Gal 1:11-24

3. KRISTUS KUTSUI PAAVALIN APOSTOLIKSI JA ANTOI EVANKELIUMIN
(Gal 1:11-24)

Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle (1:11-12).

Paavalin julistama evankeliumi ei ollut ihmismielen luomus eikä ihmismielen mukainen. Hän ei ollut myöskään väärien profeettojen kaltainen, jotka julistivat oman päänsä mukaan (Hes 13:3). Hänelle evankeliumia ei ollut yksikään ihminen opettanut. Jeesus Kristus itse oli evankeliumin sisältö ja hän oli antanut sen Paavalille julistettavaksi kaikessa maailmassa.

Paavali oli saanut juutalaisen rabbin koulutuksen. Siksi hänen korkeimpana johtotähtenään olivat olleet arvostettujen juutalaisten oppineiden selitykset ja suullinen perimätieto. Kristuksen kohtaaminen mullisti täysin tässäkin suhteessa hänen ajattelunsa ja elämänsä. Hän ei ollut enää sidoksissa yhdenkään oppineen sanoihin.

Jeesus Kristus itse henkilökohtaisesti takasi evankeliumin totuudellisuuden ja luotettavuuden. Sen varaan Paavali perusti koko elämänsä. Kristus ei voinut olla tänään tätä ja huomenna tuota. Siksi evankeliumi on aina sama, aina muuttumaton ja aina järkkymätön. Se on yhtä ehdoton ja lopullinen kuin on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus kuolleista. Jeesus nousi kuolleista ja siksi hän saattoi kohdata myös Paavalin ja antaa hänelle evankeliuminsa. Paavali on vain saamansa evankeliumin uskollinen välittäjä ja eteenpäin viejä. Hänellä ei ole mitään oikeutta tarkistaa, korjata tai muuttaa sitä. Tätä oikeutta ei ole kenelläkään muullakaan ihmisellä. Jos evankeliumia pitää tarkistaa ja muuttaa, silloin Jeesus Kristus on muuttunut ja tullut joksikin toiseksi.

Julistaessaan muuttumatonta evankeliumia Paavali ei kysellyt miellyttikö se kuulijoita vai ei. Hän ei voinut muodostaa sanomaansa sen mukaan, mitä ihmiset toivoivat ja odottivat. Hän oli julistustyössään sidottuna Hesekielin tavoin yksin Herran sanaan: "Sinun tulee puhua minun sanani heille, kuulkoot tai olkoot kuulematta" (Hes 2:7). "Puhu, minkä minulta saat puhuttavaksesi" (Hes 3:4). Jeesuksesta jopa hänen vastustajansa sanoivat, että hän opettaa Jumalan tietä sillä tavoin totuudessa, ettei välitä kenestäkään eikä katso henkilöön (Matt 22:16). Tässä Paavali seurasi Herraansa.

Paavali myönsi, ettei hän puhujana ollut kovin suurenmoinen. Galatalaisten luona ollessaan hän oli ollut niin sairas, että galatalaisilla olisi ollut syytä jopa inhota häntä (Gal 4:14). Korinttolaiset taas arvostelivat häntä puhujana varsin terävästi: ”Hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä” (2 Kor 10:10). Mutta hänen julistamansa evankeliumin sisältö on varma ja kirkas. Se ei ollut riippuvainen hänen puheensa miellyttävyydestä ja sen vaikutuksesta kuulijoihin.

Paavali oli varma siitä, että hän oli saanut tehtävänsä täysin ihmisistä riippumatta. Yhtä varma hän oli myös siitä, että hänen tehtävänsä keskuksena oleva evankeliumi oli myös kokonaan ihmisistä riippumaton. Sen sijaan monet muut asiat, joita hän opetti seurakunnassa ja kirjeissään olivat joko hänen oman ajattelunsa ja tutkimisensa tulosta tai hän oli ne saanut häntä edeltäviltä apostoleilta (1 Kor 11:23).

Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta (1:13-14).

