Roomalaiskirje 8. luku

6.9. Ei enää kadotustuomiota (Room 8:1-4)
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 19.01.2003

Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa (1). Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista (2). Jumala teki sen, mihin laki ei pystynyt, koska se oli ihmisen turmeltuneen luonnon vuoksi voimaton. Syntien sovittamiseksi hän lähetti tänne oman Poikansa syntisten ihmisten kaltaisena. Näin hän tuomitsi ihmisessä ihmisten synnin (3), jotta meissä, jotka elämme Hengen emmekä lihamme mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus (4).

Millä riemuhuudolla tämä jakso alkaakaan: ”Niin ei nyt (kreik. ouden ara nun) siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room 8:1, KR 38). Sama riemuhuuto kajahti jo silloin kun Paavali oli osoittanut hellittämättömän johdonmukaisesti, kuinka kaikki ihmiset tässä maailmassa ovat synnin vallassa. ”Ei ole yhtään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa”(3:9, 10). Tämän toivottomalta näyttävän ihmisyyden keskellä Jumala kuitenkin toimii vakaalla tavalla juuri nyt, tällä hetkellä (3:21, kreik.nuni nun). Hän on nyt lujasti tarttunut ihmisten elämään ja tuonut julki oman vanhurskautensa Kristuksen Jeesuksen sovitusuhrissa ja hänen lunastustyössään (3:21, 24-25). Siksi kuka tahansa ihminen saa lahjaksi hänen armostaan tämän Kristuksessa olevan vanhurskauden. Sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen (3:22).

Nyt siis jälleen kajahtaa tämä sama hyvä uutinen ja varma voitonhuuto. Paavali on juuri ennen tätä riemuhuutoa rehellisesti tuonut esiin kuinka Kristukseen uskovan ajallinen elämä on monin tavoin synnin tahrimaa. Uskova joutuu usein huokaamaan: ”Olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty,” ”en pääse irti pahasta” (Room 7: 14, 21). Mutta juuri tätä masentuneelta ja toivottomalta tuntuvaa tummaa taustaan vasten kajahtaa voitonhuuto: ”Niin ei nyt ole mitään kadotustuomiota”.

Usko Jeesukseen Kristukseen ja hänessä olevan vanhurskauden omakseen ottaminen karkottaa todellisen pahan ja kaikkein syvimmän masennuksen aiheen – kauhistuttavan kadotustuomion uskovan elämän yltä. Näin siitäkin huolimatta, vaikka synti jää edelleen vaikuttamaan uskovassa. Uskosta Jeesukseen Paavali käyttää tässä erityistä sanontaan ”olla Kristuksessa Jeesuksessa”. Vaikka tänään mustat pilvet täyttävät taivaan ja maan on pimeä ja vaikka oma elämä monin tavoin murehduttaa, niin edessä jo näkyy auringon valo. Hetki vielä ja kaikki on hyvin, äärettömän hyvin. Kun kadotustuomio on jo nyt väistynyt Kristukseen uskovan elämästä, voi pian alkaa täydellinen kirkkaus ja loputon ilo.

Onkin kammottavaa, jos syntisten Vapahtaja sanoo tuona viimeisenä ja ratkaisevana ihmisen hetkenä meille: ”Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen” (Matt 25:41). Kuinka monet kerrat sitä ennen hän onkaan kutsunut: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt 11:28). Mutta hän on kutsunut turhaan. Kutsu ei ole kelvannut. Mikä riemu onkaan jo ennakolta tietää, ettei näin Ihmisen Poika tule sanomaan, koska emme ole voineet olla menemättä hänen luokseen uudelleen ja uudelleen, emme ole voineet olla huutamatta avuksemme hänen nimeään. Mutta voimmeko todellakin olla tästä kaikesta tänään niin varmoja?

Vain usko syntiemme sovitukseen tuo pelastusvarmuuden

Varmuus kadotustuomion väistymisestä kohdallemme perustuu yksin siihen, mitä Paavali nyt ytimekkäästi julistaa. Hän kertoo muutamin sanoin siitä samasta Jumalan teosta Kristuksessa, jonka hän toi esiin Roomalaiskirjeen ydinkohdassa (Room 3:21-25). Älkäämme koskaan kyllästykö tämän totuuden kertaamiseen. Koskaan emme täällä alhaalla ole kyllin syvästi oppineet ja omaksuneet sitä elämämme perustukseksi. Asia varmistuu vain saadessamme toistuvasti kuulla ihmeellisen totuuden Jumalan vanhurskaudesta Jeesuksen Kristuksen sovitustyössä. Kerran kirkkaudessa juuri tämä on teurastetulle Karitsalle veisaamamme uuden virren sisältö (Ilm 14:3; 5:9, KR 38). Siitä emme kyllästy veisaamaan.

Ensimmäinen perustava asia pelastusvarmuuden saamisessa on sen myöntäminen, ettei ”yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla”, ”sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room 3:20, 23). Paavali sanoo tämän nyt hyvin lyhyesti: ”Laki ei pystynyt” (8:3). Jumala laki on oikea ja puhuu totta. Mutta se ei rakenna mitään uskon varaan, vaan vaatii aina meiltä tekoja, kuuliaisuutta ja antautumista (Gal 3:12).

Laki ei myöskään hyväksy sitä, että vain joissakin asioissa noudetaan sen vaatimuksia. Laki kiroaa jokaisen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee (Gal 3:10).

Yksikään ihminen ei ole koskaan pystynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen pyhää lakia kohtaan. Siksi se ei kykene antamaan meille elämää eikä karkottamaan kadotustuomiota yltämme. Laki on voimaton pelastamaan ihmistä, mutta kyllä voimallinen syyttämään ja tuomitsemaan ihmisen kadotukseen.

Jälleen saamme kuulla myös syyn siihen, miksi laki on voimaton. Näin on siksi, että ihmisen luonto on turmeltunut (Room 8:3). Siksi ihminen ei pysty ajattelemaan, asennoitumaan, puhumaan ja toiminaan Jumalan ehdottoman pyhyyden mitan täyttävästi. Kuitenkin ihminen luottaa sokeasti omaan kyvykkyyteensä.

Toinen perustava asia pelastusvarmuuden saavuttamisessa on ihmeellinen. Jumala ei jättänyt meitä ihmisiä, vaikka olemmekin turmeltuneita ja voimattomia hyvään. Hän tarttui asiaan. Paavali korostaa, että Jumala ”lähetti tänne oman Poikansa” (8:3,32). Tämä on Jumalan vastaus ihmisten hätään. Hän ei lähettänyt enkeliä kuten Siinailla antaessaan lain (Gal 3:19), vaan oman ainoan Poikansa. ”Kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa” (Gal 4:4). Mikä käsittämätön rakkauden teko. Siksi joulun tulee olla meille mitä riemullisin Jumalan rakkauden teon ylistyksen juhla, jolloin sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme (Joh 1:14). Tätä Jumalan rakkauden lähettämistä ei mikään mahti maailmassa voi enää tehdä tyhjäksi. Mutta sanoma siitä voidaan sotkea ja jopa estää sen julistaminen ihmisten keskellä.

Rosenius kirjoittaa tästä Jumalan rakkauden ihmeestä: ”Jumala lähetti Poikansa. Tässä on tekstimme ja koko kristinuskomme ydin. Mutta se on meidän sangen vaikea saada sydäntemme sisimpään. Paljon tarvitaan rukousta ja avuksihuutamista, jotta Jumala armahtaisi meitä ja valaisisi mielemme näkemään ja käsittämään Jumalan armon ihmeiden määrättömiä syvyyksiä, kun hän antoi kurjalle, langenneelle suvullemme iankaikkisen Poikansa.”

Jeesus puheissaan usein toistaa sitä, että hän on ihmisten keskellä juuri Isän lähettämänä (Joh 5:36; 6:44, 57; 8:16, 18; 10:36; 14:24). Se antoi hänelle varmuuden ja valtuutuksen. Jeesus sanoikin suoraan häntä arvosteleville juutalaisille: ”Minä olen lähtöisin Jumalasta ja tulen hänen luotaan. Minä en edes päättänyt tulostani itse, vaan hän lähetti minut” (Joh 8:42).

Paavali tuo tässä esille myös sen, että Jumala lähetti Poikansa nimenomaan syntisen ihmisen kaltaisena (Room 8:3). ”Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä” (Fil 2:7-8). ”Hän oli rikas mutta tuli köyhäksi” (2 Kor 8:9). Häntä on myös ”koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin” (Hepr 4:15). Poika ei tullut ihmisten keskelle suurena ja mahtavana kuninkaana, vaan köyhänä Herran palvelijana.

Kolmas perustava asia pelastusvarmuuden löytämisessä on uskoa ja tunnustaa se, mitä tehtävää varten Isä lähetti Poikansa. Hän lähetti Poikansa nimenomaan pelastamaan ja antamaan meille elämän (1 Joh 4:9-10, 14). ”Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan” (Gal 4:4-5).

Pojan lähettämisen syvin tarkoitus ja sen suurin salaisuus on kuitenkin siinä, että hän tällä teollaan Kristuksessa sovitti meidät itsensä kanssa (2 Kor 5:18). Silloin Kristuksen, ”joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi” (5:21). Jumala lähetti hänet synnin tähden (Room 8:3, KR 38, kreik. per hamartias,synnin vuoksi), synnin sovittamiseksi, syntiuhriksi. Sanaa esiintyy 3 Moos:ssa yli 60 kertaa käännettynä syntiuhriksi. Näin Jumala syntien sovittamiseksi tuomitsi ihmisessä – Kristuksessa - ihmisten synnin (Room 8:3). Jesaja oli jo profetoinut tästä Jumalan rakkaudenteosta: ”Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen” (Jes 53:6). ”Hän antoi itsensä sovitusuhriksi” (53:10). ”Meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (53:5).

Nämä sanat ovat kyllä meille tuttuja. Koskaan emme kuitenkaan voi täällä alhaalla täysin ymmärtää sitä syvyyttä ja korkeutta, joka niihin sisältyy. Niissä sanoissa ja niiden takana olevassa Jumalan teossa Kristuksessa ovat taivas ja maa koskettaneet toisiaan. Nyt tie on raivattu syntiselle ihmiselle taivaan kirkkauteen.

Kadotustuomio väistyy ihmisen yltä vain Jeesuksen Kristuksen ristillä tapahtuneen sovitustyön tähden. Miten Luther sanoikaan: ”Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa. Mikä tämä hinta siis on? Sen evankeliumimme ilmoittaa. Pyhä Henkihän kaikkialla opettaa, että meillä ei ole Isää ilman välitystä, ja että hän ei päästä meitä Isän luo ilman välitystä.” Kristuksen sovituskuolema ristillä on tämä hinta ja välitys.

Vain Kristuksen sovitustyö vapauttaa meidän synnin ja kuoleman laista (Room 8:2), joka julistaa, että synnin palkka on kuolema. Mutta miten henkilökohtaisesti pääsemme Kristuksen sovitustyön osallisuuteen ja vapaudumme synnin ja kuoleman lain alaisuudesta? Se toteutuu silloin kun annamme Pyhän Hengen näyttää meille todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion ja synnyttää sydämessämme uskon Kristukseen. Uskon syntyessä Henki antaa meille elämän Kristuksen yhteydessä. Usko Kristukseen on Hengen laki (8:2), joka antaa elämän ja vapauttaa synnin ja kuoleman lain aiheuttamasta tuhosta.

Olla Jeesuksessa Kristuksessa on samaa kuin uskoa häneen ja elää hänen yhteydessään hänen lapsenaan. Olla Kristuksessa on samaa kuin olla oksana viinipuussa, olla jäsenenä ruumiissa, olla lampaana Hyvän Paimenen laumassa, olla rakennuskivenä temppelissä. Kristuksessa olevan elämästä on kadotustuomio väistynyt. Mutta Kristuksen yhteydessä eläessämme myös lain vanhurskaus täyttyy meissä (Room 8:4). Se täyttyy siksi, ettei meidän jokapäiväisiä syntejämme lueta tuomioksemme, vaan omaksemme luetaan Kristuksen sovitustyön tähden hänen täydellinen puhtautensa ja pyhyyteensä. Vain Kristuksen suojassa kaikki lain vaatimukset täyttyvät meissä.

6.10. Lihan ja Hengen valta ihmisessä (Room 8:5-13)

Lihan mukaan elävillä on lihan mukaiset pyrkimykset, Hengen mukaan elävillä Hengen mukaiset (5). Lihan pyrkimykset tuottavat kuoleman, Hengen pyrkimykset elämän ja rauhan (6). Lihan pyrkimykset sotivat Jumalaa vastaan, sillä ne eivät alistu Jumalan lakiin eivätkä voikaan alistua (7).
Ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen (8). Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa (9). Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi (10).
Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla (11). Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan (12). Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää (13).

Opetustyylinsä mukaisesti Paavali tuo esiin totuuden vastakohtien ja lyhyiden ydinsanojen tai avainsanojen avulla. Jälkeenpäin luettuna nämä ydinsanat voidaan tulkita monella eri tavalla ja on vaikea tietää, miten ne juuri tässä yhteydessä on ymmärrettävä ja mitä hän on todella halunnut opettaa näillä ydinsanoilla. Emme voi enää mennä kysymään Paavalilta. Ehkä tämä on aiheuttanut Pietarin kirjeen terävän huomautuksen, että Paavalin kirjeissä ”on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät” (2 Piet 3:16). Tämä seurauksena on se, että Paavalia on tulkittu niin kovin monella eri tavalla kirkon historian kuluessa.

Siksi meille tämän sukupolven kristittyinä on suurena apuna kirkkomme hyväksymä Tunnustus. Kun se mukaisesti tulkitsemme Paavalia, tiedämme ainakin kenen tulkintaa silloin seuraamme. Silloin myös voimme noudattaa Paavalin hyödyllistä neuvoa nuorelle Timoteukselle: ”Pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut” ( 2 Tim 3:14).

Jos emme seuraa tätä neuvoa, seurauksena on, että hengellinen elämämme ja uskonnäkemyksemme alkaa pomppia sinne ja tänne riippuen eri puhujien vaikutuskyvystä. Uusia ja entistä voimaperäisempiä opettajia ilmaantuu jatkuvasti. Kukin tulkitsee omalla tavallaan Raamattua ja väittää oman tulkintansa olevan ainoan oikean ja olevan nimenomaan vain Raamatusta suoraan ammennettua. Valitettavasti Raamatun lauseita voidaan panna moneen eri järjestykseen riippuen puhujan omaksumasta kokonaisnäkemyksestä.

Erään tärkeän Paavalin ydinsanan kohtasimme jo luvun alussa. Se on ilmaus ”olla Kristuksessa Jeesuksessa” (Room 8:1). Siinä hän liittää Jeesuksen nimeen pienen lisäsanan (kreik. en), joka käännetään sijamuodolla –ssa, olla jossakin. Miksi hän ei käytä ilmaisua uskoa Kristukseen Jeesukseen? Sisältääkö oleminen Kristuksessa Jeesuksessa jotain enemmän kuin vain uskon Jeesukseen Kristukseen? Eikö yksin usko sittenkään riitä? Eikö kadotustuomio väistykään, jos ”vain uskon” Jeesukseen? Pitääkö minulla olla jotain enemmän? Onko minun oltava ikään kuin sisällä Jeesuksessa. Tällöin tämä pieni Paavalin käyttämä lisäsana saattaa aiheuttaa syvän epäilyksen ja ahdistuksen. Siinä ahdistuksessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin muilla Raamatun kohdilla karkottaa pelkoa ja epäilystä sydämestä. Tällaisia ovat vaikkapa sanat: ”Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi” (Joh 3:16, KR 38). ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37). ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut” (Apt 16:31).

