Gal 3:26-29

10. JUMALAN LAPSEN OSAN IHANUUS (Gal 3:26-29)

Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen (3:26).

Paavali on erittäin terävin sanoin puhutellut galatalaisia uskovia. Hän on sanonut suoraan, että he ovat luopumassa Kristuksen evankeliumista (Gal 1:6). Hän on nimittänyt heitä älyttömiksi ja väittänyt heidän olevan harhan lumoamia (3:1). Hän on sanoillaan ikään kuin lyönyt heitä. Nyt hän sydämellisellä tavalla aivan kuin sulkee heidät syliinsä. Hän ei erottele ketään eikä pelkää sanoa, että he kaikki ovat edelleen kaikesta huolimatta todellisia Jumalan lapsia. He ovat joka tapauksessa uskoneet Jeesukseen Kristukseen. Tämän uskon mukana heidät on liitetty Kristukseen ja he ovat saaneet Jumalan lapsen oikeuden ja nimen. Usko Kristukseen on paljon väkevämpi kuin kaikki heidän epävarmuutensa ja vilkuilemisensa lain tekoihin.

Paavali osoittaa tällä tavoin heille luottamusta (Gal 5:10) ja pyrkii voittamaan heidät takaisin turvallisen uskon pohjalle. Tässä Paavalin lähestymistavassa on jotain samaa kuin Heprealaiskirjeen kirjoittajalla. Heti vakavan nuhtelun jälkeen hänkin kirjoitti: "Teistä, rakkaat, uskomme sitä, mikä on parempaa ja mikä koituu teille pelastukseksi - vaikka puhummekin näin" (Hepr.6:9, KR 38).

Samalla tässä alkaa eräs Galatalaiskirjeen riemullisimmista jaksoista. Mikään ei voi olla eikä ole ihmisen ajallisessa elämässä sen suurempaa kuin Jumalan lapseksi pääseminen. Silloin olemme päässeet Kunnian kuninkaan lapsiksi. Sen valtavampaa etuoikeutta ja ihmeellisyyttä ei ihminen koskaan voi saada eikä saa omakseen.

Johannes vakuuttaa Paavalin tavoin Jumalan lapsena olemisen suurenmoisuutta: ”Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme… Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh 3:1-2).

Yksikään ihminen ei ole luonnostaan syntiinlankeemuksen ja perisyntisyytensä tähden Jumalan lapsi. Väite, että kaikki ihmiset ovat jo ihmisyytensä tähden Jumalan lapsia, on kaunis inhimillinen kuvitelma. Jokainen ihminen on kyllä Jumalan luomistyön tulos ja siksi ihmeellinen (Ps 139:13-14). Mutta synti estää ihmistä pääsemästä sydämelliseen ja lapsenomaiseen suhteeseen Jumalaan. Ihminen on vieraantunut Jumalasta ja jopa vihamielinen häntä kohtaan (Kol 1:21). Ihmisessä kiehuu jatkuvasti kapinamieli Jumalaa vastaan. Raamattu sanoo suorasukaisesti, että ihminen voi olla Paholaisen lapsi: ”Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia” (1 Joh 3:10).

Raamattu osoittaa, millä perusteella voimme omistaa itsellemme Jumalan lapsen nimen. Ensin se sanoo kielteisesti: ”Tämä tarkoittaa, etteivät Jumalan lapsia ole luonnolliset jälkeläiset”. Sitten myönteisesti: ”Jälkeläisiksi luetaan lupauksen voimasta syntyneet lapset” (Room 9:8). Se lupaus, jonka voimasta ihminen syntyy Jumalan lapseksi on evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta (Room 1:16-17).

Armollinen Jumala kaiken luojana ja perustajana ”tahtoi tuoda paljon lapsia kirkkauteen” (Hepr 2:10). Mutta se ei ollut mahdollista ilman ihmisten syntien sovitusta. Koska ihmisillä oli liha ja veri, tuli Jeesuskin ihmiseksi, ihmisten kaltaiseksi. ”Hänen oli tultava joka suhteessa veljiensä kaltaiseksi, jotta hänestä tulisi armahtava ja uskollinen ylipappi ja hän voisi Jumalan edessä sovittaa kansansa synnit” (Hepr 2:17). Siksi Jumala tahtoi, ”että Jeesuksen oli kärsittävä kuolema jokaisen ihmisen puolesta (2:9).

