Johanneksen evankeliumi 12. luku

12. JEESUKSEN KÄRSIMYSVIIKKO ALKOI

Raamattuluento Joh 12:1-50 Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 26.02. 2006.

 

Sydämen kiintyminen Jeesukseen (Joh 12:1-11)

Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui (1).Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista (2).

Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua (3). Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin (4): "Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille" (5).Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan (6).

Jeesus sanoi Juudakselle: "Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten (7). Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole" (8).

Betaniaan saapui suuri joukko juutalaisia, jotka olivat kuulleet Jeesuksen olevan siellä. He eivät tulleet ainoastaan Jeesuksen tähden, vaan myös nähdäkseen Lasaruksen, jonka Jeesus oli herättänyt kuolleista (9). Niinpä ylipapit päättivät tappaa myös Lasaruksen (10), koska monet juutalaiset hänen takiaan lähtivät Jeesuksen luo ja uskoivat häneen (11).

 

Kärsimysviikon kuvauksen Johannes aloittaa kertomalla yhteisestä ateriasta Betaniassa. Siellä Jeesusta kohtasi erityinen kunnianosoitus. Martta palveli käytännön töissä, mutta Maria kumartui palvelijaorjan tavoin Jeesuksen jalkojen juureen, voiteli ne kalliilla tuoksuöljyllä ja kuivasi hiuksillaan. Hän koki Jeesuksen sanomattoman tärkeäksi ja suureksi ja osoitti näin hänelle syvää kunnioitusta ja kiintymystä. Kaikki tapahtui hiljaa, ketään häiritsemättä. Ateria jatkui entiseen tapaansa ja Martta palveli. Mutta huoneen täytti hyvä tuoksu. Kaikki tunsivat sen. Marian teko ei jäänyt keneltäkään huomaamatta.

 

Maria oli säästänyt kallisarvoista öljyään eikä hennonnut käyttää sitä ennen tätä hetkeä, jolloin hän kaatoi sen tuhlaten Jeesuksen jaloille syvän kiitollisuuden ja rakkauden vallassa. "Tämä rakkaus Jeesuksen, joka ei laskelmoi eikä säästele, vaan lahjoittaa kaiken iloiten, on arvokkaampaa kuin kaikki maailman laskelmoiva viisaus. Se kuuluu niihin voimiin, jotka ovat todella uutta luovia. Se on kappale taivasten valtakunnan todellisuutta. Juuri siksi se näyttää maailman silmissä oudolta ja mielettömältä." "Se oli tapa osoittaa kunnioitusta hänelle, jolla ei ole vertaista. Jo kunniaosoituksen tapa sanoi, ettei ihminen ole kelvollinen osoittamaan hänelle kunnioitusta eikä voi tehdä sitä siinä määrin kuin hän ansaitsisi" (Bo Giertz, Johannes, 134).

 

Marian palvelevan rakkauden vastakohtana on Juudaksen esiintyminen. Hän terävästi oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisen rakkauden nimissä arvostelee sitä tuhkausta, joka sisältyi voitelemiseen. Voiteen arvohan vastasi sen ajan päivätyöläisen 300 työpäivän, lähes vuoden palkkaa.

 

Juudaksen julkinen kritiikki antoi Jeesukselle mahdollisuuden sitoa tämä Marian teko lähellä olevaan hänen sovituskuolemaansa. Maria tietämättään valmisti Jeesusta hänen varsinaisen elämäntehtäväänsä kantamaan Jumalan Karitsana ihmisten synnit ristinpuuhun. Marihan voiteli Jeesuksen sanojen mukaan hänet hänen hautaamistaan varten (Joh 12:7). Näin Maria tällä teollaan ennakoivasti julisti Jeesuksen Kristuksen ristinkuolemaa, hautaamista ja ylösnousemusta. Maria oli rakkauden palvelussaan ensimmäinen sovituksen sanoman ja siihen sisältyvän evankeliumin julistaja.

 

Tartumme kuitenkin tässä Johanneksen kuvauksessa erityisesti Marian rakkauteen Jeesusta kohtaan. Hän on siinä meille tärkeä esikuva. Kuinka monessa muussakin kohdassa UT:a tulee esille se sydämellinen ja läheinen suhde, mikä saattoi olla Jeesuksen ja häneen uskovan välillä.

 

Betanian aterialla tapahtui jotain samaa kuin aikaisemmin tapahtui Jeesuksen ollessa fariseuksen luona aterialla. Eräs huonoaineinen nainen oli tullut sisään ja itkien asettunut Jeesuksen jalkojen luo ja voidellut ne tuoksuöljyllä ja kuivannut hiuksillaan. Tämäkin tilanne herätti pahennusta. Mutta Jeesus sanoi, että tämä nainen on saanut monet synnit anteeksi ja siksi hän rakastaa paljon. "Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän" (Luuk 7:47).

 

Vasta Jeesuksen suuren ja uskollisen Vapahtaja-rakkauden näkeminen voi synnyttää sydämessämme todellista rakkautta häneen. Jos koemme, ettei sydämemme syki rakkaudesta Jeesukseen, meidän onkin kerrattava niitä Raamatun kohtia, jotka vakuuttavat hänen joka tapauksessa rakastavan meitä. Emme voi pakottaa itseämme rakastamaan Herraa. Tarvitsemme Pyhän Hengen käyttämää Jumalan sanaa avuksemme.

 

Siksi on hyvä uudelleen ja uudelleen kerrata sanat siitä, että Jeesus osoitti täydellistä rakkauttaan omiaan kohtaan loppuun asti (Joh 13:1). Saamme luottaa siihen, että hän nytkin osoittaa samaa rakkauttaan myös meitä, tämän ajan opetuslapsiaan kohtaan, ja osoittaa sitä elämämme loppuun asti toi elämä tullessaan sitten mitä toi.