Meille on talletettu UT:ssa Jeesuksen elämän vaiheiden ohella eniten tietoa Paavalin elämästä. Luukas seuraa nimenomaan Paavalin apostolista toimintaa ja toistaa kolmeen kertaan Paavalin kääntymiskertomuksen (Apt 9:1-19; 22:1-21; 26:1-20). Paavali itse palaa kirjeissään yllättävän usein oman elämänsä moniin tapahtumiin. Ne ovat suorastaan leimaa-antavia hänen kirjeilleen (esim. Room 15:15-32; 1 Kor 1:14-16; 3:10; 4:9-13; 2 Kor 1:8-10, 23; 2:12-13; 6:4-5; 7:5-9; 11:23-29, 32-33; 12:1-1-9, 14; Fil 1:12-14; 3:5-7;4:14-18; 1 Tess 2:2, 9,18; 3:1; Filemon 9-10, 22). Jumalan ilmoitus meille tulee todelliseksi Paavalin elämänhistoriassa. Nytkin Paavali mainitsee neljä eri vaihetta ja tilannetta omasta elämästään.

Galatalaiset olivat kuulleet aikaisemminkin jotain Paavalin elämästä. Hän oli ollut nuoruudessaan aidosti ja koko sydämestään juutalainen fariseus. Hän oli hyvin perehtynyt farisealaiseen ajatteluun aikansa kuuluimman opettajan Gamalielin oppilaana (Apt 22:2). Suuren neuvoston kuulustelussa hän rohkeasti vetosi siihen, että hän on fariseus kuten hänen isänsäkin (Apt 23:6). Hän oli ollut ylpeä ja itsevarma isiltä perityn opetuksen totuudellisuudesta. Mooseksen laki ja siihen liittyneet juutalaisten oppineiden selitykset täyttivät koko hänen elämänsä. Hän halusi kaikessa täyttää Jumalan lain ja oli siinä innokkaampi kuin useimmat ikätoverinsa. Hän oli varma siitä, että lakiin perustuvassa vanhurskaudessa hän oli moitteeton (Fil 3:6). Hän taisteli kaikin tavoin lain loukkaamattomuuden puolesta.

Paavalin elämän tummana taustana oli kristittyjen vainoaminen. Se oli hänelle jatkuvasti kipeä asia. Hän mainitsee sen kirjeissään: ”Olen vainonnut Jumalan seurakuntaa” (1 Kor 15:9); ”intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa (Fil 3:6); ”olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä” (1 Tim 1:13). Näin hän oli tehnyt sokeassa innossaan väkivaltaa Jumalan seurakunnalle. Hän oli luullut palvelevansa vilpittömästi Jumalaa tuhoamalla kristittyjä. Hän oli kokenut että Jeesuksen Messiaaksi tunnustavat juutalaiset häpäisivät Jumalan lain pyhyyden. He olivat häpeätahra puhtaassa juutalaisuudessa. He olivat harhan ja valheen vallassa. Sellainen häväistys ei saisi levitä enää laajemmalle Jumalan kansan parissa. Siksi oli oikein vaikkapa väkivallalla hävittää nämä vaaralliset pyhän Jumalan rienaajat.

Paavali käyttää tässä tärkeää sanontaa Jumalan seurakunta (hepr. qehal Jahve). Myöhemmin hän puhuu Jumalan Israelista (Gal 6:16). Tämä tarkoittaa Jumalan maailmansuunnitelman keskuksena olevaa kaikkien aikakausien pyhien joukkoa. Siihen kuuluvat Vanhan liiton pyhät ja Uuden liiton Kristuksen seuraajat. Sillä ei siis tarkoiteta vain jotain yksityistä paikallisseurakuntaa kuten Jerusalemin seurakuntaa, vaan kaikkina aikoina elänyttä Jumalan koko pyhää kansaa. Paavali oli luullut, että Jumalan seurakuntaan kuuluivat vain ympärileikatut, temppelikulttia viettävät ja Mooseksen lakiin sitoutuneet juutalaiset.

Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä (1:15).

