Johanneksen evankeliumi 6. luku

6. JEESUS ANTAA IKUISEN ELÄMÄN
Raamattuluento Joh 6:1- 71
Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 20.03.2005.

Viidentuhannen ruokkiminen (Joh 6:1-15)

Tämän jälkeen Jeesus lähti Galileanjärven eli Tiberiaanjärven toiselle puolen (1). Häntä seurasi suuri väkijoukko, sillä ihmiset olivat nähneet tunnusteot, joita hän teki parantamalla sairaita (2). Jeesus nousi vuorenrinteelle ja asettui opetuslapsineen sinne istumaan (3). Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä (4).
Jeesus kohotti katseensa ja näki, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Hän kysyi Filippukselta: "Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?" (5) Tämän hän sanoi koetellakseen Filippusta, sillä hän tiesi kyllä, mitä tekisi (6). Filippus vastasi: "Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin" (7). Silloin eräs opetuslapsi, Simon Pietarin veli Andreas, sanoi Jeesukselle (8): "Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle?" (9)
Jeesus sanoi: "Käskekää kaikkien asettua istumaan." Rinteellä kasvoi rehevä nurmi, ja ihmiset istuutuivat maahan. Paikalla oli noin viisituhatta miestä (10). Jeesus otti leivät, kiitti Jumalaa ja jakoi leivät syömään asettuneille. Samoin hän jakoi kalat, ja kaikki saivat niin paljon kuin halusivat (11).
Kun kaikki olivat kylläisiä, Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Kerätkää tähteeksi jääneet palaset, ettei mitään menisi hukkaan" (12). He tekivät niin, ja viidestä ohraleivästä kertyi vielä kaksitoista täyttä korillista palasia, jotka olivat jääneet syömättä (13).
Kun ihmiset näkivät, minkä tunnusteon Jeesus teki, he sanoivat: "Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan" (14). Mutta Jeesus tiesi, että ihmiset aikoivat väkisin tehdä hänestä kuninkaan, ja siksi hän vetäytyi taas vuorelle. Hän meni sinne yksin (15).

Kunpa osaisimme nähdä tänään Jeesuksen Kristuksen niin suurena ja vakuuttavana kuin hän on Johannes evankeliumissa ja nimenomaan sen kuudennessa luvussa. Meidän mielemme on yleensä niin sidottu arjen askareisiin ja oman elämänsä vaivoihin, että meidän on vaikea ihastua Vapahtajaan, kun hän tulee kohti sanansa kautta. Emme pysty iloitsemaan hänestä. Emme ole niin kiintyneitä häneen kuin moneen ihmiseen. Meitä innostaa milloin minkinlainen asia tässä maailmassa, itsessämme, toisissa ihmisissä, mutta tuskin koskaan itse Herra Jeesus Kristus.

Kuudes luku alkaa kahdella Jeesuksen tunnusteolla. Ne ovat vain johdantoa luvun varsinaiseen sanomaan. Jakeessa neljä mainittu pääsisäisen tienoo tapahtumien ajankohtana on siksi tärkeä, että sen avulla on voitu päätellä Jeesuksen julkisen toiminnan kestäneen ainakin kolmen pääsisäisen ajan (Joh 2:13; 6:4; 11:55). Käytännössä se on merkinnyt ehkä kahta ja puolta tai lähes kolmea vuotta. Maailmanhistoriassa se on lyhyt aika. Se riitti kuitenkin eikä historiankirjoitus ole voinut sen jälkeen rehellisesti sivuuttaa häntä ja hänen vaikutustaan.

Nyt toisen pääsiäisen aikana Jeesuksen maine oli kasvanut valtavaksi. Ihmiset tungeskelivat hänen luokseen ja olivat hullaantuneet parantumisihmeistä - silloin niin kuin nytkin (Joh 6:2).

Markus kertoo, että Jeesus halusi päästä yksinäisyyteen lepäämään ja hän meni Genetsaretin järven toiselle puolelle. Mutta ihmiset eivät jättäneet häntä rauhaan. Häntä seurasi suuri väkijoukko. Matteus kertoo, että Jeesuksen valtasi sääli hänen nähdessään ihmisjoukot, sillä ”ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt 9:36). Jeesus ruokki tuhansia viidellä köyhän kansan käyttämällä ohrakakkaralla ja kahdella kalalla. Se oli täysin selittämätön ihmeteko. Kaikki neljää evankelistaa (Mark 6:30-44; Matt 14:13-21; Luuk 9:10-17) kertovat tästä leipäihmeestä. Sen on täytynyt syvästi koskettaa alkukirkon kristittyjä.

Jeesuksen ruokkimisihme sai ihmiset innostumaan. He kokivat Jeesuksen olevan Kirjoituksissa ennustettu, Mooseksen kaltainen johtajaprofeetta. Siksi he olivat valmiit vaikka väkisin tekemään hänet kuninkaakseen (Joh 6:15). Sana ”tehdä väkisin” (kreik. harpazoo) merkitsee myös ”siepata”, ryöstä, repiä, temmata, ”kidnapata”. Oli syntymässä raju kansanliike. Heillä oli jo kuninkaana Herodes Antípas. Siksi heidän halunsa oli syvästi poliittinen ja olisi merkinnyt sotilaallista yhteenottoa Herodeksen ja Rooman kanssa. He olivat kuitenkin valmiit seuraamaan Jeesusta ”leipäkuninkaana”, joka antaisi heille joka päivä leipää ja järjestäisi ajallisen elämän vähän helpommaksi. Samansuuntainen toive täytti myös samarialaisen naisen, kun Jeesus oli luvannut antaa hänelle elävää vettä. Ilman muuta hän olisi valmis ottamaan tällaista vettä, koska ”silloin minun ei enää tule jano eikä minun tarvitse käydä täällä veden haussa" (Joh 4:15).

Jeesus on kuningas, kuten hän sanoi Pilatukselle (Joh 18:36). Mutta hänen kuninkuutensa ei ole tästä maailmasta. Siksi ihmiset eivät voi tehdä häntä kuninkaaksi, kaikkein vähimmin väkivallalla. Jeesus ei lähtenyt ihmissuosion aallonharjalla luomaan mahtavaa galilealaista kansanliikettä. Hän vain väistyi vuorelle yksinäisyyteen (6:15).

Seuraavana päivänä olikin kansan innostus haihtunut. Silloin häntä puhuteltiin vain nimellä rabbi (Joh 6:25). Jeesuksen kansansuosio alkoi hiipua. Vanha sananlasku toteaakin: Ketä kansan tänään käsillänsä kantaa, sen se huomenna pyövelin rattaille antaa.