 

Kirjeessään Johannes vakuuttaa, ettei rakkaus ole siinä, että me rakastamme, vaan siinä, että Jumala rakastaa meitä ja rakkautensa tähden lähetti Poikansa syntiemme sovitukseksi (1 Joh 4:10). Johannes sanoo myös, että Herra on ensin rakastanut meitä (4:19). Korostus on sanassa ensin . Se merkitsee, että Jeesus Kristus rakastaa meitä jo silloin, kun emme vielä rakasta häntä. Hän rakastaa nytkin olipa sydämemme kuinka penseä tahansa. Tämän rakkautensa hän tuo esiin siinä, että hän kuoli puolestamme ja sovitti meidät Jumalan kanssa. Hän teki sen jo silloin, kun me vielä olimme syntisiä ja jopa hänen vihollisiaan (Room 5:8,10).

 

Edelleenkin meissä on sekä syntiä että vihamielisyyttä. Kuitenkin hänen rakkautensa kohdistuu meihin, vaikka uskovina olemmekin kelvottomia ja ansiottomia tähän rakkauteen. Kuinka sanomattoman turvallista tämä onkaan. On jotain, joka tässä ajassa kestää, vaikka kaikki horjuu, ja kaikki meissä ja ympäristössämme paljastuu pelkäsi turmelluksesi. Hänen rakkautensa meihin on varmaa ja uskollista. Se ei lopu milloinkaan. Sana vielä kaiken lisäksi vakuuttaa, ettei mikään voi meitä erottaa tästä rakkaudesta (Room 8:35). Kenties kuullessamme jälleen tämän sydämemme ilman pelkoa avautuu Jeesukselle ja alamme rakastaa häntä.

 

Eräissä kirjeittensä kohdissa Paavali erityisellä tavalla tuo esiin, kuinka hänelle itselleen Jeesus Kristus on todella tärkeä ja rakas. Hän sanoo huikean rohkeasti: "Kaiken tämän (entisen elämäni), mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen" (Fil 3:7-8). Voiko todellakin kaikki elämässämme olla Jeesuksen rinnalla kuin pelkkää roskaa tai oikeastaan Paavali käyttää vielä voimakkaampaa sanaa sontaa (kreik.skybalon ). Sama sävy hänellä on, kun hän sanoo, että hän jo haluaisi lähteä täältä ja päästä Kristuksen luo, sillä se olisi kaikkein parasta (1:23). Hän sanoo myös ytimekkäästi: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (1:21).

 

Kuinka ytimekkäästi Paavali ilmaisikaan uskonsa keskuksen sanoessaan, että nyt hän elää kyllä lihassa, tässä synnin turmelemassa ruumissaan, mutta Jumalan Poika on antanut hänelle uskon ja sen uskon sisältönä on se, että Jumalan Poika rakastaa häntä ja on antanut itsensä hänen edestään (Gal 2:20b, KR 38). Siksi Paavali saattoi sanoi, että "pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä, jonka kautta maailma on ristiinnaulittu minulle, ja minä maailmalle" (Gal 6:14).

 

Jotain tästä kiintymyksestä tulee hyvin esiin vanhassa Siionin virressä. Siinä käytetään Laulujen Laulusta saatua morsiusmystiikan kieltä nöyrällä ja sydämellisellä tavalla. "Jeesus ompi ylkä rakas, niin ei muut voi rakastaa. Hän on aina meitä läsnä, pahuudesta pelastaa. Tahtoo meidät omikseen, ottaa morsiameksensa. Hän on rakkautemme, hän on oma ylkämme. Yljän sydän, yljän halu Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan kohtaan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin paimen holhoileepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun" (Vanha Siionin virsi 54, 2.3). Samasta luottavaisesta rakkaudesta Jeesusta kohtaa kertoo myös myöhemmin syntynyt hengellinen laulu: "Sydämellä Jeesuksen olla on niin suloinen, on niin ihmeen rauhaisaa, niin kuin unta ihanaa. Kahden kanssa Jeesuksen olla on niin suloinen, turvallista, hiljaista siipiensä suojassa" (Hgl 276;1.2).

 

Tuskin koskaan olemme todella syventyneet Jeesuksen ja Pietarin keskusteluun evankeliumin viimeisessä luvussa ja sen valossa tutkineet oman suhdettamme Jeesukseen. Mitä me sanoisimme, jos Jeesus kolmeen kertaan kysyisi meiltäkin: Olenko minä sinulle rakas. Lopultahan Pietari sanoi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas" (Joh 21:17). Noin sanoessaan Pietari varmaankin muisti kuinka hän oli vannonut olevansa vaikka valmis kuolemaan Jeesuksen tähden. Mutta toden paikan tullen hän oli ensin paennut ja sitten ylimmäisen papin pihalla kiroten kieltänyt Jeesuksen. Tällaista hänen rakkautensa Jeesukseen oli.

 

Jeesuksen kysellessä ehkä emme uskalla käyttää sanaa rakastaa, Koemme sen liian suureksi ja vaativaksi. Meidän rakkautemme Jeesukseen voi olla arka asia avoimesti tunnustettavaksi, koska emme haluaisi käyttää ylisanoja tai puhua sellaisen tunteellisuuden vallassa, joka ei ole rehellistä eikä Jumalan pyhyyden mukaista. Kenties voimme kuitenkin sydämestämme yhtyä Pietarin toiseen tunnustukseen. Jeesus kysyi opetuslapsiltaan, kun monet olivat loukkaantuneet hänen sanoihinsa: "Aiotteko tekin lähteä?" (Joh 6:67). Silloin Pietari vastasi toistenkin puolesta: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (6:68-69). Ei meillä ole tässä kylmässä ja kovassa maailmassa muuta pakopaikkaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen suuri armo. Vain hänen läheisyydessään meillä on iankaikkinen elämä.

 

Joka tapauksessa kristillisen uskon sydänääni on juuri sydämellisen luottamuksen ja kiintymyksen ääni suhteessa Jeesukseen Kristukseen.

