Gal 3:19- 25

9. LAIN TARKOITUS (Gal 3:19- 25)

Mikä sitten on lain tarkoitus? Se säädettiin perästäpäin osoittamaan rikkomukset, kunnes tulisi se jälkeläinen, jota lupaus koski. Lain luovuttivat enkelit välittäjää käyttäen. Mutta välittäjää ei tarvita vain yhtä varten Jumala on yksi (3:19-20).

Mikä sitten on Paavalin mukaan lain asema ja tehtävä? Onko se Kristuksen ilmestymisen jälkeen pelkästään kielteinen? Onhan lakikin Jumalan sanaa kuten lupaus. Molemmat ovat Jumalan antamia. Molemmat tuovat esiin Jumalan tahdon. Onko nyt Jumalan sanalla kumottava Jumalan sana? Onko toinen Jumalan tahto voimakkaampi kuin toinen?

Jumala antoi ensin Abrahamille lupauksen. Tämä lupaus oli lupaus armosta. Se oli hyvä uutinen, evankeliumi. Laki tuli maailmaan myöhemmin, perästäpäin. Se tuli lisänä (prostithemi). Siinä ilmoitettiin kyllä Jumalan tahto (Hepr 12:25). Mutta se oli jotain niin pelottavaa, että israelilaiset pyysivät Siinailla päästä kuulemasta enempää (prostithemi, Hepr 12:19). He eivät kestäneet (12:20). Paavali käyttää jopa ilmaisua, että laki tuli väliin (Room 5:20, KR 38)), se livahti sisään ikään kuin sivusta käsin (pareiselthen, livahti sisään).

Lailla on määrätty tehtävä. Se paljastaa rikkomukset Jumalan tahtoa vastaan. Laki on kuin Jumalan maailmanjärjestyksen suojamuurina kaikkia kaoottisia voimia ja valtoja vastaan. Nämä voimat pyrkivät murtamaan tämän Jumalan järjestyksen. Rikkomus (parabasis) on yli tai ohi astumista, säännön rikkomista. Ennen kuin voidaan puhua rikkomuksista on oltava raja, jonka yli astutaan, jokin laki tai sääntö, jota rikotaan. Laki asettaa tämän rajan ja antaa säännön. Jollei olisi lakia, ei ihmisillä olisi tietoa siitä, milloin on astuttu rajan yli väärän puolelle ja rikottu Jumalan tahto (Room 7:7). Siksi, kun laki on oikeassa tehtävässään, se pitää kirjaa synneistä (Room 5:13, Filemon 18). Se paljastaa synnin ja saa aikaan synnin tunnon (Room 3:20). Laki tekee rikkomukset niin suuriksi (Room 5:20), ettei ihminen jaksa enää kantaa rikkomustensa seurauksia. Mutta laki ei koskaan anna voimaa lain täyttämiseen.

Lain antaminen tähtäsi Abrahamin jälkeläisen, siemenen, Kristuksen tuloon. Vain hän on täysin täyttänyt kaikessa Jumalan lain. Hänen tulonsa muutti lain aseman ja merkityksen. Siksi lailla on myös oma, rajattu aikansa.

Lain antoivat enkelit Siinailla. Näin kertoo tapahtumasta juutalainen perimätieto. Heprealaiskirjeessä viitataan tähän samaan asiaan (Hepr 2:2). Juutalaisen opetuksen mukaan juuri tämä enkelien toiminta takasi lain pyhyyden. Enkeleitä oli VT:n mukaan kymmeniä tuhansia (5 Moos 33:2, KR 38). Paavalin seuraavaa ajatusta (Gal 3:20) on pidetty eräänä kirjeen vaikeimmin selitettävänä. Se liittyy mainittuun enkelien toimintaan ja kenties siihen, että heitä oli monta ja he tarvitsivat välittäjän - Mooseksen. Näin laki annettiin kaksivaiheisen välityksen kautta. Ehkä tähän liittyy myös viittaus käskyjen paljouteen ja monimutkaisuuteen. Sen sijaan kun Herra antoi lupauksen Abrahamille, hän toimi yksin. Hän antoi yhden ainoan lupauksen. Hän antoi sen suoraan Abrahamille ilman välittäjää. Lupaus on siis arvokkaampi kuin monien välikäsien kautta tullut laki. Jumala puhuu lupauksen kautta välittömämmin ja selvemmin kuin lain kautta.

