Johanneksen evankeliumi 21. luku

21. TÄRKEINTÄ ON RAKKAUS JEESUKSEEN
Raamattuluento Joh 21:1-25, Järvenpää, Laurilan seurakuntakoti 22.04. 2007.

Jeesus ilmestyy Tiberiaanjärvellä (Joh 21:1-14)
Tämän jälkeen Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin (1): Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta (2). Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään (3).
Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä (4). Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat (5). Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös (6).
Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen (7). Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää (8).
Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää (9). Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte" (10). Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt (11). Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra (12). Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa (13). Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen (14).

Tätä jaksoa on kutsuttu Johanneksen evankeliumin epilogiksi, jälkikirjoitukseksi kuten Joh 1:1-12 on kutsuttu evankeliumin prologiksi, esipuheeksi. Evankeliumi aivan kuin päättyy Joh 20:30-31 loppusanoihin, mutta se ei sittenkään pääty. Johanneksella on vielä jotain tärkeää sanottavaa.

Johannes kertoo vielä yhdestä Jeesuksen ilmestymisestä. Oli ehkä kulunut pari viikkoa pääsiäisestä. Matteus mainitsee kuinka Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen oli tullut haudalla käyneitä naisia vastaan ja kehottanut opetuslapsia menemään Galileaan ja siellä he näkisivät hänet (Matt 28:10). Kaikki yksitoista olivatkin lähteneet Galileaan, kotiseudulleen (Matt 28:16).

Johannes kertoo kuinka Pietari oli innostanut kuutta kanssaan ollutta opetuslasta lähtemään yöksi kalaan. Oltiin todennäköisesti Kapernaumissa, jossa Pietarilla oli koti, anoppi (Matt 8:14) ja myös kalastajavene. Tästä Pietarin veneestä Jeesus oli pitänyt saarnan kolmisen vuotta aikaisemmin. Hänen neuvomanaan he olivat silloin saaneet suuren kalansaaliin. Sen jälkeen Jeesus oli kutsunut nämä kalastajat seuraajikseen (Luuk 5:1-11).

Tuon ajan veneet saattoivat olla varsin suuria. Veden ollessa poikkeuksellisen matalalla Magdalasta pohjoiseen löytyi vuonna 1986 Jeesuksen aikaisen kalastajaveneen hyvin säilynyt runko. Veneessä oli ollut masto ja neljä airoparia. Vene oli niin leveä, että kullakin airolla oli oltava oma soutajansa. Oli toki pienempiäkin veneitä. Joka tapauksessa miesjoukko mahtui hyvin veneeseen ja tekemään siinä työtä.

Koko yön he olivat tehneet tuttua työtä, olivat vetäneet laahusnuottaa. Siihen yleensä tarvittiin kaksi venekuntaan. Yhdellä venekunnalla työ oli raskasta. Mitään he eivät kuitenkaan saaneet saaliiksi. Varhain aamulla tuntematon mies seisoi sadan metrin päässä rannalla. Perimätieto sijoittaa tämän paikan Tabghaan lounaaseen Kapernaumista. Mies huusi heille. Oli tyyntä ja ääni kuului. Miehen ilmestymisessä rannalle ei ollut mitään poikkeuksellista tai yliluonnollista. Ehkä mies oli läheisestä kaupungista tullut kalanostaja! Kuitenkaan hän ei kysynyt olivatko he saaneet kaloja, vaan oliko heillä kalasärvintä syötäväksi. Merkillinen kysymys. UT käyttää tässä yhteydessä harvinaista sanaa, kreik. prosfagion, suuhunpantava. Miksi tuntematon huolehti sellaisesta asiasta? Rannalla olija kehotti laskemaan nuotan veneen oikealle puolelle. He tottelivat ja saivat kaloja niin paljon, etteivät jaksaneet vetää verkkoa veneeseen.

Tässä tilanteessa Johannes tajusi, että rannalla oleva mies ei voinut olla kukaan muu kuin ylösnoussut Jeesus. Tosin eivät enkelit liihotelleet hänen ympärillään eikä näkynyt mitään yliluonnollista valoa eikä Jeesus kävellyt veden päällä heidän luokseen. Hän oli rannalla kuulakkaassa aamuhämärässä kuten kuka tahansa tavallisen ihminen. Kaikki oli tuttua ja arkista ja kuitenkin oli tapahtunut ihme – suuri kalansaalis. Oli tapahtunut myös toinen ihme, edellistä huikeasti suurempi: Jeesus oli noussut kuolleista.

Kun Johannes oli oivaltanut, kuka tuo tuntematon mies oli ja sanonut sen ääneen, niin Pietari kuuli sen ja samassa hän äkkipikaisena ja intoa täynnä hyppäsi veneestä ja kahlasi rantaan. Hänellä oli niin voimakas halu päästä lähelle Jeesusta. Muut tulivat kaloineen perässä. Rannalla oli heitä vastassa Jeesus, joka oli paistanut hiilloksella kalaa ja jolla oli myös leipää. Jeesus tarjosi ja he söivät. Siinähän toistui jotain siitä, mitä oli aikaisemmin tapahtunut saman järven toisella rannalla. Silloin Jeesus oli ruokkinut viidellä leivällä ja kahdella kalalla tuhansia (Joh 6:11). Yhteinen ateria oli myös avannut Emmauksen tiellä vaeltaneiden opetuslasten silmät tunnistamaan Jeesuksen (Luuk 24:30-31). Yhteinen ateria oli vakuuttanut myöhemminkin epäileville opetuslapsille, että Jeesus oli todella noussut kuolleista (Luuk 24:41-43).

