Gal 1:1-5

1. ALKUTERVEHDYS (Gal 1:1-5)

Minä Paavali, apostoli, joka en ole saanut virkaani ihmisiltä enkä kenenkään ihmisen välityksellä vaan jonka ovat apostoliksi asettaneet Jeesus Kristus ja Isä Jumala, joka herätti hänet kuolleista (1:1).

Ensimmäisellä vuosisadalla kirjeet kirjoitettiin papyrus-kasvista tehtyihin kääröihin. Jokaisessa kirjekäärössä piti olla lähettäjän ja vastaanottajan nimi. Usein se oli käärön kahvaan kiinnitetyssä pienessä pergamenttilapussa. Siinä oli myös lyhyesti selostettuna se asia, jota kirjeessä käsiteltiin.

Tämä kirje alkaa Paavalin nimellä. Hän on sanellut kirjeen. UT:ssa on kaikkiaan 13 kirjettä, jotka alkavat samalla nimellä. Paavalin kirjeet muodostavat neljäsosan UT:sta. Neljä evankeliumia ja Apostolien teot ovat 60%. Apostolien teotkin luvusta 12 kirjan loppuun keskittyvät Paavalin toiminnan kuvaamiseen. Näin UT:n tekstin pohjalta Paavali kohoaa Jeesuksen tärkeimmäksi todistajaksi. Opimme tuntemaan Jeesuksen Kristuksen UT:ssa nimenomaan Paavalin opetuksen välittämänä. Paavali osoittaa meille, mistä kristillisessä uskossa on kysymys.

Kreikkalaisen nimen Paulos latinalainen muoto Paulus tarkoittaa vähäinen, pieni. Paavali kuului kansansa pienimpään, Benjaminin heimoon (Fil 3:5). Heimon tunnetuin jäsen oli kuningas Saul. Saul olikin Paavalin juutalainen nimi (Apt 7:57). Nimensä mukaisesti Paavali piti myös itseään vähäisenä (1 Kor 15:9; 1 Kor 12:11).
Nimen jälkeen Paavali mainitsee tehtävänsä ja asemansa kirjeen vastaanottajien elämässä. Hän on apostoli (apostolos). Juutalaisuudessa tunnettiin tällainen matkustava viranhaltija, lähettiläs (hepr. shaliah). Tämä oli liikkeellä lähettäjänsä valtuuttama suorittamassa saamaansa tehtävää. Myös tuon ajan hallitsijat lähettivät virallisia lähettiläitä. Heidän edustivat kaikessa lähettäjänsä arvovaltaa ja näkemyksiä.

Paavalin kirjeitten ensimmäisistä jakeista saamme joitakin tietoja siitä, mitä kreikkalainen sana apostoli tarkoittaa Paavalin käyttämänä. Apostoli on Kristuksen Jeesuksen palvelija (dulos = orja) (Room 1:1; Fil 1:1; Tiit 1:1). Hänet on valittu julistamaan Jumalan evankeliumia hänen Pojastaan (Room 1:1,3). Hän on apostoli nimenomaan Jumalan tahdosta (1 ja 2 Kor 1:1; Ef 1:1; Kol 1:1; 2 Tim 1:1) ja Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen määräyksestä (1 Tim 1:1). Apostolin tehtävänä oli auttaa Jumalan valittuja uskomaan, tuntemaan pyhän totuuden ja toivoen odottamaan ikuista elämää (Tiit 1:1-2).
Evankeliumeissa kerrotaan kahdestatoista, jotka Jeesus valitsi (Matt 10:1) ja nimesi apostoleiksi (Luuk 6:13). UT:ssa on säilynyt heistä nimiluettelot (Matt 10:2-4; Luuk 6:13-16; Apt 1:13). Ilmestyskirjassa mainitaan Karitsan kahdentoista apostolin nimestä (Ilm 21:14). Luku kaksitoista oli tärkeä, koska Apostolien teoissa erikseen kerrotaan miten kuolleen Juudaksen tilalle valittiin uusi apostoli (Apt 1:15-26). Se ei ollut kuitenkaan Paavali vaan Mattias.

Näiden kahdentoista apostolin korostaminen osoittaa, että alusta alkaen on haluttu määritellä tarkasti, ketkä olivat luottavia ”Jumalan seurakunnan” (Gal 1:13) opettajia. Apostolin oli oltava Kristuksen itsensä valitsema (Apt 1:24). Jeesus oli ylösnousemuksensa jälkeen ilmestynyt nimenomaan apostoleille ja siksi apostolin tuli olla ylösnousemuksen henkilökohtainen todistaja (Apt 1:22).

Apostolin virkaa alettiin pitää varsin pian aivan perustavana ja se erotettiin kaikista muista seurakuntien johtajien viroista. Piispa Ingatius kirjoitti ennen marttyyrikuolemaansa vuonna 115 kirjeen roomalaisille. Siinä hän sanoo: "En käske teitä kuten Pietari ja Paavali. He apostoleita, minä tuomittu mies. He vapaita, mutta minä tähän asti orja" (4:3) (F.F. Bruce, Raamatun juuret). Hän ei voinut piispana vaatia itselleen apostolista arvovaltaa. Vielä vähemmän sitä voi vaatia yksikään tämän päivän kirkon johtajista.
Paavalin nimeä ei ole näiden kahdentoista joukossa. Kuinka hän on uskaltanut ottaa itselleen tämän nimityksen? Juuri siihen Galatiaan tulleet uudet opettajat saattoivat vedota arvostellessaan häntä. Nyt Paavali vastaa tähän arvosteluun ja puolustaa omaa asemaansa todellisena Kristuksen apostolina.

