Gal 5:1-12
16. KRISTITYN VAPAUS (GAL 5:1-12)
Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen (5:1).
Sanoja ”vapauteen Kristus vapautti meidät” voimme pitää yhteenvetona Galatalaiskirjeen opetuksesta. Pääasiassa VT:n kirjoituksiin perustuvan todisteluketjun avulla (Gal 2:16-4:31) Paavali on osoittanut, että uskomalla Jeesukseen Kristukseen tulemme vanhurskaiksi (2:16) ja Kristus on lunastanut meidät vapaiksi Jumalan lapsiksi (3:13; 4:5). Olemme vapaan äidin synnyttämiä (4:26, 31) vapaita lapsia Jumalan valtakunnassa, joka on vapauden valtakunta. Pojan vapauttamina olemme todella vapaita (Joh 8:36). Vapaus on jo saavutettu eikä se siksi ole edessä oleva unelma. Paavali käyttää tässä monikon ensimmäistä persoonaa. Tällaisia olemme yhdessä kaikkien Jumalan lasten kanssa.
Katekismuksessa oleva toisen uskonkappaleen selitys auttaa meitä tunnistamaan tämän Jeesuksen vapautustyön: "Minä uskon, että Jeesus Kristus... on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut omakseen ja voitollaan vapauttanut kaikista synneistä, kuolemasta ja Perkeleen vallasta". Yhtyessäni sanoihin: ”Minä uskon” myönnän, että olen luonnostani kadotettu ja tuomittu ihminen ja olen ollut syntieni, kuoleman ja perkeleen vallassa. Nyt uskon siihen, että Jeesus Kristus on lunastanut minut ja ostanut omakseen kuten orja ostetaan. Hän on ristin voitollaan vapauttanut minut synneistä, kuolemasta ja Perkeleen syytös- ja tuomiovallasta. Tätä kaikkea sisältää Kristuksen tuoma vapaus.
Paavali ei kuitenkaan määrittele sitä vapautta, johon Kristus on jokaisen häneen uskovan vapauttanut. Emme löydä häneltä minkäänlaista filosofista tai yhteiskunnallista Kristuksen nimeen liitettyä vapautusohjelmaa. Sen ajan yhteiskunnassa kaikkialla oli näkyvissä eräs järkyttävimmistä ihmiseen kohdistuva vapauden riisto - orjuus. Paavali vain toteaa, että on yhdentekevää oletko orja tai vapaa, sillä Kristuksessa Jeesuksessa kaikki ovat yhtä (Gal 3:28). Hän saattoi jopa sanoo, että vaikka orja pääsisi vapaaksi, pysyköön mieluimmin orjana, koska hän on joka tapauksessa Herran vapauttama (1 Kor 7:21-22).
Emme ihmettele, että juutalaisuus on määrätietoisesti torjunut tällaisen vapauden tuovan Messiaan. He odottavat Messiasta, joka ennen muuta vapauttaa heidät vieraan hallitsijan vallan alaisuudesta. Martin Buber kirjoittaa: ”Meidän käsityksemme mukaan vapahtaminen tapahtuu kertakaikkiaan ikuisiksi ajoiksi, eikä mitään sellaista ole vielä näkynyt. Sidottuna ja lyötynä ihmiskunnan häpeäpaalussa seisten osoitamme kansamme verisellä ruumilla, että maailma vielä ei ole vapahdettu” (Stefan Neill).
Kristuksen tuoma vapaus ei ole ajallista, ei ruumiillista vapautta, vaan omantunnon ja sydämen vapautta. Sen kestävämpää ja suurempaa vapautta ei ihminen henkilökohtaisessa elämässään koskaan tässä ajassa voi saada omakseen. Siksi tämä vapauden tulisi vallata jokaisen kristityn sydämen ja olla ajallisen elämän suurin onni ja ilo. Olemme Kristuksen vapauttamia tämän pahan maailmanajan keskellä. Olemme saaneet tässä vapaudessa omaksemme peltoon kätketyn aarteen ja kallisarvoisen helmen. Niiden tähden saa kaikki muu elämässämme mennä (Matt 13:44, 46). Ajallisen elämämme aikana kykenemme tajuamaan varsin heikosti Kristuksessa annetun vapauden suuruutta. Sen syvyys ja merkitys selviää vasta kirkkaudessa. Täällä vaellamme uskossa emmekä kokemisessa ja näkemisessä.
Käytännössä kristityn vapaus on siinä, että hän saa mennä joka hetki sellaisena kuin on Jeesuksen Kristuksen luo armahdettavaksi. Koskaan häntä ei torjuta eikä heitetä ulos (Joh 6:37). Vapaus on sitä, että saamme katsoa tangon päähän ristille korotettuun Ihmisen Poikaan. Vain häneen katsoessamme meillä on iankaikkinen elämä (Joh 3:14-15). Iankaikkinen elämä on täydellistä vapautta. Vapaus on siinä, että edessämme on avoin lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta (Sak 13:1). Voimme käydä tälle lähteelle päivittäin ja puhdistua. Vapaus on sitä, että tie kaikkien pyhimpään, kaikkivaltiaan Jumalan läsnäoloon on nyt auki. Voimme välittömästi astua hänen eteensä. Jeesus uhraamalla verensä on avannut tämän elämään vievän tien (Hepr 10:19). Kaikki huolemme, ahdistuksemme ja ongelmamme voimme tuoda Kaikkivaltiaan eteen, hän kuulee, pitää huolta ja auttaa ajallaan ja tavallaan.
Galatalaiskirje paljastaa meille, ettei ole itsestään selvää, että Kristuksen tuoma vapaus säilyy uskovien elämässä. Päätaistelu vapaudesta on jo käyty ja voitto saavutettu Golgatalla. Siitä huolimatta orjuuttavat vallat jatkavat sitkeästi taistelua sitoakseen uudelleen.
Ei ole vapautta ilman vastuuta. Saadusta vapaudesta on pidettävä kiinni. Sen säilyttämiseksi on tehtävä vastarintaa riistäviä valtoja vastaan (Ef 6:12). Paavali käyttää tässä sanaa olla luja, seistä lujana (stekete, Gal 5:1; stete, Ef 6:14). Emme voi seistä lujana, jollei jalkojemme alla ole lujaa perustaa. Vain Jeesus Kristus ja hänen sanansa on tällainen luja pohja (1 Kor 3:11; Luuk 6:48).
Aikoinaan Joosua sai kehotuksen: "Ole vahva ja rohkea... älä lannistu, älä pelkää" (5 Moos 31:7, 8, 23). Se toistettiin vähän myöhemmin: "Ole rohkea ja luja (Joos 1:6,7). Vielä kolmannenkin kerran häntä kehotettiin: "Ole rohkea ja luja, älä pelkää, äläkä lannistu (1:18,19). Joosuan edessä oleva tehtävä oli mahdotonta suorittaa ilman lujuutta ja rohkeutta. Ehkä Joosua ei ollut luonteeltaan luja ja vahva. Hän tarvitsi tämän moninkertaisen rohkaisun. Herran sana antoi hänelle tarvittavan sisäisen lujuuden. Lamauttavan pelon hiipiessä mieleen hän muisti tämän sanan. Hänen tulikin pitää Herran sanat aina huulillaan ja tutkistella niitä päivin ja öin (Joos 1:8).
Herra vahvisti sanallaan myös Hesekieliä. Profeetan oli julistettava sellaista Herran sanaa, joka ei miellyttänyt kuulijoita. Hän koki olevansa Jumalan kansan parissa kuin piikkipensaikossa ja skorpionien keskellä. Hän ei saanut kuitenkaan pelätä eikä kauhistua (Hes 2:6). Herra rohkaisi erikoisella tavalla: "Minä teen sinusta yhtä kovan kuin he, yhtä taipumattoman kuin hekin ovat. Minä teen sinusta timantinkovan, piikiveä kovemman. Älä pelkää heitä, äläkä säily" (Hes 3:8-9). Lujuus on sitä, että Herra tekee meistä taipumattomia ja tekee otsastamme kiveä kovemmaksi, timantin kaltaiseksi (3:9, KR 38). On turha kuvitella, että Jumalan sanan vastustajat antavat periksi. Kristukseen sitoutuneet eivät myöskään saa antaa periksi, vaikka edessä olisikin vaino ja marttyyrius (Gal 5:11). Vastustusta ja taistelua ei saa pelätä eikä paeta.
Lujuus on lujuutta Herrassa ja yhteydessä häneen (Fil 4:1). Se ei ole ihmisen omaa kovuutta ja häikäilemättömyyttä. Lujuus on sitä, että Herra auttaa, vahvistaa ja antaa voimaa (2 Tim 4:17). Seisomme lujana silloin kun Herra pitää pystyssä (Room 14:4). Lujuus on myös kiinni pitämistä Paavalin opetuksista (2 Tess 2:15). Siinä on kysymys evankeliumin totuuden takana seisomisesta. Lujuus on pysymistä uskossa ja vahvana olemista (1 Kor 16:13). Lujuus on uskon säilyttämistä loppuun asti (2 Tim 4:7).
Itsestämme riippuu annammeko sitoa itsemme ja alistumme uudelleen orjuuden ikeeseen. Kukaan ei voi sitoa ja alistaa väkivallalla Jumalan lapsen sisintä. Olemme itse vastuussa, jos annamme periksi. Samalla kun Jumalan sana kehottaa pysymään lujana, se antaa myös voiman siihen. Sanassa on tarvittava voima.
Orjuuttavat vallat voivat vain houkutella ja vietellä. Lumottu uskova taipuu ja antaa periksi. Pietari kirjoitti: "Pitäkää mielenne valppaana ja valvokaa. Teidän vastustajanne Saatana kulkee ympäriinsä kuin ärjyvä leijona ja etsii, kenet voisi niellä. Vastustakaa häntä uskossa lujana" (1 Piet 5:8-9). Galatian seurakunnissa ei leijona ärjynyt, vaan kulki taitavan opettajan muodossa. Se osasi viettelemisen taidon.
Lujana pysyminen ei ollut helppoa, koska rintamalinjat eivät olleet selvät ja vihollinen oli vaikeasti havaittavissa. Vihollinen oli omien joukkojen keskellä. Näin oli ollut jo Jerusalemin alkuseurakunnassa. Siellä oli valeveljiä, joiden tarkoituksena oli johtaa Kristuksen vapauttamat jälleen lain orjuuteen (Gal 2:4-5). Kuka pystyy erottamaan valeveljet ja ennen kaikkea kenen arvovalta riittää heidän paljastamiseensa ja vastustamiseensa? Taistelussa oli kysymys oikeasta ja väärästä evankeliumista (Gal 1:7-9), uskosta oikeaan ja "toiseen Jeesukseen", osallisuudesta oikeaan Henkeen ja "toiseen henkeen" (2 Kor 11:4).
