Gal 5:26 – 6:10

18. ERÄITÄ USKOVIEN KESKINÄISEN YHTEYDEN ONGELMIA (Gal 5:26 – 6:10)

Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme (5:26).

Monien Paavalin kirjeitten loppuosa sisältää erilaisia kehotuksia, varoituksia ja käytännön neuvoja siitä, miten kristittynä on seurattava Hengen johdatusta ja elettävä Jumalan tahdon mukaisesti. Näin opillista osaa seuraa käytännöllinen osa. Teologiaa seuraa etiikka. Vanhurskauttamista seuraa pyhitys. Uskoa seuraa rakkaus. Armoa seuraa teot. Tähän asti juurta alaspäin, nyt hedelmää ylöspäin.

Kirjeittensä jälkiosan opetuksella Paavali ei kumoa sitä, että tulemme vanhurskaiksi yksin uskosta ilman tekoja. Uskonkilvoituksen alkaessa yhtä hyvin kuin sen jatkuessa ja päättyessäkin olemme vanhurskaita yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen Henki ei koskaan johda lain alle (Gal 5:18) eikä lain alaisuudella varmistamaan pelastumistamme.

Kuitenkin vanha luonto elää uskovassa ja jotta se ei pääsisi valtaan on tiedettävä miten eletään oikein. "Katsokaa siis tarkoin kuinka vaellatte" (Ef 5:15). Omat tunteet ja mielialat eivät suinkaan ole luotettavia oikean tien oppaita. Tarvitaan selkeää ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevaa opastusta vaeltaa oikein Herran tiellä. Se löytyy Jumalan sanasta. Paavali neuvoi aivan kuin kädestä pitäen, miten tuli elää oikein. Hän jopa puhuu tässä yhteydessä "tämän säännön mukaan vaeltamisesta" (Gal 6:16). Sääntöön kuuluu sekä usko että elämä, sekä uskonvanhurskaus että elämänvanhurskaus.

Paavalin monet ohjeet ovat yleispäteviä ja soveltuvat sellaisenaan kaikkina aikoina kaikkien kristittyjen elämään ja kristittyjen muodostamiin ryhmiin. Hän antaa myös hyvin henkilökohtaisia ja tilannekohtaisia ohjeita, joita on osattava soveltaa uudessa tilanteessa viisaalla tavalla.

Jumalan kansa ei voinut elää tervettä uskonelämään ilman toistuvia varoituksia ja kehotuksia. Ollaan vasta matkalla ja tiellä sattuu yllätyksiä ja tulee vastaan ongelmia. Neuvot olivat apuna oikean tien löytämisessä ja osa välttämätöntä valvomista. "Autuaat ne palvelijat, jotka heidän Herransa palatessaan tapaa valvomasta" (Luuk 12:37).

Paavalin neuvot paljastavat meille, missä kohdissa silloisissa seurakunnissa oli heikkoutta elämänvaelluksessa.

Jokaisella yhteisöön kuuluvalla jäsenellä on oma tehtävänsä ja paikkansa yhteisössään. Näin myös seurakunnassa. Vaikeuksia syntyy silloin kun joku jäsenistä ei tyydy omaa asemaansa, vaan haluaa päästä esille ja ehkä johtamaankin. Hän odottaa toisilta parempaa arvonantoa ja kunnioitusta kuin mitä on saanut. Hän ehkä kokee lahjojensa ja kykyjensä edellyttävän sitä. Ehkä hän pitää itseään profeettana, jota muiden on kuunneltava. Hän haluaa päteä ja olla jotakin uskovien kesken ehkä korvatakseen muualla yhteiskunnassa tapahtuneet nöyryytykset.

Seurakunnan arvonannon ja kunnioituksen tulisi kohdistua kuitenkin sellainen, joka on ensin palvellut hyvin ja uskollisesti: "Sillä ne, jotka ovat hyvin palvelleet saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman" (1 Tim 3:13, KR 38). Ensin palvelu ja vasta sitten kunnioitus ja asema. Siksi kunnioituksen vaatiminen toisilta ilman palvelua on turhan kunnian (kenodoksos) pyytämistä. Se on itsensä korottamista, vaikka se tapahtuisi hengellisyyden nimessä.

Paavali tuo esille tämän ongelman myös Filippiläiskirjeessä: "Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta (kenodoksia), vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseään" (Fil 2:3). Itsekkyys, ylpeys ja itsensä korottaminen ajaa uskovaa turhamaisuuteen.

Myös Timoteuskirjeessä varoitetaan tällaisista itseänsä esille tuovista: "Se joka opettaa toisin eikä seuraa Herramme Jeesuksen Kristuksen terveellisiä sanoja ja uskomme mukaista oppia on pöyhkeä eikä ymmärrä mitään. Hänellä on vain kiihkeä halu väitellä ja kiistellä. Sellaisesta syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, ilkeitä epäluuloja ja alituista kinastelua" (1 Tim 6:3-5).

Paavali osoittaa selvästi, mistä tällainen uskovien keskuuteen päässyt turhan kunnian pyytäminen, ärsyyntyminen ja kateus johtuvat: "Sillä te olette yhä vanhan luontonne valassa. Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät" (1 Kor 3:3).

On selvää, että tällainen itsensä korottaminen ärsyttää, aivan kuin vaatii taisteluun joitakin voimakastahtoisia. Toisissa, alemmuudentuntoisissa, se synnyttää kateutta. Joka tapauksessa keskinäinen yhteys kärsii ja epäluulon henki saa vallan.

"Missä Henki on, hän uudistaa ihmiset, synnyttäen heissä uuden mielialan: turhan kunnian pyytäjistä, kiukkuisista, kateellisista hän tekee nöyriä, lempeitä ja rakkaita. Sellaiset eivät tavoittele omaa kunniaansa, vaan Jumalan, he eivät ärsytä eivätkä kadehdi toisiaan, vaan antavat tilaa toiselle ja ehättävät hänet kunnian osoittamisessa. Kunnianhimoiset sitä vastoin ja ne jotka ärsyttelevät ja kadehtivat toisiaan tosin myös saattavat kerskua omaavansa Hengen ja elävänsä Hengessä, mutta he pettävät itseään: he seuraavat lihaa, toteuttavat sen tekoja, ja heillä on jo tuomionsa: he eivät peri Jumalan valtakuntaa” (Luther).

”Niin, tämä kirottava pahe on yhtä turmiollinen kuin se on seurakuntaan yleisesti levinnytkin. Niin pian näet kuin Jumala voimalla lähettää työntekijöitä elonkorjuuseensa, saatanakin kohta herättää itselleen palvelijoita, jotka eivät missään suhteessa tahdo nauttia vähempää arvonantoa kuin oikealla tavalla kutsutut. Näin heti syntyy erimielisyys: jumalattomat eivät ota väistyäkseen hurskasten tieltä hiuskarvan vertaa, he kun omasta mielestään ylittävät heidät älyssä, opissa, hurskaudessa ja Hengessä; mutta vielä vähemmän hurskasten on lupa tehdä myönnytyksiä jumalattomille, ettei uskonoppia vaarannettaisi” (Luther).

