Gal 6:11-18

19. LOPPUSANAT (Gal 6:11-18)

Katsokaa, miten suurin kirjaimin minä nyt omakätisesti kirjoitan teille! (6:11).

Paavalin aikana oli tavallista, että kirjeen sanelija varmensi sen aitoperäisyyden omakätisellä lopputervehdyksellään. Eräissä muissakin Paavalin kirjeissä on maininta tästä (1 Kor 16:21; 2 Tess 3:17; Filemon 16). Kirjeen myöhemmät kopioitsijat ovat uskollisesti tallettaneet tällaiset Paavalin maininnat, vaikka niillä ei ole alkuperäisten käsikirjoitusten katoamisen jälkeen enää samaa merkitystä. Omalla tavallaan ne ovat myöhemmille sukupolville todisteita siitä kuinka huolellisia kopioitsijat ovat halunneet olla. Alkuperäisen merkityksensäkin kadottaneet pienet yksityiskohdat on kopioitu. Kirjeet on haluttu säilyttää juuri sellaisina kuin ne on kirjoitettu.

Paavalin käsiala oli nyt suurempaa kuin sen ammattitaitoisen kirjurin, jolle hän oli sanellut kirjeensä. Tätä mainintaa suurista kirjaimista on aikojen kuluessa tulkittu monella eri tavalla. Luther näkee, että Paavali tälläkin tavoin pyrki vielä vaikuttamaan kirjeen vastaanottajiin ja ilmaisi äidilliset tunteensa heitä kohtaan. Se on myös nähty kunnioituksen osoituksena vastaanottajia kohtaan. Jotkut jopa näkevät niissä viittauksen hänen mahdolliseen silmäsairauteensa (Gal 4:15).

Joka tapauksessa alkuperäisessä käsikirjoituksessa kirjeen loppuosan ulkonäkö erosi selvästi muusta kirjeestä. Se antoi mahdollisuuden painottaa ensimmäisille vastaanottajille kirjeen loppuosaa ja sanelija saattoi vielä kerran ottaa esille tärkeimmät kirjeensä asiat. Jonkin tärkeän viestin Paavali on halunnut sisällyttää tähän kirjeensä poikkeavaan loppuosaan ja siksi hän aloitti sen huudahduksella: Katsokaa! (idete) Jeesuksen puheissa esiintyi usein tämä sama huomautus (Matt 6;26,28; 9:30; 18:10; 24:4, 6; Mark 13:5; Luuk 8:18; 12:15, 24, 27; 17:21; 21:8, 29).

Ne, jotka tahtovat saavuttaa arvonantoa ihmisten keskuudessa, yrittävät pakottaa teidät ympärileikkaukseen vain siksi, ettei heitä vainottaisi Kristuksen ristin tähden. Eiväthän ympärileikkauksen kannattajat itsekään noudata lakia, vaan he tahtovat saada teidät ympärileikatuiksi voidakseen kerskailla siitä, mitä teille on tehty (6:12-13).

Paavali haluaa niin määrätietoisesti taistella eräitä hengellisiä opettajia vastaan, ettei hän ei anna periksi edes kirjeensä loppusanoissa. Hän ei ole sen sovittelevampi nyt kuin kirjeensä alussa, jolloin hän lausui voimakkaat kiroukset. Tämä kirje ei totisesti ole mikään sovittelukirje, vaan avoin sodanjulistus, joka halua rakentaa ristiriitaa ja rohkaisee uskovia sanoutumaan julkisestikin irti määrätyistä heidän parissaan vaikuttavista opettajista. Meille hänen vastustajansa ovat tuntemattomia, mutta kirjeen vastaanottajat erinomaisesti tiesivät kenestä hän puhui.

Paavali ottaa esille vastustajiensa toiminnasta vain yhden ainoan asian. Juuri siinä on heidän tuntomerkkinsä. Nämä opettajat halusivat pakottaa uskovat ympärileikkauttamaan itsensä. Hän oli jo aikaisemmin kirjeessään jyrkin sanoin varoittanut ympärikeikkauksesta (Gal 5:2).

Ympärileikkaus ei ollut mikä tahansa Raamatun säädös. Nimenomaan se sitoi siihen suostuneet ulkonaisestikin juutalaisuuteen. Se oli eräs keskeinen juutalaisuuden tuntomerkki, jossa he poikkesivat useimmista muista sen ajan uskonnollisista liikkeistä ja kansan enemmistöstä. Toisena julkisena tuntomerkkinä oli sapatin ja määrättyjen juhlien vietto. Tähänkin piirteeseen Paavali oli tarttunut varoittaessaan Kristukseen uskovia uppoutumasta määrättyjen päivien, kuukausia ja juhla-aikojen laskemiseen ja noudattamiseen (Gal 4:10). Tällainen sitoi vain pakanalliseen astrologiaan.

Vain miehille ja ulkonaisesti suoritettu, lihaan tehtävä ympärileikkaus oli kyllä Raamatussa oleva Jumalan säädös. Se ei olisi kuitenkaan erottanut kristittyjä muusta yhteiskunnasta ja kaikista muista sen ajan uskonnollisista liikkeistä. Vasta Jeesuksen Kristuksen nimeen suoritettu vesikaste, ehtoollinen ja evankeliumia kuuntelemaan kokoontuneen yhteisön muodostuminen loivat kristillisen seurakunnan. Ulkopuolisten silmissä juuri nämä julkiset tuntomerkit olivat tämän yhä selvemmin juutalaisuudesta eroavan lahkon tuntomerkkejä. Juuri niistä tuli myöhemmin kristillisen kirkon päätuntomerkit.

Vielä kerran Paavali pyrkii osoittamaan millaisia nämä heidät lumonneet opettajat ovat todellisuudessa. Hän väittää, että he pyrkivät esiintymään edukseen ja mielistelemään galatalaisia. Paavali käyttää sanaa, jonka eräs merkitys on näyttää kauniilta, näytellä hyvää roolia (euprosopos = kauniskasvoinen). Sana esiintyy vain tässä.

Evankeliumin totuuden säilyttämisen tähden hän itse ei voinut mielistellä ihmisiä (Gal 1:10). Hän halusi julistaa evankeliumin totuutta senkin uhalla, että uskovat kokivat hänet suorastaan vihamiehenään (Gal 4:16).

