Gal 2:1-10

4. PAAVALI JA JERUSALEMIN SEURAKUNNAN JOHTAJAT (GAL 2:1-10)

Neljätoista vuotta myöhemmin menin uudelleen Jerusalemiin Barnabaksen kanssa ja otin mukaan myös Tituksen (2:1).

Paavali jatkaa sen väitteensä perustelua, ettei hän ole saanut apostolinvirkaansa eikä itse evankeliumia keneltäkään ihmiseltä. Samalla hän vakuuttaa, että hänen julistamansa evankeliumi on Jerusalemein seurakunnan johdon mielestä oikeaa.

Paavali teki tämän matkansa kristillisen uskon synty- ja keskuspaikkaan neljätoista vuotta ensimmäisen käynnin jälkeen. Oletamme Paavalin kääntyneen vuonna 31 tai 32. Hänen ensimmäinen matkansa Jerusalemiin oli kolmisen vuotta kääntymisensä jälkeen. Uuden Jerusalemin matkan yhteydessä pidettiin Apostolien tekojen kertoma tärkeä apostolinen kokous (Apt 15:1-29). Yleensä tämän kokouksen ajankohtana on pidetty vuotta 48.

Emme voi kuitenkaan tänä päivänä sijoittaa tarkasti Paavalin elämänvaiheita omaan ajanlaskuumme. Täsmälliset tietomme ovat liian vähäisiä. Sama koskee myös Jeesuksen syntymä- ja kuolinpäiväystä. UT:n keskeisimmän tapahtuman, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen päivämääräksi on tässä valittu seitsemäs päivä huhtikuuta vuonna 30. Paavalin nyt antama aika vie lähes parikymmentä vuotta myöhäisempään tilanteeseen.

Barnabas oli Kyprokselta kotoisin oleva leeviläinen (Apt 4:36). Hän oli tullut kristityksi ennen Paavalia. Hänet tunnettiin hyvin Jerusalemin seurakunnassa (Apt 4:37). Hän nautti apostolien luottamusta. Paavalin tullessa ensimmäistä kertaa kääntymisensä jälkeen Jerusalemiin juuri Barnabas oli vienyt hänet apostolien luo (Apt 9:27). Juuri Barnabas etsi Paavalin Tarsosta työhön Antiokian seurakunnassa (Apt 11:25-26). Yhdessä he lähtivät myös ensimmäiselle lähetysmatkalle (Apt 13:2-3). Jerusalemin kokouksen jälkeen Paavalin ja Barnabaksen välille syntyi kova riita ja kumpikin lähti omille teilleen (Apt 15:39).

Titusta ei mainita Luukaan kokousselostuksessa. Titus oli syntyperältään kreikkalainen. Pakanakristittynä kiistakysymys ympärileikkauksesta kosketti häntä henkilökohtaisesti. Tämän matkan jälkeen hän saattoi omalla ruumiillaan osoittaa, etteivät alkuapostolit vaatineet uskoon tulleilta pakanoilta Jumalan sanan mukaista ympärileikkausta. Tituksesta tuli uskollinen ja luotettava Paavalin työtoveri. Kohtaamme mainintoja hänestä Toisessa Korinttilaiskirjeessä. Hänen nimelleen on myös osoitettu yksi Paavalin kirjeistä.

Menin sinne kokemani ilmestyksen johdosta. Tein siellä selkoa evankeliumista, jota julistan kansojen keskuudessa; puhuin yksityisesti seurakunnan arvohenkilöille. Tahdoin varmistautua siitä, ettei kaikki vaivannäköni menisi hukkaan (2:2).

Paavali mainitsee matkansa syyksi ilmestyksen. Emme tiedä tarkoittaako hän Damaskoksen luona tapahtunutta Jeesuksen kohtaamista vaiko jotain myöhempää ilmestystä. Oli myös mahdollista, että joku Antiokian seurakunnassa oli saanut ilmestyksen, jossa seurakuntaa kehotettiin lähettämään Paavali ja Barnabas Jerusalemiin selvittämään asioita.

Matkan pääaiheena oli Paavalin julistaman evankeliumin sisältö. Hän halusi varmistua siitä, että hän julisti myös apostolien mielestä oikeaa evankeliumia. Paavalin sanoista saa sellaisen käsityksen, ettei ollut itsestään selvää, että hänen julistamansa evankeliumi hyväksytään Jerusalemissa todelliseksi Kristuksen evankeliumiksi.