Merkillinen aamuhetki Tiberiaanjärven rannalla. Kaikki oli niin yksinkertaista, tavallista ja kuitenkin ihmeellistä. Tilanteessa on jotain yllättävää ja pyhyyden tunne oli vallannut nuo väsyneet arkisen työn miehet. Sitä kuvastavat evankeliumin sanat: ”Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ’Kuka sinä olet?’, sillä he tiesivät, että se oli Herra” (Joh 21:12). Jälleen Jeesus oli avoimesti se tuttu Jeesus ja kuitenkin hänessä oli jotain toisenlaista. Muistamme kuinka Emmauksen tiellä vaeltaneet kaksi opetuslasta eivät tunteneet seuraansa liittynyttä Jeesusta (Luuk 24:16). Kun Jeesus ilmestyi opetuslapsille vähän myöhemmin, niin Luukas kertoo kuinka he pelästyivät suunnattomasti ja luulivat näkevänsä aaveen. Silloin Jeesus oli sanonut heille suoraan: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä?” (Luuk 24:37-38). Muistamme myös Tuomaksen epäilykset (Joh 20:25). Matteus kertoo kuinka opetuslapset kyllä näkivät Galileassa Jeesuksen, jopa kumarsivat häntä ja kuitenkin muutamat heistä epäilivät (Matt 28:17). Heidän sydämissään käytiin vielä taistelua siitä uskoako Jeesuksen ylösnousemukseen vai jäädäkö epäuskon valtaan. Joltakin osin he olivat vakuuttuneita, että tuo mies oli Jeesus ja samaan aikaan kuitenkin jokin heissä synnytti epävarmuutta. Se oli tuttu Jeesus, jonka seurassa he olivat olleet kolmisen vuotta ja kuitenkin hän oli jotenkin erilainen Jeesus.

He kohtaisivat noina päivinä ylösnousemuksen jälkeisinä päivinä Jeesuksen ajallisuuden ja iankaikkisuuden rajalla. Jeesus oli samalla tavoin todellinen ihminen kuin hekin, joka söi heidän kanssaan ja puhui luonnollisella tavalla. Olisi luullut, että nyt ainakin opetuslasten sydämistä olisivat haihtuneet kaikki epäilykset siitä, etteikö tämä mies olisi juuri Jeesus.

He eivät olleet minkään hurmoksen vallassa, eivät nähneet näkyjä, eivät unia uneksineet. Sellaisessa tilassahan ihmisen on helppo tunteenomaisesti uskoa, mitä vain. Mutta nyt oli tavallinen arkipäivä ja aamu. Kala tuoksui ja leipä maistui. Jopa saalis laskettiin ja saatiin tarkaksi luvuksi 153 kalaa. Kalojen lukumäärän laskeminen oli verotuksen tähden välttämätöntä. He olivat tottuneet siihen. Samoin siinä samalla tarkastettiin, olivatko kaikki kalat myyntiin kelpaavia. Totisesti siinä he olivat kaksin jaloin maan pinnalla, tekivät arkisia töitään ja Jeesus oli juuri siinä ja niin todellisena heidän luonaan.

Samaan aikaan Jeesus heidän keskellään seisova Jeesus ei kuitenkaan ollut vain tavallinen ihminen, vaan jotain aivan muuta. Hän oli jollain aivan uudella ja ilmeisellä tavalla Jumalan ainosyntyinen (kreik. monogenes, Joh 3:16) Poika. Hän oli todellinen Jumala. He kohtasivat hänessä jotain sellaista, mitä ihmisen ajattelu ja järki ei koskaan pysty täysin ymmärtämään. Edelleenkin heihin sopivat Jeesuksen sanat Emmauksen tiellä vaeltaville opetuslapsille: ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan” (Luuk 24:25).

Oli tapahtunut ihmeitten ihme - Jeesus oli kuolemallaan kuoleman voittanut. Nyt oli tapahtunut jotain aivan uutta maailmanhistoriassa. Se ei ollut kuolleen herääminen normaaliin elämään kuten Lasaruksen kohdalla. Lasarus kuoli uudelleen. Tässä kuollut muuttui todella ja lopullisesti joksikin aivan toiseksi ja oli kuitenkin edelleen ruumiillinen ihminen, jolla on mitä todellisin yhteys kuolleeseen ruumiiseen (1 Kor 15:17-26). Oli tapahtunut ensimmäinen ruumiin ylösnousemus. Voimme vain ihmetellä, ymmärtämään emme pysty. Usko uskoo vastoin sitä, mitä silmä näkee, ei näkemänsä mukaisesti. Usko ei vaadi tosiasioita ja ehdottomia todisteita voidakseen uskoa. Usko perustuu ilmoituksen sanaan.

Tähän hetkeen ja sen tunnelmiin Pietari kenties palasi mielessään silloin, kun hän puhui Corneliuksen kodissa: ”Jumala herätti hänet kolmantena päivänä ja antoi hänen ilmestyä - ei kaikelle kansalle, vaan todistajille, jotka Jumala oli ennalta valinnut, meille, jotka söimme ja joimme hänen kanssaan sen jälkeen kun hän oli noussut kuolleista. Hän käski meidän saarnata kansalle ja todistaa, että juuri hänet Jumala on asettanut elävien ja kuolleiden tuomariksi. Hänestä kaikki profeetat todistavat, että jokainen, joka uskoo häneen, saa hänen nimensä voimasta syntinsä anteeksi” (Apt 10:40-43).
Tämä arkiaamun hetki tutun järven rannalla kuvaa meille myös hyvin sitä, millä tavoin Jeesus tänäänkin lähestyy omiaan.