Paavalin syytöksen takana on myös väite uusien opettajien ulkokultaisuudesta. Saman syytöksen hän rohkeasti oli suunnannut jopa Pietariin ja Barnabakseen (Gal 2:13). Juuri ulkokultaisuutta, teeskentelyä vastaan myös Jeesus suuntasi eräät kaikkein terävimmät sanansa. Puhuessaan päävastustajiensa lainopettajien ja fariseusten itsensä korottamista vastaan Jeesus sinkoaa heistä toistuvasti syytöksen teeskentelijät, ulkokultaiset, tekopyhät (hypokrites) (Matt 23:1-36). Hän nimittää heitä myös sokeiksi typeryksiksi (23:17). Hän sanoo: "Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä" (23:27). He eivät pääse helvetin tuomiota pakoon (23:33).

Paavali itse oli pyrkinyt noudattamaan yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä (2 Kor 1:12). Hän toivoi, ettei kukaan ajattelisi hänestä sen enempää kuin mitä näkee hänen olevan tai mitä kuulee (2 Kor 12:6). Kirjeilläänkään ei tarkoittanut mitään muuta kuin sitä, mitä niistä voidaan lukea ja ymmärtää (2 Kor 1:13).

Edelleen Paavali syyttää vastustajiaan pakon käyttämisestä. Pakkoon liittyy aina hengellinen väkivalta ja halu sitoa ihminen. Kuitenkin Kristus oli vapauttanut omansa, niin etteivät he saanet antaa sitoa itseään lain alaisuuteen (Gal 5:1).

 

Kolmantena Paavalin syytöksenä oli se, että uudet opettajat häpesivät Kristuksen ristiä ja halusivat välttää ristin kantamiseen kuuluvaa kärsimystä. Tämä syytös oli sen tähden raju, että koko kristillisen uskon ydin oli juuri Jeesuksen Kristuksen ristissä. Paavali oli galatalaisten keskuudessa aivan avoimesti julistanut Kristuksen ristiä (Gal 3:1). Kristityn tuli suunnata katse Kristuksen kärsimyksiin ristillä ja ajatella häntä niin, ettei menettäisi rohkeuttaan ja antaisi periksi (vrt. Hepr 12:2-3). Nyt sitoutuminen ympärileikkaukseen auttoi välttämään siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa Kristuksen ristin tuomaa kärsimystä. Vaino oli tuolloin juutalaisten kasvavaa vastustusta ja vihamielisyyttä kristittyjä kohtaan. Paavalin oma nuoruus kristittyjen vainoojana oli esimerkkinä tästä.

Paavali väittää myös, etteivät ympärileikkausta vaativat itsekään noudata kaikessa lakia. Kuitenkin tässä yhdessä asiassa he halusivat pakottaa uskovat noudattamaan lakia. Mikä ristiriita olikaan heidän opetuksensa ja elämänsä välillä.

Paavalin mukaan kaiken takana olikin vain halu voittaa uskovat itselleen omiksi kannattajikseen. He halusivat tällä vaatimuksellaan hallita uskovia. He halusivat kerskua omasta suosiostaan ja menestyksestään uskovien parissa. Saman syytöksen Paavali oli jo aiemminkin esittänyt (4:17).

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle (6:14).

Suomen kielessä sanaan kerskailla sisältyy kielteisen sävy. Se on itsekehua, ylpeilemistä, omahyväisyyttä. Se on puhua ylpeillen liiallisesti, pahennusta herättävästi, mahtailla, rehennellä, levennellä, kehua (Nyky-Suomen Sanakirja). Alkukielessä sanaa käytettiin myös myönteisessä mielessä. Kerskaus on samaa kuin palvonta. Kerskata jostakin tarkoittaa iloita ja riemuita siitä. Jo VT opetti, että Jumalan kansan kerskaamisen ja ylistyksen aiheena tulee olla yksin Herra ja hänen pyhä nimensä (1 Aik 16:10, KR 38). "Herra on minun sieluni kerskaus" (Ps 34:3, KR 38). Siksi "älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan. Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon" (Jer 9:22).

Paavali yhtyy tähän VT:n opetukseen. "Joka kerskaa, hänen kerskauksenaan olkoon Herra" (2 Kor 10:17). Mutta hänen ylistyksensä ja ilonsa keskittyy nimenomaan Herran ristiin, sillä hän kerskasi Jumalasta Herran Jeesuksen Kristuksen kautta (Room 5:11, KR 38).

Hänen kerskaamisensa aihe oli aivan toinen kuin galatalaisten pariin tulleiden uusien opettajien. Nämä olivat kerskuneet siitä, että saivat uskovat kannattamaan omaa lainomaista Raamatun tulkintaansa. He kerskuivat menestyksestään ja saavutuksistaan uskovien parissa. Se oli kerskaamista lihassa. Paavali ei halunnut kerskata mistään omastaan. Hän sanoi: "Ylpeilemme Kristuksesta Jeesuksesta emmekä luota mihinkään omaamme" (Fil 3:3).

Kyllä hänkin otti esiin tarpeen tullen oman työnsä tulokset (Room 15:17-18; 2 Kor 10:16). Eihän hän voinut puhua siitä, mitä muut olivat saaneet aikaan. Kuitenkaan hän ei löytänyt itsestään muuta kerskaamista kuin oman heikkoutensa (2 Kor 11:30). Hänen sydämensä ilon ja ylpeyden aiheena eivät olleet hänen aikaansaannoksensa vaan Kristuksen risti.

Hän torjui jyrkästi kaikki muutkin kerskaamisen aiheet: ”En ikinä tahdo kerskailla ,istään muusta” (Gal 6:14). On mieletöntä, jos kristitty korottaa tärkeimmäksi asiaksi elämässään jonkun muun kuin ristin. Vain risti on todella suuri ja valtava asia. Sen tulee valloittaa koko sydän ja vaikuttaa kaikkeen, mitä kristitty ajattelee ja tekee. Vain se antaa elämälle perustan ja päämäärän ja avaa oven iankaikkisuuteen. Miksi vaihtaisin aidon epäaitoon, miksi katoavan katomattomaan? Miksi vaihtaisin elävän veden lähteen särkyvään vesisäiliöön, joka ei kuitenkaan pidä vettä (vrt. Jer 2:13).

Paavali käyttää tässä sanontaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen risti. Näin sanoessaan hän vakuuttaa, että Jeesuksen ristinkuolema on kaikkien kristittyjen keskeisin ilon ja palvonnan aihe. Hän kuoli meidän kaikkien syntiemme tähden, siksi me kaikki yhdessä kerskaamme yhteisen Herramme rististä.

