Gal 2:11-14

5. PAAVALI JA PIETARI ANTIOKIASSA (GAL 2:11-14)

Kun Keefas sitten tuli Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin (2:11).

Tilanne Antiokiassa paljastaa meille, miten herkästi voi vaarantua evankeliumin totuus ja kristityn vapaus. Kun Paavalin kirjeitä jatkuvasti luettiin seurakuntien kokoontumisessa, säilyi elävänä ja varoittavana sukupolvesta toiseen muisto tästä Pietarin ja Paavalin yhteenotosta. Juuri Pietarille Jeesus oli ylösnoustuaan sanonut kolmeen kertaan: ”Ruoki ja kaitse minun lampaitani” (Joh 21:15-17). Näin Pietari siis käytöksellään ruokki.

Kleemens Aleksandrialainen koki tämä kuvauksen apostoli Pietarin arvoa loukkaavana. Siksi hän selitti, että Keefas tarkoittaa tässä yhtä seitsemästäkymmenestä opetuslapsesta (Gyllenberg). Hieronymuksen mukaan Pietari oli apostoli eikä ole voinut toimia väärin eikä tehdä syntiä. Siksi häntä ei olisi saanut moittia. Paavali tässä vain näön vuoksi, teeskennellen nuhteli, sillä sanat ”julkisesti”, ”vasten kasvoja”, tarkoittavatkin ”näön vuoksi”. Paavali muka halusi vain korottaa omaa asemaansa ja mielistellen puolustaa pakanoita. Paavali itse väittää kuitenkin, että Pietari oli ollut epäjohdonmukainen ja tuominnut itse itsensä ja niin toiminut väärin. Väärin toimiminen on aina syntiä.

Uudet opettajat olivat saattaneet Paavalin arvoaseman apostolina epäilyksen alaiseksi Galatian seurakuntien silmissä. Paavali oli julistanut siellä evankeliumin totuutta. Näillä opettajilla olikin toisenlainen evankeliumi. Kun Paavalia ei enää kuunneltu, menetettiin myös todellinen evankeliumi. Nyt vuorostaan Paavali avoimesti asettaa kyseenalaiseksi Pietarin luotettavuuden evankeliumin totuuden puolustajana. Kuitenkin hän oli juuri nimennyt Pietarin yhdeksi seurakunnan pylväistä. Seurakunnan pylvään arvoasema ei varjele poikkeamasta evankeliumin totuuden tieltä.

Paavali ei siis pelkää nousta vastustamaan Jeesuksen itsensä valitsemaa apostolia. Kun totuus on kyseessä, on lopulta yhdentekevää, mikä on kukin, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä (Gal 2:6). Henkilö ja tämän arvoasema ei ollut tärkeintä, vaan itse evankeliumi ja Kristus. Kristuksen rinnalla kaikki muu on toisarvoista, myös hengellisten johtajien asema ja arvovalta. Emme saa kunnioittaa ketään ihmistä sillä tavoin, että hänen arvonsa tähden tingimme tai vaikenemme evankeliumin totuudesta. Ratkaisevaa ei ole arvoasema, vaan evankeliumin totuudessa pysyminen.

Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään (2:12-13).

Juutalaiset rabbit opettivat, ettei saanut aterioida yhdessä pakanain kanssa. Jos juutalaiseen kotiin oli kuitenkin kutsuttu pakanoita vieraaksi, oli mahdollista aterioida yhdessä kunhan vain ei antanut vieraitten uhrata viiniä jumalilleen. Oli oikein mennä kutsuttuna aterialle pakanan luokse, mutta silloin oli otettava mukaan puhtaat ruuat.

Antiokian seurakunta oli ensimmäinen, jossa pakanakristityt olivat enemmistö. Seurakunnan juutalainen vähemmistö oli osallistunut jo vuosia yhteiseen ateriaan ja ehtoolliseen pakanakristittyjen kanssa. Näin he tunnustivat olevansa yhtä. Varmaan heitä siihen oli rohkaissut Pietarin menettely Corneliuksen kodissa.