”Ja lopuksi on saatanan palvelijoilla se kavala taito, että hengenheimolaistensa keskuudessa taitavasti osaavat teeskennellä rakkautta, yksimielisyyttä, nöyryyttä ja muita Hengen hedelmiä; he päälle päätteeksi kehuskelevat toisiaan, pitävät toisia itseään parempina ja sanovat heitä itseään etevämmiksi. He siis kaikkein viimeisinä tahtovat käydä turhan kunnian tavoittelijoista, jopa he vannovat pitävänsä ainoana silmämääränään Jumalan kunniaa ja sielujen pelastusta, ja kuitenkin he ovat kovin turhan kunnian kipeitä, ponnistaen kaikki voimansa hankkiakseen itselleen toisten rinnalla ihmisiltä kiittävää arvonantoa, kaiken kaikkiaan, he pitävät hurskautta elinkeinonaan ja arvelevat saaneensa sananpalvelustoimen oman kunniansa korottamiseksi. Siispä he ovat kuin ovatkin eripuraisuuksien ja lahkojen aiheuttajia" (Luther).

Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen (6:1).

Mitä teemme kun uskova ystävä lankeaa. Katsommeko sormien lävitse? Uskallammeko tarttua asiaan? Kenelle kuuluu asiaan tarttuminen? Ketä ovat nuo veljet?

Tilanne, jossa saamme tietää jonkun uskovan langenneen ja tehneen väärin paljastaa olemmeko todella Jumalan Hengen ohjaamia. Miten asennoidumme langenneeseen? Jokainen seisova on nurin menneen vierellä aina myös hänen yläpuolellaan, häntä voimakkaampi ja menestyneempi. Langennut saattaa olla jollakin tavoin meille vastenmielinen tai ehkä koemme hänet jopa hengellisenä vastustajanamme. Ainakin silloin meidän on yllättävän helppo hymähtäen todeta, että näinhän pitikin käydä. Tuskin pystymme välttämään vahingonilon tunnetta. Samalla tilanne tarjoaa meille mahdollisuuden nostaa omaa uskonnäkemystämme ja arvovaltaamme toisten uskovien silmissä: Me osoittaudumme hengellisiksi, mehän olemme kestäneet kiusauksissa. Toisen lankeemukset ovat aina herkullisia juorujen aiheita.

Paavali käyttää tässä uskovista sanaa hengelliset (pneumatikois), Hengen ohjaamat ja langenneesta yleistä sanaa ihminen (antropos). Mikä onkaan sen inhimillisempää kuin lankeamisen, petoksen uhriksi joutumisen ja harhaan meneminen? Näillä sanoilla Paavali taitavalla tavalla vetoaa niihin, jotka pitivät itseään jonakin ja kokivat olevansa hengellisiä ja korkeammalla tasolla kuin langenneet uskovat: Hengellisenä sinun onkin oltava veljesi vartija. Olet vastuussa hänestä etkä vain omasta hengellisyydestäsi. Näe toisen rikkomukset äläkä kieltäydy ojentamasta häntä, vaikka sen seurauksena voit joutua kireisiin väleihin jonkun kanssa ja jopa koston kohteeksi.

Todellinen hengellisyys kasvaa kamppailussa, jossa opettelemme pitämään toista itseämme parempana (Fil 2:3). Siksi langennut on häntä ojentavia parempi. Paavali oli oppinut myös jotain Kristuksen mielestä, sillä hän kirjoitti: "Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi" (2 Kor 11:29). Silloin ei tee mieli olla kova langennutta kohtaan. Lempeästi ojentaminen on aina vaikeaa. Ei ole helppo löytää oikeita sanoja. Ojentaessa voi lyödä sillä tavoin, että toinen vain katkeroituu ja kovettuu. Ojentamisessa on kysymys toisen auttamisesta takaisin oikeaan ja parantamisesta.

Paavali väittää, ettei meillä ole vähäisintäkään syytä ylpeilyyn langenneen edessä ja vielä vähemmän hänen selkänsä takana. Tosin meidän tulee nuhdella toinen toisiamme, sillä "joka palauttaa syntisen hänen eksymyksensä tieltä, se pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja peittää syntien paljouden" (Jaak 5:20). Mutta tänään sinä, huomenna ehkä jo minä. Koskaan ei pidä olla varma omasta lujuudestaan. "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei lankea" (1 Kor 10:12). ”Pidä siis varasi, ettei se valo, joka sinussa on ole pimeyttä (Luuk 11:35).

 

Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain (6:2).

Paavali puhuu Kristuksen laista. Saman asian hän on myös maininnut sanoessaan, ettei hän ole vailla Jumalan lakia, hänellä on Kristuksen laki (1 Kor 9:21).

Olemmeko sittenkin lain alaisia? Onko Kristukseen uskovalle vain tullut uusi laki vanhan Mooseksen lain tilalle? Mooseksen laki kiteytyi rakkauden kaksoiskäskyksi (Matt 22:36-40). Mikä on sitten Kristuksen laki? Kyllä se on sama käsky rakastaa. Jeesus sanoi opetuslapsilleen viimeisenä yhdessäolon iltana, että hän antaa uuden käskyn: ”Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne” (Joh 13:34). Se on uusi siksi, että sitä koetellaan elämässämme joka päivä emmekä koskaan ole sitä täysin oppineet. Siksi meitä on siihen toistuvasti kehotettava.

Rakkauden kaksoiskäsky ilmoittaa kaikissa elämäntilanteissa Jumalan tahdon. Sen edessä tiedämme joka päivä, mitä Jumala meiltä haluaa. Nimenomaan suhteessa lähimmäisiimme olemme aina sidottuja käskyyn rakastaa. Siitä meitä ei vapauteta koskaan.

Kun Paavali halusi voittaa Kristukselle lain alaisena eläviä, hän sanoi olleensa heille kuin lain alainen. Sitten hän lisäsi: ”Vaikka en olekaan lain alainen” (1 Kor 9:20). Paavali oli juuri kirjoittanut galatalaisille, että jos he pyrkivät vanhurskauteen lakia noudattamalla, silloin he joutuvat eroon Kristuksesta ja armon ulkopuolelle (Gal 5:4). ”Jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan” (Gal 2:21). Nyt hän kuitenkin käskee toteuttamaan Kristuksen lakia.

Suhteemme Jumalaan ja pelastumisemme ei ole sidottu siihen kuinka hyvin olemme kyenneet rakastamaan. Siinä emme ole lain alaisia. Pelastumme yksi armosta vain uskomalla Jeesukseen Kristukseen ja huutamalla avuksi Herran nimeä. Näin silloinkin, kun koemme, ettemme pysty rakastamaan emmekä kantamaan toisten taakkoja.

Kun Paavali kutsuu tässä toteuttamaan Kristuksen tahtoa, hänen lakiaan, hän asettaa silmiemme eteen Jeesuksen esikuvana. Jeesushan kutsui luokseen kaikkia työn ja kuormien uuvuttamia haluten antaa levon (Matt 11:28). Hänen seuraajiensakin kehotetaan toimimaan samalla tavoin. ”Me kehoitamme teitä, veljet: nuhdelkaa kurittomia, rohkaiskaa alakuloisia, holhotkaa heikkoja, olkaa pitkämieliset kaikkia kohtaan” (1 Tess 5:14, KR38). Tätä joudumme harjoittelemaan läpi koko uskonelämän.

