Gal 4:11-20

14. SANANJULISTAJAN JA KUULIJOIDEN VÄLINEN SUHDE (Gal 4:11-20)

Pelkään pahoin, että olen tehnyt teidän takianne turhaa työtä (4:11).

Paavali käyttää voimakasta ilmaisua: Pelkään teitä, teidän puolestanne (foboumai hymas). Hän ei kuitenkaan sano pelkäävänsä, että nuo kauhistuttavat pakanalliset alkuvoimat saavat uudelleen valtaansa uskovat. Sitä hän kuitenkin lopulta pelkää. Siitä hän on huolissaan. Koko kirjeen olemassaolo todistaa sitä. Nyt hän kuitenkin sanoo pelkäävänsä, että hän itse on turhaan (eike) tehnyt työtä, nähnyt vaivaa (kopiao) heidän takiaan. Näyttää siltä kuin hänen oma työnsä ja sen tulokset olisivat hänelle päällimmäinen huolen aiheensa. Tällä tavoin pannen itsensä alttiiksi hän haluaa pysähdyttää uskovat miettimään tilannettaan. Onhan jotenkin noloa, jos kaikki vaivannäkö heidän puolestaan on ollut yhtä tyhjän kanssa.

Kun Herra lähetti hänet pakanain pariin, hän sai tehtäväkseen avata heidän silmänsä ja saattaa heidät pimeydestä valoon ja Saatanan vallasta Jumalan luo (Apt 26:18). Nyt hän pelkää, ettei tämä tavoite täytykään ja hänen julistustyönsä galatalaisten parissa on ollut turvaa. Hän oli ollut siellä kuin kylväjä, jonka siemenet olivat pudonneet tien oheen, kalliolle ja ohdakkeisiin (Matt 13:4-7). Työ oli ollut turhaa, jos ei kukaan tullut uskoon ja jos uskoon tulleet luopuivat Herrasta. Hän ei halunnut Herran palvelijana tehdä turhaa työtä!

Paavali palaa usein ongelmaan työn turhuudesta. Hän sanoi matkustaneensa aikoinaan Jerusalemiin tekemään selkoa julistamastaan evankeliumista juuri sitä varten, ”etten ehkä juoksisi tai olisi juossut turhaan” (Gal 2:2). Hän ei halunnut, että hänen työnsä olisi ollut turha tessalonikalaistenkaan parissa (1 Tess 2:1). Hän halusi kaikkialla sananjulistustyöstään tuloksia. Esittäytyessään Rooman seurakunnalle, hän suoraan sanoi, ettei hän halua puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus hänen kauttaan oli tehnyt saattaakseen maailman kansat kuuliaisiksi evankeliumille. Hän oli vienyt päätökseen evankeliumin julistamisen laajoilla alueilla (Room 15:18-19). Hän ei halunnut ylpeillä, kerskata siitä, mitä muut olivat tehneet, vaan siitä mitä hän itse oli tehnyt ja saanut aikaan (2 Kor 10:15-16). ”Kukin tutkikoon vain omia tekojaan. Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen” (Gal 6:4).

Samalla hän vakuutti Kristukseen uskoville, ettei koskaan vaivannäkö Herran työssä ole turha (1 Kor 15:58). Itse hän toivoi voivansa Kristuksen tulemisen päivänä ylpeillä siitä, ”että en ole turhan vuoksi ponnistellut ja nähnyt vaivaa (Fil 2:16). Hän oli määrätietoinen ja selviin tavoitteisiin ja tuloksiin pyrkivä eikä halunnut, että hänen elämänsä kului hukkaan.

Galatalaisten muuttunut asenne evankeliumiin oli nyt kuitenkin tekemässä hänen työnsä turhaksi heidän keskuudessaan kuten se tekee turhaksi heidän aikaisemmat kokemuksensa uskosta ristiinnaulittuun: ”Jos se on turhaa ollut” (Gal 3:4, KR 38). Sen sijaan se uusi evankeliumi, jota galatalaiset olivat tavoittelemassa, oli Paavalin mukaan ehdottomasti ”ei mitään” (1:6-7). Jos he sellaiseen uskovat, silloin Kristuksesta ei ole heille mitään hyötyä (5:2). Joka turvautuu lain vanhurskauteen tekee Kristuksen kuoleman omalla kohdallaan turhaksi (2:21).