Paavali Jerusalemissa ei hetkeksikään antanut valeveljille periksi. Galatian uskovat olivat jo antaneet periksi. He olivat menettämässä Kristukselta saamansa vapauden itse sitä tajuamatta.
Minä, Paavali, sanon teille: jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä. Vakuutan vielä kerran jokaiselle, joka antaa ympärileikata itsensä, että hän on velvollinen noudattamaan lain kaikki määräyksiä. Te jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle (5:2-4).
Paavali haluaa sanoa jotain tärkeää. Hän kirjoittaa: "Katso, minä Paavalin sanon teille" (KR 38). Hän puhuu nyt erityisellä vakavuudella ja apostolin arvovallalla. Hän toistaa: ”Vakuutan (martyromai) vielä kerran jokaiselle”.
Tämän jälkeen ei enää pitäisi olla epäselvä yhdelläkään kirjeen lukijalla, mihin uskova ajautuu, jos hän pyrkii tulemaan vanhurskaaksi lakia noudattamalla (en nomo dikaiusthe, laissa vanhurskautettuna, 5:4).
Se johtaa kieltämään Jeesuksen riittävyyden synnin sovittajana ja syntisen pelastajana. Vaatimus noudattaa lakia edellyttää ihmisen kykyä ja voimaa totella Jumalan tahtoa. Jos tätä voidaan vaatia ihmiseltä, silloin oletetaan, että ihminen pystyy myös siihen ja niin ihminen ei olekaan kokonaan turmeltunut eikä täysin avuton itse pelastamaan itsensä. Silloin ei myöskään Jumalan Pojan tulo ihmiseksi, hänen kärsimisensä ja kuolemansa ihmisten syntien tähden olekaan ehdottoman välttämätöntä. "Jos vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on turhaan kuollut" (Gal 2:21). Loppujen lopuksi Kristuksesta ei olekaan meille mitään todellista hyötyä (5:2). Ja niin irtaannumme (katargein) Kristuksesta ja menetämme yhteyden armoon, ajaudumme armon ulkopuolelle (ekpiptein, pudonnut ulos, 5:4). Meiltä katoaa taju armon tärkeydestä ja niin emme enää tarvitse armoa, vaan voimaa totella ja jaloa pyrkimystä toteuttaa Jumalan tahto. Joko Kristus saa olla syntisen pelastaja ja jumalattoman vanhurskauttaja tai sitten hän on yhtä tyhjän kanssa. Yksin usko Jeesukseen riittää ehdottomasti pelastamaan.
Paavali ottaa esille vielä toisenkin näkökohdan. Joka pyrkii tulemaan vanhurskaaksi lakia noudattamalla, hän on silloin velvollinen noudattamaan kaikkia määräyksiä (Gal 5:3). Ei riitä, että hän valitsee vain jonkun lain määräyksen. Laki on jakamaton kokonaisuus. Kaikki tai ei mitään. Jokainen lain yksityiskohtakin edustaa koko lakia. Laki pelastaa vain sen joka kaikessa ja aina on ehdottoman kuuliainen kaikille sen määräyksille. Näin on myös rikottaessa lakia. Joka "kaikessa noudattaa lakia, mutta rikkoo sitä yhdessä kohdassa, on syypää kaikilta kohdin" (Jaak 2:10). Laki kiroaa sen, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee (Gal 3:10).
Eivät edes juutalaiset vuosisataisista ponnistuksistaan huolimatta pystyneet täyttämään lakia (Apt 13:39). Pietari sanoikin, että laki on ies, "jota eivät meidän isämme emmekä se itse ole jaksanet kantaa” (Apt 15:10). Tämän ylivoimaisen ikeen alle galatalaiset olivat ajautumassa.
Galatalaisten uskonelämässä tämä lain kuuliaisuus oli ympärileikkaus. Se ei tosin näyttänyt miltään raskaalta ikeeltä. Miksi siihen pitäisi asennoitua jyrkän kielteisesti? Kaiken lisäksi ympärileikkaus oli raamatullinen toimitus, jonka Jumala itse oli antanut Abrahamille. Eikö uskon isän jäljissä kuljettaessa edelleenkin voisi olla yhdessä Abrahamin usko ja Abrahamin saama ympärileikkaus?
Juuri tässä oli Paavalin opetuksen mukaan ympärileikkauksen vaarallisuus. Uskovat antoivat siinä periksi näennäisesti vain eräässä pikkuasiassa. Ympärileikkaus on hetken kestävä toimenpide ja se koskee vain miehiä. He eivät voineet tajuta miten tästä pienestä voisi tulla suuri ongelma. Mutta "Saatana tykkää pikkuasioista." Niiden avulla voidaan vyöryttää ja lopulta kaataa suuriakin asioita. Paratiisissa oli kysymys vain yhden ainoan puun yhdestä hedelmästä. "Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan" (Gal 5:9). "Myrkkykärpäset saavat haisemaan ja käymään voiteentekijän voiteen. Pieni tyhmyys painaa enemmän kuin viisaus ja kunnia" (Saarn 10:1). Suostuminen ympärileikkaukseen olisi muuttanut koko suhteen lakiin ja pelastumiseen. ”Lisäkkeet ajavat uskon ja koko Kristuksen karille, sillä nämä kaksi - Kristus ja lisäykset - eivät siedä toisiaan samassa sydämessä, niin että kumpaankin voisi luottaa, vaan toinen on ajettava ulos, joko Kristus tai omat tekoni" (Luther). Alistumalla tähän toimitukseen, uskovat olisivat tulleet - itse sitä tiedostamatta - sidotuksi ja alistetuiksi sellaisille valloille, joiden alaisuuteen he eivät missään tapauksessa saaneet ajautua.
Jos joku ei suostu luottamaan yksin Kristukseen pelastajana, hänen on silloin luotettava lakiin ja ennen kaikkea omaan kykyynsä ja voimaansa noudattaa lakia. Silloin ihminen itse pelastaa omilla teoillaan itsensä. Minkäänlainen osittelu tai sovittelu näiden kahden pelastustien, lain ja armon välillä ei ole mahdollinen. On vain joko - tai. Molempia teitä ei voi kulkea samanaikaisesti. Lain tiellä vanhurskaus on vasta edessäpäin. Se saavutetaan, jos pystyään vaeltamaan johdonmukaisesti kaikessa laille kuuliaisena. Armon tie alkaa lahjaksi saadusta vanhurskaudesta. Se vie perille, jos vain pysytään uskossa Jeesukseen.
Jakeet neljä ja viisi voidaan yhdistää ajatukseltaan yhdeksi lauseeksi. Tällöin saadaan esille Paavalin jyrkät sanat siitä ehdottomasta kahtiajaosta, joka on olemassa kirjeen vastaanottajien kesken. Toisia hän puhuttelee sanalla te. Näiden tuntomerkkinä on pyrkiä vanhurskauteen lakia noudattamalla. Toisia hän nimittää sanalla me ja samaistuu itse tähän joukkoon. Nämä elävät uskon varassa. Edelliset ovat joutuneet eroon Kristuksesta, jälkimmäiset pysyvät Kristuksessa. Edelliset ovat armon ulkopuolella, jälkimmäiset odottavat Hengen saaneina toivon täyttymistä, luvattua vanhurskautta (Jukka Thurén).
Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja saavuttaisimme vanhurskauden (5:5).
Tässä on jälleen Paavalille niin ominainen erittäin tiivis ja keskeistä uskomme totuutta sisältävä lause. Samanlaisia tiivistelmiä ja ydinlauseita on ollut Galatalaiskirjeessä useita (Gal 1:4; 2:16, 20:b; 3:1-2, 11, 22; 4:4-5; 5:1a). Lauseessa on viisi tärkeää uskomme ydinsanaa: usko (pistis), Henki (pneuma), odottaa ikävöiden (apekdekhomai), toivo (elpida) ja vanhurskaus (dikaiosyne).
Kristittynä oleminen on olemista vanhurskas, tuomion kestävä. Kristityn vanhurskaus on kuitenkin Jeesuksen Kristuksen vanhurskautta ja se luetaan hänen omakseen. Se on luettua vanhurskautta. Se lahjoitetaan sille, joka uskoo. Se on lahjavanhurskautta. Se on siinä mielessä vierasta vanhurskautta ja toisen omaa, ettei ihminen itse ole sitä ansainnut eikä saanut aikaan. Kristuksen vanhurskaus peittää uskovan, mutta se ei ole muuttanut häntä kauttaaltaan vanhurskaaksi. Häntä ei ole vielä tehty vanhurskaaksi: "En minä silti ole vanhurskautettu" (1 Kor 4:4, KR 38). Synti asuu edelleen hänessä (Room 7:17, 20). "Sillä niin kauan kuin elämme, synti yhä on piintyneenä lihaamme" (Luther). Siksi se on luettua, lahjoitettua, vierasta ja peittävää vanhurskautta.
Se ei ole käsin kosketeltavaa ja näkyvää. Se ei ole ihmisen itsensä tai toisten ihmisten tunnettavissa, mutta aikanaan se käy kaikille ilmeiseksi. Uskovan vanhurskaaksi tekeminen, muuttaminen on vasta aivan alullaan ja epätäydellinen. Mutta "kerran se aikanaan ilmaistaan täydellisenä ja iankaikkisena" (Luther). Siksi se on edessäpäin olevaa vanhurskautta. Uskova odottaa sitä päivää, jolloin hänet tehdään täysin vanhurskaaksi. "Olemme tosin alkaneet tulla vanhurskaiksi uskosta ja siinä myöskin olemme saaneet Hengen esikoislahjan ja lihan kuolettaminen on pantu alulle, mutta emme vielä ole täysin vanhurskaat. Puuttuu vielä, että meidät täydellisesti tehdään vanhurskaiksi ja sitä me toivomme. Näin vanhurskautemme ei vielä ole toteutunut, vaan se vielä on toivon varassa" (Luther).
Kristuksen vanhurskaudesta kiinni pitävä usko on syntynyt Jumalan sanan lupauksen voimasta Pyhän Hengen vaikuttamana. Pyhä Henki on myös Jumalan sanan kautta antanut toivon. "Usko on sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä" (Hepr 11:1). Siksi usko, odotus ja toivo kuuluvat yhteen.
Kristitty kokee joka päivä, ettei hän ole vielä saavuttanut päämääräänsä eikä ole tullut täydelliseksi. "Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen" (Fil 3:12). Hän katsoo eteenpäin. Hän on matkalla. "Ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen" (Fil 3:13-14). Ponnistelu on kamppailua siitä, että usko säilyisi ja ettei odotus ja toivo sammuisi.