Tässä heijastuu jotain siitä väkevästä henkivaltojen taistelusta, jota silloin käytiin, jotta evankeliumi saisi olla evankeliumia. Pyhissä Kirjoituksissa olevat lain vaatimukset muodossa tai toisessa pyrkivät jatkuvasti tunkeutumaan sisälle evankeliumiin ja muuttamaan sen. Yksin usko evankeliumiin ei millään tuntunut riittävän. Tarvittiin jotain enemmän, tarvittiin myös kuuliaisuutta ja tekoja. Tässähän piili myös Galatian alueen seurakuntien luopumuksen syy.

Tiedämme, että ennen tätä matkaa Paavali ja Barnabas olivat kiivaasti väitelleet Juudeasta tulleiden opettajien kanssa (Apt 15:2). Kiista oli repinyt seurakuntaa. Se oli ollut välttämätön kiista. Ilman sitä ei evankeliumi olisi säilynyt puhtaana. Evankeliumin totuus menetetään huomaamatta. Se vaihtuu johonkin muuhun, useinmiten kuitenkin Raamatusta saatuun totuuteen. Evankeliumi säilyy kirkkaana Jumalan kansan keskuudessa vain jatkuvan tarkistuksen, uudistumisen sekä monenlaisten ristiriitojen ja niiden synnyttämien taistelujen keskellä.

On yllättävää, että Antiokiassa käytiin kiivas kiista evankeliumista lähes parikymmentä vuotta Jeesuksen ylösnousemuksen ja seurakunnan synnyn jälkeen. Jeesuksen elämän ja opetusten läheisyyskään ei varjelut seurakuntaa harhauttavilta opeilta ja vääriltä painotuksilta. Seurakuntien johtajatkaan eivät olleet täysin varmoja siitä, että yksin evankeliumi Kristuksesta ja usko evankeliumiin riittää ehdottomasti ihmisen pelastumiseen.

Paavali keskusteli Jerusalemin seurakunnan arvohenkilöiden kanssa. Kreikkalaista sanaa arvohenkilö (dokusin verbistä dokeoo, näyttää joltakin, pitää jonakin, Gal 2:2,6) käytettiin sekä arvostavassa että vähättelevässä mielessä. Paavali pyrki vilpittömästi säilyttämään yhteyden itsensä ja Jerusalemin seurakunnan johdon välillä. Siksi hän keskusteli yksityisesti. Hän halusi varmistaa, että seurakunnan johtajat todella ymmärsivät hänen sanomansa sisällön ja ettei syntyisi turhia väärinkäsityksiä.

Paavalin ja hänen ystäviensä matka Jerusalemiin selvittämään riitakysymyksiä antaa myös mallin siitä, miten tulisi hoitaa opillisia ristiriitoja Jumalan kansan keskellä. Jerusalemin alkuseurakunta ei voinut pakottaa eri puolille syntyneitä seurakuntia yhtenäiseen opetukseen. Oli kutsuttava kokoon seurakuntien edustajia ja yhdessä keskustelleen selvitettävä erimielisyydet. Samanlainen toimintamalli oli myös käytössä juutalaisuuden piirissä. Jerusalemilla ei ollut oikeutta puuttua suoraan itsenäisten synagogien opetukseen. Sen yhtenäisyyttä hoidettiin keskustelujen ja rabbien keskinäisten vierailujen avulla (Rafael Gyllenberg).

Ei edes seuralaistani Titusta, joka on kreikkalainen, pakotettu ympärileikkauttamaan itseään (2:3).

Koko kiista evankeliumin oikeasta sisällöstä ja sen pelastavasta vaikutuksesta tarkentui yhteen ainoaan Jumalan lain vaatimukseen. Ehkä meidän mielestämme noin pieni asia ei saisi eikä voisi johtaa noin suureen riitaan uskovien kesken. Mutta juuri tämä yksi näytti ratkaisevan siinä tilanteessa kaiken. Siinä oli kysymys kristillisen uskon ydinasiasta - Kristuksen evankeliumista. Jos tässä yhdessä kohdassa olisi murrettu evankeliumin ehdoton riittävyys pelastumiseen, sitä olisi seurannut joukko uusia murtumia ja pian evankeliumi olisi menetetty. Laki olisi jälleen voittanut kuten juutalaisuudessa ja myöhemmin islamissa.

Tituksella aivan kuin testattiin koko kristikunnan tulevaisuutta ja sen suuntaa. Otettiinko Titus Jerusalemin malliseurakunnan yhteyteen ilman lain vaatimusten täyttämistä? Otettiin, häntä ei pakotettu. Se ratkaisi kaiken. Jumalan seurakunnan historiassa muutama hetki ja muutama Kristukselle uskollinen voivat ratkaista käsittämättömän paljon.