Rististä kerskaaminen ei ole vain keskittymistä ristin historialliseen tapahtumaan tai sen ulkonaiseen merkkiin. Se on palvovaa varmuutta siitä, että kaikki elämässämme on Kristuksen uhri- ja sovituskuoleman varassa. Juomme kiitollisina jokaisena elämämme päivänä tästä avoimesta lähteestä (Sak 13:!). Elämme joka hetkisen syntiemme anteeksiantamuksen varassa. Ilman sitä emme jaksaisi vaeltaa emmekä koskaan pääsisi perille.

Jeesuksen ristiltä avautuu todellinen Jumalan tunteminen. Vain siinä on Jumalan voima ja viisaus kohdattavissa tässä maailmassa (1 Kor 2:24). Emme löydä Jumalaa korkeuksista emmekä syvyyksistä emmekä etsi häntä väkevistä kokemuksistamme. Menemme Kristuksen verisen ristin juurelle. Siihen Jumala on tehnyt maailman kaikkien syntien sovituksen paikan. Sinne saamme uskoen tulla ja siellä saamme hänen armostaan lahjaksi sen vanhurskauden, jonka suojassa kestämme tuomiolla (Room 3:24-26).

Mitä tarkoittaa kuoleminen tälle maailmalle ja tämän maailman kuoleminen minulle itselleni? Paavalille se merkitsi sitä, että kaikki se mitä hän oli koko nuoruutensa intohimolla rakentanut sortui, kun hän kohtasi ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen. Arvostukset muuttuivat täysin hänen elämässään. Se mikä siihen asti oli tuntunut kaikkien tärkeimmältä ja jonka saavuttaminen oli ollut suuri voitto, se olikin nyt pelkkää tappiota. Se oli muuttunut hänelle roskaksi, jonka hän heitti pois (Fil 3:7-8).

Samanlaisen kuoleman maailmalle ja maailman kuoleman itselleen koki Mooseskin. Aikuiseksi vartuttuaan hän kieltäytyi esiintymästä faraon tyttären poikana. Hän valitsi kärsimysten tien sen sijaan, että olisi nauttinut tämän maailman ohimenevistä riemuista. "Kristuksen häväistys" oli hänelle suurempi rikkaus kuin kaikki maailman aarteet (Hepr 11:25-26). Tätä maailmaa hallitsevatkin ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä ja kaikki se katoaa ja vain se, mikä on Jumalasta pysyy (1 Joh 2:15-17).

Jeesus teki havainnolliseksi vertauksessaan vehnänjyvästä maailmalle kuolemisen. Jos jyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yksin. Mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Samoin se, joka rakastaa omaa elämäänsä tässä maailmassa yli kaiken kadottaa sen, mutta joka vihaa elämäänsä, säilyttää sen iankaikkiseen elämään (Joh 12:24-25). Maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan ja joka tahtoo olla maailman ystävä, siitä tulee Jumalan vihollinen (Jaak 4:4).

Kuoleminen tälle maailmalle merkitsee irtisanoutumista maailman hengestä (1 Kor 2:12) ja irti pääsemistä maailman alkeisvoimien hallinnasta (Kol 2:20). Silloin ei mukauduta tämän maailmanajan menoon (Room 12:1), niin että maailman huolet ja rikkauden viettelykset pääsevät tukahduttamaan Kristuksen ristin sanan (Matt 13:22). Silloin ihminen on tämän maailman aiheuttamien ahdistustenkin keskellä turvallinen ja rohkea, sillä hän on varma siitä, että Jeesus on voittanut maailman (Joh 16:33).

On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi (6:15).

Kuinka Paavali ympärileikattuna juutalaisena uskalsi sanoa noin rohkeasti ympärileikkauksesta? Ympärileikkausko ei muka ole mitään? Jumalahan oli sen antanut Abrahamille liiton merkiksi (1 Moos 17:10; 21:4). Herra oli luvannut profeetta Jesajan kautta, että vielä kerran on tuleva aika, jolloin pyhään Jerusalemiin ei astuisi sisälle yksikään ympärileikkaamaton (Jes 52:1).

Paavalin sanat eivät kuitenkaan olleet hetken innostuksen sanelemia ylisanoja. Hän oli sanonut saman jo aikaisemminkin "Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei" (Gal 5:6). Hän on myös kirjoittanut: "On yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei; tärkeää on Jumalan käskyjen noudattaminen" (1 Kor 7:19).

Jos Paavali sanat revitään irti yhteyksistään niin kuin hänen vastustajansa varmaankin tekivät, voidaan häntä helposti syyttää ympärileikkauksen vastustajana. Kun Paavali tuli Jerusalemiin kolmannelta lähetysmatkaltaan, niin Jerusalemin seurakunnan vanhimmat kertoivatkin tällaisten huhujen olevan liikkeellä. Hän muka kielsi juutalaisia ympärileikkaamasta lapsiaan (Apt 21:21). Kuitenkin Paavali oli valmis juutalaisten tähden ympärileikkauttamaan läheisen työtoverinsa Timoteuksen, jonka äiti oli juutalainen (Apt 16:3).

Jälleen kohtaamme erään tärkeän yksityiskohdan Paavalin opetuksesta. Sen mukaan todellinen ympärileikkaus ei ole vain se, mikä tapahtuu ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa. Se on ihmisten tekemä ympärileikkaus (Ef 2:11). Oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus. Sitä taas ei saa aikaan laki vaan Henki (Room 2:25-29). Siksi todellisia ympärileikattuja ovat ne, jotka palvelevat Jumalaa Hengen ohjaamina, ylpeilevät Kristuksesta Jeesuksesta (Fil 3:3). Jokaisen uskovan yhdistää Kristukseen Kristuksen ympärileikkaus, joka ei ole käsin tehty ja jossa syntinen luonto riisutaan pois. Siinä Jumala tekee eläviksi rikoksiin ja ympärileikkaamattomuuteen kuolleet yhdessä Kristuksen kanssa ja antaa kaikki rikkomukset anteeksi (Kol 2:11-13). Siksi ratkaisevaa Jumalan edessä ei ole enää ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuuskaan, vaan se, että kaikki ja kaikissa on Kristus (Kol 3:11).