Jae päättyy juutalaisten keskeisen uskontunnustuksen sanoihin: Jumala on yksi (Gal 3:20; 5 Moos 6:4). Jeesus toistaa tämän (Mark 12:29). Muuallakin UT:ssa esiintyy sama tunnustus (Ef 4:6; 1 Tim 2:5; Jaak 2:19). Jokainen kristitty yhtyy tähän tunnustukseen.

Onko laki siis ristiriidassa Jumalan lupausten kanssa? Ei toki! Jos olisi annettu laki, joka pystyy tekemään eläväksi, silloin vanhurskaus todella perustuisi lain noudattamiseen. Pyhä kirjoitus on kaiken sulkenut synnin vankilaan sitä varten, että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen (3:21-22).

Paavali torjuu jyrkästi ajatuksen, että laki voisi olla ristiriidassa Jumalan lupausten ja siis evankeliumin kanssa. Se olisi silloin ristiriidassa, jos se pystyisi antamaan iankaikkisen elämän ja vanhurskauden sitä noudattavalle. Silloin olisi kaksi erilaista pelastustietä - lain noudattamisen ja evankeliumiin uskomisen tie. Jos näin olisi, ei Jeesuksen olisi tarvinnut tulla ihmiseksi eikä kuolla lain rikkojien tähden. Silloin ihmisen tila Jumalan edessä ei olisikaan kovin vakava ja ihminen pystyisi itse pelastamaan itsensä noudattamalla lakia. Tämä taas ei ole mahdollista.

Raamatun mukaan kaikki ihmiset ovat tehneet syntiä (Room 3:9-18). Synti on ikään kuin vankila, johon Jumalan sana on vanginnut ihmiset. Laki on myös kuin vanginvartija, joka ei päästä ulos vankilasta. Ihmiset ovat synnin ja lain kahlitsemina vankilassa odottamassa kuoleman tuomion täytäntöön panemista. Ihminen on täysin kyvytön itse auttamaan itseään.

Lain vankilassa meidät riisutaan kaikesta itseluottamuksestamme. Siellä kukistuu luulomme, että olemme jotain, pystymme johonkin Jumalan edessä ja että tekomme tuovat meille pelastuksen.

Kristuksen suurin vihollinen elämässämme on itsepäinen ja sokaiseva itseluottamuksemme, turvautumisemme omiin voimiin ja mahdollisuuksiin. Olemme perusteellisen haluttomia kuuntelemaan vain uskoen ja pelkästään katselemaan puolestamme ristiinnaulittua.

Laki tukkii nyt suun ja tulemme syyllisiksi Jumalan edessä (Room 3:19). Jumalan pyhät vaatimukset musertavat meidät alleen. Emme voi enää mitään tehdä ? toisen on tehtävä kaikki puolestamme. Ainoa toivomme on Sijainen, joka tulee kirotuksi edestämme.

Vain Jeesus Kristus voi vapauttaa ja antaa siunauksen. Joka uskoo Kristukseen, sitä vankila ja vanginvartija ei voi enää kahlita ja rangaista. Ennen kuin alkoi uskon aika ei ollut muuta mahdollisuutta kuin olla vankina ja lain vartioimana. Toivottoman synnin ja lain vankeuden loppuna ei ollut kuitenkaan kuolemantuomio, vaan usko, vapaus ja Jumalan lapseus - uusi elämä.

Näin laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia (3:24-25).

Vankilakuvan rinnalla Paavali ottaa myös kuvan perhe-elämän piiristä selvittääkseen lain ja evankeliumin välistä suhdetta. Tuona aikana kouluun kulkevista pojista huolehti valvojaorja (paidagogos). Joskus hän saattoi toimia hyvinkin kovakouraisesti saadakseen pojat kouluun ja takaisin kotiin. Orjan valvontatehtävä jatkui siihen asti kunnes pojista tuli täysi-ikäisiä.

Laki on kuin tuollainen valvojaorja. Se on palvelijan asemassa. Sen pitää, vaikkapa kovuudellakin, valvoa meitä. Mutta lain tämänkaltainen tehtävä päättyi heti, kun alkoi uskon aika. Uskon aika alkoi silloin, kun Kristus tuli maailmaan ja ihmisten sydämissä syntyi usko häneen. Kristus vapauttaa meidät lain kurittavasta valvonnasta yhtä hyvin kuin vanginvartijan kahlitsevasta otteesta. ”Hän on lähettänyt minut julistamaan vangituille vapautusta” (Luuk 4:18). Vapaus toteutuu henkilökohtaisesti elämässämme silloin, kun tulemme uskosta vanhurskaiksi.