Jumalan valtakunta ei ole vain suurissa ja väkevissä asioissa. Aivan yhtä ratkaisevia voivat olla ulkonaisesti vähäpätöiseltä ja pieneltä näyttävät asiat. Jumala tekee pienistä suuria ja suurista pieniä. ”Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa” (Luuk 16:10). Nyt Paavali muutamine ystävineen osoittautui sellaiseksi, jolle Hera oli suonut aivan erityisen armon olla luotettava (1 Kor 7:25b).

Meillä on vaara, että teemme tikusta hirren ja kärpäsestä härkäsen. Itsepäisyydellämme ja väärällä jankuttamisellamme estämme Jumalan vapauttavan toiminnan. Emme osaa erottaa tärkeää vähäpätöisestä, emme pääasiaa sivuasiasta. Jerusalemissa ei ollut kysymys mistään sivuasiasta eikä vain Paavalin ahdasmielisyydestä ja itsepäisyydestä.

Meidän on tärkeää huomata, ettei ympärileikkaus juutalaisia koskevana ollut Paavalista väärin eikä Jumalan tahdon vastaista. Olihan hänet itsensäkin ympärileikattu (Fil 3:5). Samoin hän oli ollut valmis ympärileikkauttamaan läheisen työtoverinsa Timoteuksenkin. Hän teki sen nimenomaan juutalaisten tähden (Apt 16:3). Paavali pääopetus oli kuitenkin: ”Jos joku on saanut kutsun ympärileikattuna, hän älköön pyrkikö eroon ympärileikkauksestaan. Se taas, joka on saanut kutsun ympärileikkaamattomana, älköön ympärileikatko itseään” (1 Kor 7:18). Ratkaisevaa on Kristuksen tunteminen ja sen tuoma uusi elämä syntien anteeksiantamuksessa (Gal 6:15).

Tosin joukkoomme oli tullut eräitä valeveljiä urkkimaan, millaista on se vapaus, jonka me olemme Kristukselta Jeesukselta saaneet. Heidän tarkoituksenaan oli saattaa meidät lain orjuuteen (2:4).

Valeveljillä Paavali tarkoittaa kristittyjen keskellä vaikuttavaa kiihkeää entisten fariseusten ryhmää. Heidän edustajansa olivat Antiokiassa selittäneet, ettei kukaan voi pelastua, ellei toimi niin kuin Mooses on säätänyt (Apt 16:1). Paavalin mukaan tällaiseen opetukseen suostuminen johti uskovat lain orjuuteen. Jos farisealainen kristillisyyden tulkinta voittaa, se sisältä käsin työntää sivuun Kristuksen evankeliumin riittävyyden ja tuhoaa lopulta todellisen armon tuntemisen ja sydämen uskon.

Paavalin sanat näistä Kristukseen uskovista juutalaisista veljistä olivat todella kovat ja tuomitsevat. Samalla tavoin hän kirjeen alussa jyrkästi ja suorasukaisesti kaksi kertaa lausuu kiroustuomion evankeliumin väärentäjille (Gal 1:8-9). Tiedämme kuitenkin, että hän sydämestään toivoo ja rukoilee, että kaikki hänen juutalaiset veljensä pelastuisivat (Room 10:1).

Nähtävästi on tilanteita Jumalan seurakunnan historiassa, jolloin kaikkein voimakkaimmat sanat ovat tarpeen torjumaan petollista harhaa. Voi meitä, jos käytämme näitä sanoja väärin! Voi meitä, jos luulemme, ettei näitä sanoja enää tarvita!

Tunnustuskirjoissa sanotaan: "Vaikka sudet ja väärät opettajat mellastavat kirkossa, he eivät kuitenkaan ole Kristuksen valtakunta. He ovat seurakuntaan sekaantuneina, mutta he eivät ole itse seurakunta".

Paavali määrittelee kristillisyyden ytimen vapaudeksi (eleutheria). Hän ei selosta tarkemmin, mitä hän tarkoittaa tällä vapaudella. Sen vain saamme nyt tietää, että vapauden vastakohtana on lain orjuus ja että vapauden antaa Kristus Jeesus. Kirjeen loppuosassa Paavali keskittyy opettamaan sitä, mitä tarkoittaa Kristuksen antama vapaudella ja miten se toteutuu elämässä (Gal 4:9 - 5:13).

Mutta me emme hetkeksikään antaneet heille periksi, jotta evankeliumin totuus säilyisi teille puhtaana (2:5).