Paras on vielä edessä. Täyttymys on tulevaisuudessa. Silloin vanhurskautemme on todellista ja se on meissä toteutunutta eikä enää vain meille luettua vanhurskautta. Silloin olemme Kristuksen kaltaisia. Silloin ratkaistaan kaikki ongelmamme ja kaikki kyyneleemme pyyhitään pois. Silloin pelastumisemme on kaikille ja myös itsellemme ilmeistä. Silloin koemme, että Kristus on ilmestynyt pelastukseksi kaikille, jotka häntä odottavat (Hepr 9:28). Silloin myös vapautemme on lopullista ja täydellistä.
Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttavaa usko (5:6).
Paavali palaa uudelleen kysymykseen ympärileikkauksesta. Nyt hän sanoo, että on yhdentekevää onko ihminen ympärileikattu vai ei. Tällä asialla Kristuksen rinnalla ei ole mitään voimaa eikä arvoa (iskhyoo) ihmisen pelastumisessa. Siksi ympärileikkaus ei myöskään ilman muuta ole tuhoamassa pelastavaa uskoa. Näin Paavali vapauttaa uskovat tuijottamasta ympärileikkaukseen tai sen puuttumiseen. Tärkeintä on olla Kristuksessa Jeesuksessa.
Stefanos oli nuhdellut VT:n profeettojen tavoin juutalaisia niskuroijiksi, jotka ovat kyllä ympärileikattuja mutta sydämeltään ja korviltaan kuin pakanat! (Apt 7:51; 5 Moos 10:16; Jer 4:4). Samoin Paavali sanoo, että ulkonaisesti tapahtunut ympärileikkaus on lain rikkojalle mitätön ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus ja sen saa aikaan Henki (Room 2:25, 29).
Paavali ei kieltänyt juutalaisia ympärileikkaamasta. Tosin hänestä levitettiin sellaisia väitteitä (Apt 21:21). Hän torjui ne menemälle Jerusalemin temppeliin ja puhdistautumalla lain mukaisesti (Apt 21:26). Paavali jopa ympärileikkasi juutalaisen äidin pojan Timoteuksen, jonka hän halusi ottaa mukaansa lähetysmatkoilleen. Hän teki tämän juutalaisten tähden (Apt 16:3). Paavali myös sanoi, että ympärileikkauksesta on paljonkin ja kaikin tavoin hyötyä ja etua juutalaisille (Room 3:1-2).
Oleellista on nimenomaan se, että Jumala on yksi ja yksin hän tekee ympärileikatut yhtä hyvin kuin ympärileikkaamattomat vanhurskaiksi, kun he uskovat (Room 3:30). Juuri tässä on Paavali sanoman ydin. Pelastuminen ei ole sidottu ympärileikkaukseen tai sen puuttumiseen, vaan uskoon. Juutalaisena oleminen on taas sidottuna ympärileikkaukseen. Se erottaa juutalaisen ei-juutalaisesta, mutta se ei ole samaa kuin olla vanhurskas ja pelastettu. Jumalan edessä todellisia ympärileikattuja ovat ne, jotka palvelevat Jumalaa Hengen ohjaamina, ylpeilevät Kristuksesta Jeesuksesta eivätkä luota mihinkään omaansa (Fil 3:3). Kerran ei ole enää ympärileikattua eikä ympärileikkaamattomia, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa (Kol 3:11). Pelastuksen kannalta ratkaisevaa vain usko Jeesukseen Kristukseen.
Jakeen loppuosan sanat kuulostavat hyvinkin yksinkertaisilta. Kirjaimellinen käännöskin on selkeän tuntuinen: ”Vaan usko kautta rakkauden vaikuttava” (alla pistis di agapes energumene). Näiden sanojen kääntämisessä ei luulisi olevan ongelmaa. Ne ovatkin käännetty varsin yhtenäisellä tavalla. Seuraavia käännöksiä löytyy: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko” (Gal 5:6, KR 92), ”vaan rakkauden kautta vaikuttava usko” (KR 38), ”tärkeää on vain, että me uskomme ja että tämä usko toteutuu rakkaudessa” (UT nykysuomeksi), ”tarvitsemme vain rakkauden pohjalta toimivaa uskoa” (Elävä uutinen). ”Faith which worketh by love” (King James, usko, joka tekee työtä rakkauden kautta). ”Sondern der Glaube, der durch die Liebe tätig ist” (Lutherbibeln, vaan usko, joka on rakkauden kautta toimellinen).
Miksi tämä jae on vaikea kääntää? Paavali on korostanut tässä kirjeessä uskon ratkaisevaa merkitystä. Hän ei ole kuitenkaan määritellyt tähän mennessä täsmällisesti uskoa. Nyt Paavali ei käytä pelkkää sanaa usko. Hän liittää uskon yhteyteen jotakin, joka voidaan tulkita uskon määritelmäksi ja jonka avulla voidaan osoittaa, että usko on oikeaa uskoa. Juuri tästä on tullut pysyvä ongelma jakeen tulkinnassa.
Paavali korostaa Kristuksessa Jeesuksessa olemista (en Khristo Jesu). Tämä sanonta määrää koko lauseen sisältöä. Kristuksen yhteydessä, tuntiessamme hänet ja hänen ollessa kanssamme ei ympärileikkauksella tai sen puuttumisella ole mitään merkitystä. Kristus on yli kaiken. Jeesuksen omana ollessamme ainoa vaikuttava ja merkittävä asia on usko. Voisi olettaa, että hän tässä sanoisi, että yksin usko vaikuttaa Jeesuksen Kristuksen yhteydessä.
Aikoinaan Luther käänsi keskeisen Roomalaiskirjeen jakeen lisäten siihen selvennykseksi sanan yksin: ”Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan yksin (allein) uskon kautta, ilman lain tekoja” (Room 3:28, KR 38). Myös God News Bible (1992) lisää siihen sananonly.
Sanonta ”yksin usko” on ollut uskonpuhdistuksessa syntyneitten kirkkojen opetuksessa erittäin tärkeä. Se korostaa sitä, että kaikki riippuu uskosta ja usko on kaiken kristillisen elämän perusta.
Nyt kuitenkin tässä jakeessa Paavalin sanat voidaan tulkita niin, että ne kumoavat ”yksin usko” väitteen. Usko ei ole enää yksin vaan yhdessä rakkauden (agape) kanssa. Hän näyttää sitovan yhteen uskon ja rakkauden. Juuri tässä on jakeen tulkitsemisen ongelma. Monissa kristillisissä kirkoissa pinnallisen uskon pelko on johtanut korostamaan rakkautta ratkaisevana tekijänä oikeassa uskossa. Kenties tämän tähden Suomen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisissä neuvotteluissa tämä kohta Raamatusta mainittiin kaikkein useimmiten (Jukka Thurén).
Onko tämä jae tulkittava niin, ettei sittenkään riitä Jeesuksessa Kristuksessa yksin usko vaan tarvitaan sellaista uskoa, joka vaikuttaa ja ilmenee rakkautena? Tarvitaanko uskon lisäksi jotain enemmän ja se on rakkaus? Onko rakkauden oltava aina uskossa mukana? Sisältyykö uskoon jo rakkaus? Onko rakkaus olennainen osa uskoa, jota ilman usko ei ole uskoa? Rakkausko lopulta määrittelee uskon ja antaa sille sisällön? Rakkausko paljastaa onko usko oikeaa ja todellista? Onko sittenkin ihmisen pelastumisessa rakkaus tärkeämpi kuin usko? Onko tässä kysymys ihmisen vaiko Jumalan osoittamasta rakkaudesta vaiko molemmista samaan aikaan?
Näitä sanoja on tulkittu seuraavilla tavoilla: ”Usko Kristuksen ei missään tapauksessa tule vaikuttavaksi vasta rakkaudeksi muuntuneena tai rakkauden vahvistamana. Vaikuttavan voiman uskolle antaa sen kohde ja sisältö, Kristus, ei meidän rakkautemme” (Thurén). ”Usko on yhteyttä Kristuksen ja ilmenee rakkautena lähimmäiseen” (Gyllenberg).
”Ainoa, joka jotakin merkitsi, oli tärkeää, oli rakkautena vaikuttava usko. Tällä täsmennyksellä Paavali jo valmistaa siirtymistä seuraavaan kysymykseensä, kristillisen vapauden eettisiin seurauksiin. Hän pitää edelleen kiinni uskon vanhurskaudesta. Uskosta olemme saaneet Hengen, jonka hedelmää on rakkaus (5:22). Rakkaus ei tarkoita tässä Jumalan rakkautta, vaan rakkautta lähimmäiseen. Lähimmäisrakkaus on kuitenkin heijastusta Jumalan rakkaudesta. Rakkaus ei ole uskon vanhurskauden ehto vaan seurausta siitä. Kuitenkin ilman rakkautta usko on toimeton. Paavali esittää sama oppia kuin Jaakobin kirje (Jaak 2:11-26). Oikea usko on rakkautena vaikuttavaa uskoa. Uskossa on jotain vikaa, jos e ei ilmene lähimmäisen rakastamisena” (Nikolainen).
”Paavali ei tietenkään hylkää hyviä tekoja. Ne ovat uskon seuraus. Jos usko Kristukseen on aito, niin se vaikuttaa rakkauden kautta. Mutta pelastuksen perustaksi eivät mitkään teot kelpaa. Me emme saa ruveta luottamaan niihin kysyessämme, olemmeko oikeita kristittyjä - emme edes niin erinomaisiin asioihin kuin hartaisiin rukouksiin, Jumalan valtakunnan tytön hyväksi uhraamiseen, alkoholin väärinkäytöstä luopumiseen tai uhrautuvaan työhön seurakunnan ja kodin piirissä” (Bo Giertz).
Tunnuskirjoissa vedotaan Lutherin kirjoittamaan Roomalaiskirjeen esipuheeseen: "Usko on Jumalan teko meissä. Se muuttaa meidät ja synnyttää uudestaan, Jumalan lapsiksi. Se surmaa vanhan Aadamin. Se tekee meistä aivan toisia ihmisiä, joilla on uusi sydän, luonne ja mieli ja aivan uudet kyvyt. Sen myötä saamme Pyhän Hengen. Usko on elävä, toimiva, aikaansaapa, väkevä - sen on pakko olla joka hetki tekemässä hyvää. Ei se kysele, pitäisikö tehdä hyviä tekoja; ennen kuin kukaan ehtii kysyä, usko on jo pannut toimeksi ja on yhä niitä tekemässä. Mutta jos joku ei sellaisia tekoja tee, hän on epäuskoinen ihminen, joka hapuillen etsiskelee uskoa ja hyviä tekoja ollenkaan tietämättä mitä ne ovat, kunhan vain puhua pulputtaa uskosta ja hyvistä teoista. Usko on elävä ja uskalias luottamus Jumalan armoon. Se on niin varma asiastaan, että se voisi tuhat kertaa kuolla sen puolesta. Sellainen luottamus ja sellainen vakaumus Jumalan armosta tekee ihmisen iloiseksi, uhmakkaaksi ja riemulliseksi Jumalan ja koko luomakunnan edessä. Uskossa oleva Pyhä Henki saa aikaan sen, että ihminen kenenkään pakottamatta riemullisen alttiisti tekee hyvää jokaiselle, palvelee kaikkia, kärsii mitä tahansa Jumalan mieliksi ja kunniaksi, kun kerran Jumala on ollut hänelle niin armollinen. Mahdotonta on siis saada tekoja pois uskosta, yhtä mahdotonta kuin erottaa tulesta sen kuumuutta ja loistetta."