On pelottavaa, jos teemme työtä turhaan Jumalan valtakunnassa ja jos uskonelämämme rakentuu turhan ja ”ei minkään varaan”. Jeesus Kristus ei ole turha, mutta alkuvoimat ovat ja laki pelastustienä on turha eikä johda elämään. Jos nämä voimat saavat uskovat valtaansa, silloin turhentuu evankeliumi ja evankeliumin julistajat ovat tehneet turhaa työtä.

Pyydän teitä, veljet: tulkaa sellaisiksi kuin minä olen, koska minäkin olen tullut samanlaiseksi kuin te. Ette te ole minua millään tavoin loukanneet (4:12).

Paavali muistuttaa heitä siitä, kuinka hän samaistui heihin jo ennen heidän uskoontulemistaan. Hän oli vaivalloisesti matkustaen tullut heidän luokseen. Sairaudestaan huolimatta hän oli palvellut heitä julistaen heille evankeliumia Kristuksesta. Hän ei tehnyt sitä ikään kuin ylhäältä käsin ollen muka jotain parempaa ja enempää kuin he. Tähän hänen juutalaisuutensa olisi antanut hänelle kyllä mahdollisuuden. Paavali kuvaa tätä kuulijoitten tasolle tulevaa asennettaan: ”Olen ruvennut kaikkien orjaksi voittaakseni Kristukselle mahdollisimman monta” (1 Kor 9:19).

Nyt hän vuorostaan pyytää heiltä, että he samaistuisivat häneen ja seuraisivat hänen esimerkkiään, kun hän pitää kiinni yksin uskossa Jeesuksesta ja on varma siitä, että hän sillä tavoin on vanhurskas Jumalan edessä. Hän ei ole heidän esikuvanaan erinomaisten ominaisuuksiensa tähden vaan uskonsa tähden Kristukseen. Siksi hän saattoi kuningas Agripan edessä sanoa suoraan: ”Suokoon Jumala, että niin sinusta kuin teistä kaikista muistakin, jotka minua tänään kuulette, tulisi sellaisia kuin minä olen” (Apt 26:29).

Paavalia oli parjattu herkästi loukkaantuvaksi, joka ei kestä itseensä kohdistuvaa arvostelua. Jos Paavali olisi ollut loukkaantunut, voitaisiin väittää, että tämä hänen kirjeensä on loukkaantuneen ihmisen purkukirje. Silloin sitä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hän torjuu selvästi väitteet, että he olisivat häntä jotenkin loukanneet. Ei ole kysymys hänestä itsestään, vaan evankeliumin totuudesta ja heidän uskostaan evankeliumin..

Tiedätte, että julistin teille ensimmäisen kerran evankeliumia sairastumiseni vuoksi. Vaikka ruumiillinen tilani pani teidät koetukselle, ette halveksineet ettekä inhonneet minua vaan otitte minut vastaan kuin Jumalan enkelin, kuin Kristuksen Jeesuksen. Missä teidän riemunne ja innostuksenne nyt on? Voin todistaa teistä, että olisitte silloin antaneet minulle vaikka silmät päästänne, jos se olisi ollut mahdollista. Onko minusta siis tullut teidän vihamiehenne, kun sanon teille totuuden? (4:13-16)

Paavali palauttaa heidän mieleensä surkean ruumiillisen tilansa kohdatessaan heidät ensimmäistä kertaa. Sairautensa tähden hän kenties joutui jäämään heidän luokseen kauemmaksi aikaa kuin mitä oli suunnitellut.

Emme tiedä, mikä Paavalin sairaus oli. On arveltu silmäsairautta, malariaa, kaatumatautia (2 Kor 12:7). Luther tulkitsee, että hän oli ollut surusta sairas, vapiseva, kauhistuva ja sanomattoman tuskallisen raskasmielisyyden vangitsema. Hän ei voinut lumota heitä ainakaan persoonansa viehätysvoimalla. Heillä oli suorastaan kiusaus halveksia häntä. Sairasta ihmistä pidettiin tuolloin pahojen henkien valtaan joutuneena. Sairasta kartettiin. Halveksuntaa ja halua pysyä erillään sairaasta voitiin osoittaa jopa sylkemällä (exeptysate ’sylkeä’) (Gal 4:14).

