Gal 3:15-18

8. LUPAUS JA LAKI (Gal 3:15-18)

Veljet, otan esimerkin tavallisesta elämästä Ihmisenkään laatimaa vahvistettua testamenttia ei kukaan voi tehdä mitättömäksi, eikä siihen voi lisätä mitään. Nyt on lupaukset annettu Abrahamille ja hänen jälkeläiselleen - Tässä kohdassa ei sanota ”jälkeläisille”, mikä tarkoittaisi monia, vaan siinä puhutaan yhdestä: ”sinun jälkeläisellesi”, ja tämä on Kristus (3:15-16).

Paavali pyrkii vakuuttamalla vakuuttamaan kirjeen vastaanottajille, että vain uskonvanhurskaus pelastaa ihmisen ja pätee Jumalan edessä. Uskovien oma kokemuskin on osoittanut tämän todeksi. Pyhä Henki oli tullut heihin, kun he olivat vain kuunnelleet evankeliumia ja uskoneet siihen (Gal 3:1-5). Samoin pyhät kirjoitukset todistavat selvästi uskonvanhurskauden puolesta lain ja tekojen vanhurskautta vastaan (3:6-14). Seuraavaksi Paavali ottaa esimerkin sen ajan testamenttilainsäädännöstä. Hän ottaa esille siitä kuitenkin vain yhden piirteen, jonka hän olettaa kirjeen vastaanottajille tutuksi. Virallisesti vahvistettua testamenttia ei voida tehdä jälkeenpäin mitättömäksi eikä siihen voi mitään lisätä. Tätä testamentin ominaisuutta hän soveltaa nyt Abrahamin elämään.

Kreikkalainen sana testamentti (diatheke) merkitsee myös lupausta ja liittoa. Se testamentti, jonka Jumala antoi Abrahamille sisälsi Jumalan armon ja siunauksen lupauksen. Jumala solmi testamenttina liiton Abrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa. Se vahvistettiin virallisesti valalla vannoen (Luuk 1:73; Hepr 6:13) kuten ihmisen tekemä testamentti. Tällainen testamentti on voimassa siihen asti kunnes se pannaan toimeen. Kukaan eikä mikään mahti maailmassa voi tehdä sitä mitättömäksi. Kukaan ei voi sitä myöskään muuttaa. Näin Jumalakin pysyy aina antamansa testamentin ja sen sisältämän lupauksen takana. Hän ei koskaan peruuta tai muuta sitä. Se on lopullinen, varma ja luja.

Jumalan lupaus ja liitto ei rajoittunut kuitenkaan vain Abrahamiin, vaan se pysyi yhtä muuttumattomana myös Abrahamin jälkeläisten elämässä. Paavali ottaa avukseen uuden esimerkin. Sana jälkeläinen (sperma) voidaan tässä yhteydessä kääntää myös sanalla siemen. Siemen tarkoittaa niin yhtä kuin monia jälkeläisiä (Room 9:7-8, KR38). Abrahamilla onkin Jumalan lupauksen mukaisesti jälkeläisiä kuin tähtiä taivaalla (1 Moos 15:5; Hepr 11:12).

Paavali täsmentää havaintoesimerkkiään. Tässä onkin kysymys vain yhdestä Abrahamin jälkeläisestä. Vain tämä yksi on lupauksen lapsi kuten oli Iisak (Room 9:7-9), Jaakob (1 Moos 28:14), Juuda (1 Moos 49:10) ja Daavid (2 Sam 7:12-13). Tässä yhdessä täyttyvät kaikki Jumalan lupaukset. Hän on Jumalan lopullinen ja täydellinen testamentti, lupaus ja liitto. Tämä yksi Abrahamin siemen (1 Moos 22:18) on Messias, Kristus. Hän on myös Iisakin siemen (1 Moos 26:4) ja Jaakobin saama siunaus. Hän on se ainoa Juudan heimon jäsen, jolla on valta ja jota kansat tottelevat. Hän on se, Daavidin poika ja Jumalan Poika (2 Sam 7:14), jonka valtaistuimen Jumala on vahvistanut ikuisiksi ajoiksi.