Te etenitte jo hyvää vauhtia. Kuka teidät on pysäyttänyt? Tehän ette enää tottele totuutta. Tämä ei ole lähtöisin ainakaan hänestä, joka teitä kutsuu. Pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan (5:7-9).
Vielä kerran Paavali palaa kirjeensä pääasiaan. Se on tuska siitä, että galatalaiset olivat kadottamassa Kristuksen evankeliumin. Kaikki oli alkanut hyvin heidän uskonelämässään. Paavali oli asettanut heidän silmiensä eteen ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen. He olivat vain kuunnelleet ja uskoneet tähän evankeliumiin ja olivat saaneet Pyhän Hengen ja tulleet näin Jumalan lapsiksi. He olivat aloittaneet hyvin juoksunsa iankaikkiseen elämään johtavalla kilparadalla (1 Kor 9:24; Fil 3:12-14). Lähtö oli onnistunut. Evankeliumi Kristuksesta oli kirkastunut ihmiselämän suurimmaksi totuudeksi. Juoksu oli hyvää ja kaunista ja käsitys siitä, miten päämäärä saavutetaan oli kirkas.
Sitten tapahtui jotakin. Jokin asia alkoi kangertaa. Juoksu hidastui. Juoksijat tulivat epävarmoiksi. Epäilys hiipi mieleen. Johtaako sittenkään ristiinnaulittu Kristus ja usko häneen perille? Riittääkö vain usko Kristukseen? Tarvitaanko myös Jumalan lakia perille pääsemiseen?
Mikä sai aikaan tämän muutoksen? Paavali kysyykin: "Kuka teidät on pysäyttänyt?" Kyseessä on siis nimenomaan joku tai jotkut ihmiset tai persoonallinen henkivalta. Ei ole kysymys pelkistä korostus- ja näkemyseroista. Tämä joku on asettanut tähänastisen totuuden kyseenalaiseksi. Kuka tämä onkaan? Paavali ei nimeä suoraan. Hän jatkaa samanlaista vastustajan selvittelyä kuin kirjeensä alussa: "Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksenne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia" (Gal 1:7).
Jerusalemin seurakunnassa oli tapahtunut samalla tavoin. Paavali sanoi suorasukaisesti tästä kristillisen uskon synty- ja ydinseurakunnasta, että sen keskuuteen oli luikerrellut eräitä valeveljiä (Gal 2:4, KR38). Antiokiassa tapahtuneen kriisin yhteydessä Paavali jo selvästi mainitsee muutamat Jaakobin luota tulleet veljet, jotka vaativat ympärileikkausta (2:12). Paavalin kysymys siitä, kuka on lumonnut, noitunut galatalaiset sisältää jo selvän viittauksen Saatanaan (3:1). Varsin peitetysti hän puhuu vastustajistaan sanoessaan vain epämääräisesti joidenkin innosta ja halusta eristää uskovat (4:17). Kirjeen ensimmäiset vastaanottajat tiesivät heti, mitä Paavali tarkoitti. Jälkipolville taas jää salaan se, ketä täsmällisesti määritellen olivat nämä Paavalin julistaman evankeliumin väärentäjät. Joka tapauksessa heillä on ollut suuri vaikutusvalta alkukirkossa.
Paavali käyttää sanaa houkutus, taivuttelu, yllytys, ympäri- tai ylipuhuminen (he peismone) kuvatessaan vastustajiensa vaikutusta. Se on varmaa, että Herra on galatalaiset alunperin kutsunut evankeliumin osallisuuteen ja iankaikkisen elämän kilparadalle. Sama Herra edelleenkin kutsuu uskomaan yksin Kristukseen. Ei ole mahdollista, että sama Herra nyt houkuttelisi aivan toisenlaiselle tielle ja pannen esteitä (enekosen) pysäyttäisi juoksun nykyisellä tiellä. Paavalin sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että esteiden panija onkin Saatana ja houkuttelijat ovat Saatanan välikappaleita. Paavali nimeääkin Saatanan omassa elämässään tällaiseksi estäjäksi (enekopsen) (1 Tess 2:18).
Paavali käyttää vielä kolmattakin kuvaa selvittäessään sitä tapaa, jolla esteet asetettiin ja houkutukset tulivat uskovien elämään. Kaikki on tapahtunut huomaamatta. Vain pieni määrä jotain uutta. Vain vähän sellaista, joka aiheutti epäröintiä ja sotki juoksurytmin. Pieni määrä hapatetta taikinaan (Gal 5:9; 1 Kor 5:6). Vähitellen tuo pieni määrä sai uskovat kokonaan valtaansa kuten pieni määrä hapatetta hapattaa koko taikinan. Miksi kaikki alkaakaan niin vähästä? Tässä on terävä kuvaus luopumuksen psykologiasta ja analyysi luopumistapahtumasta. Miten se oikein tapahtuikaan! Voiko yksikin väärä opettaja viedä koko seurakunnan harhaan?
Herraan luottaen minä olen varma siitä, että te tulette ajattelemaan samoin kuin minä. Mutta se, joka on hämmentänyt teidän ajatuksenne, tulee saamaan rangaistuksensa, olipa hän kuka hyvänsä (5:10).
Kaikista peloistaan huolimatta Paavali luottaa Herraan ja on siksi varma, että galatalaisten uskovien silmät vielä avautuvat. Vielä he tulevat näkemään, että Paavali on ollut oikeassa. Se opetus, jota he ovat häneltä saaneet on totuudellinen ja Kirjoitusten mukainen. Vain se vie heidät maaliin, iankaikkiseen elämään.
Paavali korostaa, että hän luottaa heidän kohdallaan nimenomaan Herraan. Hän oli oppinut tuntemaan Herran ja tiesi, että vain häneen voi täysin luottaa, mutta ei yhteenkään ihmiseen. Herra on aloittanut hyvän työnsä heidän sydämessään ja hän on sen myös saattava päätökseen (Fil 1:6). Paavali haluaa pitää kiinni siitä, että Herra on takuumiehenä galatalaisten pysymisessä oikealla tiellä. Herran rohkaisemana hän uskaltaa olla varma siitä, että kirjeen vastaanottajat seuraavat hänen opetusta kaikissa kohdissa. Tällainen luottamus onkin kriisin keskellä paras mahdollinen asenne. Joka tapauksessa galatalaiset nyt tietävät, mitä hän Herran apostolina ajattelee ja toivoo heistä.
Samalla Paavali on vakuuttunut siitä, että tuomio ja rangaistus tulee. Nuo Kristukseen uskovien hämmentäjät (monikko Gal 1:7:ssa, tässä yksikkö) saavat kantaa vielä tuomionsa raskaana taakkana.
Hänen sanansa ovat jälleen yhtä jyrkät kuin kirjeen alussa. Silloin hän suoraan kirosi ne, jotka olivat julistaneet galatalaisille evankeliumia vastoin sitä, mitä hän oli julistanut (Gal 1:8). Hänen väitteensä, että joku oli suorastaan noitunut galatalaiset oli ollut kova (3:1). Hän oli myös väittänyt, että näiden toisten julistajien palavuus (tseluso) ei ollut oikeaa (4:17). Vain Herran erityisesti valitsemana alkuapostolina Paavali on voinut käyttää näin kovaa ja tuomitsevaa kieltä. Hän lausui tuomion sanan julistajista, jotka edelleen toimivat uskovien keskuudessa. He saattoivat olla jopa kuuntelemassa tämän kirjeen lukemista seurakunnan kokouksessa elleivät sitten estäneet kirjeen lukemisen.
Paavalin lisäsanat "olipa hän kuka hyvänsä" vain korostivat, ettei hän halunnut mielistellä ketään, ei edes kaikkien tunnustamia Jumalan seurakunnan johtajia (Gal 2:6). Tärkeintä seurakunnassa oli vain se, että evankeliumin totuus säilyisi puhtaana (2:5). Siksi hän oli rohkeasti asettunut vastustamaan Jeesuksen valitsemista apostoleista ensimmäistä, Pietaria. Pietari oli poikennut evankeliumin totuuden tieltä (2:14). Siksi häntä oli rohkeasti voitava nuhdeltava.
Veljet, jos minä tosiaan yhä julistan ympärileikkausta, miksi minua sitten vainotaan? Silloinhan ei julistamani risti olisi enää loukkauksena (5:11).
Paavali aloitti uudella paikkakunnalla evankeliumin julistamisen juutalaisten parissa. Kun sieltä hänet oli torjuttu, hän kääntyi pakanoiden puoleen. Jos hän olisi julistanut juutalaisille sillä tavoin Jeesusta Messiaana, että ympärileikkaus olisi saanut jäädä pysyvään ja keskeiseen asemaan todellisen pelastumisen edellytyksenä, olisivat kenties ovet olleet auki juutalaisten keskuudessa. Sanoma rististä olisi tullut vain täydentämään juutalaista lain opetusta. Ehkä silloin rististä olisi tullut vain jalon itsensä uhraamisen esikuva.
Mutta Paavalin julistikin kaikkialla, että yksin ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen kautta ihmiset pelastuvat. Missään vaiheessa Kristuksen risti pelastuksen tuojana ei saanut menettää merkitystään (1 Kor 1:17). Hän julisti ristiinnaulittua Kristusta Messiaana ja joutui kokemaan kerta toisensa jälkeen, että juutalaiset torjuivat sen herjauksena (1 Kor 1:23). Kuitenkin Paavali oli vakuuttunut siitä, että Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala tämän hulluuden kautta pelastaa ne, jotka uskovat (1:21).
Tähän julistukseen sisältyvä ristin pahennus ei vielä ollut siinä, että nasaretilainen puuseppä oli ristiinnaulittu Jerusalemissa vuonna 30. Kyllä juutalaisia oli tuhansittain ristiinnaulittu Jerusalemissa noina vuosikymmeninä. Mutta sitä juutalaiset eivät löytäneet Kirjoituksistaan, että luvattu Messias, lopun ajan Ihmisen Poika, joka tulee taivaan pilvissä ja jolle annetaan valta (Dan 7:13-14), olisikin juuri tuo köyhä, voimaton ristiinnaulittu Nasaretilainen. Vaikka kristityt väittivät hänen nousseen ylös kuolleista ja elävän, niin hän ei millään vakuuttavalla tavalla ollut osoittanut elävänsä Jerusalemin juutalaisille johtomiehille eikä Pilatukselle. Hän eli vain muutamien kalastajien ja häntä seuranneiden tavallisten ihmisen todistuksissa.
