Gal 2:15-21

6. VAIN USKO KRISTUKSEEN TEKEE VANHURSKAAKSI (GAL 2:15-21)

Me olemme syntyperältämme juutalaisia, emme syntisiä pakanoita (2:15).

Paavali oli Antiokiassa kaikkien kuullen moittinut Pietaria siitä, että tämä oli poikennut evankeliumin totuudesta (Gal 2:14). Nyt Paavalin kuvaus tästä yhteenotosta katkeaa aivan kuin kesken. Emme saa tietää, miten Pietari ja muut juutalaiset suhtautuivat Paavalin nuhteisiin. Paavali ikään kuin jatkaa Pietarin nuhtelemista ja samalla ajatus syvenee ja hän alkaa selvittää kristillisen uskon ydinsanomaa.

UT:ssa on monia sellaisia jaksoja, joissa on sanottu lyhyessä ja iskevässä muodossa kristillisen uskon ydinasiat. Tällaisen ydinkohdan kohtasimme jo heti Galatalaiskirjeen ensimmäisissä jakeissa. Nyt jälleen muutamassa lauseessa tulee esiin kristillisen uskon keskeiset totuudet.

Paavali toteaa kaikille itsestään selvän asian: Hehän molemmat ovat syntyperältään juutalaisia eivätkä pakanoita (Gal 2:15). Mutta eihän tätä Paavali ole koskaan halunnut kiistää. Ei edes silloin kun hän nuhteli Pietaria hänen juutalaisesta käyttäytymisestään. He ovat ja pysyvät juutalaisina. Siksi heillä on myös lähtökohdissaan Jumalan edessä toisenlainen asema kuin ei-juutalaisilla pakanoilla. ”Ovathan he israelilaisia, jotka Jumala on ottanut lapsikseen ja joille hän on antanut kirkkautensa. Heidän kanssaan hän on tehnyt liitot, heille hän on antanut lain, jumalanpalveluksen ja lupaukset. Heidän ovat kantaisät, heistä on Kristus ihmisenä lähtöisin, hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala, aamen" (Room. 9:4-5)!

Juutalaisille heidän syntymisensä Abrahamin jälkeläisiksi ja Jumalan kansan jäseniksi oli ylpeyden aihe. Jumala oli solminut liiton heidän kanssaan antamalla ympärileikkauksen ja lain. Liiton kansan jäseninä he pelastuivat. Tämä erotti heidät ehdottomasti kaikista pakanoista.

Miksi Paavali kuitenkin lisää pakanoiden määrittelyyn Raamatun ilmoituksessa niin keskeisen ihmistä koskevan sanan kuin syntinen (hamartolos)? Tarkoittaako hän sitä, että ainoastaan pakanat ovat syntisiä eivätkä syntyperäiset juutalaiset?. Se olisi vastoin Paavalin muuta opetusta. ”Miten siis on? Olemmeko muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa” (Room 3:9).

Kun Raamattu puhuu ihmisestä, se aina ilman mitään rajoituksia osoittaa ihmisen nimenomaan syntiseksi. ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room 3:23). Siinä on pysyvä Raamatun loukkausaihe. Emme voi koskaan julistaa raamatullista pelastustotuutta puhumatta ihmisestä syntisenä. Kun nyt Paavali vie meidät opetuksessaan uskomme ydinsanoman eteen, hän ei voi olla puhumatta synnin todellisuudesta. Synti ei tule esiin samanlaisena määrittelynä kuin Roomalaiskirjeen vastaavassa ydinkohdassa (Room 3:23-26).
Juutalaisen käsityksen mukaan pakanat ovat syntisiä siksi, etteivät he ole liiton kansan jäseniä eikä heillä ole lakia, jota noudattamalla he voisivat vapautua syntisyydestään ja saavuttaa pelastuksen. Vain tulemalla Israelin kansan jäseneksi ihminen voi pelastua.

Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii (2:16).

Edellä olevan toteamuksensa jälkeen Paavali siirtyy välittömästi selvittämään sitä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi. Vanhassa käännöksessä ei ollut edes pistettä näiden lauseitten välillä. Näyttääkin siltä, että tuo Antiokian väittelyn mieleen palauttaminen johti Paavalin ilmaisemaan mahdollisimman voimakkaalla tavalla evankeliumin ytimen. Juuri sehän oli ollut vaarassa sumentua Pietarin käyttäytymisen tähden.

Paavali toteaa, että ilman muuta me – siis sekä hän että Pietari ja nyt myös tämän kirjeen vastaanottajat - tiedämme (eidotes) (Gal 2:16) kristillisen pelastustotuuden, evankeliumin sisällön. Koko opetusta leimaa nyt me ja minä muodon käyttö. Tässä ei ole kysymys vain yleisistä totuutta koskevista lauselmista ja ulkokohtaisista oppimäärittelyistä. Kaikki seuraava koskee meitä jokaista henkilökohtaisesti tässä ja nyt.

Mistä Paavalin mainitsema tieto on saatu? Jo VT:ssa on ilmoitettu, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo (1 Moos 15:6 ja Hab 2:4, KR38). Vanhimman farisealaisuuden ajalta on Talmudissa talletettuna keskustelu, jossa todetaan, että Moosekselle annettiin 613 käskyä, Daavid rajoitti ne yhteentoista, Jesaja kuuteen, Miika kolmeen, Jesaja toisen kerran kahteen, ”tuli Habakuk ja rajoitti ne yhteen kuten on kirjoitettu (Habakuk 2:4), ja vanhurskas on elävä uskostaan” (Makoot 23-24, Risto Santala, Hugo Odeberg). Paavali on saattanut kuulla tämän juutalaisilta opettajiltaan. VT:sta emme suoraan löydä opetusta, että ihmistä ei vanhurskauteta lain teoista. VT:ssa ei myöskään ole kirjaimellisesti sanottu, että uskon kohteena on oltava juuri Jeesus Kristus. Sen Jumala on tuonut ilmi vasta apostoleille (Ef 3:5). Paavali sai tiedon tästä evankeliumin totuudesta Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä hänelle (Gal 1:12).

Tämä tieto on annettu ihmisille ylhäältä. Se on Jumalan lahja. Se ei ole ihmisten tutkimusten ja oivallusten antamaa tietoa. Se ei ole ihmisten uskonnollisten kokemusten luomaa tietoa. Se on ylhäältä annettua, kertakaikkista ja muuttumatonta tietoa. Tätä tietoa ei tarvitse jokaisen sukupolven etsiä erikseen. Se on aina siellä, missä julistetaan oikein Kristuksen evankeliumia.

Tämä Jumalan antama tieto, evankeliumi Kristuksesta, haluaa vaikuttaa ihmisessä, saada hänet hallintaansa ja panna liikkeelle. Jokaisen ihmisen on kohdattava tämä tieto niin, että siinä oleva Jumalan voima (Room 1:16) pääsee vaikuttamaan sydämessä. Tällaisen tiedon edessä ihmisellä on vain kaksi mahdollisuutta. Hän voi sen hyväksyä tai hyljätä. Galatalaiset olivat ensin ottaneet tämän tiedon vastaan, mutta nyt he olivat sen hylkäämässä.

Oman tyylinsä mukaisesti Paavali tuo esiin tämän uskomme keskeisen tiedon täyteen asiaa ladatussa pitkässä lauseessa. Samanlainen täyteen asiaa pakattu uskomme ytimen sisältävä lause on Roomalaiskirjeen avainkohdassa: Room 3:23-26. Tämän tehopakkauksen luettuaan ei kenellekään pitäisi jäädä epäselväksi se, miten ihminen tulee vanhurskaaksi Jumalan edessä ja pelastuu. Uskon vanhurskauden pitäisi nyt olla lähtemättömästi muistissa ja sydämessä. Jotta asia painuisi lukijan mieleen, Paavali käyttää toistoa.

Paavali kolmeen kertaan mainitsee avainhenkilön Kristuksen Jeesuksen nimen (s, KhKhristu Iesu, Khriston Iesu Kristu, KR 38). Ei ole olemassa mitään evankeliumia ilman Jeesusta Kristusta. Tämä nimi on ainoa koko taivaan kannen alla, joka voi meidät pelastaa (Apt 4:10, 12), sillä vain hän ”uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät” (Gal 1:4).