Tämänkin Paavalin opetuksen pohjana on VT:n profeettojen sanoma. Jo Mooses profetoi ajasta, jolloin Herra ympärileikkaa sydämet, niin että sydämet täyttyvät rakkaudesta Herra kohtaan (5 Moos 30:6). Jeremia kehottaa sydämen ympärileikkaukseen (Jer 4:4). Silloin langetaan häveten maahan ja tunnustetaan, että on tehty syntiä (Jer 3:25) ja niin raivataan uutispelto (4:3). Silloin Herra antaa uuden sydämen ja sen tuntomerkkinä on todellinen Herran tunteminen (Jer 24:7). Paavali opettaa, että Kristuksessa, Messiaassa tämä toteutuu. Jotkut käsikirjoitukset ovatkin tähän lisänneet sanan Kristuksessa.

Tämä jännitys ulkonaisen ja sisäisen, muodon ja sydämen, näkyvän ja näkymättömän välillä toistuu monin tavoin VT:ssa. Aamos julistaa, ettei Jumala siedä uskovien juhlakokouksia eikä ota vastaan poltto- eikä ruokauhreja. "Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro" (Aam 5:21-24, vrt. Jes 1:11-14).
Uudenkin liiton aikana Jumalan kansalla ovat omat ulkonaiset tuntomerkkinsä. Ulkonaista on Raamattu kirjana ja kirjaimena, ulkonaisesti näkyvää ovat kasteen vesi ja ehtoollisen leipä ja viini. Mutta ulkonaista ovat myös kristilliset kirkot ja seurakunnat moninaisine organisaatioineen. Ulkonaista on myös kirkon virka kaikkine muotoineen. Ihminen ihmisenä tarvitsee aina ulkonaisen avukseen suhteessa Jumalaan ja kuitenkin samaan aikaan lopulta ratkaisevaa ihmisen pelastumisessa on se, mitä on sydämessä ja mitä siellä tapahtuu. Jumalan valtakunta toteutuu keskellämme vanhurskautena, ilona ja rauhana Pyhässä Hengessä (Room 14:17).

Paavali asettaa tässä ulkonaista ympärileikkausta tai sen puuttumista tärkeämmäksi uuden luomuksen (kainektisis). Mitä tarkoittaa uusi luomus?

Uusi luomus toteutuu lopullisesti vasta kirkkauden valtakunnassa. Siellä kaikki on luotu uudeksi (Ilm 21:5). Vasta siellä kaikki se, mikä on vanhaa, on kadonnut ja uusi tullut sijalle. Täällä ajassa uuden luominen on vasta aivan alullaan. Emme ole vielä tulleet täydellisiksi. Olemme vasta matkalla täydellisyyteen (Fil 3:12). Se uusi, mikä on jo nyt todellista, on usko Jeesukseen Kristuksen ja kaikki se, mitä usko on tuonut mukanaan elämään. Siksi uusi luomus on sitä, että syntinen ihminen etsii turvaa yksin Jeesuksesta Kristuksesta ja huutaa häntä avukseen kaikissa elämänsä tilanteissa. Uusi luomus on syntien anteeksiantamuksen osallisuutta. Uusi luomus tulee näkyviin jatkuvana Hengen ja lihan välisenä taisteluna. Uusi luomus on lähimmäisen rakastamisen ja palvelemisen opettelemista. Uusi luomus on sellaisen uuden ihmisen päälleen pukemista, joka tahtoo elää Jumalan vanhurskaudessa ja pyhyydessä (Ef 4:24). Uusi luomus on pukeutumista uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen paremmin tuntemaan Luojansa (Kol 3:10).

Luther selittää näin: "Uusi luomus onkin Pyhän Hengen työtä: hän puhdistaa uskolla sydämen, istuttaa uuden ymmärryksen ja tahdon ja antaa voimaa lihan kurissa pitämiseen ja maailman vanhurskauden ja viisauden välttämiseen. Tämä ei ole mitään ulkokuorta eikä vain jotakin uutta ulkonaista muotoa, vaan tässä syntyy jotakin todellista, syntyy todella toinen mieli ja toinen arvostelukyky, nimittäin hengellinen: sitä inhoaa, mitä ennen piti tärkeänä." "Uusi luomus on Pyhän Hengen vaikuttamaa mielen uudistusta, jota jäljestäpäin seuraa lihankin, jäsenten ja ulkonaisten aistien muuttuminen. Mikäli näet sydän evankeliumin vaikutuksesta saa uuden valon, uuden käsityksen ja uuden mielialan, sikäli myös toteutuu ulkonaisten aistien uudistuminen: korvat haluavat kuulla Jumalan sanaa, eivät enää ihmissääntöjä ja -luulelmia, suu ja kieli eivät enää kersku teoistaan, vanhurskauksistaan, munkkisäännöistään, vaan riemuiten julistavat vain Jumalan Kristuksessa osoittamaa laupeutta. " "Jos on kärsittävä jotakin onnettomuutta ja vaaraa, se halusta ja ilolla alistuu niiden alaiseksi, vaikka liha vastaan murajaakin. Tätä Paavali sanoo uudeksi luomukseksi. "

Samalla tavoin opettavat myös Tunnustuskirjat: ”Tämä omakohtainen usko, jolla itsekukin uskoo saavansa synnit anteeksi Kristuksen tähden ja sen, että Jumala on hänelle Kristuksen tähden leppynyt ja sovitettu, saavuttaa syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauttaa meidät. Ja koska se katumuksessa, toisin sanoen kauhistusten keskellä, lohduttaa ja rohkaisee sydämen, se synnyttää meidät uudesti ja antaa meille Pyhän Hengen, niin että sitten voimme täyttää Jumalan lakia, nimittäin rakastaa Jumalaa, pelätä häntä oikealla tavalla, todella päätellä, että Jumala meitä kuulee, ja olla kaikissa ahdistuksissamme Jumalalle kuuliaisia, kuolettaa pahaa himoa jne. Näin usko, joka ottaa lahjaksi vastaan syntien anteeksiantamuksen, panee Jumalan vihaa vastaan Kristuksen, välimiehen ja sovittajan, eikä pane sitä vastaan omia ansioitamme tai omaa rakkauttamme. Tämä usko onkin oikeaa Kristuksen tuntemusta. Se käyttää hyväkseen Kristuksen hyviä tekoja, uudistaa sydämet ja on lain täyttämyksen edellytys.”

Tulkoon rauha ja laupeus niiden osaksi, jotka vaeltavat tämän ohjeen mukaan, koko Jumalan Israelin osaksi! (6:16).