Vain usko Jeesukseen Kristukseen synnyttää meidät Jumalan lapsiksi. ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi” (Joh 1:12). Usko yhdistää meidät Kristukseen ja silloin olemme Kristuksessa Jeesuksessa (en Khristo Iesus, Gal 3:26, KR 38). Olemme hänessä, kuulumme hänelle ja olemme hänen omiaan (3:29). Kuten jäsen kuuluu ruumiiseen ja muodostaa yhden kokonaisuuden, niin mekin kuulumme Kristukselle. Kuten viinipuun oksa on rungossa, niin mekin olemme Kristuksessa ja uskossa pysymme hänessä ja hän pysyy meissä (Joh 15:5).

Uskon kautta Kristukseen saimme lapseuden hengen, jossa huudamme "Abba! Isä!" (Gal 4:6; Room 8:15). Tämä elämän perussuhde Jumalaan on mitä todellisin ja antaa elämällemme mielekkyyden ja sisällön.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne (3:27).

Läpi koko kirjeensä alkuosan Paavali on monin tavoin korostanut uskon ratkaisevaa merkitystä kristityn elämässä. Hän on juuri vakuuttanut galatalaisille: ”Te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia” (Gal 3:26, KR38). Nyt hän vakuuttaa, että kun heidät kastettiin (baptitzo), heidät kastettiin Kristukseen, Kristuksen omiksi ja he pukeutuivat silloin Kristukseen. Kristittyjen elämässä on alusta alkaen ollut pelastusvarmuuden antajana sydämen usko ja ulkonainen tapahtuma, toimitus, kaste.

Kaikkialla missä Paavali julisti evankeliumia Kristuksesta, hän liitti kasteen tapahtuman evankeliumin vastaanottamiseen ja uskoon. Usko ja kaste kuuluivat läheisesti yhteen.

Jeesuksen edeltäkävijä tunnettiin lisänimeltä Kastaja. Hän kastoi myös Jeesukseen ja sillä tavoin täytettiin Jumalan vanhurskas tahto (Matt 3:15). Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus itse kastoi (Joh 3:22). Hän antoi myös käskyn kastaa (Matt 28:19).

Pietari kehotti ensimmäisenä helluntaina: "Ottakoon itse kukin kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen" (Apt 2:38). Samariassa monet uskoivat Filippoksen julistukseen ja ottivat kasteen (Apt 8:12). Paavali itse kastettiin Jeesuksen kohtaamisen jälkeen (Apt 10:18). Corneliuksen luona kokoontuneet kastettiin Pietarin puheen jälkeen (Apt 10:48).

Filippossa Herra avasi Lyydian sydämen ottamaan vastaan sen, mitä Paavali puhui "ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin" (Apt 16:14-15). Sama tapahtui vanginvartijalle ja hänen perhekunnalleen (Apt 16:33-34).

Kaste on ollut keskeinen osa kristityksi tulemista alusta alkaen. Se oli luonnollinen asia, ikään kuin itsestään selvä. Tätä kuvaa Filippoksen ja hoviherran keskustelu. Filippos julisti evankeliumia Jeesuksesta. He tulivat paikkaan, jossa oli vettä. ja silloin hoviherra kysyi: "Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?" (Apt 8:36). Filippos kastoi hänet.

Tosin Korinttin uskovien puolueriitojen tähden Paavali kirjoitti, ettei Kristus lähettänyt häntä kastamaan, vaan julistamaan evankeliumia (1 Kor 1:17). Hän jopa oli Jumalalle kiitollinen, ettei kastanut montakaan (1:14). Tästä huolimatta Paavalin evankeliumin julistusta seurasi aina kaste (Apt 16:15, 33). Se vahvisti evankeliumin vastaanottajien uskoa ja erotti heidät ympäristönsä uskonnollisuudesta ja oli luomassa uutta yhteisöä - seurakuntaa.

Oleellisinta oli kuitenkin se, mitä kaste antoi. Kaste sitoi Kristukseen, se oli Kristukseen (eis Khriston) kastamista (Gal 3:27; Room 6:3). Samalla tavoin israelilaiset saivat Punaisen Meren ylittäessään kasteen Moosekseen (1 Kor 10:2). Heidän elämänsä tuli sidotuksi Moosekseen. Kasteen keskus ja sisältö on Kristus ja sen seuraus on häneen liittyminen ja vaellus hänen johdollaan.