Paavali toistaa kolmeen kertaan eri sanamuodoissa myös kirjeen avainkäsitteen, jota hän ei ole vielä maininnut tähän mennessä. Alkukielessä se on vain yksi sana, mutta se on käännetty kahdella sanalla: Tulla vanhurskaaksi (dikaioo, vanhurskautua). Juuri tähän ilmoitustotuuteen – vanhurskaaksi tulemiseen - keskittyy Galatalaiskirjeen samoin kuin Roomalaiskirjeen perusosan (Room 1-8) pelastussanoma.

Kolmeen kertaan Paavali myös vakuuttaa, että ihminen voi tulla vanhurskaaksi vain uskomalla ja nimenoman uskomalla Kristukseen Jeesukseen.

Kolmeen kertaan Paavali myös kiistää sen mahdollisuuden, että saavuttaisimme Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden tekemällä lain vaatimia tekoja (ergon nomu). Juuri lain tekoihinhan Pietari käyttäytymisellään oli johtamassa uskovia. Ei riitä, että opetamme ihmisen tulevan vanhurskaaksi uskosta. Samaan aikaan on myös torjuttava vanhurskautuminen teoista. Jälkimmäinen on ikään kuin jokaisen ihmisen veressä. Se on hänelle itsestään selvää.

Galatalaiskirjeen avainkäsite on vanhurskas (hepr.saddik, dikaiosis). VT:ssa sanue sdq esiintyy 504 kertaa. Sillä ilmaistaan jotain sellaista, mikä eheyttää ja minkä puuttuminen rikkoo ja hajottaa elämän ja erottaa Jumalasta ja muista ihmisistä. Vanhurskaus on Jumalan säätämä oikea järjestys, jolla Jumala ylläpitää elämää ja vain siinä pääsee toteutumaan elämän tarkoitus.

Sana vanhurskas kuuluu VT:ssa ennenkaikkea oikeudelliseen sanastoon. Juuri se antaa sanalle sen ominaisleiman ja tekee siitä pelottavan sanan. Se muistuttaa ihmiselle, että Jumala on tuomari. Jumala vanhurskaana tuomarina vaatii ihmiseltä, että tämä on myös vanhurskas.

Jobin kirjassa kysytäänkin: ”Kuinka siis ihminen olisi vanhurskas Jumalan edessä, ja kuinka vaimosta syntynyt olisi puhdas?” (Job 25:4, KR38). Sama kirja vastaa: ”Ei edes kuun loiste ole tahraton, taivaan tähdet eivät ole puhtaat hänen silmissään. Kuinka sitten ihminen, mato, Aadamin poika, tuo toukka?” (Job 25:5-6). Profeetta Jesaja osoittaa, millä tavoin vanhurskaan Jumalan edessä ihminen voi olla vanhurskas: ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi” (Jes 1:18, KR 38).

Myös kreikankielessä sana vanhurskas viitaa oikeuteen. Kreikkalainen sana dikee voidaan kääntää sanalla oikeus, dikaiosyne tarkoittaa sitä, mikä on oikein,dikaioo taas tunnustaa oikeaksi, myöntää jonkun olevan oikeassa, oikeudellisen ratkaisun perusteella todeta, julistaa vanhurskaaksi. Saman sanaryhmän sanadikaioma tarkoittaa oikeudellista säädöstä, lain vaatimusta, sääntöä ja dikastes tuomaria. Sana voidaan kääntää myös tuomionkestävä, kelvollinen.

Agricola UT:n käännöksessään otti käyttöön sanan vanhurskas. Suomalaisen sanan taustalla on ehkä sana vaa'an hurskas. On kysymys sellaisesta, joka on punnittu oikeuden vaa'alla ja osoittautunut kelvolliseksi: ”Sinut on vaa’alla punnittu ja kevyeksi havaittu” (Dan 5:27). Todennäköisimmin sanan takana on sana vaka, joka vastaa ruotsin etuliitettä rätt, oikea. Hurskas sanan taustalla voi olla skandinaavinen lainasana horsk, joka merkitsee viisas. Rättvis, righteous tarkoittaa oikealla tavalla viisas.

Tällä sanalla Paavali kirjeissään tulkitsee nimenomaan pelastussanoman ydintä ja ihmisen pelastumista. Se on hänen sanomansa kohokohta ja keskus. Se jopa pitää koossa hänen kirjeittensä ajatuskulkua. Siinä on kysymys samasta asiasta kuin uskoon tulemisessa, sovituksen sanan vastaanottamisessa, lunastuksessa, pelastumisessa, uudessa elämässä.

Vanhurskauttaessaan Jumala julistaa syntisen ja jumalattoman ihmisen vapaaksi rikostensa aiheuttamasta syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Sen Jumala tekee nytkin jokaiselle, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen. Tätä vanhurskaaksi, vapaaksi, kelvolliseksi julistamista kutsumme forenssiseksi (taivaan tuomioistuintorilla tapahtuvaksi, julistavaksi, kuuluttavaksi) vanhurskauttamiseksi.

Voimme oikeutetusti väittää, että koko kristittynä olemisen ydin sisältyy sanoihin tulla vanhurskaaksi. Siinä on uskovan olemassaolo ja iankaikkinen elämä. Kaikki mikä ihmisessä tapahtuu ennen ja jälkeen vanhurskauttamisen tähtää ja palautuu siihen. Siinä toteutuu henkilökohtaisessa elämässä Kristuksen evankeliumin ydin. Tämän galatalaiset olivat kadottamassa (Gal 1:6-7). Siinä on se evankeliumin totuus, jonka tuli säilyä puhtaana (2:5). Siinä on se usko, jota Paavali oli ennen yrittänyt hävittää (Gal 1:23 ja se vapaus, jonka kristityt ovat saaneet (2:4).

Paavali sanoo nyt mieleenpainuvan voimakkaasti, että jos ihminen haluaa olla vanhurskas Jumalan edessä, se ei koskaan ole mahdollista lain tekojen avulla, vaan aina yksin uskosta Jeesukseen. Lain teot ja usko sulkevat pois toinen toisensa. Ne ovat kuin tuli ja vesi, jompikumpi hallitsee.

Paavalin käyttämää sanontaa ”lain teot”, ”lain vaatimat teot” ei tunneta muualla kuin Paavalin kirjeissä ja niiden vaikutuksen alaisissa varhaiskristillisissä teksteissä. Nyt on löytynyt saman sanonnan hepreankielinen vastine myös Qumranin teksteistä (Jukka Thurén).

Laki tarkoittaa luonnollisestikin Jumalan sanan sisältämää lakia. Raamatussa lakia on kaikki, mikä käskee ja kieltää. Raamattua ei voi lukea montakaan riviä, kun jo kohtaa lain vaatimuksia. Uudelleen ja uudelleen sanotaan, että lain noudattaminen tuo elämään siunauksen, lain rikkominen tuomion ja rangaistuksen. Nyt vanhurskauttamisessa Jumalan edessä laki on suljettu pois. Siksi valtaosa Raamattua osoittaakin meille, millä tavoin ihminen ei tule vanhurskaaksi Jumalan edessä. Lailla on muu tehtävä kuin pelastaa ihminen. Yksin evankeliumi kertoo, miten ihminen tulee vanhurskaaksi ja pelastuu.

Teot tarkoittavat jotain sellaista, mitä ihminen saa aikaan ja mikä on hänen ansiotaan. Tekevä ihminen on myös totteleva ja toimiva ihminen. Sisällön teoille antaa Jumalan laki. Siksi lain teoissa on kysymys Mooseksen lain yksityiskohtaisten käskyjen ja kieltojen noudattamista ja se tapahtuu sen tähden, että ihminen pelastuisi.

Hurskaalle juutalaiselle ympärileikkaus, lain noudattaminen ja Jumalan armollisuus antoivat toivon pelastumisesta. Paavali on sulkenut pois lain noudattamisen ja ympärileikkauksen (Gal 5:3-4). Hän vakuuttaa, että Jumala on armollinen, mutta vain Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan armon Kristuksessa saa jokainen, joka uskoo Jeesukseen, vaikka häntä ei olisikaan ympärileikattu eikä noudattaisi Mooseksen lakia. Vastakohtaisuus on mahdollisimman selvä.

Koska lain teot ja usko sulkevat pois toinen toisensa, on uskon oltava jotain sellaista, joka ei perustu ihmisen suorituksiin eikä aikaansaannoksiin. Usko ei voi olla jokin uusi ihmisen teko sen jälkeen, kun hän on hyljännyt lain teot.. Usko ei voi olla myöskään vanhurskaaksi tulemisen edellytys, mutta kyllä lahjana annetun vanhurskauden vastaanottaja. Palkan edellytys on työ. Koska lahja on tarkoitettu kaikille, sen saa myös jokainen, joka ottaa sen vastaan (Jes 55:1-3).