Tämä tapahtuma Genetsaretin järven toisella rannalla paljastaa, ettei Jeesus ollut sairasten parantaja eikä ilmaista leipää jakava kuningas. Kyllä hän teki sitäkin. Se oli osa hänen lähimmäisiin kohdistuvasta palvelusta. Mutta se ei ollut hänen maailman tulemisensa eikä hänen palvelutyönsä varsinainen tarkoitus. Parantaessaan ja ruokkiessaan hän tosin toimi ”populistisesti”. Hän sai sillä tavoin ihmiset kiinnostumaan ja massat liikkeelle. Hän antoi ihmisille jotain sellaista, mitä ihmiset kaikkina aikoina ovat odottaneet todelliselta johtajaltaan. Hänellä näytti olevan käytettävänään käsittämätön suuri valta ja voima. Mutta hän ei tullut maailmaan valtaansa näyttämään. Hänen tehtävänsä oli aivan muualla ja se paljastuisi vuotta myöhemmin seuraavan pääsiäisen aikana.

Jeesus halusi nimenomaan osittaa, ettei tule tavoitella katoavaa ruokaa ja terveyttä, ”vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika” (Joh 6:27).

Jeesus kävelee veden päällä (Joh 6:16-21)

Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan (16), nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen (17). Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot (18). Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan* verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät (19). Mutta Jeesus sanoi: "Minä tässä olen, älkää pelätkö" (20). He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa (21)

Ihmeellinen päivä loppumassa ja Jeesus lähetti opetuslapsensa veneellä Kapernaumiin. Hän itse halusi olla yksin ja jäi rannalle. Illan pimetessä Kyyhkyssolasta alkoi puhaltaa voimistuva vastatuuli. Opetuslasten eteneminen oli hidasta. Pääsiäisen ajan täysikuu valaisi mustaa järven pintaa. Aallot iskivät veneeseen. Niiden suuruus ja vaahtopäät pelottivat. Ehkä olemme joskus lapsina laulaneet lasten laulun, joka kertoo tästä tilanteesta: ”Tuolla keinuu pieni pursi, vasten tulta ponnistaa, merimiesten mielen mursi, myrsky, joka raivoaa” (Hgl. 391).

He ovat olleet jo tunteja vastatuulessa ja purjehtineet kuutisen kilometriä. Silloin he näkivät jotain käsittämätöntä liikkuvan järven pinnalla. Kuun valossa se varmasti vaikutti aaveelta. He pelästyivät (Joh 6:19). Jeesus käveli aalloilla ja lähestyi venettä.

Tuosta Jeesuksen kohtaamisesta Johannes on halunnut tallettaa kaksi tärkeää Jeesuksen sanaa. Ensin nuo merkittävät hänen jumaluuttaan vakuuttavat sanat: ”Minä olen” (kreik. ego eimi, hepr. ani huu). VT.ssa meille on opetettu, että juuri noista sanoista on muodostunut Jumalan nimi Jahve (2 Moos 3:14; Jes 43). Yöllisellä ja myrskyävällä järvenselällä hän paljasti oman olemuksensa salaisuuden. Se jäi lähtemättömästi opetuslasten mieleen. Hän on se, joka on omiensa kanssa joka päivä. Hän on kunnian kuningas ja kirkkauden Herra.

Jeesus toinen sana on vapauttava ja rohkaiseva: ”Älkää pelätkö” (Joh 6:20). Pelko kahlitsee ja lamaannuttaa. Pelko sitoo ihmisen. Jeesus tulee omiensa luokse pelottavalla tavalla pimeydessä ja myrskyssä ja vapauttaa pelon vallasta. Hän on se kaikkivaltias, jota myrskyävät aallotkin tottelevat. Hän antaa rohkeuden kohdata kaikkea sitä, mitä elämä tuo tullessaan. Psalmista rohkaisee meitäkin tunnustamaan: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani” (Ps 23:4).

Kunpa osaisimme tänäänkin elämäntilanteestamme ja tunteistamme riippumatta aivan kuin uppoutua näihin Herrani sanoihin, turvautua niihin ja jäädä niiden kannattelemaksi. "Minä tässä olen, älkää pelätkö" (Joh 6:20)

Jeesus ei koskaan luvannut poistaa elämästämme kaikkia ongelmia, vaan auttaa meitä selviämään niistä. Jos jätämme Vapahtajan pois elämästämme, vaikeudet saattavat repiä rikki perusturvallisuutemme. Silloin meistä tulee haavoittuvia, levottomia ja pelokkaita. Mutta vaikeudet elämässämme voivat ajaa meidät myös Herran luo ja vahvistaa luottamustamme häneen. Toki olemme silloinkin haavoittuvia ihmisiä, mutta luottamus Kristukseen auttaa kestämään. Huomaamme, että Herra on kanssamme yhtä lailla pimeyden kuin valonkin keskellä, tuskassa kuin ilossa. Huomaamme myös sen, ettemme koskaan voi luottaa Herraan liikaa. ”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun. Sinun sanaasi, Jumala, minä ylistän, sinuun minä luotan, en pelkää mitään” (Ps 56:4). ”Kun Herra on minun kanssani, en minä pelkää mitään pahaa” (Ps 118:6). ”Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan” (Ps 91:15, KR 38).

Kuinka hyvin kommunistien Siperian vankileirille viemä virolainen pappi Harri Haamer soveltaakaan tätä kertomusta omaan elämäänsä. Hän kertoo tilanteesta Paterein vankilassa huhtikuussa 1948: ”Eräänä saunapäivänä näin penkillä istuvan hirvittävän laihan oudon miehen, jolla oli niin surulliset kasvot, että aivan väkisin kävi sääliksi. Kukaan ei jutellut hänen kanssaan... Tuolla miehellä oli niin tyypilliset saksalaisen kasvot, että puhuttelin häntä saksaksi. Kävi ilmi, että hän olikin saksalainen sotilas, joka sotavankina oli joutunut toisenkin kerran vangiksi. Kerrottuaan minulle tarinansa hän kävi yhä toivottomammaksi... Kysyin häneltä, oliko hän kristitty. Hän vastasi myöntävästi. "Mutta kristittyinä meidän... ohjelmassamme ei ole sijaa toivottomuudelle", sanoin hänelle. "Miten niin?" saksalainen protestoi. "Kuolema on ainoa pakotieni tästä tilanteesta, johon olen joutunut", valitti tuo onneton mies. "Tunnetteko kertomusta Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan myrskyssä Gennesaretin järvellä?" kysyin häneltä. "Silloin tiedätte senkin, mitä hän sanoi kauhistuneille opetuslapsilleen, kun nämä parkuivat. Hän kysyi heiltä: Kuinka teillä ei ole. uskoa? Ja tiedättekö, miksi hän sitä kysyi?" Saksalainen jäi mietteisiinsä. "Eikö hän kysynytkin sitä siksi, että he olivat kuolemanpelkonsa vallassa lakanneet luottamasta Mestariinsa? He eivät vielä tunteneet Jeesusta niin paljon, että olisivat uskaltaneet hänen kanssaan mennä vaikka kuolemaan. Vaikka he olisivat Jeesuksen kanssa vaipuneet järven pohjaan, he eivät kuitenkaan olisi joutuneet hukkaan. Kristukseen luottaessamme me emme joudu hukkaan, vaikka meidän olisi kuoltava ja siksi meidän ohjelmassamme ei ole toivottomuudelle sijaa." Saksalainen kuunteli minua tarkkaavaisuuttaan jännittäen. Hän vastasi: "Ymmärrän oikein hyvin. Sillä kannalta en vielä koskaan ottanut kristityn uskontunnustustani. Mutta jos sen noin ymmärtää, niin sehän on suurenmoista. Silloinhan ei meidän elämässämme olisi enää toivottomuutta. Ei missään tilanteessa. Ei mutta, sehän on sanomattoman hienoa!!" Ja niin perustimme liiton, jonka vaalilauseeksi tuli: "Toivottomuudelle ei ole sijaa meidän ohjelmassamme!"