Paavali alkaa puolustamisen terävällä väitteellä. Hän ei ole saanut apostolin tehtävää ihmisiltä, ei siis Jerusalemin keskusseurakunnaltakaan eikä kenenkään ihmisen, ei edes johtavan apostolin, Pietarin välityksellä. Koska hän ei ollut ihmisten valtuuttama, hän ei myöskään saanut julistamaansa sanomaa inhimillisten välikäsien kautta ihmisten opettamana. Hän oli suoraan ja välittömästi Jeesuksen Kristuksen ja Jumalan, Isän, valtuuttama ja lähettämä (vrt. Room 1:1; 1 Kor 9:1-3). Ylösnoussut Kristus oli ilmestynyt henkilökohtaisesti hänelle (1 Kor 15:8).

Näin voimakas oman apostolin viran ja arvovallan puolustaminen kirjeen ensi sanoina paljastaa tärkeän syyn kirjeen kirjoittamiseen. Hänen arvovaltansa Kristuksen apostolina oli romahtamassa kirjeen vastaanottajien silmissä. He kyselivät kuuluiko Paavali todella tähän arvovaltaisten apostolien joukkoon. Apostolia seurakuntien tuli ehdottomasti kuunnella ja totella.

Galatalaiskirje osoittaa, että uudet opettajat olivat pystyneet jo varsin syvästi synnyttämään uskovissa epäluuloa Paavalia kohtaan. Kun Paavalin asema todellisena apostolina oli epäilyttävä, silloin myös kaikki, mitä hän oli tehnyt ja julistanut oli epäilyttävää.
Paavalin alkusanat ovat hänen oman tehtävänsä arvovallan puolustamista. Siitä huolimatta niissä tulee esille uskontunnustuksen tavoin se, kuka on Jeesus, joka on asettanut hänet apostoliksi.

Nimi Jeesus viittaa parikymmentä vuotta aikaisemmin eläneeseen juutalaiseen mieheen. Tämä mies on Messias, Kristus, jonka tuloa juutalaiset ovat kauan odottaneet. Paavali asettaa Jeesuksen aivan toiseen asemaan kuin yhdenkään muun ihmisen. Vastoin saamaansa farisealaista koulutusta hän korottaa Jeesuksen rohkeasti Isän Jumalan rinnalle. Jeesuksen aseman sinetöi Jumalan tekemä valtava ihme. Hän herätti Jeesuksen kuolleista. Jeesuksen tuntomerkkinä on hänen kuolemansa, ylösnousemuksensa ja olemisensa Jumalan rinnalla.

Tervehdin Galatian seurakuntia, minä ja kaikki kanssani olevat veljet (1:2).

Kirjeen vastaanottajina oli ryhmä nuoria seurakuntia, jotka sijaitsivat Vähän-Aasian Galatian maakunnan etelä- tai pohjoisosassa. Näihin seurakuntiin Paavali oli ollut kosketuksissa lähetysmatkoillaan. Ainakin osittain ne olivat hänen julistustyönsä kautta syntyneitä. Kirje on ollut kiertokirje, joka oli tarkoitettu luettavaksi seurakuntien kokouksessa aivan kuin Paavalin äänenä (ks. Gal 4:20).

Koska kirjeen piti tulla luetuksi kaikissa alueen seurakunnissa, se kopioitiin. Alusta alkaen juutalaisten synagogien omaksuman tavan mukaan myös kristilliset seurakunnat kopioivat Kirjoituksia, joita luettiin ääneen seurakunnan kokouksissa (Kol 4:16). Jokaiselle seurakunnalla tuli olla käytössä omat kopiot kirjoituksista Paavalin kirjettä ei luettu vain kerran kunkin seurakunnan kokouksessa, vaan toistuvasti, ellei seurakunnan johto torjunut kirjeen sanomaa. Varmaankin enemmin tai myöhemmin muutkin Vähä-Aasian seurakunnat halusivat kopion Paavalin kirjeestä. Ja niin kirjeen kopiot levisivät.
Galatian maakunnan pohjoisosien seurakunnista ei ole jäänyt jälkimaailmalle minkäänlaisia tietoja. Jos kirje oli kirjoitettu näille, voimme päätellä seurakuntien ”katoamisesta”, ettei Paavalin kirje ollutkaan saavuttanut tavoitettaan. Paavalin ääni vaiennettiin, harhaopettajat voittivat ja seurakunnat katosivat historian hämärään (Jukka Thurén).

Paavali kutsui Galatian alueen harhaan menneitä ryhmiä edelleen seurakunniksi. Hän siis hyväksyi Jumalan seurakuntaan kuuluviksi sellaisetkin ryhmät, joissa monenlaiset opilliset harhat olivat jo saaneet otteen.
Paavalille oli tärkeää, että hänen kirjeensä opetuksen takana oli muitakin kuin vain hän yksin. Siksi hän mainitsi kanssansa olevat "kaikki veljet", jotka olivat samaa mieltä hänen opetuksestaan. Hän ei mainitse tavoistaan poiketen yhdenkään veljen nimeä. Myöhemmin Paavali pyrki vakuuttamaan kirjeensä lukijoitaan siitä, että myös Jerusalemin seurakunta ja Jeesuksen ensimmäiset apostolit tunsivat hänet ja hyväksyivät hänen opetuksensa (Gal 1:17-2:15). Paavalin ääni oli sama kuin Jumalan seurakunnan ääni.

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille – Kristuksen (1:3).

Jeesuksen opetuksen mukaisesti (Luuk 10:5-6) Paavali ensin siunaa kirjeen vastaanottajia. Hän haluaa heille vain hyvää. Siksi hän laskee Jumalan armon ja rauhan heidän ylitseen (vrt. 4 Moos 6:27, KR38) siinä toivossa, että nämä Jumalan lahjat täyttäisivät uskovien sydämet. Sama siunaus on kirjeen lopussa (Gal 6:16,18).
Israelissa on käytetty rauhantervehdystä shalom alechem. Tänäänkin Lähi-Idässä usein kuulee tervehdyksen salaam - rauhaa!