Mitä Paavali tarkoittaa sanalla ohje? Hänhän rajoittaa rauhan ja laupeuden toivotuksen koskemaan vain niitä, jotka vaeltavat määrätyn ohjeen mukaisesti.

Ohje (kanon) tarkoitti alunperin suoraa sauvaa, mittakeppiä, ojennusnuoraa, sääntöä. Sana esiintyy vain muutaman kerran UT:ssa. Se on käännetty vaikutusalaksi (2 Kor 10:13, 15,16, KR 38) tai mittapuuksi (2 Kor 10:13, KR 92). Joissakin käsikirjoituksissa se esiintyy vaeltaa sanan yhteydessä (Fil 3:16, to auto stoikhein kanoni) ja on käännetty vaeltaa samaa tietä.

Tarkoittaako Paavali, että todellinen kristillisyys on määrätyn säännön tai ohjeen mukaista ajattelua ja elämää? Onko pohjimmaltaan kysymys siitä, että kristityn ollakseen kristitty on pidettävä kiinni määrätystä laista ja elettävä sen mukaan (vrt. Apt 21:24). Onko alistuttava siihen, että toiset kristityt käyttävät jotakin määrättyä mittakeppiä, jolla mittaavat uskoamme ja elämäämme? Missä on silloin vapaus, johon Kristus on meidät vapauttanut? Toisaalta mitä mielekkyyttä on vaelluksella, jossa ei olla selvillä päämäärästä eikä tiestä, joka vie päämäärään?

Jos sana kanon voidaan tulkita tieksi, se vapauttaa pelkäämästä ihmisten asettamia sääntöjä ja uusia lakeja, jotka kahlitsevat elämää. Tiedämme ja uskomme, että on vain yksi tie, joka vie elämään ja se tie on Kristus. Mutta pysyäksemme oikealla tiellä tarvitsemme ohjeita.

Onko näissä vaellusta koskevissa säännöissä kysymys oikeata elämästä, josta Paavalin on edellä puhunut. Silloin tärkein mittakeppi on rakkauden kautta vaikuttava usko (Gal 5:6). Sen mukaan vaellettaessa rakastetaan ja palvellaan toinen toista (5:13), kannetaan toisten taakkoja (6:2) eikä väsytä tekemästä hyvää (6:9). Näin lähimmäistä rakastettaessa noudatetaan lain kaikkia käskyjä (5:14). Vasta tämänkö mitan mukaan vaeltavalle kuuluu rauha ja laupeus?
Entäpä jos Paavali tarkoittikin ohjeella uskon sisältöä, oikeaa oppia. Uskon sisällön hän on kiteyttänyt Kristuksen evankeliumiksi (Gal 1:7), julistukseksi, jossa kuulijoiden silmien eteen asetetaan aivan avoimesti Jeesus Kristus ristiinnaulittuna (3:1). Jokainen tulee vanhurskaaksi yksin uskosta tähän evankeliumiin eikä kuuliaisuudestaan laki kohtaan (2:6). Silloin ainoa kerskailun aihe tässä maailmassa on meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen risti (6:14).

Jos sittenkin Paavali tarkoittaa kanonilla varmuutta siitä, että hänet kristittynä on luotu uudeksi (Gal 6:15) ja on Hengen vaikutuksesta syntynyt (4:29). Uskovalla on oltava näyttö siitä, että Kristus on saanut muodon (4:19) ja että hän seuraa Hengen johdatusta (5:25). Tällaisella kristityllä on Paavalin tarkoittama ohje ja vain sellaisten osaksi tulee rauha ja laupeus.

Kaikki nämä kolme tulkintaa kuuluvat kuitenkin oikealla tavalla yhteen Paavalin tarkoittamassa ohjeessa. Perusohje on yksin evankeliumi Kristuksesta. Sen varassa on koko uskonelämä. Sellainen ihminen, joka uskoo Kristukseen on syntynyt Hengen vaikutuksesta ja on luotu uudeksi. Kristuksen muodon saaminen toteutuu täydellisenä vasta kirkkaudessa. Samoin Kristukseen uskovan elämässä on aivan alussa koko elämän ajan ja jatkuvan opettelun aiheena lähimmäisen rakastaminen ja palveleminen.

"Siksipä on, niinkuin usein tapaan muistuttaa, oppi ja elämä tarkasti toisistaan erotettava. Oppi on taivas, elämä on maa. Elämässä on syntiä, hairahdusta, saastaisuutta ja kurjuutta, ja se maistuu karvaalta; siinä rakkaus katsokoon läpi sormien, sietäköön, pettyköön, uskokoon, toivokoon ja kestäköön kaiken, siinä olkoon syntien anteeksiantamuksella rajaton valta, kunhan ei vain syntiä eikä erhettä puolustella. Mutta niinkuin opissa ei ole erhettä, se ei myös ensinkään ole syntien anteeksiantamuksen tarpeessa. Oppia ja elämää ei siis lainkaan voida verrata toisiinsa. Yksi ainoa opin »piirto» (Matt. 5:18) on suuremman arvoinen kuin ’taivas ja maa’, siksipä emme salli sitä vähimmässäkään määrässä loukattavan. Elämässä sattuvia hairahduksia taas voimme varsin hyvin katsoa läpi sormien. Hairahdummehan itsekin joka päivä elämässä ja käyttäytymisessä; ja hairahtuvathan kaikki pyhät, tunnustaen sen täydellä todella Isä-meidän rukouksessa ja Uskontunnustuksessa. Mutta oppimme on Jumalan armosta puhdas, kaikki uskonkohtamme varmat ja Pyhään Raamattuun perustuvat. Perkele mielellään ne tärvelisi ja turmelisi, siksipä hän niin salakavalasti käy kimppuumme mm. sillä tepsivällä todistelulla, että seurakunnissa vaalittavaa rakkautta ja sopua ei saa loukata" (Luther).