Käyttämällä sanaa siemen Paavali sitoo Kristuksen VT:n kirjoituksiin. Me saamme samalla läpileikkauksen VT:ssa kerrotusta pelastushistoriasta. Näemme lupauksen valossa kuinka Jumalan toiminta on ollut Raamatun alusta alkaen yhtenäistä ja tulevaisuuteen tähtäävää. Jumalan toiminnan keskuksena on ollut Kristus jo VT:ssa. Kaikki on tähdännyt häneen.

Jos pidämme kiinni sanasta siemen, niin näkymä pelastushistorian yhtenäisyyteen vie meidät syntiinlankeemuskertomukseen asti. Herran Jumalan sanaa käärmeelle on kutsuttu esievankeliumiksi: ”Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille, se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän” (1 Moos 3:15, KR38). Kristus on se vaimon siemen, joka on polkeva rikki käärmeen pään ja jonka kantapäähän käärme on iskevä. Sanaa siemen käytetään heprean kielessä myös silloin, kun Eeva sai ”toisen pojan” Abelin sijaan (1 Moos 4:25). Eräät juutalaiset rabbit tulkitsevat tämänkin tarkoittavan Messias-kuningasta (Risto Santala).

Tarkoitan sitä, että neljäsataakolmekymmentä vuotta myöhempi laki ei voi kumota Jumalan aikoinaan vahvistamaa testamenttia ja tehdä hänen lupaustaan tyhjäksi (3:17).

Mihin Paavali on pyrkinyt tällä tavallisesta elämästä otetulla esimerkillä testamentista? Hän haluaa asettaa Abrahamin saaman testamentin ja lupauksen ja Mooseksen saaman lain pelastustienä toistensa vastakohdiksi. Hän väittää, että lupaus, joka on aina Jumalan armoa ja lahjaa on ensimmäinen ja perustava. Laki kaikkine vaatimuksineen ja ehtoineen on tullut vasta jälkeenpäin. Siksi laki ei voi kumota eikä tehdä lupausta mitättömäksi. Lupauksen voima on aina suurempi kuin lain voima. Abrahamin saama hyvä sanoma, evankeliumi (Gal 3:8) on suurempi, voimakkaampi kuin Mooseksen saama laki!

Ongelmien ongelma on kuitenkin siinä, että sekä lupaus että laki ovat Jumalan sanaa. Jumalan sanan kuulijan on tehtävä valinta kumpaa hän seuraa, kumpi ohjaa hänen asenteitaan ja hänen elämäänsä, kumman varaan hän rakentaa tulevaisuuden toivonsa. Hänen on opittava erottamaan lupaus ja laki toisistaan ja osattava antaa kummallekin oma tehtävänsä. Johannes ilmaisi tämän saman jännitteen: "Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus" (Joh 1:17).

Paavali tiesi juutalaisena rabbina millä tavoin juutalaisuudessa arvostetaan lakia, tooraa. Laki nähdään koko Jumalan maailmanjärjestystä voimassa pitävänä vanhurskauden välikappaleena. Siksi se nähdään ikuisena. Laki on ollut olemassa jo ennen maailman luomista. Laki ja Jumalan Viisaus (San 8:22-25) samastetaan. Maailma on luotu lain perustalle ja sen mukaiseksi ja sitä varten. Laki on ikuinen ja kuolematon. Se on voimassa niin kauan kuin aurinko ja kuu valaiset (Filon). Lakia ylistettiin elämän valona ja kruununa. Se antoi ajalliselle elämälle mielekkyyden ja takasi iankaikkisen elämän. Juutalaiset opettivatkin, että Abrahamin on pitänyt tuntea Jumalan laki ja että lupaus sisältyi lakiin ja oli sen ehdoista riippuvainen. Joka ei täyttänyt lakia, se ei myöskään päässyt osalliseksi lupauksista (Gyllenberg). Näin juutalaisessa ajattelussa laki on lupauksen yläpuolella ja hallitsee sitä.