Millainen Jeesus Kristus meillä onkaan! Hänhän saattoi ruokkia tuhansia viidellä leivällä ja kahdella kalalla ja kävellä veden päällä. Nämä Johanneksen, Matteuksen ja Markuksen kertomat Jeesuksen teot vahvistivat opetuslasten ja alkuseurakunnan mielessä sitä varmuutta, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala. Myöhemmin tämä varmuus pukeutui Athanasioksen uskontunnustuksen muotoon. Siinä lausumme Jeesuksesta, että hän on luomaton, ääretön, ikuinen, kaikkivaltias. Hän on Jumala ja Herra. Hän on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt. Hän on Jumalan Poika. Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala. Hän on tullut ihmiseksi. Hänessä Jumala on omaksunut ihmisyyden. Hän on äidin luonnosta ajassa syntyneenä ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus.

Katoamattoman elämän leivän tavoitteleminen (Joh 6:22-40)

Seuraavana päivänä väkijoukko oli yhä toisella puolen järveä. Ihmiset olivat nähneet, että siellä oli ollut yksi ainoa vene ja että Jeesus ei ollut noussut siihen yhdessä opetuslasten kanssa vaan nämä olivat lähteneet ilman häntä (22). Tiberiaasta tuli kuitenkin veneitä lähelle sitä paikkaa, missä Herra oli kiittänyt Jumalaa ja ruokkinut kansan (23). Nähtyään nyt, ettei Jeesus ollut siellä eivätkä hänen opetuslapsensakaan, ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta (24).
He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: "Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?" (25) Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi (26). Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään" (27).
He kysyivät: "Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?" (28) Jeesus vastai: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko" (29). He sanoivat Jeesukselle: "Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? (30) Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: 'Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi'" (31).
Tähän Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni (32). Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän" (33). He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää" (34).
Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan (35). Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko (36). Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois (37). Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon (38). Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki (39). Minun Isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet" (40).

Jeesus itse todistaa itsestään

Emme tietäisi kuka ja millainen Jeesus Kristus on, ellei hän itse sitä sanoisi. Hänen omat sanansa todistavat hänen puolestaan. Meidän kamppailumme on siinä, että annamme hänen kasvaa silmiemme edessä niin suureksi ja merkittäväksi kuin mitä hän sanoo itsestään. Voimme torjua tai olla välinpitämättömiä hänen itsetodistuksensa kuullessamme. Vaadimme kenties muinaisten juutalaisten tavoin hänen osittavan jollain ihmeteollaan oman suuruuteensa: "Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? (Joh 6:30). Hänen tekonsa koskettaisivat elämäämme välittömästi, mutta hänen sanansa menevät herkästi ohi ja maailma on muutenkin täynnä sanoja. Emme osaa tai ehkä emme edes jaksa kuunnella sanoja ja ottaa niitä vastaan. Mutta se olisi vasta vakuuttavaa, jos saisimme ”syödä leipää ja saada itsemme kylläiseksi” (6:26) eli voisimme tyydyttää Jeesuksen avulla lähimmät todelliset tarpeemme. Jeesus itse kuitenkin sanoo, että ”ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä” (6:63). Jeesuksen sanat ovat ikuisen elämän sanoja (6;68), ne ovat Jumalan sanoja (17:14), jotka ovat lähteneet Jumalan suusta. ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta” (Matt 4:4).

Nyt edessämme olevat Jeesuksen sanat liittyvät läheisesti ruokkimisihmeeseen. Taustalla on myös israelilaisten autiomaamatkalla tapahtunut ihme. Se ihme tuntui kuulijoista edelleenkin mitä todellisimmalta, vaikka se oli tapahtunut kauan sitten. Jumala oli antanut kansalle leipää taivaasta mannan muodossa. Ihmeeseen kuului kuitenkin se rajoitus, että mannaa oli käytävä poimimassa joka päivä, paitsi sapattina ja että kaikki mannaa syöneet kuolivat lopulta (Joh 6:49). Silloin taivaasta tullut leipä oli ollut katoavaa ja se vain siirsi heidän kuolemaansa, mutta ei voinut antaa ikuista elämää.

Jeesus oli ruokkinut kansan eikä heidän tarvinnut tehdä muuta kuin istuutua ja syödä. He olivat kokeneet suurenmoisen ihmeen.. Mutta Jeesus ei lietso ihmeen synnyttämää innostusta, vaan sanoo unohtumattomalla tavalla, ettei tule tavoitella katoavaa ruokaa, vaikka se tulisi ihmeenkin muodossa. Heidän oli tavoiteltava katoamatonta ruokaa, sitä, joka antaa ikuisen elämän (Joh 6:27). Tämän kehotuksen varmaankin kaikki Jeesuksen kuulijat saattoivat hyväksyä. Jokainen juutalainen kirjanoppinut saattoi myös väittää antavansa kuulijoilleen elämän ruokaa opettaessaan Jumalan lakia. Jeesus uskalsi väittää itsestään jotain vielä enemmän. Häneen kuulijansa kokivat, että hän korotti itsensä aivan käsittämättömään arvoon. Hän sanoi olevansa Danielin ennustama Ihmisen Poika (Joh 6:27), jolle on annettu ikuinen valta, kunnia ja kuninkuus (Dan 7:13-14). Juuri hän antaa ikuisen elämän ja hänet Jumala itse on merkinnyt sinetillään (Joh 6:27). Sinetti merkitsee, että Jumala itse vahvistaa ja takaa, että Jeesus on todella hänen Poikansa. Ainoastaan hän on nähnyt Isän, sillä hän on tullut Jumalan luota. Yksikään ihminen ei ole Isää nähnyt (6:46). Samoin hän kutsuu sillä tavoin Jumalaa Isäkseen (6:32), että se suututti juutalaiset. Myöhemmin he jopa halusivat kivittää hänet jumalanpilkan tähden. He sanoivat suoraan: ”Sinä teet itsesi Jumalaksi, vaikka olet ihminen” (10:33).

Jeesus oli antanut heille järven toisella rannalla leipää elämää varten. Mutta nyt Jeesus väitti itsestään jotain vielä paljon enemmän. Hän ei vain sanonut, että hän antaa elämän ruokaa. Hän sanoi suoraan, että hän on itse todellinen, Jumalan antama taivaan leipä. Hän on tullut ”taivaasta ja antaa maailmalle elämän” (Joh 6:32-33). Jotta hänen kuulijansa eivät luulisi kuulleensa väärin, hän toistaa tämän väitteensä kolmeen kertaan. Se varmasti syöpyi hänen kuulijoittensa mieleen: ”Minä olen elämän leipä” (6:35, 48, 51).