Luukas kertoo vastaavanlaisesta tilanteesta vähän aikaisemmin Antiokiassa: ”Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan heitä, ja asiasta käytiin kiivasta väittelyä” (Apt 15:2). Sama kiivas väittely jatkui nyt Jerusalemissa. Paavalin vastustajatkaan eivät antaneet periksi. Hekin olivat vakuuttuneita siitä, että he seisoivat Jumalan sanan totuuden ja valon takana. Hekin tiesivät ja uskoivat Jumalan edessä puolustavansa totuutta. Nyt Paavali väittää, että hänen taistelunsa Jerusalemissa saa aikaan sen, että galatalaiset vuosia myöhemmin ovat saaneet kuulla evankeliumin totuuden.

On tilanteita, jossa Jumalan valtakunnan työntekijän on oltava täysin peräänantamaton. Ei saa tinkiä hetkeksikään eikä missään. On uskallettava seistä sen totuuden ja valon takana, jonka Jumalan edessä tietää ja uskoo oikeaksi. On kestettävä, vaikka päälle tulisi millaisia ryöppyjä tahansa. On kestettävä silloinkin, vaikka kokisi jäävänsä yksin Jumalan kansan keskellä. Tällaista tilannetta varten Pyhä Henki valmisti profeetta Hesekieliä. Hän sanoi: ”Minä teen sinusta yhtä kovan kuin he, yhtä taipumattoman kuin hekin ovat. Minä teen sinusta timantinkovan, piikiveä kovemman. Älä pelkää heitä, älä säiky” (Hes 2:8-9).

Paavalin peräänantamattomuus on saattanut olla niin vaikea joillekin kirjeen kopioitsijoille, että he ovat käsikirjoituksestaan jättäneet pois kieltosanan ”emme” (ude) (Jukka Thurén). Ehkä he olisivat halunneet, että Paavali olisi edes vähän joustanut. On hyvä, että meille on säilynyt suuri joukko käsikirjoituksia, joita vertailemalla voidaan päätellä, mitä Paavali oli alun perin kirjoittanut. Nähtävästi on ollut vaikea erottaa toisistaan väärä periksiantaminen ja alistuminen (hypotage) sekä oikea nöyryys ja kuuliaisuus esivallalle.

Muodossa tai toisessa tämä sama taistelu evankeliumin totuuden puhtaana säilyttämiseksi on jatkunut läpi kristikunnan historian. Liian usein laki näyttää voittavan ja evankeliumi on tuhoutumaisillaan. Miten lie meidän aikanamme? Uskonpuhdistus osoittaa kuinka vuosisadoiksi kristikunnan enemmistö voi kadottaa puhtaan evankeliumin. Mutta se osoittaa myös kuinka yhden ainoan kristityn kirkas näkemys evankeliumista ja käsittämättömältä tuntuva rohkeus voi saada suuria aikaan.

Ne taas, joita siellä pidettiin arvossa - mitä he itse asiassa olivat, on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä - nämä arvohenkilöt eivät vaatineet minulta mitään enempää. He päinvastoin näkivät, että minun tehtäväkseni oli annettu evankeliumin julistaminen ympärileikkaamattomille niin kuin Pietarin tehtäväksi sen julistaminen ympärileikatuille. Sillä hän, joka on antanut Pietarille voiman toimia juutalaisten apostolina, on antanut minulle voiman toimia muiden kansojen keskuudessa (2:6-8).

Vielä kerran Paavali luonnehtii Jerusalemin seurakunnan johtajia. Hän käyttää rohkeita sanoja: ”Ne taas, joita siellä pidettiin arvossa - mitä he itse asiassa olivat, on minusta yhdentekevää.” Miten hän kaatamatta nuorten seurakuntien silmissä alkuseurakunnan ja apostolien arvovaltaa uskaltaa sanoa, että hänestä on yhdentekevää kuinka arvostettuja seurakunnan johtajat olivat ihmisten silmissä (Gal 2:6). Hekin olivat vain ihmisiä ja Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. Ratkaisevaa on Jumalan lahjomaton suuruus ja Jeesuksen Kristuksen arvovalta, ei johtajan suuruus ja arvovalta. Joka tapauksessa Paavali näillä sanoilla vapauttaa Jumalan kansan yksityisiä jäseniä liiallisesta hengellisten johtajien kunnioituksesta ja riippuvuudesta heihin. Oikealla tavalla tulee olla sekä sidottu että vapaa johtajista, pitää heitä vain tavallisina veljinä ja kuitenkin katsoa heihin ylöspäin. Tasapainoisen asenteen löytäminen on vaikeaa ja vaatii jatkuvaa kamppailua.