Jokaisella lähellämme elävällä ihmisellä on omat taakkansa kannettavanaan. Näin myös kristittyjen yhteydessä. Rakastamme, kun jaamme hänen kanssaan hänen taakkaansa. Emme jätä toista yksin taakkojensa kanssa. On mentävä mukaan toisen ahdistukseen niin pitkälle kuin voi ja uskaltaa mennä. Tosin silloinkin voimme kantaa toisen taakkaa vain hetken ja vain osittain. Mutta onko meillä valmiutta tulla lähelle, nähdä ja kuulla, mitä taakkoja toiset kantavat? Annammeko omien taakkojemme niin sitoa itseämme, ettemme suostu näkemään muita taakkojen kantajia? Lähimmäisen taakkoja voi kantaa vain lähellä ollen, vain kuuloetäisyydellä, vain olemalla kiinnostunut toisen huolista ja ongelmista eikä vain omista huolista.

Mistä taakoissa voi olla kysymys? Saarnaaja toteaa, että ”ihmistä painaa kiusaava taakka: hän ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu eikä miten se tapahtuu - kuka voi sen hänelle kertoa? Ihminen ei ole tuulen valtias, ei hän pysty sitä pidättämään, eikä kukaan hallitse kuolemansa hetkeä. Sodasta ei ole pääsyä, eikä synti päästä tekijäänsä vapaaksi” (Saarn 8:6-8).

Luther tuo esille toisenlaisen näkökulman taakkoihin ja taakkojen kantamiseen: ”Mutta jos kerran osaamme sietää omia vikojamme ja rikkomuksiamme, joita meille joka päivä tuhka tiheään sattuu ja helposti katsoa niitä läpi sormien, niin kärsikäämme toki niitä toisissakin, tuon sanan mukaisesti: ’Kantakaa toistenne kuormia’ ja: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’” (Luther).

Jeesuksen opetus on hyvinkin käytännön läheistä. Toisten taakkojen kantaminen on ruuan antamista nälkäiselle, veden antamista janoiselle, kodittoman ottamista luokseen, alastoman vaatettamista, sairaan katsomista ja vangin luokse menemistä (Matt 25:35-36).

Valitettavan vähän osaamme kantaa toisten taakkoja. Toivon mukaan pystymme kuitenkin jollekin kärsivälle lähimmäisellemme joskus antamaan edes ”maljallisen raikasta vettä” (Matt 10:42) niin, että hän taas jaksaa kantaa taakkansa uskonsa Kristukseen säilyttäen.

Sillä jos joku luulee jotakin olevansa, vaikka ei ole mitään, niin hän pettää itsensä (6:3).

Paavali varoittaa uskovia omaa minää koskevista suurista luuloista, kuvitelmista ja unelmista. Tärkeää on vain se, millaisena Jumala näkee ihmisen ja se, mitä hän on todellisuudessa, ei se mitä hän on omissa ajatuksissaan. Luulojen mukaan eläminen johtaa aina itsepetokseen.

Tällä varotuksellaan Paavali paljastaa jokaisessa ihmisessä asuvan perisynnin varsinaisen olemuksen, joka on itsensä korottamista ja halua olla jotakin. Raamatun mukaan tämä synti on seurannut ihmistä paratiisista alkaen. Käärme houkutteli ihmisen Jumalan vastaiseen kapinaan juuri lupauksella, että ihmisestä tulee Jumalan kaltainen: ”Te tulette niin kuin Jumala” (1 Moos 3:5, KR38). Itsekeskeisyydestä, itsensä korottamisesta ja ylpeydestä on tullut ihmisen perussynti. Sen vallassa ihminen luulee olevansa jotakin Jumalan edessä, vaikka ei olekaan itsessään mitään. Ylpeys on synti, joka ei satu omaantuntoon eikä siitä ei voi kokea synnintuntoa. Vain Jumalan sana Pyhän Hengen työaseena voi paljastaa tämän synnin.

Vanha kristillinen tulkinta liittää Saatanan lankeemuksen juuri itsensä korottamiseen ja ylpeyteen. Jesaja sai profetian Kointähdestä, Luciferista, joka sanoi: ”Minä tahdon nousta taivaisiin”, ”olen korottava itseni Korkeimman vertaiseksi” (Jes 14:12-14). Tämän itsensä korottamisen ja ylpeyden tähden syöstiin sädehtivä kerubi alas korkeasta asemastaan (Hes 28:12-17). Tästä kerubista tuli Saatana.

Miten vastakkainen tälle olikaan Jumalan Pojan asenne ja toiminta. Jeesus ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen ristinkuolemaan asti (Fil 2:6-8). Hänen Getsemanen rukoustaan joutuu jokainen kristitty jatkuvasti opettelemaan: ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” (Matt 26:39).

Raamatun mukaan olemme ihmisinä vain maan tomua ja elämämme on kuin kedon kukka, joka hetken kukoistaa ja sitten meitä ei enää ole eikä meidän asuinsijammekaan meitä enää tunne (Ps 103:15-16). Jollei tänään, niin jo huomenna. Jakob sanoo tämän: ”Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu” (Jaak 4:14).

Kuinka olemattomaksi Jumala tekee suurimmatkin mahtimiehet. ”Tyhjää ovat hänelle maan valtiaat: tuskin heidät on istutettu, tuskin kylvetty, tuskin vesat ovat juurtuneet, kun hän jo henkäisee, ja he kuihtuvat ja myrskytuuli vie heidät mukaansa kuin oljenkorret” (Jes 40:23-24). Hetken voi näyttää kuin jonkun suuren ihmisen pää ulottuisi taivaaseen saakka ja ”vaikka hänen päänsä koskettaisi pilviä, hän häviää jäljettömiin niin kuin sonta. Ne, jotka hänet tunsivat, kysyvät: ’Missä hän on?’ Kuin uni hän lentää pois, katoaa, kuin öinen näky hän haihtuu tyhjiin” (Job 20:6-8). Kuitenkin ihminen luottaa pahuuteensa ja sanoo röyhkeästi: ”Ei kukaan minua näe”. Oma viisaus ja tieto eksyttää niin, että ihminen sanoo sydämessään: ”Minä eikä ketään muuta” (Jes 47:10).

Jumalan kohdanneet ihmiset ovat syvästi tajunneet oman mitättömyytensä Jumalan edessä. Abraham vaikeroi tyhjänä Herran edessä (1 Moos 15:2-3) ja tunnusti olevansa vain tomua ja tuhkaa (1 Moos 18:27). Jaakobin parahdus ei ollut voimantuntoisen, vaan epätoivoisen ihmisen hätähuuto: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua” (1 Moos 32:27). Hän tunnusti, että ilman Jumalan siunausta ja apua hänen ja hänen perheensä elämä olisi tuhoutunut. Joosefilla ei ollut mitään halua esiintyä faaraon edessä taitavana unienselittäjänä. Hän tunnusti nöyrästi: ”Minä itse en pysty, mutta Jumala voi” (1 Moos 41:16).

Jumalan antaman tehtävän edessä omista kyvyistään tyhjennetty Mooses pyysi: ”Lähetä kuka muu tahansa” (2 Moos 4:13). Hänestä ei enää ollut kansan vapauttajaksi kuten hän oli kuvitellut vielä muutama vuosi aikaisemmin.