Mitä Jeesus tarkoittaa puhuessaan elämästä?

Jeesus puhe elämästä keskittyy nimenomaan opetukseksi tämän ajallisen elämän jälkeistä iankaikkista elämää. Hän ei ole tullut opettamaan hyvää ajallista elämää. Hän ei ole elämäntaidon opettaja. Hän ei selvitä, miten saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa ja miten ihminen tulee nyt onnelliseksi ja eheytyy sisäisesti ja kasvaa fyysisesti ja psyykkisesti ja sosiaalisesti terveeksi ja hyväksi ihmiseksi tässä maailmassa. Tällaisena häntä kyllä uususkonnolliset liikkeet tarjoavat. Jeesus kyllä teki monenlaista kaikkinaista hyvää kohdatessaan kärsiviä ihmisiä. Hän paransi ja herätti kuolleista ja nyt ruokki tuhansia nälkäisiä. Mutta kaikki se oli vain hetkellistä.

Opettaessaan mikä elämässä on elämisen arvoista, hän sanoi varmasti unohtumattomalla tavalla: ”Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen” (Matt 18:8-9). Mitäpä vammaisuudesta ja sen tuomasta elämän kurjuudesta, kunhan vain pääsemme sisälle ikuiseen elämään eikä meitä heitetä helvetin tuleen!

Sama totuus tulee esiin myös Jeesuksen vertauksessa rikkaasta miehestä, jolla meni hyvin. ”Mies sanoi itselleen: ’Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' ”Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona” (Luuk 12:19-21). Jeesus opetti myös: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?” (Matt 16:26).

Tässä Jeesus ei puhu vain jostain teoreettisesta elämästä, unelmaelämästä, vaan mitä todellisimmasta ja jokaisen ihmisen kohdalla toteutuvasta elämästä tai mahdollisuudesta menettää kohtalokkaalla tavalla.

Miten määrätietoisesti Jeesus pyrkimään selvittämään kuulijoilleen, mikä on oikeaa ja tavoittelemisen arvoista elämää. Hän sanoi: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:14-16, KR 38). ”Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä, mutta joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään” (Joh 3:36). Ikuinen elämä on ihmisen varsinainen elämä. Sen saavuttaminen on kaikkein tärkeintä jokaiselle ihmiselle.

Kukaan ei voinut myöskään jäädä tietämättömäksi siitä, että hänen sanomansa ja antinsa ihmiskunnalle on hänen kädestään saatava iankaikkinen elämä. ”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus” (Joh 1:4). Hän on se Poika, joka antaa elämän kenelle tahtoo (5:21). Hän sanoo: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän” (10:10). Yltäkylläinen elämä on iankaikkista elämää.

Tämän oli ymmärtänyt korkeassa asemassa oleva mies, joka juoksujalkaa oli tullut Jeesuksen luo, jopa polvistunut hänen eteensä ja pyytänyt: "Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?" (Luuk 18:18). Sen oli ymmärtänyt myös Pietari, joka sanoi: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat” (Joh 6:68).

Jeesus itse oli syvästi vakuuttunut siitä, että Jumala oli antanut hänen valtaansa kaikki ihmiset, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka Jumala on hänelle uskonut (Joh 17:2). Johanneksen evankeliuminkin on kirjoitettu ”siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (20:31). Kaikki tähtää UT:ssa siihen, että Jeesus Kristus saisi antaa meille kirjaa lukiessamme iankaikkisen elämän.

Jeesus on taivaasta tullut Ihmisen Poika

Juutalaisille oli tärkeää, että manna oli tullut taivaasta Jumalan lähettämänä (Joh 6:31). Nyt Jeesus käyttää tätä samaa ilmausta ja korostaa moneen kertaan, että myös hän elämää antavana leipänä on tullut Jumalan lähettämänä taivaasta (6:38, 50, 51, 58). Juuri tähän väitteeseen, että hän on tullut taivaasta, kuulijat kiinnittivät huomion ja se ärsytti heitä (6:41). He sanoivat suoraan: "Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?" (6:42).

Näin Jeesus asettaa tällä tavoin itsensä, ei vain tekojaan tai opetustaan kaiken keskukseksi. Juuri tässä oli jotain juutalaisuudelle täysin vierasta. Juutalaiset opettajat olivat aina vedonneet toisiin opettajiin ja lopulta Moosekseen ja lakiin. Nyt Jeesus asettaa itsensä sellaisella arvovallalla heidän eteensä, joka kuuluu yksin Jumalalle ja joka ylittää Mooseksen ja lain arvovallan. Ei voitu ajatella, että yksikään juutalainen opettaja olisi sanonut. ”Te olette kuulleet sanotuksi… mutta minä sanon teille” (Matt 5:21-22; 27-28; 33-34: 38-38; 43-44).

Jeesukselle on ainutlaatuinen ja ainutkertainen suhde Jumalaan, Isään. Kukaan toinen ei koskaan ole voinut sanoa itsestään sitä, mitä Jeesus on sanonut omasta suhteesta Isään ja Isän suhteesta häneen. Se kuulostaa mielettömältä itsekorostukselta. Juuri tämän totuuden ilmaisee pienoisevankeliumissa oleva sana ”ainoa” (monogenees, ainosyntinen) (Joh 3:16). Jeesus on Jumalan ainoa, ainosyntyinen Poika. Johanneksen kirjeessä tämä sanotaan näin: ”Hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän” (1 Joh 4:9). ”Jumala on antanut meille iankaikkisen elämän, ja tämä elämä on hänen Pojassaan. Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää” (4:11-12). Millä tavoin ihminen saa iankaikkisen elämän ja autuuden?

Saamme ikuisen elämän tavoittelemalla sitä

Jeesus alkoi opetuksensa kehottamalla tavoittelemaan (ergazomai, tehdä työtä) hänen antamaansa katoamatonta ruokaa (Joh 6:27). Se oli kutsu etsiä innokkaasti ja vaivaa nähden. Iankaikkinen elämä ei putoa taivaasta syliimme eikä tule meille ilman muuta, automaattisesti. ”Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta” (Luuk 13:24). Paavalikin kirjoittaa: ”Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu” (1 Tim 6:12). ”Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän” (Room 2:7). Hän myös sanoi: ”Tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne” (Fil 2:12). Jotain samasta sävystä heijastui myös vanhan virsikirjamme tuttuun virteen: ”Tiel’ elon velttona olla auta, vaarat ne vaanivat vaeltajaa. Kunnian kruunua laiska ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa. Kun joutuvi yö, on jo myöhäistä työ, kiirehdi kohta jo hetkesi lyö” (325:2, nyk. 408).