Armo (kharis, hepr, chen) on Jumalan sydämen suosiollinen asenne ihmisiin. Tämä Jumalan armo on tullut Jeesuksen Kristuksen kautta ihmisille (Joh 1:17). Tämän armonsa tähden Jumala antaa kaikki synnit anteeksi (Room 3:24; 4:4). Luottamus tähän armoon on kristillisyyden ydintä.

Todellinen rauha on sekä rauhaa Jumalan kanssa (Room 5:1) että ihmisen omantunnon ja sisimmän tyyntymistä ja turvallisuuden tunnetta (Joh 14:27). Ihminen "Jumalan armon, toisin sanoen syntien anteeksiantamuksen ja tämän omantunnon rauhan lohduttamana ja rohkaisemana saattaa urhoollisesti kestää kaikki murheet, jopa itse kuolemankin. Tätä Jumalan rauhaa ei ole annettu maailmalle, koska se sitä ei halaja eikä käsitä, vaan uskoville, eikä sitä saada millään muulla tavalla kuin Jumalan armosta yksinomaan” (Luther).

Tässä armon ja rauhan tervehdyksessäkin Paavali rinnastaa jälleen Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen. Hän kutsuu myös Jeesusta Herraksi (kyrios). VT:n heprealainen Jumalan nimi Jahve on käännetty Septuagintassa juuri sanalla Kyrios, Herra. Nyt UT:n seurakunta tunnisti Jeesuksen Kristuksen täksi VT:n Kyriokseksi, Herraksi. VT:ssa Herra (Jahve) Jumalan nimenä esiintyy tuhansia kertoja. Kristillinen seurakunta on nähnyt tässä nimessä Jeesuksen läsnäolon VT:n tapahtumissa ja profetioissa. Eräs puhuttelevimpia näistä Herran ilmestyksistä on Mooseksen kokemus palavan pensaan luona (2 Moos 3:14). Siinä ei Moosesta puhutellutkaan enkeli vaan itse Jumala, Jahve, "Minä-joka-olen" (hepr. ehje aser ehje). Tämä nimen juutalaiset lukevat sanalla Adonai – Herran - siinä pelossa, että muuten voivat lausua väärin nimen Jahve ja niin rikkovat Jumalan lain. Jeesus sanoi olevansa tämä jumalallinen Minä olen (Joh 8:58; 11:25; 14:6). Kristillisen uskon ja islamin ero on tässä ehdoton. Muhammed uskoi, että hänelle ilmestyi Hira-vuorella sama enkeli kuten Mooseksellekin. Se ei ollut Jeesus, sillä hän on vain ihminen eikä hän siksi ole voinut ilmestyä ennakolta VT:n aikana.

Joka uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta, niin kuin oli Jumalan, meidän Isämme, tahto (1:4).

Paavali jatkaa alkamaansa (Gal 1:1) uskontunnustusta Jeesuksesta Kristuksesta. Hänen sanansa ovat kuin kaikua Jesajan profetiasta: ”Hän otti kantaakseen monen synnit” ja ”hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi” (Jes 53:12). Sanoissa ”uhrasi (kreik. antoi) itsensä meidän syntiemme tähden” on kristillisen uskon kaikista muista uskonnoista erottava ydintunnustus. Näissä sanoissa näkyy ristin varjo, joka leimaa koko kirjettä (Gal 2:19, 20b, 21; 3:1, 13; 4:5; 5:11, 24; 6:12, 14, 17). Tämä alkutunnustus sitoo myös Galatalaiskirjeen läheisesti Roomalaiskirjeeseen. Kirjeitä tulisikin lukea rinnakkain.

Erityisen syvänä ja ehdottomana tämä tunnustus tuo esiin eron Paavalin aikaa paljon myöhemmin syntyneeseen islamiin nähden. Koraani sanoo yksiselitteisesti: ”Eivät he ristiinnaulinneet häntä. Heistä vain näytti siltä. Ne, jotka kiistelevät Jeesuksesta, eivät tiedä varmasti, eikä heillä ole tietoa hänestä, vaan he vain arvailevat. Eivät he häntä tappaneet, vaan Jumala korotti hänet luokseen” (Suura 4:157). Edelleenkin ”puhe rististä on hulluutta” ja julistus ristiinnaulitusta Kristuksesta herjausta (1 Kor 1:18, 23).

Kristitty taas kuulee näissä yksinkertaisissa sanoissa Jumalan todellisimman äänen koko maailmalle. Läpi UT:n toistuu selvänä todistus tästä Jumalan Kärsivän Palvelijan uhriteosta puolestamme. Totisesti Jeesus tuli ”antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Mark 10:45). Hän antaa itsensä meille iankaikkiseksi elämäksi sanoessaan: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” (Luuk 22:19; 1 Kor 11:24). ”Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta” (Joh 6:51, KR38). ”Hyvä paimen panee henkensä alttiiksi lampaitten puolesta” (Joh 10:11). ”Antoi hänet alttiiksi kaikkien meidän edestämme” (Room 8:32, KR38) ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi” (1 Kor 15:3). ”Yksi on kuollut kaikkien puolesta” (2 Kor 5:14). ”Antoi henkensä puolestani” (Gal 2:20). ”Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme” (Tiit 2:14). ”Itse, omassa ruumissaan, hän ‘kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle” (1 Piet 2:24). ”Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme” (1 Joh 3:16). Vielä Ilmestyskirjassakin kaikuu kirkkaana tämä Jumalan evankeliumin omin ääni. Jeesus "on verellään vapauttanut meidät synneistämme" (Ilm 1:5). Hän on se Karitsa, joka on teurastettu ja on verellään ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista kansoista (Ilm 5:9). Kirkkauteen päässeet ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä (Ilm 7:14). Karitsan veri oli tuonut heille voiton (Ilm 12:11). Jokaisen ihmiskorvan tulee saada kuulla tämä ihmeellinen uutinen Kristuksen kuolemasta meidän syntiemme vuoksi.