Paavalin opetus on tämän kanssa jyrkässä ristiriidassa. Ensin Jumala oli antanut lupauksen siunauksesta Abrahamille ja vahvistanut sen kumoamattomaksi. Lupauksensa Jumala antoi lahjana, armosta (kharis) (Gal 3:18). Abraham ei siis saanut Jumalalta lupausta tekojensa perusteella eikä ansaittuna palkkana (Room 4:2-5).

Saatuaan lupauksen (1 Moos 15:5) Abraham uskoi lupauksen antajaan ja niin hänet luettiin vanhurskaaksi. Pelkkä usko Herran lupaukseen riitti (1 Moos 15:6). Laki kaikkine käskyineen ja kieltoineen tuli paljon myöhemmin maailmaan kuin Abrahamille annettu lupaus. Siksi laki ei ole voinut olla olemassa ennen maailman perustamista. Muutoin Abrahamin, Jumalan kansan isän, olisi jo pitänyt saada se. Siksi laki ei myöskään voi sisältää keskeisintä totuutta ihmisen suhteesta Jumalaan.

Laki annettiin vasta 430 vuotta myöhemmin (2 Moos 12:40) kuin lupaus. Tuona väliaikanakin on elänyt monia Jumalan pyhiä. Heidänkään suhteensa Jumalaan ei ole voinut perustua lakiin, koska sitä ei ollut edes olemassa. Suhde Jumalaan perustui vain lupaukseen ja uskoon kuten Abrahaminkin elämässä. Lupaus riitti ja siksi lupaus on kattavampi kuin laki ja on lain yläpuolella. Jumala ei ole muuttunut. Hän ei ole peruuttanut lupauksiaan itsensä ja ihmisen välisen yhteyden perustana. Abrahamin aikana, tänään ja aina vanhurskas on elävä yksin uskosta.

Jos perinnön saaminen perustuisi lakiin, se ei enää perustuisikaan lupaukseen Jumala on kuitenkin juuri lupauksellaan lahjoittanut perinnön Abrahamille (3:18).

Vielä kerran Paavali korostaa lupausten ylivoimaisuutta lain rinnalla. Hän perustelee opetustaan lakiin perustuvan perintöosan ja testamentin kautta lahjana saadun perinnön välisellä erolla. Edellinen perustuu lain säädöksiin. Siinä ei ole kysymys annetusta lupauksesta eikä lahjasta. On vain kysymys lain säädösten toteuttamisesta. Sen saaminen on itsestään selvää. Jälkimmäinen on aina lahja ja perustuu testamentin tekijän hyvyyteen ja anteliaisuuteen. Abrahamin saama perintö, Jumalan siunaus, oli Jumalan armahtavan rakkauden antama lahja (kekharistai, lahjoittaa, on sukua sanalle kharis, armo). Sen saamiseen vastaanottajalle ei ole minkäänlaista lakiin perustuvaa oikeutta. Hän ei voi vaatia sitä itselleen.

Mikä on se perintö (kleronomia), jonka Jumala on lahjoittanut Abrahamille? Jumala lupasi Abrahamille perinnöksi maan, luvatun maan (Hepr 11:8-9). Mutta ei antanut siitä Abrahamille jalanleveyden vertaa kuten Stefanos sanoi (Apt 7:5). Abraham eli siellä muukalaisena ja odotti taivaallista isänmaata (Hepr 11:16), kaupunkia, jonka Jumala itse oli suunnitellut ja tehnyt (11:10). Perintö onkin Jeesuksen sanojen mukaan valtakunta, joka on ollut valmiina maailman luomisesta asti (Matt 25:34). Tämä perintö on iankaikkinen perintö (Hepr 9:15). Se ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. Se on taivaissa (1 Piet 1:4).

