli syyllinen, kaikista tuli sitä. Ja kun yksi joutui kuoleman valtaan, kuolema tuli hallitsemaan kaikkia ihmisiä" (Öivind Andersen). Synti on astunut sisälle maailmaan ja kuolema tunkee läpi jokaisen ihmisen. Jokaisen ihmisen elämän syvin ongelma on hänen sidoksissa olemisensa syntiin, hänen perisynnin turmelema olemuksensa: ”Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt” (Ps 51:7, KR 38). Ihmisestä onkin sanottu: Vintilä laulavat enkelit, kellarissa huutavat hirveät pedot

Kirkkomme Tunnustuskirjat näkevän tämän totuuden erittäin terävästi. Siinä kohtaamme luterilaista uskonnäkemystä leimaavan totuuden ihmisen perisyntisyydestä: "Tässä meidän täytyy tunnustaa, kuten Paavali Room. 5:11 sanoo, että synti on saanut alkunsa yhdestä ihmisestä, Aadamista, jonka tottelemattomuuden kautta kaikki ihmiset ovat tulleet syntisiksi, kuoleman ja perkeleen alaisiksi. Tätä sanotaan perisynniksi tai pääsynniksi. Tällaisen synnin hedelmiä ovat sitten ne pahat teot, jotka kymmenessä käskyssä ovat kielletyt, kuten epäusko, väärä usko, epäjumalisuus, elämä ilman jumalanpelkoa, röyhkeys, epätoivo, sokeus ja sanalla sanoen, ettei tunneta, eikä kunnioiteta Jumalaa. Edelleen valhe, Jumalan nimen kautta vannominen, rukouksen ja avuksihuutamisen laiminlyöminen, Jumalan sanan halveksiminen, tottelemattomuus vanhempia kohtaan, murha, epäsiveys, varkaus, petos jne. Sellainen perisynti on niin syvä ja paha luonnon turmelus, ettei sitä tunne mikään järki, vaan se täytyy Raamatun ilmoituksen perustuksella tuntea" (Luther, Schmalkaldenin kappaleet). ”Perisynti on meissä synnynnäinen ja sitä voi kyllä hillitä, mutta sitä ei saa kitketyksi pois juurineen ennen kuin vasta ruumiillisessa kuolemassa, joka onkin siitä syystä hyödyllinen ja toivottava. Jumala auttakoon meitä. Aamen” (Luther).

Kristuksen kaiken voittava teko ja ansio

Aadamin lankeemus ja sen seurauksena perisynnin turmelus tuntuu lopullisesti musertavan koko ihmiskunnan alleen ja vievän kaikki kadotukseen. Jumala ei kuitenkaan ole siinä sanonut vielä viimeistä sanaa. Tuo kaikki on totta, mutta se antaa vain tumman taustan jollekin todella suurenmoiselle Jumalan teolle, joka ylittää sen täysin. Ensimmäinen ihminen oli vain esikuva (kreik. typos) siitä, joka oli tuleva (Room 5:14) ja vaikutukseltaan esikuvana täysin vastakkainen tulevalle (kreik. antitypos).

Tuo yksi ihminen sai aikaan suunnattomasti pahaa, mutta nyt on tullut se yksi, jonka ansiosta ylenpalttinen armo ja lahja tulvii maailmaan (5:17). Tosin repiminen on helpompaa kuin rakentaminen, tuhoaminen nopeampaa kuin elämän luominen. Mutta tämä uusi yksi on pystynyt siihen. Kaikkien ihmisten osaksi tulleen tottelemattomuuden, rikkomuksen, lankeemuksen, synnin, kuoleman ja kadotuksen taustaa vasten Kristuksen teko on "paljon enemmän" (Room 5:17, KR 38) ja ”paljon ennemmin” (KR 92). Se on yli kaiken ja tulee runsaammin, suorastaan ylenpalttisesti monien osaksi (5:15). Tuo yhden ainoa teko totisesti riittää antamaan vaikka kaikille ihmisille täydellisen vanhurskauden ja ylitsepursuavan elämän (5:18). Tosin synti on suureksi tullut, mutta nyt armo on tullut ylenpalttiseksi (5:20).