Kuinka kirkkaana soikaan Hannan ylistyslaulussa Jumalan kansan tunto siitä, että Herra vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä, hän tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, hän painaa maahan ja kohottaa, ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän (1 Sam 2:6-8). Omin voimin ei yksikään menesty (2:9). Sama särjetyn sydämen ylistys soi myös Marian kiitoslaulussa. Siinäkin tunnustetaan, että sydämessään ylpeitä ajatuksia suosivat Herra lyö hajalle. Vallanpitäjät hän syöksee alas korkeudestaan ja korottaa alhaiset (Luuk 1:51-53).

Paavali oli nähnyt Jumalan sanan valossa totuudellisesti oman itsensä. Nyt hän ylpeili vain Kristuksesta Jeesuksesta eikä halunnut luottaa mihinkään omaansa (Fil 3:3). Kristuksen tähden hän oli menettänyt kaiken omassa yhteiskunnassaan ja kansansa jäsenenä. Hän jopa sanoi rohkeasti pitävänsä tuota kaikkea roskana (Fil 3:8). Siitä huolimatta hän totesi, ettei hänessä ole mitään hyvää (Room 7:18). Hän uskalsi jopa sanoa itsestään, ettei hän ole mitään (2 Kor 12:11) eikä hänellä ole mitään (2 Kor 6:10). Omasta työstään apostolina ja istuttajana hän sanoo, ettei istuttaja ole mitään (1 Kor 4:7). Ainoa mikä jotakin on, on Jumala, joka antaa kasvun. Vaikka hän itse ei ollutkaan mitään, niin olihan hänellä Kristus ja se oli kaikki. Kaikki mitä hänellä oli, sen hän koki saaneensa lahjaksi eikä sellaisesta voi ylpeillä ikään kuin se ei olisikaan lahjaksi saatua (1 Kor 4:7). Kaikesta tästä huolimatta hänellä oli loistavien lahjojensa tähden jatkuva kiusaus ylpeyteen. Siksi hän tarvitsi Saatanan enkelin rusikoimaan itseään (2 Kor 12:7).

Samanlainen mieli tulisi olla kaikilla Kristuksen seuraajilla. Jeesus julistaakin autuaaksi nimenomaan hengessään köyhät, murheelliset, kärsivälliset ja ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano (Matt 5:4-6). Jumala onkin valinnut valtakuntansa jäseniksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat tässä maailmassa vähäpätöisiä ja halveksittuja, jotka ovat ei yhtään mitään. Näin hän tekee tyhjäksi sen, mikä on jotakin (1 Kor 1:28).

Kuinka mieletöntä tämän valossa onkaan, jos Kristuksen omat jälleen alkavat pöyhistyä ja palaavat tämän maailman asenteisiin ja henkeen, joka korottaa ihmisen joksikin. Näin oli tapahtumassa Korinttin uskovien elämässä: ”Te olette jo ravitut, teistä on tullut jo rikkaita, ilman meitä teistä on tullut kuninkaita!” (1 Kor 4:8).

Paavalin varoitus oli tarpeen ja se pyrki tuomaan valoon petollisen itsensä korottavan asenteen uskovien sydämessä. Samasta asiasta Jeesus varoitti kahdessakin vertauksessa. Hän osoitti Jumalan valtakunnan peruslakina olevan, että joka korottaa itsensä se alennetaan ja joka alentaa itsensä se korotetaan (Luuk 14:17; Luuk 18:14).

Lutherin mukaan Paavali puhuu tässä sellaisesta kristitystä, joka ”luulee omaavansa Hengen, käsittävänsä kaikki Raamatun salaisuudet, olevansa erehtymätön ja lankeamaton eikä lainkaan tarvitsevansa syntien anteeksiantamusta”. Laodikean seurakunnassa oli päässyt valtaan juuri tällainen itsensä korottamisen henki. Siellä koettiin, että oltiin Hengen lahjoissa ja voimassa rikkaita eikä omasta mielestä enää puuttunut mitään. Ei tarvinnut olla ”vaivainen mato matkamies maan”. Herra näki kuitenkin toisin: ”Et tajua, mikä todella olet: surkea ja säälittävä, köyhä, sokea ja alaston” (Ilm 3:17). Järkyttävä on tämä kristikunnassa niin usein toistuva itsepetos. Eletään luuloissa eikä todellisuudessa. Niissä luuloissa Jumala on tullut pieneksi ja ihminen suureksi.

Kukin tutkikoon vain omia tekojaan Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen (6:4).

Jumalan edessä Kristuksen evankeliumin kuuleminen ja usko on ratkaisevaa. Siinä ei kysytä, millainen ihminen on, mitä hän on saanut aikaan ja ovatko hänen tekonsa hyviä tai pahoja. Iankaikkisen elämän toivo perustuu yksin lahja- ja uskonvanhurskauteen. Ihmisten edessä, ihmisten keskellä ja ajallisen elämän kannalta on tärkeintä taas se, millainen ihminen on, mitä hän on saanut aikaan ja millaisia ovat hänen tekonsa. Siinä kysytään elämänvanhurskautta, sitä miten olemme eläneet ja miten palvelleet rakkaudessa lähimmäisiämme.

Kuitenkin UT opettaa toistuvasti, että jokainen kristitty joutuu kerran tekemään tiliä Jumalan edessä siitä, millaisia tekoja hän on tehnyt. Teot seuraavat rajan toiselle puolelle (Ilm 4:13). Vaikka jokainen pelastuukin yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen, niin jokainen joutuu myös tilille siitä, miten on elänyt ja mitä tehnyt. Jeesus sanoi suoraan, että Ihmisen Poika maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan (Matt 16:27). Tässä tuomiossa ei katsota henkilöön, vaan teot ratkaisevat (1 Piet 1:17). Teot tulevat näkyviin ja tuomion tuli osoittaa, minkälainen kunkin teko on (1 Kor 3:13).

Tähän jää sovittamattomalta tuntuva ristiriita: Pelastua yksin armosta, ei teoista ja kuitenkin joutua tuomiolle teoistaan. Paavali laukaisee tämän jännitteen puhumalla tuomion tulesta, jossa uskovan aikaansaama rakennus koetellaan ja jos se palaa ja kärsii vahingon, hän itse kuitenkin pelastuu kuin tulen läpi (1 Kor 3:13-16).

Jumala ei tarvitse meidän tekojamme, mutta niitä tarvitsee lähimmäisemme ja myös itse elääksemme tässä maailmassa ja tullaksemme toimeen toistemme kanssa. Monin tavoin UT:ssa kehotetaan kristittyjä työntekoon ja nimenomaan tekemään hyviä tekoja. Kristityn kunnia-asiana on se, että hän itse ansaitsee toimeentulonsa kättensä työllä (1 Tess 4:11). On nähtävä vaivaa työtä tehden omin käsin (1 Kor 4:12) ja ansaittava rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle (Ef 4:28). On työtä tehden huolehdittava heikoista ja muistettava Jeesuksen sanat: Autuaampi on antaa kuin ottaa (Apt 20:33-35). Paavali jopa varoittaa uskovia työn tekemisen laiminlyömisestä, elämästä kurittomasti ja touhuamasta joutavia. Jos joku näin tekee, ”hänen ei pidä myöskään syödä” (2 Tess 4:10). On rauhoituttava ja itse ansaittava leipänsä eikä saa väsyä tekemästä hyvää (4:11-13).