POHDITTAVAKSI

MIKSI ABRAHAM ON MEILLE TÄRKEÄ?

Paavalin kirjeissä Abraham kasvaa meille keskeisimmäksi ja tärkeimmäksi VT:n henkilöksi. Abrahamin elämänvaiheet ja usko tekevät hänestä uskonvanhurskauden suuren julistajan. Hän on kuin UT:n ihminen ennen UT:n aikaa.

Paavalin mukaan Jumala ilmoitti Abrahamille hyvän sanoman, evankeliumin (pro-euangelizomai, julistaa evankeliumia) (Gal 3:8). Tuo evankeliumi sisälsi lupauksen siunauksesta. Kaikki kansat saavat siunauksen hänen kanssaan, hänessä ja hänen siemenessään. Siemen on juuri Kristus (3:16, KR38). Näin Abraham on Kristuksen edeltäkävijä. Tässä Paavalin opetus yhtyy Jeesuksen omaan opetukseen. Jeesus sanoi, että Abraham sai nähdä hänen päivänsä ja riemuitsi (Joh 8:56). Jeesus sanoi myös ihmeelliseltä kuulostavat sanat: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olen" (ego eimi) (Joh 8:58). Paavali näki Abrahamin samalla tavoin evankeliumi- ja Kristus-keskeisesti.

Jumala oli sitonut Abrahamin elämän ja tulevaisuuden siunauksen lupaukseen eli evankeliumiin Kristuksesta. Hän ei sitonut sitä lakiin, koska lakia ei ollut vielä silloin ilmoitettu. Sama, muuttumaton Jumala haluaa sitoa sanansa kautta myös meidän elämämme ja tulevaisuutemme Kristuksen evankeliumiin eikä omaan lakiinsa.

Mutta eihän tämä näytä täysin pitävän paikkansa Abrahamin elämässä! Olihan Abrahaminkin kuuliainen Jumalan tahdolle ja siis laille, mikäli lailla ymmärrämme juuri Jumalan tahtoa. Jumala tahtoi hänen lähtevän maastaan ja suvustaan ja hän totteli ja lähti. Jumala tahtoi hänen ympärileikkaavan itsensä ja perhekuntansa ja hän teki niin. Jumala tahtoi hänen menevän vuorelle ja uhraavan ainoan poikansa ja hän lähti ja oli valmis uhraamaan. Voimme väittää oikeutetusti, että koko Abrahamin elämä rakentuikin, ei uskon, vaan kuuliaisuuden ja Jumalan tahdon tekemisen varaan. Mutta eihän kolme elämän tilannetta ole samaa kuin toista sataa vuotta kestänyt elämä.

Meidän on tarkennettava asiaa. Missä asiassa Abraham todella oli kuuliainen ja täytti Jumalan tahdon. Mikä hallitsi hänen elämänsä arkisia vuosikymmeniä? Kaikki hänen elämässään keskittyi lupauksen, evankeliumin kuulemiseen ja siitä kiinni pitämiseen. Abraham kuuli Jumalan julistavan evankeliumia hänelle, hän otti sen vastaan, hän piti siitä kiinni vuosikymmeniä ja sen avulla hän pelastui ja saavutti elämänsä tarkoituksen. Juuri näitä sanojahan Paavali käyttää kuvatessaan evankeliumin tuloa korinttilaisten elämään (1 Kor 15:1-2). Näin evankeliumi on tullut myös meidän elämäämme ja haluaa hallita kaikkea ja antaa sille lopullisen päämäärän.

Abrahamin elämän sisältö ja sen tarkoitus ei ollut suinkaan hänen ulkonaiseen elämänvaellukseensa kuuluneet monet valinnat ja teot ja niissä ilmenevä kuuliaisuus. Abraham toimi myös väärin, hän valehteli. Hänen elämänsä sisältö ja päämäärä oli yksin Jumalan antamassa lupauksessa eli evankeliumissa.