Vielä suurempi pahennuksen aihe oli siinä väitteessä, että nimenoman tämä Kristus antaa kaikille synnit anteeksi. Vain hänen nimessään on pelastus. Jumala yksin saattoi antaa synnit anteeksi. Juutalaiset uskoivat pelastuvansa siksi, että he olivat syntyperältään Abrahamin jälkeläisiä ja pyrkivät kaikessa täyttämään Mooseksen lain.
Ristin pahennus oli siinä, että julistettiin yksin uskon Jeesukseen Kristuksen tuovan jokaiselle pelastuksen. Tällainen julistus teki tyhjäksi pelastumisen Mooseksen lain tottelemisen ja ympärileikkauksen kautta. Niillä ei ollut enää pelastavaa voimaa. Niistä tuli vain määrättyyn kansallisuuteen kuulumisen merkkejä. Tämä mullisti koko silloisen juutalaisen pelastusnäkemyksen. Ympärileikkaus ja risti tulivat näin toisensa vihollisiksi pelastuksen osoittajina.
Kun juutalaiset kansana torjuivat määrätietoisesti Paavalin julistaman evankeliumin Kristuksesta, he samalla myös kokivat tuon julistuksen Jumalan pilkkana. Siksi he vastustivat ja jopa vainosivat tällaisia Jumalan totuuden häpäisijöitä.
Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne (5:12).
Paavali käyttää Galatian uskovien häiritsijöistä voimakasta ilmausta yllyttäjä (anastatountes). Sana on käännetty myös villitsijäksi (Apt 17:6) ja kapinan nostattajaksi (Apt 21:38). Tällaisista seurakunnassa esiintyvistä opettajista hän on käyttänyt sanontaa ”nuo toiset” (Gal 4:17). He ovat hämmentäjiä ja vääristelijöitä (1:7). Mutta uskovien ajatusten hämmentäjä tulee samaan rangaistuksen (4:10). Paavali jopa kiroaa sellaiset (1:8). Hän kirjoittaa suoraan, että seurakunnassa on ennenkin ollut opettajina valeveljiä (2:4) ja nyt galatalaisten parissa jopa lumoojia (3:1). Tällaiset koettavat innokkaasti vaikuttaa uskoviin (4:17).
Paavalin puheet yllyttäjistä ja kuohitsemisesta kertovat kuinka hän tätä kirjettä sanellessaan on tulistunut. Voimakkaan tunteen vallassa hän on sanellut eräät UT:n terävimmät sanat. Hän näkee silmissään sen, millaista vahinkoa Kristuksen seurakunnassa voivat aiheuttaa väärät opettajat. Tällä kertaa on kyseessä sellaiset opettajat, jotka julistavat lakia pelastustienä ja syrjäyttävät näin Kristuksen ja uskon häneen ainoa tienä pelastukseen. Toisella kertaa jollain muun sisältöisellä julistuksella on sivuutettu Kristus.
Paavalin sanat ovat äärimmäisen rajuja: Menkää saman tien te ympärileikkaajat mahdollisimman pitkälle - kuohitkaa myös itsenne ja silloin tulette ainakin hedelmättömiksi ettekä saa enää jälkeläisiä. Emme voi toivoa evankeliumin vastustajille sen pahempaa kohtaloa - hedelmättömyyttä. Samalla hän toivoo, että he sokaisevassa kiihkossaan paljastaisivat kaikille uskoville kuinka mielettömään lopputulokseen johtaakaan heidän julistamansa uusi tie.
Hellenistisessä kirjallisuudessa ympärileikkausta on verrattu kuohitsemiseen. Kuohitsemista tapahtui Kybelen palvontamenojen yhteydessä. Tällöin Kybelen papiksi vihkiytyvät hurmoksen vallassa kuohitsivat itsensä. Kybelen palvonnan keskus oli Galatian pääkaupungissa Pessiniuksessa. Kenties Paavali oli selvillä tästä galatalaisten tuntemasta palvontamenosta ja käytti sieltä saatua kuvaa varoittaessaan siitä mielettömyydestä, johon eksytys saattoi johtaa.
Paavalin sanat jyrkkyydessään ja kovuudessaan voivat kauhistaa. Ne olivat mitä rajuin tuomio seurakunnassa vaikuttavista armon evankeliumin vastustajista. Ne sisälsivät kuitenkin voimakkaan ja jatkuvasti herättävän vastalauseen sille kehitykselle, joka on ollut nähtävissä monien eksytysten valtaan ajautuneiden ryhmien ja yksityisten uskovien elämässä. Kirkon historiassa näemme, mihin mielettömyyteen uskovat voivat ajautua silloin, kun lainomaisen hengellisyyden lumoamina he ovat halunneet miellyttää Jumalaa ja toteuttaa täysin Jumalan tahtoa. Eräät pelottavimmat ilmaukset tällaisesta lainomaisuudesta ovat olleet uskovien joukkoitsemurhat. Tunnetuimpia ovat olleet Venäjän ns. vanhauskoisten joukkoitsemurhat 1600- ja 1700-luvuilla. Laki vaatii täydellisyyttä ja ehdottomuutta vaikka kuolemaan asti. Johdonmukainen ja sokea luottamus hengellisen johtajan arvovaltaan ja lain täyttämisen arvoon saattaa viedä umpikujaan ja tuhoon.
Kirkon historian tunnetuimpia itsensä kuohitsija on ollut kirkkoisä Origenes. Hän halusi tällä teollaan torjua elämästään kaikki mahdolliset syytökset aviorikoksesta. Hänen tekonsa synnytti sen ajan kristityissä hyvinkin ristiriitaisia asenteita. Joka tapauksessa tämä teko osoittaa, kuinka täydellisyyteen ja synnittömyyteen pyrkiessään ihminen on valmis maksamaan hyvinkin korkean hinnan.
POHDITTAVAKSI
MITÄ ON KRISTITYN VAPAUS?
Galatalaiskirje alkaa suurella vapaudenjulistuksella. Jatkossakin sanoma vapaudesta läpäisee koko kirjeen ja on kirjeen teemana. Meille vakuutetaan, että Herra Jeesus Kristus uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden ja sillä tavoin vapauttaa meidät (eksaireo, ottaa, reväistä pois, pelastaa) nykyisestä pahasta maailmasta (Gal 1:4). Nyt tapahtuu sama kuin silloin, kun Herra astui alas vapauttaakseen kansansa Egyptin orjuudesta (Apt 7:34). Julistus tästä Kristuksen vapaudenteosta on muuttumattoman evankeliumin sisältö (Gal 1:6). Tämän vapauden voi antaa vain Kristus Jeesus (2:4). Vapauden jokainen ihminen saa omakseen, kun hän uskoo Jeesukseen Kristukseen ja tulee vanhurskaaksi hänen uskomalla (2:16). Juuri uskonvanhurskauden tuoma vapaus on kirjeen pääsanoma. Kristuksen vanhurskaus on häneen uskovan turva ja Kristuksen tuoma vapaus hänen ilonsa.
Kristuksen suorittaman vapauttavan teon merkittävyyttä ja varmuutta korostaa kaksinkertainen ilmaus: Kristus vapautti vapauteen (Gal 5:1). Kristus on voittanut meille vapauden. Hän on tänäänkin kansansa vapauttaja, Vapahtaja. Vain häneen uskovana Jumalan lapsina voimme olla vapaita. Näin vapaus on tapahtunut tosiasia eikä vain edessäpäin oleva unelma. Se on nyt saavutettu ja se on pysyvä tila uskon Kristukseen säilyessä. Olemme vapaita kansalaisia vapaassa Jumalan valtakunnassa. Tähän vapauteen kuuluu rohkeus: ”Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa” (Ef 3:12).
Kohtaamme kuitenkin omassa ajassamme loputtomasti erilaisia vaatimuksia, joiden täyttämisen väitetään takaavan meille oikean Jumalan lapseuden ja vapauden. Joku vaatii ulkonaisena merkkinä aikuiskastetta, toinen erityistä uudestisyntymiskokemusta, kolmas tunnettavaa hengen kastetta ja hengen täyteyttä hurmosilmiöineen, neljäs kielilläpuhumista ja rukouksella parantumisen kokemusta. Joidenkin mukaan meidän on ylistämällä murtauduttava todelliseen uskoon ja vapauteen. Ellemme ylistä, emme ole oikeita kristittyjä. On liityttävä määrättyyn uskovien joukkoon. On annettava kymmenykset ja myytävä omaisuus, jotta saisimme siunauksen. On suhtauduttava määrätyllä tavalla Israelin valtioon. On osattava lopun ajan tapahtumien oikea järjestys. Milloin minkin asian väitetään olevan pedon merkin, jota uskova ei saa ottaa.
Jokainen uusi hengellinen liike ja usein myös uudet julistajat, jotka haluavat menestyä, löytävät Raamatusta uusia vaatimuksia, joita ennen ei ole otettu vakavasti. Jos niitä aletaan noudattaa, silloin saadaan Jumalan siunaus ja menestys.
Kuinka hyvin eräs sielunhoitaja onkaan kuvannut monen aikamme kristityn kamppailua lakihenkisyyden aiheuttavan orjuuttavan pelon kanssa. "Ihmiset - myös uskovat - ovat perusluonteeltaan ja lapsesta asti kuulemansa lainomaisen julistuksen tähden siinä määrin lain alla., että he eivät rohkene uskoa noin suuren armon ja vapauden voivan olla totta. Kuullessaan evankeliumia he voivat ilahtua pieneksi hetkeksi, kuin valon välähdyksen nähneinä, mutta sitten laki ja lainomaisen julistuksen kuunteleminen valtaavat heidän mielensä. Evankeliumin julistajaa epäillään ’löysäläiseksi’ ja hänet torjutaan" (Erkki Leminen).
Vapautemme on siis siinä, että Kristuksen uhrin tähden saamme syntimme täydellisesti anteeksi. Emmekä saa anteeksi vain kerran vaan jatkuvasti ja senkin synnin, joka meissä edelleen riippuu kiinni aina kuolinhetkeemme asti. Tässä on suuri riemullinen vapaudenjulistus. Tässä on todellinen evankeliumi, ilosanoma koko ihmiskunnalle.