1. Jeesus yllättää arjen ja työn uuvuttamat. Hän tuli luo, hän tuli lähelle! Aloite oli hänen. Eivät opetuslapset varmaankaan olleet osanneet odottaa hänen kohtaamistaan juuri tuollaisessa tilanteessa, vaikka he olivatkin tulleet Galileaan juuri sitä varten. He eivät voineet määrätä sitä hetkeä ja tilannetta, jossa Jeesus kohtasi heidät. Miten hyvin tämän asian osasikaan jo aikoinaan Mikael Agricola pukea runon muotoon: ”Älä Herralle sinä väärä hetkee pane tahi määrää, itse hän tietää parhaan ajan, mitan, muodon ja kohtauspaikan. Sinä vaan ano ja odota, ajallans hän sinun lohduttaa.”

2. Jeesus huutaa ja käyttää omistaan sydämellistä puhuttelua lapset (kreik. paidia). Se oli arvovaltaisen henkilön tuttavallinen, isällisen ja sydämellinen kutsu.

3. Jeesus kysyy omiensa sen hetkisiä perustarpeita: Onko syötävää. Varmasti heillä oli nälkä, sillä he olivat tehneet koko yön turhaan raskasta työtä. Hän otti huomioon heidän arkisen ja todellisen sen hetkisen elämäntilanteensa.

4. Jeesus neuvoi hyvin konkreettisesti toimintaan – heittäkää verkko oikealle puolelle.

5. Jeesus yllätti yltäkylläisyydellä - antoi runsaasti juuri sitä, mitä he tarvitsivat.

6. Jeesus ei moittinut heitä heidän maallistumisestaan – hehän olivat kyllästyneet hänen odottamiseensa ja olivat hetken mielijohteesta lähteneet arkisesti kalaan. Ja kuitenkin heidän olisi kaiketi pitänyt paastoten ja rukoillen valmistautua suurenmoiseen ylösnousseen Jeesuksen kohtaamiseen.

7. Jeesus salli Pietarin jälleen reagoida äkkipikaisesti – kiihkeän luonteensa mukaisesti. Mutta hän ei myöskään vaatinut muita toimimaan niin kuin Pietari. Kukin sai toimia oman luonteensa mukaisesti.

8. Jeesus oli jo valmistanut heille aterian rannalle, kaikki oli valmiina. Jeesus palveli ja nälkä väistyi!

9. Mikä sydämellinen, mikä hoivaava asenne ja tapa suhtautua pelkureihin, ymmärtämättömiin ja epäilysten kanssa kamppaileviin.

10. Kaikki oli niin lähelle tulevaa, tavallista, arkista, luotettavaa, normaalia, asiallista ja kuitenkin hän oli siinä.

11. Opetuslapset kunnioittivat ja jopa pelkäsivät häntä.

12. Jeesuksen seurassa minun ei tarvitse virittäytyä johonkin ihmeelliseen uskonnolliseen tunteeseen tai tilaan. Saan olla tavallinen, arkista työtäni tekevä ihminen.

13. Erityisen koskettava on hänen keskustelunsa Pietarin kanssa. Eihän ole kulunut kuin parisen viikkoa siitä, kun Pietari oli sadatellen kieltänyt hänet. Ei sanaakaan tästä petoksesta. Jeesus kysyy vain yhtä asiaa: Olenko minä sinulle tärkeä ja rakas. Se on äärimmäisen henkilökohtainen kysymys.

Pietarin tiliteko, rakkaudentunnustus ja kutsumuksen vahvistaminen (Joh 21:15-19)
Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani" (15). Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani" (16). Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani (17). Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo" (18). Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua" (19).

Luku 21 tuo esiin monella tavoin Pietarin. Näin siitä huolimatta, vaikka kirjoittajana on toinen opetuslapsi - Johannes. Juuri Pietari ehdottaa kalalle lähtöä ja saa muut mukaansa. Hän syöksähtää veneestä kohti rantaa kuullessaan Johanneksen sanat, että rannalla seisova on Jeesus. Kun Jeesus pyytää tuomaan kaloja, juuri hän juoksee välittömästi veneeseen ja vetää täyden verkon maihin. Mistä hän sai sellaiset voimat? Nimenomaan hänen kanssaan Jeesus keskustelee ja kohdistaa häneen kolmeen kertaan tutkivat kysymyksensä: ”Rakastatko sinä minua” (Joh 21:15). ”Rakastatko minua?” (21:16). ”Olenko minä sinulle rakas?” (21:17). Huikeat kysymykset. Todennäköisesti muutkin lähellä olevat opetuslapset kuulivat nuo Jeesuksen kysymykset. Hekin joutuivat punnitsemaan sydämensä suhdetta Herraan. Mitä me vuorostamme tänään niihin vastaamme?

Jeesuksen kysymykset osoittavat, ettei Jeesuksen opetuslapsen elämässä kaikkein tärkeintä olekaan oman kutsumuksen täyttäminen, ei Jumalan valtakunnan työn suunnittelu, ei sen tulevaisuus eikä edes uudet näyt suurenmoisista voitoista ja koko maailman valloittamisesta. Toki Pietari saa kolmeen kertaan erikseen annettuna tehtävänä sanat: ”Ruoki, kaitse, ruoki”. Mutta samalla varmasti hän sai koko elämän ajan muistissa olleen korostuksen siitä, että kaikkein tärkeintä on sydämen rakkaus Jeesukseen. Tämä saman totuuden sanoi usein ulkolähetystyöhän koko sydämestään ja koko elämässään keskittynyt Kylväjän lähetysjohtaja Juhani Lindgren: Jeesus on aina tärkeämpi kuin lähetys. Sanan lähetys tilalle voimme panna minkä muun tärkeän Jumalan valtakunnan työmuodon tahansa. Suhde Jeesuksen on aina tärkeämpi kuin työ hänen hyväkseen ja hänestä todistaminen. Se suhde on aina myös todella henkilökohtainen, jossa tärkeintä on sydämen kiintymys. Hänen tulee olla kaikessa ensimmäinen.