Ylpeileminen ja kerskaaminen sisältävät kristillisessä kielenkäytössä kielteisen sävyn. Koemme, että on väärin ylpeillä omista teoistaan. Nyt kuitenkin Paavali vapauttaa kristityn iloitsemaan omista hyvistä teoistaan. Voimme odottaa toisilta ihmisiltä arvostusta ja kunnioitusta vain siitä mitä olemme itse tehneet. Toisten aikaansaannoksista emme voi kerskua. Vaikka kristitty rehellisesti tunnustaa, ettei hän ole mitään, hän samaan aikaan tekee hyvää ja voi olla varma siitä, että hyvän tekeminen on Jumalan tahdon mukaista.

Paavali asennoitui itseensä kypsästi. Toisaalta hän asiallisesti myöntää, että hän apostolina on kuin keskosena syntynyt, vähäisin eikä edes ansaitse apostolin nimeä. Mutta tästä huolimatta hän uskaltaa olla se, mikä hän on, sillä sitä hän on Jumalan armosta . Hän on vakuuttunut siitä, ettei Jumalan armo ole mennyt hukkaan. Hän jopa rohkeasti kehuu itseään ja väittää, että hän on tehnyt enemmän työtä kuin kukaan toisista apostoleista. Tämä on ollut mahdollista vain Jumalan armon voimasta (1 Kor 15:8-10). Vaikka hän itsessään ei ole mitään, niin hän ei katso olevansa millään tavoin myöskään ”noita mainioita apostoleja huonompi” (2 Kor 12:11). Hänen ei tarvitse hävetä, kun hän vertaa itseään muihin. Hän ei väheksy omia lahjojaan ja sitä tehtävää, minkä on Herralta saanut.

On opittava terveellisellä ja tasapainoisella tavalla arvioimaan omaa itseään ja omia tekojansa. Ei pidä ajatella itsestään liikoja, ei sen enempää kuin on aihetta ajatella, on pysyttävä kohtuuden rajoissa (Room 12:3). Mutta ei pidä nähdä vain omien kykyjen ja mahdollisuuksien rajat ja heikkoudet, vaan myös se mitä kykyjä ja lahjoja on itsellä ja mihin todella pystyy. On tunnustettava omat vahvuudet ja niiden mukaan toimittava rohkeasti ja uskollisesti. Paavali ei häpeä kertoa siitä, mitä hän on saanut aikaan eikä hän halua edes puhua muusta kuin siitä, mitä Kristus on hänen kauttaan tehnyt. Hän on omasta mielestään vienyt päätöksen saamansa tehtävän ja on valmis uusiin tehtäviin (Room 15:17-19).

Tätä samaa Jeesus opettaa vertauksessaan palvelijasta, joka sai isännältään viisi talenttia. Hän ryhtyi heti toimeen, kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa. Hän oli luotettava ja uskollinen palvelija. Toinen palvelija taas kaiken menettämisen pelon vallassa kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan. Hän oli kelvoton ja laiska palvelija, joka lopulta menettikin kaiken (Matt 25:14-29). Emme ihmettele, että Paavali kehottaa uskovia olemaan vahvoja ja järkähtämättömiä ja tekemään aina innokkaasti Herran työtä tietäen, ettei Herra anna työn mennä hukkaan (1 Kor 15:58).

Uskova ei voi kerskua pahoista teoistaan, sillä silloin hän tuomitsee itsensä pahaksi puuksi, joka hakataan pois ja heitetään tuleen (Matt 7:17-19). Hän häpeää ja tunnustaa syntinä pahat tekonsa. Mutta hänellä on oikeus iloita hyvistä teoistaan. Hän tietää, että niiden tekeminen on Jumalan armon aikaansaannosta. Paavali jopa sanoo, että meidät on luotu Jumalan yhteyteen toteuttamaan hänen tarkoittamiaan hyviä tekoja (Ef 2:10).

Sillä kunkin on kannettava oma taakkansa (6:5).

Ytimekäs vaatimus, johon sisältyy koko ihmiselämä. Tosin Paavali ei tässä sano, mitä hän tarkoittaa taakalla. Jos taakka tarkoittaa ihmisen kokemia vaivoja ja vaikeuksia, ahdistuksia ja kärsimyksiä, silloin taakalla on sama merkitys kuin Jeesuksen käyttämällä sanalla risti. Jeesus sanoi, ettei yksikään, joka ei ota ristiään, kelpaa hänelle (Matt 10:38). Jokainen joka tahtoo kulkea hänen jäljessään ottakoon joka päivä ristinsä (Luuk 9:23). Vain ristinsä Jeesuksen jäljessä kantava voi olla hänen opetuslapsensa (Luuk 14:27). Näin taakka tai risti kuuluu oleellisena osana Jeesuksen seuraajan elämään. Kun Paavali vahvisti pakanuudesta kääntyneitä ja kehotti pysymään uskossa, hän nimenomaan vakuutti, että monen ahdistuksen kautta on mentävä Jumalan valtakuntaan (Apt 14:22). Ahdistus on se tie, jolla kristityn tuli oppia kulkemaan. Sillä tiellä oli opittava kantamaan omaa taakkaansa.

Tosin jotkut selittäjät näkevät tässä Paavalin kehottavan jokaista kantamaan itse omien hyvien tekojensa ”taakkaa” rasittamatta niistä kerskumalla muita (Gyllenberg). Luther taas selittää tämän niin, että kerran seisomme Kristuksen tuomioistuimen edessä ja kannamme siinä yksin omien syntimme seurauksia. Silloin vastaamme omasta elämästämme eikä meitä auta se, kuinka paljon toiset ihmiset ovat meitä kiittäneet tai moittineet.

Paavalin opetukset kantakaa toisten taakkoja ja kunkin on kannettava oma taakkansa sisältävät yhdessä hyvän elämänviisauden. Meidän tulee olla avoimia suhteessa lähellämme olevien taakkoihin ja suostua jakamaan niitä heidän kanssaan kuuntelemalla ja palvelemalla heitä. Mutta emme voi vaatia lähimmäisiämme kantamaan meidän taakkojamme. Ne on opittava kantamaan yksin eikä tule katkeroitua siihen, jollei kukaan ole kiinnostunut meidän ongelmistamme, vaan ainoastaan omista.

Paavali kehottaa jokaista kantamaan omaa taakkansa, oli se sitten mikä tahansa. Hän ei kehota vapautumaan taakasta eikä lupaa, että Jeesus vapauttaa. On vain suostuttava kantamaan. Emme saa olla osaamme tyytymättömiä valittelijoita (Juuda 16). Se on varmaa, että ”vähän aikaa kärsittyänne hän itse varustaa, voimistaa, vahvistaa ja lujittaa teidät” (1 Piet. 5:10). Kun joudumme kestämään kärsimyksiä, se on Jumalalta tullutta armoa. Siinä on esikuvana Kristus, joka kärsi (1 Piet 2:19-20). Tarjona olevan ilon sijasta hän kärsi ristin (Hepr 12:2, KR 38). Opetuslapsi ei ole opettajaansa parempi ja opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen (Matt 6:24).

Jeesuksen sanoi, että tärkeintä on pysyä vahvana ja kestää loppuun asti (Matt 24:13). Juuri kestäväisyydellä voitetaan elämä omaksi (Luuk. 21:20). Mutta entä silloin, jos koemme Jobin tavoin: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa? Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta” (Job 6:11-13). ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää?” (San 18:14).