Jeesuksen uhrikuolema ja hänen kuolleista herättämisensä kuuluvat aina yhteen. Ne ovat yksi ja sama Jumalan pelastusteko meidän hyväksemme (Gal 1b ja 4). ”Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden” (Room 4:25). ”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi … hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä” (1 Kor 15:3-4).
Sana pelastaa (eksaireo, ottaa pois) esiintyy vain tässä kohdassa Paavalin kirjeissä. Se kuvaa vapautumista jonkun vallasta (Apt 12:11). Se on rinnakkaissana sanalle lunastaa - ostaa vapaaksi. Orja tai velkavankeudessa oleva voitiin ostaa vapaaksi. Paavalin muissa kirjeissään usein käyttämä sana pelastaa, vapahtaa (sotsoo) ei esiinny kertaakaan tässä kirjeessä.

Minkä vallan alaisuudesta Jeesus kuolemallaan tempaa irti ne, jotka uskovat häneen? Hän ei suinkaan ota omiansa pois tästä ajallisesta elämästä (Joh 17:15). Näkyvä maailma on Jumalan luoma ja ihmisten asuinsija. Mutta tämän Jumalan luoman hyvän maailman on saanut valtaansa nykyinen paha maailmanaika. Koko maailma on pahan valassa (1 Joh 5:19). Paholainen kerskuukin, että maailma on annettu hänen haltuunsa (Luuk 4:6).

Kristuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa alkoi uusi maailmanaika, joka tunkeutuu nyt tähän pahan vallassa olevaan maailmaan. Nykyinen ja uusi maailmanaika ovat kaksi vihollista. Ne taistelevat siitä kuka saa ihmisen sydämen hallintaansa. Evankeliumin julistaminen avaa ihmisten silmät ja saattaa ”heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo” (Apt 26:18). Paha maailmanaika tulee ilmi syntinä, kuolemana ja Saatanan valtana. Jeesus vapauttaa synnin tuomasta syyllisyydestä ja rangaistuksesta, iankaikkisesta kuolemasta ja Saatanan vallasta Evankeliumissa oleva Jumalan voima tekee ihmisestä uuden luomuksen (Gal 6:15). Se on osallisuutta iankaikkiseen elämään, joka ”alkaa täällä, maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa”.

Taistelu näiden kahden vallan välillä jatkuu jokaisen Kristukseen uskovan sydämessä. Emme myöskään saa masentua, vaikka edelleen elämme tämän uhkaavan pahan maailmanajan keskellä ikään kuin Sodomassa ja Gomorassa. Kerran tulee aika, jolloin tämän maailman ruhtinas lopullisesti syöstään vallasta (Joh 12:31) ja paha menettää täysin otteensa uskovaan. Se tapahtuu silloin, kun evankeliumia on julistettu kaikkialla maailmassa todistukseksi kaikille kansoille (Matt 24:14) ja kun Kristus on tullut takaisin.

Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen (1:5).

Vaikka Paavali ei näe aihetta kirjeensä alkusanoissa muiden kirjeittensä tavoin kiittää kirjeensä vastaanottajia, hän haluaa kuitenkin antaa Jumalalle ylistyksen ja kunnian. Jeesuksen tulo ihmiseksi, hänen uhrikuolemansa ja ylösnousemuksensa ihmisten pelastumiseksi on ollut Jumalan suuri rakkaudenteko ihmiskuntaa kohtaan. Siinä Jumala on toteuttanut lupaamansa maailman suunnitelman ensimmäinen osan. Siksi Jumala on arvollinen saamaan jo nyt lunastamiltaan ihmisiltä kiitoksen ja kunnian.
Nouskoon meidänkin sydämistämme Kristuksen pelastustyön tähden lakkaamaton ylistys Jumalalle. Se on varmasti oikein ja se tulee antaa Jumalalle aina ja joka tilanteessa tuntui elämässä miltä tuntui ja näytti miltä näytti. Näin totisesti tapahtukoon - aamen!

POHDITTAVAKSI

KYSYMYS ARVOVALLASTA

Galatalaiskirjeessä Paavali puolustaa monin tavoin omaa asemaansa ja virkaansa Jumalan seurakunnan todellisena apostolina ja johtajana. Jo kirjeen ensimmäiset sanat korostavat Paavalin arvoasemaa vastaanottajien elämässä.

Kirje ei ole myöskään mikä tahansa yksityiskirje. Kirjoittaja ei esiinny vain ystävänä, veljenä tai palvelijana. Hän on jumalallisella arvovallalla varustettuna hengellinen johtaja ja opettaja, jota kirjeen vastaanottajien on kunnioitettava ja kuunneltava. Hän ei ole ollut liikkeellä heidän keskuudessaan toisten ihmisten valtuuttamana ja lähettämänä.

Kristuksen seurakunta elää tasapainoista uskonelämää silloin, kun sillä on todellisen hengellisen arvovallan omaavia johtajia ja kaitsijoita. Ihmiset eivät halua kuunnella eikä seurata sellaista johtajaa ja opettajaa, jota he eivät kunnioita. Siksi halki aikojen harhaopin levittäjät koettaessaan saada seurakunnan valtaansa ovat pyrkineet kaatamaan seurakunnan johtajien arvovallan. Vuosikymmeniä Galatalaiskirjeen jälkeen Johannes kohtasi saman ilmiön, kun hän kirjoitti: ”Siksipä minä sinne tultuani aionkin huomauttaa hänelle siitä, mitä hän oikein tekee levittäessään meistä pahoja puheita” (3 Joh 10).