Paavali on vakuuttunut siitä, että jo äidin kohdussa Jumala oli valinnut hänet. Sama varmuus täytti Jesajan (Jes 49:5) ja Jeremian (Jer 1:5) ja antoi voimia vaikeassa profeetan tehtävässä.

Jumalan valinta ja Jumalan kutsu ovat hänen armoaan. Jumalan armo merkitsee sitä, ettei valinta eikä kutsu voi perustua ihmisen laadukkuuteen, aikaansaannoksiin tai tekoihin - ”muutenhan armo ei olisi armoa” (Room 11:6). Juuri armollisena Jumala toteuttaa kaikkivaltiasta tahtoaan. Hän toimii aina sillä tavoin, mikä on hyvää ja minkä hän itse näkee hyväksi (Gal 1:16, eudokesen, eu = hyvä), sillä vain yksin hän on hyvä (Matt 19:17). Hän ei kysy sitä näyttääkö se ihmisistä hyvältä. Jo Jaakobin valinnassa ”Jumala osoitti, että hänen suunnitelmansa perustui hänen omaan valintaansa, ei ihmisten tekoihin vaan kutsujan tahtoon” (Room 9:11).

Kun aika oli tullut, Jumala näki hyväksi tarttua Paavalin elämään hänen ulkopuoleltaan ja täysin vastoin hänen omia ajatuksiaan ja tavoitteitaan. Siinä Jumala osoitti sekä kaikkivaltiuttaan että armoaan.

Paavali eli sokaistuneena rajussa kapinassa Jumalan tahtoa vastaan. Hän oli sydämensä pohjia myöten todellinen Jumalan vihamies. Hän teki kaikkensa tuhotakeen Jumalan maailman suunnitelman keskuksena olevan Jeesuksen Kristuksen nimen ja vaikutuksen tässä maailmassa. Sen hän teki luullen koko ajan olevansa Jumalan ystävä. Jumala armahti tämän herjaajan, vainoojan ja väkivallantekijän (1 Tim 1:13). Jumalan lakiin nähden hurskas juutalainen tuli syntiseksi Jumalan edessä, hänestä tuli kaikista syntisistä suurin (1 Tim 1:15).

Jumala armahti maailman suurimman syntisen, Saulin, ja siksi hän on valmis armahtamaan kaikkia muitakin syntisiä. Synnin suuruus ei ole armahtamisen esteenä, vaan ihmisen epäusko. Saul ei jäänyt epäuskoonsa, vaikka todennäköisesti hänen matkatoverinsa, useimmat hänen opiskelutovereistaan ja ystävistään jäivät. Jotain sen synnyttämästä sisäisestä tuskasta tulee esiin hänen tunnustuksessaan: ”Minulla on sydämessäni raskas suru ja lakkaamaton tuska. Toivoisin suorastaan, että itse olisin kirottu ja erotettu Kristuksen yhteydestä, jos se vain auttaisi veljiäni” (Room 9:2-3).

(Jumala) näki hyväksi antaa Poikansa ilmestyä minulle, jotta lähtisin julistamaan vieraille kansoille sanomaa hänestä. Silloin en kysynyt neuvoa yhdeltäkään ihmiseltä (1:16).

Paavali käyttää nyt ensimmäistä kertaa tässä kirjeessä Jeesuksesta Kristuksesta määritelmänimeä Jumalan Poika. Myöhemmin Paavali kirjoittaa, että Jumala lähetti tänne Poikansa, joka syntyi naisesta (Gal 4:4). Luukas vahvistaa tämän evankeliumissaan toistaessaan enkelin sanat Marialle: "Lapsi, joka syntyy on pyhä ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi" (Luuk 1:35). Jeesuksen kastehetkellä taivaallinen ääni julistaa: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mielistynyt" (Mark 1:11). Pietari tunnustaa: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika" (Matt 16:16). Kun Jeesus käytti itsestään tätä nimeä julkisesti, hänet tuomittiin Jumalan pilkkaamisesta kuolemaan (Mark 14:61-64). Jeesus itse lisää nimeensä tarkennuksen: ainosyntyinen (monogenes) (Joh 3:16). Apostolinen uskontunnustus osoittaa kuinka tärkeä tämä on: "Minä uskon... Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan."