Jeesus Kristus ja usko kuuluvat yhteen, kuten laki ja teot. Teoissa ihminen toimii, saa aikaan jotain ja ansioituu. Uskossa ihminen on hiljaa ja antaa Jeesuksen vaikuttaa ja toimia. Ihminen ottaa vastaan, mitä annetaan. Jeesus vaikuttaa ihmisessä sanansa kautta Pyhässä Hengessä.

Usko on kuin silmä, joka suuntaan katseensa vain Jeesukseen Kristuksen ja näkee hänet kaikki kaikessa. Usko on kuin korva, joka kuuntelee Kristuksen evankeliumin julistusta. Usko on kuin käsi, joka ojentuu Herran puoleen ja ottaa Herralta vastaan kaiken, mitä hän antaa. Usko on väline, jolla otetaan vastaan.

Jeesus Kristus on uskon tärkein asia. Hän on uskon huomion kohteena. Hän täyttää uskon. Usko onkin hänen uskoaan ja samalla ihmisen uskoa häneen. Ihminen uskoessaan Jeesukseen unohtaa oman uskonsa ja kuulee ja näkee vain Jeesuksen.

”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room 10:17). Jollei ihminen kuuntele Kristuksen sanaa, ei usko voi myöskään syntyä hänessä eikä hän voi ottaa vastaan.

Paavali ei esitä vanhurskauttavaa uskoa vain yleisenä periaatteena tai oppilauselmana. Hän haluaa vetää itsensä ja lukijansa mukaan harjoittamaan tätä uskoa. Hän sanoo hyvinkin henkilökohtaisesti: ”Mekin olemme uskoneet Jeesukseen Kristuksen” (Gal 2:16). Näissä sanoissa on omakohtaisen kilvoittelun ydin. Sitä joudumme opettelemaan läpi elämän.

Paavali sanoo lauseensa lopuksi vielä jotain tärkeää. Ehkä emme ole sitä huomanneet: "Tullaksemme vanhurskaiksi uskosta" (Gal 2:16). Kaikki ei ole vielä lopullista ja selvää. Olemme vasta tulossa vanhurskaiksi, olemme matkalla (Fil 3:9-14; 1 Kor 4:4). Vanhurskautemme on sekä nyt jo toteutunutta että edelleen toivon asia. Tämä antaa taustan seuraavan jakeen sisältämälle vastaväitteelle.

Mutta jos meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi Kristuksessa, havaitaan syntisiksi, onko Kristus siis synnin palveluksessa? Ei toki! (2:17)

Paavali joutui jatkuvasti vastaamaan voimakkaaseen arvosteluun, joka kohdistui hänen opetukseensa uskon vanhurskaudesta. Hänen opetuksensa väitettiin johtavan siihen, että uskovat voivat tehdä syntiä hyvällä omallatunnolla, koska eivät ole enää lain vaan armon alaisia (Room 6:15). Kun he pysyvät kiinni synnissä, niin armo tulee sitä suurempana heidän osakseen (Room 6:1). Pahan tekemisestäkin tulee armon tähden hyvää (Room 3:8). Näin Kristus onkin synnin palveluksessa, mikä on kauheaa Jumalan pyhyyden pilkkaamista.

Eräs asia tässä arvostelussa on kyllä totta. Vaikka kuinka olemme Kristukseen uskoen tahtoneet tulla Jumalan edessä vanhurskaiksi, nuhteettomiksi, niin todellisuudessa sekä itse että toiset ihmiset havaitsevat meidät vielä syntisiksi (hamartoloi). Synti asuu ja vaikuttaa edelleenkin Kristukseen uskovissa. Vanhurskauttamisessa syntiä ei olekaan juurineen kitketty meistä pois. Emme ole muuttuneet havaittavalla tavalla vanhurskaaksi. Vaikka olenkin vanhurskautettu, ”en minä silti ole vanhurskautettu” (1 Kor 4:4, KR38). Olemme vanhurskautettuja toivossa (in spe), meidät on vasta luettu vanhurskaaksi, mutta emme ole vanhurskautettuja todellisuudessa (in re), mutta meitä ei ole vielä tehty eikä muutettu vanhurskaaksi.

Paavali käyttää tässä sanaa me. Hän siis lukee myös itsensä näiden syntiseksi havaittujen joukkoon. Siihen joukkoon kuuluvat kaikki niin juutalais- kuin pakanakristitytkin - siis myös Pietari ja Barnabas. Tämä jokaista valvovaa Kristukseen uskovaa ahdistava ristiriita sai aikoinaan Paavalin huudahtamaan: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden” (Room 7:24-25). Jokainen uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen ja ainoaksi toivoksi jää, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo synneistään huolimatta Kristukseen (Room 4:;5).

Uskovien heikkoa ulkonaista elämää katsellessa maailma voi pilkata Kristusta synnin palvelijaksi (Khristos harmatias diakonos). Saman havaitsee hurskas juutalainen katselleessaan juutalaiskristittyä. Hän kokee itsensä lain noudattajana puhtaaksi ja juutalaiskristityt Mooseksen lain rikkojana syntisiksi, joita Kristuksen pitäisi muka nyt auttaa. Jos Kristus pelastaa ohi lain tai ilman lain noudattamista, hän pelasta silloin syntisen ja palvelee syntiä. Itsevanhurskas juutalainen ei näe, että hän kaikesta lain noudattamisestaan huolimatta itsekin on syntinen (Room 2:17-23).

Jokainen uskova tietää omasta katkerasta kokemuksestaan, ettei hän koskaan voi leikkiä synnin kanssa eikä hän halua vetää Kristusta oman syntinsä palvelijaksi. Synti on kuin tuleen kaatumista. Siitä on päästävä pian pois. Synti on kuin naulan lyömistä Kristuksen käden lävitse. Kannamme niitä nauloja aina taskussamme (Luther).

Jeesus Kristus ei ole synnin palveluksessa, vaikka hän armahtaa syntistä ja antaa synnit jälleen anteeksi. Paavali käyttää voimakasta, ”älköön niin tapahtuko”, ”ei toki” (me genoito) silloin, kun on torjuu ihmisten hänen armon julistukseensa kohdistamia vääristäviä vastaväitteitä ja johtopäätöksiä: Room 3:4, 6, 31; 6:2, 15; 1 Kor 6:15; Gal 3:21.

Vasta jos alan uudelleen rakentaa sitä minkä olen hajottanut, osoitan olevani lainrikkoja (2:18).

Lain todellinen rikkoja on se, joka luottaa lakiin ja luulee täyttävänsä lain vaatimukset eikä suostu myöntämään, että hän jatkuvasti kuitenkin rikkoo lain (Room 2:17-23). Ei ole ollut ainoatakaan juutalaista, joka olisi pystynyt elämään niin, ettei olisi rikkonut Jumalan lakia. Lain iestä, ”eivät meidän isämme emmekä mekään ole jaksaneet kantaa” (Apt 15:10). Synti saa kadottavan voimansa juuri laista (1 Kor 15:56). Siksi juutalainen yhtä vähän kuin pakanakaan voi perustaa pelastumisen toivoa lain noudattamiseen.

Jokainen pelastuu yksin armosta, yksin uskosta. Kristuksen evankeliumi hajotti maahan lain noudattamisen rakennelmat. Jos Kristukseen uskova uudelleen alkaa rakentaa pelastumisen toivoa lain noudattamisen varaan, hän tekee turhaksi Kristuksen armon ja jää lopulta kuitenkin omien lain rikkomustensa ja syntiensä vangiksi.

Pietari, Barnabas ja muut juutalaiset eivät tehneet silloin syntiä, kun he söivät yhdessä Kristukseen uskovien pakanoiden kanssa. Tosin he sillä menettelyllä rikkoivat isien perinnäissääntöjä vastaan. Mutta silloin he joka tapauksessa tekivät syntiä, kun he vastoin parempaa tietoa pelon vallassa ja epäjohdonmukaisesti alkoivatkin eristäytyä muista kristityistä. Silloin he alkoivat rakentaa uudelleen pelastumistaan lain varaan. Se olisi johtanut Kristuksen seurakunnan umpikujaan. Olisi menetetty kaikki.

Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle (2:19a).

Olla kuollut merkitsee, että vuorovaikutus ympäristön kanssa on lakannut. Yksikään ihminen ei ole pystynyt noudattamaan Jumalan lakia niin, että saisi siitä elämän. Siksi laista on tullut ihmiselle synnin ja kuoleman laki (Room 8:2). Laki aina johtaa ihmisen kuolemaan. Ei siksi, että laki olisi paha, vaan siksi, että ihminen on olemukseltaan paha. Laki ei voi antaa syntiin syyllistyneelle elämää.