Aadamin langetessa ihmiskunnan suhde Jumalaan on vielä kirjoittamaton lehti. Mutta Kristuksen työn taustana olivat ihmiskunnan historian lukemattomat synnit ja lankeemukset, koko vuosituhantinen pahuus. Vaikka rikkomusten määrä oli suunnaton, niin Kristuksen teko korjasi kaiken. "Armolahja tulee monesta rikkomuksesta vanhurskaudeksi" (5:16, KR 38). Tosin Kristuksen teon suuruus ja kirkkaus alkaa selvitä ihmiselle omakohtaisesti vasta silloin kun hän on jotain oivaltanut hätätilansa vakavuudesta. Silloin mykistyy halu väitellä siitä, kuinka yhden lankeemuksen seurauksena kaikki voivat joutua kärsimään. Olen itsekin syvästi vastuullinen ja syyllinen omaan tilaani. Myös minä olen syntiä tehnyt, niin kuin "kaikki ovat syntiä tehneet" (5:12). En voi siirtää vastuuta kenellekään toiselle. Olen syyllinen.

Tappio on ollut suunnattoman suuri ja tuho valtava, mutta sitä valtavampi on Jeesuksen Kristuksen voitto ja sen seurauksena tulevassa elämässä hallitseminen Jeesuksen Kristuksen kautta (Room 5:17). Tätä Kristuksen armolahjaa ei voida mitenkään vaikutukseltaan verrata Aadamin lankeemukseen aiheuttamaan tuhoon. Niin paljon valtavampaa, riemullisempaa, elämänkylläisempää, kaiken voittavampaa on "Jumalan armo ja lahja yhden ihmisen Jeesuksen Kristuksen armon kautta" (5:15, KR 38).

Kristuksessa on alkanut uusi aikakausi koko ihmiskunnalle. Kristus on nyt kaiken hyvän keskus jokaisen kohdalla ja Aadam on esillä vain murheellisena vastakohtana Kristukselle.

Vaikeutemme on kuitenkin siinä, että Aadamin teon seuraukset ovat jokaiselle ihmiselle tänään ilmeiset. Koemme ne ruumiissamme, yhteiselämässämme ja maailmassa. Synti on tarttunut kaikkeen ja sen mukana kaikenlainen rappio ja tuho. Lopulta kuolema tunkee läpi ja voittaa jokaisen esteen jokaisen ihmisen kohdalla. Sen sijaan Kristuksen teko, joka täyttää Paavalin suurella varmuudella ja riemulla, jää salaisuudeksi. Se on mahdollista omistaa tänään vain luottamalla kuultuun uutiseen, evankeliumiin. Vanhurskas on elävä vain uskosta, ei näkemisestä. Kristuksen rteon suuruus näkyy kaikessa valtavuudessaan vasta kirkkauden valtakunnassa ( Ilm 7:9-10).

Kristuksen voiton kokeminen tänään synnin ja kuoleman kokemisen rinnalla tuntuu niin aavistuksenomaiselta ja heikolta. Aadamin lankeemuksen seuraukset kulkevat läpi koko ihmissuvun perintönä. Mutta Kristuksen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi vain silloin kun sitä evankeliumina saarnataan ja se uskossa otetaan vastaan. Jokaisen on henkilökohtaisesti suostuttava ottamaan se vastaan ja sitouduttava siihen uskossa. Siksi nyt vasta uskossa pääsemme tähän lopullisen ja täydellisen voiton tuovaan armoon (Room 5:2). Evankeliumi ”on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka uskovat" (1:16).

Jos olemme uskoneet Jumalan evankeliumiin, mikä vastuu meille silloin onkaan tullut viedä sitä kaikkeen maailmaan. Sillä vain siinä sanomassa sukupolvemme ihmiset saavat vastauksen elämänsä syvimpään ja tärkeimpään, synnin, kuoleman, tuomion ja kadotuksen ongelmaan. Siksi Paavalin opetuksen eräs sovellutus meille on Jeesuksen lähetyskäskyssä: "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille" (Mark 16:15). Emme saa rajoittaa Kristuksen työn tuntemista vain omaan ahtaaseen piiriimme, hän kuuluu koko maailmalle. Meidän on oltava mukana tekemässä häntä tunnetuksi kaikille.

Saatamme olla Kristukseen uskovina jopa Aadamin tavoin syynä monien jäämiseen pelastuksen ulkopuolelle. Olemme eläneet vain itsellemme, koteloineet uskon Kristukseen omaksi salaiseksi tiedoksemme, laiminlyöneet vastuun lähetyksestä. "Ahdas on teidän oma sydämenne" (2 Kor 6:12). Ahdasta ei ollut Paavalin sydämessä, kirjoittaessaan tätä Roomalaiskirjettään hän samalla jo suunnitteli matkaa kohti uusia kansoja, kohti silloista maan äärtä, kohti Espanjaa, jossa ennen ei oltu kuultu sanomaa Kristuksen sovitusteosta. Meitäkin kutsutaan tänään samalle matkalle kohti maan ääriä!