 

Mutta juuri tällaisesta sydämellisestä suhteesta Jeesukseen käy meissä kova taistelu. Monet asiat tässä maailmassa kylmentävät sen. Kärsimyksemme ja ahdistuksemme voivat tulla niin ylivoimaisiksi, että kadotamme niiden keskellä rakkauden Jeesukseen. Oman pysyvän syntisyytemme kohtaaminen voi myös lamauttaa. Voimme kyllä nöyrän tuntuisesti laulaa tuttua laulua: "N äin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan ja kuitenkin, oi Herra, sun käsiis jäädä saan" ( Niilo Tuomenoksa). Mutta käytännössä penseys voittaa.

 

Aikoinaan Paavali kirjoitti korinttilaisille uskoville, että hän on kihlannut heidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle. Mutta hän pelkäsi, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, niin heidänkin mielensä turmeltuu ja he kadottavat vilpittömyytensä ja puhtautensa suhteessa Kristukseen (2 Kor 11:2-3). Kyllä meidänkin on syytä kysellä kuinka aito ja totuudellinen on suhteemme Jeesukseen. Ilmestyskirjassa varoitetaan suoraan innokkaita ja toimeliaita Efeson seurakunnan uskovia siitä, että he olivat kadottamassa morsiusajan, ensi ajan rakkauden Jeesuksen Kristukseen (Ilm 2:4). Se ei ole niin tärkeää, mitä teemme Jeesuksen asian hyväksi kuin se, millainen sydämen suhde meillä on häneen. Jeesus myös varoittaa lopunajan uskovia siitä, että sekasotkun ja laittomuuden lisääntyessä maailmassa, monen uskovan rakkaus kylmenee (Matt 24:12).

 

Kaikesta huolimatta toivon mukaan tänään uskallamme sydämestämme yhtyä tuttuihin Psalmin sanoihin: "Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti." "Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi" (Ps 73:25, 27-28, KR 38).

 

Jeesus ratsastaa Jerusalemiin (Joh 12:12-19)

Seuraavana päivänä levisi tieto, että Jeesus oli tulossa Jerusalemiin. Ihmiset, joita oli saapunut juhlille suurin joukoin (12), ottivat palmunoksia ja menivät häntä vastaan huutaen: - Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas (13)! Jeesukselle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään, niin kuin on kirjoitettu(14): "Älä pelkää, tytär Siion, sinun kuninkaasi tulee! Hän ratsastaa nuorella aasilla (15). Opetuslapset eivät vielä tuolloin ymmärtäneet tätä, mutta kun Jeesus oli kirkastettu, he muistivat, että hänestä oli näin kirjoitettu ja että hänelle myös oli tapahtunut niin (16). Ne, jotka olivat olleet Jeesuksen mukana, kertoivat, miten hän kutsui Lasaruksen haudasta ja herätti hänet kuolleista (17). Tämän vuoksi, kuultuaan millaisen tunnusteon Jeesus oli tehnyt, ihmiset lähtivät joukolla häntä vastaan (18). Fariseukset puhuivat keskenään: "Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään" (19).

 

Jeesus oli kymmeniä kertoja tullut Jerusalemiin ja tämä oli ainoa kerta, jolloin hän oli ratsastanut näin komean joukon riemuitessa hänen tulostaan. Koko kaupunki oli joutunut liikkeelle (Matt 21:10, KR 38) ja hetken näytti siltä kuin koko maailma olisi juossut hänen peräänsä (Joh 12:19).

 

Jeesuksen voittoisa ratsastus Jerusalemiin on kuitenkin jyrkässä ristiriidassa Johanneksen kertoman edellisen tapahtuman kanssa, jossa Maria voitelee Jeesuksen nimenomaan pian tapahtuvaan kuolemaan ja hautaamiseen. Kansan oli kuitenkin vallannut uuden elämän palava odotus. Nyt tulisi tapahtumaan Lasaruksen kuolleista herättämistäkin suurempia ihmeitä.

 

Hoosianna merkitsee: Pelasta nyt. Se on huuto, joka alkaa avunhuutona, mutta sisältää toivon ja uskon siitä, että Herra pelastaa ja niin huuto on myös riemunhuuto.

 

Kohdistaessaan tämän huudon Jeesukselle kansa halusi tunnustaa hänet Messiaaksi ja odotti, että hän Messiaana käyttäisi voimaansa ja vapauttaisi heidät roomalaisten ikeestä. Tästä alkaa uusi ja voitokas kansannousu ja sen seurauksena onnellinen aikakausi. Tunnelmassa oli jotain samaa kuin aikaisemmin oli ollut Genetsaretin järjen rannalla Jeesuksen ruokittua viisituhatta miestä. Silloinkin kansanjoukko halusi tehdä hänestä kuninkaan (Joh 6:15).

 

Ratsastuksessa täyttyi VT:n profetia kuninkaasta, joka ratsastaa aasilla Jerusalemiin. "Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa" (Sak 9:9). Näin nyt todella tapahtui. Jeesus ratsasti nöyrästi aasilla, ei uljaalla sotaratsulla. Raamatun profetia täyttyi kirjaimellisesti.

 

Mutta Sakarjan profetia jatkuu: "Hän tuhoaa sotavaunut Efraimista ja hevoset Jerusalemista, sotajouset hän lyö rikki. Hän julistaa kansoille rauhaa, hänen valtansa ulottuu merestä mereen, Eufratista maan ääriin asti" (9:10). Todennäköisesti kansa odotti Jeesuksen tekevän ratsastuksensa jälkeen seuraavan profeetan lupaaman liikkeen ja lyövän rikki miehittäjien sotajouset ja ulottavansa valtansa maan ääriin asti. Mitään tällaista Jeesus ei kuitenkaan tehnyt. Mikä pettymys kaikille, jotka olivat tällaisen toivon panneet Jeesuksen Kristukseen. Jeesus ei toiminutkaan Jumalan sanan lupausten mukaan ja näin hän petti lupausten synnyttämät toiveet. Vielä tänä päivänäkään Jeesus Kristus ei ole ottanut Sakarjan ennustama julkista valtaa tässä maailmassa.