Kun laki on oikein käytössä, se tappaa luottamuksen lakiin pelastuksen tuojana ja halun turvautua ihmisen omiin tekoihin (Room 3:19-20). Se ajaa avuttoman syntisen Kristuksen luo armahdettavaksi (Gal 3:24). Silloin lain vaikutuksesta uskova kuolee pois vuorovaikutuksesta lain kanssa ja luottamuksesta lain täyttämiseensä (2:19a). Hän ei enää yritä pelastua noudattamalla lakia. Hän ei etsi lailta apua, vaan kääntää kasvonsa elämän antajan, armollisen Jumalan puoleen.

Kristus on ottanut pois uhrillaan lain syyttävät ja syyllistävät vaatimukset. Hän on tullut itse lain tilalle tieksi Jumalan luo. Laki ei ole enää uskovan ja Jumalan välissä estämässä vaatimuksillaan häneltä pääsyn Jumalan armahdettavaksi. Hän ei enää ole lain herruuden alainen eikä sidottu lakiin. Uskova on Jumalan Kristuksessa olevan armon alainen ja sidottu häneen. Nyt hänellä on elämä Jumalassa, kuten äsken oli kuolema laissa.

Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu (2:19b).

Usko Kristukseen luo läheisen yhteyden syntisen ja Kristuksen välille. Usko sitoo meidän Kristukseen. Tulemme toisen omiksi. Luther kirjoittaa tästä ihmeellisestä yhteen kasvamisesta: "Uskomalla sinä yhdyt Kristukseen niin, että sinusta ja hänestä tulee ikään kuin yksi henkilö, jota ei käy jakaminen, vaan joka alituisesti häneen kiintyneenä rohkeasti sanoo: Olen niin kuin Kristus, toisin sanoen Kristuksen vanhurskaus, voitto, elämä ja kaikki on minun ja että Kristus taas vuorostaan sanoo: Olen kuin tuo syntinen, toisin sanoen hänen syntinsä, kuolemansa ja kaikkensa on minun, koska hän riippuu minussa kiinni ja minä hänessä. Uskon välityksellä näet me olemme yhtyneet yhdeksi lihaksi ja luuksi."

Tämä mitä läheisin yhteys syntisen ja Kristuksen välille kohtaa meidät joka kertaa, kun syömme Kristuksen ruumista ja juomme hänen vertansa. Hän on todella siinä ja antaa kaikkensa. Koskaan emme tässä ruumiissa eläessämme voi ottaa häntä vastaan sen todellisemmalla tavalla. Saamme häneltä kaiken, mitä hänellä on. Kaikki hänen on nyt meidän.

Se, mikä tapahtui Kristukselle, tapahtuu meillekin. Siksi meidätkin on ristiinnaulittu yhdessä hänen kanssaan. Kuolemme yhdessä hänen kanssaan (Room 6:8). Yhdessä ristiinnaulittu (synestauromai) on perfekti ja tarkoittaa sekä ristiinnaulitsemistapahtumaa että sitä seuraavaa riippumista ristillä. Kuoleminen yhdessä Kristuksen kanssa on hidasta, jatkuvaa. Kuolema on takana, läsnä ja edessä.

Kun olemme ristiinnaulittuna yhdessä Kristuksen kanssa, silloin olemme kuolleet pois myös koko tähänastisesta elämästä. Kaikki on saatu anteeksi ja pyyhitty pois. Vanha ei voi enää syyttää eikä tuomita meitä (Room 6:6).

Kun olemme ristiinnaulittuna yhdessä Kristuksen kanssa, silloin alituisesti kuolemme synnin väkevimmillekin ilmauksille meissä. Se on kuolemista omalle minällemme, sen toiveille ja vaatimuksille. Itsekkyyttämme, omavanhurskauttamme, ylpeyttämme ja haluamme olla riippumaton Jumalasta kukistetaan ristillä. Nöyryytykset, pettymykset ja ahdistukset ovat ne naulat, joiden avulla meidät lyödään ristille Kristuksen kanssa.

Kun olemme ristiinnaulittuna yhdessä Kristuksen kanssa, silloin suostumme samanlaiseen elämänkohtaloon kuin Jeesus Kristus. Olemme valmiit tielle, jossa vehnänjyvä kuolee, jossa luovutaan kaikesta, mitä meillä on. Siinä tämä maailma tulee ristiinnaulituksi meille ja me tälle maailmalle (Gal. 6:14). Meistä tulee vihoviimeisiä, kuin kuolemaan tuomittuja (1 Kor. 4:9)."Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa " (2 Kor. 4:40). "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina" (Room 8:36).

Tätä ristiinnaulitsemista kestää läpi koko elämän.

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa (2:20a).

Paavali jatkaa vielä opetustaan Kristuksen ja häneen uskovan läheisestä yhteydestä. Hän käyttää rohkeita ja jopa helposti väärin ymmärrettäviä sanoja. Ne ei eivät ole inhimillisiä, vaan jumalallisia ja taivaallisia (Luther).

Samaan aikaan, kun olemme ristiinnaulitut Kristuksen kanssa, me myös elämme yhdessä hänen kanssaan. Ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus kuuluvat jo nyt yhteen elämässämme.

Nyt kuvakulma muuttuu. Ristillä tuleekin olla minämme, meidän vanha syntinen minämme. ”Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia” (Room 6:6).

Kun oma minäni on ristillä ja kuolemassa, silloin Jeesus saa tilaa ja pääsee elämään minussa. Silloin tärkeintä ei ole enää minä itse, ei se, mitä minulle tapahtuu, mitä minä saan ja koen, vaan Jeesus Kristus, ”jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen” (Kol 1:18).

Hän ei enää ole vieras, hän ei ole kaukana. Hän on tullut lähelle, hän asuu ja elää minun kansani minun arjessani (Ef 3:17). Hän on jopa lähempänä minua kuin minä itse. Valitettavasti kuitenkin tuo itsekäs, omahyväinen minä elää jatkuvasti, vaikka sen ei enää pitäisi elää! Siksi viimeinen sana onkin täällä ajassa jatkuva taistelu oman minämme, lihamme ja Hengen, Jeesuksen Kristuksen tahdon välillä (Gal 5:17).

Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani (2:20b).

Ihmisinä elämme edelleen tässä synnin turmelemassa ruumiissamme, lihassa (en sarki). Liha tarkoittaa sekä Jumalan luomaa ruumistamme että turmeltunutta luontoamme. Emme pääse lihamme turmelusta minnekään pakoon. Ei edes sen ristiinnaulitseminen yhdessä Kristuksen kanssa tappanut sitä lopullisesti. Vaikka kuinka olemme ristiinnaulinneet vanhan luontomme himoineen ja haluineen (Gal 5:24), niin kuitenkin himot ja halut kiehuvat meissä. Vaikka ”en enää elä minä”, niin kuitenkin ”itsekäs minä” elää. Synti ei ole kuollut meissä eikä meille, vaikka olemme sen omistamisvaatimuksiin ja syytöksiin nähden kuolleet sille. Synnin ruumis ei ole vielä kukistunut. Synti on lihaamme piintyneenä niin kauan kuin elämme ”tässä nykyisessä ruumiissa”. Vanhan orjuuden merkit ovat jääneet. Synti asuu edelleen minussa (Room 7:20), mutta myös Kristus asuu minussa (Ef 3:17).

Kristuksella ei olisikaan meille enää mitään arvoa eikä käyttöä, jos synti olisi kadonnut meistä, sillä Jeesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan (1 Tim 1:15). Hän ei tullut parantamaan terveitä, vaan sairaita (Matt 9:12). Jos olisimme vapautuneita synnistä ei meillä olisi myöskään enää halua kuunnella jatkuvasti julistusta ristiinnaulitusta Jeesuksesta Kristuksesta (Gal 3:1). Emme enää kerskaisi Jeesuksen rististä (Gal 6:14). Tarvitsisimme silloin Jeesusta vain esikuvana ja voiman antajana entistä suurenmoisimpiin tekoihimme.

Ainoa mahdollisuutemme elää uskonelämää tässä ajassa on suostua elämään sitä synnin turmelemassa olemuksessamme. Se on elämää Jumalan Pojan antaman ja häneen kohdistuvan uskon varassa.