Saamme ikuisen elämän menemällä Jeesuksen luo

Jeesus käyttää myös toista kuvaa opettaessaan sitä, millä tavoin ihminen voi saada ikuisen elämän osakseen. Jeesus puhuu hänen luokseen tulemisesta (erkhomai, Joh 6:35). Tavoitteleminen on Jeesuksen luo menemistä. Jeesus kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki” (Matt 18:28). Saman kutsun toisti Pietari: ”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen” (1 Piet 2:4). UT kertoo kuinka Jeesuksen luo tuli paljon ihmisiä. Hänen luokseen tulivat myös monet fariseukset ja kirjanoppineet vihamielisin aikein. Juudaskin Getsemanessa tuli Jeesuksen luo ja jopa suuteli Jeesusta Getsemanessa (Mark 14:45). Oli paljon monenlaisia tulijoita ja menijöitä.

Mutta mitä on se Jeesuksen luo tuleminen tai meneminen, jota hän korostaa? Mitä se on käytännössä ja mitä se on meille? Jotta voisimme mennä jonkun luo, meidän täytyy olettaa, että hän on olemassa. Samoin sen, minkä luo menemme, täytyy olla jotain ulkonaista, käsin kosketeltavaa. Meidän on siis ensin jollain näkyvällä tavalla saatava Jeesus kiinni ja kohdattava hänet. Se toteutuukin joka kerta, kun avaamme Raamattumme. Siellä missä on hänen sanansa, siellä on hän itse myös läsnä. Samoin kun menemme sinne, missä ollaan koolla hänen nimessään, siellä hän on luvannut olla mukana (Matt 18:20). Mutta sen sijaan kun rukoilemme, emme voi ilman muuta pitää selvänä, että pääsemme Jeesuksen luo. Maailmassa on tänäänkin miljoonia rukoilijoita, jotka eivät rukouksessa suinkaan lähesty Jeesusta. Kenellä kohteena on Buddha, kenellä Allah, kenellä Brahma. Ole tarkka siitä, että rukouksesi kohdistuu Jeesukseen ja tapahtuu Jeesuksen nimessä. Jos rukoilen Jeesuksen nimessä, kohtaan hänet.

Tällainenkin kohtaaminen vaatii vielä selvennystä. Todellinen Jeesuksen luo meneminen ei ole suinkaan vain ulkonaista tarttumista Raamattuun tai hengelliseen kokoukseen menemistä. Mutta mitä se ”todellinen” luokseen meneminen on, sitä ei olekaan niin helppo selvittää havainnollisella tavalla. Joka tapauksessa Jeesuksen luokse meneminen tarkoittaa hänen ottamistaan vakavasti ja nimenomaan halua sitoutua häneen.

Muistamme millä innolla, jopa juoksujalkaa, rikas nuorukainen tuli Jeesuksen luo (Mark 10:17). Mutta kuinka pettyneenä hän lähtikään pois Jeesuksen luota. Hän ei halunnut sitoutua Jeesukseen. Hän tuli kyllä lähellä, mutta ei lähtenyt seuraamaan Jeesusta. Kyseessä oli vain hetken kohtaaminen. Siitä tuli hänen elämässään eräänlainen läpihuutojuttu.

Mitä on todellinen Jeesuksen luo tuleminen, sen ymmärrämme kuunnellessamme Jeesuksen kutsua: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt 11:28). Jeesuksen luo meneminen saa aikaan sen, että osaamme heittää taakkamme hänen kannettavakseen. Samoin Jeesuksen luo tulemisessa on jotain samaa kuin janoisen tulemisessa lähteelle ja juomisessa, kuin nälkäisen tulemisessa ruokapöydän ääreen ja syömisessä. Se on samanlaista tulemista, jolla köyhä leski meni tavan takaa väärämielisen tuomarin luo pyytämään apua eikä hellittänyt ennen kuin sai avun (Luuk 18:6-7). Se on sitä tulemista, jolla publikaani meni temppeliin rukoilemaan eikä edes tohtinut kohottaa katsetta, vaan sanoi: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Hän lähti temppelistä vanhurskaana (Luuk 18:13-14). Samanlaista Jeesuksen luo tulemista harjoitteli myös sokea kerjäläinen huutaessaan ihmisten kielloista huolimatta: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua” (Luuk 18:38). Se on tulemista, joka antaa minulle jotain, vaikuttaa minussa ja jättää pysyvän jäljen elämääni.

Ehkä eräs kaikkien voimakkaimpia kuvaksia Herran luokse tulemisesta ja sen noudattamisen seurauksista löytyy Jesajan profetiasta: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (Jes 55:1-3). Olen tullut vasta sitten Jeesuksen luo, kun tiedän ja tajuan ja uskon syöneeni elämän leipää ja juoneeni elävää vettä.

Jesajan välittämää näin avointa ja sydämellistä kutsua ei voi vastustaa. Kuinka kukaan voi olla menemättä tällaisen kutsun saatuaan Herra luo suurenmoisille juhlapidoille! Jeesuksen kuvaus kuninkaan pojan häistä kuitenkin kertoo, että kutsutut eivät suinkaan lähteneet riemuiten hääaterialla (Matt 21:3).

Jeesuksen luokse tulijaa ei heitetä ulos

Ehkä olemme yrittäneet päästä Jeesuksen luo ja kenties olemme vieläkin epävarmoja siitä olemmeko päässeet. Ehkä meidän epävarmuutemme edes vähän väistyy, jos huolelle kuuntelemme kuinka Jeesus vakuuttaa, että joka hänen tykönsä tulee, sitä hän ei heitä ulos (Joh 6:37). Sanoessaan tuolla tavoin, Jeesus antoi meille erään Raamatun kaikkein selvimmistä ja kirkkaimmista evankeliumin, hyvin uutisen kohdista. Se aivan säteilee evankeliumin suloista ja lämmintä valoa. Aikoinaan Muroma kirjoitti tätä kohtaa selittäessään: ”En tiedä toista Jeesuksen sanaa, joka olisi ollut minulle siinä määrin apuna elämä kilvoituksessa ja ahdistuksessa kuin sana: ”Sitä joka minun luoksesi tulee minä en heitä ulos". Sen sanan turvissa uskallan heikko, vaivainen syntinen kuollakin. Kun ei enää itsessään näe mitään muuta kuin syntiä, sydämen syntiä, hengen syntiä, helmasyntien kiusaa - mitä valvovammalla tunnolla sitä elää, sitä enemmän syntiä itsessään näkee - niin kuinka autuasta onkaan, kun saa kaiken tämän joka päivä viedä Herran armoistuimen eteen ja uskoa, että Herran armo on sittenkin suurempi kuin minun syntimääräni. Juuri tämä alituinen tykökäyminen Herran kasvojen eteen on elävän, armosta elävän kristityn tuntomerkki” (Urho Muroma, 1955).

Jeesus myös lupaa, että joka tulee hänen luokseen, ei koskaan ole nälissään ja lisää siihen, että joka uskoo häneen, ei enää koskaan ole janoissaan (Joh 6:35). Jeesuksen luo päästyämme siis janomme ja nälkämme tyydyttyy. Lupaus on sama, jonka samarialainen nainen sai. Jeesushan sanoi naiselle: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh 4:14). Jeesus antaa kestävällä tavalla hänen luokseen tulleelle iankaikkisen elämän osallisuuden. Tällaista Jeesuksen luokse tulemista joudumme harjoittelemaan koko elämämme ajan. Epäusko kiusaa meitä!