Myöhemminkin lähetysmatkoillaan Paavali julisti evankeliumia suuren heikkouden vallassa. Häntä oli Filippissä loukattu ja pahoinpidelty. Kuitenkin Jumala antoi hänelle rohkeuden julistaa evankeliumia pian sen jälkeen seuraavassa paikassa Tessalonikissa (1 Tess 2:2). Ei hän silloinkaan pyrkinyt olemaan mieliksi ihmisille eikä puhumaan mielistelevin sanoin (1 Tess 2:4-5).

Paavalissa ei ollut suuren valloittajan ja sankarin eleitä. Eikä hänen ulkomuotonsakaan ollut minkään kreikkalaisen jumaluustaruston ihmemiehen näköinen. Erään aasialaisen seurakunnan vanhin kirjoitti vuoden 160 tienoilla kuvitteellisen kirjan "Paavalin teot". Vaikka kirja onkin mielikuvituksen tuotetta, kenties sen kuvauksessa Paavalista on jotain talletettu aidosta perimätiedosta. Paavali oli kirjan mukaan "pienikokoinen mies, jonka kulmakarvat olivat nenän kohdalla kasvaneet yhteen; hän on melko suurinenäinen, kaljupäinen, länkäsäärinen, vahvarakenteinen; hän on täynnä armoa, sillä ajoittain hän näyttää ihmiseltä ja ajoittain hänellä on enkelin kasvot" (F.F. Bruce, 321).

Galatalaiset olivat ottaneet hänet vastaan kuin enkelin. Eihän hänellä silloinkaan ollut muuta tarjottavana kuin se sama sanoma, jota he nyt väheksyvät. Evankeliumi oli kuitenkin synnyttänyt heissä niin suuren onnen, että he olivat olleet valmiit evankeliumin julistajan auttamiseksi vaikka kaivamaan silmät päästään. Evankeliumin julistajaan voidaan kiintyä syvästi. Se sanoma, jota hän on julistanut on antanut ihmisille jotain niin suurta ja vapauttavaa, että heidän riemunsa ja innostuksensa kohdistuu myös sanoman välittäjään. Missä nyt oli tuo entinen riemu ja innostus suhteessa Paavaliin?

Paavali tuo esiin vanhan viisauden totuudesta ja totuuden puhujasta. Suomalainen sananlasku sanoo saman: Totuudenpuhuja ei saa yösijaa. Paavali pukee sen varovaisesti kysymyksen muodossa. Eihän vain tässä ole tapahtunut näin? Hän ei suoraan syytä galatalaisia. Joka tapauksessa on aina helpompi puhua ihmisten toiveitten mukaisesti ja olla heille mieliksi kuin sanoa jotain joka paljastaa ihmissydämen petollisuuden (Jer 17:9).

Paavali on jo kirjeensä aluksi torjunut sen mahdollisuuden, että hän pyrkisi olemaan ihmisille mieleksi. Jos hän niin tekisi hän ei olisi Kristuksen palvelija (Gal 1:10). Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka (Ps 51:8). Jeesus kohtasi tämän saman ihmisten haluttomuuden kuunnella sellaista totuutta, joka ei heitä miellyttänyt. Hän sanoi suoraan, etteivät he häntä usko sen tähden, että hän sanoo totuuden (Joh 8:45). ”Te haluatte tappaa minut - miehen, joka on sanonut teille totuuden” (Joh 8:40). Aikoinaan Aamos paljasti saman heikkouden Jumalan kansassa: ”Te vihaatte sitä, joka kaupunginportin kokouksessa vaatii oikeaa tuomiota, ja inhoatte sitä, joka kertoo totuuden” (Aam 5:10). "Me olemme luonnostamme valehtelijoita, totuus voi tulla meille vain päinvastaisessa hahmossa kuin mitä me ajattelemme" (Luther).

Aina ihmiselle on ollut vaikeaa ottaa vastaan sellaista totuutta, joka on vastoin hänen omaa näkemystään. Sen sijaan on helppo ihastua sellaiseen totuuteen, joka tukee omaa käsitystä asiasta ja omia ennakkoasenteita. "Rakastamme kaikki totuutta ja vanhurskautta ja riipumme siinä kiinni, kun se näyttää meistä säteilevältä ja halveksimme sitä, kun se näyttää meistä rumalta. On siis niin, että vieläpä ihmisen jalo kaipaus totuuteen ja vanhurskauteen johtaa kadotukseen, koska tämä kaipaus palvelee ihmistä, joka etsii vain omaansa myös silloin, kun hän etsii Jumalaa" (Luther).