Uskon sisällön ja kohteen Paavali ilmaisee henkilökohtaisin sanoin: ”rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal 2:20b). Nämä avainsanat liittyvät kirjeen alussa olevaan Kristuksen evankeliumiin: ”Uhrasi itsensä meidän syntimme tähden” (1:4). Paavali toistaa tämän uskomme perustotuuden vähän myöhemmin: ”Kristus on lunastanut meidät vapaaksi lain kirouksesta” (3:13). Hän sanoo sen vielä uudelleen: ”Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi” (4:4-5). Tämä sanoma läpäisee koko hänen kirjeensä. Vielä kirjeen lopussakin hän hyvinkin henkilökohtaisin sanoin ilmaisee tämän uskomme ydinasian ja ihmeen: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä” (6:14).

Tämä sanoma ei koskaan voi olla meille menneisyyteen kuuluvaa ja taakse jäänyttä. Siinä kohtaamme Jumalan rakkauden kaikkein todellisimmin. Siinä on tässä ajassa väkevin Jumalan voima.

Vain Kristuksen rakkauden ja uhrin suojassa meillä on turvallinen mieli Jumalan pyhyyden edessä. "Jumala ei tahdo lukea syyksi jäljellä olevaa syntiä, ei tahdo rangaista sitä eikä sen tähden meitä tuomita kadotukseen, vaan peittää sen ja on siitä tietämätön aivan kuin se olisi olematon ja niin hän ei menettele meidän tähtemme, ansiollisuutemme tai tekojemme tähden, vaan yksinomaan Kristuksen tähden, johon uskomme. Näin kristitty on samalla kertaa vanhurskas ja syntinen, pyhä ja saastainen, Jumalan vihollinen ja Jumalan lapsi" (Luther).

Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan (2:21).

Nyt tiedämme, mitä on Jumalan armo. Se ei ole siinä, että hän kuulee rukouksemme ja vastaa tahtomallamme tavalla. Se ei ole menestyksessämme ja hyvässä elämässämme. Se on siinä, että hän antoi ainoan Poikansa. Se on siinä, että Poika antoi henkensä puolestamme. Se on siinä, että elämme uskossa tähän Jumalan Poikaan.

Teemme Jumalan armon silloin tyhjän veroiseksi, jos emme pidä arvossa tätä niin suurta pelastusta (Hepr 2:3). Kaikkein kauheinta olisi turhentaa Kristuksen sovituskuoleman jatkuva ja perustava merkitys koko uskonelämällemme. Näin kuitenkin tapahtuu, jos painopiste uskonelämässä siirtyy armosta, Kristuksen kuolemasta ja uskonvanhurskaudesta siihen mitä meissä tapahtuu, millainen olemme ja millaiseksi tulemme, mitä teemme tai saamme aikaan. Eikö ihmisen ylpeys ja itseluottamus ole silloin suurimmillaan, kun hän ei välitä eikä tarvitse mihinkään Jumalan armoa ja kun Kristuksen uhrikuolemalla ei ole mitään merkitystä hänelle?

”Ole Paavalin kanssa tietämätön kaikesta muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta ja hänestä ristiinnaulittuna, niin ettei mikään loista hänen rinnallaan. Silloin tulet oppineeksi, vanhurskaaksi ja pyhäksi ja saat Pyhän Hengen, joka pitää sinua puhtaassa sanassa ja uskossa. Mutta jos Kristus katoaa silmistäsi, on kaikki turhaa” (Luther).

POHDITTAVAKSI

FARISEALAIS-RABBINISTINEN JUUTALAISUUS JA SYNTI

Meidän on vaikea osata jäsentää sanomaa vanhurskauttamisesta uskon kautta, ellemme näe kuinka tuhoava synnin valta on jokaisen ihmisen elämässä. Uskonvanhurskauden todellisuus avautuu synnin todellisuuden läpi. Synti paljastuu synniksi vain Pyhän Hengen työn kautta (Joh 16:8). Pyhä Henki käyttää Raamatun sanaa työvälineenään. Roomalaiskirjeessä selvitetään johdonmukaisesti kristillisen uskon perusteet. Kirjeen johdannon (Room 1:1-17) jälkeen ensimmäinen opetusjakso osoittaa perusteellisesti synnin voiman ja vallan niin pakanoiden kuin juutalaistenkin elämässä (Room 1:18-3:20).

Galatalaiskirjeen ydinlause (Gal 2:16) sisältää nimenomaan sanoman vanhurskauttamisesta uskon kautta. Paavali siirtyy Antiokian tapahtuman kerronnasta jo jakeessa 2:15 selvittämään evankeliumin totuutta. Siksi lienee oikeutettua tulkita sanoja ”olemme syntyperältämme juutalaisia emme syntisiä pakanoita” laajemminkin ja periaatteellisemmin kuin vain Pietaria ja Paavalia tarkoittavaksi. Juuri suhde syntiin erottaa tänäänkin juutalaisuuden ja kristillisen uskon syvästi toisistaan. Rabbinistinen juutalaisuus on kehittynyt nimenomaan siitä Paavalin ajan farisealaisuudesta, jonka vaikutusta vastaan kristillisessä seurakunnassa hän taistelee Galatalaiskirjeessä.
Syntyperäinen juutalaisuus merkitsee Jumalan valitsemana olemista ja Jumalan liiton jäsenyyttä. Valinnan ja liittosuhteen tähden Jumala voi ohittaa synnit suurpiirteisesti. Syntyperäisellä juutalaisella ei ole mitään syytä ottaa omia syntejään kuoleman vakavasti. "Kun Israel tuntee itsensä epävarmaksi joutuessaan seisomaan tuomiolla Jumalan edessä niin enkelit sanovat heille: Älkää pelätkö tuomiota. Ettekö tunne häntä, hän on teidän sukulaisenne, hän on teidän veljenne ja mikä on vielä enemmän, hän on teidän isänne" (Midrash). "Vaikka en täysin onnistuisikaan Jumalan käskyjen täyttämisessä, ei hän kuitenkaan niin kuin rakastava isä ole minulle vihainen" (Midrash) (Hugo Odeberg).

Juutalaisen ajattelun mukaan ihmisessä onkin luonnostaan jumalallinen ja häviämätön hengen kipinä. Ei ole olemassa varsinaista alkuperäistä syntiä, josta ihminen olisi vastuussa. Ei ole olemassa pahuutta, joka orjuuttaisi ihmisen. Siksi synti ei ole ongelma, koska syntiä ei ole periaatteessa olemassa, ei ainakaan siinä mielessä kuin kristityt puhuvat.

Ihmisessä on kaksi puolta, on hyvä taipumus ja paha taipumus. Molemmat ovat Jumalan luomistyötä. Paha taipumus tarkoittaa luonnollisia intohimoja, kunniahimoa, yrittämisen halua ja seksuaalisuutta, joita ilman ihminen ei menisi naimisiin, ei hankkisi lapsia, ei tekisi työtä. Nämä pyrkimykset muuttuvat pahoiksi ainoastaan, kun ne saavat suhteettoman tärkeän aseman ihmisen elämässä ja valtaavat hänen mielensä kokonaan. Mutta Jumalan tekeminä ne ovat hyviä ja niitä voidaan käyttää hyvään tarkoitukseen.

Ihminen voi ymmärtää Jumalan tahdon ja käskyt. Ihmisellä on mahdollisuus tehdä sitä, minkä on päättänyt. Hänellä on vapaus valita hyvän ja pahan, Jumalan tahdon tekemisen ja sen rikkomisen välillä. Kun ihminen tahtoo hyvää, hän voi tehdä hyvää. Joka tahtoo hyvää ja yrittää tehdä hyvää, hänestä tulee hyvä ja oikeamielinen ihminen.

Jumalalle riittää, että ihmisessä on jonkinlainen pyrkimys hyvään. Jos ihminen on kääntynyt pois Jumalasta, hän kykenee kääntymään tielle, jolla hän löytää Jumalan. Silloin armo, josta juutalaisuudessa puhutaan paljon, merkitsee vain sitä, että nähdään lapsi, joka yrittää tehdä hyvää ja häntä autetaan eteenpäin.

Ihminen voi hyvittää, mitä on rikkonut. Hän voi puhdistautua. Hänen hyvät tekonsa aikaansaavat sovituksen. Mikään ihme tai sakramentti ei sitä tuota. Sovittamalla itse itsensä ihminen hankkii itselleen uuden vapauden ja siten myös vastuun (Leo Baeck). Tuntuu tarpeettomalta kiertotieltä, että armon ja rakkauden Jumala lähettäisi Vapahtajan maailmaan ihmisen tähden. Jumala voi itsestäänkin antaa ihmiselle anteeksi ja tukea ihmistä hänen pyrkiessään elämään oikein.