Rakkaudessa Jeesukseen ei ole kysymys huumaavasta kokemuksesta tai kuohuttavasta tunteesta. Siinä ei ole myöskään kysymys vaatimuksesta tai edellytyksestä, vaan se on jotain lahjaksi saatua, ilmaista. Se on varmuutta avuttomuudessa, puhtautta saastaisuudessa, luottamusta epävarmuudessa, iloa itkussa, hyvää pahassa. Se on sitä, että uskosta vanhurskaiksi tulleina meillä on rauha Jumalan kanssa.

Rakkaudessa ei ole kysymys vain jonkinlaisesta tunteenomainen ihastuksesta Jeesukseen Kristukseen. On kysymys tietoisesta, koko olemassaoloa sitovasta luottamuksesta ja liittymisestä häneen, kiitollisuudesta ja lopulta myös halukkuudesta viedä hänen asiaansa eteenpäin.

Jeesukseen kysymykseen vastatessa aivan varmasti Pietari oli nyt varovaisempi kuin edellisellä kerralla. Tunnehuuman vallassa on helppo vastata ja vannoa rakkautta. Pietarin muistissa ovat lähiviikkojen tapahtumat. Hänen rakkautensa ja uskollisuutensa oli ollut suurta sanoissa (Joh 13:37), mutta oli osoittautunut pieneksi koetuksessa.

Muutaman päivän kuluttua alkaisi yli 30 vuotta kestävä uuttera ja työntäyteinen aika Pietarin elämässä. Se veisi hänet kauaksi tutun kotijärjen rannoilta - aina silloisen maailman pääkaupunkiin Roomaan. Hän ei enää kertaakaan kohtaisi tulevina vuosina tällä tavoin Jeesusta ja keskustelisi hänen kanssaan. Lopulta hänen elämänsä olisi päättyvä julmaan mestaukseen Roomassa. Mutta Pietari ei voinut olla vastaamatta: ”Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas” (Joh 21:17).

Miten selvästi ja voimakkaasti Paavali sanoikaan tämän saman uskomme ydintotuuden Filippiläiskirjeessä Elävä uutinen (1977) käännöksen mukaan: ”Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omanani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen” (Fil 3:7-9). Vähän aikaisemmin Paavali oli sanonut erittäin ytimekkäästi: ”Elämä on minulle Kristus ja kuolema on voitto” (1:21, KR 38). Sama tunto hallitsi Paavalin sydäntä hänen vuosia aikaisemmin kirjoittaessa Korinttilaiskirjettä: ”Minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna” (1 Kor 2:2, KR 38). Galatalaisille uskoville hän vakuuttaa: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle” (Gal 6:14).

Nämä Jeesuksen kysymykset rakkaudesta heijastuvat myös Pietarin kirjeeseen. Siinä Pietari luonnehtii oman aikansa vainottuja ja monella tavoin kärsiviä uskovia sanomalla: ”Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen” (1 Piet 1:8-9). Paavali kuvaa tätä samaa sydämen suhdetta Jeesukseen paljon varovaisemmin korinttilaisten uskovien kohdalla: ”Minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen. Mutta minä pelkään, että niinkuin käärme kavaluudellaan petti Eevan, niin teidän mielenne ehkä turmeltuu pois vilpittömyydestä ja puhtaudesta, joka teissä on Kristusta kohtaan” (2 Kor 11:2-3).

Miten meidän sydämissämme edes jotain liikahtaisi suhteessa Jeesukseen? Raamatun opetuksen pohjalta näemme, ettemme koskaan pysty rakastamaan Jeesusta, ellei hän ensin pääse ja saa rakastaa meitä. Pietari kaikesta itsevarmasta kerskumisestaan huolimatta (Matt 26:33, 35) oli koetuksen tultua sadatellen kieltänyt tunteneensa Jeesuksen (Matt 26:74). Pietari oli jo heti kieltämisensä jälkeen ylipapin talon pihalla kohdannut Jeesuksen katseen, muistanut Jeesuksen sanat kukon laulusta ja tajunnut saaneensa kaiken anteeksi (Luuk 22:61-62). Jeesus oli myös ylösnousemuksensa jälkeen erikseen ilmestynyt Pietarille (1 Kor 15:5).

Miten Johannes sanookaan kirjeessään: ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä” (1 Joh 4:19). Siinä on tuo tärkeä sana: Ensin! Johannes jatkaa: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (4:10). Toki Jeesus ihmeitten tekijänä, opettajana ja pian palaavana Kuninkaana synnyttää ihailevaa kiintymistä, mutta vasta Golgatan työn oivaltaminen ja aito eläminen syntien anteeksiantamuksesta tänäänkin antaa rakkaudelle Jeesusta kohtaan sen varsinaisen ominaispiirteen.

Jeesus itse sanoi: ”Kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Niinpä minä sanonkin sinulle: hän on saanut paljot syntinsä anteeksi - hänhän osoitti paljon rakkautta. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän” (Luuk 7:42-43, 47). On ihmeellistä, kun huomaamme, että hän kaikkivaltiaana rakastaa juuri tällaista kuin minä olen. Juuri tällaisen puolesta hän on kuollut tämän oivaltaminen on aivan maahan murskaava. Se on käsittämätöntä ja samalla se on suurin lahja, minkä koskaan ihminen voi saada osakseen. Ja se on aina niin henkilökohtaista. Vain tämän rakkauden kohtaaminen antaa lujan kalliopohjan elämämme kaikkiin ahdistuksiin. Nyt ei ole sitä tuskan syvyyttä, missä saisimme kärsiä ja tuhoutua yksin ja hyljättynä. Sillä hänhän joutui tähteni hyljätyksi ja siksi minä en voi enää joutua samaan tilanteeseen. ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1). Tämä on totta minunkin kohdallani!