Seurakunnassa ei kenellä tahansa voi olla todellista arvovaltaa. Kuitenkin liian usein se saavuttaa arvovaltaa, jonka persoona tekee ihmisiin vaikutuksen. ”Minä en kuule mitä sinä sanot, koska se mitä sinä olet huutaa niin kovasti.” Julistaja, jolla on kyky vaikuttaa ihmisiin, saa aina kuulijoita. Mitätön persoonallisuus taas tyhjentää seurakunnan kokoontumistilat. Jos vaikuttava persoona julistaa vielä sellaista, mikä miellyttää kuulijoita (Gal 1:10), on häntä erittäin vaikea käydä vastustamaan.

Perustava kysymys on tänäänkin Kristuksen seurakunnassa: Kenellä siinä on arvovalta ja mihin tämä arvovalta perustuu? Onko arvovalta hierarkkisella kirkolla ja sen asettamalla viralla kuten katolisissa ja ortodoksisissa kirkoissa? Onko arvovalta Raamatulla ja sen oikealla tulkinnalla kuten on haluttu uskonpuhdistuksen kirkoissa? Onko arvovalta kokemuksissa ja kyvyssä välittää niitä toisille kuten karismaattisissa ryhmissä nähdään? Muodostuuko käytännössä hengellisen johtajan todellinen arvovalta kaikista näistä kolmesta aineksesta?

Yksin Raamattuun sitoutuvien kristillisten ryhmien vaikeus on ollut siinä, kuka tulkitsee oikein ja arvovaltaisesti Raamattua. Siksi luterilaisuudessa on laadittu ja hyväksytty Tunnustuskirjat. Tällöin korkein auktoriteetti on Raamatulla ja siinä luottamuksessa, että Tunnustuskirjat tulkitsevat Raamattua luotettavalla tavalla. Yksittäisellä kirkon opettajalla eikä koko kirkollakaan ole valtaa yli Raamatun ja Tunnustuksen. Olemme tässä jatkuvaa selvittämistä ja kamppailua vaativan ongelman edessä.

Jos kokemus on arvovallan lähde, silloin tulee kyseeseen julistajan omat kokemukset ja kyky välittää samoja kokemuksia toisille. Miten voidaan mitata kokemusten aitous Pyhän Hengen työnä? Eikö käytännössä puhujan vaikuttavuus ja hänen ihmisissä aikaansaamat reaktiot ole enemmänkin sidoksissa hänen persoonaansa kuin hänen julistamaansa totuuteen? Omista kokemuksista kertominen nimenomaan vahvistaa persoonan vaikuttavuutta ja uskottavuutta.

Raamattu vaatii, että jokaista profeettaa on arvosteltava (1 Kor 14:29). Silloin arvostelun lähtökohtana tulee olla sanoman sisältö eikä sen muoto tai sen aiheuttama vaikutus kuulijoihin. Millä perusteella seurakunta yhteisönä voi suorittaa tätä arviointia (1 Joh 4:10)?

Riittääkö kristillisen seurakunnan julistajan ja opettajan arvovallaksi se, että hän asiallisella tavalla toistaa sitä, mitä Raamattu ja Tunnustuskirjat ovat ennen häntä sanoneet? Ei yli sen, mitä on kirjoitettu (1 Kor 4:6).
Paavalin kaltaiseen arvovaltaan ei yksikään aikamme evankeliumin julistaja voi vedota. Ensimmäisen sukupolven Kristuksen seurakunnan johtajat ovat ehdottomassa poikkeusasemassa. He olivat jumalallisen ilmoituksen välittäjiä ja uskomme perustuksen rakentajia (Ef 2:20). Kaikki heidän jälkeen tulleet evankeliumin julistajat ovat sidottuja näiden ensimmäisten apostolien todistukseen. Meillä on vain heiltä saamamme sanoma, joka nyt on kirjallisessa asussa. Kamppailumme on siinä, että pystyisimme muuttumattomalla ja tuoreella tavalla välittämään apostolien saaman sanoman oman aikamme ihmisille. Olemme parhaimmassakin tapauksessa vain apostolisen opetuksen uskollisia todistajia ja toistajia. Uskollisuus apostoliselle opetukselle antaa sitten sen arvovallan, minkä se antaa.

USKOMME KESKEISIMMÄT TOTUUDET

Paavali tuo esiin jo heti kirjeensä johdannossa kristillisen uskon keskeiset totuudet. Kenenkään ei tarvitse tämän alun lukemiseen jälkeen olla epävarma siitä, mistä kristillisessä uskossa on kysymys.

1. Paavali asettaa kahteen kertaan Jumalan ja Jeesuksen nimet rinnakkain (1:1 ja 3). Pieni sana JA (kreik. kai) sisältää uskontunnustuksen. Se on kuin kaikua Jeesuksen sanoista Suurelle neuvostolle: ”Te saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä” (Matt 26:64). Se oli juutalaisten mielestä Jumalan herjaamista (26:65). Tänään näin kokevat myös muslimit. Koraani sanoo keskeisessä Vilpittömän uskon suurassa: ”Hän, Jumala, on yksi, Jumala, Ikuinen. Ei Hän ole siittänyt eikä syntynyt, eikä Hänellä ole ketään vertaista” (Suura 112). ”Älkää asettako ketään Jumalan rinnalle” (Suura 2:22). Se on shirk, rinnastus ja mitä suurinta Jumalan pilkkaamista, jota Jumala ei anna anteeksi. ”Jeesus on Jumalan edessä samanveroinen kuin Aadam, jonka Hän loi tomusta” (Suura 3:59).