Paavali kuvaa muutamin sanoin, miten kävi Jerusalemin väittelyssä. Seurakunnan johto asettui hänen taakseen. Paavalin julistamaan evankeliumiin ei vaadittu muutoksia. Hänen toimintansa apostolina tunnustettiin oikeaksi. Se myös nähtiin ja hyväksyttiin, että Paavalin erityinen tehtävä oli julistaa evankeliumia ei-juutalaisille. Pietarillakin oli sama tehtävä, mutta juutalaisten parissa. Pietaria ei korotettu Paavalin yläpuolelle. He tekivät samaa työtä, saman arvoisina Jumalan valtakunnassa. Työalueet vain erosivat toisistaan. Nähtiin Jumalan antamana selvä työnjako.

Tätä rinnakkaisuutta Paavali vielä korostaa, kun hän mainitsee, että Herra antoi samalla tavoin voimaa (energeo) evankeliumin julistamiseen niin Pietarille kuin hänellekin. Voiman antaja ei tehnyt erotusta heidän välillään. Itse voima (dynamis) on evankeliumissa (Room 1:16), ei sen julistajissa. Evankeliumin voima tulee näkyviin julistajissa silloin, kun he kaikista luonteensa, vaelluksensa ja työnsä heikkouksista huolimatta uskollisesti ja peräänantamattomasti julistavat evankeliumia.

Kun Jaakob, Keefas ja Johannes, joita pidettiin seurakunnan pylväinä, käsittivät, minkä tehtävän Jumala oli minulle armossaan antanut, he ojensivat minulle ja Barnabakselle kätensä yhteistyön merkiksi: meidän oli määrä mennä vieraiden kansojen, heidän taas juutalaisten keskuuteen (2:9).
Jerusalemin seurakunta syntyi helluntaina. Silloin kastettiin tuhansia. Osa heistä oli ollut vain pyhiinvaeltajina Jerusalemissa. Emme tiedä kuinka suuri Jerusalemin seurakunta oli nyt lähes parikymmentä vuotta myöhemmin. Sen tiedämme, että seurakunnassa oli ollut erilaisia ryhmiä. Näiden ryhmien väillä oli ollut kitkaa (Apt 6:1). Vainotkin olivat hajottaneet seurakuntaa (Apt 8:1). Mutta seurakunnassa oli kuitenkin jatkunut herätys. Luukas mainitsee Jerusalemista, että vielä 50-luvulla tuhansittain juutalaisia tuli uskoon (Apt 21:20).

Seurakunnan merkityksen ja suuruuden tähden oli ymmärrettävää, että seurakunnan johdossa mainitaan kolme nimeä: Jaakob, Keefas ja Johannes. Jaakob, Jeesuksen lihallinen veli on ensimmäisenä, vaikka hän ei ollutkaan yksi niistä kahdestatoista. On myös todennäköistä, että Keefas ja Johannes olivat paljon matkoilla. Jaakobista tuli myöhemmin seurakunnan johtaja (Apt 21:18). Seurakunnan ensimmäinen johtaja ja Johanneksen veli Jaakob Sebeteuksen poika oli surmattu nelisen vuotta aikaisemmin (Apt 12:2). Myös Jaakob, Herran veli surmattiin. Se tapahtui toistakymmentä vuotta tuon keskustelun jälkeen.

Paavalin käyttämä kuva paikallisseurakunnasta ja sen vastuuhenkilöistä on havainnollinen. Se on kuva temppelistä, jossa näkyy ulommaisena pylväät. Pylväät kannattivat kattoa. Ne pitivät koko rakennuksen koossa. Pylväs täytti vain silloin tehtävänsä, kun seisoi paikallaan. Seurakunnan pylväänä ja perustuksena on totuus (1 Tim 3:15), jonka tulee ruumiillistua sen johtajissa. Myös seurakunnan tavalliset jäsenet voivat saada pylvään merkityksen. Joka on uskollinen ja vakaa omalla paikallaan ja joka kamppailee loppuun asti uskonsa säilyttäen, hänestä tehdään pylväs Jumalan temppeliin (Ilm 3:11-12). Evankeliumin totuus säilyy mikäli on sellaisia, jotka tuntevat syvästi evankeliumin sisällön. Tällaisten on myös uskallettava nousta vastustamaan sellaisia seurakunnan johtajia, jotka menettelevät väärin ja poikkeavat totuudesta.