Rosenius kertoo vanhasta opettajasta, jonka luo tuli epäilyksessä oleva mies, jolla oli juuri se huoli, ettei hän rakastanut Jeesusta. Tuo mies valitti, ettei hän Jeesuksen kysymykseen: ”Rakastatko minua?” voinut vastata muuta kuin: Sinä tiedät, etten rakasta sinua. Vanha sielunhoitaja vastasi: ”Silloin en tiedä parempaa neuvoa, kuin että heti kohdistat kysymyksen takaisin Vapahtajaan ja kysyt häneltä: Rakastatko sinä minua? Sillä ei sinun rakkautesi häneen, vaan hänen rakkautensa sinuun voi tässä auttaa. Kuten Johannes sanoo: ”Siinä rakkaus on - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” Ja kun opettaja vähän aikaa oli puhunut tähän suuntaan, rupesi alakuloinen mies ilosta itkemään ja sanoi: Nyt minäkin voin sanoa: ”Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas.” (Elämän leipä, 21/8).

Sydämellinen kiintymys Jeesukseen on ratkaisevan tärkeää. Sellainen suhde häneen on aina myös henkilökohtaista ystävyyttä. Olen millainen olen ja oli hänen vaikutuksensa minuun sellainen kuin on, niin lopputulos on joka tapauksessa se, että haluan olla hänen omansa, hänen palvelijansa. Näin silloinkin vaikka en kykene tai en ehkä edes halua totella häntä. Silloinkin sanon: Herra kenen tykö minä menisin. Miten hyvin tämän ahdistuneen ja ehkä inhottavaksikin itsensä kokevan sydämen sitoutuminen Jeesukseen tuleekaan esiin Erkki Lemisen runossa: ”Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan. Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanon kuitenkin, laupias Herra: ”Pidä heikkoja omanain” Mihin luotasi menisin, Herra, mihin yksin joutuisinkaan? Miten kylmä ja tyhjä ja turha, voisi elämä ollakaan? Sinun ikuinen sanasi yksin on toivoni ainoastaan. Sinun eteesi haluan, vaikka en osaisi uskoakaan. Sinun luonasi viivyn, vaikka olen voimaton rukoilemaan. Sinä kiusani, vaivani tunnet, sinun hoitoosi jäädä saan.”

Lopulta elämässämme emme voi muuta kuin tunnustaa, että evankeliumin myötään tuoma Vapahtajamme Jeesus Kristus on mittaamattoman arvokas, iankaikkisen elämän ainoa perustus ja portti. Ei meidän olemassaolossamme ole mitään niin tärkeää kuin Kristuksen tunteminen ja pelastus hänessä. Kristuksen luo pääseminen on suurenmoisinta ja ylivertaisinta elämässä. Se on parasta, mitä meille voi tapahtua. Emme voi olla sanomatta: ”Herra on minulle tarpeellinen, hän on suorastaan äärimmäisen tarpeellinen, sillä ilman häntä ei minulla olisi mitään toivoa, ei anteeksiantamusta, ei rauhaa, ei iloa!” (Juhani Lindgren).

Kuinka oikeita ovatkaan Olav Valen-Sendstadin sanat: ”On yksi, joka ei petä. On yksi, joka pysyy luonasi, kun toiset lähtevät. On yksi, joka seisoo, kun kaikki kaatuvat. On yksi, jolla on voima, kun kaikki kadottavat voimansa. On yksi, jolla on viisaus, kun kaikista tulee hulluja. On yksi, jolla on ja joka on valo, kun kaikki hapuilevat hämärässä. On yksi, joka on pyhä, kun kaikki ovat syntisiä. On yksi, joka rakastaa, kun kaikki ovat lohduttomia. On yksi, joka on vanhurskaus, kun kaikki ovat epävanhurskaita. On yksi, joka on hyvä, kun kaikki ovat pahoja. Tämä yksi on Jeesus Kristus!”

Itseäni ainakin ovat jatkuvasti puhutelleet Richard Wurmbrandin sanat. Hän oli luterilainen pappi, joka oli uskonsa tähden yhteensä 14 vuotta eri vankiloissa kommunistisessa Romaniassa. Monet kerrat häntä koetettiin saada luopumaan uskosta älyllisillä väitteillä, kieltämällä Jumalan olemassaolo ja Kristus. Eräässä vaiheessa eristyssellissä hän koki kuinka äärimmäisen todellisella tavalla myös Saatana alkoi pilkata häntä: ”Missä on Jeesus? Vapahtajasi ei voikaan vapauttaa sinua. Sinua on huijattu ja sinä olet huijannut toisia. Ei hän ole Messias, olet seurannut väärää miestä.”

Wurmbrand kertoo, että tämä kiusaus oli hirvittävän voimakas. Hän taisteli sitä vastaan toistamalla Jumalan sanaa ja lopulta hän purki sisintään kirjoittamalla runon. Hän kertoo: ”Pystyin voittamaan saatanan sanalla ja kirjoitin pitkän runon Jeesukselle Kristukselle. Se oli rakkausruno Jeesukselle eristyssellin kidutuksen keskeltä.”