Mutta riittääkö pelastavaksi uskoksi vain Jeesuksen Kristuksen nimen avuksi huutaminen (Room 10:13)?

Tässä Paavalin opetuksessa vastakohtina ja ydinsanoina ovat olleet Hengen mukainen elämä ja ihmisen itsekästä luontoa toteuttava lihan mukainen elämä (Room 8:4). Paavali jatkaa tätä opetusta lihasta (kreik.sarks) ja Hengestä (kreik. pneuma).

Sana liha esiintyy koko tässä jaksossa alkukielessä kaikkiaan 13 kertaa ja sana Henki eri muodoissa 15 kertaa. Sen ymmärrämme helposti, että Henki tarkoittaa Pyhä Henkeä. Henki onkin kirjoitettu isolla kirjaimella. Mutta mitä Paavali tarkoittaa lihalla? Vain kerran sillä tarkoitetaan yleensä ihmistä ja nimenomaan ihmistä ruumiillisena olentona. Silloin kyseessä on Jumalan Pojan lähettäminen ihmiseksi (8:3). Yllensä hän käyttää sitä kuitenkin johdetussa merkityksessä. Silloin sillä on kielteinen sävy. Liha on KR 92:ssa käännetty muutaman kerran kirjaimellisesti sanalla liha (8:4-7), mutta myös sanoilla turmeltunut luonto (8:3, 8), oma luonto (8:9), itsekäs luonto (8:12) ja luonto (8:13).

Paavali osoittaa kuinka tuhoisasti elämäämme vaikuttaa se, että annamme lihamme hallita ja elämme sen mukaista elämää. Ihmisen lihan, turmeltuneen luonnon vuoksi Jumalan laki on voimaton pelastamaan ihmistä (Room 8:3). Lihan mukaan elävä sotii Jumalaa vastaan eikä alistu eikä voikaan alistua Jumalan lakiin (8:7). Sellainen ihminen ei ole Jumalalle mieleen (8:8) ja lihan mukainen elämäntapa tuottaa lopulta iankaikkisen kuoleman (8:6). Jos ihminen elää vain oman luontonsa mukaan, hän kuolee yhteydestä Jumalaan (8:13).

Vastakkainen tälle lihan mukaiselle elämälle on Hengen hallitsemaa elämä. Silloin Jumalan Henki asuu ihmisessä ja hän on Kristuksen oma. Jos ihmisessä ei ole Kristuksen Henkeä, hän ei ole myöskään Kristuksen oma (Room 8:9). Vain Henki voi antaa elämän ja vapauttaa (8:2). Yksin Henki luo jatkuvasti elämää (8:10). Hengen mukainen elämä tuo rauhan ja iankaikkisuuden ihmisen sydämeen (8:6). Lopulta uskovassa asuva Henki voimallaan tulee tekemään eläväksi myös hänen kuolevaisen ruumiinsa kuten Jeesuskin tehtiin eläväksi ylösnousemuksessa (8:11). Pyhän Hengen työ saavuttaa Kristukseen uskovassa päämääränsä siis vasta ylösnousemuksessa.

Hengen ja lihan todellisuus uskovassa

Näin voimakasta opetusta kahden vastakkaisen vallan, lihan ja Hengen voimasta ei enää tarvita kirjeen tässä vaiheessa, jollei siinä olisi kysymys arkisesta todellisuudesta uskovan elämässä. Sellaiset, jotka eivät usko Kristukseen ovat Paavalin opetuksen mukaan turmeltuneen luontonsa valassa eikä heissä ole Henkeä. Siksi olettaisimme Paavalin opettavan ilman muuta, että Kristukseen uskovat taas ovat kokonaan Hengen hallitsemia ja turmeltunutta luontoa ei ole enää heissä eikä sillä ole mitään merkitystä heidän elämässä. Kaikki on muuttunut uudeksi Hengen voimasta uskoon tultaessa. Näin ei kuitenkaan ole. Sen Paavali mahdollisimman selvästi toi esiin henkilökohtaisessa tunnustuksessaan edellisessä luvussa (Room 7:14-24).

Vaikka kuinka uskomme Jeesuksen, olemme hänessä ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä, niin samaan aikaan kuitenkin syntinen liha on edelleenkin meissä ja vaikuttaa voimakkaasti. Uskostamme huolimatta ei liha eikä lihan mieli ole kuollut. Kaiken lisäksi liha ei ole vain jotain uskovan ulkopuolelta tulevaa pahaa, syntiä. Se on hänessä itsessään olevaa pahaa.

Itsekäs luonto avainkuin piileskelee Jumalan lapsen sisimmässä. Se haluaa saada valtaansa uskovan asenteet, mielialat ja ohjata hänen sanojaan ja toimintaansa. Liha, itsekäs luonto seuraa kaikkialle Jumalan lasta. Se houkuttelee ja yllyttää häntä synnin harjoittamiseen. Se pyrkii hallitsemaan omaatuntoa ja herättämään epätoivoisen syyllisyyden. Se on myös aina valmis liittoon Saatanan kanssa. Kuinka monta kertaa joutuukaan uskova tunnustamaan Paavalin lailla: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo” ” Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:18-19, 24).

Olemme kyllä saaneet syntimme anteeksi. Ne ovat peitetty Jumalan pyhyyden edessä Kristuksen sovituskuolemaan. Samaan aikaan kuitenkin syntien luontomme edelleen vaikuttaa elämässämme. Siksi Hengen ja lihan välinen jännitys ja taistelu vallasta leimaakin uskovan koko elämää (Gal 5:17). Perustava totuus onkin Jumalan lapsena olemisesta se, että hän on läpi koko elämänsä samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Vanhurskas uskossa ja siinä toivossa, että kerran kirkkaudessa vanhurskaus on täysin toteutuneena. Todellisuudessa hän on kuitenkin tänään syntinen.

Tämä totuus tulee jälleen esiin Paavalin opettaessa, että uskoessamme Kristukseen Kristus asuu meissä ja Henki vaikuttaa meissä antaen iankaikkisen elämän. Olemme vanhurskaita. Tästä huolimatta elämme edelleen synnin turmelemassa kuolevaisessa ruumiissamme (Room 8:10).

Uudistumisemme on täällä aivan alullaan. Mutta kerran sama Jumalan Henki, joka herätti Jeesuksen kuolleista, on tekevä eläväksi myös meidän kuolevaiset ruumiimme (Room 8:11) ja muuttava ne hänen kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi (Fil 3:20).

Hengen ja lihan välinen taistelu uskovassa

Kristukseen uskovalla ei ole mitään velvollisuuksia omaa itsekästä luontoaan kohtaan eikä hänen siksi tule antaa sille valtaa eikä elää sen mukaan (Room 8:12). Paavali ottaa kuitenkin tämän mahdollisuuden vakavasti huomioon ja varoittaa, että jos kuitenkin annamme lihan hallita, meidän hengellinen elämämme kuolee (8:13). Myöhemmin tässä kirjeessä hän varoittaa: ”Älkää hemmotelko ruumistanne, niin että annatte halulle vallan” (13:14).

Hän mainitsee esimerkkinä tästä halusta remuamisen, juopottelun, siveettömyyden ja irstailun, riitelemisen ja kiihkoilun (Room 13:13). Sillä "synti on todellista syntiä, teit sitä sitten ennen Kristuksen tuntemista tai sen jälkeen. Jumala vihaa syntiä. Onpa kaikki synti tekoon nähden sinänsä kuolettavaa. Se taas, että synti ei uskovalle ole kuolettava, johtuu sovittajasta, Kristuksesta, joka sen kuolemallaan sovitti" (Luther).

Pyhä Henki pyrkii elämässämme ennen kaikkea kirkastamaan meille Jeesusta Kristusta (Joh 16:14). Juuri siitä tunnemme Hengen mielen. Siksi Hengen vaikutuksesta haluamme läpi ajallisen elämämme katsoa syntiemme tähden ristiinnaulittuun Jeesukseen Kristukseen. Haluamme nähdä hänet silloinkin kun olemme jälleen langenneet syntiin ja koemme, ettemme voita itsessämme asuvaa ylpeyden, itsekkyyden ja himon mieltä. Haluamme päästä joka tapauksessa ja alati yhä lähemmäksi häntä, kokonaan hänen varaansa ja täysin hänen hoidettavakseen. Vain hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa osallisuudessa jaksamme taistella sisimmässämme asuvaa itseriittoisaa lihan mieltä ja sen lainomaisuuden ja syyllistämisen henkeä vastaan.

Ongelmien ongelmaksi muodostuu silloin Paavalin opetus, jos väitetään sen sisältävän näkemyksen, ettei Kristukseen uskovassa voi enää olla itsekästä luontoa eikä lihaa.

On tärkeä erottaa lihan valta ja lihan asuminen uskovassa. Edellinen ei saa toteutua, sitä vastaan on taisteltava. Jälkimmäisestä uskova taas ei koskaan pääse täällä alhaalla vapaaksi. Mutta jos liha asuu uskovassa, niin se aivan huomaamattakin taitavana ja kavalana eksyttäjänä saa toistuvasti otteen uskovan elämästä. Syntien anteeksiantamuksesta ja Pyhän Hengen osallisuudesta huolimatta liha edelleen myllertää uskovan sisimmässä ja vähän väliä tempaa vallan ohjat itselleen. Mutta emme saa masentua emmekä antaa periksi.

On noustava ja rohkeasti mentävä vaikkapa miljoonannen kerran Kristuksen luo kerjäämään häneltä armahdusta ja anteeksiantamusta.

Varsinaisesti lihan mieli ja pyrkimykset ja eläminen lihan mukaan tarkoittaa lain pitämistä pelastustienä. Se on kirjaimen vanhassa olemista. Se merkitse sitä, että ihminen luulee voivansa elää oman tahtonsa ja tekojensa voimalla Jumalalle mieliksi.

Uskovan tulee olla irti tällaisesta lain herruudesta ja kuolleena sille. Mutta lihan mieli houkuttelee myös uskovaa toteuttamaan synnin himoja (Room 7:5) ja elämään lihan tekojen mukaisesti haureudessa, irstaudessa, vihamielisyydessä, riidassa, kateellisuudessa, juomingeissa ja muissa senkaltaisissa teoissa ja asenteissa (Gal 5:19.21). Niidenkin keskeltä on mentävä toistuvasti Kristuksen luo armoa kerjäämään.

6.11. Lapseuden henki (Room 8:14-16)

Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia (14). Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" (15) Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia (16).

Mikään ei voi olla eikä ole ihmisen ajallisessa elämässä sen tärkeämpää kuin Jumalan lapseksi pääseminen. Vanha Kristinoppi määritteli elämme tärkeimmän asian näin: ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”

Jos olemme päässeet Jumalan lapsiksi, olemme päässeet Kunnian kuninkaan lapsiksi. Sen valtavampaa etuoikeutta ja ihmeellisyyttä ei ihminen koskaan voi saada eikä saa omakseen. Miten Johannes kirjoittikaan: ”Katsokaa kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen ja hänen lapsiaan me myös olemme” (1 Joh 3:1).

Yksikään ihminen ei ole luonnostaan syntiinlankeemuksen ja perisyntisyytensä tähden Jumalan lapsi. Väite, että kaikki ihmiset ovat jo ihmisyytensä tähden Jumalan lapsia, on kaunis inhimillinen kuvitelma. Jokainen ihminen on kyllä Jumalan luomistyön tulos ja siksi ihmeellinen (Ps 139:13-14). Mutta synti estää ihmistä pääsemästä sydämelliseen ja lapsenomaiseen suhteeseen Jumalaan. Ihminen on vieraantunut Jumalasta ja jopa vihamielinen häntä kohtaan (Kol 1:21). Ihmisessä kiehuu jatkuvasti kapinamieli Jumalaa vastaan. Raamattu sanoo suorasukaisesti, että ihminen voi olla Paholaisen lapsi: ”Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia” (1 Joh 3:10).

Raamattu osoittaa, millä perusteella voimme omistaa itsellemme Jumalan lapsen nimen. Ensin se sanoo kielteisesti: ”Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset”. Sitten myönteisesti: ”Jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset” (Room 9:8). Se lupaus, jonka voimasta ihminen syntyy Jumalan lapseksi on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta (Room 1:16-17).

Vain usko Jeesukseen Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi. ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi” (Joh 1:12). Usko yhdistää meidät Kristukseen. Raamattu vakuuttaakin: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen” (Gal 3:26). Kuulumme hänelle ja olemme hänen omiaan. Pysymme hänessä ja hän pysyy meissä (Joh 15:5). Raamattu vakuuttaa myös, että Jeesus Kristus rakastaa omiansa ja osoittaa heille rakkautta loppuun asti (Joh 13:1).

Uskon kautta Kristukseen saamme lapseuden hengen, jossa huudamme "Abba! Isä!" (Room 8:15; Gal 4:6). Jeesus oli puhuttelut Jumalaa arameankielellä Abbaksi (Mark 14:36). Tällä nimellä Galilean juutalaislapset vielä aikuisinakin puhuttelivat isäänsä. Tässä puhuttelussa kuvastuu läheinen, luottavainen ja kuitenkin kunnioittava suhde Jumalaan. Se antaa elämällemme mielekkyyden ja sisällön. Siinä on syvää perusturvallisuutta, joka kantaa vaikeittenkin elämänvaiheitten läpi.

Jumalan lapsen elämässä tärkeänä tuntomerkkinä on Hengen johdatus. Tässä käytetään voimakasta sanaa johtaa, ajaa, viedä (kreik. agontai).

Henki vie aina Jeesuksen luo, hänen lähelleen ja hänen yhteyteensä. Hän tekee Jeesuksen opetuksen eläväksi ja todelliseksi. Näin opettaa meitä palauttamalla mieleemme sen, mitä Jeesus on puhunut ja tehnyt puolestamme (Joh 14:26). Henki nimenomaan todistaa Jeesuksesta Kristuksesta (15:26). Hän johtaa tuntemaan koko totuuden Jeesuksessa Kristuksessa ja kirkastaa hänet (16:13, 14). Hän myös paljastaa epäuskon synniksi, hän tekee meille todelliseksi Kristuksen vanhurskauden ja vakuutta että tämän maailman ruhtinas on tuomittu (16:9-11). Näin hän opettaa tuntemaan Jeesuksen.

"Mutta tämä tunteminen ei johdu järjestä eli omasta ymmärryksestämme ja kyvystämme. Jumalan sana tosin julistaa meille kaikille Herraa Kristusta, että hän on meidän syntiemme uhriksi annettu; muttei jollei Pyhä Henki sen ohessa valaise ja liikuta sydämiämme, että tulisimme näkeviksi ja uskoisimme, niin emme sellaista ymmärrä eikä sydän saa siitä lohdutusta” (Luther).