Nuo toiset koettavat innokkaasti vaikuttaa teihin, mutta heidän intonsa ei ole oikeaa He tahtovat erottaa teidät meistä, jotta te intoutuisitte kannattamaan heitä. Into on hyvä, jos asia on hyvä - näin aina eikä vain silloin kun minä olen luonanne (4:17-18).

Paavali sanoo suoraan, mistä tämä välien rikkoutuminen johtuu. He ovat saaneet paremmat ”enkelit” julistamaan tehokkaampaa evankeliumia. Uudet opettajat ovat palavia, täynnä intoa ja haluavat sytyttää galatalaiset samaan intoon. Tuskin Paavalilla on mitään palavuutta vastaan, mutta sen tulee kohdistua oikeaan asiaan. Näiden uusien palavuus onkin valheellista, väittää Paavali. Se on itsekästä. Palavuus onkin välikappale oman edun ajamisessa. He tietävät, että innostunut ihminen tempaa aina toisiakin mukaansa.

Uudet opettajat haluavat uskovat puolelleen, siksi nämä eivät voineet olla sekä Paavalin että uusien opettajien ystäviä. Menetelmänä oli erottaa uskovat Paavalista ja hänen sanomastaan. He eivät saa kuulla kuin yhdenlaista totuutta (vrt. 3 Joh 9?10).

Sellainen into ja sulkeutuminen ei ole oikeaa, joka kohdistuu vain omaan hengelliseen liikkeeseen, hengelliseen kotiin, omaan kirkkoon, seurakuntaan, hengelliseen työmuotoon, kokemukseen ja näkemykseen. Ei ainakaan, jos se eristää muista uskovista ja nimenomaan niistä, joilla ei satu olemaan samaa innon kohdetta. Into Jumalan valtakunnan pienen osasen ja jonkun osatotuuden hyväksi on vain silloin oikeaa, kun siitä osasesta ei tule koko totuutta ja uutta evankeliumia ja jos se into ei eristä muista Kristukseen uskovista.

”Pahinta ei ole tietämättömyys eikä valistumattomuus, vaan ihmisluonnon voittamaton itsekkyys ja ylpeys, joka tulee näkyvin sekä yksilöiden että yhteisöjen välisissä suhteissa. Syntinen ihminen syrjäyttää sekä järjen että moraalin omaa etuaan tavoitellessaan. Vallassa oleva yksilö tai ryhmä, jopa uskonnollinenkin, pyrkii säilyttämään valtansa ja lisäämään sitä, vaikkapa toisten kustannuksella. Yksilö saattaa suhteessa omaan ryhmäänsä osoittaa suurtakin epäitsekkyyttä ja uhrautuvaisuutta, mutta mitä voimakkaammaksi ryhmä näin kehittyy, sitä itsekeskeisemmäksi se tulee. Näin ihmisen parhaimmatkin pyrkimykset osoittautuvat synnin tahraamiksi. Ihmisen ylpeys on suurin silloin, kun se perustuu todellisiin saavutuksiin. Kun mitä tahansa ihmisen tekoa tutkitaan kyllin syvästi, päädytään perisyntiin ainoana riittävänä selitysperusteena. Syntiähän ei saa pitää ihmisen normaalitilana. Lopputulos on kuitenkin aina sama: korkeimpienkin saavutusten huipulla ihminen osoittautuu vain yhä selvemmin syntiseksi” (Reinhold Niebuhr).

Rakkaat lapseni, teidän vuoksenne minun on jälleen kärsittävä synnytystuskia, kunnes Kristus saa muodon teissä. Kunpa voisin olla nyt luonanne ja löytää oikean äänensävyn! En tiedä, mitä teille tekisin (4:19-20).

Ei ihme, että Paavali sanoo: "Olen aivan ymmällä teistä" (Gal 4:20, KR 38). Entinen ystävyys oli rakentunut evankeliumin varaan. Tästä evankeliumista Paavali piti edelleenkin lujasti kiinni. Ei Paavali ollut muuttunut. He olivat muuttuneet. Galatalaisille ei enää kelvannut Kristuksen alennuksen muoto, ei uskon muoto eikä Kristuksen Isää avuksi huutava Henki. He halusivat jotain enempää.