Kristuksen vapauttama ihminen elää ajallista elämäänsä uskossa. Käytännössä se merkitsee sitä, että kun Kristus vapauttaa synnin orjuudesta antamalla anteeksi, niin synti jää edelleen kiusaavana ja vaikuttavana voimana uskovan elämään. Mutta synti ei voi kadottaa. Kun Kristus vapauttaa perkeleen vallasta johtamalla Jumalan tykö, niin perkele edelleenkin käy ympäri ja yrittää nielaista Kristuksen uskovan. Kuitenkin ”kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut” (Room 8:37). Kristus vapauttaa kuolemasta antamalla perintöosan, iankaikkisen elämän. Kun ajallinen kuolema kohtaa kristityn, hän voi sanoa, ”missä on voittosi kuolema?” (1 Kor 15:55). Jumala ”antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta” (15:57). Kun Kristus vapauttaa lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi puolestamme, niin syntisen lihamme tähden tarvitsemme edelleen lakia. Kun Kristus vapauttaa Jumalan vihasta kärsimällä sen meidän tähtemme ja hänen kauttansa pelastumme vihasta (Room. 5:9), niin tästä huolimatta uskova joutuu kantamaan lankeemustensa tähden elämänsä kärsimyksissä Jumalan vihaa (Miika 7:9). Ihmeellinen samanaikaisuus!
Kristukselta saatu vapaus ei ole ruumiillista, maallista ja ajallista vapautta. ”Mitä apua ihmisen sielulle on siitä, että ruumis on vapaa, raitis ja terve, syö, juo ja elää mielensä mukaan? Mitä haittaa taas päinvastoin sielulle on siitä, että ruumis on vankina, sairas ja väsynyt, näkee nälkää ja janoa ja kärsii vastoin omaa haluaan? Mikään tästä kaikesta ei ulotu sieluun, ei voi vapauttaa eikä vangita sitä, ei tehdä sitä hyväksi eikä pahaksi” (Luther). Siksi ihminen voi olla vapaa Kristuksessa, vaikka hän on sairautensa täysin kahlitsemana vuoteessaan, raskaitten kärsimysten lamaannuttama, vankilassa tai yhteiskunnassaan orjan asemassa riistettynä ja sorrettuna. Hänet on vapautettu Jumalan edessä todellisesta ja kadottavasta syyllisyydestä. Siksi meidän ajassamme "voin olla syyllisyyteni painama ja kuitenkin vallita koko maailmaa ja saada osakseni miljoonien ihailun tai olla heidän pelkonsa kohteena. Ja kääntäen: syyllisyyteni voi olla poissa, omatuntoni rauhoitettu ja kuitenkin kidun maanpakolaisuudessa ja näännyn kurjuuteen saamatta maailmassa kunniaani palautettua" (Karl Heim).
Kristuksessa saatu vapaus merkitsee, että Kristus itse asettuu meidän ja ahdistavan onnettomuuden väliin. "Hän voittaa sen ja ottaa sen pois, niin ettei se enää voi meitä vahingoittaa sortaa eikä tuomita kadotukseen" (Luther). ”Se on todellinen vapaus, jota kukaan ei voi kylliksi arvostaa. Kukahan näin voisi sanoin sanoa, kuinka suurta on, että ihminen voi pitää aivan varmana, ettei Jumala ole vihastunut häneen eikä milloinkaan vihastukaan, vaan on ja tahtoo olla iäisiin aikoihin Kristuksen tähden armollinen ja laupias isä? Totisesti, onhan toki suunnattoman suurta ja käsittämätöntä, että ylhäinen Majesteetti on ihmiselle armollinen” (Luther) .
Lopullinen ja täydellinen vapaus, Jumalan lasten kirkkauden vapaus (Room. 8:21) on vasta edessäpäin.
USKON ASEMA VANHURSKAUTTAMISESSA EKUMENISISSA KESKUSTELUISSA
Muutaman vuosikymmenen ajan on käyty luterilaisen ja muiden kirkkojen välillä virallisia oppikeskusteluja. Näissä keskusteluissa on pyritty määrittelemään mitä usko tarkoittaa vanhurskauttamisen yhteydessä. Sama teema hallitsee Galatalaiskirjettä.
Katselemme hetken näiden keskustelujen asiakirjoja siinä toivossa, että ne selvittävät, mikä on oikea, autuuttava usko ja mitä on uskonvanhurskaus. Lähteenä on käytetty Risto Saarisen kirjoitusta Vanhurskauttamisopin paikka ja merkitys ajankohtaisissa ekumeenisissa keskusteluissa. (Oppi kahle vain kalleus? STKS:n symposiumissa marraskuussa 1999 pidetyt esitelmät, toimittanut Toivo J. Holopainen, Vammala 2000).
Vanhurskauttamisoppi on luterilaisen kristinopin keskus ja oikea opetus vanhurskauttamisesta uskon kautta on ”kaikkien muiden keskeisten opinkäsitysten arvosteluperusteena” (131). Sen mukaan ”vanhurskauttaminen tapahtuu yksin Jumalan armosta ja yksin Kristuksen työn perusteella. Pelastus on lahja, joka omaksutaan yksin uskosta. Mitään ihmistekoja ei aseteta pelastuksen ehdoksi” (119).
Luterilaisten ja reformoitujen välillä solmittu ns. Leuenbergin konkordia (1973) toteaa, että vanhurskauttamissanoma on ”kirkon kaiken julistuksen mittapuu” (131). ”Jumala kutsuu sanan avulla Pyhässä Hengessä kaikkia ihmisiä kääntymykseen ja uskoon sekä lausuu ja omistaa syntisille, joka uskoo, vanhurskautensa Jeesuksessa Kristuksessa. Joka luottaa evankeliumiin, on Kristuksen tähden vanhurskautettu Jumalan edessä ja vapautettu lain syytöksistä. Hän elää päivittäisessä parannuksessa ja uudistuksessa yhdessä seurakunnan kanssa ylistäen Jumalaa.”
Myöhemmissä neuvotteluasiakirjoissa (1989) todetaan, että ”meidät on vanhurskautettu yksin Jumalan armosta, ei omista teoistamme.... Jumala hyväksyy meidät yhteyteensä, ei siksi että me kelpaisimme hänen hyväksymismittapuunsa, Jumalan lain, mukaan, vaan koska Jumala armosta Kristuksessa on kaatanut ne raja-aidat, jotka erottavat meidät Jumalasta.” ”Jumala kutsuu sanan avulla Pyhässä Hengessä kaikkia ihmisiä kääntymykseen ja uskoon sekä lausuu ja omistaa syntisille, joka uskoo, vanhurskautensa Jeesuksessa Kristuksessa. Joka luottaa evankeliumiin, on Kristuksen tähden vanhurskautettu Jumalan edessä ja vapautettu lain syytöksistä.”
Metodistien kanssa käydyissä keskusteluissa (1984) hyväksyttiin seuraava määritelmä: "Vanhurskauttaminen on Jumalan työtä Kristuksessa ja .. se tulee yksin uskosta. Vanhurskauttamisen yhteydessä usko tarkoittaa niin todeksimyöntämistä kuin luottamustakin. Syntiset ihmiset vanhurskauttaa Jumalan sula rakkaus Kristuksessa, ei mikään ihmisen oma teko taikka arvollisuus. Kun Pyhä Henki tekee mahdolliseksi sen, että syntiset luottavat Jumalaan, niin heille luetaan ja jaetaan Kristuksen vanhurskaus Jumalan työnä.” Esille tuli myös painotuseroja. Metodisteille uskosta vanhurskauttaminen on kristillisen elämän alkukohta. ”Luterilaiset uskovat, että vanhurskauttamisessa Jumala kertakaikkisesti ja yhä uudelleen antaa synnit anteeksi, välittää vanhurskauden ja iankaikkisen elämän. Siksi kristityt ovat koko ajan riippuvaisia Jumalan vanhurskauttavasta armosta ja pysyvät näin vanhurskautettuina syntisinä.”
Baptistien kanssa käydyissä neuvotteluissa (1989) todettiin, että ”armosta Jumala kutsuu ihmisiä Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi. Jumala antaa heidän syntinsä anteeksi, uudistaa heidän elämänsä, varustaa heidät Pyhällä Hengellä, tekee heistä Kristuksen ruumiin jäseniä. Aloite tulee aina Jumalalta. Ihmisen vastaus on reaktio, jonka Pyhä Henki tekee mahdolliseksi.”
Myös adventtikirkon kanssa käydyissä keskusteluissa todettiin (1998), että ”vanhurskauttaminen on Jumalan työ Kristuksessa ja tapahtuu yksin uskon kautta. Meidät vanhurskautetaan Jumalan armosta eikä omien tekojemme perusteella.”
Anglikaanien kanssa käydyissä neuvotteluissa todettiin (Porvoon yhteinen julkilausuma, 1996), että ”meidät luetaan vanhurskaaksi ja tehdään vanhurskaiksi Jumalan edessä yksin armosta uskon kautta Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ansioiden tähden... Vanhurskauttamisen tulee johtaa hyviin tekoihin; oikea usko saa aikaan rakkautta. Me saamme Pyhän Hengen, joka uudista sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin. Koska vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat saman jumalallisen tapahtuman eri puolia, ovat myös elävä usko ja rakkaus erottamattomia uskovassa.”
Roomalaiskatolisten kanssa käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyi Virallinen yhteinen julkilausuma ja siihen otettiin vielä liite (1999). Siinä muotoiltiin vanhurskauttaminen seuraavasti: ”Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin. Jumala on kutsunut kaikki ihmiset pelastukseen Kristuksessa. Vain hänen välityksellään meidät vanhurskautetaan, kun otamme vastaan tämän pelastuksen uskossa.”
”Vanhurskauttaminen tapahtuu ’yksin armosta’, ’yksin uskosta’, ihminen vanhurskautetaan teoistaan riippumatta (Room 3:28). ’Armo luo uskon, ei vain uskon alkaessa, vaan niin kauan kuin usko kestää’ (Tuomas Akvinolainen).”
Tähän asiakirjaan kohdistetusta arvostelusta otetaan esille syntioppi ja käsitys siitä, että vanhurskauttamisopilla on luovuttamaton erityisasema ja se on kaiken kristinopin keskus ja kaikkien muiden oppien mittapuu (kriteeri) (120). Juuri vanhurskauttamisoppi suuntaa kirkon kaiken toiminnan Kristukseen (121). Se on elämän ja käytännön mittapuu (124). Arvostelijat kuitenkin väittävät, että katolisilla tosiasiassa on useita kriteerejä ja vasta taipuminen katoliseen kirkkokäsitykseen virka- ja sakramenttioppeineen antaa edellytykset yhteydelle (122). Katolinen kirkko tulkitsikin asiaa näin: ”Peruskriteeri on kolmiyhteisen Jumalan tunnustaminen, joka suuntautuu Kristukseen keskipisteenään ja joka pohjautuu elävään kirkkoon ja sen sakramentaaliseen elämään” (124). Keskusteluissa tuli esille myös katolinen näkemys, että ”jos jotakuta ei ole tehty vanhurskaaksi, ei häntä myöskään ole vanhurskautettu” (126). Kristitty ei siis ole syntinen ja vanhurskas samalla kertaa. Arvostelun loppupäätelmä on, että evankelinen ja katolinen käsitys vanhurskauttamisuskon perustotuuksista ovat toisilleen täysin vastakkaiset. Itse asia on ylitsekäymätön. ”Evankelinen teologia on totta, ja katolinen käsitys on sen kanssa viime kädessä täysin yhteensopimaton” (129).