Joitakin rivejä tästä hänen runostaan: ”Rakkaudella on oma oikeutuksensa. Rakkaus ei ole viisaita varten. Tuhannenkaan tulikokeen kautta kuljettuaan, se ei lakkaa rakastamasta. Vaikka tuli polttaa ja aallot hukuttavat sen, se suutelee haavoittavaa kättä.
Jollei se löydä mitään vastausta kysymyksiinsä, se odottaa luottavana. Eräänä päivänä aurinko paistaa salattuihin paikkoihin ja kaikki selvitetään.
Monien syntien anteeksisaaminen vain lisäsi Maria Magdaleenan palavaa rakkautta. Hän voiteli hajuvoiteella ja vuodatti kyyneleitä jo ennen kuin sinä lausuit anteeksiantamuksen sanan ja jollet sinä olisi lausunut sitä sanaa, hän olisi joka tapauksessa istunut ja itkenyt rakkaudesta sinuun. Synnissäkin olevana hän rakasti sinua ennen kuin sinä annoit anteeksi.
Minäkään en kysy onko oikein rakastaa sinua. En rakasta pelastusta toivoen. Haluan rakastaa sinua iäti kestävän onnettomuuden keskellä. Haluan rakastaa sinua kuluttavassa tulessakin.
Jos sinä olisit kieltäytynyt laskeutumasta ihmisten luo, sinä olisit ollut kaukainen unelmani. Jos sinä olisit kieltäytynyt kylvämästä sanasi, minä rakastaisin sinua ilman sen kuulemista. Jos sinä olisit epäröinyt ja paennut ristiinnaulitsemista, enkä minä olisi pelastettu, sittenkin minä rakastaisin sinua. Ja vaikka minä löytäisin sinussa syntiä, minä peittäisin sen rakkaudellani.
Jos profeetat olisivat ennustaneet jotakuta toista, minä jättäisin heidät - en sinua. Esittäkööt he vaikka tuhat todistetta, minä säilytän rakkauteni sinuun. Jos minä aavistaisin sinun olevan pettäjän, rukoilisin itkien puolestasi. Ja vaikka en voisi seurata sinua vääryydessä, ei rakkauteni vähenisi.
Samuel itki ja paastosi Saulin tähden ankarasti, samoin minun rakkauteni kestäisi, vaikka tietäisin sinun joutuneen vahinkoon. Jos sinä - eikä saatana - olisit noussut kapinaan taivasta vastaan ja kadottanut siipien sulouden ja pudonnut kuin arkkienkeli korkeudesta toivottomana, minä toivoisin, että Isä antaisi sinulla anteeksi ja että eräänä päivänä sinä jälleen kävelisit hänen kansaan taivaan kultaisilla kaduilla.
Jos sinä olisit myytti, minä luopuisin todellisuudesta ja eläisin sinun kanssasi unessa. Jos he todistaisivat, ettei sinua ole olemassa, sinä saisit elämän minun rakkaudestani.
Rakkauteni on mieletöntä, motivoimatonta, niin kuin sinunkin rakkautesi.
Herra Jeesus, toivoisin sinun löytävän täältä jotain sellaista mikä miellyttää sinua, sillä enempää en voi antaa sinulle.”

Wurmbrand kirjoittaa: ”Kun olin saanut tämän runon valmiiksi, en enää tuntenut saatanan läheisyyttä. Hän oli poistunut. Tunsin Jeesuksen suutelun ja jokainen on vaiti, kun häntä suudellaan. Rauha ja ilo palasivat” (Kirkkautta kidutuskammiossa, Poukkusilta 1970, siv. 69-72).

Kirkon historiasta löydämme seuraaviakin todistuksia.Martti Luther kirjoittaa: ”Minun sydämessäni vallitsee ja on vallitseva yksinomaan tämä yksi asia, nimittäin rakkaus Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka on ainoa keskus, alku ja loppu kaikissa niissä hengellisissä ja hurskaissa ajatuksissa, joita minulla on yöt päivät. Ja sittenkin tunnen, että tuskin pääsen edes tämän äärettömän, käsittämättömän ja pohjattoman viisauden alkuun ja että minun on onnistunut löytää ja saattaa päivän valoon tuskin muuta kuin muutamia vähäisiä siruja ja osia tästä kaikkein kalleimmasta ja rikkaimmasta kaivoksesta” (Elämän taistelussa, 24). Lutherin aikalaiselta Bugenhagenilta on merkitty muistiin sanat ”Jos tunnet Jeesuksen, on kyllin, vaikka et muuta tuntisikaan. Jos et tunne Jeesusta, ei merkitse mitään, vaikka oppisit kaiken muun.”

Lähetystyön esitaistelija William Carrey sanoi, kun hänen vaimonsa oli tullut Intiassa mielisairaaksi, kaksi lapsista oli sairastunut vaikeasti ja rahaa ei tullut kotimaasta lähetyskentälle: ”Minulla on vain yksi ainoa ystävä, mutta minä iloitsen, sillä tämä ainoa riittää. Hän pitää tarpeistani huolta ajassa ja iankaikkisuudessa.”

Ennen kuin Jeesuksen ja Pietarin viimeinen keskustelu päättyi, Jeesus vielä viitoitti Pietarin tietä eteenpäin. Tuossa elämänvaiheessa Pietari oli vielä nuori. Monella tavoin hän oli ollut rohkea ja aloitekykyinen. Totisesti hän oli itse sitonut vaippansa vyön ja mennyt minne tahtoi. Tämä tuli välähdyksenomaisesti näkyviin veneessä, kun hän oli kuulut Johanneksen sana: ”Se on Herra.” Hänhän äkkiä kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen (Joh 21:7). Hän meni muista piittaamatta sinne minne halusi. Jeesuksen sanat kuitenkin viittaavat Pietarin elämän loppuvaiheisiin vuosikymmeniä myöhemmin: ”Kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo” (Joh 21:18).