Kaste tapahtui seurakunnan kokouksessa, julkisesti ja monen todistaessa sitä. Kastetapahtuma oli näkyvä ja samalla suullinen Kristukseen tunnustautumisen hetki. Sydämen uskolla tultiin vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastuttiin (Room 10:19, KR 38). Pelastumiseen tarvittiin henkilökohtaisesti molemmat eikä uskoa ja kastetta voinut eikä saanut erottaa toisistaan. Molemmat ovat aina kuuluneet yhteen ja joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva (Mark 16:16). .Molempien kohde ja sisältö on ollut Jeesus Kristus. Molemmissa vaikuttaa Herra.

Kaste ei ole yhdentekevä asia. Se oli silloisessa lähetystilanteessa kuten nykyisinkin merkittävä ja ympäröivästä uskonnollisuudesta erottava tapahtuma. Meidän aikanamme eräissä islamilaisissa maissa kaste voi merkitä jopa kuolemantuomiota kastajalle ja kastetulle. Näinhän saattoi tapahtua myös eräissä kommunistien hallitsemissa maissa kuten Albaniassa. Emme tiedä ovatko galatalaiset joutuneet kärsimään kasteensa takia.

Kastehetki oli ollut heidän elämässään todellinen vedenjakaja. Siinä vahvistettiin ”juridisesti”, virallisesti, julkisesti se, että he olivat siirtyneet Saatanan vallasta Jumalan luo ja saaneet Kristukseen uskomalla syntinsä anteeksi (Apt 26:18). He olivat kasteessa astuneet sisälle näkymättömään, iankaikkiseen Jumalan todellisuuteen. Heillä oli uusi hallitsija, Herra. Kaste antoi heille myös varmuuden siitä, että he olivat saaneet Pyhän Hengen (Apt 2:38). Heistä oli tullut Jumalan valtakunnan täysivaltaisia jäseniä. He olivat nyt saaneet virallisen vahvistuksen siitä, että Jumala oli hyväksynyt heidät omaan liittoonsa. Liiton jäseninä he olivat turvassa Saatanan omistusvaatimuksilta. He kuuluivat toiselle, he kuuluivat Herralle Jeesukselle Kristukselle. He olivat uuden yhteisön Jeesuksen Kristuksen ruumiin jäseniä.

Paavalin opetusta kasteesta hallitsee Kristus ja usko. Kaste tapahtuu Kristuksen nimessä ja on kastamista Kristukseen. Kastaminen Kristukseen on samalla Kristukseen pukeutumista (enduomai).

Raamatussa käytetään usein kuvaa pukeutumisesta selvitettäessä ihmisen suhdetta Jumalaan. Kun syntiinlankeemus oli tapahtunut, niin ensimmäiset ihmiset kokivat sen vaikutuksen alastomuutena ja pelkona. He koettivat verhota itsensä ja heidän oli pakko piiloutua Jumalan lähestyessä (1 Moos 3:7-10). Raamattu kertoo kuinka Herra Jumala teki heille nahasta vaatteet ja puki ne heidän ylleen (3:21). Israelin lähtiessä Egyptistä tämä pukeutuminen tapahtui siveltäessä Karitsan verta kotien ovenpieliin (2 Moos 12:13, 23). Ilmestyskirjassa kuvataan kaikista maista ja kielistä koottua suunnattoman suurta kansanjoukkoa. He kaikki olivat pukeutuneena valkeisiin vaatteisiin. Vaatteensa he olivat pesseet ja valkaisseet Karitsan veressä (Ilm 7:13-15; 22:14). Vain tähän asuun pukeutuneet pääsevät perille. Jeesuksen vertauksessa kuninkaan pojan häistä eräälle häävieraalle tuli kohtalokkaaksi olla ilman häävaatteita (Matt 22:11-13).