Emme pidä Abrahamia uskon isänämme siksi, että hän lähti maastaan kohti tuntemattomia kohtaloita. Monet muutkin ovat sen saman tehneet joko vapaaehtoisesti tai pakosta. Emme muistele Abrahamia hänen ympärileikkauksensa tähden. Monet muutkin ovat tehneet samoin. Emme muista häntä edes siksi, että hän oli valmis uhraamaan poikansa. Ei Abrahamista tullut uskomme isää hänen kuuliaisuutensa tekojen, ansioittensa tai aikaansaannostensa tähden. Hän ei lopulta saanut muuta eläessään aikaan kuin lähdön sukunsa keskeltä ja yhden ainoan pojan. Ja kuitenkin hän on kaikkien uskovien isä!

Abraham on uskon isä siksi, että hän uskoi Jumalaan elämänsä kaikissa vaiheissa ja riippui kiinni Jumalan lupauksista silloinkin, kun hänen elämänsä näytti ajautuvan umpikujaan, Näinhän tapahtui sekä perillisen odottamisessa että Iisakin uhraamisessa. Ei Abrahamin teot, vaan hänen uskonsa Jumalan julistamaan evankeliumiin on meille äärettömän kallis. Jumalan sanan arvioinnissa juuri tämä usko luettiin, katsottiin hänelle vanhurskaudeksi (1 Moos 15:6). Siinä meillekin elämän todellinen sisältö ja tarkoitus: Olla Jumalan silmissä ja arvioinnissa uskosta vanhurskas. Uskon vanhurskautta seurasivat Abrahamin elämässä ne teot, jotka seurasivat eikä niillä teoilla tai hänen kuuliaisuudellaan ollut mitään merkitystä ilman uskon vanhurskautta.

Abrahamin teot ja ansiot olivat ainutkertaisia. Emme voi niitä kopioida. Ne annettiin vain hänelle tehtäväksi. Meille annetaan tehtäväksi aivan toisenlaisia tekoja. Toki teotkin kuuluvat tähän arkiseen elämään. Ne tulevat meitä vastaan joka päivä. Toivon mukaan osoittaudumme silloin uskollisiksi vähässä. Mutta eivät tekomme ole meille elämämme sisältö.

On järkyttävää, jos näemme Abrahamin elämästä vain hänen kuuliaisuutensa, tekonsa ja ansionsa. Silloin hän voi olla meille vain kuuliaisuuden esikuva. Esikuva ei koskaan ole evankeliumia, vaan se on aina vaatimus ja siis lakia. Abraham ei ole meille lain isä! Sitä on Mooses.

Kun Paavali Roomalaiskirjeessä ottaa Abrahamin elämän uskomme esikuvaksi, hän kirjoittaa: ”Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaaksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room 4:23-5:1).

Jos näin on nyt kohdallamme, silloin Abrahamin elämä on opettanut meille mitä tärkeimmän asian - erottamaan evankeliumin laista.

LAIN JA EVANKELIUMIN VÄLINEN KAMPPAILU ELÄMÄSSÄMME

Raamattua lukiessamme eräs perustava vaikeutemme on siinä, että valtaosa Raamatun tekstistä on lakia. Se on ilmoitusta pyhän Jumalan vaatimuksista elää hänen tahtonsa mukaisesti. Avaammepa minkä aukeaman tahansa Raamatustamme kohtaamme vaatimuksia oikeaan elämään ja uskoon, käskyjä, kieltoja, uhkauksia, rangaistuksia ja kuvauksia menneisyyden tapahtumista, joita tulkitaan syyn ja seurauksen lain mukaisesti. Historiallisiin kertomuksiin yleensä liittyy vaatimuksia, esikuvia ja varoituksia. Lukiessamme VT:a meidän on vaikea löytää evankeliumia. Laki uhkauksineen näyttää hallitsevan määrällisesti Raamatun tekstiä.