Trenton kirkolliskokouksen päätösasiakirjoissa sanotaan: ”Tätä valmistautumista seuraa sitten itse vanhurskauttaminen, joka ei ole pelkkää syntien anteeksiantamista vaan sen lisäksi myös sisäisen ihmisen pyhittämistä ja uudistamista vapaaehtoisesti vastaanotetun armon ja muiden lahjojen kautta, niin että ihminen muuttuu väärintekijästä vanhurskaaksi ja vihollisesta ystäväksi tullakseen iankaikkisen elämän perilliseksi toivon mukaan” (luku 7, s.34).
”Jos joku sanoo jumalattoman tulevan vanhurskautetuksi pelkästään uskosta, niin että hän sillä tarkoittaa sitä, ettei vanhurskauttamisen armon saamiseen tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta ja ettei ihmisen tahtomisensa tasolla miltään osalta tarvitse valmistautua ja asettautua armon vastaanottamiseen: hän olkoon erotettu" (kohta 9, s.45).
”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus tai hänelle pelkästään annetaan synnit anteeksi ilman sitä armoa ja rakkautta, jonka Pyhä Henki heidän sydämiinsä vuodattaa ja joka niissä pysyy, tai sitten, että ihmiset vanhurskauttava armo on pelkkä Jumalan suosiollisuus: hän olkoon erotettu” (kohta 11).
”Jos joku sanoo, ettei vanhurskauttava usko ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden, tai että vanhurskauttamisemme tapahtuu pelkästään tämän luottamuksen kautta: hän olkoon erotettu” (kohta 12, ss. 45,46).
Kirkkomme Tunnustuskirjat sanovat: ”Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttanut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perustella” (Tunnustuskirjat, s. 448).
Luterilaisten ja ortodoksien yhteiskomitea hyväksyi 1998 asiakirja, jossa käsiteltiin pelastusta, armoa, vanhurskauttamista ja synergiaa. Siihen kirjattiin myös erot ja siksi siinä on selostettuna erikseen luterilainen ja ortodoksinen näkemys asiasta. Molemmat tunnustavat, että ”me otamme vastaan Kristuksen armon Pyhässä Hengessä, eikä kukaan voi uskoa Kristukseen ilman Pyhää Henkeä.” ”Evankeliumin kautta Pyhä Henki kutsuu ihmisiä uskoon Kristuksessa.” ”Armo on täysin Jumalan lahja, jonka Jumala antaa.” ”Usko on Jumalan lahja alusta saakka, koska Pyhä Henki jumalallisesta armosta valaisee ihmismielen ja vahvistaa ihmisen tahdon kääntymään Jumalan puoleen.”
Luterilainen uskonnäkemys sai seuraavan tulkinnan: ”Kun tarkastellaan, millä tavoin ihminen omaksuu pelastuksen, luterilaiset opettaessaan, että vanhurskauttaminen ja pelastus ovat yksin armosta uskon kautta (sola gratia, sola fide), painottavat jumalallisen armon täydellistä ensisijaisuutta pelastuksessa. Kun luterilaiset puhuvat pelastavasta uskosta, he eivät tarkoita kuollutta uskoa, joka on pahoilla hengilläkin (Jaak 2:19), vaan sitä uskoa jota Abraham osoitti ja joka luettiin hänelle vanhurskaudeksi.” ”He myöntävät ihmisen henkilökohtaisen vastuullisuuden siinä, että Jumalan armo uskon kautta otetaan vastaan tai hyljätään, sekä myös uskon kasvamisessa ja kuuliaisuudessa Jumalalle.”
”Niin luterilaiset kuin ortodoksit käsittävät hyvät teot uskovan uskon hedelmiksi ja ilmestymiksi, ei pelastuksen välikappaleeksi.” ”Luterilaiset näkevät, että kristillinen elämä on jatkuvaa taitelua syntiä ja ’lihaa’ vastaan (vrt. Gal 5:16-18). Tämän kokemuksen vaivaamina he eivät katso omiin hyvin tekoihinsa eivätkä omiin epäonnistumisiinsa, vaan he katsovat Kristukseen ristillä ja hänen ylösnousemukseensa, luottaen Jumalan lupaukseen, anteeksiannon sanaan kirkossa. Siksi luterilaiset painotavat erityisesti pelastuksen forenssista ulottuvuutta. He korostavat, että Jumala antaa synnin anteeksi ja lukee Kristuksen vanhurskauden syntisille uskon kautta, ja että me voimme siksi pelastuksessamme luottaa täysin Isän laupeuteen Kristuksessa, Pyhän Hengen yhteydessä.”
Ortodoksit taas katsovat, että uskova ottaa Kristuksen lunastustyön vastaan kirkossa, Kristuksen ruumiissa, jolle Herra on antanut syntien anteeksiantamuksen lupauksen. Uskossa ja nöyryydessä uskova luottaa tämän lupauksen totuuteen ja voimaan, Kristuksen laupeuden tutkimattomiin rikkauksiin ja Hänen rajattomaan rakkauteensa ihmiskuntaa kohtaan (philantropia), sekä pyhien yhteisön rukouksiin ja Kaikkien Pyhimmän Jumalansynnyttäjän esirukoukseen. Taistelu himoja vastaan Pyhän Hengen voimassa on osallisuutta Kristukseen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Se tähtää sydämen puhdistumiseen ja valaisemiseen, joka johtaa kirkastumiseen.
Luterilaisten ja ortodoksien kanssa käydyissä keskusteluissa vielä 1989 todettiin: ”Nämä kaksi traditiota ymmärtävät vanhurskauden eri tavoin. Sekä luterilaiset että ortodoksit opettavat, että syntiset saavat anteeksi ilman omia ansioitaan. Kristuksen risti on ainoa ansio. Kun ortodoksit pitävät vanhurskautta sisäisenä muutoksena kohti Jumalan kaltaisuutta (so. pyhitystä luterilaisen terminologian mukaan), luterilaiset sanovat että vanhurskaus on luettu ihmisten hyväksi. Mutta siinä perustavassa asiassa, että pelastus on vastikkeeton teko, jolla Jumala vetää syntiset rakkaussuhteeseen itsensä kanssa, ei ole erimielisyyttä” (104, Risto Saarinen, Järvenpäästä ja Arnoldhainista Limasoliin. Pelastusoppi luterilais-ortodoksisissa keskusteluissa. Teol. Aik. 97-107, 1996).
”Ortodoksinen kirkko ei opeta, että ihmiskunta peri Aadamin ja Eevan synnin syyllisyyden ja on siksi ansainnut ikuisen kadotuksen” (107). Ortodoksinen kirkko ei myöskään opeta, että Jumala piti sovittaa, lepyttää, hyvittää Kristuksen ristinkuoleman kautta, vaan maailma sovitettiin silloin (105, 107). Tämän mukaan ortodoksinen kirkko ei hyväksy luterilaisen kirkon opetusta perisynnistä, ei Kristuksen sijaiskärsimyksestä (satisfactio vicaria) eikä myöskään ihmisen pelastumista yksin uskosta hänelle luetun Kristuksen vanhurskauden kautta.
RAKKAUTENA VAIKUTTAVA USKO
Paavalin sanat siitä, että ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko, pakottavat meidät selvittämään, mitä on ”yksin usko”? Antaako sittenkin opetus ”yksin uskosta” väärän todistuksen pelastumisesta? Usko ei riitäkään yksin. Tarvitaan jotain lisää ja se lisä on rakkaus ihmiseen vuodatettuna (Room 5:5).
Ilman uskoa ei kukaan voi olla Jumalalle mieleinen (Hepr 11:6). Jumala lukee juuri uskon vanhurskaudeksi (Room 4:5). Siksi kysymys uskosta ja sen oikeasta luonteesta on mitä keskeisin ihmisen pelastumisessa. Millainen on tämä Jumalalle mieleinen ja hänelle kelpaava usko, joka luetaan vanhurskaudeksi? Mitkä ovat tämän uskon tuntomerkit ihmisessä?
Kysymyksen uskon oikeasta luonteesta tekee vaikeaksi se, että myös demoneilla Raamatun mukaan on usko (Jaak 2:19). On olemassa itsevalittua ja hankittua uskoa. Luther varoittaa myös veltoista, toimettomista ja laiskoista, jotka sanovat: ”Jos usko ilman tekoja tekee vanhurskaaksi, älkäämme siis tehkö mitään; uskokaamme vain ja tehkäämme mitä haluttaa!” Sellainen uskohan on sydämessä yhtä merkityksetön kuin ”vaahto oluen pinnalla” (Luther). Mistä tiedämme, ettei uskomme ole itse hankittua uskoa eikä laiskan uskoa?
Paavali on kerta toisensa jälkeen Galatalaiskirjeessä asettanut toisestansa vastakohdiksi uskon ja lain teot. Siksi usko on olemukseltaan kaikkien ansioittemme, kykyjemme ja tekojemme kieltämistä pelastumisen perustana. Kumoaako Paavali sittenkin opetuksensa yksin uskosta puhuessaan rakkauden ilmentämästä uskosta? Mitä tarkoitta usko ja nimenomaan usko yksin?
Usko ei auta meitä itsessään ja itsenä. Se ei auta sen tähden, että se ottaa vastaan vaan sen tähden, että se minkä usko ottaa vastaan, on niin voimallinen. Ei uskossa ole mitään sellaista ihmeellistä valtaa ja voimaa, että se kykenisi auttamaan ja pelastamaan meidät. Ei usko saa mitään suurta aikaan. Kaiken suuren saa aikaan se, mihin usko kohdistuu ja tarttuu. Pelastavan uskon koko olemassaolo on sen kohteessa, ei siinä itsessä.
Usko ei ole sisäisesti vaikuttava ja ihmistä olemuksellisesti muuttava voima. Oleellista uskossa ei ole meissä itsessämme oleva uskon kipinä, mielenliike, toiminta tai kokemus. Tärkeintä pelastavassa uskossa on se, että usko johtaa meidät kätkeytymään Kristuksen siipien suojaan kuten kananpoikanen kätkeytyy emonsa siipien alle. Usko kiinnittää huomiomme pois omasta itsestämme Jeesukseen Kristukseen. Kaikki mitä Kristus on ja mitä hän antaa, on lahjaa ja se saadaan ilmaiseksi. Lahja vaikuttaa meissä mitä vaikuttaa ja ne vaikutukset ovat kaikille ilmeisiä vasta rajan tuolla puolen. Nyt usko luottaa vain siihen, että Herra saattaa päätökseen hyvän työnsä meissä (Fil 1:6).