Jälkipolville on talletettu kertomus siitä kuinka Pietari oli lähtenyt Roomasta pakoon Neron vainoja. Via Appiaa kävellessään poispäin Roomasta hän näki kuinka Jeesus käveli häntä vastaan. Pietari kysyi Mestariltaan: ”Herra, minne menet?” (latinaksi Domine, Quo vadis?) Jeesus oli vastannut: ”Menen Roomaan ristiinnaulittavaksi.” ”Herra ristiinnaulitaanko sinut vielä kerran”, oli Pietari kysynyt? Silloin Pietari havahtuu. Hän päätti palata takaisin Roomaan ja ottaa vastaan sen, mitä tulee. Hänet naulittiinkin omasta pyynnöstään ristille pää alaspäin. Via Appialla onkin kappeli, jonka alttaritaulu kuvaa Pietaria pää alaspäin ristiinnaulittuna. Hän ei ansainnut tulla ristiinnaulituksi samalla tavoin kuin Mestarinsa.

Kaiken tämän kerrotun oikeaksi todistaja (Joh 21:20-25)
Pietari kääntyi katsomaan taakseen ja näki, että heidän perässään tuli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, se, joka aterialla oli nojannut hänen rintaansa vasten ja kysynyt: "Herra, kuka se on? Kuka sinut kavaltaa?" (20) Hänet nähdessään Pietari kysyi Jeesukselta: "Entä hän, Herra?" (21) Jeesus vastasi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen? Seuraa sinä minua" (22). Tästä sai veljien keskuudessa alkunsa käsitys, ettei se opetuslapsi kuole. Jeesus ei kuitenkaan sanonut Pietarille, ettei tämä opetuslapsi kuole. Hän sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?" (23)
Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava (24). Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa (25).

Johanneksen evankeliumin viimeiset sanat kertovat meille jotain Jeesuksen rakkaimmasta opetuslapsesta, jona on pidetty Johannesta itseään, evankeliumin kirjoittajaa. Pietari oli saanut kuulla, että hänet Herra vie, minne hän ei tahdo ja se oli ymmärretty alusta alkaen viittaukseksi hänen väkivaltaiseen kuolemaansa. Nyt Pietari halusi kuulla, miten Johannekselle tulisi käymään. Yllättävän jyrkin sanoin Jeesus torjuu Pietarin kysymyksen: ”Mitä se sinulle kuuluu.” ”Seuraa sinä minua” – äläkä vertaa omaa kohtaloasi jonkun toisen opetuslapseni elämänkohtaloon! Keskity vain minun seuraamiseeni, ei toisten elämän seuraamiseen!

Mutta samalla Jeesus kuitenkin sanoo jotain, joka synnytti kuulijoissa mielikuvan siitä, ettei Johannes tulisikaan kohtamaan kuolemaa. Jeesus tulisi kunniassaan takaisin niin pian, että Johannes saisi siirtyä sen ajan uskovien kanssa ajasta iäisyyteen ilman kuolemaa kuten Henok (1 Moos 5:24) ja Elia (2 Kun 2:11). Johannes saisi siis kirjaimellisesti kokea sen, mistä Jeesus oli sanonut: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan valtakuntansa kuninkaana” (Matt 16:28). Sama odotus ja siihen liittyvä pettymys tulee esiin myös Tessalonikin uskovien parissa. Paavali kirjoitti heille: ”Ilmoitamme teille, mitä Herra on sanonut: Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun Herra tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle.” ”Ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa” (1 Tess 4:16-17). Näinhän heille ei kuitenkaan tapahtunut!

Johannes varoittaakin niin omalla kohdallaan kuin kaikkien aikojen Kristukseen uskovien kohdalla kiirehtimättä Jumalan maailmanhallinnan ja Jumalan asettaman ajan edelle. Alusta alkaen uuden liiton Jumalan kansa herkästi saattoi innostua epäterveeseen Kristuksen tulon odotukseen. Paavali joutuikin kirjoittamaan innostuneille tessalonikilaisille uskoville: ”Me pyydämme, veljet, ettette heti menetä malttianne ja säikähdä, jos joku vedoten Hengen ilmoitukseen tai muka meidän puheeseemme tai kirjeeseemme väittää, että Herran päivä on jo käsillä. Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan” (2 Tess 2:1-3).

Luther Kirkkopostillassaan ottaa esiin tämän kohdan yhteydessä aivan toisenlaisen opetuksen. Hän kehottaa jokaista Jumalan lasta pysymään uskollisena omalle kutsumukselleen eikä vertaamaan omaa tehtäväänsä toisten tehtäviin. Hän kirjoittaa: ”Sulkekaamme siis silmämme, älkäämme tarkatko tekoja, kuinka ovat suuria tai pieniä, kunniallisia tai halveksittuja, hengellisiä tai maallisia tai minkä arvoisia ja nimellisiä ne kaikki lienevätkin, vaan niissä piilevää käskyä ja kuuliaisuutta: jos näin on, on tekokin oikea ja arvokas, aivan jumalallinen, vaikka se olisi niin vähäpätöinen kuin oljenkorren maasta nostaminen. Ellei taas ole olemassa kuuliaisuutta ja käskyä, ei tekokaan ole oikea, vaan kirottava ja varmasti perkeleellinen, vaikkapa se olisi niin suuri kuin kuolleitten herättäminen. Sillä varmaa on, että Jumalan silmät eivät katso tekoja, vaan teoissa ilmenevää kuuliaisuutta. Sen tähden Jumala tahtookin meitä tarkkaamaan omaa käskyään ja kutsumistaan. Siitä sanoo pyhä Paavali 1. Kor 7:20: ”Pysyköön kukin siinä asemassa missä hänet on kutsuttu”. Ja pyhä Pietari 1. Piet 4:10: ”Jumalan moninaisen armon hyvinä huoneenhaltijoina palvelkaa toisianne, kukin sillä armolahjalla minkä on saanut”. Kas tässä pyhä Pietari sanoo, että Jumalan armolahjat eivät ole samanlaiset, vaan moninaiset; ja jokaisen on ottaminen vaari omastansa, siinä on harjoittauduttava ja sillä toisia palveltava” (Luther, Kirkkopostilla I, 392).