Kun Henki kirkastaa meille Jeesuksen pelon ja epävarmuuden henki katoaa sisimmästämme. Syvä turvallisuus täyttää meidät elämämme kaikissa kohtaloissa ja pystymme sydämestämme luottamaan Jumalan apuun. Jumala tulee meille niin läheiseksi, että uskallamme kutsua häntä lapsen tavoin Abbaksi, Isäksi.

Henki synnyttää meissä yhä totuudellisemman luottamuksen Jumalan armon evankeliumiin ja meissä kasvaa varmuus siitä, että olemme Jumalan lapsia kaikista heikkouksistamme ja lankeemuksistamme huolimatta. Sydämessämme vahvistuu varmuus pelastumisestamme. Mutta se ei ole niinkään varmuutta omasta itsestämme, ei oman uskomme aitoudesta kuin varmuutta siitä Herrasta ja hänen rakkaudestaan meitä kohtaan, johon uskomme kurottuu.

Wilhelmi Malmivaara kirjoittaa apostoleista ja se kuvaa hyvin jokaisen Jumalan lapsen elämänkokemusta ja uskontaistelua: "He olivat Kristuksessa otolliseksi tehtyjä, mutta heidän itsekästä omaa minäänsä painoi Herra loppuun asti alas. Heidän elämänsä oli Kristuksen elämistä heissä. Ainoa minkä he tiesivät oli ristiinnaulittu Kristus. Heidän vanhurskautensa, viisautensa, pyhityksensä ja lunastuksensa oli Kristus. Heidän uskonsa oli antautumista Kristukselle. Heidän kilvoituksensa Kristuksessa pysymistä ja Kristuksen sanan pysymistä heissä. Heidän halunsa taivaaseen oli halua saada olla Kristuksen kanssa. Sanalla sanoen koko heidän uusi elämänsä ja menonsa sulkeutui tuohon yhteen nimeen: Kristus. Ei Raamatussa puhuta paljon heidän parannuksestaan, synnintunnostaan ja tunnustamisestaan, mutta sitä enemmän puhutaan Kristuksesta sekä siitä, mitä he hänen käsialanaan saivat osakseen".

”Mutta sinä sanot: ’Synti jota me joka päivä teemme, loukkaa ja vihoittaa Jumalaa; kuinka voimme siis olla pyhiä?’ Vastaus: ’Äidin rakkaus on paljon voimallisempi kuin lika ja rupi lapsessa. Siis on Jumalan rakkaus meitä kohtaan paljon väkevämpi kuin meidän syntimme ja saastaisuutemme. Sentähden me emme menetä lapsenoikeuttamme saastaisuutemme tähden, vaikka olemmekin syntisiä, emmekä lankea pois armosta syntiemme tähden” (Luther).

6.12. Kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa (Room 8:17-18)

Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme (17). Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin (18).

Jälleen palaamme kärsimyksen todellisuuteen uskovan elämässä. Olemme jo oppineet, että ”ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa” (Room 5:3-4). Nyt meitä opetetaan kärsimään yhdessä Kristuksen kanssa.

Meitä autetaan myös tekemään tietoinen päätös siitä, ettemme enää murehdi nykyisen ajan kärsimyksiä niin kuin ne, joilla ei ole toivoa (1 Tess 4:13). Pidämme lujasti kiinni tulevasta kirkkaudesta. ”Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden” (2 Kor 4:17). Jumalan lapsina perimme tuon ihmeellisen kirkkauden yhdessä Kristuksen kanssa.

Mutta nykyhetkemme ja arkielämämme on myös Jumalan käsissä. Hän antaa meille, mitä hyväksi näkee: Hän ”lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa” (1 Sam 2:6-7). Hän myös lähettää ahdistukset ja kärsimykset elämäämme. Ne kuuluvatkin erottamattomana osana Jumalan lapsen elämää.

Jumala on valmistanut jokaiselle uskovalle aivan oman kärsimyssuunnitelman. Olemme syntyneet Jumalan lapsiksi kärsiäksemme tässä maailmassa, kuten Jeesuskin syntyi ihmiseksi kärsiäkseen. Kärsimys on se tie, jonka hän kulki ja jota meidänkin on kuljettava hänen askelissaan. "On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien” (virsi 77:1). Siksi joko kärsit tai kiellät Kristuksen (Luther).

Kärsimysten todellisuus osoittaa, ettei Jumalan valtakunta ole vielä tullut. Kristuksen kärsimys ei poistanut kärsimystä maailmasta. Mutta kristittyinä uskomme, että kerran kärsimykset katoavat, ihmeellinen kirkkaus on ilmestyvä ja täydellinen ilo voittaa. Silloin kaikki arvoitukset ratkeavat ja kysymyksiin saadaan vastaus. Nyt suostumme siihen, ettei meille selitä itkuamme. Odotamme hetkeä, jolloin Herra pyyhkii pois kaikki kyyneleemme (Ilm 21:4).

Herra lupaa olla kansamme ja olla kanssamme nimenomaan silloin, kun meillä on vaikeaa. Lupauksen hänen läsnäolostaan kohtaamme jo Raamatun alkulehdillä. Iisak sai lupauksen siitä, että Herra on hänen kanssaan ja se auttoi häntä kestämään (1 Moos 26:3, 24). Sama lupaus kannusti Jaakobia (28:15). Kun hän palasi isiensä maahan hän tunnusti: Jumala ”kuuli minua ahdinkoni hetkellä ja oli matkallani minun kanssani” (35:3). Saman lupauksen sai myös Mooses (2 Moos 3:11) ja se auttoi häntä kestämään sietämättömältä tuntuvia vaikeuksia. Profeetta Jesaja kautta Herra rohkaiseekin: ”Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi - minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni” (Jes. 41:10).

Kun Kristus syntyi hänelle annettiin nimi Immanuel. Se merkitsee: ”Jumala on meidän kanssamme” (Matt 1:23). Vapahtaja aivan kuin ottaa ahdistuksemme itseensä. Hänessä toteutuu Jesajan profetian: ”Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus” (Jes 63:9, KR 38). Hän käy lävitse hätämme syvimmätkin syvyydet, sillä hän on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin (Hepr 4:15, KR 38).

Siksi kärsimyksemme eivät ole ennen kuulumatonta, eivät jotain kammottavan pimeää eivätkä hänelle salattuja. Hän tuntee kaikki tuskamme ja tietää kaikki ahdistuksemme nimeltä. Hän kokee ja kärsii saman sijaisenamme. Tiemme on valaistu ja viitoitettu. Vaikka vaellammekin pimeässä laaksossa (Ps 23:4). Silloinkin "Herra on minun paimeneni" (Ps 23:1) ja laakson pimeimmälläkin kohdalla hän on minun kanssani.

Jeesus on lähellämme. Emme ehkä osaa kuvitella miten hän on kanssamme, koska elämässämme on vielä niin paljon vaikeaa ja käsittämätöntä. On syntiä asenteissa, on ahdistusta elämänkohtaloiden edessä, on huolta toisista, on kipua omasta hedelmättömyydestä ja osaamattomuudesta. Sen vain tiedämme, että jos uskomme kärsivämme Kristuksen kanssa, silloin todella kärsimme käsi hänen kädessään ja kestämme suuriakin ahdistuksia. Ja vaikka hän ei otakaan ahdistuksiamme pois, hän muuttaa ne sellaiseksi, että jaksamme ne kantaa.

Hän ottaakin ensin ahdistuksemme taakan kannattavakseen ja sitten antaa sen meille takaisin. Me jaksamme, koska näimme miten hän kantoi ja näin antoi meille esikuvan. Eräs syövän uuvuttama Jumalan valtakunnan työntekijä tunnusti ennen kuolemaansa: "Vuosien mittaan olen kuitenkin havainnut, että vaikka Jumala ei ole koskaan luvannut päästää meitä kärsimyksistä, hän on luvannut olla kanssamme sen keskellä ja itse kärsii kanssamme" (David Watson).

Jos jaksamme säilyttää uskomme häneen loppuun asti, tulemme hämmästymään, sitä ylenpalttista kirkkautta, joka on omanamme hänen ansiostaan. Joudumme häpeämään sitä, kuinka tyytymättömiä ja kapinallisia hetkittäin olemme olleet vaikeuksiemme tähden.

"Meillä on taivasten valtakunnan lupaus ja sen toivo. Ja meidän nykyisen kurjuutemme korvaus ja hyvitys on oleva niin suuri, että jopa tulemme soimaamaan itseämme siitä, että meiltä milloinkaan on päässyt kyynel tai huokaus moisen maailman meille osoittaman halveksunnan ja kiittämättömyyden vuoksi. Miksi, me sanomme silloin, emme ole joutuneet kokemaan jotakin todella kovaa? Kunpa joskuskin olisin uskonut, että iankaikkisen elämän ihanuus on niin suuri, silloin en olisi hiukkaakaan arastellut, vaikka olisin joutunut kärsimään vielä paljon enemmän" (Luther).

"Kuinka suuri onkaan oleva tuo onnellisuus, jossa ei ole mitään pahaa eikä mikään hyvä ole kätkössä. Siellä on pelkkää Jumalan ylistystä - häntä rakastetaan kyllästymättä, häntä ylistetään väsymättä" (Augustinus).

Jo nyt – ei vielä

Paavalin opetusta koko tässä jaksossa leimaa voimakas jännitys jo nyt Kristukseen saavutetun yltäkylläisen elämän ja vielä keskeneräisen ja kilvoitusta kamppailua vaativan vaelluksen välillä.

Ensinnäkin miten riemullisen yltäkylläisenä Paavali näkeekään jo nyt sen ihmisen elämän, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Oi minkä onnen autuuden tuo usko myötään tuo!

Muutan tekstin muodon yksikön toiseen persoonaan:
- sinua ei kohtaa mikään kadotustuomio (1)
- sinä olet Kristuksessa Jeesuksessa(1)
- Henki on antanut sinulle iankaikkisen elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä (2)
- Henki on vapauttanut sinut synnin ja kuoleman laista (2)
- sinun eläessä Hengen mukaista elämää lain vaatima vanhurskaus toteutuu sinussa (4)
- jos elät Hengen mukaan, sinun pyrkimyksesi ovat Hengen mukaiset (5)
- Hengen pyrkimykset tuottavat sinulle elämän ja rauhan (6)
- olet Hengen alainen, jos kerran Jumalan Henki asuu sinussa (9)
- olet vanhurskas ja siksi Kristus on sinussa ja Henki luo elämää sinussa (10)
- Jumala on tekevä eläväksi myös sinun kuolevaisen ruumiisi sinussa asuvan Henkensä voimalla (11).
- et ole saanut orjuuden henkeä, joka saattaisi sinut jälleen pelon valtaan (15).
- olet saanut Hengen, joka antaa sinulle lapsen oikeuden (15),
- ja niin huudat: "Abba! Isä!" (15)
- Henki itse todistaa yhdessä sinun henkesi kanssa, että olet Jumalan lapsi (16).
- jos olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan perillinen yhdessä Kristuksen kanssa (17)
- jos kerran kärsit yhdessä Kristuksen kanssa, pääset myös osalliseksi samasta kirkkaudesta kuin hän (17)
- nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksesi (18)

Samaan aikaan moneen kertaan tulee esiin ehdollinen sana jos. Se luo tähän Paavalin opetuksen voimakkaan vastakohdan ja jännityksen: jo nyt – ei vielä. Kristuksessa saadun uuden elämän yltäkylläisyys ei olekaan vielä samaa kuin lopullinen täyttymys kirkkaudessa. Olemme vasta matkalla, voimme eksyä ja jäädä taipaleelle. Kaikki ei ole vielä itsestään selvää. Meidän on vaellettava perille asti. Nyt on valvottava, kampailtava ja kannettava vastuuta.

Muutan myös nämä jos lauseet ”sinä” muotoon:
- syntien sovittamiseksi Jumala lähetti oman Poikansa, jotta sinussa, joka elät Hengen etkä lihasi mukaista elämää, toteutuisi lain vaatima vanhurskaus (4).
- jos elät Hengen mukaan, sinun pyrkimyksesi ovat Hengen mukaiset (5)
- jos Jumalan Henki asuu sinussa, silloin et elä oman luontosi vaan Hengen alaisena (9)
- jos Kristus on sinussa, silloin ruumiisi tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää (10)
- jos sinussa asuu Jumalan Henki, niin Jumala on tekevä eläväksi sinun kuolevaisen ruumiisi sinussa asuvan Henkensä voimalla (11)
- jos elät luontosi mukaan, sinä kuolet (13)
- jos Hengen avulla kuoletat syntiset tekosi, sinä saat elää (13)
- jos olet lapsi, olet myös perillinen (17)
- jos kerran kärsit yhdessä Kristuksen kanssa, pääset myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän (17).

6.13. Luomakunnan odotus (Room 8:19-23)
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 23.02.2003

Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä (19). Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo (20), että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen (21). Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa (22). Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi (23).

Meidät viedään nyt hetkeksi ihmeelliseen ilmoitustotuuden ääreen. Nyt Raamattu opettaa, että koko luomakunta, jokainen kasvi, jokainen eläin, koko tämä näkyvä elämää sykkivä luonto kurkottautuu tulevaisuutta kohden. Luonto elää syvän kaipauksen ja odotuksen vallassa.

Luomakunta on olemassa Jumalan käden synnyttämänä. ”Sinä olet luonut kaiken. Kaikki, mikä on olemassa, on sinun tahdostasi luotu” (Ilm 4:11). Raamatun alussa oleva profetia julistaa: ”Jumala sanoi: "Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä." Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä” (1 Moos 1:11-12). Jumala sanoi: "Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.".. Jumala näki, että niin oli hyvä (1:20-21). Jumala sanoi: "Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit." Ja niin tapahtui… Ja Jumala näki, että niin oli hyvä (1:24-25).

Nyt Jumala ylläpitää luomakunnan elämän. ”Sinun vanhurskautesi on kuin Jumalan vuoret, sinun tuomiosi niinkuin suuri syvyys, ihmistä ja eläintä sinä autat Herra” (Ps 36:7). Luomakunnan keskelle Jumala loi myös ihmisen. Ihmisen tuli Jumalan edustajana hallita tätä maata ja luomakuntaa.

Raamatun alkulehdet kertovat kuitenkin katastrofista. Ihminen ei halunnut olla kaikessa täysin riippuvainen Jumalasta. Hän nousi kapinaan Jumalaa vastaan. Sen seurauksena maailma ei ihmisen hallitessa ole muuttunut paratiisiksi, Eedeniksi. Kirjaimellisesti ja monella tavoin on toteutunut Jumalan sana ihmiselle: ”Olkoon maa sinun takiasi kirottu” (1 Moos 3:17). Nyt ”kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen” (Room 8:20), jatkuvan olemassaolon taistelun, hävityksen ja tuhon alaisuuteen. Nyt luomakunta kärsii ihmisen synnin seurauksena katoavaisuuden orjuudesta (8:21). Vedenpaisumuksen aiheuttama tuho luomakunnassa ihmisten synnin rankaisuna osoitti tämän.