Mutta ei riitä, että kristitty on kerran pukeutunut Kristukseen. Hänen tulee uudelleen ja uudelleen pukeutua. Herra kehottaa Laodikean seurakuntaa, sen langenneita jäseniä. jotka kerran jo olivat kasteessa pukeutuneet Kristukseen, ostamaan häneltä valkoiset vaateet ja pukemaan ne ylleen ja niin peittyy häpeällinen alastomuus (Ilm 3:18). He eivät olleet kristittyinä valvoneet eivätkä pitäneet vaatteistansa vaarin (Ilm 16:15). Toisessa Ilmestyskirjan seurakunnassa Sardeessa oli kuitenkin muutamia uskovia, jotka eivät olleet tahranneet vaatteitaan. He saivat käyskennellä Herran kanssa valkeissa vaatteissa. Voittaja saa ylleen valkeat vaatteet (Ilm 3:4-5). Sakarja kuvaa ylimmäistä pappia Joosuaa saastaisiin vaatteisiin pukeutuneena Herran edessä. Kuului ääni, joka sanoi: "Riisukaa pois saastaiset vaatteet hänen yltänsä". "Katso, minä olen ottanut sinulta pois pahat tekosi, ja minä puetan sinut juhlavaatteisiin" (Sak 3:3-6). Kristukseen pukeutuminen on kertakaikkista ja toistuvaa.

Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi (3:28).

Paavali ottaa esille kolmannen suuren lahjan, minkä usko Kristukseen tuo mukanaan. Kristuksessa kaikki uskovat ovat yksi (eis). Usko yhdistää kaikki uskovat yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Ykseys on jo olemassa. Se on valmiina Kristuksessa. ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä! Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa” (Ef 4:4-6). Nyt usko Kristukseen liittää ihmisen tähän ykseyteen. Ykseyttä ei myöskään ole ilman uskoa Kristukseen.

Tästä ykseydestä UT käyttää monia kuvia. Kristus kuolemallaan kokoaa yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset (Joh 11:52) ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen (Joh 10:16). Ykseyttä Kristuksessa verrataan ihmisruumiisen. ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1 Kor 12:13). Vaikka ruumis on yksi kokonaisuus, niin siinä on monta jäsentä. Ehtoollisessa leipä on yksi ja vaikka kristittyjä on monta, tulevat kaikki yhdestä leivästä, Kristuksesta osallisiksi (1 Kor 10:17).

Kristukseen uskovat muodostavat kivinä rakennuksen, temppelin, jonka koossapitävänä kulmakivenä on Kristus Jeesus itse (Ef 2:20-21). Kaikki, jotka uskovat Kristukseen kuuluvat Jumalan kansaan (1 Piet 2:9-10) ja Jumalan perheeseen (Ef 2:19). Emme ole yksin, emmekä irrallisina tyhjyyteen ja autiuteen singottuna ihmisten keskellä vaan jäsenenä elävässä elimistössä, jota Pyhä Henki maan päällä kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Kristuksessa Jeesuksessa varjelee ainoassa oikeassa uskossa.

Usko Kristukseen kaataa kaikki inhimilliset raja?aidat Jumalan edessä. Paavali viiteen kertaa ei-sanalla (ouk, oude) torjuu erilaiset ihmisiä erottavat asiat. Tässä murtuvat kansalliset ja etniset rajat ja niiden luoma ihmisten eriarvoisuus ja vihamielisyys. Kristus kuolemallaan on hajottanut ihmisiä erottaneen vihollisuuden muurin.(Ef 2:14). Paavali itse kertoo kuinka hän on todistuksellaan taivuttanut sekä juutalaisia että kreikkalaisia kääntymään Jumalan puoleen ja uskomaan Herraan Jeesukseen (Apt 20:21). Uskossa Kristukseen juutalaiset ja kreikkalaiset ovat erilaisuudestaan huolimatta yhden ja saman tien kulkijoita.

Tällä opetuksellaan Paavali ”repi maahan sen aitauksen, joka oli rakennettu Israelin ja pakanain välille. Jumalaa pelkääväiset pakanat eivät kuulu enää toisarvoiseen järjestelmään puolikäännynnäisinä ja ikään kuin juutalaisuuden lisäkkeenä. Kristuksessa kaikki ovat samanarvoisia. Näin on syntynyt uusi kansa, kristittyjen kansa” (juutalainen rabbi Gottlieb Klein, Santala,1).