Isä vetää Jeesuksen luo

Jeesus sanoi voimakkaasti, että hänen luokseen voi tulla vain se, jota Isä vetää (Joh 6:44) ja hänen luonaan voi olla vain sellainen, jonka Isä on uskonut hänen haltuunsa (6:39). Hän myös sanoo, että kaikki ne, jotka Isä antaa hänelle, tulevat hänen luokseen (6:37). Jeremia sanoo tämän näin: ”Minä olen sinua aina rakastanut… siksi vedän sinua luokseni uskollisesti” (Jer 31:3). Jumala itse panee meidät liikkeelle kohti Jeesusta. Vasta silloin, kun ihminen ”on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa”, voi hän tulla Jeesuksen luokse (6:45). Mutta nämä Jeesuksen sanat saattavat herättää meissä pelkoa. Mistä minä tiedän koska Isä minua vetää? Kuinka minä voin mennä Jeesuksen luo, jos kerta Isä ei vedä? Enkö siis voi mennä noin vain? Riittääkö kaipuu tai halu merkiksi tällaisesta Isän vetämisestä. Voinko itse vaikuttaa jollakin tavoin liikkeelle lähtemiseen?

Isän vetäminen tarkoittaa sitä, että ihmisessä syntyy halu kohdata Jeesus Kristus ja kuulla hänen sanaansa. Jeesuksen puhe Isän vetämisestä sisältää myös syvän lohdutuksen. Jeesus vakuuttaa, että kun Isä antaa jonkun hänen haltuunsa, hän ei anna yhdenkään tällaisen ihmisen joutua hukkaan, vaan herättää hänet viimeisenä päivänä kaikki (Joh 6:39). Näillä sanoilla hän vapauttaa meidät siitä pelosta, ettei hänen luokseen tullut kestäkään uskossa. Saman rohkaisun Jeesus toistaa myöhemmin sanoessaan, että ne, joille hän antaa ikuisen elämän, ”eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta” (10:28).

Jeesus sanoi, että joka on kuunnellut Isää, tulee hänen luokseen. Tämä Jeesuksen sana on raju rajanveto juutalaisuuteen nähden. Juutalaisuudessa ei kuulukaan Isän ääni eikä Isän opetus, koska sen vallassa oleva ei suostu tulemaan Jeesuksen Kristuksen luo. Paavali sanoi, että heidän sydämensä päällä on peite (2 Kor 3:15). Sama on totta myös myöhäissyntyneeseen islamiin nähden.

Saamme ikuisen elämän uskomalla Jeesukseen

Kolmas ilmaisu, jota Jeesus käyttää opettaessaan, millä tavoin ihminen saa omakseen ikuisen elämän on tuo niin tärkeä ja vaikea sana usko. Juutalaiset kysyivät, mitä heidän tulisi tehdä, jotta heidän tekonsa olisivat Jumalan mieleisiä tekoja. Silloin Jeesus vastaisi: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko" (Joh 6:29). Vastauksessaan Jeesus väittää, että mitään se suurenmoisempaa ja Jumalaa enemmän miellyttävämpää tekoa emme elämämme aikana voi tehdä kuin uskoa Jeesukseen Kristukseen. Näin hän vakuuttaa, että Isä arvostaa yli kaiken Poikaansa ja jokainen joka uskoo Poikaan, sitä myös Isä arvostaa.

Sanoma uskosta on moneen kertaa tullut esille eräänä Johanneksen evankeliumin avainsanomana. Aivan evankeliumin alussa sanotaan, että Johannes Kastaja tuli, jotta kaikki uskoisivat Jeesukseen Jumalan valona (Joh 1:7). Samoin sanotaan, että kaikki, jotka uskova Jeesukseen saavat oikeuden tulla Jumalan lapiksi (1:12). Jatkossa korostuu se, että Jeesus toiminnallaan herätti uskon (1:15; 2:11, 22, 23; 4:39, 41, 42, 50, 53). Sana myös vakuuttaa, että jokainen, joka uskoo Jeesukseen saa iankaikkisen elämän (3:1, 16, 18, 36). Tämä vakuutus toistuu myös kuudennessa luvussa (6:39, 40, 47).

Mutta kun meidän on selvitettävä mahdollisimman yksinkertaisesti mitä tämä usko on, olemme vaikeuksissa. Onkin sanottu, että usko on kuin silmä. Sinä et voi suoraan nähdä omaa silmääsi, peilikuvan voit nähdä, mutta et omaa silmääsi. Sen sijaan sinä itse näet omalla silmälläsi.

Raamattu antaa yhden määritelmän uskosta: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy” (Hepr 11:1, KR 38). Luther sanookin tämän pohjalta: ”Uskon luonteeseen kuuluu, että se ei ojentaudu näkemisensä ja tuntemisensa mukaan eikä seuraa niitä, vaan kuulemisensa mukaan. Se pitäytyy ainoastaan sanaan, ei laisinkaan ulkonäköön ja –muotoon.” Rosenius on saman sanonut näin: ”Jumalan on lahjoitettava meille itse usko. Sitä ei ole meissä omana aikaansaannoksenamme. Uskoksi ei riitä vain se, että sillä on todellinen ja luotettava kohde, ei riitä sekään, että Jumala on antanut järkkymättömän totuuden omistettavaksi. Jumalan on annettava meille henkilökohtaisesti itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsi. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennenkuin me voimme nähdä jotain” (C. O. Rosenius). Siksi jos usko ei erehdy kohteesta, vaan tarttuu siihen vavisten ja vaikka kuinkakin heikkona, heikosti luottaen ja ikävöi ja haluaa tarttua siihen, on tällainenkin usko, tosin vähäinen ja heikko, mutta kuitenkin aito usko, joka vie pelastuksen osallisuuteen.

Uskossa on kysymys tietämisestä, suostumisesta ja luottamuksesta ja sen kohteena on aina Jumalan sana ja sen lupaukset ja nimenomaan niistä keskeisin, joka sisältää sanoman Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen sovituskuolemastaan meidän syntiemme tähden. Kutsumme tätä sanomaa evankeliumiksi. Usko on tarttumista, kiinnipitämistä tästä evankeliumista.