Jeesus kutsuu luokseen kaikkia taakankantajia. Hän lupaa levon ja väittää, että kun oma kuorma on annettu hänelle, se muuttuu hänen kuormakseen ja on hyvä ja kevyt kantaa (Matt 11:28,30). Vaikka Herra antaakin vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, niin hän yhä uudelleen virvoittaa ja nostaa (Ps 71:20). Silloin pystymme jopa kerskaamaan ahdistuksista, sillä se saa aikaan kärsivällisyyttä ja niin kestämme seuraavissa koetuksissa (Room 5:3-4).

Kerran taakat joka tapauksessa otetaan pois. Ainakin silloin näemme kuinka taakan kantaminen kesti sittenkin vain hetken ja kuinka kevyt sen paino oli verrattuna siihen kirkkauden valtavuuteen, jonka saavutamme uskossa Kristukseen (2 Kor 4:17).

"Mutta koska Jumala itse sanoo meidän elämäämme ahdistukseksi ja koska meillä täytyy olla vastuksia ruumiin tavaran ja kunnian puolesta ja vastoinkäymisiä, niin meidän tulee odottaa niitä hyvillä mielin ja vastaanottaa viisaasti sanoen: No, sellaistahan elämä onkin. Mitä minä sille voin! Se on ahdistusta ja ahdistuksena pysyy. Toisin ei voi olla. Jumala auttakoon minua, ettei mikään minua järkyttäisi ja kaataisi" (Luther).

"Hurskaat ovat viisaita ja ymmärtävät hyvin, miksi hyväksi Jumalan tahto on, toisin sanoen kaikkinainen onnettomuus. Tietävät myös hyvin, miten sitä on noudatettava ja miten siinä on käyttäydyttävä. Sillä he tietävät, ettei mitään vihollista ole koskaan vielä karkotettu pakenemalla. Siksi ei myöskään mitään kärsimystä, ahdistusta tai kuolemaa ole voitettu kärsimättömyydellä, paolla ja lohdutuksen etsimisellä, vaan ainoastaan olemalla hiljaa ja odottamalla, niin jopa menemällä rohkeasti onnettomuutta ja kuolemaa vastaan" (Luther).

Jolle sanaa opetetaan se jakakoon kaikkea hyvää opettajallensa (6:6).

Raha on täysin välttämätöntä Jumalan valtakunnan työssä. Samalla se muodostaa ongelman, jonka kanssa jatkuvasti joudutaan painiskelemaan. Paavali oli hyvinkin tarkka siitä, ettei hän ottanut vastaan henkilökohtaisia avustuksia. Mutta hän ei missään kiistä sitä, etteikö Jumalan sanan opettajille kuuluisi seurakunnassa elanto sanan opetuksesta.

Herra on määrännyt, että evankeliumin julistajien tulee saada elantonsa evankeliumista (1 Kor 9:14). Jos joku kylvää hengellistä hyvää, ei silloin ole väärin, jos hän niittää kuulijoiltaan aineellisen sadon (1 Kor 9:11). Jos joku pääsee osalliseksi opettajan hengellistä aarteista, on hän omasta puolestaan velvollinen auttamaan opettajaansa maallisilla (Room 15:27).

Mutta Paavali itse ei käyttänyt hyväkseen tätä oikeutta, sillä hän ei halunnut sen olevan esteenä evankeliumin julistamiselle (1 Kor 9:12). Siitä huolimatta hän iloitsi, kun Filippin seurakunta otti osaa hänen ahdinkoonsa lähettämällä hänelle sen, mitä hän tarvitsi ja näin tuli tiliyhteyteen hänen kanssaan annetuista ja vastaanotetuista (Fil 4:14-17).

Monille lähetyskentillä tämä muodostaa vaikean ongelman. Seurakunnat ovat pieniä ja äärimmäisen köyhiä. Paikallisseurakunnan julistustyöstä vastaavat evankelistat eivät elä sillä vähäisellä kolehdilla, joka saadaan seurakunnalta. Siksi useimmilla evankelistoilla onkin pieni maatilkku, jota he viljelevät tai he tekevä muuta työtä saadakseen perheelleen elannon. Monet näkevät suorastaan nälkää. Monissa lähetyskentän kirkoissa tilanne on johtanut siihen, että nimenomaan pappien palkkaus ja osittain myös evankelistojen tulee lähetysjärjestöiltä eivätkä kirkot ole kyenneet kasvamaan omavaraisiksi. Ne ovat täysin riippuvaisia ulkomaisesta rahasta. Joskus on käynyt niinkin, että ulkomaisen rahan loppuminen on kaatanut koko työn.

Vaikka tässä kehotuksen varsinaisena sisältönä onkin hengellisen opettajan taloudellinen tukeminen, niin samalla tulee esiin aivan kuin sivulauseena kaikkein oleellisin Jumalan valtakunnan työssä. Se on Jumalan sanan opettaminen. Se oli Jeesuksen keskeisiä tehtäviä. Hän vaelsi kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin ja kaikkialla hän opetti (Luuk 13:22). Evankeliumit kertovat kuinka hän opetti kodeissa, vuorella, veneessä (Luuk 5:3), synagogissa, mutta erityisesti Jerusalemin temppelissä. Siellä hän opetti eräässä vaiheessa joka päivä (Luuk 19:47). Kun kansan johtajat syyttivät Jeesusta Pilatukselle he nimenomaan väittivät, että hän opetuksellaan yllyttää kansaa Galileassa, Juudeassa ja Jerusalemissa (Luuk 23:5). Häntä kutsuttiinkin opettajaksi ja hän sanoi, että juuri se hän on (Joh 13:13). Hänen seuraajiaan kutsuttiin opetuslapsiksi.

Jeesus lähettäessään ensimmäisen kerran opetuslapsensa käski heidän opettaa ja saman opetustehtävän hän antoi myös lähetyskäskyssä (Matt 29:20). Apostolit alkoivatkin opettaa Jeesuksen nimessä ja kansan johtajat syyttivät heitä siitä, että he täyttivät Jerusalemin opetuksellaan (Apt 5:28). Siitä lähtien Jumalan sanan opettaminen Jeesuksen nimessä on ollut seurakunnan perustehtävä. Apostolien teot päättyvätkin siihen kuin Paavali Roomassa opetti Herran Jeesuksen Kristuksen tuntemista kaikella rohkeudella, kenenkään estämättä (Apt 28:31, KR 38).

Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin (6:7-10).

Vielä kerran Paavali varoittaa seurakuntaa. Varoitus on kaksinkertainen ja mitä vakavin. Voimakkaat varoitukset ovat leimanneet koko kirjettä. Kirjeen alkuosan varoitukset liittyvät uskon sisältöön. Hän oli varoittanut heitä luopumasta Kristuksesta ja hänen evankeliumistaan (Gal 1:6-7). Hän oli varoittanut heitä mielettömyydestä, jonka vallassa he pyrkivät päämäärään omin avuin (3:1,3). He olivat kääntymässä heikkojen ja surkeitten pakanallisten ja maagisten voimien puoleen (4:9). He olivat pysähtyneet eivätkä enää totelleet totuutta (5:7). Hän varoitti heitä joutumasta eroon Kristuksesta (5:4).