Paavali kutsuu Jeesusta sekä Messiaaksi, Kristukseksi että Jumalaksi nimittämällä häntä VT:n Jumalan nimellä Herraksi (Kyrios, hepr. Jahve). Isä ja Poika toimivat yhdessä. Pojan uhrikuolema tapahtui Isän tahdosta ja Isä myös herätti hänet kuolleista. Siksi emme usko Jumalaan ilman Jeesusta emmekä Jeesukseen ilman Jumalaa. Isä ja Poika ovat yhtä (Joh 10:30).

Myöhemmin tässä kirjeessä Paavali puhuu siitä kuinka Jumala on lähettänyt uskovien sydämeen Poikansa Hengen (Gal 4:6). Näin jo tämä kirje todistaa meille Jumalasta, joka on Isä, Poika ja Pyhä Henki.

2. Miksi Jeesus Kristus? Eikö usko Jumalaan riitä? Galatalaiskirje vastaa selvästi: Tarvitsemme uskoa Jeesukseen syntiemme tähden (Gal 1:4).

Ihminen on Jumalan luoma. Jumala on meidän Isämme (Gal 1:3,4). Samaan aikaan Raamattu osoittaa, että ihminen on syntinen ja tekee syntiä (Room 3:23; 1 Moos 6:5; 8:21; Job 14:4; Ps 51:7; Jer 17:9; Joh 3:6). Siinä Raamatun ihmiskäsityksen traagisuus. Jokainen ihminen elää elämänsä joka hetki synnissä ja kapinassa Jumalaa vastaan. Ihmisen sydämen pohja on paha. "Minulla ei ole mitään muuta kuin syntejä ja nekin ovat todellisia ja parein raskaita, eivät kuviteltuja ja merkityksettömiä: pahinta uskottomuutta, epäilyä, epätoivoa, jokapäiväistä Jumalan halveksimista, vihaa sekä tietämättömyyttä. Jumalan rienaamista, kiittämättömyyttä, Jumalan nimen väärinkäyttämistä, huolimattomuutta, Jumalan sanan inhomaista ja halveksumista... Kaikki mitä raskaimpia rikoksia ensimmäistä taulua vastaan, sitten vielä rikkomuksia toista taulua vastaan" (Luther).

Ihmisten hallitsema nykyinen maailma on myös paha (Gal 1:4). Tämän pahuuden takana on aina myös Paholainen (Luuk 4:6). Sitä ihminen ei suostu myöntämään, ellei Raamatun sana Pyhässä Hengessä paljasta sitä hänelle. Ihminen haluaa uskoa itsestään ja ihmisistä hyvää. Jos emme tunne syntejämme, olemme silloin mielestämme terveitä emmekä tarvitse parantajaa emmekä hänen lääkkeitään. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat… En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä” (Matt 9:12-13).

3. Raamatun keskeinen sanoma ihmisen pelastumisesta on, että ilman hyvitystä, veriuhria ja sovitusta Jumala ei koskaan anna kenellekään syntiä anteeksi. ”Ei anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta” (Hepr 9:22). ”Veri tuottaa sovituksen” (3 Moos 17:11, KR 38). "Olenhan minä jo ennen usein sanonut, että Jumalaan uskominen ei yksin riitä, vaan että hinnankin täytyy olla mukana. Uskovathan turkkilaiset ja juutalaisetkin Jumalaan, mutta ilman välittäjää ja ilman hintaa” (Luther).

Oli Jumalan tahto, että Jeesus tuli ihmiseksi. ”Jumala lähetti tänne Poikansa” (Gal 4:4). Oli Jumalan tahto, että hänen ainoa Poikansa antoi itsensä alttiiksi ja uhrasi itsensä. ”Hän tuli lunastaakseen lain alaisena elävät vapaiksi” (Gal 4:5). Hän uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden (Gal 1:4). Kristus on antanut meidän tähtemme itsensä uhriksi Jumalalle (Ef 5:2). Hän otti kantaakseen syntiemme kirouksen ja rangaistuksen ja kuoli ristillä. Silloin ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa” (2 Kor 5:19). Olemme uskomme syvimmän salaisuuden ja suurimman hulluuden (1 Kor 1:21) edessä. Jeesuksen risti näkyy ja sovituksen sana kaikuu jo kirjeen alkuriveillä.

Yhtä todellisia kuin meille ovat syntimme, yhtä todellisena saamme pitää Jeesuksen uhrikuolemaa syntiemme sovitukseksi.

4. Kristillisen uskon perussanoma on siinä, että Jumala tunnustautui ristiinnaulittuun Jeesus Nasaretilaiseenherättämällä hänet kuolleista (Gal 1:1). Se oli luomiseen verrattava Jumalan teko. Opetuslapset eikä Paavalikaan pystynyt sitä käsittämään. He vain katsoivat, kuulivat, jotkut jopa koskettivat. Sen he vain ymmärsivät epäilystensäkin keskellä, että he olivat tekemisissä jonkun yhtä todellisen kanssa kuin he itse olivat. Kyseessä on mitä todellisin historiallinen tapahtuma. Jeesus Kristus oli heidän kanssaan: Jeesus elää! Hän on yhtä todellinen kuin Jumala.

Ylösnousemus antoi opetuslapsille varmuuden siitä, että Jeesus on Jumalan Poika (Room 1:4). Ellei Jumala olisi herättänyt Jeesusta kuolleista, ei hän olisi voinut elävänä ilmestyä Paavalille ja antaa hänelle evankeliumia. Silloin Paavalillakaan ei olisi ollut mitään ilosanomaa julistettavana galatalaisille. ”Ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne” (1 Kor 15:14).