Usko on aina meissä epätäydellinen. Usko on kuin heikko kipinä. ”Jumala lukee tämän epätäydellisen uskon täydelliseksi vanhurskaudeksi Kristuksen Poikansa tähden, joka on kärsinyt maailman syntien tähden, ja johon olen alkanut uskoa. Ja tämän uskon vuoksi Kristukseen Jumala ei näe sitä syntiä, hänen mielenlaatunsa epäilemistä, luottamuksen puutetta, hengellistä masentuneisuutta, joka minussa vielä on jäljellä” (Luther).
Jos usko on näin heikkoa ja haurasta emme voi perustaa varmuutta pelastuksesta omaan uskoomme. Miten paljon uskoa heikompaa ja avuttomampaa onkaan rakkautemme Jumalaan ja lähimmäisiimme. Kun emme voi turvata meissä olevaan uskoomme, vielä vähemmän voimme turvata meissä olevaan ja meistä lähtevään rakkauteen.
”Se on uskoa, että riiput hänessä kiinni ja panet häneen toivosi, että hän on sinulle pyhä ja oikeamielinen. Katso, tämä usko on Jumalan lahja, joka hankkii meille Jumalan armon ja poistaa tuon synnin (kasteen jälkeen), tekee meidät autuaiksi ja uskossamme varmoiksi, ei meidän vaan Kristuksen tekojen perusteella, niin että voimme kestää ja säilyä iäisesti, niin kuin on kirjoitettu: ’Hänen vanhurskautensa pysyy iankaikkisesti” (Ps. 112:3) (Luther).
Mitä tarkoittaa yksin usko?
Usko on yksin silloin, kun se ei voi vedota muuhun kuin itsensä ulkopuolella olevaan ja kaikille ihmisille tarkoitettuun evankeliumin armolupaukseen. Se on yksin, koska se on pelkkää sanan kuulemista ja luottamista. Uskossa itsessään ei ole mitään, se vain kohdistaa ihmisen huomion Jumalan sanaan. Tällainen usko voidaan kokea ulkokohtaisena, ”kuivana”, pelkkänä sanan totenapitämisenä. Eikö todellisen uskon ole kyettävä parempaan suoritukseen?
Usko on yksin uskoa silloin, kun se on vain armonanomista ja huokausta Herran puoleen eikä se ole johtanut sen pitemmälle!
Usko on yksin, koska sillä ei ole itsessään mitään, ei kokemusta, ei voimaa, ei lämpöä, ei rakkautta. Se on kuin avuton ja tyhjä käsi, joka ojentuu kohti Auttajaa. Se on kuin tyhjän säkin suu, joka ottaa vastaan, mitä sille annetaan, tekemättä itse mitään. ”Usko ojentaa käden tai säkin ja vain antaa tehdä itselleen hyvää. Sillä kuten Jumala on kaikkien sellaisten asioiden antaja rakkaudessaan, olemme me vastaanottajia, jotka otamme vastaan uskolla tekemättä mitään. Sillä se ei ole meidän tekomme eikä sitä ansaita teoilla. Se on jo meille lahjoitettu ja annettu. Sinun tarvitsee vain avata suusi tai pikemminkin sydämesi, pysyä hiljaa ja antaa itsesi tulla täytetyksi” (Luther).
Jos oikea usko ei saa eikä voi olla yksin, niin mitä kaikkea uskoon on liityttävä, että se olisi voimakas ja vaikuttava (energeo) ja miellyttäisi Jumalaa?
Onko uskon vahvistajana oltava rakkaus? Silloinko uskomme saa muodon, kun toteutamme sitä ihmisrakkautena ja kun uskomme on täynnä rakkauden tekoja? Onko siis rakkaus olennainen osa uskoa, jota ilman usko ei ole uskoa? Määritteleekö rakkaus uskon ja antaa sille sisällön ja vaikutusvoiman? Eikö sittenkään usko yksin riitä? Vasta rakkausko tekee uskosta voimallisen?
Rakkaus on aina käsky. Se on Jumalan lain suurin ja tärkein käsky. Tarkoittavatko nämä Paavalin sanat sitä, että vasta tämän suurimman käskyn täyttäminen tekee uskon vaikuttavaksi? Silloinhan Paavali tässä sivulauseessaan yhtäkkiä asettaakin uskon ja lain teot rinnakkain ja sanoo, että oikea usko tulee vaikuttavaksi, pelastavaksi vasta lain s.o. rakkauden teoissa. Silloin Paavali opettaa samaa kuin Jaakobin kirje. Siellä opetetaan, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella (Jaak 2:24). Abrahamkin osoittautui vanhurskaaksi tekojensa perusteella (2:21). Uskosta ei ole mitään hyötyä, jos siltä puuttuvat teot (2:14). Se on ilman rakkauden tekoja kuollut (2:17). Teoistaan usko näkyy (2:18) ja tulee todeksi (2:22).
Onko uskon vahvistajana ja aitouden antajana oltava parannus? Parannuksen tekemisen vaikeus on kuitenkin siinä, ettemme koskaan voi olla varmoja olemmeko tehneet tarpeeksi todellista, syvää ja perinpohjaista parannusta. Onko katumuksemme ja synnintunnustuksemme ollut aitoa? Onko parannuksemme tapahtunut oikeissa asioissa oikealla mielellä?
Pyhityskö antaa uskolle voiman? Kuka määrittelee pyhityksen laadun ja määrän? Hengen hedelmäkö vasta paljastaa uskon totuudellisuuden ja aitouden?
Vahvistaako uskon aitouden Hengen vaikuttamat kokemukset ja armolahjat? Onko meillä oltava sama kokemus kuin Corneliuksella. Pyhän Hengen lahja vuodatettiin häneen ja hän puhui kielillä ja ylisti Jumalaa (Apt 10:45-46). Tämäkö tekee uskostamme vaikuttavan?
Jos Paavali näillä sanoillaan sitoo uskon rakkauteen, silloin usko on sidottu lakiin ja lain tekoihin. Usko ei enää elä evankeliumin varassa. Silloin emme pelastu evankeliumia kuuntelemalla ja siihen luottamalla, vaan noudattamalla käskyä rakastaa, tekemällä parannusta, pyhittymällä ja saamalla armolahjoja ja kokemuksia. Pelastus onkin laista eikä enää Kristuksen armosta. Tällöin ihmisessä tapahtuvat muutokset tulevatkin keskeiseksi. Ne syrjäyttävät Kristuksen sovitusrakkauden, joka luetaan ihmisen hyväksi ja on alati syntisen ihmisen ainoa turva.
Jos meissä itsessämme on oltava jotakin pelastuaksemmeja meistä on lähdettävä jotain muuta kuin armonanomus, niin se jokin ei koskaan voi olla puhdasta. Kaikki meissä oleva ja meistä lähtevä on turmeltuneen olemuksemme likaamaa. Näin silloinkin, vaikka sen alkuperä olisi Pyhässä Hengessä. ”Ei voida tuoda esiin tässä maailmassa ainoatakaan ihmistä, joka rakastaisi Jumalaa ja lähimmäistään niin kuin laki vaatii. Mutta tulevassa elämässä, jossa olemme täydelleen puhdistuneita kaikista virheistä ja synneistä ja olemme niin kirkkaita kuin aurinko, me rakastamme täydellisesti ja olemme vanhurskaita täydellisessä rakkaudessa. Tässä elämässä taas liha on puhtauden esteenä. Siihen on niin kauan kuin elämme vielä synti piintyneenä. Itseemme kohdistuva synnillinen rakkaus onkin väkevä. Se on paljon suurempi kuin Jumalaan ja lähimmäiseen kohdistuva rakkaus” (Luther).
”Ihmisen usko Kristuksen sovitukseen pelastaa silloinkin ihmisen, kun ihmisen sydämessä ei ole rakkautta Jumalaa kohtaan. Uskova ihminen tuntee olevansa Jumalan vihollinen. Hän joutuu valittamaan tätä oman sisimpänsä vihaa Jumalaa kohtaan läpi koko elämänsä. Ihminen ei koskaan voi omasta voimastaan eikä edes armon kautta tässä maailmassa tulla sisimmältään pelkäksi hyväksi. Siksi elävä usko on rikollisen armahtamisen tuomaa tuntuvaa sovintoa Jumalan kanssa eikä kuten katolisille rakkautta, joka täyttää lain ja vasta sitten vanhurskauttaa lopullisesti. Siksi usko Kristuksen sovituskuolemaan ilman rakkautta vanhurskauttaa ihmisen ja ihminen jää edelleenkin kokemaan, ettei hän rakasta Jumalaa yli kaiken, vaan rakastaa sittenkin itseään” (Martti Miettinen, Teol. Aik., 235, 1952).
Emme koskaan pysty rakastamaan Jumalaa emmekä lähimmäistämme pyyteettömästi emmekä tekemään parannusta, pyhittymään emmekä täyttymään Hengellä puhtaasti. Kaikki tämä tarvitsee alituisesti kaiken peittävää anteeksiantamusta. Juuri uskon tärkein tehtävä on tarttua nimenomaan sanassa olevaan anteeksiantamuksen lupaukseen. Siihen ei voi tarttua rakkaudella, parannuksella, pyhityksellä vaan yksin uskolla.
Jos yksin usko ei enää riitä, vaan vaaditaan lisiä, silloin nämä lisät nielaisevat lopulta itse uskon. Jäljelle jää vain loputon parannuksen tekeminen, pyrkimys rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä, Hengen täyteys hurmoksellisena kokemuksena, kielilläpuhumisena ja sairaudesta parantumisena. Eihän tämänkaltaisiin lisiin enää tarvita Kristusta kuin korkeintaan apumiehenä!
Voimme kyllä sanoa, että uskossamme vaikuttava rakkaus on Kristus. Yksin hän on se rakkaus, joka Pyhässä Hengessä on vuodatettu uskovan sydämeen (Room 5:5). Hän on kaikessa ja aina kansamme armahtavana ja anteeksiantavana rakkautena. Meidän rakkautemme Jumalaan ja lähimmäisiin on parhaimmillaan vastarakkautta ja heijastusta hänen rakkaudestaan. Se on aina heikkoa ja tarvitsee alituisesti anteeksiantamusta. Vain Kristuksen rakkaus, ei oma rakkautemme, vahvistaa uskoamme. Usko sallii Kristuksen rakastaa. Voimme jopa sanoa, että usko on kuin meissä oleva äidin kohtu, joka synnyttää meissä rakkauden. Näin rakkaus syntyy uskosta, joka elää Kristuksen rakkaudesta. Usko on myös kuin muuntaja, joka muuntaa Kristuksessa ilmestyneen jumalallisen rakkauden inhimillisen rakkauden toiminnaksi. Osallisuus Jumalan rakkauteen Kristuksessa vapauttaa uskovan elämään ja palvelemaan lähimmäisiään saamansa armon mukaisesti.