Kirjeen loppuosassa Paavali varoittaa uskovia toisenlaisesta uskonelämän vaarasta. Ei ole suinkaan samantekevää miten Jumalan lapset elävät ja toimivat tässä maailmassa. Heidät on kutsuttu elämään rakastaen ja palvellen lähimmäistä. Vaikka lain vaatimat teot eivät pelasta, niin uskovat saattavat lain vaatimuksista vapauduttuaan päästää itsekkään luontonsa, lihansa valloilleen (Gal 5:13). Paavali jopa varoittaa uskovia repimästä ja raastamasta toisiaan niin, että tuhoavat toisensa (5:15). Ei saa antaa periksi lihan haluille ja himoille eikä antautua itsekkään luonnon vaatimuksille. On suostuttava omassa elämässään lihan ja Jumalan Hengen väliseen loputtomaan ristiriitaan ja sotimiseen (5:17). Lihan tekoihin syyllistyneet eivät peri Jumalan valtakuntaa (5:21).

Kirjeensä loppukehotuksissa Paavali erityisesti korostaa vastuullisuutta ja edessä olevaa tilintekoa. Elämäntavoillaan, sanoillaan ja teoillaan ihminen joka päivä ikään kuin kylvää siementä. On omaan lihaan ja oman lihan himojen ja halujen mukainen kylväminen ja elämäntapa. On Henkeen kylvämistä ja Pyhän Hengen tahdon mukainen elämäntapa. Käännös (KR 92) tulkitsee sanoja liha ja Henki puhumalla itsekkyyden ja Hengen pellosta.

Paavali varoittaa pettämästä itseään. Uskovia uhkaa jatkuvasti petoksen tai itsepetoksen vaara. Saatamme "rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina" lankeamme pois armosta (2 Piet 3:17). Jumalan kansa tarvitsee toistuvasti selvän varoituksen: "Älkää eksykö!" (1 Kor 6:9; 1 Kor 15:33; Jaak 1:16).

Missään muualla Raamatussa ei kuitenkaan varoiteta Jumalan lapsia pilkkaamasta Jumalaa. Tässä käytetty sana pilkata (mykteridzoo) tarkoittaa nenän nyrpistämistä ja sitten ivata ja ilkkua. Sana esiintyy vain tässä. Jeesusta kyllä syytettiin Jumalan pilkasta (Joh 10:36). On mahdollista, että Jumalan kansan kelvottoman vaelluksen tähden Herran nimi tulee pilkatuksi (Room 2:24).

Itsensä pettäminen ja Jumalan ivaaminen tapahtuu silloin, kun uskovat luulevat, että he voivat elää ja toimia miten itse hyväkseen näkevät. Älä luulekaan, että pääset pakoon Jumalan pyhyyttä ja tilintekoa hänen edessään. Emme voi hengellisyydellämme emmekä uskollamme hämätä Jumalaa. Emme voi nyrpistää hänelle nenäämme, kun hän toimii niin kuin toimii. On varmaa, että joka kylvää lihan tekojen siementä, se korjaa tuhon sadon. Minkä taakseen jättää, sen edestä löytää. Kauhistuttavin mahdollisuus on se, että kylvämme ajallisen elämme aikana sellaista kylvöä, josta niitämme iankaikkisen kadotuksen.

Paavali käyttää tässä raamatullista vertausta kylvämisestä ja niittämisestä sekä myönteisesti että kielteisesti. Vanhurskautta kylvävä saa pysyvän palkan (San 11:18). Kielteisenä se kuvaa Jumalan tuomitsevaa toimintaa. Vääryyttä kylvävä niittää turmiota (San 22:8). Turmiota kylvävä myös sitä niittää (Job 4:8). Jokainen paha tekomme jättää pysyvän jäljen toisten ihmisten elämään. Jumala ei jätä syyllistä rankaisematta. Mutta jopa lapset ja lasten lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka joutuvat kärsimään isiensä pahoista teoista (2 Moos 34:7). Vain Kristuksen anteeksiantamus voi peittää syyllisyytemme ja katkaista tämän pahojen tekojen vaikutuksen ketjun.

Herra ei ota pois syntiemme ja lankeemustemme ajallisia vaikutuksia. Joudumme itse ja myös monet lähimmäisemme kärsimään monista pahoista teoistamme aina ajallisen elämän loppuun asti. Se ei ole kärsimystä kadotukseksi, vaan kärsimystä iankaikkiseksi elämäksi, jos se saa aikaan jatkuvaa katumusta ja Herran avuksi huutamista. Silloin syntimme seuraukset ovat meille tarpeellista kuritusta.

Varoitusten jälkeen on myönteisten kehotusten vuoro. Paavali kehottaa nimenomaan hyvän tekemiseen. Hyvän tekeminen on lähimmäisen rakastamisen toteuttamista. Arkisen pyhityskilvoituksen ytimen kristittyjen elämässä tulee olla lähimmäisen rakastamisessa eikä oman hengellisyyden tarkkailemisessa ja hoitamisessa.

Hyvät teot ovat sillä tavoin nimettömiä, ettei niitä voi kaavoittaa eikä itse ennakolta valita. Niillä on aina rakkauden ja palvelun muoto. Luettelossa Hengen hedelmästä on joillekin hyville teoille annettu nimi kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsensä hillitseminen. Joka päivä kristittyä vastaan tulevat uudet hyvät teot, joissa kärsivällisyys, ystävällisyys ja hyvyys pukeutuvat asenteen, sanojen ja toiminnan muotoon. Mainitut hyvät teot joutuvat koetukseen vaikeiden lähimmäisten kohtaamisessa.

Kristitty on jopa luotu Kristuksessa vaeltamaan tällaisissa Jumalan edeltäpäin valmistamissa hyvissä teoissa (Ef 2:10). Palveleminen kasvaa esiin hänestä niin kuin puusta kasvaa hedelmä. Hän ei itse kiinnitä niihin erityistä huomiota. Hän ei edes huoma tekevänsä hyvää jollekin lähimmäiselleen.

Samaan aikaan joka päivä hänen itsekäs lihansa tekee vastarintaa ja hän kokee haluttomuutensa rakastaa ja palvella. Päällimmäisenä usein on tunne siitä, että on mennyt ihmisten ohitse välinpitämättömänä. Kaikki on niin sekoittunutta. Hän näkee selvemmin oman kelvottomuutensa ja rakkaudettomuutensa kuin hyvät tekonsa ja rakkautensa. Totta on, että "jokainen pyhien hyvä teko on syntiä, niin kauan kuin nämä vielä ovat matkamiehiä" (Luther). "Se, joka tahtoo hyvää, tekee syntiä, sillä hän työskentelee rakkauden vallassa, joka ei ole vielä riittävästi kasvanut" (Luther). Siksi hyvät teotkin tarvitsevat anteeksiantamusta ja "Jumalan käskyt täytetään, kun saadaan anteeksi se, mikä puuttuu" (Augustinus).

Mitä tarkoittaa kylväminen Henkeen, Hengen peltoon, jonka satona on iankaikkinen elämä? Siinä ei voi ole kysymys lähimmäisen rakastamisesta ja hyvien tekojen tekemistä, vaikka tekstiyhteys näyttää viittaavan sellaiseen. Jos Paavali näin opettaisi, hän kumoaisi koko kirjeensä alkuosan voimakkaan opetuksen siitä, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain tekoja tekemällä, vaan uskomalla Kristukseen. Silloinhan lopulta pelastuminen ja iankaikkisen elämän saavuttaminen olisikin hyvien tekojemme ja rakkauden osoitustemme varassa. Sellaisia hyviä tekoja ei uskovalla olekaan, että hän niihin vetoamalla voisi kestää Jumalan tuomiolla ja perisi iankaikkisen elämän.