Paavali kokee joutuvansa uudelleen synnytystuskiin heidän tähtensä. Kaikki on aloitettava jälleen alusta. Paavali käyttää tässä ihmisen uskoon johtamisesta vaikuttavaa kuvaa äitinä olemisesta ja synnyttämisestä. Paavali toteaa liittäen myös isän synnyttämiseen: ”Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi” (1 Kor 4:15).

Paavali haluaa koskettaa galatalaisten tunteisiin. Hän haluaisi nähdä heidät, oIla heidän kanssaan ja muuttaa äänensäkin entistä sydämellisemmäksi. Ehkä he ovat kokeneet kirjeen liian vieraaksi ja jopa kovaksi. Kirjeen sanat voidaan ymmärtää väärin.

Saada muoto, muotoutua (morfousthai) esiintyy UT:ssa vain tässä. Mitä merkitsee, että Kristus saa muodon häneen uskovissa? Onko kyse siitä, että uskovat muuttuvat Kristuksen kaltaisiksi? Kerran se tulee kyllä tapahtumaan. ”Vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on (1 Joh 3:2). Tuo hetki on Jeesuksen Kristuksen tulemuksen hetki. Silloin hän ”muuttaa (metaskhematizo, shkema, muoto, Fil 2:7) meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken” (Fil 3:21). Siihen asti meidän muuttumisemme on aivan alullaan.

Muotoutua Kristuksen kaltaiseksi ei merkitse kopioitua sellaiseksi kuin Jeesus tai sulautua häneen kuten sadepisara sulautuu valtamereen. Oikea muotoutuminen on Jeesuksen persoonan ja sanan hallintavallan kasvua. Me säilymme omina persoonina omine ominaisuuksinemme. Olemme uskonelämässämme kiinnittyneenä yhä lujemmin Jeesukseen kuten viinipuun oksa on kiinni rungossa ja saa hedelmän kantamiseen tarvitsemansa voiman rungon kautta (Joh 15:5). Olemme jäseninä ruumiissa, jonka pää on Kristus, mutta meistä ei tule pää (Ef 4:15-16). Olemme kuin lammas paimenen hartioilla ja paimen kantaa perille (Luuk 15:5). Olemme Kristuksen käsissä kuin savi savenvalajan käsissä ja hän muovailee tahtonsa mukaan (Jer 18:4). Me muutumme Kristuksen kuvan kaltaiseksi (2 Kor 3:18) sillä tavoin, että hän vyöttää meidät ja vie, minne emme tahdokaan (Joh 21:18).

POHDITTAVAKSI

PAAVALI SIELUNHOITAJAN JA SANANJULISTAJAN ESIKUVANA

Paavalin kirjeet ovat koko Raamatun henkilökohtaisimmat. Olemme täysin varmoja siitä, että hän itse on ne kirjoittanut tai ainakin sanellut. Ne paljastavat monella tavoin Jumalan valtakunnan työntekijän läheisen suhteen niihin ihmiseen, joita hän palveli evankeliumia julistaessaan. Samalla ne ovat esikuvana ja haasteena kaikkien aikojen työntekijöille.

Paavali ei ollut suhteessaan uskoviin jäykkä ja muodollinen. Hän pani itsensä ja kaikkensa alttiiksi palvellessaan heitä evankeliumin sanalla. Hän tuli myös ihmisenä uskovia lähelle. Hän koki kuitenkin itselleen kaikkein läheisimmiksi ne uskovat, joita hän oli auttanut Kristuksen tuntemiseen. Hän sanookin korinttilaisille uskoville, että vaikka heillä Kristukseen uskovina olisikin tuhansia kasvattajia, niin heillä on vain yksi isä (1 Kor 4:15). Nämä uskovat olivat hänelle kuin hänen omia lapsiaan (Gal 4:19) ja hän puhuu heille kuin lapsilleen (2 Kor. 6:13). Hän oli lempeä heitä kohtaan kuin lapsiaan hoivaava äiti (1 Tess 2:7). Hän myös kehotti ja rohkaisi jokaista uskovaa kuin isä lapsiaan (2:11).