Se rajaa myös selvästi suhteen islamiin. Koraani julistaa: ”Kristityt sanovat: ’Messias on Jumalan poika’. Näin he puhuvat kuin uskottomat ennen heitä. Jumala kirotkoon heidät, kuinka he valehtelevat” (Suura 9:30).

Juuri tämä Jeesus Kristus, Jumalan Poika ilmestyi Paavalille Damaskoksen portin edustalla (Apt 9:3-4). Ihmeellinen kohtaaminen. Se mullisti täysin tuon intoilevan fariseuksen elämän suunnan.

Paavali oli oman näkemyksensä mukaan viimeinen henkilö, jolle Jeesus ilmestyi ylösnousemusruumiissa: ”Viimeksi kaikista hän ilmestyi minullekin” (1 Kor 15:8).
Jeesuksen ylösnousemusilmestykset eroavat ratkaisevalla tavalla kaikista niistä näyistä, unista ja ilmestyksistä, joista kerrotaan kristikunnan myöhemmässä historiassa. Siinä ei ollut kysymys opetuslasten ilmestyskokemuksista eikä ekstaattisista tiloista.

Jeesus tuli opetuslasten luokse sellaisessa ruumiillisessa muodossa, joka jää meille täysin käsittämättömäksi. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään aave (Luuk 24:39). Hän tuli heidän luokseen päivänvalossa ja keskelle heidän arkielämäänsä (Joh 21:4). Hän kulki heidän kanssaan tiellä ja keskusteli (Luuk 24:15, 17). Hän tuli läpi lukittujen ovien (Joh 20:19). He näkivät hänet silmillään ja kuulivat korvillaan. He saattoivat koskettaa häntä: ”Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni” (Joh 20:27). Jeesus otti leivän ja kalan niin kuin kuka tahansa ruumiillisesti elävä ihminen ja antoi heille (Joh 21:13). He näkivät kuinka hän söi paistettua kalaa (Luuk 24:43). Nämä ilmestykset tapahtuivat usein yllättäen, silloin kun he eivät osanneet häntä odottaa. Kesti oman aikansa ennen kuin kaikki opetuslapset sydämestään vakuuttuivat, että he olivat todella kohdanneet elävän Jeesuksen Kristuksen.

Paavalin tässä käyttämät sanat (apokalypsai en emoi) voidaan kääntää: Ilmestyi minulle Mutta on mahdollista kääntää myös niin, että Jumala tahtoi ilmaista Paavalissa ja hänen elämässään oman Poikansa tälle maailmalle. Siinä on silloin sama merkitys kuin Paavalin sanoissa galatalaisille: ”Kunnes Kristus saa muodon teissä” (Gal 4:19). Koko Paavalin elämän tuli kaikessa kirkastaa Jeesusta Kristusta.

Kristuksen kohtaaminen oli Paavalille myös kutsu julistaa evankeliumia. Juutalaisen synagogan saarnaaja ja teltantekijä sai aivan uuden elämäntehtävän. Hänen tuli lähteä julistamaan sanomaa Jeesuksesta vieraille kansoille. Paavali sai lähetyskutsun. Se kutsu sitoi hänet koko hänen elämänsä ajaksi. Hän teki työtä ja näki vaivaa, että ”ne, joille ei ole kerrottu hänestä tulevat näkemään, ne, jotka eivät ole kuulleet, tulevat ymmärtämään” (Room 15:21).

Tämä tapahtui vuoden tai parin kuluttua Jeesuksen ylösnousemuksesta. Jos oletamme, että Jeesus nousi kuolleista keväällä 30, niin Paavali kohtasi hänet vuonna 31 tai 32.

Kun Stefanos kivitettiin Saulin sanottiin olleen silloin nuori mies (Apt 7:58). Vuoden 60 paikkeilla Paavali sanoo olevansa jo vanha mies (Filemon 9). Tästä on päätelty, että Paavali olisi syntynyt vuoden 5:n paikkeilla jKr. (Jukka Thurén).