 

Vain h etken Jeesus saattoi ilotella massaliikkeen huomiosta ja sen tuomasta hurmiosta. Pian Jerusalemin kansanjoukot olivat huutamassa hänestä Pilatukselle: "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse hänet!" (Luuk 21:21, 23).

 

Meidän ajassamme on monia kristittyjen ryhmiä, joita hallitsee samanlainen riemullinen odotus kuin hoosiannan huutajia. Nyt odotetaan pian alkavia valtavia maailmalaajoja herätyksiä. Silloin stadionit täyttyvät ja kuolleita tuodaan arkuissa eteen ja heidät herätetään kuolleista. Odotetaan suurta hengenvuodatusta, joka muuttaa kaiken tässä maailmassa ja antaa uskoville vallan.

 

Mutta entäpä jos tulevatkin uudet vainojen ajat. Eksytykset ja luopumus vievät ihmiset mukanaan. Ja kun Ihmisen Poika tulee löytäneekö hän uskoa maan päältä (Luuk 18:8).

 

Ken elää se näkee, mitä todella tulee tapahtumaan. Oleellista Jumalan lapselle eivät ole tulevat maailmantapahtumat. Tärkeintä on kaikissa oloissa säilyttää usko Jeesukseen Kristukseen. Joka uskossa Jeesukseen kestää loppuun asti, se pelastuu (Matt 24:13). Siksi meillekin kaikkein tärkein kehotus on tänään tuttu Heprealaiskirjeen sana: "Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään" (Hepr 12:1-2). Erityisen tarpeellinen meille on tähän kehotukseen liitetty Jeesuksen esikuva. "Joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne" (12:2-3, KR 38).

 

 

Jeesus puhuu kuolemastaan (Joh 12:20-36)

Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia (20). Nämä tulivat Filippuksen luo - sen, joka oli Galilean Betsaidasta - ja sanoivat: "Me haluaisimme tavata Jeesuksen" (21. Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille (22).

Jeesus sanoi heille: "Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan (23).Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon (24). Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän (25). Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua (26).

"Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt (27). Isä, kirkasta nimesi!" Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen" (28).

Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: "Enkeli puhui hänelle" (29). Silloin Jeesus sanoi: "Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne (30). Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta (31). Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni" (32).

Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa (33). Ihmiset sanoivat Jeesukselle: "Me olemme laista oppineet, että Messias pysyy ikuisesti. Kuinka voit sanoa, että Ihmisen Poika on korotettava? Kuka tämä Ihmisen Poika on" (34)? Jeesus sanoi heille: "Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa (35). Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia." Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään (36).

 

Johanneksen evankeliumin kertomat kreikkalaiset Jerusalemin pääsiäisjuhlilla olivat aivan kuin muiden maiden ja kansojen edustajia. Heillä oli halu tutustua lähemmin Jeesukseen ja se halu on jatkunut tähän päivään asti tarttuen yhä uusiin kansoihin kuuluviin ja eri kieliä puhuviin ihmisiin. Emme saa tietää esiteltiinkö nämä kreikkalaiset Jeesukselle ja mitä Jeesus sanoi heille ja puhuivatko he kreikkaa Jeesuksen kanssa. Sen sijaan Johannes kertoo, että heti tämän jälkeen Jeesus sanoi: "Hetki on tullut" (Joh 12:23). Tähän asti Jeesus oli toistuvasti sanonut, ettei hänen aikansa oli vielä tullut (Joh 2:4; 7:6,30).

 

Mutta nyt ratkaisun aika oli alkanut ja nyt hänet kirkastetaan ja hän saa kunnian tässä maailmassa. Nyt hänet tullaan korottamaan maasta (Joh 12:32). Me tiedämme, että tämä hänen kunniansa ja korottamisensa onkin hänen kärsimyksensä Golgatan ristillä meidän syntiemme sovittamiseksi.

 

Kuva vehnänjyvästä, joka siemenviljana kylvetään maahan, on havainnollinen. Siinä Jeesus paljastaa Jumalan lapsen elämän suuren salaisuuden samalla kun hän kuvaa omaa elämäänsä: "Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon" (Joh 12:24). Tämä on totta. Näin on ja näin käy hänelle ja näin käy hänen omilleen.

 

Olla Kristuksen seuraaja merkitsee tässä maailmanajassa kuin putoamista multaan ja kätkeytymistä sinne. Siellä alkaa prosessi, joka näyttää surmaavan jyvän. Jyvä tuhoutuu, jotta uusi kasvaisi esiin.

 

Koko uskovan ajallinen elämä on jatkuvaa kuolemista. Vasta Jeesuksen tulemus on viljankorjuun aika. Uuden näkyviin tuleminen ja sadonkorjuu tapahtuvat kirkkauden valtakunnassa ylösnousemuksen jälkeen. Näinhän oli Jeesuksenkin elämässä. Hänen vaelluksensa päättyi inhimillisesti ajatellen ristin katastrofiin. Jeesuksen koko ajallinen elämä näytti menneen hukkaan. Siitä ei tullutkaan mitään eikä se saanut aikaan mitään.