Tällainen ykseys oli kuitenkin käytännössä vain jatkuvasti kamppailen saavutettavissa. Jo Jerusalemin seurakunnassa oli vertailua ja jännityksiä. Aluksi uskovien suurella joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu (Apt 4:32). Mutta jonkin ajan kuluttua kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä (Apt 6:1). Sillä kertaa ristiriidat ehkä saatiin selvitettyä. Pian syntyi taas uusia jännityksiä. Paavali oli niistä kertonut galatalaisille (Gal 2:4-5). Erityisen vakava oli ollut hänen ja Pietarin välinen kriisi suhteessa kreikkalaisiin (2:11-14). Ykseyttä ei ollut suinkaan helppoa elää todeksi ja ilmentää paikallisseurakunnassa edes kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä. Tähän mennessä käytännössä kristillinen seurakunta ei koskaan ole pystynyt jäsentensä mielestä poistamaan heimosta, kansasta, rodusta tai erilaisesta uskonnäkemyksestä johtuvia ennakkoluuloja, ristiriitoja ja pirstoutumisia. Vaikka Jumalan edessä ei ole eroja, ihmisten mielessä on jatkuvasti.

Uskossa Kristukseen kaatuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset luokka? ja arvostusrajat. Orjat ja vapaat ovat samalla tavoin Jumalan edessä vain vanhurskautettuja syntisiä. Käytännössä kristityt eivät suinkaan aloittaneet silloisessa yhteiskunnassa taistelua orjuuttaa vastaan. Paavali lähetti karanneen orjan Onesimuksen isäntänsä Filemonin luo. Tällä teollaan hän antoi mallin, joka mursi orjuuden synnyttämän äärimmäisen syvän eriarvoisuuden ihmisten väliltä. ”Ei enää orjana vaan orjaa arvokkaampana, rakkaana veljenä. Kovin rakas hän on minulle – kuinka paljon rakkaampi sinulle, sekä ihmisenä että Herran omana” (Filemon 16).

Paavali näkee myös kuinka Kristuksessa kaatuvat kaikki sukupuoleen sidotut arvoerot. Tämänkin päivän maailmassa ne tuovat monenlaista tuskaa. Jokainen on Jumalan luoma ihminen ja Jumalan edessä kaikki on yhtä, samaa syntistä joukkoa, joka nyt on armahdettu. ”Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista, sillä niin kuin nainen on luotu miehestä, myös mies on syntynyt naisesta. Mutta kaikki on saanut alkunsa Jumalasta” (1 Kor 11:11).

Kuinka kaukana edelleenkin olemme tästä ykseydestä Kristuksessa. Näin sitäkin huolimatta, vaikka asia on selvästi sanottu. Aikoinaan Krysostomos, kultasuuna, osasi vedota Jumalan kansaan tässä asiassa puhuttelevalla tavalla: "Teillä kaikilla on yksi hahmo, yksi muoto, Jeesuksen Kristuksen. Onko mitään pelottavampaa kuin tämä sana. Ihminen joka aikaisemmin oli kreikkalainen, juutalainen, orja, astuu nyt näkyviimme, ei enkelin eikä ylienkelin vaan Yksinvaltiaan muodossa ja havainnollistaa henkilössään Kristusta". Näistä hänen sanoistaan huolimatta toisinajattelevat kristityt antoivat Krysostomoksen nääntyä kuoliaaksi maanpakolaisuuteen ajettuna.

Erilaisuus ja rajat eivät ole kaatuneet ihmisten edessä ajallisen elämän aikana. Kristittyjen keskinäisissä suhteissa ei ole toteutunut Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen pyyntö: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä (eis en) (Joh 17:23). On vielä paljon alaikäisyyttä eivätkä kristityt ole kasvaneet kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää ja joka liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sen koossa (Ef 4:14-16). Kasvu ja yhtä oleminen on aivan alullaan kuten Pyhän Hengen uudistava työkin ja Kristuksen oleminen jokaisessa häneen uskovassa. Kasvussa kohti ykseyttä, on haluttu tavoite ilmaista näinkin: ”Olennaisissa asioissa yhteys, epäolennaisissa vapaus, kaikissa asioissa rakkaus”.

Kerran kirkkaudessa on Kristuksen edessä seurakunta, jossa ei ole tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka on pyhä ja nuhteeton (Ef 5:27). Vasta siellä hallitsee täydellinen rakkaus ja ykseys, joka täällä on ollut vain himmeää heijastusta. Kunpa täällä edes sen verran osaisimme pitää varamme, ettemme lopullisesti tuhoaisi toinen toistamme (Gal 5:15).

Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu (3:29).

Muutamalla sanalla Paavali on nyt osoittanut, mitä usko tuokaan mukanaan. Se antaa Jumalan lapseuden (hyoi Theu). Uskova on nyt Kristuksessa Jeesuksessa (ev Khristo Iesu) (3:26). Hänet on kastettu Kristukseen (eis Khriston) ja hän on pukenut Kristuksen ylleen (Khriston enedusasthe) (3:27). Hän on yhtä Kristuksessa Jeesuksessa (eis ev Khristo Iesu) (3:28) ja hän on Kristuksen oma (Khristu, genetiivimuoto) (3:29). Miten kaikki uskovan elämässä keskittyykään Kristukseen!

Paavali ottaa esille vielä erään uuden näkökohdan. Jokainen Kristuksen oma ilman mitään rajoituksia ja ehtoja on Abrahamin jälkeläinen (sperma). Abraham on Paavalin opetuksessa VT:ssa olevan Jumalan pelastushistorian keskeisin henkilö ennen Kristuksen ilmestymistä. Hän on kaikkien uskovien isä (Room 4:16). Miksi tämä on niin tärkeää? Se yhdistää Kristukseen uskovan Jumalan vuosituhantiseen ilmoitukseen, joka on talletettuna VT:ssa. VT on jokaisen uskovan oma kirja ja hänelle kuuluvat kaikki siellä olevat Jumalan lupaamat rikkaudet ja siunaukset.

Jokainen Kristuksen oma kuuluu suureen sukuun. VT:n vuosituhantiset sukuluettelot ovat myös hänen sukuluetteloitaan. Hän on yhtä ja samaa sukua kaikkien aikojen pyhien kanssa. Daavidin pojan Jeesuksen kautta hän kuuluu myös kuninkaalliseen sukuun. Näin hänen sukunsa juuret ovat kaukana, vuosituhansien takana. VT on kirja hänen sukunsa elämästä.

Kristukseen uskova tulee saamaan myös perinnön (kleronomos) Abrahamille tulleen lupauksen mukaisesti. Nimenomaan antamalla lupauksen Jumala oli lahjoittanut perinnön Abrahamille (Gal 3:18).

Se perintö on koko maailma (Room 4:13). Ja vielä enemmän: Se perintö on valtakunta, joka on ollut valmiina uskovia varten maailman luomisesta asti (Matt 25:34). Siksi se on äärettömän rikas perintö (Ef 1:18). Se on perintö, joka ei koskaan turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on nyt varattuna taivaassa (1 Piet 1:4). Jokainen, joka uskoo tulee perimään kaikki Jumalan lupaamat rikkaudet ja siunaukset. Kun ne kerran toteutuvat, ne osoittautuvat sellaiseksi, mitä "mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa" (1 Kor 2:9).

Siksi jokainen Kristukseen uskova kuuluu maailman rikkaimpien perillisten joukkoon Toki tänään hän vielä huokailee ahdistuneena. Vielä tänään hän elää uskon eikä näkemisen varassa (2 Kor 5:7). Mutta siitä huolimatta Kristukseen uskova voi olla turvallisella mielellä kaiken oman elämänsä mitättömyyden ja mielettömyyden keskellä. Kukaan ei voi riistää häneltä tätä perintöä ellei hän itse epäuskonsa tähden luovu siitä. Hetki vielä ja hän saa omakseen ja käyttöönsä suunnattoman suuren ja iankaikkisesti kestävän perinnön. Silloin kaikki kyyneleet on pyyhitty pois.

POHDITTAVAKSI

KASTEEN RIEMULLINEN EVANKELIUMI

Meidät on kastettu, on upotettu, kätketty Kristukseen. Kaste on Kristukseen, Kristuksen omaksi, hänen yhteyteensä liittämistä. Se ei ole vain jokin ulkonainen muotomeno, seremonia. Meistä itsestä se voi näyttää siltä. Kristus itse kuitenkin sitoutuu siinä hetkessä meihin. Hän on juuri minunkin, häneen kastetun Sovittaja ja Pelastaja. Ottaessani vastaan kasteen, otin vastaan hänet omaan elämääni.