Enkä heti lähtenyt Jerusalemiin tapaamaan niitä, joista oli tullut apostoleja jo ennen minua. Sen sijaan menin Arabiaan ja palasin sieltä takaisin Damaskokseen (1:17).

Paavali palaa jälleen kirjeensä alkuosan perusväitteisiin. Hän on apostolina sidottu yksin Jeesukseen Kristukseen. Hän ei ole saanut tehtäväänsä eikä julistamaansa evankeliumia edes Jerusalemin apostoleilta.

Arabialla kaiketi tarkoitetaan nykyisen Jordanin alueita. Siellä oli nabatealaisvaltakunta, jota hallitsi kuningas Aretas IV (8 eKr - 40 jKr). Emme tiedä, mitä Paavali siellä teki ja kauanko hän siellä viipyi. Varmaankin hän Jeesuksen väkevän ilmestymisen jälkeen uusin silmin luki ja tutki Kirjoituksia. Entisenä fanaattisena lakikiihkoilijana Paavalin oli pakko erityisen perinpohjin selvittää suhteensa Moosekseen lakiin. Nyt hän näki myös kuinka monin tavoin Jeesuksessa täyttyivät kirjoitukset. Paljon myöhemmin hän saattoi Roomassa aamuvarhaisesta iltamyöhään selittää juutalaisille Mooseksen lakia ja profeettoja ja osoittaa niiden avulla kuinka Jeesus on todellinen Messias (Apt 28:23).

Todennäköisesti hän myös siellä julisti evankeliumia Jeesuksesta. Se nostatti vihan häntä vastaan. Tähän viittaa se, että kuningas Aretaan alainen päällikkö myöhemmässä vaiheessa antoi vartioida Damaskon portteja pidättääkseen hänet. Vain pakenemalla muurin aukosta hän pääsi Aretaan käsistä (2 Kor 11:32-33). Emme tiedä syntyikö tälle alueelle pysyviä arabiseurakuntia.

Kolmen vuoden kuluttua menin sitten Jerusalemiin tutustuakseni Keefakseen ja viivyin hänen luonaan kaksi viikkoa. Ketään muuta apostolia en tavannut, ainoastaan Herran veljen Jaakobin. Jumalan edessä vakuutan, että tämä, mitä teille kirjoitan, on totta. Sitten lähdin Syyriaan ja Kilikiaan. Juudean kristillisissä seurakunnissa minua ei vielä tunnettu. Niissä vain kerrottiin kuulopuheena: ”Se mies, joka ennen vainosi meitä, julistaa nyt samaa uskoa, jota hän ennen yritti hävittää”. Ja Jumalaa ylistettiin siitä, mitä minulle oli tapahtunut (1:18-24).

Paavalin ensimmäisestä käynnistä Jerusalemissa kertoo myös Luukas (Apt 9:26-30). Paavali mainitsee Roomalaiskirjeessä, että hän on julistanut Kristuksen evankeliumia Jerusalemissa (Room 15:19).

Luukkaan tiedot ovat toisen käden tietoja, kun taas Galatalaiskirjeen kertomuksen totuudellisuuden vahvistaa Paavali valalla vannoen. Se osoittanee, että Paavalin elämästä kiersi tuon ajan seurakunnissa erilaisia tarinoita. Kertomukset entisen kristittyjen vainoojan uskoon tulosta olivat innostavia ja rohkaisevia vihamielisyyden ja vainojen keskellä eläville uskoville.

Vertaamalla Luukkaan kuvausta tässä oleviin Paavalin mainintoihin näemme kuinka samasta tapahtumasta voidaan kertoa eri tavoin. Luukasta lukiessamme meille syntyy mielikuva siitä, kuinka Paavali varsin pian pakeni Damaskoksesta Jerusalemiin.