 

Tästä asiasta John R. Stott kirjoittaa valaisevasti kirjassaan Kristinuskon perusteet: "Hän sanoi (mihin me myös yhdymme) luopuneensa taivaan iloista maan surujen hyväksi ja vaihtaneensa ikuisen, pyhän koskemattomuuden synnin tuskalliseen kosketukseen tässä pahassa maailmassa. Hän syntyi alhaisesta heprealaisesta äidistä Betlehemin pieneen kylän likaiseen talliin. Hän joutui pakolaislapseksi Egyptiin. Hän kasvoi syrjäisessä Nasaretin kaupungissa ja ahersi puusepän penkissä elättääkseen äitinsä ja kotinsa muu lapset. Ajan tullen hän ryhtyi kiertäväksi saarnaajaksi. Hänelle ei olut juuri mitään omaisuutta, ei liioin mukavuuksia eikä kotia. Hän ystävystyi yksinkertaisten kalastajien ja publikaa­nien kanssa. Hän kärsi opetuslastensa riidat ja tyhmyydet ja pesi heidän jalkansa orjan tavoin. Hän kosketti spitaalisia ja salli porttojen koskettaa häntä. Hän uhrasi itsensä kutsumukselleen, paransi ja auttoi, opetti ja saarnasi lakkaamatta. Hänet väärin ymmärrettiin ja häntä tuomittiin väärin, hänestä tuli ihmisten ennakkoluulojen ja eturistiriitojen uhri. Hän oli oman kansansa halveksima ja hylkäämä ja ystäviensä pettämä. Hän antoi selkänsä ruoskittavaksi, kasvonsa syljettäväksi, päänsä orjantappuralla kruunattavaksi ja kätensä ja jalkansa ristiinnaulittavaksi roomalaisten yleiseen häpeäpaaluun. Silloin kun julmia nauloja lyötiin paikoilleen hän rukoili kiduttajiensa edestä." Totisesti Jeesuksen elämä oli yhtä ainoaa jatkuvaa vehnänjyvän kuolemaa.

 

Ei meidän ole helppoa hyvinvointivaltion kristittyinä asettaa tällaista elämää oman elämämme esikuvaksi. Kyllä jokainen meistäkin kristityn nimeä kantavista toivomme ajalliselta elämältä menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Jos kuuntelemme tämän päivän islamilaisen maailman keskellä eläviä muslimeista kristityiksi kääntyneitä, niin tuo Jeesuksen nisunjyvän kuoleman kaltainen elämä on kirjaimellisesti heille joka hetki heidän oman elämänsä todellinen kuvaus.

 

Monen länsimaissa elävän kristityn elämä saattaa näyttää ulospäin voittoisalta, ikään kuin hän kulkisi kuin yli kukkien, saavutuksesta toiseen. Emme näe kuitenkaan kaikkea ja ennemmin tai myöhemmin tulevat koettelemukset jokaisen Jumalan lapsen elämään. Ne riisuvat monin tavoin.

 

Maallinen majamme hajotetaan. Meitä nöyryytetään, vaikka emme koskaan tulekaan nöyriksi. Meidät tehdään avuttomiksi ja voimattomiksi, vaikka haluaisimme olla täynnä voimaa. Kukaan ei haluaisi sairastaa, mutta sairaudet tulevat aikanaan. Useimmilla meillä ne tulevat jäädäkseen loppuelämämme ajaksi. Parannumme niistä vasta kirkkauden valtakunnassa. Vanhuuskin tulee heikkouksineen. Lopulta sairaus ja kuolema nujertavat jokaisen Jumalan lapsen.

 

Toki ajassamme on sellaisiakin uskonnollisia virtauksia, jotka kiistävät tämän muka liian kielteisenä ajatteluna. Heidän mukaansa todellinen kristitty on aina terve ja kuolee aikanaan onnellisena ja hyvinvoivana. Kuoleman todellisuutta eivät hekään sentään uskalla kiistää tosiuskovankaan kohdalla. Monen tällä tavoin uskoneen elämässä jossain vaiheessa kuitenkin kauniit kulissit kaatuvat. Silloin on pakko armoa kerjäten lähestyä Jumalaa, jos vain kerjuusauva enää kelpaa.

 

Itseäni aikoinaan kosketti Billy Grahamin kirjasta lukemani kuvaus: "Eräs ystäväni sairastui vakavasti. Lääkärit sanoivat, ettei toivoa ole. Mies tiesi itse, ettei toivoa ollut. Niinpä hän pyysi luokseen ihmisen, jonka uskoi omaavan terveeksitekemisen lahjan. Kun he olivat yhdessä rukoilleet ja keskustelleet ystäväni hengellisestä tilasta, tuo parantamisen armolahjan omaava henkilö laski kätensä ystäväni päälle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut sähköiskun, ja hän parani silmänräpäyksessä. Lääkärit eivät tutkimuksissa löytäneet merkkiäkään sairaudesta. Ystäväni oli suunniltaan ilosta, ja hänen kiinnostuksensa suuntautui yksinomaan parantamisen, voimalliset tekojen, kielilläpuhumisen ja sen selittämisen tutkimiseen. Kristuksen persoona ja työ jäivät syrjään. Hengen hedelmää ei ilmennyt. Kolme vuotta myöhemmin Jumala ei nähnyt hyväksi parantaa ystävääni. Hän kuoli hitaasti ja oli katkerasti pettynyt, aivan kuin ei oliksi ollutkaan menossa kirkkauteen ja Herran luo" (Pyhän Hengen lahja, 176).

 

Jumala on valmistanut jokaiselle uskovalle aivan oman kärsimyssuunnitelman. Olemme syntyneet Jumalan lapsiksi kärsiäksemme tässä maailmassa, kuten Jeesuskin syntyi ihmiseksi kärsiäkseen. Kärsimys on se tie, jonka hän kulki ja jota meidänkin on kuljettava hänen askelissaan. "On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien" (virsi 77:1). Siksi joko kärsit tai kiellät Kristuksen (Luther).

 

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi tässä yhteydessä jotain sellaista, jonka tulisi koskettaa syvästi jokaista kristittyä. "Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt" (Joh 12:27). "Isä, kirkasta nimesi!" Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen" (12:28) .