Kristitty näkee, että ihminen on synnin läpikohtaisin turmelema. Ihmisen sydämestä lähtevät paha ja synti (Mark 7:21-23). Sanaan synti sisältyy Jumalan iankaikkinen viha ja saatanan koko valtakunta . Synti ei ole mikään vähäpätöinen asia. ”Syntimme ovat niin suuret, rajattomat ja voittamattomat, että koko maailman on mahdotonta suorittaa hyvitystä yhdestä ainoastakaan” (Luther).

Ihminen ei luonnostaan voi tahtoa eikä tehdä hyvää. Jos hän kohdistaa tahtonsa ja pyrkimyksensä hyvään, hän tosiasiassa joutuu pyrkimään kohti pahaa, sillä huono puu ei voi tuottaa hyvää hedelmää. Ihminen ei voi itse auttaa itseään. Pelastuksen on tultava täysin ihmisen itsensä ulkopuolelta ja lahjana.

Farisealaisessa ajattelussa ei voida kuvitella tällaista pelastusta välttämättömäksi. Lopputuloksen tästä farisealaisesta ajattelusta on UT ilmaissut terävästi: ”Israel, joka tavoitteli vanhurskautta lakia noudattamalla, ei sitä saavuttanut. Miksi ei? Siksi, että israelilaiset eivät lähteneet uskon tielle vaan tekojen” (Room 9:31-32).

Uskonpuhdistuksen aikana Luther sanoi tämän saman seuraavalla tavalla: "Niin kauan kuin näet itsevanhurskauden harhaluulo pysyy ihmisessä, pysyy hänessä myöskin käsittämätön ylpeys, röyhkeys, suruttomuus, viha Jumalaa kohtaan, armon ja laupeuden halveksiminen sekä tietämättömyys lupauksista ja Kristuksesta. Lahjaksi tulleen armon ja syntien anteeksiantamuksen julistus ei pääse sydämeen eikä maistu, koska sen estää sydäntä ympäröivä suunnattoman suuri kallio ja timanttimuuri: itsevanhurskauden harhaluulo".

MIKSI USKOSTA VANHURSKAUTTAMINEN ON AINA HYVÄ JA ILOINEN UUTINEN?

Vanhurskaaksi tuleminen uskosta Jeesukseen Kristukseen merkitsee sitä, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman, joka uskoo (Room 4:5). Juuri siinä on tämän Jumalan pelastusilmoituksen valtavuus. Nyt on jokaisella ihmisellä iankaikkisen elämän toivo täysin riippumatta kunkin kyvyistä, lahjoista, menneisyydestä, teoista, aikaansaannoksista ja synneistä ja synnin määrästä.

Olla uskosta vanhurskas on ihmiselämän suurin ihme. Jos olemme oppineet siihen perustamaan uskonelämämme, meille on silloin aina läsnä hengentäyteinen ilo ja voima. Se kestää kaikissa mahdollisissa elämän vaiheissa ja kohtaloissa. Syvimmän ja kauhistuttavimmankin lankeemuksen keskelle loistaa silloin Jumalan rakkauden valo ja antaa toivon: Jumalahan vanhurskauttaa minut jumalattomana. Minun ei tarvitse päästäkään sen pitemmälle!

Uskosta vanhurskautuminen on kuin avoin lähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan. Saan aina mennä tuolle lähteelle ja juoda ja taas jaksan jatkaa matkaa perinpohjin syntisenä ja kuitenkin armosta autuaana. Se on siitä ihmeellinen lähde, että siitä juotuani se muuttuukin minussa lähteeksi, joka pulppuaa ikuisen elämän vettä (Joh 4:14). Usko Jeesukseen avaa uskovan sisimmässä elävän veden virrat (Joh 7:38).

Vanhurskauttamisessa meille avataan ovi taivaaseen. Näemme Jumalan todellisuuteen. Siinä unohtuu se, mitä ihminen on, mitä hän saa aikaan ja kokee, mitä hänestä tulee. On vain kolmiyhteinen Jumala, jonka edessä ihminen on sellaisenaan.

Vanhurskauttamisessa onkin syvimmältään kysymys Jumalan tuomiosta. ”Niin tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra” (Jes 1:18, KR38). Jumala on oikeamielinen ja vanhurskas tuomari. Hän istuu taivaallisella tuomioistuimellaan tuomitsemassa ihmisiä. Kukaan ei voi paeta hänen edestään. Jokainen polvi notkistuu ja jokaisen on tehtävä Jumalalle tili itsestään (Room 14:11-12).

Uskosta vanhurskas on sellainen ihminen, joka havaitaan nuhteettomaksi ja kestää Jumalan edessä tänään ja kerran tuona suurena tilinteon päivänä. ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa” (Jes 1:18). Kristukseen uskovana hän on täyttänyt Jumalan oikeutetusti häneen kohdistamat odotukset. Mitä muuta suurenmoisempaa ihminen voi enää odottaa tulevaisuudestaan!

Evankeliumi todistaa, että Kristus on ihmisen sijasta ristillä sovittanut Jumalan vaativan vanhurskauden ja ihmisen synnin välisen kestämättömän jännityksen. Tässä Kristuksen sijaishyvityksessä on ihmisen ainoa mahdollisuus olla valkea kuin lumi, kuin puhdas villa ja pelastua.

Jos ihminen on turvautunut Jeesuksen sijaishyvitykseen ja ottanut sen vastaan uskolla, se luetaan hänen omakseen. Jeesuksen sovituksen ansio hyväksytään ihmisen syntivelan maksuksi. Kristuksen veri peittää hänet ja hänen syntinsä. Jumala antaa kaikki synnit anteeksi ja julistaa hänet vanhurskaaksi. Usko Jeesukseen saa aikaan täydellisen muutoksen muuttumattomassa Tuomarissa. Jumalan sydän on täynnä suopeutta tätä syntistä ihmistä kohtaan hänen syntisyydestään huolimatta.

Vanhurskauttamisessa loistaakin Jeesus Kristus kaikkien ylimpänä. Kaikki on hänen ansiotaan. Siksi on oikein sanoa, että vanhurskauttaminen on Kristuksen tuntemista, ja tuo tunteminen on yksin uskoa (Melanchton). Tuollainen usko Kristukseen on elämän suurin lahja ja vaikuttavin ihme. Siinä on iankaikkinen elämä ja autuus jo nyt täällä maailmassa.

Uskosta vanhurskaaksi tuleminen ei ole vain jokin mennyt tapahtuma tai kokemus uskonelämän alussa. Se ei ole ohimenevä vaihe, joka jälkeen alkaa jotain muuta ja syvempää. Ei sitä voi jättää taakseen ja unohtaa. Koko Galatalaiskirjettä ei olisi tarvinnut kirjoittaa, jos siinä olisi kysymys vain menneestä tapahtumasta. Kirje on kirjoitettu uskoville, jotka olivat luopumassa uskon vanhurskaudesta ja käymässä sisälle muka johonkin uuteen, enempään ja parempaan. Se parempi ei ollut muuta kuin tekojen vanhurskautta ja siksi ihmisen omaa vanhurskautta.

Niin kauan kuin ihminen elää tässä ruumissaan, ei synti lakkaa hänessä vaikuttamasta. Siksi hän tarvitsee jatkuvasti hyvää uutista siitä, ettei Jumala Kristuksen tähden hylkää monin tavoin jumalatonta uskovaa vaan julistaa hänet nytkin vanhurskaaksi. Tämän uskon säilyttäminen on tärkeintä elämässä (2 Tim 4:7).

Vanhurskauttaminen on totta joka hetki yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden. Tämä kaikki on mitä todellisinta totta uskoon tullessa, jokapäiväisessä katumuksessa ja uskossa, ihmisen langetessa syntiin ja se on sitä ajallisen elämän viime hetkessäkin. Ja nimenomana silloin, koska se on monelle uskovalle mitä järkyttävin oman voimattomuuden ja avuttomuuden hetki.

Vanhurskaaksi julistaminen avaa ihmiselle aidon ja todellisen yhteyden Jumalaan. Siinä syntyy Jumalan ja ihmisen välinen vuorovaikutussuhde. Siinä ihminen ei ole mitään. Hänellä on vain syntiä ja pahuutta omasta takaa. Mutta Herra on kaikki ja hänellä on kaikkea rutiköyhälle syntiselle. Ja hän antaa kaiken lahjana aikaa ja iäisyyttä varten.