Paavali itse korostaa sitä, ettei hän suinkaan kohta kääntymisensä jälkeen lähtenyt Jerusalemiin. Välissä on kolme vuotta. Luukas ei kerro tästä vaiheesta mitään. Hän korostaa Barnabaan merkitystä Jerusalemin opetuslasten Paavalia kohtaan tunteman epäluulon voittamisessa (Apt 9:27). Hän puhuu myös siellä olleista apostoleista. Paavali taas täsmentää ja mainitsee vain Pietarin ja Jeesuksen veljen Jaakobin.

Paavali antaa rohkeasti tässä yhteydessä Jeesukselle VT:n Jumalan nimen Herra (Kyrios, Jahve). Hän on myös vähän aikaisemmin kutsunut Jeesusta Pojaksi (Gal 1:16) ja Jumalaa Isäksi (1:1). Näin aivan kuin huomaamatta UT:ssa kiteytyy uskontunnustus Jeesuksesta Jumalan Poikana ja VT:n Herrana.

Jerusalemissa Paavali keskusteli johtavan apostolin Pietarin kanssa. Varmaankin Pietari silminnäkijänä kertoi hänelle monia tapahtumia Jeesuksen elämästä. Paavali ottaa esille kirjeissään Jeesuksen elämästä kuitenkin vain lyhyet maininnat siitä kuinka Jumala lähetti Jeesuksen ja hänen syntymisensä naisesta (Gal 4:4), elämän ihmisenä ihmisten joukossa (Fil 2:7), ehtoollisen asettamisen (1 Kor 11:23-25), ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen, sitä seuranneet ilmestymiset (1 Kor 1:23; 15:3-8) ja korottamisen Jumalan luo (Fil 2:9; 1 Tim 3:16). Samat asiat Jeesuksen elämästä tulevat esiin myös Apostolisessa uskontunnustuksessa.

Oleskelu Jerusalemissa kesti vain pari viikkoa. Paavali julisti myös rohkeasti sanomaa Herrasta siinä hellenistisessä synagogassa, jonka jäsenenä hän oli ollut muutamaa vuotta aikaisemmin. Kuulijat nousivat vihaisena vastustamaan häntä ja halusivat tappaa hänet (Apt 9:29). Paavali lähti Jerusalemista Kilikian Tarsoon. Siellä hän viipyi pitkähkön ajan aina 40-luvun alkuvuosiin asti (Apt 11:25-26).

Selostuksellaan tapahtumista Jerusalemissa Paavali halusi vakuuttaa galatalaisille, ettei hän ole saanut apostolin tehtävää alkuapostoleilta eikä hän ollut sidoksissa heihin. Johtava apostoli kyllä tunsi hänet. Hän julistaa samaa evankeliumia kuin apostolit, vaikka ei olekaan kääntynyt apostolien toiminnan tuloksena.

Hän myös vakuutti, että Jerusalemin ja Juudean uskovat olivat antaneet hänelle täysin anteeksi sen, että hän oli kohdellut heitä väkivaltaisesti. He kokivat Paavalin julistavan samaa uskoa, mikä oli heilläkin ja kiittivät siitä sydämestään Jumalaa.

Kaikesta tästä huolimatta Paavalin käynti Jerusalemissa osoittaa, että hän antoi todellisen arvon Jerusalemin alkuseurakunnalle ja hyväksyi Pietarin ja Jaakobin johtajuuden ja arvovallan. Hän myös arvosti sitä, että Jeesus oli ylösnoustuaan ilmestynyt henkilökohtaisesti vain Pietarille ja Jaakobille (1 Kor 15:5,7).

Jaakobia Paavali kutsuu Herran veljeksi. Siinä hän tukee evankeliumien tietoa, että Jeesuksella oli todellisia veljiä (Matt 12:46; Mark 6:3; Joh 7:5; Apt 1:14). Jaakobista tuli myöhemmin Jerusalemin seurakunnan johtaja. Samaan aikaan hän kävi säännöllisesti rukoilemassa temppelissä hurskaan juutalaisen tavoin. Perimätieto kertoo hänen rukoilleen niin paljon, että hänen polviinsa muodostui känsäinen iho ja hänelle annettiin lisänimi Kamelipolvi (Carsten Peter Thiede). Juutalaiset surmasivat hänet Jerusalemissa vuonna 62. Pian sen jälkeen alkoi juutalaiskapina ja roomalaiset piirittivät Jerusalemia. Kristityt pakenivat Jerusalemista Pellaan. Temppelin polttamisen ja kaupungin hävittämisen jälkeen Jerusalemin seurakunnalla ja sen johtajalla ei ollut enää keskeistä asemaa koko kristikunnassa.