 

Olemme tottuneet ajattelemaan Jeesuksen olleen kuin itse rauhallisuus. Hän oli niin varma omasta jumaluudestaan, ettei mikään tähän maailmaan kuuluva voinut häiritä hänen varmuuttaan ja rauhallisuuttaan. Hän ei joutunut kokemaan tavallisen kuolevaisen pelkoja ja vaikeuksia. Hän oli kaikkien niiden yläpuolella.

Raamattu kuitenkin opettaa, että Jeesus oli kaikessa meidän ihmisten kaltainen. Hän oli Jumalan kaltainen, mutta hän tuli meidän kaltaiseksemme, jotka olemme lihaa ja verta (Hepr 2:14). Siksi hän "jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan; hän vain ei langennut syntiin" (Hepr 4:15). Hänen oli myös käytävä läpi samat kärsimykset ja kiusaukset ja kärsittävä kuoleman tuskat kuten jokaisen ihmisen on kärsittävä (Hepr 2:18, 9).

Me näemme Lasaruksen kuoleman yhteydessä kuinka herkkä Jeesus oli. Hän tuli niin surevien omaisten tasolla, että syvä liikutus valtasi hänet, hän oli järkyttynyt ja hän itki (Joh 11:33, 38, 35).

Getsemanessa murhe alkoi ahdistaa Jeesusta, ja hän joutui tuskan valtaan (Matt 26:37). Tuskan valta voi olla pelottava. Se täyttää koko ihmisen. Se osoittaa, ettei Jeesuksen suinkaan ollut helppoa kulkea Jumalan tahdon tietä. Hän toisti Getsemanessa samoja sanoja kuin mitä Johanneksen evankeliumin mukaan oli sanonut aikaisemmin Jerusalemissa: " Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt" (Joh 12:27). Getsemanessa hänen tuskansa oli niin suuri, että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin (Luuk 22:44). Emme turhaan pitkänperjantain virressä veisaa: "Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen" (virsi 67:1). Kuitenkaan ihmisinä e mme koskaan pysty tajuamaan Jeesuksen Kristuksen kärsimyksen syvyyttä, sillä hän kärsi Jumalan karitsana, joka kärsimyksellään ottaa pois maailman synnin. Hän ei vain kärsinyt sietämättömiä ruumiillisia kipuja, ei vain ihmisten pilkkaa, vaan ennen kaikkea hän koki syntiemme todellisena kantajana helvetin tuskan ja sen, että Jumala oli hänet hyljännyt (Matt 27:46).

Meille ihmisinä on aivan käsittämätöntä, että juuri Jeesuksen tuskassa ja kärsimyksessä Jumala kirkastaa oman nimensä jatkuvasti. Mutta juuri sitä vakuuttaa taivaasta tullut ääni (Joh 12:28).

 

Jumalan tahto voi olla myös meidän elämässämme jotain sellaista, jossa murhe alkaa ahdistaa meitä ja joudumme suuren tuskan valtaan (Matt 26:37). Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi. Niin kuin tämä maailma ja elämä ruoski Poikaa, niin se ruoskii myös Pojan seuraajia.

 

Mitä teemme silloin, kun elämäämme tulevat suuren tuskan ajat ja kenties koemme, että kaikki elämässämme revitään rikki ja kaikki toiveemme näyttävät tuhoutuvan? Entä silloin, kun edessämme tuntuu olevan seinä, jonka läpi emme pääse ja kaikki omat eväämme ovat täysin lopussa?

 

Kenties meitä auttaa elämämme katastrofeissa Valitusvirsien rukoukset. Vanhaan aikaan niitä kutsuttiin Jeremian valitusvirsiksi ja niiden uskottiin syntyneet Jerusalemin hävityksen yhteydessä. Onko meidänkin suostuttava samaan kuin Valitusvirsien tekijän? Herra "kuljetti minua, hän vei minut pimeään, pilkkopimeään. Hän on nostanut kätensä minua vastaan " (Val 3:2-3). "Hän sulki minun tieni, en pääse pakoon, hän pani minulle painavat kahleet. Vaikka kuinka huudan ja valitan, hän ei kuule rukoustani" (3:7-8). Kenties jopa koen, että "kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon" (3:18).

 

Kaikesta tästä huolimatta elämä jatkui tuhonkin jälkeen. Koskaan ei ole kaikkea menetetty. Siksi Valitusvirretkin jatkavat: "Kuitenkin minä toivon ja odotan." "Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan" (Val 3:21-22).

 

Jeesuksen sanat sisältävät vielä kolmannenkin tärkeän näkökulman. Hän sanoi: "Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta (Joh 12:31). Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni" (12:31-32). Suuri taistelu Jumalan vihollista vastaan oli alkanut. Tätä nykyistä maailmanaikaa hallitseva ruhtinas on voinut tähän hetkeen asti Jumalan valtaistuimen edessä syyttää jokaista ihmistä Jumalan lain rikkomisesta ja vaatia heitä itselleen. Näin olemme Sakarjan kirjan valossa nähneet näin tapahtuvan ylimmäiselle papille (Sak 3:1). Ilmestyskirja kertoo profetian muodossa mitä nyt on tapahtumassa: "Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Voideltunsa valta, sillä meidän veljiemme syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä meidän Jumalamme edessä, on heitetty ulos" (Ilm 12:10). Tämä jälkeen ei kukaan voi syyttää Jumalan valittuja. Sillä Jumala lukee vanhurskaaksi jokaisen, joka uskoo Poikaan (Room 8:33). Juuri siksi Poika on korotettu ristille ja vetää luokseen kaikki ne, jotka pelastuvat. Ja niiden lukumäärä niin suuri, ettei kukaan voi sitä lukea (Ilm 7:9).