Mitä Paavali tarkoittaa Jumalan Israelilla (Israel tu theu)? Hän sitoo tällä lyhyellä sanonnallaan yhdeksi Jumalan Israeliksi niin Jeesukseen Kristukseen uskovat ympärileikatut juutalaiset kuin ympärileikkaamattomat pakanatkin. Hän jatkaa sitä ilmoitusta, jonka Jeesus oli jo tuonut esiin ylistäessään kapernaumilaisen sadanpäällikön uskoa. Jeesus oli sanonut, ettei hän ollut tavannut yhtä vahvaa uskoa yhdelläkään israelilaiselle ja jatkoi, että taivasten valtakunnassa monet idästä ja lännestä eli pakanakansoista tulleet aterioivat yhdessä Abrahamin, Isakin ja Jaakobin kanssa. Mutta monet niistä, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen (Matt 8:9-12). Samoin Jeesus Nasaretin synagogassa oli rikkonut juutalaisten ja pakanoiden välisen raja-aidan puhumalla Eliaan ja Elisan ihmeteoista pakanoille. Se sai hänen kuulijansa raivon valtaan (Luuk 4:24-28).

Paavali opettaakin, etteivät kaikki nimeltään israelilaiset kuulu tosi Israeliin eivätkä kaikki Abrahamin jälkeläiset ole oikeita Abrahamin lapsia. Jumalan lapsia eivät ole luonnolliset jälkeläiset vaan lupauksen voimasta syntyneet lapset (Room 9:6-8; Gal 4:23).

Pakanakansojen jäsenet ovat eläneet Jumalan Israelin ulkopuolelle ja osattomina Jumalan liitoista ja lupauksista ja siksi vaikka toivoa ja vailla Jumalaa (Ef 2:12). Mutta nyt Kristuksen veressä kaukana olevat on tuotu lähelle Jumalaa. Kristus on tehnyt yhdeksi nämä kaksi ihmisryhmää, juutalaiset ja pakanat, hajottamalla erottaneen muurin (2:14). Nyt kaikki Kristukseen uskovat kuuluvat samaan Jumalan perheeseen ja kansaan (2:19) ja molemmilla on pääsy Isän luo saman Hengen johtamina (2:18). Paavali kutsuu tätä Jumalan Israelia myös Jumalan seurakunnaksi (Gal 1:13).

Jumala ei ole kuitenkaan hyljännyt valitsemaansa kansaa (Room 11:2). Kristuskin tuli palvelemaan juutalaisia. Hän vahvisti heille annetut lupaukset ja osoitti, että Jumala pysyy sanassaan (Room 15:9). Kaikkina aikoina maailman kansojen keskuudesta Kristuksen puoleen kääntyneet ovat kiitollisia nimenomaan Jerusalemin pyhien, apostolien hengellisistä aarteista (Room 15:27) eikä villioliivipuusta oksastettu voi ylvästellä alkuperäisten oksien rinnalla (Room 11:17-18).

Parasta ajallisessa elämässä on rauha ja laupeus. Rauha on Kristuksen antamaa rauhaa (Joh 14:27). Se on syntien anteeksiantamuksen ja uskosta vanhurskaaksi tulemisen rauhaa (Room 5:1). Se kestää silloinkin kun maailmassa on ahdistus ja paha olla. Kristuksen rauhan hallitessa ei tarvitse menettää rohkeutta ja vaipua epätoivoon (Joh 16:33). Se varjelee sydämemme ja ajatuksemme (Fil 4:7).

Laupeus (eleos) on Jumalan sydämen laupeutta kurjaa syntistä ihmistä kohtaan. Silloin Jumala peittää kaiken sen puutteellisuuden, jota vielä on jäljellä elämässä. Jumalan laupeuden turvissa uskaltaa aina lähestyä Jumalaa tietäen, ettei hän hylkää. Tämä Jumalan laupeus kätkee suojiinsa koko Jumalan Israelin, kaikki hänen lapsensa ilman mitään erotusta. Tämän laupeuden osallisuutta rukoillaan jouluvirressä sanoilla: Kyrie eleison - Herra armahda!

Älköön kukaan enää tämän jälkeen tuottako minulle vaivaa. Onhan minulla Jeesuksen arvet ruumiissani (6:17).

Vielä kerran Paavali puhuttelee galatalaisia sydämellisesti ja vetoaa heihin hyvinkin henkilökohtaisella tavalla. Ehkä tämä voisi johtaa heidät ajattelemaan uskosta samalla tavoin kuin hän (Gal 5:10). Samanlainen sydämellinen sävy on ollut hänen kirjeessään hänen kutsuessaan heitä rakkaiksi lapsikseen. Hän toivoi saavansa olla heidän luonaan ja voivansa puhutella heitä oikealla äänensävyllä (4:19-20). Hän muistutti heitä siitä, kuinka he ovat ottaneet hänet vastaan kuin Jumalan enkelin ja olleet jopa valmiit kaivamaan silmät päästään hänen hyväkseen (4:14-15).

Aivan kirjeensä lopuksi hän vetoaa jälleen heihin tällä samalla tavalla. Nyt hän pyytää, että he säälisivät häntä niin, etteivät enää pahoittaisi hänen mieltään eivätkä tuottaisi hänelle lisävaivaa ja huolta (kopos). Jumalan valtakunnan työtä tässä maailmassa ei voi tehdä ilman vaivannäköä (kopos) (1 Tess 3:5) ja raadantaa (kopos) (2 Kor 6:5). Paavali pyysi nyt kuitenkin, etteivät he enää tuottaisi hänelle turhaa vaivaa.

Erityisesti hän vetoaa uskovien sääliin itseään kohtaan siksi, että hänen ruumissaan on Jeesuksen arvet. Mitä Paavali tarkoitti näillä arvilla? Sana arpi on kreikaksi stigmata. Se esiintyy UT:ssa vain tässä. Sillä on tarkoitettu merkkiä ja ihossa oleva arpea. Sanaa käytettiin niistä merkeistä, joita tehtiin sotilaisiin ja orjiin, jotta tiedettäisiin kuka on heidän päällikkönsä tai isäntänsä. Samoin rikolliset voitiin merkitä ihoon jäävällä arvella. Monet kantoivat myös jumalansa merkkiä otsaan tai käteen tatuoituna.

Keskiaikana ja sen jälkeenkin on ollut sellaisia mystikkoja, jotka ovat saaneet Jeesuksen ristiinnaulitsemisen kaltaisia haavoja ruumiiseensa. Tätä ilmiötä on kutsuttu stigmatisaatioksi. Tällaisten ilmiöiden esiintyessä on vedottu tähän Paavalin kirjoitukseen. Tämän tulkinnan mukaan Paavalikin olisi sillä tavoin keskittynyt miettimään Jeesuksen ristin kärsimystä, että häneen olisivat ilmestyneet samanlaiset haavat.