Samaan aikaan oma sisimpämme ja ajattelumme aivan kuin vaatimalla vaatii meitä olemaan kelvollisia ja täyttämään lain. On kuin itsestään selvää, että perustamme uskomme ja suhteemme Jumalaan lakiin ja sen täyttämiseen. Siksi emme koskaan näytä pääsevän irti lain tuomasta kauhusta.

Kykenemme vain hetken uskomaan ja iloitsemaan, että evankeliumin tuoma vapauttava armo on nyt meidän omaamme. Meidän ei tarvitsekaan evankeliumin tähden pelätä mitään Jumalan pyhyyden edessä. Mutta tuollaiset hetket menevät nopeasti ohi. Hetken kuluttua törmäämme jälleen arkiseen todellisuuteemme, jota hallitsee kyvyttömyytemme elää Jumalan lain mukaisesti.

Huomaamme kuinka likainen oman sisimpämme onkaan. Tuo äskeinen evankeliumin ja armon kirkkaana ja kaiken voittavana näkeminen ja kokeminen ei vähäänkään hävittänyt eikä muuttanut sisimpämme likaisuutta eikä sieltä tietoisuuteen pursuavaa mädännäisyyttämme. Uudestaan ja uudestaan huomaamme lähimmäisen kohdattuamme kuinka rakkaudettomia olemmekaan. Oma minämme ja sen hyvinvointi ja mukavuus ovat meille kaikki kaikessa. Koemme ja näemme, ettemme hetkeäkään täytä Kristukseen uskoessamme Jumalan pyhyyden vaatimuksia.

Tästä kaikesta huolimatta uskomme, että olemme Jumalan edessä samaan aikaan Kristuksen vanhurskauteen puettuna, peitettynä ja kuitenkin täynnä omaa minää, uhmaa, kapinaa ja saastaisuutta.
Siksi on ihmeitten ihme, jos meidät Kristuksen tähden vanhurskautetaan näin jumalattomina. On suunnaton lahja, että se vanhurskaus jonka Jumalan lahjoittaa hänen lupaukseensa uskovalle, on vain luettua ja peittävää vanhurskautta eikä olemukseen tullutta muuttavaa vanhurskautta. Se ei muuta eikä uudista miksikään hyväksi ihmiseksi. Se jättää vaeltamaan olemukseltamme samanlaisena kuin ennen. Emme ole osanneet parantaa itseämme sen paremmaksi ja olemme jääneet sisimmältämme jumalattomaksi. Kuinka paljon Jumalan vastaisuutta, epäuskoisuutta ja kapinallisuutta löytyykään sisimmästämme.

Siksi tämä Paavalin raju taistelu galatalaisten uskovien puolesta on myös taistelua meidän jokaisen puolesta. Emme millään saa irti lain voimaa sisimmästämme. Laki puhuu totta. Siksi lain voima on sen todellisuuden mukaisuudessa ja totuudellisuudessa. Se sanoo, miten asiat jatkuvasti ovat käytännössä eikä vain sitä, miten niiden pitäisi olla. Olisi helppo elää valheen vallassa. Uskotella itselleen, että Pyhä Henki on täyttänyt ja muuttanut sisimpämme Jeesuksen kaltaiseksi rakkaudessa ja nöyryydessä. Mutta se ei vastaa elämän arkea.

Ainoaksi toivon antajaksi jää, että Jumala antaa armonsa evankeliumin kuuntelevalle. Hän antaa sen lahjaksi, ei ansioista. "Lunastus Kristuksen veressä tulisi arvottomaksi ja jumalallinen armahtavuus jäisi ihmistekojen varjoon, jos vanhurskauttaminen, joka tapahtuu armosta, riippuisi sitä edeltävistä ansioista, niin että se ei olisi antajan vapaasti antama lahja, vaan tekijän ansaitsema palkka" (Augustinus).