Hengen pelto on Jeesuksen Kristuksen tunteminen. Siihen kylväminen on Pyhä Hengen vaikuttama luottamus Kristuksen sovituskuolemaan. Näin Hengen pelto on Jumalan armon osallisuutta uskossa Jeesukseen Kristuksen ja sen satona on iankaikkinen elämä. Armon osallisuudessa tehdyt hyvät teot ovat sillä tavoin kylvämistä Hengen peltoon, sillä niissä olevan syntisyys on annettu anteeksi. On mieletöntä kieltäytyä palvelemasta lähimmäistään siksi, ettei pysty sitä tekemään täydellisesti. Minkään syyn tähden ei pidä väsyä tekemästä hyvää niin kauan kuin siihen on aikaa ja mahdollisuutta.

Tunnustuskirjoissa pohditaan kysymystä hyvistä teoista: "Tekoja on nimittäin tehtävä, ensinnä koska Jumala niin käskee, sitten myös uskon harjoittamiseksi ja vielä tunnustaaksemme uskomme ja osoittaaksemme kiitollisuutemme. Mainituista syistä on hyviä tekoja välttämättä tehtävä. Tosin me teemme niitä eläen lihassa, joka ei suinkaan vielä ole uudistunut. Liha ehkäisee Pyhän Hengen vaikutuksia ja jossakin määrin niitä tahraa. Uskon tähden nämä teot kuitenkin ovat pyhiä ja jumalallisia uhreja ja osoituksia siitä hallinnasta, jolla Kristus ilmaisee valtakuntansa tämän maailman edessä."

"Me opetamme, että hyviä tekoja seuraa ansio, ei kuitenkaan syntien anteeksiantamus, armo eikä vanhurskautus, jotka me saavutamme ainoastaan uskolla, vaan muita ulkonaisia ja hengellisiä palkintoja tässä elämässä ja sen jälkeen, koskapa Paavali sanoo: (1 Kor 3:8) "Jokainen on saava oman palkkansa oman työnsä mukaan." On siis erilaisia palkintoja erilaisista vaivannäöistä. Syntien anteeksiantamus sen sijaan on kaikille samanlainen ja yhtäläinen, samoin kuin Kristus on yksi, ja se tarjotaan lahjaksi kaikille, jotka uskovat, että synnit annetaan heille anteeksi Kristuksen tähden. Syntien anteeksiantamus ja vanhurskautus saadaan siis yksinomaan uskon kautta, ei minkään tekojen tähden."

POHDITTAVAKSI

KUTSU ELÄÄ KRISTITTYNÄ ARJESSA

1. Lähimmäisen rakastaminen, palveleminen ja hyvän tekeminen on kristityn arkielämän varsinainen muoto ja tapa. Hän elää palvellakseen. Parhaiten hän toteuttaa itseään ja oman elämänsä tarkoitusta juuri tekemällä hyvää ja palvelemalla ja olemalla siinä uupumaton. Olkoon voimavarat, kyvyt ja elämäntilanteet millaisia tahansa, aina kristitty on kutsuttu huomiomaan lähimmäisensä, rakastamaan ja palvelemaan niitä, joiden kanssa hän elää.

2. Älä petä itseäsi, älä harhaudu kuvittelemaan, ettet olisi vastuullinen ihminen. Älä missään tapauksessa ajattele, ettei Jumala välitä siitä miten elät ja toimit. Älä leiki laiskuudella, velttoudella ja synnillä ja Jumalalla. Älä luulekaan, että voit laiminlyödä lähimmäisesi rakastamisen ja palvelemisen oman mitättömyytesi ja voimisesi vähäisyyden tähden. Rakkaudettomuudesta joudut kerran tilille suuren Jumalan eteen.

3. Näe vastuusi. Myönnä, että sinä itse toiminnallasi saat aikaan elämäsi tulokset. Olet aina ja kaikissa olosuhteissa tili- ja vastuuvelvollinen jokaisesta elämäsi hetkestä, jokaisesta sanasta ja teosta. Kaikessa mitä teemme ja toimimme kylvämme jotain. Valtaosa siitä, mitä kylvämme tapahtuu huomaamattamme.

4. Näe edelleen tuhon mahdollisuus. Tuhosi on seurausta jostakin - vääristyneistä asenteistasi, itsekkyytesi hallinnasta, virheellisistä valinnoistasi, väärästä elämäntavastasi, pahoista sanoistasi ja teoistasi. Älä luulekaan, että voit toimia väärin ilman tuhoisia seurauksia. Jos tuulta kylvät, leikkaat myrskyä. Kauhistuttavinta on lopullisen tuhon mahdollisuus.

5. Näe myös iankaikkisen elämän mahdollisuus ja sekin on tulosta jostakin. Sekään ei avaudu sinulle automaattisesti.

6. Hyvän tekemisen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä ja suurta. Joka päivä tarjoutuu mahdollisuuksia pieniin ja huomaamattomiin palveluihin ja rakkauden osoittamiselle niille lähimmäisille joita kohtaat. Tämä on mahdollista, jos vain siihen on silmää, mieltä ja halua.

7. Hyvän tekeminen toisille ihmisille ei koskaan saa loppua elämästäsi. Se kestää niin kauan kuin elämää jatkuu. Lähimmäisten palvelemisessa on oltava kärsivällinen ja kestävä. Ei ole mahdollista palvella mielekkäällä tavalla ilman kestävyyttä. Palveleminen ei ole myöskään hyvien tekojen heittämistä sinne ja tänne. Se on uskollisuutta muutamaa lähimmäistä kohtaan.

8. Hyvä tekemiselläkin on vain oma rajattu aikansa elämässämme. Emme saa käyttää tätä aikaa muuhun. Tulee aika, jolloin emme enää voi mitään tehdä kenelläkään hyvää.

9. Olemme valmiit palvelemaan tilanteen tullen jokaista lähimmäistämme ja voittamaan himomme itsekkyyteen ja halumme käpertyä vain itsemme ja oman hyvinvointimme ympärille. Palvelu aina loukkaa meidän yksityisyyttämme, murtaa meidän omahyväisyyttämme. Palvelu estää meitä elämästä itsellemme mieliksi.

10. Hyvän tekeminen ja palvelu aina nöyryyttää meitä itseämme. Olemme kyllä odottamassa ja jopa vaatimassa toisten palvelua itseämme kohtaan. Mutta meidän on vaikea suostua siihen alituiseen valppauteen, lähimmäisen huomioimiseen, oman mukavuuden kieltämiseen, jota ilman palvelu ei ole mahdollista. On vaikeaa suostua siihen, että palvelu on valtaosaltaan pieniä ja huomaamattomia tekoja, joita eivät muut huomaa ja jotka eivät tuota meille kiitosta ja kunniaa. Lopulta vain aidosti nöyrä ihminen suostuu uskollisesti palvelemaan.

11. Voimavarojesi rajallisuus vaatii sinua valitsemaan ne joille teet hyvää. Jos vain on mahdollista valitset erityisesti palvelusi kohteeksi ne, jotka koet saman uskonäkemyksen omaaviksi. Heitä on harvoja ja usein he ovat kaikkein kurjimpia ja unohdetuimpia. Erota heidät massasta.