Jumalan pelastava voima vaikuttaa evankeliumin julistuksessa ja se luo yhteyden ja ylläpitää sitä. Evankeliumia kuunnellessaan ihminen uskaltaa avautua täysin ja pelkäämättä Jumalalle. Hän näkee ja kokee siinä Jumalan täydellisen rakkauden, joka ei vaadi eikä edellytä syntiseltä mitään. Tähän Jumalaan voin koko sydämestäni turvautua, sillä hän julistaa vanhurskaaksi minut, joka yhä edelleen koen itseni perinpohjin jumalattomaksi! Ihmisen puolella tämä vuorovaikutussuhde usein on vain huokailua ja luottamista, itkua ja hiljaista kiitosta. Eikö mitään enempää? Ei mitään enempää, sillä se riittää täysin.

SANOMA MEILLE LUETUSTA VANHURSKAUDESTA VAPAUTTAA

Kuunnellessamme Raamatun sanomaa siitä, että Jumala lukee ja katsoo vanhurskaaksi jokaisen, joka uskoo Jeesukseen Kristukseen, kuulemme jotain sanomattoman suurenmoista ja vapauttavaa. Siinä kerrotaan, millaisena hän, joka sanoo meistä viimeisen sanan, näkee meidät tällä hetkellä silmiensä edessä.

Sana vakuuttaa, että Jumala lukee meille vanhurskauden Poikansa tähden. On kysymys Kristuksen vanhurskaudesta, joka annetaan meille ja johon meidät peitetään. Juuri siinä on tämän sanoman ja sen tuoman todellisuuden vapauttava voima.

Kuunnellessamme sanomaa uskon vanhurskaudesta ja meille luetusta Kristuksen vanhurskaudesta ja luottaessamme siihen kokoamme aarteita kirjaimellisesti taivaaseen. Sillä tämä vanhurskaus ei ole meissä täällä maan päällä, vaan Kristuksessa. Hän on nyt taivaassa. Hänen vanhurskautensa luetaan meille. Se kuuluu nyt meille. Me omistamme sen. Koska se on kirkkaudessa, siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta (Matt 6:20). Täällä alhaalla kaikki meissä oleva ja meidän kokemamme on niin haurasta ja katoavaa.

Jollei uskonvanhurskaus ole meille taivaallisen tuomion torilla (forum) julistettua vanhurskautta, vaan meissä olevaa ja meille tehtyä, havaittavaa vanhurskautta, ei meillä olisi pienintäkään toivoa. Kaikki meissä oleva murentuu lopulta tuhkaksi. Lopulta vain se merkitsee jotain, miten Jumala näkee ja arvioi kaikki asiat.

Jos meidän pitäisi havaita itsessämme, mitä Jumala on vaikuttanut meissä ja nähdä, miten hän on tehnyt meidät jo nyt vanhurskaiksi, ajautuisimme alituiseen levottomuuteen ja jopa epätoivoon. Emme näe täällä alhaalla mitään sellaista tapahtuneen omassa itsessämme, asenteissamme, tunne-elämässämme, joka voisi kestää Jumalan tuomiolla.

Mutta nyt meidän ei tarvitsekaan perustautua mihinkään itsessämme olevaan, itsellemme tapahtuneeseen ja näkyvään tosiasiaan. Kaikessa ja aina saamme turvautua taivaassa olevaan ja meille talletettuun perintöön. Se on jo luettu meidän omaksemme, se on jo meidän, vaikka emme itse sitä vielä näe. Onneksi näin, sillä silloin emme itse ole päässet sitä sotkemaan ja tuhlaamaan.

Olemme pysyvästi niin turmeltuneita, ettei meillä ole pienintäkään mahdollisuutta jonkin itsessämme olevan tai meissä tapahtuneen perusteella päästä kirkkauteen. Meidän ainoa toivomme on siinä, että saamme olla kokonaan ja täysin ja lakkaamatta sen varassa, että Sijaisemme on kaikkea meidän puolestamme. Pääsemme kirkkauteen siksi, että Sijaisemme tähden Jumala tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:17).

Jos vanhurskauttamisemme on samalla meissä tapahtuva eettinen uudistuminen, olemme sen ulkopuolella. Meillä ei ole silloin Jumalan vanhurskautta, on vain omaa vanhurskauttamme ja se on aina kuin saastainen vaate. Mutta jos vanhurskautemme on tämänpäiväisestä epävanhurskaudestamme huolimatta meille luettua Kristuksen vanhurskautta, on meillä tänäänkin valoisa toivo.

Jos parannuksen tekeminen, uudistus pyhitys ja hyvät teot ovat välttämätön osa tätä uskon vanhurskautta ja jos ilman niitä meillä ei ole vanhurskautta Jumalan edessä, niin olemme ehdottomasti ja lopullisesti kadotettuja. Meissä parannus, uudistus, pyhitys ja hyvät teot ovat niin alussa vielä vuosikymmeniä uskoon tulon jälkeen, ettemme voi mitään rakentaa niiden varaan emmekä voi hetkeäkään luottaa niihin.

Jos vanhurskautemme ei olekaan Kristus meidän puolestamme, vaan Kristus meissä, voi kuinka ahdistuneita olemmekaan. Emme näe emmekä koe Kristusta meissä asuvana. Synti vain siellä sydämemme syvyydessä asuu. Kristus on meidän ulkopuolellamme, mutta hän on lähellä, hän on kanssamme. Hän verellänsä peittää meidän sydämemme pohjimmaisen synnin. Emme ole sisimmältämme muuttuneet miksikään kristuksiksi. Olemme vain niitä samoja, vanhoja, syntisiä ihmisiä, jotka kaikessa ja alituisesti tarvitsemme syntiemme anteeksiantamusta.

Meidän ei siis tarvitsekaan kokea mitään poikkeuksellisia, ei nähdä muutoksia itsessämme ja omassa todellisuudessamme. Meidän ei tarvitsekaan löytää itsestämme Kristusta. Nyt ei ole kysymys siitä, mitä itse koemme tai tunnemme. Meidän ei tarvitse nyt perustaa mitään oman sisimpämme alati vaihtelevien ajatusten, mielialojen ja tunteiden varaan.

Saamme tuota hyvää uutista kuunnellessamme välittömästi luottaen omistaa itsellemme jotain sellaista, joka ei ole alistettu tämän maailman alati muuttuvien ja epävarmojen tilanteiden ja tapahtumien alaisuuteen.

Meille uskossa luettu Kristuksen vanhurskaus antaa sanomattoman syvän turvallisuuden: Meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1). Se luo lapsenmielisen ja turvallisen yhteyden Jumalaan ja vain se säilyttää tämä yhteyden.

Kun Jumala lukee omaksemme Kristuksen vanhurskauden, silloin siinä toimii Jumalan vaikuttava ja pelastava voima. Ei ole kysymys vain jostain paperinmakuisesta asioiden selvittelystä ihmisen ulkopuolella. Tässä ja vain tässä syntinen ihminen kohtaa Jumalan hukkumatta ja voi olla yhteydessä Jumalaan. Se ei ole yhteyttä tuomioksi eikä kadotukseksi vaan iankaikkiseksi elämäksi.

Siksi sanoihin uskon vanhurskaus sisältyy kaikkein tärkein ja ratkaisevin koko ihmisenä olemisessa. Siksi nämä sanat tuovat todellisen vapauden.

EN ENÄÄ ELÄ MINÄ, VAAN KRISTUS ELÄÄ MINUSSA

Galatalaiskirjeen sanat: Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa (Gal 2:19b?20a) ovat tulleet Roomalaiskirjeen kuudennen luvun kanssa laajalti levinneen mystillissävyisen uskonnollisuuden eräiksi ydinkohdiksi. Niiden avulla on luotu teoria siitä kuinka vanha ihminen ? perisynti ja sen turmelema luontomme ? on olemuksellisesti ristiinnaulittu ja kuollut yhdessä Kristuksen kanssa (Room 6:6).

Tässä opetuksessa väitetään, että niin kuin Kristus kuoli ristillä 2000 vuotta sitten todellisesti, niin myös Kristukseen uskovan vanha ihminen kuoli jo silloin. Nyt meidän ei tarvitse muuta kuin uskoa lujasti se tapahtuneeksi ? ja niin se on tapahtunut. Silloin en minä enää elä, vaan Kristus elää minussa. Olen jumalallisesta luonnosta osallinen. Kaikki vanha on kadonnut ja uusi on tullut sijalle.