Useimmat meistä on kastettu kohta syntymämme jälkeen. Silloin ensi hetkestä alkaen osasimme imeä äidin rintaa ja ottaa vastaan meille annetun ajallisen elämän voiman. Samoin osasimme ottaa vastaan iankaikkisen elämän, joka kasteen veden muodossa tarjottiin meille. Silloin ylösnoussut ja läsnäoleva Kristus otti meidät syliinsä, pani kätensä meidän päällemme ja siunasi meidät (Mark 10:16). Siitä hetkestä lähtien kuulumme hänelle, olemme hänen, hän on meidän Vapahtajamme ja Herramme, hän kuuluu meille. Olemme Kristukseen kätkettyjä. Meidän nimemme on yhdistetty siihen ainoaan nimeen taivaan alla, joka voi pelastaa (Apt 4:12).

Miten vesi voi vaikuttaa elämääni näin syvästi? Vähä-katekismus vastaa: ”Ei sitä vaikutakaan vesi, vaan veteen liittyvä ja vedessä oleva Jumalan sana sekä Jumalan sanaan luottava usko. Ilman Jumalan sanaa vesi ei ole mikään kaste, vaan pelkkää vettä. Jumalan sanaan liittyessään se kuitenkin on kaste, armoa tulviva elämän vesi.” Siksi ”kaste ei ole pelkkää vettä, vaan Jumalan käskyyn sisältyvä ja Jumalaan sanaan yhdistetty vesi. Kaste vaikuttaa syntien anteeksiannon, vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta sekä antaa iankaikkisen autuuden kaikille, jotka uskovat Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluvat.”

Kastehetkemme ei ole myöskään jonnekin kauas menneisyyteen kuuluva tapahtuma, joka ei enää vaikuta eikä merkitse mitään. Me koemme kyllä ajan peräkkäisenä ja siksi mennyt on todella jäänyt taaksemme eikä sitä enää ole. On vain tämä hetki. Siksi on meidän puoleltamme mahdollista, ettei kaste ole enää itsellemme yhtään mitään. Olemme täysin unohtaneet sen, emme välitä siitä, vaikka tiedämme, että meidät on kastettu. Mutta Jumalalla taas ei ole aikaa. Menneisyyteemme on hänelle nykyisyyttä. Siksi Jumalan edessä olemme tällä hetkellä kuin juuri nyt tapahtuisi kaste ja yllemme puettaisiin Kristus. Hän on sitoutunut siihen liittoon, jonka hän henkilökohtaisesti solmi silloin kanssamme.

Nyt Herra kysyy meiltä: ”Tahdotteko tekin mennä pois?” (Joh 6:67). Vastaammeko hänen kysymykseensä Pietarin tavoin: ”Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä” (Joh 6:68-69). Uskommeko me vuorostamme tänään ”Jumalan sanat ja lupaukset niin kuin ne kuuluivat”?

Olemme kätkeytyneet Kristukseen niin, ettei alastomuutemme, syntisyytemme häpeä enää näkyisi. Sillä Kristukseen kastettuina ja häneen uskon kautta pukeutuneina olemme edelleenkin syntisiä ihmisiä. Näkyvästä ja koettavasta syntisyydestämme huolimatta emme tee väärin luottaessamme siihen, että meillä on nyt Karitsan veressä valkaistut vaatteet päällämme. Ne ovat yhtä todelliset kuin kasteen vesi ja syntisyytemme. Vain valkeisiin vaatteisiin puetut pääsevät Jumalan valtaistuimen eteen palvelemaan häntä (Ilm 7:9,15).

"Kristukseen pukeutuminen evankeliumin kannalta katsoen siis on pukeutumista, ei lakiin eikä tekoihin, vaan sanomattomaan lahjaan, nimittäin syntien anteeksiantamukseen, vanhurskauteen, rauhaan, lohdutukseen, iloon Pyhässä Hengessä, autuuteen, elämään, niin, itse Kristukseen" (Luther). Kristus on suurempi kuin syntisyytemme ja hän voittaa sen tänään peittämällä ja kerran ylösnousemuksen päivänä hävittämällä. ”Usko siis on mitä hellittämättömintä tähyämistä: se ei katso mihinkään muuhun kuin Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan ja vanhurskauden ja autuuden ja iankaikkisen elämän antajaan” (Luther).