Nyt mikään mahti maailmassa ei voi enää tehdä tyhjäksi Jeesuksen ylösnousemusta. Siinä murtautui tähän maailmaan Jumalan väkevä ja voittamaton voima. Kerran jokainen polvi notkistuu sen vallan ja kirkkauden edessä ja tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Herraksi (Fil 2:10-11). Jeesuksen ylösnousemus vahvisti myös sen, että hänen kuolemansa ristillä oli Jumalalle kelpaava ja riittävä syntiuhri. Kirous on väistynyt ja rangaistus on jo kärsitty. Jeesus on nyt Jumalan luona ja puhuu meidän puolestamme hyvää, kun häneen turvaudumme.

5. Jeesuksen rangaistuskärsimys ja ylösnousemuspelastaa jokaisen Jeesukseen uskovan ihmisen tästä pahasta maailman ajasta (Gal 4:4). Tänään pelastumisemme on todellista uskossa ja toivossa. Kerran näemme sen omin silmin ja riemuitsemme. Juuri tässä on Raamatun ilmoituksen varsinainen loukkauskivi. Siinä ristiinnaulittu on tehty koko maailman Herraksi ja Kaikkivaltiaaksi sen takia, että hänet herätettiin kuolleista. Tähän tapahtumaan perustuu maailman samoin kuin jokaisen uskovan pelastuminen.

6. Nyt on mahdollista, että saamme omaksemme Jumalan armon ja Jumalan rauha täyttää meidät (Gal 1:3). Lopulta ei mikään elämässämme ole sen tärkeämpää kuin päästä armoon ja elää rauhassa Jumalan kanssa (Room 5:1-2). Sen rinnalla nälkä, sairaus ja kuolema eivät ole mitään. Sillä ei kuolema eikä henkivallat, ei voimat eikä mikään muu luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa (Room 8:38-39).

7. On suuri etuoikeus jo nyt tämän pahan maailmanajan keskellä oppia antamaan kunnia Jumalallemme ja Isällemme (Gal 1:5). Me kunnioitamme Jumalaa silloin, kun sydämestämme uskomme häneen, jonka Jumala on lähettänyt (Joh 6:29).

JEESUKSEN YLÖSNOUSEMUKSEN MERKITYS

Jeesuksen ylösnousemus on samanlainen Jumalan tekemä perusihme kuten maailman luominen. Jeesuksen ylösnousemuksessa tuonpuoleisuus kosketti tämänpuoleisuutta, iankaikkisuus kosketti katoavaisuutta, taivas kosketti maata ja Jumala korotti Poikansa luokseen.

Tämän perusihmeen Jumala on tiedottanut valituille ihmisille antamalla heidän kohdata Jeesuksen ylösnousseena. Opetuslasten pääsiäisusko syntyi heidän saamiensa ilmestyskokemusten pohjalta.

UT on tallentanut kymmenen eri tilannetta, joissa Jeesus ilmestyi omilleen ylösnousemuksensa jälkeen (Joh 20:11-18; Matt 28:9; Luuk 24:34; Luuk 24:13-35; Luuk 24:36-42; Joh 20:24-29); 1 Kor 15:6; 1 Kor 15:7; Joh 21:1-23; Luuk 24:50-52). Paavali liittää tähän joukkoon myös Damaskon tiellä hänelle tapahtuneen ilmestymisen (1 Kor 15:18). Jeesus ilmestyi hyvinkin erilaisissa olosuhteissa, vuorokauden eri aikoina ja yllättäen. Paikkoina oli puutarha, huone, tie, Galilean vuori, Genetsaretin järven ranta ja Öljymäki.

Kirjoittaessaan kaksiosaista kirjaansa Luukas halusi varmistua siitä, että hänen kertomansa asiat kuvasivat jotain, joka todella oli tapahtunut tässä ihmisten maailmassa. Ensin hän itse oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että nyt on kysymys tosiksi tunnetuista tapahtumista. Vielä elossa olevat silminnäkijät ovat niistä luotettavalla tavalla kertoneet. Nyt hän halusi tarkkaan tutkittuaan kirjoittaa järjestyksessä näistä varmoista ja luotettavista tapahtumista (Luuk 1:1-3, KR 38).

Luukas väittää myös Apostolien tekojen alussa, että Jeesus monin kiistattomin todistein osoitti kuolemansa jälkeen olevansa elossa. Hän näyttäytyi opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta (Apt 1:3).

Tämän päivän ihmisenä olemme sidottuja ensimmäisten todistajien luotettavuuteen. Voimmeko luottaa todella näihin todistajiin ja todisteisiin? Mitkä olivat ne kiistattomat todisteet?

Opetuslasten ja Paavalin ilmestyskokemukset Jeesuksesta ovat olleet heille valtavia ja mullistavia, mutta niiden pohjalle syntynyt vakuuttuneisuus on sittenkin ollut uskon eikä tiedon vakuuttuneisuutta. Heidän epäilyksensä osoittavat, että tuonpuoleisesta maailmasta tuleva ilmoitus ikään kuin pakenee meidän järkemme halua hallita sitä. Tämän maailman rajoihin ja tavalliseen arkielämään sidottu ihminen kysyy jo ylösnousemuskokemuksen kuluessa ja varsinkin sen jälkeen, oliko se sittenkään mahdollista ja totta.
Ilmestykset eivät vaikuttaneet automaattista ja peruuttamattoman lujaa uskomisen pakkoa.