Paavalin sydän oli avara ja sinne mahtuivat kaikki Jumalan lapset (2 Kor 6:12). Hän väitti, että uskovat oli kirjoitettu hänen sydämeensä (2 Kor 3:2) ja olivat hänen sydämessään (Fil 1:7). Hän kaipasi heitä ja sanoi rakastavansa heitä hellästi (1:8) ja jopa niin suureeksi, että oli valmis uhraamaan vaikka itsensäkin heidän puolestaan (2 Kor 12:15; 1 Tess 2:8). Hän samaistui heihin niin, että jos joku oli heikko, niin hänkin oli heikko ja jos joku lankesi, se poltti häntäkin (11:29).

Usein hän mainitseekaan eri kirjeissään rukoilevansa jatkuvasti kirjeitten vastaanottajien puolesta (Fil 1:2-3). Hän säilytti muistissaan suuren joukon uskovia ja heidän nimiään ja pystyi siksi lähettämään terveisiä nimeltä mainiten (Room 16:5-15). Mutta hän oli myös iloinen siitä, että uskovat ikävöivät häntä ja pitivät hänen puoltaan (2 Kor 7:7).

Paavali oli varma, että hänellä on valtuutus Herralta tähän työhön. Hän jopa oli siitä ylpeä. Mutta hänen valtuutuksensa ei ollut tarkoitettu lannistamaan uskovia vaan vahvistamaan heitä. Ei hän halunnut pelotella. He olivat hänelle Jumalan antama työkenttä (2 Kor 10:8-9, 13).

Hän oli varma myös siitä, että hän oli lähetystyössään noudattanut Jumalan vaatimaa yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä. Hän ei halunnut olla inhimillisen viisauden vaan Jumalan armon ohjaama (2 Kor 1:12). Hän halusi hoitaa niin moitteettomasti palveluvirkaansa, ettei antaisi kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta (6:3-4). Hän ei halunnut tehdä kenellekään vääryyttä, ei tuottaa vahinkoa eikä hankkia hyötyä kenenkään kustannuksella (7:2). Hän ei edes salaa halunnut ajaa omaa etuaan (1 Tess 2:5). Hän ei halunnut olla uskoville rasitukseksi (2 Kor 12:13; 11:9). Hän oli valmis mielihyvin uhraamaan heidän hyväkseen omat varansa ja jopa itsensäkin (12:15). Hän jopa halusi ottaa huomioon senkin, miltä joku asia näytti ihmisten eikä yksin Herran edessä (8:21).

Nuhdellessaan hän ei halunnut tuottaa heille mielipahaa (2 Kor 2:1). Jos hän tuotti mielipahaa ojentaessaan heitä, hän toivoi, että mielipaha ja suru kestäisi vain hetken ja saisi aikaan heissä tarpeellisen mielen muutoksen (7:8-9).

Hän kyllä sanoi suoraan, että hän vartioi uskovia ”intohimoisesti Jumalan puolesta”. Hän oli kihlannut heidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja hän tahtoi tuoda heidät Kristuksen eteen kuin puhtaan neitsyen (2 Kor 11:2). Se ei merkinnyt sitä, että hän olisi halunnut määrätä heidän uskoaan. Hän vain halusi auttaa heitä saamaan ilon (1:23-24). Hän sanoi antavansa neuvoja, jotta niistä oli heille hyötyä (8:10). Kun hän toi esiin totuuden, mutta ei tehnyt sitä vaatien sokeaa alistumista vaan toivoi uskovien arvioivan häntä omassatunnossaan Jumalan edessä (4:2).

Paavalin taito hoitaa uskovia joutui kovalle koetteelle Galatiassa. Hänen oli pakko varoittaa ja nuhdella uskovia suoraan siitä uudesta, joka oli valloittanut heidän sydämensä hänen lähtönsä jälkeen. Ei ole helppo osoittaa silloin rakkautta, kun ei voi hyväksyä sitä, mitä toinen ajattelee ja tekee. On vaikeaa samaan aikaan rakastaa ja nuhdella, ojentaa ja pyrkiä johtamaan harhautuneet takaisin oikealle tielle. Kaiken lisäksi johdettavat itse näkevät asian toisin. Uskova ihminen on yleensä sitä mieltä, että hän on oikeassa, sillä hänellä on Pyhä Henki (1 Joh 2:27). Siksi häntä nuhteleva liioittelee ja kärjistää vain asioita ja näkee yksipuolisesti. Tilanne on niin outo ja vaikea, että Paavali haluaisi olla heidän luonaan, nähdä heidät kasvoista kasvoihin ja puhua oikealla tavalla löytäen oikeat sanat (Gal 4:20). Kirje oli tällaisessa tilanteessa liian jäykkä ja ilmeetön. Kuitenkin Paavalin kirjeitä heijastuu väkevä tunne. Hän ei halua kohdata uskovia piiska kädessä, vaan rakastavin ja lempein mielin (1 Kor 4:21) ja samalla lujin ottein: ”Varoitan tietä ja kaikkia muitakin: kun taas tulen sinne, en aio säästää teitä” (2 Kor 13:2).