Uskossa on avainkuin neljä askelta, jotka meidän on otettava, jotta uskomme olisi Jumalaa miellyttävää uskoa. Ensimmäinen askel on tietoa ja sellaista tieto, jonka olemme saaneet Jumalan sanasta joko kuulemalla tai lukemalla. Sen sanan sisältönä on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen työstään Golgatalla meidän puolestamme. Uskon toinen askel on sisimpämme suostuminen kuulemaamme evankeliumin sanaan. Päättelemme, että tämä sana tarkoittaa meitäkin eikä se ole vain jotain epämääristä uskonnollista fraseologiaa. Kolmas uskon askel on sydämen ja tahdon liike, jossa tahdomme ja etsimme syntien anteeksiantamusta ja vanhurskauttamisen siunausta Kristuksen evankeliumista. Neljänneksi opettelemme luottamaan sydämestämme Kristuksessa meille tarjottuun Jumalan armoon ja iankaikkiseen elämään ja tämä opettelu jatkuu läpi koko elämämme ajan. Näin siis usko kyllä ilmenee meissä toimintana ja tekoina, koska uskossa meidän ymmärryksemme ja tahtomme ovat liikkeellä. Usko ei kuitenkaan pelasta tällaisena tekona, vaan vain se pelastaa meidät, että tämä uskon teko vie meidät Kristuksen luo, ja niin Kristuksesta tulee meidän pelastuksemme.

Voiko Jeesus todella olla taivaasta tullutta elämän antavaa leipää? (Joh 6:41-59)

Juutalaisissa herätti ärtymystä se, että Jeesus sanoi: "Minä olen se leipä, joka on tullut alas taivaasta" (41). He sanoivat: "Eikö tämä ole Jeesus, Joosefin poika? Me tiedämme hänen isänsä ja äitinsä. Kuinka hän voi sanoa tulleensa alas taivaasta?" (42) Jeesus sanoi tähän: "Älkää nurisko! (43) Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä. Sen, joka tulee, minä herätän viimeisenä päivänä (44) Profeettojen kirjoituksissa sanotaan: 'Heistä kaikista tulee Jumalan opetuslapsia.' Jokainen, joka on kuunnellut Isää ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee minun luokseni (45). Isää tosin ei kukaan ole nähnyt; ainoastaan hän, joka on tullut Jumalan luota, on nähnyt Isän (46). Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä (47). Minä olen elämän leipä (48). Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet (49). Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole (50). Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää" (51).
Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: "Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?" (52) Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää (53). Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet (54). Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma (55). Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä (56). Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö (57). Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti" (58). Näin Jeesus puhui opettaessaan Kapernaumin synagogassa (59).

Jeesuksen antaman elämän leivän syöminen tuo iankaikkinen elämä

Tätä Johanneksen lukua hallitsee puhe leivästä ja syömisestä. Sana syödä toistuu 13 kertaa. Jokainen ihminen osaa syödä ja jokaisen on pakko syödä, jos hän haluaa elää. Leipä ei ole tarkoitettu vain katseltavaksi.

Pelkkä syöminen ei tietenkään ole kaikki, sillä yhtä tärkeää on se, mitä syö. Pääsemme iankaikkiseen elämän syömällä elämän leipää (Joh 6:27, 50, 51, 54, 56, 57, 58). Jeesus sanoo: ”Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti” (Joh 6:58). Elämän leipä on jotain toisenlaista, kuin se leipä, jota syömme elääksemme tässä ruumissamme. Elämän leipä on Jeesus itse.

Jeesus sanookin terävästi, että joka häntä syö, se saa häneltä elämän (Joh 6:57). Ikuisen elämän osallisuus on hänen syömistään elämän leipänä. Mutta Jeesus tuo tähän syömiseen vielä toisenkin vielä voimakkaamman kuvan kuin vain leivän. Hän sanoo: ”Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma” (6:55) ja ”sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet” (6:54).

Nämä Jeesuksen sanat sisältävät todellisen väärinymmärtämisen mahdollisuuden. Miksi hän kuitenkin käyttää näin voimakasta kieltä? Sehän kuulostaa suorastaan kauhealta. Näitä Jeesuksen sanoja toistettiin marttyyrikirkon aikana kuten myöhemminkin ehtoollisessa. Silloin saattoi tapahtua niin, että satunnainen kuulija sai sellainen käsityksen, että kristityt söivät ihmisen lihaa ja joivat verta. Ja niin lähti hurjia huhuja liikkeelle kristittyjen salaisista kokouksista ihmisuhreineen. Emme myöskään ihmettele, että kun Jeesus käytti näitä rohkeita sanoja, se synnytti silloisissa kuulijoissa jyrkän vastustuksen: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” (Joh 6:52).

Mutta jos kuuntelemme tarkoin, mitä Jeesus näillä sanoilla tarkoittaa, niin pian ymmärrämme, että ne kuvaavat hänen ja häneen uskovan mitä läheisintä kanssakäymistä. Ehtoollisvirsiä lukiessamme näemme kuinka kristityt ovat eri aikoina tulkinneet näitä Jeesuksen sanoja. Niihin ei ole loukkaannuttu, vaan on ymmärretty kuinka hyvin ne soveltuvat juuri ehtoollisen viettoon.

”Ruumiisi ruokani on pyhä, veresi hengen virvoittaa. Saa heikko usko voimaa yhä, kun armo meitä vahvistaa” (220:4). ”Tähän leipään kätkettynä Herra antaa ruumiinsa, hänen verensä me saamme viinissä nyt nauttia.” ”Kristus syödään, Kristus juodaan, näin hän meitä lähestyy, sanan kautta, salaisesti leipään, viiniin yhdistyy. Usko lahjan ottaa vastaan, vaikka järki hämmästyy” (221:4,5). ”Elämän leipä taivaasta, oi ihminen ja Jumala, suo ruumiisi ja veresi nyt kilvoitukseen voimaksi” (223:6). ”Matkalla on ruokanani, juomanani ruumiisi ja veresi. Hengen nälkä kasvaa yhä, Herra pyhä, antimista pöytäsi” (225:4). ”Suot veresi ja ruumiisi, yhdistät meidät kanssasi. Näin saamme Herran kuolemaa yhdessä täällä julistaa” (226:13).

Jumalan kansa on kokenut ehtoollisen leivässä ja viinissä Jeesuksen ruumiin syömisen ja veren juomisen virvoittavaksi, josta heikko usko saa voima, jossa Jeesus itse lähestyy sanan kautta ja joka antaa kilvoitukseen voimaa. Nälkä vain kasvaa kun tällä tavoin Herra yhdistää itseensä. Siksi ehkä kaikkein syvällisemmin tämän syömisen ja juomisen tarkoituksen ilmaisevat virsien sanat: ”Herrani, asu minussa, suo, että pysyn sinussa” (224:8). ”Sieluni se sulattakoon, taivuttakoon Jeesukseeni tyytymään” (225:7). ”Siis asu, Jeesus, minussa, suo, että pysyn sinussa” (226:7). ”Siis kiitän, että sinussa on vahva turva aina. Ah pysy, Jeesus, minussa, Henkesi minuun paina” (230:3).

Luther on sanonut tämä hyvin voimakkaasti: "Kristus on leivässä ja viinissä myös ruumiillisesti vastaanotettavissa. … Kuka tarttuu tähän leipään, tarttuu Kristuksen ruumiiseen, kuka hampailla tai kielellä puraisee rikki tämän leivän, puraisee rikki Kristuksen ruumiin" (Luther).