Vallitseva tulkinta ymmärtää Paavalin mainitsemien arpien tarkoittavan niitä jälkiä, joita hän kantoi ruumissaan ruoskimisten ja kivittämisten seurauksena (2 Kor 11:23-25). Paavali halusi olla Kristuksen orja. Se maksoi hänelle tuskallisia ruumiillisia kärsimyksiä, jotka jättivät pysyvät jäljet. Nämä hänen arpensa olivat näkyvinä merkkeinä siitä, että hän kuului sille isännälle, jonka evankeliumia hän levitti kaikkeen maailmaan.

Samanlainen merkki uskosta Kristukseen olivat myös kahleet. Kolossalaiskirje päättyykin: "Muistakaa minun kahleitani" (Kol 4:18).

Mutta mikä sai Paavalin vielä esittämään näin henkilökohtaisen ja hyvinkin tunteenomaisen toivomuksen? Jospa edes tämä satuttaisi sillä tavoin kirjeen vastaanottajia, etteivät he enää lähtisi etsimään uutta elämää lain tieltä ja unohtaisi Paavalin julistamaa Kristuksen evankeliumia.

Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne, veljet. Aamen (6:18).

Kirje päättyy lyhyeen toivotukseen. Paavali ei halua pidättää Herran armoa galatalaisilta uskovilta heidän keskellään vaikuttavasta harhasta ja kaikesta häneen apostolina kohdistuneesta arvostelusta huolimatta. Siksi hän vielä aivan lopuksi puhuttelee seurakuntaa henkilökohtaisesti sanoilla veljet. Hän tarkoitti näillä sanoillaan vilpittömästi juuri heitä ja heidän johtajiaan!

Tosin tähän jää jännitys Paavalin juuri aikaisemmin lausuman toivotuksen kanssa. Siinä hän rajoitti rauhan ja laupeuden koskemaan vain niitä, jotka vaeltavat "tämän ohjeen mukaan" (Gal 6:16). Totisesti galatalaisten uskovien joukossa oli sellaisia, jotka eivät seuranneet Paavalin antamia ohjeita.

Nyt kuitenkin jokaiselle tarkoitettu ja jokaista syleilevä armo on suurempi kuin se rauha ja laupeus, jonka voivat kokea vain ne, jotka täyttävät määrätyn mitan. Paavali ei nytkään tinkinyt totuudesta, mutta hänen sydämensä ei ollut ahdas (2 Kor 6:11-12). Hän ei halunnut pidättää Herran armoa keneltäkään. Kaikki olemme tottelemattomia, mutta kaikille Jumala tahtoo antaa armonsa (Room 11:32). Armon on ilmaista. Kamppailu on siitä, ettei vain kukaan jäisi osattomaksi tai hukkaisi Jumalan armoa (Hepr 12:15).

Herran armon osallisuus onkin parasta, mitä voimme toivoa toinen toisillemme - pahimmalle arvostelijallemmekin. Herran armon omistuksessa meillä on kaikki mitä tarvitsemme ajallista ja iankaikkista elämää varten. "Minun armossani on sinulle kyllin" (2 Kor 12:9, KR38). Herran armon todellisessa osallisuudessa löydämme aina tien perille ja selviämme eksytyksistä.

Paavali on päättänyt kaikki kirjeensä armon toivotukseen Roomalaiskirjettä lukuun ottamatta. Se päättyy ylistykseen ikuiselle Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta (Room 16:27). Eräissä myöhäisissä käsikirjoituksissa on lisätty Roomalaiskirjeen loppuun sanat sanat: "Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkien kanssa. Amen."

Näin Herran armo päättää tämän ihmeellisen UT:n kirjekokoelman ja haluaa sulkea syliinsä kaikki Paavalin kirjeitten vastaanottajat kaikki aikoina. Mutta samaan Herran Jeesuksen armon toivotukseen kaikille päättyy koko Raamattu (Ilm 22:21). Raamattu on kirja Jumalan armosta langennutta ihmiskuntaa kohtaan.

 

POHDITTAVAKSI

KÄRSIMYS KRISTUKSEN KANSSA

Paavali tuo esiin Galatalaiskirjeessä monin tavoin syvän huolen ja suorastaan kivun, jota hän tuntee uskovien harhautumisen tähden (Gal 1:6; 2:5, 14; 3:1). Kirje osoittaa, miten häntä painaa joka päivä huoli perustamistaan seurakunnista (2 Kor 11:28). Omalla tavallaan se osoittaa kuinka totuudellinen olikaan Ananiaan saama sana siitä, että Paavali joutuu paljon kärsimään (pathein) (Apt 9:16). Nyt hän kertoo kantavansa ruumiissaan Kristuksen arpia jälkinä monista ruoskimisista ja vaivoista, joita hän oli kokenut ollessaan liikkeellä evankeliumin tähden.

Paavalin jälkeenkään Kristuksen evankeliumin valossa vaeltavat eivät ole voineet paeta heikkoutta eikä kärsimystä. Edelleenkin pitää paikkansa Paavalin sanat: "Monen ahdistuksen kautta (dia polon thlipseon) meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan" (Apt 14:22, KR 38). Ahdistukset tulevat, kun niiden aika on tulla. Harvoin voimme itse päättää niiden sisällöstä.

Jumalan lapsen elämä on sekoitus kärsimystä ja iloa, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, menestystä ja vastoinkäymistä, eroa ja sopua, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua, sairautta ja terveyttä ja lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema. Ahdistuksiin (thlipsis) ja kärsimyksiin (pathein) kuuluu elämässämme kaikki se vaikea ja tuskallinen, joka kohtaa meitä Kristukseen uskoessamme.

Jumalan Pojan heikkous ja kärsimys Golgatalla ei ollutkaan tässä maailmassa tilapäisilmiö, jonka ylösnousemus lakaisi pois ja jonka ylösnousemuksen ja helluntain kokeneet opetuslapset voisivat unohtaa. Jeesuksen ristillä ja alennustiellä on pysyvä merkitys jokaisen hänen seuraajansa elämässä. Todennäköisesti kuitenkin useimmat kristityt odottavat, että jo tässä ajallisessa elämässä saisimme kokea jotain suurenmoista ja että meistä itsestämmekin tulisi jotain hienoa. Miksi emme voisi jumalallisen voiman varassa elää onnellista ja menestyvää elämää jo täällä alhaalla?