POHDITTAVAKSI

JEESUKSEN HENKILÖKOHTAINEN KOHTAAMINEN

Paavalin elämän ratkaisevin tapahtuma oli Jeesuksen Kristuksen kohtaaminen Damaskoksen edustalla. Silloin hän tajusi, että Jeesus on todellinen ja elää nytkin. Jeesuksen vainoojasta tuli hänen seuraajansa. Hän sai samalla myös kutsun lähetystyöntekijäksi. Tuon mullistavan hetken seurauksena luemme tänäänkin hänen kirjeitään ja tunnemme hänen ajatuksiansa ja elämänsä paremmin kuin kenenkään muun 2000 vuotta sitten eläneen ihmisen Jeesusta lukuunottamatta.

Myös meidän elämämme ratkaisevin tapahtuma ja näin nimenomaan iäisyyden kannalta, on Jeesuksen Kristuksen henkilökohtainen kohtaaminen ja sen synnyttämä usko häneen. Emme voi vaatia samanlaista yliluonnollista ilmestystä kuin minkä Paavali koki. Emme voi tehdä Jeesuksesta ja hänen kohtaamisestaan kaavaa.

Mutta siitä voimme olla varmoja, että kun Herra Jeesus tulee meille todelliseksi ja eläväksi sen takana on aina Jumalan valinta ja kutsu. Aloite on Jumalan. Hän valitsee, kutsuu ja antaa Poikansa tulla läheiseksi kuten Paavalinkin kohdalla (Gal 1:15-16). ”Jumala jo ennen maailman luomista on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina” (Ef 1:4). ”Ne, jotka Jumala on edellä määrännyt, hän on myös kutsunut; ne, jotka hän on kutsunut, hän on myös tehnyt vanhurskaiksi; niille, jotka hän on tehnyt vanhurskaiksi, hän on myös lahjoittanut kirkkautensa” (Room 8:30).

Jumalan valintaa ja kutsua tulee seurata meidän suostumisemme. Paavali totesi, ettei hän voinut olla tottelematta taivaallista näkyä (Apt 26:19). Kyllä meidänkin tulee ottaa vastaan hänet, joka kolkuttaa sydämemme ovelle (Ilm 3:20). "Ja kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi" (Joh 1:12). Jumalan kutsun vastaanottaminen on ihmiselämän suurin ihme.

Meidät voi vallata jossain elämämme vaiheessa pelko siitä, ettei ehkä Jumala olekaan kutsunut eikä valinnut. Silloin on hyvä kerrata Raamatun sana: Jumala ”tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden” (1 Tim 2:4). Hän ”ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät” (2 Piet 3:9). Nyt tiedämme, mitä hän tahtoo meidänkin kohdallamme.

Meidän kamppailumme on siinä hyväksymmekö elämämme tärkeimmäksi totuudeksi Kristuksen evankeliumin ja käännymmekö hänen puoleensa kaikissa elämämme vaiheissa apua huutaen.

Moni aikamme kristitty on vilpittömästi sitä mieltä, että Jeesus Kristus kohtasi hänet henkilökohtaisesti jo silloin, kun hänet lapsena kastettiin. Kaste on hänelle mitä todellisinta evankeliumia. Kukaan meistä ei tee väärin uskoessaan näin. Näin siitäkin huolimatta, että ajassamme lähes kaksituhatta miljoonaa ihmistä on kastettu Jeesuksen nimeen ja Jeesuksen seuraajien joukko on huikean paljon pienempi. Kastettujen joukossa ovat olleet myös menneen vuosisadan raivokkaimmat Jeesuksen ja hänen seuraajiensa vainoojat.