Paavali kirjoittaa: ”Antakaa ojentaa itseänne, ottakaa kehotukseni vastaan, olkaa yksimielisiä ja eläkää rauhassa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne” (2 Kor 13:11).

PAAVALIN KÄRSIMYKSET JUMALAN VALTAKUNNAN TYÖNTEKIJÄNÄ

Japanilainen kristitty Toyohiko Kagawa vaikutti maailmanlaajasti sananjulistajana 1930-ja 40-luvulla. Hän on herkällä tavalla luonnehtinut Paavalin kokemia kärsimyksiä Jumalan valtakunnan työntekijänä. Kagawan mielessä on Toinen Korinttilaiskirje, mutta samat sanat sopivat myös Galatalaiskirjeen taustalle:

"Paavalin kyyneleet vuotivat usein hänen kirjoittaessaan. Miltei jokaisella sivulla olen näkevinäni niiden jälkiä. Syvä epätoivo olikin eräänä syynä siihen, että Paavali kirjoitti tämän kirjeen. Kirje on lähtöisin päättäväisyydestä, joka on syntynyt miltei ylivoimaisesta ahdistuksesta ja kärsimyksestä.

Elämänsä päivinä Paavali joutui väärinymmärrysten kohteeksi sekä ystäviensä että vihamiestensä puolelta. Väitettiin, että Paavalin esitys evankeliumista erosi Jeesuksen evankeliumista ja että se oli hänen omansa. Siksi monet pitivät häntä harhaopettajana. Häntä syytettiin siitä, että hän jätti huomioonottamatta Israelin valittujen etuoikeudet ja julisti koko maailmaa käsittävää uskoa. Sanottiin, ettei hän välittänyt mitään 2000?vuotisesta juutalaisesta perinteestä, vaan saarnasi pelastusta kaikille. Tätä nimitettiin harhaopiksi.

Toiset sanoivat, ettei hän edes ollut Jeesuksen opetuslapsi. Hän oli ulkokultailija ja ettei ollut niin muodoin mitään syytä kuunnella häntä. Mikä pahinta, oli sellaisiakin, jotka syyttivät häntä siitä, että hän oli käyttänyt väärin korinttolaisilta Jerusalemin puutteenalaisille kristityille keräämiään varoja. Todistaakseen hänen syyllisyyttään he urkkien tiedustelivat, mitä hän tarkoitti sanoessaan, ettei voinut mennä Korinttiin. Jos hän olisi ollut syytön, he sanoivat, hän olisi mennyt sinne ja antamalla selityksen poistanut itseään koskevat epäluulot. Toisilla taas oli epäilyjä Paavalin naimattomuutta koskevan puolustuksen pätevyydestä.

Joka puolelta arvostelu ryntäsi tätä varhaiskristikunnan lähetyssaarnaajaa vastaan. Ellei vastustus olisi mennyt arvostelua pitemmälle, sen kestäminen olisi ollut helpompaa, mutta se sai yhä kiihkeämpien hyökkäysten muodon. Pahimmat niistä tulivat juutalaisten puolelta. Erittäin Efesossa heidän vihansa kehittyi kiihkeäksi vainoksi. Kolmen vuoden aikana siellä suoritetun ahkeran työn tulokset tulivat miltei täydellisesti poispyyhityksi. Melkeinpä voimme sanoa, että sitä työtä, jonka suorittaminen sekä saattaminen suureen kukoistukseen oli vaatinut hänen sydämen verensä, oli lyhyessä hetkessä – niin kuin näytti ? kohdannut häviö. Tämä on eräs hengellisen työn suurimpia vaikeuksia. Siemenet ovat kylvetyt hiljaisuudessa ja juuri kun luulemme jo tainten varttuneen ja alkavan kasvaa hedelmää, ne revitään juurineen irti maaperästään.”