”Elämä Kristuksen omana ei ole mielekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikkalainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Vapahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on meidän kanssamme keskellä elämän raskautta, keskellä henkistä väkivaltaamme, epäonnistumistamme ja ristiriitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskolla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassaolomme raa'at realiteetit tekemättä itsemurhaa. Hänen varassaan jaksamme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat).

Meitä ei ole lähetetty tähän maailmaan huutamaan riemuhuutoja. Toki sellaisia ohimeneviä hetkiä voi olla. Meidät on lähetty omassa elämässämme kulkemaan samanlaista tietä kuin Mestarimmekin. Kristus voitti kärsimällä, myös hänen omansa voittavat kärsimällä. Heikkouden, häpeän ja kärsimyksen kautta oli kulkeva sen valtakunnan tie, jota rakentamaan Jeesus lähetti opetuslapsensa. Opetuslapsi ei ole opettajaansa parempi. ”Opetuslapselle riittää, että hänelle käy niinkuin hänen opettajalleen” (Matt 10:24, KR 38). Kuinka me voisimme vaatia hauskaa elämää ja suuria aikaansaannoksia, kun hän sai kokea elämänsä vielä viime hetkinä, että kaikki jättivät hänet. Hän jopa joutui huutamaan: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit. Se ei ollut mitään teatteria!

Seurakunta perustettiin Kristuksen kertakaikkisen kärsimyksen varaan. Seurakunta rakentuu Kristuksen jatkuvan kärsimyksen kautta. Kristus kärsii omiensa kärsimyksessä. Sen hän osoitti ilmestyessään kristittyjä vainoavalle Saulus Tarsolaiselle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" (Apt 9:4). Jeesusta raastettiin vankeuteen ja ruoskittiin kun Jeesukseen uskovia raastettiin ja ruoskittiin. Tämä Kristuksen jatkuva kärsimys hänen omissaan hänen seurakunnassaan toteutuu jokaisen Kristuksen evankeliumista elävän ja siitä todistavan ihmisen jatkuvassa kärsimyksessä.

Edelleenkin aina ja kaikessa toteutuu Jumalan sanan lupaus: ”Minä olen hänen tykönänsä, kun hänellä on ahdistus” (Ps 91:15, KR 38) ja ”kaikissa heidän ahdistuksissansa, oli hänelläkin ahdistus” (Jes 63:9, KR 38).

Kristuksen seurakunnan kokoamisessa ja hoitamisessa on aina kysymys siitä, että jotkut suostuvat kärsimään ruumiissaan ja täyttämään Kristuksen ahdistuksista sen, mikä vielä puutuu: ”Nyt iloitsen saadessani kärsiä teidän hyväksenne. Sen, mitä Kristuksen ahdistuksista vielä puuttuu, minä täytän omassa ruumiissani hänen ruumiinsa hyväksi, joka on seurakunta” (Kol 1:24). Mitään ei toki puutuu Kristuksen syntejämme sovittavasta kärsimyksestä. Ikuisiksi ajoiksi riittää Golgatalla kuulunut huuto: Se on täytetty! Mutta nyt on vuoro tämän sukupolven Jumalan lasten kärsiä oma määränsä Kristuksen ruumiin hyväksi.

Jumalan lapsen kärsimykset eivät ole sattumaa eivätkä merkityksettömiä olipa kärsimysten näennäinen aiheuttaja mikä tahansa. Näin silloinkin kun hän tajuaa, että hänen ahdistuksensa ainakin osittain aiheutuu hänen sopimattomasta käyttäytymisestään, itsehillinnän puutteesta, luonteen vioista ja valvomattomuudesta. Syntinen Herran palvelija saa mennä päivittäin Herransa armahdettavaksi. Jeesuksen veri peittää ja tuo turvan myös uskovan olemuksen syntisyyden ja syyllisyyden aiheuttamassa ahdistuksessa.

Koska jokaisen meistä on vaikea kestää todellista ahdistusta, saamme rukoilla yhdessä Jeesuksen kanssa: "Isäni, jos mahdollista on, niin menköön minulta pois tämä malja". Mutta toivon mukaan jatkamme rukoustamme Jeesuksen tukemana: "Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä" (Matt 26:39). Opettelemme läpi elämämme taipumaan Herraan sanaan: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Samalla opettelemme sanomaan Paavalin tavoin: "Ylpeilen… heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima… iloitsen.. vaikeuksista… ja ahdingoista, joihin joudun… Juuri heikkona olen voimakas" (2 Kor 12:9-10).

Ehkä opimme elämään heikkoutemme ja ahdistuksemme kanssa, säilyttämään uskon Herraan tuli osaksemme mitä tahansa, koimme mitä tahansa ja luottamaan siihen, että Kristus on kansamme niiden keskellä.

Joka tapauksessa heikkouksien ja kärsimysten todellisuus jokaisen Kristukseen uskovan elämässä osoittaa, että Jumalan valtakunta ei ole vielä tullut. Olemme Jumalan salaisuuden edessä. Meidän tietomme elämän syvimmistä asioista ovat kovin puutteellisia. Emme ymmärrä kaikkea, mikä meitä kohtaa. Emme ymmärrä, miksi rukouksiimme ei vastata. Emme tiedä, miksi kävi niin kuin kävi.

Nyt elämme vasta armon aikakaudessa emme vielä täyttymyksen ja kirkkauden ajassa. Näitä kahta aikaa emme saa sekoittaa toisiinsa. Valtaosa Raamatun ihanaista lupauksista täyttyy vasta kirkkauden valtakunnassa. Täällä elämme toivossa ja usein niin hämärtynein ja itkuisin silmin katsomme kohti kirkkautta. Siellä on elämämme täyttymys. Täällä kaikki jää niin puutteelliseksi ja keskeneräiseksi. Täällä kylvetään kyynelin, siellä leikataan riemuiten, täällä kylvetään katoavana, siellä nousee katoamattomana, kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana, kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa (1 Kor 15:43-44).

Kristittyinä uskomme, että kerran heikkoudet ja kärsimykset katoavat ja täydellinen voima ja ilo voittaa. Kerran jokainen arvoitus ratkeaa ja kaikkiin kysymykseen saadaan oikea vastaus. Tämä ajallinen elämä ei anna meille vastauksia. Mutta se onkin katoavaista ja pian täydellisyys voittaa ja se on ikuista. Suostumme siihen, että tänään meille ei selitetä kyyneleitämme, mutta pian tulee hetki, jolloin Herra pyyhkii ne pois (Ilm 7:17).