POHDITTAVAKSI

ONKO USKONVANHURSKAUDEN YMMÄRTÄMINEN VAIKEAA?

Paavali on nähnyt paljon vaivaa saadakseen kirjeensä vastaanottajat vakuuttuneeksi siitä, että juuri uskon vanhurskaus on heidän elämässään kristittynä mitä tärkein ja luovuttamattomin asia. Juuri siinä toteutuu se evankeliumi, jonka hän oli saanut suoraan Herralta (Gal 1:12). Jos uskon vanhurskaus sivuutetaan tai siitä luovutaan, silloin Kristus on turhaan kuollut (Gal 2:21) ja kaikki todelliseen uskoon liittyvät kokemukset ovat olleet turhia (3:4).

Paavali kirjoitti roomalaisille siitä kuinka Israel tavoitteli vanhurskautta lakia noudattamalla (Room 9:31). Juutalaiset eivät halunneet lähteä uskon, vaan tekojen tielle. He ovat yrittäneet pystyttää omaa vanhurskauttaan eivätkä ole alistuneet siihen vanhurskauteen, joka tulee Jumalalta (10:3). Kuitenkaan armo ei ole armoa, jos se perustuisi ihmisen tekoihin (11:6). Jeesus Kristus on tämä Jumalalta tullut vanhurskaus ja vain häneen uskoen jokainen tulee vanhurskaaksi (10:4). Juutalaiset kompastuivat tähän loukkauskiveen, Jeesukseen (9:32). Koska he ovat näin tehneet, eivät he ole saavuttaneet, sitä mitä ovat tavoitelleet (9:31; 10:7).

Nyt galatalaisia kristittyjä houkuteltiin samalle tielle. He eivät tienneet, etteivät juutalaisetkaan kaikesta määrätietoisesta lain noudattamisestaan ja innostaan (Room 10:2) huolimatta saavuttaneet vanhurskautta. Paavali sanoi tämän suoraan myös Pisidian Antiokiassa juutalaisille: "Tietäkää siis veljet: hänen ansiostaan teille julistetaan synnit anteeksi ja hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, saavuttaa kaiken sen, mitä te Mooseksen lain avulla ette voineet saavuttaa" (Apt 13:38-39).

Kaikesta tästä huolimatta galatalaiset kristityt irtaantuivat käsittämättömän herkästi uskon vanhurskaudesta ja innostuivat lain vanhurskaudesta. Pitävätkö tämän päivän kristityt lujemmin kiinni uskon vanhurskaudesta? Tuskinpa vain! Emme vain itse huomaa, missä annamme periksi luonnolliselle halumme olla jotain Jumalan edessä. Kyllä mekin etsimme varmuutta selvitä Jumalan tuomiolla sillä, mitä itse olemme tehneet ja saaneet aikaan.

Tänäänkin kovin harva kristitty löytää uskon vanhurskaudesta syvän ja kestävän ilon ja kiitollisuuden aiheen. Aikoinaan Luther totesi: "Tunnustamme tosin Kristuksen tuntemisen ja uskonvanhurskauden äärettömän suureksi aarteeksi, mutta emme ime siitä niin hengentäyteistä iloa kuin profeetat ja apostolit" . Näyttää siltä, että muut Raamatun teemat kiinnostavat ja innostavat enemmän. Uskon vanhurskaus koetaan kovin opillisena ja teoreettisena aiheena. Sen selittäminen ymmärrettävällä tavalla aikamme kristityillekin on vaikeaa.

Kuitenkin uskonpuhdistuksen aikana tämä yksi ainoa sanonta näytti olevan kaikkein huulilla ja ihmiset ymmärsivät ja ilmaisivat sillä uskoaan Jeesukseen Kristukseen. Amerikkalainen teologi Paul Tillich kirjoittaa: "Nykyhetken ihmiselle ja jopa kirkolliselle protestantillekin vanhurskauttaminen on vieras käsite, niin vieras, että yhä toistuvan kokemukseni mukaan on tuskin mitään tapaa tehdä sitä ymmärrettäväksi. Ja kuitenkin tämä käsite halkaisi yhtenäisen kristikunnan kahtia, repi hajalle Euroopan ja erityisesti Saksan, teki lukemattomista marttyyreja, sytytti menneisyyden verisimmät ja julmimmat sodat ja määräsi Euroopan ja tätä tietä koko ihmiskunnan historian. Se mikä melko läheisessä menneisyydessä täytti puolentoista vuosisadan ajan Saksan kaikki kodit ja työpaikat, markkinat ja kyläkapakat, on nykyisin henkisen sivistyksen huipuillekin lähes luoksepääsemätön."