Ihmisten epäusko (Joh 12:37-50)

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen (37). Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana: "Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima" (38)? He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden (39): "Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä" (40). Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti (41). Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta (42). Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama (43). Jeesus huusi kovalla äänellä: "Joka uskoo minuun, ei usko minuun, vaan lähettäjääni (44). Joka näkee minut, näkee lähettäjäni (45). Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen (46). Jos joku ei noudata minun sanojani, vaikka on ne kuullut, en minä häntä tuomitse. En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen (47). Jos joku torjuu minut eikä ota sanojani vastaan, hänellä on kyllä tuomarinsa: se sana, jonka olen puhunut, tuomitsee hänet viimeisenä päivänä (48). En minä ole puhunut omissa nimissäni. Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa (49), ja minä tiedän, että hänen käskynsä antaa ikuisen elämän. Kun puhun, puhun siis niin kuin Isä on minun käskenyt puhua" (50).

 

Mikään ei näytä Jeesuksen sanoissa ja toiminnassa vaikuttaneet vakuuttavasti hänen ympärillään olevien ihmisten enemmistöön. Johannes mainitsee Jeesuksen tehneet monia tunnustekoja. Hän on kertonut kahdeksasta Jeesuksen tunnusteosta, mutta mainitsee kirjansa lopussa Jeesuksen tehneet monia muitakin tunnustekoja (Joh 20:30). Niiden olisi pitänyt vakuuttaa silminnäkijöitä hänestä, mutta Johannes toteaa lopputuloksena: "Nämä eivät uskoneet häneen" (Joh 12:37). Pimeys sai heidät valtaansa (12:35).

 

Epäusko näytti voittaneen. Mutta mielipiteet olivat kuitenkin jakautuneet. Oli olemassa niitäkin Jerusalemissa ja jopa hallitusmiesten joukossa, jotka uskoivat Jeesukseen. Oli arimatialainen Joosef ja Nikodemos, eivätkä he pelänneet tuoda esiin kantaansa. Oli pieni jäännös, "vain rippeet" (Room 11:6; 9:27, 29). Mutta useimpien suut ihmispelko vaiensi. Johannes jopa väittää niin jyrkästi, että ihmisten antama kunnia oli monille rakkaampi kuin Jumalan antama (Joh 12:43).

 

Miksi ihmiset paatuivat, vaikka kuulivat Jeesuksen julistavan ja näkivät hänen tunnustekonsa? Johanneksen mukaan se, mitä tapahtui, tapahtui Kirjoitusten mukaan, ei sattumalta eikä Jeesuksen epäonnistuneen julistuksen tai toiminnan tähden. Hän palauttaa mieliimme eräät Jesajan saamat profetiat Jumalan kansan kuuroudesta ja paatumuksesta (Joh 12:38 - Jes 53:1 ja Joh 12:40 - Jes 6:9-10). Nyt ne toteutuivat kirjaimellisesti. Johannes vieläpä vakuuttaa, että "näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti" (12:41).

On ihmeellistä, että Jesaja, joka eli 700-luvulla ennen Kristus, näki Kristuksen! Ja näki nimenomaan Kristuksen kärsimystien käsittämättömän kirkkaasti (Jes 53). Sitä emme koskaan voi lakata ihmettelemästä!

Jeesuksen kärsimystiessä toteutuivat monet muutkin VT:n profeettojen ilmoitussanat. Se mitä Jeesukselle tapahtui, ei ollut sattumaa, vaan Kirjoitusten mukaista (Joh 15:24-25 - Ps 69:5; Joh 19:24 - Ps 22:13; Joh 19:28 - Ps 22:16; Joh 19:29 - Ps 69:22; Joh 19:36 - 2 Moos 12:41, Ps 34:21; Joh 19:37 - Sak 12:10; Joh 19:41 - Jes 53:9).

 

Kirjoitukset toteutuivat myös siinä, että valitun Jumalan kansan jäsenet eivät voineet uskoa. Tässä kohtaamme Jumalan ilmoituksen erään vaikeimman totuuden, jonka edessä voimme vain nöyrtyä tai nousta kapinaan. On kysymys Jumalan niin käsittämättömältä tuntuvasta kaikkivaltiudesta ja siitä, miten hän näyttää toimivan ihmisten elämässä.

 

Roomalaiskirjeessä Paavali kamppailee tämän ilmoitustotuuden kanssa. Hän pitää kiinni siitä, että Herra on lopullisesti toteuttava sanansa maan päällä (Room 9:28). Meidän on suostuttava näkemään asiat hänen sanansa mukaisesti eikä oman järkemme mukaisesti.

 

Se on varmaa, että Jumalan pelastussuunnitelman toteutuminen perustuu hänen tahtoonsa, valintaansa ja päätökseensä, ei ihmisen valintoihin ja tekoihin (Room 9:12). Meistä ihmistä voi kyllä näyttää siltä kuin Jumala armahtaisi kenet tahtoo ja paaduttaisi kenet tahtoo (9:18). Se voi tuntua meistä mielivaltaiselta, koska emme näe kaikki asiaan vaikuttaneita syitä.

 

Se on kuitenkin varmaa, että Jumalan valinta ja kutsu perustuu armoon (Room 11:6). Hän haluaa antaa kaikille armahduksen (11:32). Samoin sekin on varmaa, ettei Jumala ole ketään ihmistä kohtaan epäoikeudenmukainen (9:14). Sekin on ehdottoman varmaa, että "jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu" (10:13). Kaiken tämän tapahtuessa meillä ei ole mitään todellista syytä ruveta arvostelemaan Jumalaa (9:20). Me pysymme pystyssä vain silloin, jos uskomme ja pelkäämme Jumalaa (11:20). Kuitenkin ihmisinä joudumme toteamaan: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä!" "Hänen on kunnia ikuisesti" (11:33, 36).

 

Viimeisen kerran Jeesuksen elävä ääni kajahtaa kutsuhuutona Jerusalemissa. Johannes muistuttaa, että Jeesuksen huusi (kreik. kraksoo). Jeesuksen ääni oli selvä ja kuuluva (Joh 12:44, vrt. Joh 7:37; 11:43). Nyt hän ei enää väittele ihmisten kanssa eikä vastaa häneen kohdistuneeseen arvosteluun. Hän vain kutsuu uskoon, valoon ja elämään. Hän jälleen vakuuttaa, että joka hylkää hänen kutsunsa, hylkää valon. Se on hänen viimeinen kutsunsa oman sukupolvensa Jumalan kansalle.