Tänäänkin tuho ja kuolema on viiltävällä tavalla joka hetki läsnä koko luomakunnassa. Saarnaaja sanoo omalla karulla tavallaan: ”Ihmisten ja eläinten kohtalo on yhtäläinen: samalla tavoin kuolevat molemmat, yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole etusijaa eläimiin nähden, kaikki on turhuutta” (Saarn 3:18).

Paavali kirjoittaa: "Me tiedämme" (Room 8:22). Tämän päivän ihmisinä vieläkin paremmin tiedämme kuinka masentavalla tavalla ihminen on alistanut luonnon oman tahtonsa alaiseksi. Ihminen tekee sille väkivaltaa, kohtelee sitä kuin pelkkää ainetta, jolla ei ole omaa olemassa olon oikeutta ja omaa ihmisestä riippumatonta tarkoitusta. Harjoitamme luontoon nähden pakkovaltaa. Kunnostaudumme tuhoamalla luontoa vastuuttomassa saalistushimossamme. Mullistamme herkkää luontoa tekniikkamme avulla. Luulemme tekevämme hyvää ja lopputuloksena onkin vain kauhistuttava ja yhä laajeneva luonnon turmeltuminen ja häviäminen. Paavali käyttää tässä sanaa, joka sisältää ajatuksen raiskauksesta. Olemme ihmisinä raiskanneet luontoa. Nykyinen tilanne ei ole luomakunnan oma tahto (8:20).

Siksi ”koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa” (Room 8:22). Se odottaa hartaasti, oikeastaan kärsimättömästi uuden päivän koittoa. Jotain uutta on syntymässä, mutta se ei ole vielä tullut. Kaiken mullistava uusi on tuskallisen prosessin takana. Ennen kuin se uusi syntyy, tulee vaihe, josta Jeesus sanoi: ”Ahdinko on oleva niin suuri, ettei sellaista ole ollut maailman alusta tähän päivään asti eikä tule koskaan olemaan” (Matt 24:21). Tällä hetkellä vielä ollaan synnytystuskien alussa (Matt 24:8).

Kuuleeko ihminen luomakunnan vaikerruksen? Ihmisen ei ole vain kuunneltava tuota vaikerrusta, vaan opittava huokaamaan ja odottamaan yhdessä luomakunnan kanssa uuden syntymistä (Room 8:22-23). Tähän huokaamiseen ja odotukseen suostuvat vain ne, joilla on Hengen esikoislahja (Room 8:23).

Esikoislahja on ikään kuin ennakkomaksuna, vakuutus, pantti, käsiraha siitä, mikä varmasti on tuleva (2 Kor 5:4-5). Esikoislahja merkitsee myös sitä, että Kristukseen uskovissa Jumala on aloittanut kyllä hyvän työnsä, mutta se on vielä kovin keskeneräistä. Yhä olemme katoavaisuuden kirousta kantavassa ruumiissamme. Näemme itsessämme niin kovin vähän Jumalan uudeksi muuttavaa vaikutusta. ”Täällä Jumalan lapset elävät sillä tavoin omassa heikkoudessaan ja kärsimyksissään, että eivät edes itse tiedä, keitä ovat. Sen vähemmin voi maailma heitä tuntea. Mutta kerran heidän salattu ihanuutensa on paljastuva. Sitä koko luomakunta hartaasti odottaa” (Rosenius).

Tänään meidän maallista telttamajaamme puretaan. Koemme sen monin tavoin sairautena ja heikkoutena. Lopulta kuolema kaataa kaiken. Siksi ”täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme… Huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista” (2 Kor 5:1-4).

Uuden päivän tunnusmerkkinä on Jumalan lasten ilmestyminen (Room 8:19) ja nimenomaan Jumalan lasten vapauden ja kirkkauden ilmestyminen (8:21). Paavali puhuu siitä hetkestä Jumalan lapseksi pääsemisen ja ruumiin vapaaksi lunastamisen hetkenä (8:23). Silloin toteutuu ruumiin ylösnousemuksen ihme. Silloin kaikki kahleet murtuvat, kaikki vajavuus katoaa ja kaikki kyyneleet pyyhitään pois.

Tämä on Jumalan luoman maailman tulevaisuuden keskeisin ja tärkein tapahtumana. Silloin aivan kuin verhon alta paljastuu (kreik. apokalyftenai) Jumalan lapsille kuuluva kuninkuus (Room 8:19). Se annettiin ihmiselle silloin, kun Jumala loi ihmisen (1 Moos 1:26,28). Synnin tähden se on vain johtanut ihmisen pahuuden ja julmuuden herruuteen maailmassa. Jokainen Kristukseen uskova on kutsuttu edustamaan toisenlaista kuninkuutta. Sitä kuvailee Jesaja: ”Ei hän huuda eikä melua, ei kuulu hänen äänensä kaduilla. Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta” (Jes 42:2-3). Kuinka kaukana uskovat ovatkaan tästä ihanteesta, joka kuitenkin toteutui heidän Mestarissaan!

Tänään Jumalan lapset ovat tässä maailmassa heikkoja, halveksittuja ja vähäpätöisiä. Miten Paavali sanoikaan: ”Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.” (1 Kor 1:26, 28). Mutta pian paljastuu kaikille, mikä suunnaton rikkaus ja etuoikeus on olla Jumalan lapsi.

Alkaa aivan uusi maailmanaika. Silloin Jumalan lapset pääsevät lopullisesti ja täydellisesti vapaaksi synnin, kuoleman ja perkeleen uhkasta ja tuhosta. Silloin ruumiimme on lunastettu ja saamme säteilevän kirkkaan ylösnousemusruumiin (Room 8:23). Silloin alkaa kirkkauden aika. On ihmeellistä, että koko luomakunta on yhdessä Jumalan lasten kanssa osallinen tästä uudesta riemun ajasta. Luomakuntakin pääsee pois turhuuden ja katoavaisuuden orjuudesta (8:21). Tuollainen orjuus estää luomakuntaa saavuttamasta sitä tarkoitusta, miksi se on luotu.

Jesaja on ihmeellisellä tavalla kuvannut tätä luomakunnan tulevaa vapautta: ”Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena. Lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä laskeutuvat levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää kuin härkä. Ja imeväinen leikkii kyyn kolon äärellä, vastikään vieroitettu lapsi kurottaa kättään kohti myrkkykäärmeen luolaa. Kukaan ei tee pahaa, ei tuota turmiota minun pyhällä vuorellani, sillä maa on täynnä Herran tuntemusta niin kuin meri on vettä tulvillaan” (Jes 11:6-9).

6.14. Pelastusvarmuus ja toivo (Room 8:24-25)

Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee (24)! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti (25).

Paavali julistaa rohkeasti, että jokainen Kristukseen uskova on jo nyt pelastettu. Se on varma toivomme. Meidän ei tarvitse olla epävarmoja pelastumisestamme. Yhtä varma ja luotettava kuin on Pelastajamme Jeesus Kristus, yhtä varma ja luotettava on pelastuksemme uskoessamme häneen.

Voiko mikään olla ihmisenä olemisessa riemullisempaa kuin varmuus pelastumisesta, varmuus siitä, että olen nyt Jumalan lapsi, olen Jumalan valtakunnan jäsen ja olen matkalla taivaaseen. Voiko mikään ilo ja riemu olla sen todellisempaa ja syvempää, kuin ilo siitä, että nimeni on taivaan kirjassa. Miten rohkeasti Paavali kirjoittikaan kirjeensä lukijoille: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen” (Gal 3:26). ”Ja koska tekin olette Jumalan lapsia, hän on lähettänyt meidän kaikkien sydämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: "Abba! Isä!"
Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta” (4:6-7).

Raamattu opettaa, että ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia” (Room 8:16). Miten koemme tämän Hengen todistuksen? Eräänä esimerkkinä tästä on kuuluisan körttipapin Wilhelmi Malmivaaran sanat hänen elämänsä loppuvaiheessa: ”Olen saanut merkillisen vakuutuksen siitä, että olen pelastettu Jeesuksessa Kristuksessa.” Herännäisyydessä ei mielellään puhuta pelastusvarmuudesta. On jäätävä vain kaipaavaan uskoon, ei omistavaan uskoon. Noiden sanojen tähden saattoi hänen poikansa Väinö Malmivaara siunauspuheessa rohkeasti väittää, että Wilhelmi Malmivaara on nyt taivaassa (Pentti Toivanen Piispa opastaa, Väinö Malmivaara, Helsinki 2000, s. 80). On sanomattoman suuri lahja, jos mekin saamme tällaisen ”merkillisen vakuutuksen” siitä, että olemme pelastettuja Jeesuksessa Kristuksessa. Silloin meidän kuolinhetkemme on riemun hetki.

”Vapahdetut pelastetut, autuaiksi tehdyt, sitähän Vapahtajamme nimikin merkitsee. Se sisältää kaiken sen hyvän, minkä hän meille on hankkinut. Siis meillä on syntien anteeksisaaminen ja Jumalan ikuinen ystävyys. Olemme Jumalan lapsia. Nimemme ovat elämän kirjassa. Taivaassa meidät tunnetaan. Siellä meitä rakastetaan ja sinne meitä odotetaan. Me olemme läheisessä yhteydessä Jumalan kanssa, Pyhä Henki asuu sydämissämme. Se valaisee, pyhittää ja johdattaa meitä täydelliseen totuuteen, kunnes kotiin pääsemme” (Rosenius)

Mutta olla pelastettu ei vielä suinkaan merkitse samaa kuin olla perillä kirkkaudessa. Olemme pelastettuja toivossa, emme vielä näkemisessä. ”Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen” (2 Kor 5:7). Olemme vasta matkalla. Se meidän on uskallettava myöntää. Miten hyvin Paavali tämän sanoikaan: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat” (Fil 3:12-14).

Matkalla olemiseen sisältyy aina mahdollisuus eksyä. Ei riitä, että on lähetty liikkeelle, on myös päästävä perille. Matkamiehinä meidän tulee kuunnella Jumalan sanan varoituksia: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen!” (1 Kor 9:24). ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12).

Perille pääsemisen salaisuus on kärsivällisessä odotuksessa ja uskon säilyttämisessä. Paavali saattoi kirjoittaa juuri ennen mestaustaan: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni” (2 Tim 4:7). Ratkaisevaa on pitää lujasti kiinni uskosta. Jos menetämme uskon, menetämme kaiken. ”Ellette usko, te ette kestä" (Jes 7:9).

Vaikeuteni on siinä, etten kuitenkaan voi vedota omaan uskooni. Tiedän, että uskoni kohteena tulee olla Raamatun armolupaukset. Mutta huomaan luottavani sanaan hyvinkin sekavalla ja puolinaisella tavalla. En voi aivan kuin kaivaa uskoani esiin ja näyttää sitä Herralle. Voin vain opetella katsomaan siihen suuntaan, jossa on Herran lupauksen sana, huutamaan Herraa avukseni ja luottamaan siihen, että hän löytää minun haparoivan katseeni ja hän kuulee ja vastaa. ”Joka on luonut korvan, hänkö ei kuulisi Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?” (Ps 94:9). Onneksi osaan sentään huutaa avukseni Herran nimeä!

Antaako Jumala todella kaikille maailman ihmiselle – minulle heidän joukossaan - välittömästi tässä ja nyt armonsa ja anteeksiantamuksensa Poikansa sovituskuoleman tähden? Voiko olla mahdollista, että kuka tahansa saa missä tahansa ja koska tahansa ottaa vastaan Jumalan lahjana iankaikkisen elämän Jeesuksen Golgatalla tehdyn sovitusteon takia? Voiko hänen pelastuslahjansa on yhtä ilmaista ja yhtä lähellä olevaa kuin se ilma, jota jokainen meistäkin tälläkin hetkellä hengittää?

Eikö todellakaan ihmisiltä ei vaadita mitään ominaisuuksia, kykyjä, ponnisteluja, ei mitään heissä itsessään olevia edellytyksiä ja laatua armon lahjan vastaanottamiseksi? Saako siihen noin vain tarttua, kun se tulee kohti korvan kautta sanana ja saako siitä pitää kiinni juuri sellaisena kuin sen kuulee?

Toistan muutaman kohdan Raamatusta: ”Opetuslapset uskoivat Raamatun ja sen sanan, jonka Jeesus oli sanonut” (Joh 2:22). ”Mies uskoi sanan, jonka Jeesus sanoi hänelle ja meni” (Joh 4:50). ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat” (Joh 20:29). ”Nämä ovat kirjoitetut, että tekin uskoisitte” (Joh 20:30). ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut” (Apt 16:31). ”Joka ei töitä tee, vaan uskoo hänen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room 4:5). ”Ei yksikään, joka uskoo häneen joudu häpeään” (Room 10:11).

Lopulta on hyvä keskittyä Raamatussa ehkä vain yhteen Jumalan armon lupaukseen. Siitä kannattaa aina sitten pitää kiinni. Eräs sellainen on Joh 6:37. AikoinaanUrho Muroma kirjoitti: ”En tiedä toista Jeesuksen sanaa, joka olisi ollut minulle siinä määrin apuna elämä kilvoituksessa ja ahdistuksessa kuin sana: "Sitä joka minun luoksesi tulee, minä en heitä ulos". Sen sanan turvissa uskallan heikko, vaivainen syntinen kuollakin. Kun ei enää itsessään näe mitään muuta kuin syntiä, sydämen syntiä, hengen syntiä, helmasyntien kiusaa – mitä valvovammalla tunnolla sitä elää, sitä enemmän syntiä itsessään näkee - niin kuinka autuasta onkaan, kun saa kaiken tämän joka päivä viedä Herran armoistuimen eteen ja uskoa, että Herran armo on sittenkin suurempi kuin minun syntimääräni. Juuri tämä alituinen tykökäyminen Herran kasvojen eteen on elävän, armosta elävän kristityn tuntomerkki” (Urho Muroma, Herää Valvomaan, 131, 1955).

Koetan tehdä tämän havainnolliseksi myös 1800-luvulla eläneen Krummacherin kirjoituksen avulla: ”Vaikenen, kun omatuntoni osoittaa minut syntiseksi, sillä olen sellainen. Mutta jos se tahtoo tuomita minut, silloin sanon: Jumala on suurempi kuin sinä, sydämeni, suurempi Kristuksen tähden. Vaikenen kun laki sanoo, että ansaitsen kirouksen, sillä minä ansaitsen sen. Mutta jos laki uhkaa ja väittää, että kirous todella kohtaa minua, silloin vastustan ja sanon: ’Kristus jo kärsi puolestani tuon kirouksen’. Vaikenen kun saatana muistuttaa minua synneistäni. Kumarran pääni ja myönnän, että hän on oikeassa. Mutta jos hän pelottaa minua tuomiolla ja helvetillä, silloin sanon enkeli Mikaelin tavoin: ’Nuhdelkoon Herra sinua’. Vaikenen kun onnettomuus kohtaa minua ja minulle sanotaan: ’Tämä tulee sinulle syntiesi tähden’. Mutta jos minulle sanotaan: ’Tämä on syntiesi rangaistus’, silloin vastaan: ’Ei suinkaan. Minulle ei enää kuulu rangaistus’. Kun kerran astun Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen ja joudun hänen kasvojensa valkeuteen, silloin vaikenen, jos hän kysyy hyveitäni, sillä sellaisia minulla ei ole. Minä vaikenen, jos hän sanoo minulle: ’Sinä olet tekojesi tähden ansainnut kuoleman ja helvetin’. Minä vaikenen tomussa, jos hän sanoo, ettei minussa ole mitään, joka vapauttaisi kadotuksesta, sillä minä tiedän, että se on totta.