Opetuslapsetkin pitkän aikaa epäilivät sitä, mitä kokivat Jeesuksen ylösnousemusilmestyksissä. ”Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät” (Matt. 28:17). "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat (Luuk 24:38-41).
Tuomas ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Siksi hän sanoi: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko" (Joh 20:26). Viikkoa myöhemmin Jeesus jälleen yllättäen seisoi heidän keskellään. Hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!" (Joh 20:28-29).

Ei meidänkään tarvitse pelätä sisimmästämme nousevia epäileviä ajatuksia ja tunteita. Epäileminen kuuluu osana tämänkin päivän kristityn elämään.

Luotamme siihen, että ensimmäiset ylösnousemuksen todistajat olivat rehellisiä ja vilpittömiä ihmisiä. Opetuslasten usko Jeesuksen ylösnousemukseen ilmeni yksinkertaisessa ja iloisessa todistuksessa koetusta tosiasiasta.

Englantilainen Korkeimman oikeuden tuomari Sir Edward Clarke kirjoitti: ”Lakimiehen olen tehnyt huolellisen tutkimuksen ensimmäisen pääsiäispäivän tapahtumien todistuksista. Minun mielestäni todistusaineisto on sitova. Itse olen monta kertaa korkeimmassa oikeudessa langettanut tuomion todistusten nojalla, jotka eivät ole läheskään niin vakuuttavia. Johtopäätösten täytyy pohjautua todisteisiin, ja rehellinen todistaja on aina koruton ja huomiota välttelevä. Evankeliumin todistukset ylösnousemuksesta täyttävät nämä vaatimukset, ja lakimiehenä hyväksyn ne varauksettomasti rehellisten ihmisten todistuksina tosiasioista, joiden paikkansapitävyydestä heillä oli tilaisuus omakohtaisesti vakuuttua” (John R. Stott, Kristinuskon perusteet).

UT:n pohjalla on näemme, että ilmestymisten rinnalla myös Jeesuksen tyhjä hauta vakuutti opetuslapsia siitä, että ihme oli tapahtunut. Kaikki todistusaineisto vakuuttaa yksimielisesti, että hauta oli tyhjä. Hautaahan oli ollut sinetöity ja roomalaisten sotilaitten vartioima. Jotain oli kuitenkin tapahtunut haudalle ja siellä olleelle ruumiille. Sitä eivät kiistä Jeesuksen vastustajatkaan. Heillä on vain omat selityksensä tyhjälle haudalla: Opetuslapset olivat varastaneet ruumiin (Matt 28:13,15).

Aikojen kuluessa on esitetty suuri joukko muita mitä mielikuvituksellisimpia väitteitä siitä, miksi hauta oli tyhjä. Eräs viimeistä on ollut se, ettei Jeesusta edes haudattu mihinkään määrättyyn hautaan, vaan joukkohautaan. Eikä sieltä voinut hänen ruumistaan löytää. Minkäänlaisia pienimpiäkään viitteitä tällaisesta ei ole UT:ssa, mutta tämän päivän ihminen haluaa kielteisyydessään löytää minkä tahansa selityksen, kunhan hänen ei tarvitse ottaa vakavasti Jeesuksen ylösnousemusta.

Eräs sivuseikalta tuntuva yksityiskohta tyhjässä haudassa myös vakuutti omalla tavallaan Jeesuksen nousseen ylös. Hautaluolassa käärinliinat olivat paikoillaan, vaikka Jeesuksen ruumis oli hävinnyt. Juuri niiden näkeminen vakuutti Pietaria siitä, että jotain ihmeellistä oli tapahtunut (Joh 20:1-10). Mitä se voisi olla?

Nikodemos oli käärinyt Jeesuksen ruumiin juutalaista tapaa noudattaen sillä tavoin, että nauhamaisten kääreitten väliin siroteltiin kymmeniä kiloja yrttejä ja pantiin voiteita. Tämä kaikki muodosti tiukan suojapussin ruumiin ympärille. Pään ympärille kiedottiin toinen käärö niin, että kaula ja kasvot jäivät paljaiksi. Nämä kaksi kääröä, koteloa olivat omalla paikallaan paadella. Mutta Jeesuksen ruumis oli jollain ihmeellisellä tavalla haihtunut niiden läpi. Ikään kuin perhonen olisi liidellyt pois kotelostaan. Se oli varmaankin järkyttävä näky! Ei ihme, että UT kertoi kuinka he näkivät ja uskoivat.

Evankeliumit kertovat kuinka opetuslapset muuttuivat. Masentuneista ja pettyneistä miehistä tuli rohkeita, jotka olivat valmiit antamaan kaikkensa Kristuksen tähden. Jeesuksen opetuslasten on täytynyt kokea jotakin perin erikoista ja mullistavaa pian Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen. Muuten ei olisi selitettävissä, että pelokkaista ja hajalleen lyödyistä opetuslapsista tuli lyhyessä ajassa mitä rohkein ja intomielisin evankeliumin ja ylösnousemussanoman julistajajoukko. Jos kaikki se, mitä he olivat kokeneet oli vain heidän omaan mielikuvitustaan, ei seuraavien vuosikymmenien ajan kestänyt uskollisuus ja alttius julistaa Kristuksen evankeliumia olisi millään voinut kestää. Heidän joukossaan oli myös Jeesuksen veli Jaakob. Hän oli aikaisemmin epäillyt Jeesusta (Joh 7:5).

Nyt ylösnousemuksen jälkeen hän kasvoi Jerusalemin seurakunnan johtajaksi ja juutalaiset tappoivat hänet 60-luvulla. Perimätiedon mukaan kaikki apostolit Johannesta lukuunottamatta kuolivat marttyyreinä. Jyrkin ja selvin muutos tapahtui kristittyjä vainoavan Saulus Tarsolaisen elämässä sen jälkeen, kun hän oli kohdannut ylösnousseen Jeesuksen.