Kenties eräs vanhurskauttamisen ymmärtämisen vaikeus on siinä, että Raamatun kielenkäytössä vanhurskauttamisessa on pohjimmaltaan kysymys oikeudenistunnosta. Siinä tuomari julistaa oikeudenmukaisen (hepr. saddik) tuomion ja se sitoo kaikkia. Ihminen on viety tuomioistuimellaan istuvan Tuomarin eteen. Voidaan puhua taivaan torista (latinaksi forum), jolla tuomioistuin (myös forum) sijaitsee. Olla tuomioistuimen edessä on latinaksi in foro. Tästä sanasta on tullut ilmaisu forenssinen vanhurskauttaminen. Sanan mukaisesti vanhurskas on ihminen, jonka tuomioistuin on julistanut syyttömäksi. Uskon vanhurskaus julistaa sitä, että vasta tämän oikeustoimen jälkeen ihminen pääsee todelliseen yhteyteen Jumalan kanssa ja pelastuu.

Kuinka kylmältä ja kovalta tuntuukaan tällainen ilmoitustotuus Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden perustasta. Jos yleensä Jumalaan uskotaan, niin Jumala nähdään lempeänä ja hyväntahtoisena, joka ei voi olla armahtamatta jokaista ihmistä vain siksi, että ihminen on ihminen.

Vain tällaisesta Jumalasta halutaan kuulla. Puhe Jumalasta tuomarina, jonka tutkittavana ja tuomittavana ihminen on (Job 7:16-21; Ps 139:1-7), tuntuu tunkeilevalta ja vastenmieliseltä. Se torjutaan liian synkkänä ja ihmistä masentavana ja alentavana. Aikamme ihminen todellisuudessa torjuu Jumalan lain, vaikka luuleekin elävänsä Jumalan lain mukaisesti.

Uskosta vanhurskauttaminen on samaa kuin vankilassa olevan kuolemaan tuomitun anomus, että hänet vielä armahdettaisiin. Kuolemaan tuomittu ei väitä, että syytökset ja tuomio olisivat vääriä. Hän vain vetoaa armahdukseen.

Oli aika millainen tahansa ja ajatteli ihmiskunnan enemmistö mitä tahansa, joka tapauksessa aina löytyy ihmisiä, jotka tuntevat Jumalan vihan omassatunnossaan, tajuavat rikkoneensa Jumalan pyhän lain ja kokevat oman tuomionalaisen tilansa tuskallisena. Heille jumalallinen armahduspäätös on äärimmäisen tärkeä. Koskaan he eivät voi siihen kyllästyä. Mitään muuta he eivät oikeastaan haluakaan kuulla. Se riittää koko elämää varten! Heitä varten sitä on kuulutettava lakkaamatta kaikessa maailmassa.

Vanhurskauttaminen uskosta tulee meille henkilökohtaisesti mielekkääksi vastan silloin kun olemme pettyneet kaikkeen siihen mitä itse olemme ja teemme. Juuri tämä on lain tehtävä. Sen synnyttämään kipuun meidän on kuitenkin vaikea suostua.

Harva kristitty on joutunut kokemaan niin täydellisen kaiken varman ja hyvän romahtamista kuin Paavali Damaskon portin edustalla. Silloin lakiin perustuvaan vanhuskauteen nähden moitteettomasta (Fil 3:6) tuli suurin kaikista syntisistä (1 Tim 1:15). Paavali pitääkin kaikkea mitä oli saavuttanut Kristuksen tähden tappiona. Jeesuksen tähden hän oli menettänyt kaiken ja heittänyt tietoisesti kaiken roskana pois. Kristuksen tunteminen oli hänelle arvokkaampaa kuin mikään muu. Siksi hän saattoi sydämestään sanoa: "Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo" (Fil 3:7-9).

Emme näe Kristuksen vanhurskauden ehdotonta arvoa ennenkuin tavalla tai toisella olemme romahtaneet omien kokemustemme ja saavutustemme arvostamisessa. Olemme Pyhän Hengen valaisemana (Joh 16:8-11) nähneet jotain siitä, mitä jatkuvasti sydämestämme pulppuaa (Mark 7:21-23). Hän on paljastanut, että olemme kyvyttömiä itse auttamaan itseämme. Olemme kokeneet jotain todellisesta konkurssista suhteessa itseemme. Olemme oppimassa, että elämämme Kristuksen seuraajana on jatkuvasti kuin teuraslampaana olemista (Room 8:36), kuin vehnänjyvä, joka on pudonnut maahan ja kuolee joka hetki (Joh 12:24), mutta joka kantaa satoa vasta ruumiin ylösnousemuksen jälkeen kirkkauden valtakunnassa.