Lopuksi saamme tietää kuka on evankeliumin kirjoittaja. Taaskaan ei suoraan sanota hänen nimeään. Se ei ollut niin tärkeää kuin se, että kyseessä oli sellainen opetuslapsi, jota Jeesus rakasti ja joka uskoi ja tunsi tämän rakkauden ja piti sitä äärettömän tärkeänä. Jeesuksen rakkauden eräänä unohtumattomana ilmauksena oli ollut hänelle se, että hän oli saanut viimeisellä aterialla olla niin lähellä Jeesusta, että oli voinut nojata Jeesuksen rintaa vasten. Tämä kaikki oli niin tärkeää, että hän määritteli tässä kirjoittamassa kirjassaan itsensä juuri tämän rakkauden mukaan eikä välittänyt tuoda esiin edes omaa nimeään. Kuitenkin nimi on ihmiselle mitä ominaisinta. Meidät tunnetaan nimestä. Johannes ei halunnut tuntea itseään oman nimensä mukaan, vaan Jeesuksen rakkauden mukaan. Jeesuksen rakkaus antoi hänelle hänen omimman, sisimmän olemuksensa, ominaislaatunsa, yksilöllisyytensä, jota kaikkea nykyajan sanoin kutsutaan ihmisen identiteetiksi. Siinä oli jotain samaa kuin mitä Paavali sanoi itsestään: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa” (Gal 2:20a). Molemmat apostolit olivat aidosti Jeesuksen valloittamia ihmisiä.

Evankeliumin kirjoittajan sanojen paikkansa pitävyydestä todistavat hänen ympärillään olevat ihmiset. Me emme tiedä, keitä nämä ”me tiedämme”- ihmiset olivat. Kenties heidän joukossaan oli myös sellaisia, jotka olivat olleet kerrottujen tapahtumien silminnäkijöitä kuten Johannes itse.

Viimeinen lause kuvaa sitä voitokasta riemua, joka täytti kirjoittajan hänen muistaessaan millainen Jeesus oli ollut ja mitä hän oli tehnyt lyhyiden toimintavuosien aikana. Tosin moni muukin antiikin kirjailija käytti tällaista voimakasta ilmausta kirjansa lopussa. Se kuvastaa siitä, miten paljon olisi vielä pitänyt kertoa, jotta kaikki olisi tullut kerrotuksi. ”Luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa” (Joh 21:25). Ja jokainen, joka joutuu kirjoittamaan, tietää, että kaikkein vaikeinta siinä onkin juuri lyhentäminen. Asiaa on liian paljon. On vain poimittava muutamia tärkeimpiä paljouden keskeltä.
Johannes oli jo aikaisemmin sanonut, mitä hän oli erityisesti pitänyt mielessä ja pitänyt tärkeimpänä kirjoittaessaan tai sanellessaan tätä evankeliumia: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh 20:31).

Jälkikirjoitus (22.04.07, klo 14.27):
On merkillistä huomata kuinka Raamattu ja sen tulkintaa jatkuvasti kuohuttaa sisintä. Olen omasta mielestäni kaikkein oleellisimman, mitä voin saada tuosta Raamatun luvusta, jo pannut paperille.

Mutta ei! Aamulla alkoi erityisesti koskettaa ajatus siitä, kuinka lopulta jokainen tarkemmin meille selostettu Jeesuksen ilmestyminen ylösnousemuksen jälkeen oli syvästi henkilökohtainen. Toki hän ilmestyi myös joukolle, monelle opetuslapselle yhtä-aikaa. Jopa 400 veljelle. Mutta useimpien ilmestysten ydintapahtuma oli hyvin henkilökohtainen. Hän suuntaa sanansa milloin Maria Magdalenalle, milloin taas Tuomakselle, milloin hän ilmestyy erikseen Pietarille ja milloin taas Jaakobille (1 Kor 15:5-8). Joh 21:ssä hän nimenomaan keskustelee Pietarin kanssa ja keskustelee hyvinkin henkilökohtaisesta asiasta – rakkaudesta. Samoin siinä on esille Johanneksen elämä.

Ajatelkaa: Kunnian Kuningas on ylösnoussut ja hän ”tuhlaa” nämä äärettömän arvokaan muutamat kymmenet päivät ennen taivaaseen astumistaan, ilmestyäkseen muutamalle vaatimattomalle ihmiselle ja kiinnittää ilmestyksessä huomion heidän sydämensä asenteeseen, heidän uskoonsa tai epäuskoonsa. Niin huikean suuressa asiassa tapahtuu niin äärimmäisen pientä ja mitätöntä. Ei mitään koko maailmaa musertavaa ja kuohuttavaa.

Ajatelkaa: Hän tuhlaa kallista aikansa yhdelle ainoalle ihmiselle. Mutta samaahan tapahtuu silloin kun paimen jättää ne 99 ja lähtee etsimään yhtä!

Jeesus huomioi minutkin yksilönä. Hän kohtelee minua yksilönä, ei massan osasena. Hän ikään kuin ilmestyy vain minulle sanassaan, puhuu vain minulle – ei vain yleisesti ja kaikille – ei vain suurkokouksessa lavalta. En huku massaan, vaikka voinkin kätkeytyä toisten selän taakse.

Hän sallii minun olla juuri se yksilö ja niillä ja niillä luonteen piirteillä ja heikkouksilla varustettu. Hän ei puserra johonkin valmiiseen kaavaan. Hänen lähellään on vapaus hengittää, olla eri mieltä ja ajatella itsenäisesti.