Tällaisessa opetuksessa vanhan ihmisemme kuolema ei tapahdukaan läpi ajallisen elämän kestävässä lihan ja Hengen välisessä taistelussa (Gal 5:17). Se on jo tapahtunut kertakaikkisena uskon tekona. Monet liittävät tähän vielä erikoisen murroskokemuksen antaen sille monia nimiä kuten henkikaste, hengellä täyttyminen, toinen siunaus. Sen koettuamme meissä ei uskon kautta ole muuta kuin uusi ihminen, uusi luomus ? ainakin mikäli jaksamme pitää kiinni siitä, että vanha on tosiaan kadonnut ja kuollut Kristuksen kanssa.

Tällaisessa opetuksessa yleensä erotetaan vanhurskauttaminen ja pyhitys siten, että vanhurskauttaminen nähdään vain uskonelämän alkuun kuuluvana kertakaikkisena tapahtumana. Siksi siihen palaaminen on pysähtyneisyyttä. Usein saatetaan sivuuttaa kokonaan vanhurskauttaminen ja puhutaan mieluimmin kahdesta perustavasta kokemuksesta: uudestisyntymisen ja pyhityksen kokemuksesta.

Eräs laajalti levinnyt metodistipohjainen liike ilmaisee käsikirjassaan seuraavaa: "Täydellinen pyhitys on täydellinen vapautuminen synnistä. Sen kautta ihminen vihkii ja pyhittää koko olemuksensa kaikkine lahjoineen ja kykyineen Jumalan rakkauden ja tahdon ohjattavaksi... Kokonaan pyhitetty ihminen on ilman syntiä... Room 6:7... Me uskomme, että Jumalan lapset voivat vapautua kaikesta synnistä ja kyetä jo tässä elämässä jatkuvasti täyttämään Jumalan tahdon... Se riippuu siitä osalliseksi tulevan ihmisen myötävaikutuksesta".

Tässä käsityksessä vanhurskauttaminen ei ole uskonelämän keskus, johon joudutaan aina palaamaan ja josta pulppuaa uudistuminen ja kirkastuminen. Armo antaa vain vanhurskauttamisessa alkusykäyksen, mutta sitten ihmisen tulee yhteistyössä Jumalan voiman kanssa aste asteelta edistyä ja hän saavuttaa suhteellisen vapauden Jumalasta. Armo muuttuu tällä tiellä voimaksi ja rukous "armahda minua" pyynnöksi: "Anna voimaa".

Enää ei riitä armo Jumalan sydämellä. Tärkeimmäksi tulee ihmiseen vuodatettu armonvoima, joka muuttaa. Suhde Jumalaan rakentuu yhä enemmän ihmisen muuttuneeseen luontoon pohjautuvaksi. Uusi ihminen tulee keskeiseksi nimenomaan olemuksellisesti. Puhe uskovan jatkuvasta syntisyydestä Jumalan edessä tuntuu loukkaavalta ja erikoisen loukkaavaa on puhe siitä, että uskovankin täytyy joka päivä tulla jumalattomana uskon kautta vanhurskautetuksi. Siinähän vain poljetaan paikoillaan eikä edistytä.

Jos en ole kokenut odotettua ja vaadittua henkikastetta ja merkkien vahvistamaa hengellä täyttymistä, joudun näiden vaatimusten edessä lain alle. Jos arkielämäni jatkuvasti osoittaa, ettei uskomisyrityksistäni huolimatta synti olekaan kuollut, olen ankaran lain alla. Silloin joudun yhteisöni painostuksesta vastoin tosiasioita uskottelemaan itselleni, että synti on kuollut minussa. Se onnistuu niin kauan kuin Jumala näkee hyväksi varjella minua lankeamasta julkisynteihin. Lankeemus taas johtaa helposti epätoivoon ja luopumiseen uskosta.

Edellä kuvatun kaltaisen tien valitessamme koko Galatalaiskirjeen sanoma käy käsittämättömäksi ja epäajankohtaiseksi. Sehän on kirjoitettu uskossa oleville, joiden olisi pitänyt sivuuttaa aikoja sitten uskosta vanhurskaaksi tuleminen. Mutta juuri siinä he olivat hämmentyneet ja kääntyneet pois johonkin vääristettyyn.

Galatalaiskirje osoittaa, että kokeneille ja vanhoillekin uskoville kysymys uskosta vanhurskauttamisesta on mitä keskeisin. Se on elävän kristillisyyden keskuskohta, johon on aina palattava ja joka on kuin avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan. Ei eteenpäin uskosta vanhurskauttamisesta vaan entistä syvemmälle sen ymmärtämiseen ja aitoon soveltamiseen arkielämässä. Takaisin ensimmäiseen rakkauteen!

Mitä on juurtua entistä syvemmälle Jeesuksen sovitusuhrin salaisuuteen ja uskon vanhurskauteen?

Paavali antaa meille erinomaisen vastauksen. Hän osoittaa meille henkilökohtaisella tavalla, mitä on se, että ”minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa (Gal 2:19b?20a). Se käytännössä tarkoittaa, että ”minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (2:20b, KR38). Se riittää tänään ja joka päivä täydellisesti. On hyvä ottaa tämä Paavalin sana oman uskonelämämme keskeisimmäksi määrittelyksi. Voimme hyvällä omallatunnolla lisätä siihen oman etunimemme. Noissa sanoissa toteutuu kasvu armossa ja Kristuksen tuntemisessa (2 Piet 3:18).

On käsittämätön suuri lahja ja jopa etuoikeus oppia luottamaan siihen, että Herra Jeesus Kristus on rakastanut ja yhä rakastaa minua pysyvästä pahuudestani huolimatta. Hän on rakastanut aina julmaan uhrikuolemaansa asti. Hän ”rakastaa meitä ja on verellään vapauttanut meidät synneistämme” (Ilm 1:5).

Hän rakastaa koskaan pettämättä ja väsymättä. ”Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti” (Joh 13:1). Jos tämä piti paikkansa puolinaisten ja monesti syntiin langenneitten ensimmäisten opetuslasten kohdalla, se pitää täysin paikkansa tänäänkin. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti (Hepr 13:8).

Häntä avuksi huutaessani eivät syntini, valheellisuuteni, petollisuuteni, sydämeni pahanilkisyys eikä edes epäilykseni pysty sammuttamaan hänen rakkauttaan (Laul. l. 8:7). Hän jaksaa aina antaa anteeksi häneen katsoessani. "Katsoin vaikka vaipuinkin Jeesuksen silmiin helliin". Mitä olisikaan rakkaus, jollei se pystyisi rakastamaan minua tällaisenani, rakkaus, jolle en kelpaa viheliäisenä, kurjana, pahana. En voi luottaa rakkauteen, jos se vaatii edellytyksekseen minun muuttumistani paremmaksi.

Hän rakastaa tällaista ja tällaisen puolesta hän on kuollut. Tämän oivaltaminen on aivan maahan musertavaa. Tämä rakkaus on käsittämätöntä ja suurin lahja, minkä ihminen voi koskaan saada osakseen. Vain se antaa lujan kalliopohjan elämämme kaikissa ahdistuksissa. Ei ole sitä tuskan syvyyttä, missä saisin kärsiä ja tuhoutua yksin ja hyljättynä. Hänhän joutui syntieni tähden hyljätyksi, siksi minä en voi enää joutua samaan tilanteeseen.

Tässä hänen rakkaudessaan ei ole kysymys mistään huumaavasta kokemuksesta tai kuohuttavasta tunteesta. Se on täysin minun ulkopuolellani oleva ja kokemuksistani ja elämänvaiheistani riippumatonta rakkautta. Kuitenkin tämä rakkaus koskettaa minua. Se synnyttää syvän turvallisuuden ja kantaa käsivarsillaan kuin paimen kadonnutta lammastaan ja vie perille. Vain oma epäuskoni tekee tyhjäksi tämän rakkauden vaikutuksen elämässäni. Kristuksen rakkaus minuun on mitä todellisinta kaikissa elämäni tilanteissa. Se on todellista sairauden ja tuskan keskellä, silloinkin kun ruumiini ja sieluni nääntyy (Ps 73:26). Tämä rakkaus luo minussa varmuutta epävarmuuteni ja avuttomuuteni keskelle. Se lahjoittaa puhtautta saastaisuuteeni, luottamusta sekavuuteeni ja iloa itkuuni. Ennen kaikkea tämä rakkaus vaikuttaa sen, että uskosta vanhurskaiksi tulleena minullakin on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1).