Evankeliumin julistamisessa tarvitaan yhteistyötä. Maailman pelto on aivan liian laaja yhdelle kylväjälle ja yhdelle leikkaajalle. Yhdessä toisten kanssa on työtä tehtävä ja samaan aikaan itsenäisenä omalla paikallaan. Aina ei kuitenkaan ole helppoa ojentaa kättä yhteistyön merkiksi. Paavalikin joutui paljon matkustamaan, näkemään vaivaa, kokemaan epäluuloa ja väittelemään ennen kuin hän sai tämän niin tärkeän yhteyden kädenpuristuksen. Hän muisti sen vielä vuosia myöhemmin.

Paavali mainitsee tässä erään tärkeän asian Jumalan valtakunnan työstä. Evankeliumin julistaja tarvitsee voimaa kestääkseen työn vastustusta. Mutta ennen kaikkea hän on työssään armon varassa ja tekee sitä armosta. Armo kannattelee häntä itseään. Armoa ja lahjaa on myös saada olla mukana työssä. Armon tähden häneltä kysytään vain uskollisuutta vähässä, ei onnistumista eikä saavutuksia.

Heidän köyhiään meidän vain tuli muistaa, ja niin minä olen ahkerasti tehnytkin (2:10).

Paavali sai evankeliumin julistamisen ohella tärkeän tehtävän Jerusalemin seurakunnalta. Se tehtävä on kuin kaikua Jeesuksen sanoista viimeisellä tuomiolla: ” Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa…” (Matt 24:35). Paavalin tuli kerätä varoja seurakunnan köyhille. Aikaisemmin Juudeassa oli ollut nälänhätää. Silloin oli Antiokian seurakunnassa kerätty varoja avustukseksi (Apt 11:28-29). Lähetysmatkoillaan Paavali perusti seurakuntia Vähä-Aasiaan ja Kreikkaan. Mutta hän ei unohtanut tätä saamaansa palvelutehtävää. Hän järjesti keräyksiä Jerusalemin seurakunnan tukemiseksi (Room 15:25-27; 1 Kor 16:1-4; 2 Kor 8-9).

Paavali näkee, että tällaisella keräyksellä oli tärkeä merkitys. Pakanuudesta kääntyneet olivat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista. Siksi heillä oli nyt velvollisuus auttaa näitä aineellisesti (Room 15:27). Se oli rakkaudenlahja (1 Kor 16:3, KR38). Se oli kiitos siitä armosta (2 Kor 8:19), jonka he olivat saaneet.

Keräys myös yhdisti hajalla olevat seurakunnat Jerusalemin alkuseurakuntaan. Samalla se sitoi kiitollisuuden sitein juutalaispohjaisen alkuseurakunnan eri puolilla oleviin pakanaseurakuntiin. He saivat halun rukoilla näiden seurakuntien puolesta (2 Kor 9:14). Näin se loi osaltaan yhtenäistä kristikuntaa. Se oli yhteistä tunnustautumista kuuliaisuuteen Kristuksen evankeliumille (2 Kor 9:13).

POHDITTAVAKSI

EVANKELIUMI JA LAKI, VAPAUS JA PAKKO

Jatkuva kamppailun aihe Jumalan seurakunnassa on evankeliumin lahjaluonteen ja sen tuoman vapauden säilyminen Jumalan lasten sydämessä. Jokaisen ihmisen oma järki ja sisin sekä Raamatussa olevat käskyt, kiellot, säännöt ja ohjeet vaatimalla vaativat tekemään jotain, olemaan kuuliaisia ja yrittämään vilpittömästi. Siksi tuntuu mahdottomalta, että täysin ilmainen, vain lahjana annettu evankeliumi ja sen tuoma vapaus voisi olla oikeaa ja kannatella koko uskonelämää. Usein vain lyhyeksi hetkeksi kirkastuu evankeliumin lahjaluonne ja sen tuoma vapaus. Pian jälleen laki ja lainomainen julistus valtaavat uskovien mielen. Evankeliumin julistama vapaus tuntuu liian yksinkertaiselta ja helpolta ja se näyttää johtavan vain lihalliseen vapauteen.

Mikä käsittämätön voima onkaan lailla ja lakihenkisyydellä. Lain hengen hallitessa ihminen kokee lain Jumalan tahdon korkeimpana ilmoittajana. Alituisesti on tarkistettava, että kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Sitä varten on saatava tarkkoja ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä. Suhde Jumalaan muuttuu lapsen suhteesta orjan suhteeksi. Joka asiaan on saatava Jumalalta lupa. Uskonelämää leimaa pakko eikä enää vapaus.