Mutta jos alkaa näyttää siltä, että rangaistustuomio todella kohtaa minut, silloin en enää vaikene. Vetoan nöyrästi ja kunnioittaen Välimieheni vereen, kuuliaisuuteen ja ansioon puolestani. Vetoan Jumalan omaan vanhurskauteen, jonka hän on luvannut kaikille kurjille syntisille, jos nämä uskovat Jeesukseen. Ja totisesti hän ei sitä kiellä minulta.”

Kunpa säilyttäisi läpi elämäni tällaisen rohkeuden vedota yksin Jeesuksen sovitusvereen ja jaksaisin säilyttää luottamuksen siihen, että se riittää täysin!

Pelastusvarmuuteemme ei perustu siihen, kuinka onnistumme kristillisessä elämässämme. Tunteet ja kokemukset tulevat ja menevät. Voi tulla älyllisiä epäilyksiä ja moraalisia lankeemuksia. Mutta suhteemme Kristukseen ei perustu tunteeseen, älyyn eikä korkeaan moraaliin, vaan Jumalan sanaan ja Pyhän Hengen työhön meissä. Jumalan sana kehottaa rohkeasti pitäytymään siinä tiedossa, että Kristuksen tähden me olemme Jumalan lapsia ja meillä on iankaikkinen elämä (1 Joh 5:13). Turvallisuutemme perustana on Jumalan uskollisuus. Kaikissa olosuhteissa hän pysyy meitä kohtaan uskollisena (2 Tim 2:13).

”Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani! Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa” (Jes 61:10).

6.15. Heikkous rukouksessa (Room 8:27-28)

Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin (26). Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta (27).

Raamattu puhuu tässä kolmesta huokauksesta. On luomakunnan huokaus (Room 8:22), on Jumalan lasten huokaus (8:23) ja on Pyhän Hengen huokaus (8:26).

Kristukseen uskova kuulee luomakunnan huokauksen ja huokaa yhdessä sen kanssa. Mutta hänen koko uskonelämäänsä leimaa myös se, että hän antaa Pyhän Hengen huokailla hänessä. Silloin hänen omat varmat ja kovat sanansa hiljenevät. Hänestä tulee heikko (8:26). Hengen saadessa hänessä hallintavallan hänestä tulee niin heikko ja avuton, ettei hän edes tiedä, miten hänen tulisi rukoilla oikein. Jokainen ihminen kyllä osaa rukoilla sanoja ja maailmassa on suunnaton määrä rukoussanoja.

Todellisessa rukouksessa rukoilija menettää oman kykynsä rukoilla. Silloin sujuvat ja lukuisat sanat loppuvat (Matt 6:7-8). Oma varmuus murskaantuu. Vasta nyt pääse Henki vaikuttamaan. Hän rukoilee huokauksin, joita ei voi pukea sanoiksi ja se on väkevintä rukousta. Sitä rukousta taivas ja maa kuuntelevat. Se on parasta, mitä meissä ja meidän puolestamme voi tapahtua.

Nyt olemme heikkoja On vain esirukousta ja omasta puolesta Hengen huokauksia: "Herra auta" ja "Herra armahda." Meistä on tullut rukoilijoina köyhän lesken ja publikaanin kaltaisia (Luuk 18:7 ja 13). Emme voi hellittää, hätä on liian suuri. Emme voi olla kerjäämättä armoa, turmellus on liian syvä. Mutta kuinka riemullista onkaan, että Rohkaisija, Lohduttaja (kreik. parakleitos= luokseen kutsuja) auttaa meitä heikkoja toivon ja uskon varassa eläviä.

Olemme lahjana saaneet omaksemme Hengen. Hänet on annettu meille kuitenkin vasta ensilahjana ja vakuutena (Room 8:23). Olemme saaneet maistaa tulevan kirkkauden esimakua. Emme ole saaneet Hengen koko voimaa ja täyteyttä, sillä se on Kolmiykseisen Jumalan täyteyttä. Emme kestäisi sitä tässä vajavaisessa ruumiissamme. Siksi huokaiIemme, vaikka Henki onkin annettu meille Lohduttajaksi. Nyt on vielä riisumisen aika emmekä haluaisi riisuutua, vaan pukeutua (2 Kor 5:4).

Ei kukaan meistä halua olla heikko. Heikko on aina myös avuton. Heikko tarvitsee itsensä ulkopuolelta apua. Hän on riippuvainen toisista. Hän ei voi elää itsensä varassa ja omasta voimastaan. Ei ole helppoa vuosia kokea heikkoutta. Heikkouden kokeminen voi myös lamaannuttaa. Menetämme elämänhalun ja rohkeuden. Se voi myös katkeroittaa. Kovetumme sisäisesti.

Rosenius kirjoittaa: ”Tässä nyt on kaikkien Jumalan lasten sanomattomien huokauksien lähde: ’heikkoutemme.’ Aivan kuin omat sydämemme huokaisivat tuon sanan »heikkous»! Apostolikin puhuu siitä ja sanoo ’ ’meidän heikkoutemme.’ Siis hän lukeutuu itse niiden joukkoon, joita hän pitää heikkoina. Mitä kauemmin me elämme Hengen nuhteessa, sen syvemmin tunnemme oman heikkoutemme, niin että lopuksi sanomme: Kaikki, mikä meissä on, on pelkkää heikkoutta. Jumalan olemus on toisenkaltainen. Mutta me olemme heikkoja, ja se osoittautuu parhaiten sellaisissa asioissa, jotka ovat tärkeitä: hengellisessä ajatustavassamme, uskossamme, toivossamme, rakkaudessamme, kristillisessä vakavuudessamme, valppaudessamme, rukouksissamme ym. Kaikessa sellaisessa tunnemme ensin heikkoutemme.”

Jos heikkoutemme ajaa meidät kokonaan riippuvaiseksi Herran armosta, silloin heikkous on meidän väkevyytemme, koska väkevyys on juuri armon osallisuudessa. Löydämme Raamatusta lohdullisen lupauksen: ”Sillä Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36). Siellä, missä Jumalan voima on läsnä, siellä ihmisen voima on lamassa.

Luther on sanonut tämän terävästi: ”Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka”.

Raamatun sana on totta tänäänkin: ”Hän masensi heidän sydämensä kärsimyksillä” (Ps 107:12). Mutta on suurenmoista, jos voimme sydämestämme yhtyä psalmistan tunnustukseen: ”Ennen kuin minua nöyryytettiin, minä eksyin... Hyvä oli minulle, että minua nöyryytettiin” (Ps 119:67, 71).

Se, että minun on täytynyt kantaa raskaat taakkani ja kestää vaikeat olosuhteet elämässäni, on opettanut tuntemaan Herran entistä syvemmin. Olen oppinut nöyryytysten keskellä pakenemaan Herran turviin ja luottamaan hänen sanaansa. Näin tuskin olisi tapahtunut, jos oma tahtoni olisi täyttynyt ja minä olisin välttänyt vaikeudet.

Ehkä eräs havainnollisimpia kuvia siitä, mitä on olla heikko ja kuitenkin väkevä on Herran sana: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5 Moos 33:27). Avuttomin ja heikoinkin lapsi kestää isän väkevien käsivarsien varassa. Lapsi ei jaksa mitään, lapsi ei ole mitään, mutta isä ja hänen käsivartensa ovat kaikki. Ne kannattavat ja vievät perille. Kuinka turvallisena saankaan niiden varassa olla! Totisesti ”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin” (Jes 40:29).

”Painakaamme sydämiimme tieto siitä, että meitä ei ole jätetty yksin, oman onnemme nojaan. Meidän suoriutumisemme taisteluista ei riipu meidän omasta voimastamme. Ei, silloin olisimmekin hukassa. Henki auttaa meitä heikkoudessamme. Alkutekstin sana auttaa merkitsee paljon. Se merkitsee oikeastaan ’käy käsiksi’ tai ’ohjaa sitä, joka tarvitsee apua’. Henki siis itse auttaa meitä heikkoudessamme, niin että ei ota sitä vielä pois, vaan näyttää meille oman voimansa meidän heikkoudessamme, niin että me lopuksi häntä vain ihailemme ja ylistämme häntä hänen uskollisuutensa, viisautensa ja voimansa tähden” (Rosenius).

6.16. Kaikki parhaaksi (Room 8:28)

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen (28).

On lopulta vain muutamia jakeita Raamatussa, joihin meidän on pakko palata vuosikymmenien aikana uudelleen ja uudelleen. Juuri tämän lauseen valitsimme vaimoni kanssa vihkisormukseen. Totisesti sen viesti on ollut tarpeen.

Tässä jakeessa on nimenomaan kolme sellaista sanaa, jotka uskallamme ottaa erilleen. Ja niistä aivan kuin imemme erilaisten elämänkohtaloitten keskellä voima ja lohdutusta. Nämä kolme tärkeää sanaa ovat: Kaikki koituu parhaaksi. Näissä kolmessa sanassa Pyhä Henki on antanut erään kaikkein lohdullisimmista lupauksistaan.

Uskovakin elämä voi olla mielettömän vaikeaa. Ahdistusten repiessä hajalle on mahdotonta nähdä mitään järkeä koko elämässä. Kuinka huomaakaan vaikeitten taistelujen keskellä sydämestä nousevan Jesajan varoittamat huokaukset: ”Miksi valitat…miksi puhut näin: - Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä” (Jes 40:27).

Mutta eihän sille voi mitään, että todellisuus näyttää sellaiselta. Jumala vaikenee, ei puutu asioiden kulkuun. Kaikki menee menojaan ja lopputuloksena näyttää olevan vain tuho ja kuolema. Jesaja kuitenkin jatkaa: ”Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa” (40:28-29).

Juuri siksi, että Jumalan viisaus on tutkimaton, jäämme usein täysin neuvottomina elämänkohtaloitten keskelle. Voimme vain opetella sydämestämme tunnustamaan: ”Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!” (Room 11:33, KR 38).

Augustinus on sanonut omalla terävällä tavallaan: ”Jumala voimasta johtuu, että puheenaoleva asia on mahdollinen, Jumalan viisaudesta taas, että se ei ole toteutunut. Vaikka ihminen ei tuntisikaan Jumalan viisauteen kätkettyä syytä, älköön hän unohtako, että on vain ihminen. Ei pidä luulla Jumalaa typeräksi, jos itse ei täysin käsitä hänen viisauttaan.”

Joka tapauksessa Raamattu vakuuttaa vuorenvarmasti, että Jumala toimii koko ajan tässä kärsimysten ja vääryyksien maailmassa ja vie asiansa päätökseen. Näin silloinkin, kun en ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu. Meille ei jää muuta todellista vaihtoehtoa kuin kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta luottaa Jumalan suureen laupeuteen.

Aikoinaan paljon kärsinyt Joosef oli oppinut oikean uskon asenteen, kun hän sanoi veljilleen: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua” (1 Moos 50:20). Myös Jesajalta löytyy sama totuus: ”Kaikki se, mikä oli katkeraa, kääntyy parhaakseni. Sinä pelastat minut kuoleman kuilusta. Selkäsi taakse sinä heität kaikki minun syntini” (Jes 38:17).

Saatamme kuitenkin ahdistua tuon Paavalin meille välittämän Jumalan lupauksen edessä. Siinähän tarkasti lukien sanotaankin, että kaikki kääntyy vain niiden elämässä parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on kutsunut omakseen. Rakkaus Jumalaan on ensimmäinen ja suurin käsky. Sekö onkin ehtona, että kaikki voisi muuttua parhaaksemme? Kenties olemme jo oppineet niinkin hyvin tuntemaan sydämemme tuhannet juonet, että tiedämme miten vähän todella rakastamme Jumalaa. Paljoa ei tarvita kun kapina ja epäusko tempaavat meidät mukaansa.

Mutta Jumalaa rakastaminen onkin Kristuksen tähden muuttunut toiseksi kuin mitä se oli Vanhassa testamentissa. Nyt siinä ei enää ole kysymys meidän rakkaudessamme Jumalaan, vaan Jumalan rakkaudessa meihin ja siitä, että me luotamme tähän Jumalan rakkauteen. Miten Johannes sanookaan: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1 Joh 4:10). Tähän liittyy myös toinen Johanneksen sana: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (4:19).

Jos koemme, ettei meillä ole rakkautta Jumalaan eikä lähimmäisiimme, silloin meidän on annettava Jumalan rakastaa meitä. Mitä syvemmin ja todellisemmin hän saa rakastaa meitä, sitä varmemmin myös meidän jäätynyt sydämemme alkaa sulaa ja ehkä opimme jo edes vähän rakastamaan. Hänen rakkautensa on aina täydellistä ja ehdotonta. Meidän rakkautemme puutteellista ja hetkellistä.

Miten sanomattoman vapauttavaa tämä onkaan! Jumalan rakastaminen onkin nyt siinä, että annan hänen rakastaa minua ja riipun sydämestäni kiinni Jeremian saamassa Herran sanassa: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta” (Jer 31:3, KR 38). Vain sillä tavoin Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme (Room 5:5).

Mutta tässä lupauksessa oli myös toinen ehkä pelottavalta näyttävä ehto. Siinähän puhutaan sellaisista ihmistä. jotka ”hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen”. Mistä voin tämän tietää omalla kohdallani? Jumalan minua koskeva henkilökohtainen suunnitelma jää minulta täällä alhaalla salaan. Mutta hänen kutsustaan voin kyllä itse olla tietoinen. Saan ja voin omistaa itselleni Jumalan kutsuna sen kutsun, jonka hän antaa jokaiselle ihmiselle sanassaan. Poikansa kautta hän kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt 11:28). Jeesus vahvistaa tämä kutsun avaruuden vielä vertauksellaan: ”Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte” (Matt 22:4).

Me olemme näitä ”keitä vain” ihmisiä. Jokainen meistä voi rehellisesti sanoa, että meidätkin on tavannut joku kutsuja. Siksi olemme sanan kuulossa ja siksi haluamme uskoa Jeesukseen Kristukseen. Jos vieläkin epäilen sitä olenko saanut kutsun, voin mennä Jesajan kirjan ääreen ja lukea sieltä: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi… Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (Jes 55:1, 3). Näin meitä kutsutaan Kristuksen luokse. Se on kutsu ilman ehtoja ja edellytyksiä. Emme koskaan tee väärin, jos otamme kutsun vakavasti ja seuraamme sitä.

Saamme siis jokainen sydämestämme luottaa siihen, että ”kaikki koituu parhaaksi”. Meillä on tässä Raamatun lupauksessa tämän maailmanajan ihmeellisin muuntoasema. Siinä toimii maailman väkevin voima, joka muuttaa synnin puhtaudeksi, tuskan iloksi, sairauden terveydeksi, köyhyyden rikkaudeksi, ihmisvihan rakkaudeksi, kuoleman elämäksi, helvetin taivaaksi. Lopulta tapahtuu jokaiselle joka uskoo niin kuin tapahtui Jobille. Herra käänsi Jobin kohtalon ja siunasi Jobin elämän ihmeellisellä tavalla (Job 42:10,12-17).