 

Vielä kerran Jeesus julistaa evankeliumia, hyvää sanomaa, sillä hän vakuuttaa, että hän on Jumalan lähettämänä (Joh 12:49) tullut maailmaan. Tämä lähettäminen osoittaa, että Jumala rakastaa maailmaa (Joh 3:16). Jokainen, joka uskoo Jeesukseen ja ottaa hänet vastaan, uskoo samalla hänen lähettäjäänsä, Israelin Jumalaan eikä vain nasaretilaiseen puusepän poikaan (12:44). Joka näkee hänet Messiaana, näkee myös hänen todellisena lähettäjänsä, Jumalan (12:45). Tämä näkeminen on sydämen vakuuttumista Jeesuksesta Jumalan Poikana ja todellisena Jumalana. Näin usko Jeesukseen on uskoa Jumalaan ja Jeesuksen näkeminen on Jumalan näkemistä.

 

Näihin Jeesuksen sanoihin sisältyy myös se uskomme perusväite, jonka hän kiteytti jäähyväispuheessaan: "Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani" (Joh 14:6). Vain hänen kauttaan ihminen löytää Jumalan. Pietari uskalsi sen sanoa suoraan juutalaisten Suuren Neuvoston edessä (Apt 4:12). Siitä lähtien tämä totuus on ollut kristillisen uskon suurimpia pahennuksen aiheuttajia maailman uskontojen keskellä. Mutta se on ollut myös jatkuvan kiitollisuuden ja ilon aiheena. Nyt minäkin voin löytää elävän Jumalan mennessäni Jeesuksen luo. Sellaisena kuin kohtaan rakkaudesta minuun ristillä kärsivän Jeesuksen, sellaisena kohtaan nyt myös pyhän ja vanhurskaan Jumalan. Siksi minulla voi olla tänään rauha Jumalan kanssa (Room 5:1) ja se on suurinta maailmassa.

 

Kolmeen kertaan Jeesus tässä viimeisessä julkisessa puheessaan korostaa sitä, että Jumala on hänet lähettänyt (kreik. pempoo , lähettää). Näin hän korostaa omaa läheistä suhdettaan lähettäjäänsä, Jumalaan ja sitä, että hän on kaikessa sidottu Jumalan tahtoon ja toimintaan.

 

Se on evankeliumia, että Jeesus vielä kerran vakuuttaa olevansa maailman valo (Joh 12:46). Tämä sanoma Jeesuksesta tulee esiin jo Johanneksen evankeliumin alussa (Joh 1:4-9). Myöhemmin Jeesus itse sanoo tämän moneen kertaan (8:12; 9:5 ja 12:25-36). Hän on tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka häneen uskoo, jäisi pimeyteen (12:46), ei jäisi masentavan ja toivottoman epätietoisuuden valtaan elämän syvimmistä asioista. Jeesus oli juuri sanonut: "Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa" (12:35). Uskoon tulo merkitsee pääsemistä pimeydestä valoon (Apt 26:18), tulemista valon lapsiksi (Joh 12:36) ja sen tietämistä minne on menossa. Joka jää pimeyteen, joutuu sokeana hapuilemaan eikä löydä todellista elämänsä tarkoitusta eikä sisältöä.

Vielä kerran Jeesus julistaa evankeliumia vakuuttaessaan, ettei hän ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen (Joh 12:47). Siinä on UT:n evankeliumin ydin. Jo aikaisemmin Jeesus oli sanonut saman: "Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen" (Joh 3:17). Luukkaalta löydämme Jeesuksen sanat: "Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan" (Luuk 19:10). Paavali toistaa omalla terävällä tavallaan tämän evankeliumin ytimen: "Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin" (1 Tim 1:15). Siinä on Jeesuksen varsinainen maailmaan tulon syy (ks. Joh 3:16).

 

Vielä kerran Jeesus huutaa ja väittää, että hänen sanansa ovat Jumalan itsensä antamia sanoja eikä hänen omia, hänen sepittämiään sanoja (Joh 12:49). Hän vakuuttaa, että hän puhuu niin kuin Isä käskenyt ja määrännyt hänen puhua (12:49,50). Siksi hänen sanojensa takana on Jumalan arvovalta ja hänen sanansa ovat Jumalan sanoina luotettavia. Siksi myös ne sanat, jotka hän on puhunut antavat ikuisen elämän (12:50), jokaiselle, joka ottaa ne vastaan ja uskoo.

 

Mutta näihin Jeesuksen viimeisen puheen loppusanoihin sisältyy myös vakava lain ja tilinteon sana. Jeesus tuo esille sen mahdollisuuden, että on olemassa niitä, jotka kyllä kuulevat hänen sanansa, mutta eivät noudata, vaan torjuvat eivätkä ota niitä vastaan (Joh 12:47.48). Hän sanoo suoraan, että tällaisilla ihmisellä on tuomarinsa, tiliteko tulee. Asia ei jää sikseen. Tuomarin mittapuuna tulevat olemaan juuri ne Jeesuksen sanat, jotka ihmiset ovat hyljänneet (12:48). On ihmeellinen asia, että sama sana, joka tuo niille, jotka uskovat, iankaikkisen elämän, sama sana tuo niille, jotka jäävät epäuskoonsa, tuomion.

 

Joka hylkää Kristuksen evankeliumin, hylkää iankaikkisen elämän. Jeesus sanoi: "Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne" (Joh 8:24). Siksi, joka ei tottele Poikaa, se ei pääse näkemään elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään (Joh 3:36). Mutta jotka kuulevat Jumalan Pojan äänen saavat elää (5:25), sillä jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä (6:40).