Nyt herkistymme kuuntelemaan evankeliumia, joka julistaa Jumalan rakkautta Jumalan vihan keskellä, Jumalan armoa Jumalan tuomiossa ja syntiseksi ja jopa omissa silmissään jumalattomaksi tulleen ihmisen vanhurskauttamista yksin Kristuksen tähden ja yksin uskosta.

Samoin meidän on niin vaikeaa selvästi hahmottaa, että vanhurskauttaminen sijoittuu Jumalan eteen taivaassa. On vaikea tajuta jotain sellaista, jota ei voi nähdä eikä kokea tässä ja nyt. Vanhurskauttamisesta on ihmisen kokemusmaailmassa todisteena vain Jumalan ilmoitussana ja Jumalan lupaus. Voimme vain vedota siihen, että saamme nytkin ottaa vastaan armosta lahjaksi vanhurskauden. Kristus Jeesus on verellään lunastanut meidät vapaiksi synnistä. Jumala on tehnyt Kristuksen verisen ristin syntien sovituspaikaksi. Sinne olemme uskoen menneet kerta toisensa jälkeen (vrt. Room 3:23-25).

Tällaista uskoa tunnustaessamme joku lähimmäisemme voi oikeutetusti sanoa meille suoraan, että vain luulottelemme Kristuksen olevan Jumalan edessä meidän vanhurskautenamme. Eihän mikään elämässämme todistaa siitä. Kuvittelemme, että asia on niin ja luotamme siihen, että Raamattu sen sanoo. Olemme luulouskon vallassa, itse tehdyssä uskossa, pään uskossa, samassa uskossa, jossa pahatkin henget ovat Jaakobin kirjeen mukaan (Jaak 2:19).

Millä voimme todistaa näiden väitteiden edessä uskomme aitouden? Emme millään muulla tavoin kuin luottamalla kaikesta huolimatta Jumalan sanaan - kuultuun, luettuun ja näkyvään Sanaan.

Olisi paljon selvempää, jos voisimme näyttää itsellemme ja toisillekin, että olemme saaneet Jumalan lahjat - meissä kasvaa esiin nähtävällä tavalla Hengen hedelmä ja armolahjat toimivat julkisesti. Silloin meillä on näyttöä, mutta nyt se puuttuu, kun puhumme uskosta vanhurskaaksi tulemisesta.

Vanhurskauttaminen tulee käsin kosketeltavaksi vasta ajan rajan toisella puolella silloin kun hän tulee "tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Paavali toteaakin: "En minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra" (1 Kor 4:4, KR 38).

Uskon vanhurskauden vaikutus, pätevyys ja merkitys tulee näkyviin vasta kirkkaudessa. Perustamme toivomme iankaikkisesta autuudestamme siihen, että olemme täällä alhaalla huutaneet avuksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimeä. Eihän avuksi huutamisessa ole mitään erityisen kristillistä. Jokainen hätääntynyt tavalla tai toisella huutaa apua. Voiko Jeesuksen Kristuksen nimi olla avuksi huutamisessa näin ratkaiseva?

Mutta jos olemme rehellisiä ei meillä lopulta ole muuta mahdollisuutta kuin huutaa avuksi Herran nimeä. Emme voi vedota Jumalan pyhien silmien edessä mihinkään itsessämme olevaan, emme muuttumiseemme, emme aikaansaannoksiin emmekä edes uskoomme. Olemme täysin sen varassa, mitä kaikkitietävä armossaan näkee hyväksi lausua. Luotamme Jumalaan, joka tekee kuolleet eläväksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:17).

Lopulta uskon vanhurskaus on ainoa sanoma tässä maailmassa, joka todella tuo syvän lohdutuksen omantunnon ahdistuksissa, pettymyksissä ja masennuksessa.. Siinä emme katsele sitä mitä itse olemme tehneet tai saaneet aikaan tai laiminlyöneet vaan yksin sitä mitä Kristus on puolestamme tehnyt ja saanut aikaan. Jumala lukee tämän hänen tekonsa meidän teoksemme ja tuomitsee meidät sen mukaisesti - iankaikkiseen elämään.