Tämän Jumalan muuttavan teon edessä opimme Jobin tavoin tunnustamaan: ”Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä... Minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa” (Job 42:3, 6). Silloin myös olemme oppineet jotain todella tuntemaan Jumalasta ja kenties uskallamme sanoa: "Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt" (42:5). Tässä on todellisen Jumalan rakastamisen salaisuus avautuneena. Silloin me tiedämme, että kaikki koituu parhaaksi.

6:17. Jumalan pelastusteot ihmisessä (Room 8:29-30)

Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltämäärännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa (29). Ne, jotka Jumala on edeltä määrännyt, hän on myös kutsunut; ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi; niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa (30).

Ihmeellinen on Jumalan pelastussuunnitelma ja se miten hän toteuttaa sitä yksityisen ihmisen elämässä. Jokainen Kristukseen uskova saa elää sen tavalla tai toisella todeksi. Näin Jumala on suunnitellut kohdallani ja näin hän toimii. Ensinnäkin hän on jokaisen uskovan edeltä valinnut ja tunnustanut omakseen (Room 8:30) (taustalla on hepr. jada, tuntea) ”Hänen suunnitelmansa perustui hänen omaan valintaansa, ei ihmisen tekoihin vaan kutsujan tahtoon” (Room 9:11). Emme ole itse itsenäisesti päättäneet. Meidän oma ratkaisumme ei ole pelastumisemme perusta.

Uskomme syntymisen turvallisena perustana on Jumalan päätös ja valinta, jonka hän on tehnyt. Jeesus sanoi: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät” (Joh 15:16). Paavali laajentaa näköalaa kauaksi taaksepäin: ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa” (Ef 1:4). Kyseessä ei ole jokin viime hetken äkillinen asia eikä jokin sattuma. Se on ollut myös valintaa armosta (Room 11:5). Se on armoa siksi, että valinnan edellytyksenä eivät ole ihmiset omat teot tai ansiot. Kuinka hyvin tämän sanookaan jostain muistiin merkitsemäni runonsäkeistö: ”Lunastit huonon ja kalliiseen kun sinä lunastit mun. Valitsit minut, valitsit huonon, vaan oli valinta sun. Kaikessa rikon ja kaikessa uuvun, vaan olen kuitenkin sun.”

Tämä valinta on armoa myös siksi, että se on valintaa Kristuksen sovitustyön osallisuuteen. Sovitustyö on sulaa Jumalan hyvyyttä ja laupeutta. Meidät on valittu kätkeytymään Kristuksen suojiin, kuten poikaset emonsa siipien alle. Siinä on meidän Kristuksen kaltaisuutemme. Siihen meillä itsellämme ei ole mitään ansioita tai edellytyksiä.

Tämä armonvalinta on niin luja, että se on myös kaikkivaltiaan määräys, käsky. Jumala on edeltäpäin määrännyt Kristuksen ristiinnaulitsemisen (Apt 4:28). Samoin hän on ennen aikojen alkua määrännyt salatussa viisaudessaan, että yksin sanoma ristiinnaulitusta antaa syntisille ihmisille kirkkauden (1 Kor 2:7). Samoin hän on rakkaudessaan nähnyt hyväksi määrätä, että yhteys häneen ja hänen lapsenaan oleminen on ihmiselle mahdollista vain Jeesuksen Kristuksen tähden (Ef 1:5). Saman edeltäpäin määräämisen kohteena on myös jokaisen uskovan saama perintöosa (Ef 1:11). Olemme iankaikkisen elämän perillisiä.

Nämä molemmat Jumalan pelastusteot ovat tapahtuneet ennen aikojen alkua. Me emme voi niitä kokea, me tiedämme ja uskomme niin tapahtuneen yksin siksi, että Jumala on sen meille ilmoittanut sanassaan. Ne antavat pelastumisellemme lujan perustan. Kolmas Jumalan pelastusteko kuuluu tähän aikaan ja omaan kokemusmaailmaamme. Mutta sekin toteutuu elämässämme armosta eikä kyvykkyytemme tai ansiollisuutemme tähden. Sitäkään meidän ei siksi tarvitse jännittää. Siinä on kysymys Jumalan kutsusta. ”Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen” (2 Tim 1:9). Se on ollut nimenomaan kutsu Jeesuksen yhteyteen. ”Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan” (1 Kor 1:9).

Miten Herra on meitä kutsunut? Kuinka hyvin vanha Kristinoppi tämän sanoikaan: ”Pyhä Henki herättää surutonta syntistä elämänkohtaloilla, kärsimyksillä ja toisten esimerkillä, mutta erittäin Jumalan sanalla” (67§). Hän oli herkistänyt korvaamme kuulemaan tätä kutsua. Emme ole voineet olla vastaamatta siihen. Olemme lähteneet liikkeelle Herran sanan ääreen.

Kuinka hyvin tätä kuvaileekaan Augustinus: ”Katso, sinä olit minussa, mutta minä harhailin maailmassa ja etsin sinua sieltä. Itse vailla kauneutta minä heittäydyin sinun luomaasi kauneuden maailmaan. Sinä olit minun kanssani, mutta minä en ollut sinun kanssasi. Maailma, jota ilman sinua ei olisi olemassakaan, piti minua lumoissaan kaukana sinusta. Mutta sinä kutsuit, sinä huusit ja sinä mursit korvieni salvat. Sinä leimahdit, sinä loistit ja karkotit usvat minun silmistäni. Sinä lähetit minulle tuoksusi, minä vedin sitä keuhkoihini ja rintani huokuu nyt sinulle. Sain maistaa sinua ja sinua nyt isoan ja janoan. Sinä kosketit minua ja minussa syttyi palava kaipaus sinun rauhaasi."

Suurin Jumalan ihmeteko kohdallemme on kuitenkin se, että hän on vanhurskauttanut (kreik. dikaioo) meidät. Mielestäni tässä jälleen vanha käännös on parempi kuin uuden sanonta ”tehdä vanhurskaaksi”. Eihän meitä Kristukseen uskoessamme vielä ole tehty vanhurskaaksi. Meidän olemuksemme ei ole muuttunut hyväksi ja vanhurskaaksi. Meidät ainoastaan luetaan, katsotaan vanhurskaaksi. Vanhurskaaksi meidät on tehty vasta kirkkauden valtakunnassa. Silloin olemme muuttuneet Kristuksen kaltaisiksi.

Jälleen meidän on hyvä palauttaa mieliimme, että vanhurskauttaminen on oikeustoimi Jumalan pyhyyden edessä. Se merkitsee sitä, että meidät syntiä tehneet syntiset julistetaan ja meitä pidetään Kristuksen sovituskuoleman tähden tälläkin hetkellä puhtaina ja Jumalan tuomion kestävinä. Itsessämme olemme sitä mitä olemme. Mutta nyt olemme uskossa verhoutuneet Karitsan veressä valkaistuihin vaatteisiin. Vanhurskautemme ei ole vielä meissä itsessämme, vaan se on Kristuksessa.

Vaatii aikamoista uskonluottamusta pitää totena sitä, että olemme täydellisiä ja nuhteettomia Jumalan tulisilmien edessä, kun emme sitä todellisuudessa tällä hetkellä ole. Vanhurskauttamisessa todella eletään uskossa eikä näkemisessä.

Samalla tavoin tarvitaan rohkeutta uskoa, että Jumala on jo lahjoittanut meille Kristukseen uskoessamme myös kirkkauden. Emmehän me vielä näe itsessämme mitään kirkkautta. Raihnaisuutta, heikkoutta ja puutteellisuutta kyllä löytyy. Tällä hetkellä meidän kirkkautemme ja kunniamme onkin yksin Jeesuksessa Kristuksessa. Evankeliumi johti meidät tämän Jeesuksen kirkkauden omistamiseen (2 Tess 2:14).

Me tiedämme myös, että Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa kutsunut meidät iankaikkiseen kirkkauteensa. Vähän aikaa kärsittyämme hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa meidät (1 Piet 5:10).

Siksi jos nyt suostumme kärsimään yhdessä Jeesuksen kanssa, me kerran myös ”pääsemme osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän” (Room 8:17). Silloin tulemme myös näkemään, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme (Room 8:18). Siksi meidän tulee lujasti pitää kiinni siitä, että ”tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden” (2 Kor 4:17).

6.18. Pojan kuolema puolestamme tuo turvan kaikessa ja aina (Room 8:31-34)
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 16.03.2003

Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan (31)? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin (32)? Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala - mutta hän julistaa vanhurskaaksi (33)! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus - mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme (34)!

Roomalaiskirjeen kuudennesta luvusta alkanut henkilökohtaista uskonvaellusta kokeva opetusosa päättyy valtavaan Jumalan rakkauden riemuvoiton ylistykseen (Room 8:31-39). Näille jakeille ei löydy vertaa koko Uudessa testamentissa.

Nyt on myös henkilökohtaisen päätöksen teon aika. Apostoli Paavali on vakuuttanut meille hänen kirjeensä lukijoille, että uskoessamme Kristukseen meidät on pelastettu (Room 8:24) eikä siis mikään kadotustuomio kohtaa meitä (8:1). Olemme saaneet uuden elämän Kristuksen yhteydessä ja niin vapautuneet synnin ja kuoleman vallan alaisuudesta (8:2). Tosin meitä ei vielä ole vapautettu tästä synnin turmelemasta ruumiista ja joudumme kohtaamaan kuoleman. Mutta uskosta vanhurskaiksi tulleina meillä on jo nyt iankaikkinen elämä (8:10) ja tulemme kokemaan Jeesuksen tavoin kuolleista herättämisen (8:11).

Olemme nyt Jumalan lapsia (Room 8:14) eikä meidän tarvitse enää elää pelon vallassa (8:15). Tosin olemme vielä monin tavoin heikkoja (8:26) ja joudumme paljon huokailemaan odottaessamme ruumiimme vapaaksi lunastamista (8:23). Mutta Pyhä Henki auttaa heikkoudessamme (8:26).

Saamme olla myös varmoja, että pitäessämme kiinni Kristuksesta kaikki, mitä kohtaamme elämässämme koituu lopulta parhaaksemme (Room 8:28). Tärkeintä elämässämme on se, että olemme uskosta vanhurskaita Jumalan lapsina ja tulemme perimään kirkkauden yhdessä Kristuksen kanssa (8:17, 30). Sen kirkkauden rinnalla nykyiset kärsimyksemme eivät ole mitään (8:18). Siksi toivomme ja odotamme kärsivällisesti osaksemme tulevaa kirkkautta (8:25) ja Jumalan Pojan kaltaiseksi tulemista (8:29).

Mitä me siis sanomme tästä Paavalin opetuksesta? Mitä päättelemme sen valossa omasta elämästämme ja tulevaisuudestamme. Annammeko tämän Jumalan suunnitelman (8:29-30) toteutua omassa elämässämme? Meiltä odotetaan kannanottoa.

Jumala on puolellamme Poikansa kuolemassa

Se on ainakin varmaa, että jos uskolla sitoudumme Jeesukseen Kristukseen, on Jumala meidän puolellamme (Room 8:31). Hän on meidän puolellamme oli elämämme tilanne millainen tahansa. Siksi meidän ei tarvitse pelätä mitään vastustusta eikä ketään vastustajaa. Voimme rohkeasti sanoa: Kuka voi olla meitä vastaan.

Se, että Jumala on meidän puolellamme merkitsee nimenomaan uskoa Jumalan todellisen rakkauden ilmestymiseen Golgatan ristillä. Yleinen puhe Jumalan rakkaudesta saattaa kuulostaa tyhjältä sanojen helistelyltä elämän mielettömän kovuuden keskellä. Malakian kirja on säilyttänyt Herran sanan ja pakkosiirtolaisuuden köyhyyden ja yhteiskunnallisen kaaoksen kokeneiden juutalaisten vastaväitteet tällaista Jumalan rakkauden vakuuttelua kohtaan: "Minä olen teitä rakastanut, sanoo Herra. Mutta te sanotte: Missä sinä olet osoittanut rakkautesi meihin?" (Mal 1:2). Niin, missä tässä elämässä Jumalan rakkaus todella tulee näkyviin?

Paavali kiinnittää huomiomme jälleen yhteen ainoaan kohteeseen. Se on tilanne, jossa Jumalan rakkaus on tullut historiallisena ja julkisena tapahtumana kaikkien ihmisten silmien eteen. Paavali vakuuttaa, että juuri siinä näemme sellaisen Jumalan rakkauden meitä kohtaan, jossa hän ei säästä omaa Poikaansakaan vaan antaa hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme (Room 8:32). Näin hän jälleen haluaa meidän syventyvän Jeesuksen ristiinnaulitsemisen salaisuuteen. Miksi se on niin tärkeä?

Siinä avataan silmiemme eteen Jumalan ihmistä rakastava sydän. Näemme meille jotain äärettömän tärkeää Jumalan olemuksesta. Tiedämme kyllä, että Jumala on kaikkivaltias ja iankaikkinen Jumalan. ”Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla” (1 Kor 8:6). Hän on elämän lähde (Joh 5:26). Hän on suurempi kuin kukaan muu (Joh 10:29). Mutta jälleen kohtaamme hänet nimenomaan Isänä. Hän on Isä, jolla on Poika, oma Poika, ainosyntyinen Poika. ”Hän on se ainoa (kreik.monogenes) Poika, joka itse on Jumala ja aina on Isän vierellä” (Joh 1:18). Ehkä muistamme myös tuon erikoisen Psalmin profetian Jeesuksesta: "Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin” (Ps 2:7).

Jeesus Kristus on ainutkertaisella ja -laatuisella tavalla tämä Jumalan ainoa Poika. Jälleen meille toistetaan, että Isä ja Poika ovat yhtä (Joh 10:29). ”Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaikki” (5:20) ”ja on antanut kaikki hänen käteensä” (3:359. Uskontunnustuksessa sanomme, että Poika on ennen aikojen alkua Isästä syntynyt, Jumala Jumalasta ja on samaa olemusta kuin Isä. Siksi tunnustamme myös. että ”meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät” (1 Kor 8:6).

Tämän ainoan Poikansa Isä on lähettänyt maailmaan (Joh 10:36). Tuttu VT:n jouluevankeliumi sanoo sen näin: ”Lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas” (Jes 9:5)

Kun Isä lähetti Poikansa maailmaan, niin hän, joka oli rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi. Mutta ennen kaikkea Isä antoi ainoan rakkaan Poikansa alttiiksi kärsimykseen ja kuolemaan. Se tapahtui meidän Jumalaa vastaan kapinoivien ihmisten tähden. Kristus kärsi kuoleman syntien tähden, syyttömänä syyllisten puolesta (1 Piet 3:18). Hän kuoli jumalattomien edestä (Room 5:6). Isä ei totisesti ”säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme” (Room 8:32).

Tämä Jumalan ja Isän säälimättömyys omaa Poikaansa kohtaan osoittaa nimenomaan hänen rakkauttaan ihmisiä kohtaan. "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa” (Joh 3:16). Tässä on Jumalan rakkauden syvin salaisuus.