Syntyy voimakas tarve vetää muutkin kristityt mukaan samaan henkeen ja käyttäytymiseen. Vasta silloin tuntee itsensä turvalliseksi, jos koko uskonyhteisö ajattelee ja toimii samalla tavalla.

Lainomaisuus vapauttaa tekemästä vaikeita ja itsenäisiä päätöksiä elämän monimutkaisissa ja usein niin ainutkertaisissa tilanteissa. Toiset ovat ajatelleet kaiken valmiiksi. Auktoriteetit ratkaisevat ongelmat. On vain toteltava liikoja kyselemättä.

Koko Galatalaiskirje rakentuu juuri tällaiseen sielunhoidolliseen ja opilliseen lain ja evankeliumin suhteen selvittelyyn.

Meille on ehkä opetettu, että lukiessamme Raamattua ja tutkiessamme omaa elämäämme Jumalan edessä meidän on osattava sekä asettaa rinnakkain että erottaa oikealla tavalla laki ja evankeliumi Hyväksymme ehkä itsestään selvänä senkin, että lain ja evankeliumin toisistaan erottaminen luo erikoisen kirkasta valoa Jumalan sanan oikein ymmärtämiseen. Tiedämme, ettei lakia ja evankeliumia saa sekoittaa toisiinsa. Evankeliumista ei saa tehdä lakia.

Tiedämme ehkä senkin, että lailla ja evankeliumilla on aivan erilainen tehtävä Jumalan kansan elämässä. "Ellei näet evankeliumia selvästi eroteta laista, ei kristillinen oppi voi säilyä terveenä. Jos taas tämä ero ymmärretään, tunnetaan oikea vanhurskauttamiskäsitekin. Silloin on helppo erottaa usko teoista, Kristus Mooseksesta ja esivallasta sekä kaikista maallisista laeista" (Luther).

Kohtaamme lain kaikkialla Raamatussa. Laki näyttää hallitsevan Raamattua. Lain opetuksen ymmärrämme yleensä sen pitemmittä selityksittä. Sehän sanoo selvästi: Tee näin! Ja varoittaa: Jollet tee, niin sinua rangaistaan.

Evankeliumikin on läsnä kaikkialla Raamatussa, mutta VT:ssa se on ikään kuin varjokuvana (Hepr 10:1). Olemme opetuslasten tavoin ymmärtämättömiä ja hitaita uskomaan Raamatun todistusta evankeliumista (Luuk 24:25). Meidän silmämme eivät ole sittenkään auenneet (24:33). Peite pysyy meidänkin sydämemme päällä Raamattua lukiessamme (2 Kor 3:14-15). Se peite nousee jostain syvältä oman olemuksemme pohjasta ja estää meitä kuulemasta armon evankeliumia. Kuitenkin evankeliumi loistaa kirkkaana Jeesuksen Kristuksen uhrissa syntiemme tähden, hänen ylösnousemuksessaan ja uskon vanhurskaudessa. Sitä ei voi mikään mahti maailmassa peittää, ei kumota eikä tuhota. Risti seisoo, vaikka maanpiiri vapisee. Vain siinä merkissä voimme voittaa.

Juutalaisten Talmud ja muslimien Koraani ovat omalla tavallaan nimenomaan VT:n tulkintaa. On väitetty, että 60% Koraanissa on saatu Raamatusta. Molemmat kirjat ovat täynnä lakia, käskyjä, kieltoja, kehotuksia, uhkauksia. Jumalan laupeus voi tulla vain sellaisen osaksi, joka täyttää annetut ehdot. Lahjaksi tarjottavaa evankeliumia ei niistä löydy. Koraani suorastaan kiistää Kristuksen evankeliumin olemassaolon jyrkin sanoin.

Kristus ja hänen evankeliuminsa on Raamatun ydinasia (Apt 10:43). Vasta todistus Kristuksesta tekee Raamatusta sen mikä se on, niin kuin aurinko tekee päivästä päivän. Ilman Kristusta ja evankeliumia Raamattu olisi vain arvoituksellinen ja katkelmallinen erään uskonnon historiasta kertova asiakirja tai ilmoitusta Jumalan käsittämättömästä vihasta (Herman Sasse).