Tapaus ehkä sattui pian Jerusalemin kokouksen jälkeen ennen Paavalin toista lähetysmatkaa. Pietari tuli vierailemaan seurakuntaan (Apt 8:14; 9:32, 36-37). Aluksi Pietari seurasi käytössä ollutta tapaa. Jaakobin luota tuli kuitenkin muutamia jyrkkää juutalaista kantaa edustavia kristittyjä. Paavali ei sano, että he olivat Jaakobin valtuuttamia. Ehkä he käyttivät vain Jaakobin arvovaltaa hyväkseen ja Jaakob oli ollut yksi apostolien kokouksen keskeisistä henkilöistä. Joka tapauksessa he eivät hyväksyneet yhteistä ateriointia pakanakristittyjen kanssa. Jaakobin nimen arvovalta oli niin suuri, että Pietari joutui ihmispelon valtaan. Ajatteliko Pietari, että Jaakob on muuttanut kantaansa? Miksi Pietari oli näin heikko Jaakobin nimen edessä? Halusiko Pietari vain välttää avointa ristiriitaa uskovien kesken? Joka tapauksessa sama pelko tarttui muihinkin juutalaisiin ja jopa Barnabas tempautui mukaan. Miten se voi olla mahdollista? Voiko ihmispelko johtaa näin nopeasti pois evankeliumin totuudesta?

Pietari oli jo aikaisemmin osoittautunut ailahtelevaksi uskossaan. Jeesus oli jopa kerran sanonut hänelle suoraan: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Matt 16:23) Ylimmäisen papin pihalla Pietari sadatellen kielsi Jeesuksen (Mark 14:71).

Ihmispelon takana oli kuitenkin jokaisen juutalaisen sisimpään syvälle juurtunut Jumalan lain kunnioitus ja nimenomaan sellainen lain tulkinnan kunnioitus, jolla ohjattiin käyttäytymistä arkielämässä. Pietarin ja muidenkin juutalaisten johtajien sydämestä ei edes 20 vuoden juurtuminen Kristuksen evankeliumiin pystynyt kitkemään pois lakihenkisyyden voimaa. Tarvittiin vain pieni sysäys ja niin juutalaiskristityt tulivat epävarmoiksi ja laki voittikin evankeliumin ja kumosi sen tuoman vapauden. Omalla tavallaan se osoittaa, että lainomainen uskonnäkemys on äärettömän syvällä ihmisen olemuksessa ja se tuntuu ilman muuta oikealta suhteessa Jumalaan.

Pietari ja muut juutalaiset eristäytyivät pakanakristityistä. He rakensivat välille muurin. Jeesus oli kuitenkin hajottanut kuolemallaan tuon erottavan muurin ja kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen (Ef 2:14-15). Näin toimimalla he turhensivat Jeesuksen sovitusteon.

Tilanne oli nolo. Paavali ei tempautunut toisten mukaan ja jäi yksin juutalaisia veljiään vastaan. Hän näki, että tämä oli teeskentelyä (hyporites, ulkokultaisuus). Ihminen yrittää olla jotakin sellaista, mitä hän ei ole. Hän on kuin näyttelijä, joka eläytyy toisen henkilön rooliin. Siinä peitetään totuus ja toimitaan tietoisesti toisella tavalla.

Pietari ja Barnabas olivat osallistuneet samaan apostoliseen kokoukseen kuin Paavalikin. Siellä oli päätetty yhteisistä toimintaohjeista. Antiokian seurakunnassa ei rikottu niitä. Paavali oli varma, että he olivat edelleen sydämestään samaa mieltä kuin hänkin. Joten heidän käytöstään ei voinut ymmärtää muuna kuin ihmispelkona ja teeskentelynä.

Mutta kun minä näin heidän poikkeavan evankeliumin totuuden tieltä, sanoin Keefakselle kaikkien kuullen: ”Jos sinä juutalaisena voit luopua juutalaisten tavoista ja elää pakanoiden lailla, miksi pakotat pakanoita elämään niin kuin juutalaiset?” (2:14)

Paavali käyttää kuvatessaan Pietarin ja juutalaisten menettelyä sanaa, joka voidaan kääntää, että he eivät kulkeneet suoraan tai seisseet tukevasti jaloillaan (orthopodein). Heidän polvensa tutisivat. Millä perusteella Paavali saattoi sanoa, että he poikkesivat oikealta tieltä?