On eri asia kohdata Jeesus ja eri asia lähteä Paavalin tavoin seuraamaan häntä pitäen hänen tuntemistaan elämän arvokkaimpana asiana (Fil 3:8). Damaskoksen lähellä Saulin matkatoveritkin mykistyivät. He kuulivat kyllä jonkun äänen (Apt 9:7), näkivät jopa valon (Apt 22:9), mutta eivät kuitenkaan havainneet ketään eivätkä kuulleet puhujan ääntä. He kohtasivat eivätkä kuitenkaan kohdanneet. Emme tiedä lähtikö heistä kukaan muu seuraamaan Kristusta kuten Paavali.

Moni meistä on satojen miljoonien kanssaihmisten tavoin kohdannut mitä henkilökohtaisimmalla tavalla Jeesuksen ehtoollisen leivässä ja viinissä. Monet näkevät tämän usein toistuneen Jeesuksen kohtaamisen elämänsä kaikkein varmimpana ja todellisimpana kohtaamisena. Ehtoollinen on tällaiselle ihmiselle mitä kirkkainta evankeliumia.

Jokainen ehtoolliseen osallistuva toki tietää, että on paljon niitä, jotka tulevat kyllä Jeesuksen luo, saavat Jeesuksen ruumiin ja veren ja heille annetaan ”synnit anteeksi, elämä ja autuus”. Kuitenkaan he eivät usko näitä sanoja eivätkä omista sitä, mitä ne sisältävät ja lausuvat (Vähä katekismus).

Tällaisten ihmisten ehtoollisella käynti ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että jokainen, joka uskoo nämä sanat: ”teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi” saa todella kaiken, mitä sanat lupaavat. Silloin ihminen on kohdannut Jeesuksen Kristuksen yhtä varmasti kuin Saul Damaskoksen lähellä.

Yhdenkään ihmisen, joka kasteen ja ehtoollisen rohkaisemana uskoo Jeesukseen Kristukseen, ei tarvitse epäillä, etteikö Jeesus ole kohdannut hänet mitä henkilökohtaisimmalla tavalla. Aloite ja itse kohtaamisen tapahtuma on kokonaan Jeesuksen Kristuksen aikaansaannosta. Ihminen on vain siinä ja antaa Jeesuksen tehdä, mitä hän tekee ja puhua, mitä hän puhuu. Hän ottaa lahjana vastaan elämän ja autuuden. Sitten hän kilvoittelee läpi elämänsä pitääkseen kiinni ja säilyttääkseen tämän evankeliumin sanan (1 Kor 15:1-2).

Moni meistä kokee kuitenkin, että Jeesus kohtasi silloin, kun kuullusta tai luetusta evankeliumista kirkastui Kristuksen todellisuus, hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa. Silloin vasta usko tuli tietoisesti saaduksi lahjaksi ja alkoi kilvoitus Jeesuksen seuraamisessa. Joidenkin elämässä tähän tilanteeseen on liittynyt ehkä voimakkaitakin kokemuksia. Toiset taas eivät pysty sanomaan aikaa eikä tilannetta, jossa evankeliumi kirkastui ja usko syntyi. Kaikki tapahtui kuin kukan aukeneminen auringon valolle. Se vain tapahtui, vaikka sitä ei itse selvästi huomannut. Tärkeintä kuitenkin on, että tänään sydän ja koko elämä sanoo Paavalin tavoin: ”En tarkoita, että jo olisin saavuttanut päämäärän tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen” (Fil 3:12).

Jokaisen kohdalla valinta, kutsu ja Kristuksen kohtaaminen on samalla tehtävän anto. Kaikki Kristuksen seurakunnan jäsenet on varustettu ”palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef 4:12). Mutta jokaisen ei ole helppo löytää omaa tehtäväänsä. Monen on vaikea suostua siihen, että tehtävä onkin vain esirukous ja lähimmäisen palveleminen arjen keskellä. Silloinkin tämän tehtävän tulee ulottua maan ääriin saakka.