Me tiedämme, etteivät kärsimys ja kuolema voineet pitää Poikaa hallussaan. Mutta syntinen ihminen jää ikuisesti kärsimyksen ja kuoleman valtaan, jos hän kieltää tämän Jumalan Pojassaan osoittaman rakkauden ja jättäytyy sen ulkopuolelle.

Näin Paavali julistaessaan Jumalan rakkautta pysähdyttääkin meidät jälleen Kristuksen katkeran kärsimisen ja kuoleman eteen. Hän asettaa silmiemme eteen aivan avoimesti sekä oman inhottavuutemme että ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen (Gal 3:1). Jälleen hän väittää, että Poika kärsii ristillä kuoleman kaikkien meidän puolestamme ja näin kantaa ruumiissaan pahuutemme aiheuttaman kirouksen ja kadotustuomion.

Juuri tässä on Jumalan koko maailmaa syleilevä rakkaus. Tässä Jumala on meidän puolellamme sillä tavoin, ettei mikään eikä kukaan voi olla meitä vastaan. Ajallisen elämämme aikana emme tule löytämään ja kokemaan Jumalan rakkautta niin täyteliäisenä ja kaiken tyydyttävänä missään muualla kuin ristin syvässä salaisuudessa. Voimme jopa rohkeasti väittää, ettemme muuta Jumalan yltäkylläistä rakkautta saakaan osaksemme tässä maailmassa, vaikka koemmekin, että hän on monin tavoin pitänyt meistä huolen ja auttanut.

Toki Jumala voi lahjoittaa meille Poikansa mukana kaikkea mahdollista ajallista hyvää. Moni meistä odottaakin sitä. ”Kaikki tämä ja taivas myös.” Sekä ajallinen hyvinvointi ja elämän mukavuus ja lopulta vielä taivaskin! Näinkin voidaan Raamattua tulkita. Tosiasiassa meidän on kuitenkin pakko suostua siihen, että Jumala ei ota pois meistä raastavaa syntiämme, hän ei varjele ruumistamme rappeutumiselta eikä sairaudelta. Hän ei varjele kuolemalta. Maallinen majamme hajotetaan maahan ja kaikki ajallinen häviää elämästämme.

Mutta Jumalan ristillä avautuvassa sovitusrakkaudessa on meillä kestävä rauhan ja ilon lähde. Juuri siinä Jumalan avaa meille jotain todellista olemuksensa salaisuudesta ja näin johtaa meidät tuntemaan hänet itsensä. Hänen tuntemisensa auttaa meitä kestämään lyhyen ajallisen elämämme hulluutta ja mielettömyyttä.

Vapautus syytöksistä ja kadotustuomiosta

Tämä Jumalan sovittava rakkaus vapauttaa meidät kaikista syytöksistä. Kuka voi syyttää meitä? Kuka voi tuomita kadotukseen? (Room 8:33, 34).

Mikään ei ole sen pelottavampaa kuin joutua syytetyksi ja syyllisenä tuomituksi. Sen saivat kokea roomalaiset kristityt pian tämän kirjeen vastaanottamisen jälkeen. Heitä syytettiin mitä mielettömimmästä asiasta. Väitettiin, että he olivat polttaneet Rooman kaupungin. Näiden syytösten tähden monet heistä tuomittiin julmalla tavalla kuolemaan. He paloivat elävinä soihtuina keisarin Neron puutarhajuhlissa. Ihmisten syytökset voivat olla kauhistuttavia ja tuhota koko ajallisen elämämme.

Raamattu opettaa, että myös Saatana syyttää meitä ja nimenomaan Jumalan edessä. Profeetta Sakarja näki näyssä kuinka ylipappi Joosua seisoi Herran edessä. Saatana seisoi hänen oikealla puolellaan ja syytti häntä (Sak 3:1). Samanlainen tilanne tulee esiin Ilmestyskirjassa kaikkien ihmisten kohdalla (Ilm 12:10). Saatanan valta ihmiseen onkin syytösvaltaa. Silloin on tärkeää, että meillä on oikea puolustaja.

Ihmisen voi myös täysin lamauttaa hänen oman sisimpänsä syytökset. Ajatusten ja muistojen syytökset (Room 2:15) voivat olla hirvittäviä ja repiä ihmisen kappaleiksi. Syntimme voivat alati syyttää meitä ja joudumme tunnustamaan Jesajan tavoin: ”Paljon olemme rikkoneet sinua vastaan, alati syntimme syyttävät meitä ja rikkomuksemme seuraavat meitä kaikkialle. Me tunnemme pahat tekomme” (Jes 59:12-13). Syyllisyytemme voi tulla niin suureksi, ettemme enää jaksa sitä kantaa (vrt. 1 Moos 4:13) emmekä millään pysty rauhoittamaan sydäntämme, vaikka Raamattu siihen rohkaiseekin (1 Joh 3:21). Moni valitseekin ratkaisuksi itsetuhon.

Vain sellainen voi rohkeasti seistä sekä tässä elämässä että Jumalan edessä, jonka ei tarvitse pelätä ihmisten, Saatanan eikä oman sydämensä eikä syntiensä syytöksiä. Kaikista näistä syytöksistä vapaudumme vain yhdellä tavalla. Vapaudumme vain silloin, kun Jumala julistaa meidät syyttömiksi ja kun hän tällä teollaan vanhurskauttaa meidät (Room 8:33). Syyttömäksi tuleminen on samaa kuin uskosta vanhurskaaksi tuleminen.

Voimmeko olla varmoja siitä, että näin on kohdallamme tapahtunut? Kyllä, jos uskomme Kristukseen. Yksin usko Kristukseen vanhurskauttaa meidät. Jos olemme uskosta tulleet vanhurskaiksi, niin meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1). Hän ei enää kuuntelee niitä, jotka syyttävät meitä eikä tuomitse meitä syytösten mukaan. Silloin meidän ei tarvitse myöskään pelätä oman sydämemme eikä toisten ihmisten syytöksiä, vaikka ne olisivatkin kuinkakin totuudellisia.

Uskosta vanhurskaaksi tuleminen ei taas ole ihmisen koettavissa oleva asia. Sehän tapahtuu Jumalan luona taivaassa. Emme ole vielä siellä näkemässä ja kokemassa. Kerran kirkkaudessa se on toteutunut lopullisesti ja täydellisesti. Nyt meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa Jumalan armolupaukseen ja elää toivossa.

Voimme luottaa siihen, että Jumala tällä hetkellä ei lue meille meidän syntejämme vaan antaa ne Kristuksen tähden anteeksi. Jonka Jumala julistaa vanhurskaaksi, hän on sitä todella sekä taivaassa että maan päällä koimme tai olimme kokematta mitään.

Tänään Jumalan vanhurskaaksi julistaminen kohtaa meidät Jeesuksen sovitusveren kautta saarnatussa syntiemme anteeksiantamuksessa. Siihen saarnattuun hullutukseen uskoessamme pelastumme ja kaikki syytökset ja tuomiot väistyvät.

Saatanan, toisten ihmisten oikeutetut tai epäoikeudenmukaiset ja omien ajatustemme ja syntiemme aiheuttamat syytökset lamauttavat ja tuhoavat meitä. Mutta vielä kauhistuttavampaa on, jos meidät tuomitaan kadotukseen (Room 8:34).

On ihmeellistä, ettei meidän syntisinä ja syyllisinä tarvitse pelätä syyttäjää eikä viimeistä suurta Tuomaria, jonka silmät ovat kuin tulenleikit. Vaikka kaikki syytökset meistä ovat täysin totta, niin siitä huolimatta voimme rauhoittaa sydämemme. Tunnemme Tuomarin ja olemme keskustelleet perinpohjin Puolustusasianajajamme kanssa. Hän tietää meistä kaiken. Tietää ja tuntee meidät paremmin kuin me itse. Mikään meidän elämästämme ei ole jäänyt häneltä salaan. Hän ei vain kuollut puolestamme, ei vain tullut haudatuksi, vaan hänet Jumala herätti kuolleista. Siksi hän on nyt Isän oikealla puolellamme ja rukoilee puolestamme (Room 8:34).

Kristus kuoli tähtemme ja koska hän on ylösnousseena puhumassa puolestamme, emme joudu enää syytetyksi ja kadotukseen tuomituksi. Muutoinhan olisi hänen kuolemansa mennyt kohdallamme hukkaan eikä hänen puolustuspuheellaan olisi mitään arvoa. Sitä emme halua missään tapauksessa. Hänen rististään haluamme pitää kiinni ja yksin siihen sitoa toivomme.

Juuri tässä on tullut todelliseksi meille iankaikkisen ja kaikkivaltiaan Jumalan käsittämättömän suuri rakkaus. Tässä Jumala todella ilmoittaa itsensä meille ihmisille äärimmäisen todellisella tavalla. Vain tästä Golgatan tapahtumasta opimme tuntemaan Jumalan. Tämä rakkaus ylittää huikeasti ajattelukykymme. Siinä on Raamatun pääsanoma, sen tärkein opetus. On aivan käsittämätöntä, että ihmissydän on tämän rakkauden teon edessä niin välipitämätön.

Tämä Jumalan rakkauden osoitus on vakuuttavampi ja suurempi kuin mikään muu auringon alla. Tämän jälkeen meidän ei koskaan eikä missään tapauksessa tarvitse epäillä Jumalan rakkautta ja hyvyyttä meitä kohtaan, riepotti elämä meitä sitten miten riepotti. Jos kerran Kristus rakasti minua niin paljon, että antoi itsensä uhriksi puolestani, ei voi olla mahdollista, että nyt hän lakkaisi rakastamasta minua. Kun Jumala on tehnyt puolestamme näin käsittämättömän suuren hyvän teon, eikö hän sitten voisi antaa meille pienempiäkin asioista. ”Kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin” (Room 8:32), kunhan se vain palvelee meidän pääsemistämme perille iankaikkiseen elämään.

Siksi yhdestä asiasta aina voimme olla täysin varmoja: Jumalan rakkaudesta, joka tulee ilmi hänen oman Poikansa sovituskuolemassa. On samantekevää miltä meistä elämä tuntuu ja mitä se tuo tullessaan. Tämä Jumalan rakkaus on varma ja kestävä. Me muutumme, Jumala on muuttumaton, me olemme epävarmoja, Jumala varma. Miten Jeremia sanoikaan Herran sanana: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut” (Jer 31:3). Siitä voimme aina ja kaikissa tilanteissa elämässämme pitää kiinni.

6.19. Kristuksen rakkauden riemuvoitto (Room 8:35-39)

Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka (35)? On kirjoitettu: - Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina (36). Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut (37). Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat (38), ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme(39).

Paavali vakuuttaa kolmeen kertaan Kristuksen ja Jumalan rakkauden kaikkivoittavuutta. Jumalan rakkaus saavuttaa todellisen riemuvoiton ja jokainen Kristukseen uskova pääsee siitä osalliseksi.

Kuinka ehdoton ja täydellinen tämä rakkaus onkaan! Maailmassa ei ole olemassa mitään, mikä voisi sammuttaa Kristuksen rakkauden meitä kohtaan. Näin jo siksikin, että tämä rakkaus ei jäänyt taivaalliseen kirkkauteensa, vaan tuli meidän ihmisten keskelle. Se on nyt aivan avoimesti asetettu esiin kaikkien nähtäväksi. Kuva siitä on tänään nähtävänä kaikkialla maailmassa, missä vain näkyy ristejä. Miljoonat ovat kuulleet siitä ja nähneet sen.

Jokainen sellainen ihminen voi siihen tarttua ja pitää siitä kiinni. Miten Johannes aloittaakaan kirjeensä: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme” (1 Joh 1:1-3).

Tämän rakkauden lihaksi tulemista jouluna ei enää mikään mahti maailmassa voi tehdä tyhjäksi. Sitä ei voi hävittää maailmasta oman sydämemme, toisten ihmisten tai saatanallisten valtojen esiin kaivamat syytökset. Mikään kadotustuomio ei voi sitä tuhota. Mutta toki sen vaikutuksen meidän sydämissämme voimme itse sammuttaa kääntämällä Kristukselle selkämme ja lakkaamalla luottamasta häneen. Vaikka ihmisinä torjuisimmekin tuon rakkauden, niin Isän ja Pojan sydämessä se on muuttumattomana ja järkkymättömänä. Vanhan marttyyrikirkon kristityt sanoivatkin, että vaikka maanpiiri vapisee, niin risti kestää.

Taistelu tästä rakkaudesta käydäänkin meidän omassa sydämessämme. Meitä rakastava Herra itse on aina uskollinen ja turvallinen. Oman sydämemme asenne häntä kohtaan sen sijaan voi kivettyä ja kuoleentua. Paavali kirjoitti: ”Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen” (2 Kor 10:3). Näin voi erityisesti käydä oman heikkoutemme ja raskaitten ja masentavien elämänkohtaloittemme tähden. Paavali tiesi tämän varaan. Siksi hän luettelee seitsemän erilaista vaikeaa asiaa, jotka todella voivat erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta (Room 8:35). Yhteenkään niistä emme voi suhtautua huolettomasti. Voi meitä, jos ne vapaasti pääsevät myllertämään elämässämme. Jokainen niistä tuntuu aivan liian väkevältä, jotta voisimme ne kestää ja voittaa.

Paavali mainitsee ensimmäisinä Jumalan rakkaudesta erottavina asioina tuskan (kreik. thlipsis) ja ahdistuksen (kreik. stenokhoria). Hän ei mainitse mitään syytä, mikä tuo elämäämme tuskaa ja ahdistusta. Hän vain käyttää näitä kahta sanaa kuvaamaan sitä millaisena voimme kokea oman elämämme. Molemmat sanat kuvaavat samanlaista kokemusta. Sana tuska merkitsi alun perin ikään kuin kaikessa ahtaalla olemista (kreik.thlibomenoi, jokin painaa, tunkee päälle, likistää, kiristää, ahdistaa). Silloin ympärillämme ei ole paljokaan liikkumavaraa. Seinät tuntuvat puristavan ja katto putoaa päälle.

Vaikka ahtaus kasvaa ja liikkumavara vähenee, ei kulun sittenkään tarvitse täysin katketa. Jumalan rakkaus avaa tietä eteenpäin. Näin 2 Kor 4:8-9 julistaa. Edessä ei ole umpikuja (kreik. stenokhorumenoi, stenos, tarkoittaa ahdasta, kapeaa, kaitaa ja khoros = tilaa, olla ajettuna ahdinkoon).

Olemme ahtaalla emmekä kuitenkaan ole ahtaalla. Tuska ja ahdistus voivat kuitenkin saada meissä myös sellaisen vallan, että pakenemme pois Kristuksen luota kuvitellen sen auttavan meitä. Emme suostu kestämään tuskaa hänen kanssaan loppuun asti ja se loppu on aina onnellinen. Tuska ja ahdistus eivät voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta, sillä hän on käynyt saaman tuskien tien kuin mekin ja kestänyt. Hän ymmärtää täysin meitä.