Se, että kieltäytyy syömästä yhdessä toisten kanssa ei näyttänyt kovinkaan merkittävältä asialta. Olkoon kieltäytyjillä siihen vapaus. Paavali kirjoittaa toisessa yhteydessä: ”Ei ruoka vie meitä lähemmäksi Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme” (1 Kor 8:8). Ongelma onkin siinä, mitä kieltäytyjät julistavat tällä teollaan. Teot puhuvat enemmän kuin sanat. He julistivat: Oikea tie juutalaisilla kristityillä on noudattaa tässä asiassa lakia.

Mutta jos rikot lakia yhdessä kohdassa, olet kaikessa lain rikkoja (Jaak 2:10). Jos rikot lakia, et enää elä Jumalan tahdon mukaisesti etkä siis ole todellinen kristitty. Et ole pelastettu. Siis jos syöt, teet syntiä, jos et syö, olet autuas. Näin tästä lain teosta tulikin pakollinen ja pelastumisen ehto (vrt. Apt 15:1).

Näennäisesti pieni asia siirsi uskon perustan evankeliumista lain varaan. Laki syrjäytti evankeliumin totuuden. Jeesuksen uhri syntiemme tähden ja usko siihen ei sittenkään riittänyt. Tarvittiin lisäksi kuuliaisuutta laille. Kristityn vapaus muuttui pakonalaisuudeksi.

Jumalan antaman viisauden avulla (Jaak 1:5) Paavali pystyi osoittamaan, että tämä pieneltä näyttävä asia olikin todella tärkeä. Ei ollut kysymys vain jostakin ehdonvallan alaisesta sivuasiasta. Tietenkin Paavalia voitiin syyttää siitä, että hän ylpeydessään ja itsepäisyydessään kuvitteli yksin olevansa oikeassa ja häntä vanhemmat uskovat ja johtajat väärässä. Paavali vain tässä liioitteli ja kärjisti.

Sama Paavali, joka tässä oli täysin peräänantamaton, saattoi toisella kertaa joustaa hyvinkin pitkällekin juutalaisten vaatimusten mukaan. Näin hän toimi Jerusalemissa, kun Jaakob ja vanhimmat sitä häneltä pyysivät (Apt 21:20-26). Samansisältöinen asia ja kuitenkin Paavali toimi täysin vastakkaisella tavalla. Tässä ei ollut kysymys vain Paavalin pikkumaisuudesta tai ahdasmielisyydestä juutalaisia kohtaan.

Voimme päätellä, ettei Paavalin nuhtelu katkaissut hänen välejään nuhdeltuihin. Barnabas oli jatkossakin hänen työtoverinsa. Tosin he pian tämän jälkeen riitaantuivat. Mutta siihen oli muut syyt (Apt 15:37-39). Pietarin elämänvaiheista ei tämän jälkeen UT:ssa ole tietoja. Paavalin toimintaa voimme seurata jatkossakin. Hänen kuten myös Pietarin kirjeet ovat säilyneet meille.

POHDITTAVAKSI

MITÄ VOIMME OPPIA HENGELLISEN JOHTAJAN LANKEEMUKSESTA?

Suurimmallakin Jumalan pyhällä ovat olleet omat lankeemuksensa. Eräässä vaikeassa tilanteessa Mooses ei hillinnyt itseään, ei uskonut eikä pitänyt Jumalaa pyhänä (4 Moos 20:12). Siksi hän ei saanut johtaa kansaansa Luvattuun maahan. Simson ja Daavid olivat täynnä Pyhää Henkeä ja kuitenkin lankesivat suuriin synteihin. Naatan sielullisen innostuksen vallassa profetoi, että Daavid rakentaa temppelin (2 Sam 7:3). Se oli valhetta. Vasta Salomo sai sen rakentaa (2 Sam 7:13). Job ja Jeremia ahdistuksissaan kirosivat syntymäpäivänsä. Elia ja Joona olivat niin kyllääntyneitä elämään, että rukoilivat kuolemaa. Kuinka monella tavoin apostolit lankesivat Kristusta seuratessaan.

Tällaiset kuvaukset Raamatussa osoittavat, ettei suurinkaan Jumalan pyhä ole voinut elää tässä ruumissaan ilman syntiä. Miten voimme kuvitellakaan, että me uskovina pystymme elämään lankeamatta syntiin. ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun” (Ps 51:7). Synti pysyy meissä (Room 7:18, 20). Liian usein se saa vallan elämässämme. Kuvitelma uskovan synnittömyydestä on itsepetosta (1 Joh 1:8).

Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Kaiken on tultava valoon. Siksi Jumalan sana on tallettanut jälkipolville nämä pyhien synnit. Meidän on varottava itsevarmuutta. Jos Pietari lankesi, niin minäkin voin langeta. Ennen kuin huomaammekaan olemme jo langenneet. Siksi emme saa olla uskossamme pöyhkeitä (1 Kor 4:18, KR38). ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12). Isä meidän rukouksen kaksi viimeistä pyyntöä ovat jatkuvasti tarpeellisia: ”Älä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” (Matt 6:13).

Jumala lähettäköön meidän elämäämme sellaisia ”Naataneita” ja ”Paavaleita”, jotka uskaltavat nuhdella meitä synneistämme.

Samalla nämä kuvaukset sisältävät suuren lohdutuksen. Kenelläkään ei ole mitään syytä suurten syntiensä tähden antautua epätoivon valtaan. Kukaan ei ole milloinkaan langennut niin syvälle, etteikö voisi jälleen nousta ja mennä Herran tykö (Joh 6:37).

Kuvaus Paavalin ja Pietarin yhteenotosta rohkaisee meitä uskonelämässä myös suureen itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen toisista uskovista ja heidän käyttäytymisestään ja mielipiteistään. Raamattu jopa sanoo: ”Varokaa ystäviänne, älkää luottako veljiinnekään!” (Jer 9:3). Veljelliseen rakkauteen Jumalan sana kyllä kehottaa (1 Piet 1:22). Sitä meillä koskaan ei ole kylliksi. Rakkaus tulee esiin palvelemisena. Väärä luottamus toisiin ihmisiin on taas tukeutumista heihin. Silloin vain petymme.

Samaan aikaan meidän on kuitenkin pakko luottaa monissa uskonelämän kysymyksissä auktoriteetteihin. Yksinkertaisesti emme ehdi ottaa kaikesta itse selvää. Siksi tietoinen auktoriteetin valinta on erittäin tärkeää. On tiedettävä keneltä on asian oppinut (2 Tim 3:14).

Meidän on myös suostuttava siihen vaivannäköön, joka on välttämätöntä oman kannan muodostamisessa. Se vaatii kärsivällisyyttä. Augustinuksen sana pitää tänäänkin paikkansa: "Raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaivalloisesti totuus löydetään. Raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka vaikea on sisäisen ihmisen silmän tulla terveeksi. Raivotkoon teitä vastaan ne, jotka eivät tiedä kuinka monia nyyhkytyksiä ja huokauksia tarvitaan, että onnistutaan saavuttamaan edes pikkuruinen pisara Jumalan totuutta". Tähän vaivalloiseen kamppailuun on kuitenkin uskaltauduttava avoimen Raamatun äärellä. Kamppailu jatkuu läpi koko elämän.

Tämä kohtaus Antiokiassa osoittaa myös kuinka Jumalan seurakunnan keskellä taistelu oikean opin ja väärän opin, oikean kirkon ja väärän kirkon välillä on jatkuvaa. Siinä kamppailussa saattavat korkeimmatkin auktoriteetit antaa perään väärälle uskolle. Siinä aivan liian usein enemmistön tempaa mukaansa väärä usko. Vaikeinta on silloin, kun väärä usko leviää seurakuntaan sen omien jäsenten ja johtajien kautta. Evankeliumin totuus voitti Antiokiassa. Evankeliumin totuus elää tänäänkin ja tulee voittamaan kerran.

Tunnustuskirjat soveltaa Pietarin ja Paavalin välistä suhdetta oman aikansa keskeisiin kirkollisiin kiistakysymyksiin. Niiden mukaan Paavali sanoo selvästi, ettei Pietari ei ole häntä vihkinyt eikä vahvistanut virkaan (Gal 2:2). Pietarilta ei ole anottava virkaan vahvistamista. Paavalin kutsumus ei ole riippuvainen Pietarin arvovallasta. Paavali saarnasi evankeliumia kysymättä Pietarilta neuvoa tai lupaa. Kun Paavali tuli Pietarin luokse hän ei silloinkaan halunnut tältä virkaan vahvistamista. Se osoittaa, että viran arvovalta riippuu yksin Jumalan sanasta. Pietari ei ollut muiden apostolien esimies eikä vihkimystä tai vahvistamista virkaan ollut anottava yksin Pietarilta (Tunnustuskirjat, Paavin valta).