Mutta miten tämä kaikki on sovellettavissa omaan uskonelämäämme ja kilvoitukseemme? Ehkä jonkinlaisen vastauksen saamme vertaamalla toisiinsa Paavalin ja Luukkaan selostusta samasta apostolien kokouksesta. Paavali tuo esiin puolustaessaan evankeliumia vain kaikkein oleellisimman. Siksi hän sivuuttaa kokouksesta lähetetyn kirjeen seurakunnille (Apt 15:23-29). Kirje mainitsee Paavalin rakkaana veljenä. Se olisi tukenut Paavalin arvovaltaa galatalaisten silmissä. Siinä myös sanotaan, etteivät apostolit Pyhän Hengen johtamana halua panna uskovien kannettavaksi mitään taakkaa.

Ikään kuin periksi antaen kiivaitten juutalaiskristittyjen vaatimuksille tuohon kirjeeseen liitetään kuitenkin muutamia ”välttämättömiä ohjeita”. Uskovat saavat kiellon karttaa epäjumalille uhrattua lihaa, verta, lihaa, josta verta ei ole laskettu sekä haureutta (Apt 15:28-29).

Kuinka paljon ongelmia erilaiset ruokaohjeet toivatkaan kristillisiin seurakuntiin. Sen näemme Antiokian (Gal 2:11-14) ja Korinttin (1 Kor 8:1-9) seurakunnista. Roomalaiskirjeessä käsitellään myös tätä asiaa (Room 14:1-4). Vielä Timoteuskirjeessäkin puututaan ruokaohjeisiin (1 Tim 4:3). Timoteuskirjeen opetus on, että ”kaikki, minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hyljätä mitään, kun se otetaan kiittäen vastaan. Jumalan sana ja rukous pyhittävät sen” (4:4). Tämä koskee myös verta ja kaikenlaista lihaa!

Joka tapauksessa tänäänkin monet kristityt kieltäytyvät käyttämästä verta. Sinänsä se ei ole ongelma. Näin saa tehdä, siihen on vapaus. Ongelmaksi asia tulee vasta silloin, kun siitä tulee Paavalin aikaisen ympärileikkausvaatimuksen kaltainen pakko: Et voi olla Raamatulle kuuliainen ja todellinen kristitty, jos käytät verta ruuassasi! Raamattuhan selvästi kieltää sen kristityiltä. Saatetaan sanoa, että sen käyttö on jopa samanlainen synti kuin haureus. Haureus on kuitenkin yksi kymmenen käskyn kielloista. Kymmentä käskyä ei voi asettaa ruokaohjeitten rinnalle.

Toinen samantapainen pakko voi olla vaatimus, ettei nainen saa rukoilla muuten kuin pää peitettynä (1 Kor 11:5-6). Kuitenkin Paavali sanoo, että se oli vain sen ajan Jumalan seurakunnan yleinen tapa (1 Kor 11:16).

Aikojen kuluessa eri kulttuureissa ja eri puolilla Jumalan seurakuntaa on syntynyt lukematon määrä erilaisia tapoja. Kovin usein kuitenkin näistä tavoista, joista osaa aina voidaan perustella jollakin Raamatun lauseella, tulee ehdottomia todellisen kristityn tuntomerkkejä. Tämän päivän Turkissa on joidenkin kristittyjen parissa kiellettyä istuessa nostaa toista polvea toisen päälle. Sitä perustellaan jollakin Raamatun jakeella. Mutta kun olemme heidän keskellään kunnioituksesta heitä ja heidän tapojaan kohtaan emme nosta polveamme toisen päälle.

Rakkauden ja keskinäisen yhteyden säilyttämiseksi on pyrittävä joustamaan. Hyväksyttyjä käyttäytymis-, vaatetus-, puhe- ja ruokailutapoja on hyvä noudattaa. Ne voivat varjella monelta pahalta. Ne tuovat turvallisuutta ja järjestystä yhteiselämään. Hyväksi koettuja tapoja ei pidä tahallaan rikkoa eikä niiden rikkomisella loukata toisia.

Liian usein kuitenkin tehdään pakko monista sellaisista tavoista, jotka ehkä on poimittu Raamatusta tai joita voidaan joillakin Raamatun lauseilla perustella muka ”välttämättöminä ohjeina” (Apt 15:28). Niiden noudattaminen tehdään pelastumisen ja keskinäisen yhteyden ehdoksi. Tätä ei tule koskaan omassatunnossa hyväksyä. Lähimmäissuhteissa tarvitaan monenlaisia ohjeita ja pelisääntöjä. Niitä on hyvä tuntea ja noudattaa kohtuudella. Mutta koskaan eikä missään tapauksessa niitä saa viedä Jumala-suhteeseen. Jumalan edessä aina syntisen ja rikkoneen ihmisen pelastaa yksin Kristus ja yksin usko.

Tunnustuskirjoissa sanotaan: ”Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivät toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin.”