Paavali mainitsee rakkaudesta irti repivinä voimina myös vainon, nälän, alastomuuden, vaaran ja miekan. Kaikki nämä ahdistusta synnyttävät elämänkohtalot liittyvät ruumiillisen elämämme vaikeuksiin. Jokaista niistä on mielettömän vaikea kestää. Mitä tehdä, jos ne tulevat osaksemme?

Paavalin oma elämä esimerkkinä teuraslampaana olemisesta

Paavali kertoo avoimesti Toisessa Korinttilaiskirjeessä omasta elämästään. Kristuksen rakkauden kohtaamisen jälkeen hänen elämänsä oli jatkuvaa kärsimyshistoriaa.

Hän sanoi suoraan: ”Kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme” (2 Kor 1:5). Hän oli joutunut suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin eikä uskonut enää selviävänsä hengissä. Hän tunsi olevansa kuolemaan tuomittu (2 Kor 1:8-9). Hän selvisi sillä kertaa. Evankeliumia julistaessaan hän kertoi olleensa monet kerrat kaikin tavoin ahtaalla, neuvoton, vainottu, maahan lyöty ja kuitenkin hän oli jatkanut palveluaan (4:8-9). Hän koki kuinka hänen ulkonainen ihmisensä murtuu (4:16) ja hänen maallinen telttamajansa puretaan (5:1). Hän joutui usein ahdistuneena huokailemaan (5:4).

Hänen oli pakko kestää vaikeuksia, vaivoja ja ahdinkoja, ruoskimisia, vankeutta, mellakoita, raadantaa, valvomista (6:4-5). Häntä oli ruoskittu ylenmäärin, häntä oli kivitetty, hän oli joutunut haaksirikkoon ja ajelehtinut meressä. Hän oli ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin. Hän oli kärsinyt nälkää ja janoa ja palellut vähissä vaatteissa (11:23-27).

Hänelle Jumalan rakkaus Kristuksessa merkitsi työtä ja vaivaa. Se johti monenlaisten vastusten ja vastustajien kohtaamiseen. Elämä Jumalan lapsena olikin hänelle elämää keskellä ahdistuksia eikä suinkaan niistä varjeltumista. Elämän loppuvuodet hän oli roomalaisessa vankilassa ja mestaus oli hänen kuolinsyynsä.

Paavali kuvaa kristittyä ihmisenä, jota kohdellaan kuin teuraslammasta, aivan kuin ennakoiden marttyyrikirkon ahdistuksia. Vielä pahempaakin: ”Meitä surmataan kaiken aikaa” (Room 8:36). Vainot jatkuvat. Ne toistuvat, vaikka välillä saattaa ollakin helpompia aikoja. Näinhän Rooman valtakunnassa jatkui vainojen aikaa valtiovallan taholta lähes 300 vuotta. Näin meidän aikanamme on ollut kommunistisissa yhteiskunnissa ja islamilaisissa maissa. Vastikään julkaistussa uskontotilastossa (Barret – Johnson) väitetään, että uskonsa tähden surmansa saaneiden lukumäärä oli joku vuosi sitten 166 000. Marttyyrien määrä on kasvussa.

Meitä surmataan kaiken aikaa voi merkitä myös sitä, etteivät vaikeudet ja ahdistukset lopu koskaan elämästämme täällä alhaalla. Usko Kristukseen on vienyt meidät sellaiseen henkivaltojen taisteluun, joka tuo elämäämme jatkuvaa kipua ja toistuvia ongelmia. Olla tunnustava kristitty merkitseekin olla tässä ajassa ihminen, joka on erikoistunut kohtaamaan ongelmia ja vaikeuksia ja joka kestää ne. Jumalan lapsen onkin suostuttava elämään tämä ajallinen elämä "kaikissa näissä ahdingoissa" (Room 8:37).

Näemme tästä Paavalin kuvauksesta kuinka Kristukseen uskova ei ole vain ristin tapahtuman katselija, vaan hänet vedetään koko elämällään ja jatkuvasti omien ahdistustensa kautta siihen mukaan. Näin kärsimys ja risti koskettavat koko Jumalan lapsen elämää. Mutta vain usko voi nähdä, että ristiin ja kärsimykseen kätkeytyy Jumalan rakkaus. Ja vain usko voi pitää kiinni siitä, että ahdistuksista huolimatta saavutamme riemuvoiton.

Toisessa vaakakupissa on ihmiselämän hulluus ja mielettömyys, maailman pahuus ja julmuus, mutta myös maailman kunnia ja loisto.

Toisessa vaakakupissa on vain yksinäinen kärsijä Golgatan ristillä. Edellinen vaakakuppi nousee höyhenen kevyenä ja merkityksettömänä.

Vain jälkimmäinen merkitsee jotain, se merkitsee kaikkea. Vain siinä on iankaikkinen elämä ja autuus. Vain sitä kannattaa arvostaa ja siitä pitää kiinni. Hetken kulutta – niin, aivan vähän ajan kuluttua tulee täydellisen ja kestävän riemuvoiton aika (Room 8:37).

Uskon taistelu

Yksin Kristukseen ja häneenkin ristiinnaulittuna keskittyvän uskon vaikeus on kuitenkin siinä, että elämässä on lukemattomia asioita, joissa toivoisimme Jumalan yliluonnollista ja käsin koskettavaa asioihin puuttumista ja apua. Jos mitään ei tapahdu, lamaannumme ja uskomme tuntuu haihtuvan kuin tuhka tuuleen. Tai kenties alamme epäillä, että uskomme on vain luulouskoa, itse tehtyä uskottelua. Mutta juuri siinä on uskon hulluus ja vaikeus. Se on ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy (Hepr 11:1, KR 38).

Emme kestä, jos kiinnitämme uskomme johonkin näkyvään, vaikka se olisi rukousvastuksia tai ihmeitä ja merkkejä. ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2 Kor 4:18). Se näkymätön, josta pidämme kiinni, on Jeesus Kristus ja se mitä hän on ristillä tehnyt puolestamme.

”Sellaisia syviä salaisuuksia, joita ei voida tavoittaa aisteillamme eikä järjellämme ja joita luonnollinen ihminen pitää täytenä typeryytenä, näitä syviä salaisuuksia usko pitää varmoina, täsmällisinä ja vastaanottamisen arvoisina. Sanan, Jumalan hengen ja uskon kautta mielemme ja sydämemme vakuuttuvat täysin, että sellaiset asiat ovat ehdottoman tosia, joiden tosin meidän aistimme ja järkemme ajattelevat olevan hylättäviä, epätodennäköisiä tai aivan mahdottomia. Täten usko vakuuttaa mielemme ja sydämemme suostumaan epäröimättä sellaisin tosiseikkoihin, joita ei voida nähdä… Niinpä elämä on luvattu meille, vaikka olemme kuolevia, olemme varmat siunatusta ylösnousemuksesta, joskin ruumiimme joutuvat alistumaan rappeutumiseen… sana julistaa meidät autuaiksi ja kuitenkin meitä kaiken aikaa mitä moninaisimmin tavoin kiusataan: Jumalan avun läsnäolo luvataan meille kaikissa vastoinkäymisissä, ja kuitenkin näyttää siltä, että saamme odottaa tätä jumalallista apua aivan turhaan. Näin todellakin usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Brochmand).

Siksi ristin pyhä rakkaus ei ole sellaista rakkautta, joka varjelee meitä liikenneonnettomuudelta tai hukkumiselta, syövältä tai sydäninfarktilta. Rakkaus ei pelasta meitä keskitysleiriltä eikä sodan kauhuilta. Se ei suojele elämän julmalta mielettömyydeltä ja ihmisten pahuudelta.

Se rakastaa ja kestää ja kantaa meidät perille iankaikkiseen elämään kaiken tuollaisen keskeltä. Se rakastaa silloinkin, kun rakkauden kohde kokee elämänsä olevan täynnä repiviä ihmissuhteita ja katkeria pettymyksiä. Vaikka olemme joka hetki hengenvaarassa ja sota vyöryy ylitsemme, olemme silloinkin tämän voittamattoman rakkauden turvissa.

Pahan tukahduttavan voiman ilmentymiä

Paavali luettelee tuskan, ahdistuksen, vainon. nälän, alastomuuden, vaaran ja miekan lisäksi vielä kymmenen muuta repivää ja tuhoavaa valtaa ja voimaa, joiden ympäröimänä joudumme elämään. Ne ovat vielä pelottavampia kuin edellisessä luettelossa mainitut. Ne eivät ole enää vain näkyviä ja käsinkosketeltavia vaikeuksia. Ne eivät ole aineellisia vaikeuksia. Niissä on kysymys meille ruumiillisina ihmisinä niin vaikeista näkymättömistä valloista ja voimista.

Paavali mainitsee ensimmäisinä kuoleman ja sen rinnalla elämän. Molemmat voi olla joskus äärimmäisen vaikeita kohdata. Kuolema tuntuu kauhistuttavalta, mutta elämä vielä kauhistuttavammalta.

Paavali tuo esiin enkelit ja henkivallat. Toisessa yhteydessä hän onkin kuvannut Jumalan lasta keskellä henkivaltojen taistelua. Se on taistelua ”henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan” (Ef 6:12). Tähän samaan taisteluun kuuluu myös voimat, korkeus ja syvyys. Kristittynä ei tarvitse pelätä ja vielä vähemmän turvautua vainajahenkiin, tietäjiin, noitiin, loitsujen lukijoihin, enteisiin ja ennusmerkkeihin, taikoihin eikä kuunnella tähtien merkkejä (3 Moos 19:31; 5 Moos 18:10-11; Jes 47:12-14). Mutta ei tarvitse myöskään pelätä mitään nykyistä eikä tulevaa eikä mitään luotua (Room 8:38-39).

Paavali ei ota esille näitä voimia pelotellakseen niillä Jumalan kansaa. Hän vakuuttaa, että hän on varma Jumalan rakkauden riemuvoitosta, vaikka hän onkin kokenut monenlaisia ahdistuksia ja ollut keskellä henkivaltojen taistelua. Hän mainitsee nämä nimeltä, jotta kristityt niitä kohdatessaan eivät pelästyisi ja menettäisi rohkeuttaan.

Luettelo auttaa meitä valvomaan ja kasvamaan siinä varmuudessa etteivät mitkään eikä mikään nykyisyydessä eikä tulevaisuudessa voi tuhota Jeesuksessa Kristuksessa ilmi tullutta Jumalan rakkautta. Kristuksen ristiltä säteilevä Jumalan rakkaus voittaa kaikki ahdistukset ja pahan tukahduttavat voimat.

Voiton salaisuus

Vaikeuksista vapautuminen ei ole uskovan elämän voiton salaisuus vaan niissä kestäminen ja niiden läpi meneminen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa voidaan tuhota. Silloinkin hän voittaa. Sillä hänen voittonsa ei ole hänen omassa voimassaan tai kyvykkyydessään, ei siinä, mitä hänelle tapahtuu tai mitä hän saa aikaan. Voiton hänelle antaa häntä rakastava Herra Jeesus Kristus. Tätä voittopalkintoa ei voi riistää mikään.

Kristuksessa ilmi tulleesta Jumalan rakkaudesta ei voi mikään ulkopuoleltamme tuleva erottaa meitä. Ei kuolema eikä elämä - sillä Kristus on kuollut ja noussut kuolleista. Eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva - sillä Kristus on Jumalan oikealla puolelle. Eivät mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu - sillä Kristus rukoilee omiensa puolesta (Room 8:38-39) (Bengel). Totisesti voimme sydämestämme yhtyä Paavalin sanoihin eräänä hänen elämänsä vaarallisella hetkellä: ”Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto” (Fil 1:21).

Tämä rakkaus ja voitto ei takaa hauskaa ja mukavaa ajallista elämää ja tuo ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja sitten vielä taivaan ilot. Tälle rakkaudelle ihmisen ajallisen elämän ulkonainen hyvinvointi on sivuasia. Sen rakkauden valtaaman ihmisen koko elämä voi olla kaiken aikaa surmattuna olemista, olemista kuin teuraslampaana juuri ennen teurastusta (Room 8:36). Paavalin luonnehdinta toteutui kirjaimellisesti muutamaa vuotta myöhemmin keisari Neron julmissa vainoissa. Tämä rakkaus näkee ihmisen elämän aivan toisenlaisessa valossa kuin me itse sen yleensä näemme. Se näkee sen iäisyyden, taivaan riemun ja kadotuksen tuskan mahdollisuuden valossa.

Erityisen suuri tällaisen pakenemisen vaara on silloin, jos meillä on harhakuva Jumalan rakkaudesta ja voittovoimasta. Kuvittelemme, että rakkaus estää kaiken vaikean tulon elämämme. Olemme ehkä tulkinneet sitä, ettei kukaan eikä mikään ei voi olla meitä vastaan Jumalan varjelevan voiman ilmaukseksi. Hän siunaa meitä niin, että kaikki sujuu elämässämme. Jumalan rakkaus suojele meitä niin kuin lintu sulillaan suojelee poikasiaan.

Silloin meille voi olla liian tuskallista se, että Jumalan rakkaus Kristuksessa ei varjelekaan meitä ahdistuksilta, kivuilta, sairauksilta eikä kuolemalta.

"On paljon tällaisia ihmisiä, jotka elävät lähellä Vapahtajaa ja kärsivät pitkiä aikoja. Olen itse sitä mieltä, että ihminen, joka kymmenien vuosien ajan sairastaa ja kuitenkin säilyttää jatkuvasti läheisen yhteyden Jeesukseen, on meille suurempi todistus kuin ne, jotka parantuvat yhdessä hetkessä. Jeesus on antanut joitakin tällaisia ihmiskohtaloita todistukseksi meille terveille ja hyvin itsekkäille ihmisille. He ovat meille ilmoitus Jeesuksesta ja hänen ilostaan, jota mikään ei voi murtaa" (Per Wallendorff).

Tämä on ainoa voittamaton rakkaus tässä maailmassa. Yksin se vie perille kirkkauteen sen "suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä" (Ilm 7:9). Tämänkin joukon ajallista elämää kuvataan vain sanoilla suuri ahdistus (7:14). Miksi vielä epäröisimme ja epäilisimme? Tähän joukkoon mekin haluamme kuulua.

Niin kuin Paavalin tämä opetusjakso, niin myös koko Raamattu päättyy Jumalan lasten riemuitsevaan loppuun. Ilmestyskirja vakuuttaa: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Jumala itse on heidän luonaan” (Ilm 21:3). Silloin ”hän on pyyhkivä heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut” (21:4). ”Tämä on voittajan palkinto” (21:7). ”Jumalan kirkkaus valaisee” (21:23).

Silloin kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa ja heidän otsassaan on hänen nimensä (Ilm 22:4). Yötä ei enää ole. Herra Jumala on heidän valonsa (22:5). He ovat niitä autuaita, jotka ovat pesseet vaatteensa Karitsan veressä (22:14). Nyt on vielä janon aika. Nyt myös kutsutaan. Joka on janoissaan tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä (22:17).

”Se alkaa täällä maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa.” Kun sieltä kirkkaudesta käsin katselemme omaa elämäämme, me syvästi häpeämme sitä masennusta ja epätoivoa joka täytti ajoittain mielemme. Miten saatoimmekaan epäillä Jumalan täydellistä rakkautta ja uskollisuutta kohdallamme! Hän vei meidät perille asti.