”Ehtoollista nauttiessamme luotamme siihen, että Kristuksen ruumis ja veri ovat todella ja olemuksellisesti läsnä ja että ne jaetaan yhdessä leivän ja viinin kanssa ja ’niiden alla’. Miten tämä on mahdollista, jää meille suureksi salaisuudeksi.” ”Kuinka Jumala on leivässä emme tiedä eikä meidän pidäkään sitä tietää. Meidän pitää vain uskoa Jumalan sanaan eikä asetella hänelle mittaa ja määrää” (Luther). ”Uskomme läsnäolon, emme tunne sen tapaa” (Augustinus).

Tähän syömiseen liittyy nyt mitä läheisimmin usko. ”Ehtoollisaineiden nauttiminen on ulkonaista, ja se voi tapahtua ilman uskoa ja rakkautta. Jos niiden vastaanottaminen riittäisi tekemään kristityiksi, hiirikin olisi kristitty, sillä hiiri voi nakertaa leipää ja jopa latkia viiniä ehtoollismaljasta. Sisäinen, hengellinen, vilpitön sakramentin vastaanottaminen on aivan muuta. Tähän käyttöön ja sen hedelmiin vaaditaan uskoa” (Luther). Vain suu voi syödä ja samaan aikaan vain sydän voi ottaa vastaan Jumalan sanan ja uskoa. ”Suu syö sydämen puolesta ruumiillisesti ja sydän taas suun puolesta hengellisesti” (Luther). ”Joka suostuu kuulemaan nämä sanat ja uskoo ne tosiksi, hän saa, mitä ne lupaavat. Se taas, joka ei usko, ei saa mitään. Turhaan sellainen, joka ei tahdo tuota pelastavaa hyvää nauttia, antaa ojentaa itselleen ehtoollisen. Aarrearkku on aivan auki. Se on kannettu jokaisen oven eteen, pantu jopa pöytään. Mutta sinun on myös otettava ehtoollinen vastaan ja ajateltava, että se varmasti on se, mistä sanat sinulle puhuvat” (Tunnustuskirjat).

Opetuslasten uskoa koetellaan (Joh 6:60-71)

Tämän kuultuaan monet hänen opetuslapsistaan sanoivat: "Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?" (60) Jeesus tiesi, että hänen sanansa olivat herättäneet opetuslapsissa ärtymystä, ja hän sanoi heille: "Loukkaako tämä teitä? (61) Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli! (62) Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä (63). Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko." Jeesus tiesi näet alusta alkaen, ketkä eivät uskoneet ja kuka hänet kavaltaisi (64). Hän jatkoi: "Juuri siksi sanoinkin teille, ettei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä sitä hänelle suo" (65).
Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan (66). Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: "Aiotteko tekin lähteä?" (67). Simon Pietari vastasi hänelle: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat (68). Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (69). Jeesus sanoi heille: "Itsehän minä teidät valitsin, kaikki kaksitoista. Silti yksi teistä on Saatana" (70). Hän tarkoitti Juudasta, Simon Iskariotin poikaa. Tämä oli kavaltava Jeesuksen, vaikka oli yksi noista kahdestatoista (71).

Genetsaretin järven toisella puolella tapahtuneen ruokkimisihmeen huumaava vaikutus oli lakannut. Tosin he odottivat Jeesuksen tekevän jonkin uuden ja vielä vakuuttavamman ihmeen kuin tuhansien ruokkiminen. Siksi he vaativat: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet?” (Joh 6:30). Samoin he kokivat, että Jeesuksen puheet hänestä itsestään ja hänen asemastaan iankaikkisen elämän antajana olivat liian rajuja. Jeesus sanoikin heille suoraan: ”Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko” (6:36). Mitä Jeesus tarkoittaa sanoessaan, että he olivat nähneet hänet? Hehän näkivät hänet tavallisena juutalaisena, jonka isän ja äidin he tunsivat (6:42). Tosin he olivat hetken pitäneet häntä Mooseksen lupaamana suurena profeettana. He olivat jopa pyytäneet Jeesukselta Mooseksen antamaa mannaa parempaa taivaallista Jumalan leipää (6:34). Mutta kun Jeesus ei toiminutkaan heidän haluamallaan tavalla, heidän innostuksensa alkoi sammua.

Erityisesti heissä herätti ärtymystä Jeesuksen väite, että hän olisi tullut taivaasta (Joh 6:42) eikä siksi ollut vain Joosefin poika. Heidän ärtymystään lisäsi vielä nekin Jeesuksen väitteet, ettei kukaan voi tulla hänen luokseen, ellei Jumala häntä vedä ja että jokainen, joka on kuunnellut Jumalaa ja ottanut vastaan hänen opetuksensa, tulee Jeesuksen luo (6:45). Vastako Jumalan vaikutuksesta heidän silmänsä voivat avautua näkemään Jeesuksen suuruuden? Se tuntui liian kovalta väitteeltä. Eikö heillä itsellään muka ole arvostelukykyä? He loukkaantuivat entistä syvemmin Jeesukseen.

Jeesus käytti omasta merkityksestään vielä edellistä voimakkaampaa ilmaisua. Hän väittää, että iankaikkisen elämän antava leipä on hänen ruumiinsa ja siksi sen, joka aikoo päästä elämään, on syötävä hänen lihaansa ja juotava hänen vertansa (Joh 6:53). Se synnytti väittelyn juutalaisten kesken. Monet Jeesuksen siihen asti uskoneet ja hänen opetuslapsiinsa liittyneet sanoivat: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” (6:60). Ja lopputuloksena oli, että useat Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan (6:66). Karu lopputulos! He eivät olleet sittenkään uskoneet todelliseen Jeesukseen Kristukseen, vaan omaan mielikuvaansa siitä, millainen juutalaisten Messiaan pitää olla. Kun Jeesus ei vastannut heidän ennakkokuvaansa, he käänsivät hänelle selkänsä.

Nyt Jeesus kääntyy lähimpien opetuslastensa puoleen ja kysyy suoraan heiltä: ”Aiotteko tekin lähteä?” (Joh 6:67). Se omalla tavallaan osoittaa, että Jeesuksen seuraaminen on aina sydämen vapaaehtoisuuteen perustuvaa. Hän ei houkuttele eikä pakota ketään. Hänen lähellään on suuri vapaus. On vapaus tulla hänen luokseen eikä hän esitä vaatimuksia. Mutta hänet voi myös vapaasti jättää.

Pietarin avoimet sanat ovat kaikkien aikojen kristittyjen sydämen sanoja: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh 6:68-69). Vähitellen Jeesuksen seurassa oli Pietarille ja opetuslasten ydinjoukolle kypsynyt varmuus siitä, että Jeesus on todellinen Israelin Messias ja Jumalan Pyhä. Tosin tämä varmuus joutui kovalle koetukselle nyt, kun monet loukkaantuivat Jeesuksen opetukseen ja hänen kansansuosionsa alkoi huveta. Vielä kovemmalle se joutui Juudaksen petoksen ja Getsemanen tapahtumien tähden. Se kesti kuitenkin ristiinnaulitsemisen ja Jeesuksen kuoleman aiheuttaman syvän pettymyksen. Se sinetöityi kestäväksi varmuudeksi Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen.